RIME.

SERENATA.

Armaani nukkuu! Ah, en herättää ma häntä tohdi, hiljaa laulan aivan. Nyt tuollapuolen valon tuskan, vaivan hän kulkee kummun tietä himmeää. Hän minne päätyy? Miss' on määränpää?

Hän vierii valkamahan haavelaivan, mi lähtee kohti merta myrskyisää, mut vaikka muistoistani kuinka kaivan, en muista, minne päätyy pursi tää. Ylintä muistelen vain ystävää.

Armaani nukkuu! Ah, en herättää voi henkeäsi, siksi eessäs emmin: se itsestänsä herää iloisemmin; vain yölle virteni voin virittää. Mun yksin tähdet täysin ymmärtää.

Siis, kivi kallis, lippaaseesi jää! Kun kuulet, kuinka Sua laulan, lemmin, Sun kirjokantes aukee kiirehemmin kuin ikkunaasi lentää laulu tää. Sun hohtos silloin päivän pimittää.

BALLATA.

En onnekses ma tullut elämääsi, en olotilaa tuskatonta tuomaan, ma tulin sulle surut suuret luomaan, mun tuntos tuomariksi Luoja sääsi.

Nään sinut selvään kaikin virheinesi, mut lempimästä laata en sua voi, en tahdo, tohdi lainkaan. Rakastan, raukka, kaikin erheinesi sua enkä muuta saata— ma onneton, mink' osan kurjan sainkaan! Ma tuota vaikerranko? Oh, en vainkaan, ihanin ihmisistä oot sa, armain, tien viitta mulle, vahti suuntain varmain, vereni vaikka velloo tuulispääsi.

Visersi mulle pääskyt räystähältä: »Te käytte tuhoon, turmaan, jos liitytte te toinen toisihinne.» »Voi olla», vastasin, »saan kuulla häitä, hän kunne kulkee, hurmaan vai hulluuteen, ma häntä seuraan sinne. Siis virka, rakas, suuri sulho, minne sa menet, että menisin sen mukaan kuin pursi myrskyn kanssa myötäsukaan. Ma valmis olen. Milloin vietät hääsi?»

Ja puiston vanhan puut ne varoitteli: »Äl' ole, neiti nuori, niin valmis lempeen, rakkauteen niin raju! Se rakkaus vain elon halki eli, min kauan kattoi kuori, min kukkimista vaali valpas taju. Jos taivut helposti, jos niinkuin paju kädessä kierryt miehen miekallisen, hän unhottaa sun arvos antamisen, siks liekkis peitä alle järjen jääsi!»

Ma vastaan huokasin: »Ah, tiedän hyvin, ujompi olla pitäis, uneksivampi suurten sulhoin eessä, mut rakkaus on olemuksein syvin; sen ihanuus ett' itäis, ma sitä hellin, hoidan silmät veessä. Mut tunnen naurussa kuin kyyneleessä: salata liekkiäin en voi, se hiiluu mun lävitsein, se poskipäiltä kiiluu, silmistä sinkoo, etsii kipinääsi.»

BARCAROLA.

Kas, kuinka kuudan virran veessä häilyy, jää jälkehemme vana hopeinen, niin muistossain tuo ilta muudan säilyy, kun kuulin lyönnit rintas rakkauden, Sua uskon, armas mies, sua rakastan kenties, mut niinkuin syvyydestä tähdet päilyy tai siimes suree rannan raitojen.

Sa mulle virkoit vienoin äänin silloin: »Ah, Catharina, olen onneton, mua lemmit, luulen, mutta virka, milloin voin kotiin viedä moisen morsion!» Sua uskon, armas mies, sua rakastan kenties, mut niinkuin tuoksuu kukat kuudan-illoin, tai kielet helää kaukokantelon.

Ja vielä virkoit: »Täältä tahdoin noutaa ma sielulleni rauhan rakkahan, tuo toivo turha oli, mennä joutaa, juon surun maljan saakka sakkahan.» Sua uskon, armas mies, sua rakastan kenties, mut niinkuin säde ilmain merta soutaa tai tuli syttyy kodin takkahan.

Ja vielä lausuit: »Rakas lapsirukka, on mullai mielessäni kuolottuus, mut vain sun kauttas, kristikunnan kukka, ma Luojaa kuuntelen, kun haastaa suus,» Sua uskon, armas mies, sua rakastan kenties, mut niinkuin kastein kylpee nurmen nukka tai tuntureilta tulee aamu uus.

Syleile, suutele mua, armas miesi, min otsall' onnen kruunu kimmeltää! Mihinkä mennet, kunne käynee tiesi, sua seuraa, sulle sykkää sydän tää. Sua uskon, unten mies, sua rakastan kenties, mut niinkuin lämpöänsä liekkaa liesi tai perho kiitää kohti kynttilää.

Mun surmaa suutelos, ma tahdon palaa, sun silmistäsi liekki outo lyö, mun sieluin, ruumiini sua yksin halaa, sydäntäin kaipuu, sulo tuska syö. Sua uskon, unten mies, sua rakastan kenties, mut niinkuin kuudan lempii kultakalaa tai kaiken kattaa tähtiteltta-yö.

NOTTURNO.

Ah yöhyt hellä, joka lempeydellä maan huolit huntuus iankaikkiseen, näin maata suo maailman sydämellä sa lapses, unelmiinsa uupuneen, kuin sallit, ett' on tupa tähtösellä ja laineell' liikkuvalla linna veen, myös piha pitkä ilman pilvyellä tai talo nousta taivaan autereen; tyyssija heillä tyyni on,—mut kellä on rauha riutuvalla rakkauteen?

Ah, armas, kuule, kuink' yön sykkehellä on niinkuin kaiku kaukokanteleen, kuink' alkaa hiljaksensa helkähdellä kuin jää yks-öinen ääneen hopeiseen! Syyskylmät saapuu, suo mun lämmitellä, en muuten kestä uuteen keväimeen, suo sydänlämpöäs mun lähennellä, mun tuta riemu rinnan syttyneen, kun kaikki sammuu, katoaa,—mut kellä on helkatulta arkeen ainaiseen?

RONDO.

Oli itkun ilta, maan tanhuvilta yön kuudan-silta pois kutsui vain; sen muistan iki kuin tuskaniki, kun kuiskit liki: »Sua lemmin ain!»

Oli haave-hetki, oli aave-retki, soi kulkusetki kuin kuolleiden: »Sua lemmin aina, ah, Luojan laina, nyt taakat paina ei taivaisten!»

Oli onnen hyrsky, oli tuskan tyrsky, oli tunteen myrsky ja järjen jää, mua kutsui hääni, mun murtui jääni, mun sortui ääni ja pyörtyi pää.

Oli kuusten kuiske kuin huntuin huiske, kävi tuulten tuiske kuin viuhka yön, yli maiden, soiden me mentiin noiden, pois karkeloiden taa tähtivyön.

Oli laulu loitto, soi sfäärein soitto kuin aamunkoitto maill' autuuden lie kirkkahilla, yökasteisilla, tai kuolevilla hymy viimeinen.

Oli kukkain suku kuin Floran puku, oli karjain luku kuin Artemiin, nous kumpuin pinnat kuin Cereen rinnat tai taikalinnat lie Eleusiin.

Oli hetket huvat kuin tuulten tuvat, kävi mielikuvat kuin vyöryt veen, kaikk' kahleet laukes, maan kammot raukes, rajat yöhön aukes ja rakkauteen.

Oli huokaus huolen, ma luulin, kuolen, jään tuollepuolen ma Tuonen vuon, mut sentään palaan: niin luokses halaan, jos sen ma salaan tai julki tuon!

CAPRICCIO.

Yön pitkän vaikka viihdyin vierelläs, en ollut, onneton, sun mielessäs, sa muita tuumit, mietit mietteitäs, et mua, suuri, tuhma sulhokulta! Kai muistit muinaisia? Lempeäs tät' uskotonta taikka uutta tulta, min kipinät jo kiehtoo sydäntäs, näin riistäin kaksin-olon onnen multa? Vain varmaa on: et ikipäivinäs saa rauhaa rakkauteni haaveilulta!

Ken on hän? Tiedän muita lempinees mua ennen, enkä tiedä empinees, jos etees sattui silmä, otsa sees, punainen poski, maire marjahuuli. Äl' epää! Uskoton, et myönnä ees? Sun lujaks ehkä luonteheksi luuli naisraukka, joka luotti rakkautees, niin huimaan, haihtuvaan kuin pohjatuuli! Kah, kerro! Kenen myönnät pettänees? Jo sydän tää sun salaisuutes kuuli.

Mua petät! Mutta jos sa myönnät sen, niin, kautta rakkautemme Irattoisen, sinusta tekee henkipattoisen jokainen leikamoiva lemmenhovi: soi sulle ään' ei sulokuiskehen, ei armas aukee salpa, sala-ovi, käyt mierolaisna maassa miekkoisten, sun kiroo joka kauniin naisen povi, näin kesken parhaiden oot pannainen, ja muiden kanssa ei sun elää sovi.

CANZONE.

Soi, laulu, kerro maasta Gruusian, min miehet uljaat on ja naiset norjat, mut kaikki Sukkamielen suuren orjat ja ylpeät kuin tähdet taivahan. —»Ah, armas, liian kauan sun jäi silmäs päivänlaskuhun, ei noussut päivään nousevaan!» Näin Gruusiassa lauletaan.

Soi, laulu, kerro ruhtinattaresta, min silmät lemmen, leikin tulta lyö, mut joka synkkenee kuin synkin yö, kun kuulee kuiskittavan vertaisesta. —»Ah, armas, liian kauan sun jäi silmäs päivänlaskuhun, ei kohti käynyt korkeaan!» Näin Gruusiassa lauletaan.

Myös oli ruhtinas, mut runon vain, hän kuumin verin vallatarta lempi, mut kerran erhettyi, ei tuhoisempi lie ollut lemmen erhe näillä main. —»Ah, armas, liian kauan sun jäi silmäs päivänlaskuhun, siksi kuljit, koito, kuolemaan!» Näin Gruusiassa lauletaan.

Istuivat illan suussa kukkulalla, katsoivat kaksin päivää painuvaa, mi päärly-päärmehellä, purppuralla punaili tarun, taiston Gruusiaa. —»Ah, armas, liian kauan sun jäi silmäs päivänlaskuhun, sa luontoako lemmit vaan?» Näin Gruusiassa lauletaan.

Puristuu nyrkkiin käsi hieno, hento, rypistyy otsa, silmä tulta lyö, välähtää tikari kuin tähdenlento, ja runon ruhtinaan jo saartaa yö. —»Ah, armas, liian kauan sun jäi silmäs päivänlaskuhun, siks hyvin jouti sammumaan!» Näin Gruusiassa lauletaan.

SONETTO.

Ehk' enemmän sua kiehtois lempi tää, jos oisi mulla naljat naisten muiden, jos lämmetessäs jäähtyisin kuin jää, jos huikennellen säänä huhtikuiden ma voisin viihtää, kiihtää, kimmeltää— ma vieron tapaa tuota virnasuiden; ma otan syleilys kuin lämmin sää ja aurinkos kuin kukat heelmäpuiden.

Ma hyvää sulle tahdon ainoastaan, sua varten kaikki kukat, heelmät kannan, en vartoa voi sinun antaa ees: vaan niinkuin takaa kesän taivaanrannan käy aamu iltaa puolitiehen vastaan, niin punastun—ja syöksyn sydämees.

PASTORALE.

Heleä painui päivä laskulleen, sen säteet säilyi, sen kullat niinkuin keltahunnut häilyi, ne kaiken taivaan kaarsi keltaiseen, myös metsän, maan ja veen ja niitun kukkineen ja puistolammen, joka tyynnä päilyi.

Sen partahalla paimentyttönen tuo keltatukka, tuo kautokenkä, punapaula-sukka, ritarin eessä seisoi vaieten, mi vaati vastauksen runoista rakkauden, jotk' oli juuri huoannut hän rukka.

Veen kaivoon kesän kauneus heijastui niin helakasti kuin aikois elää elon syksyyn asti; maailma toinen siellä seijastui: kuin täällä, ulpu ui, puun-oksat ojentui, aurinko paistoi iki-armahasti.

Niin erhettyikin keltasirkku tuo, lens lehtipuusta päin kuvapäivyttä, päin kuvakuusta, yritti unten ystävänsä luo, erotti totuus nuo, ei toisillensa suo, siks soi nyt laulu keltasirkun suusta:

»On pakko pantu, säätty lause lain, ken tahtoo kuulla: pyhällä pysy lemmen laulupuulla ja tyynnä tyydy onneen unelmain; näät kylmän kylvyn vain saa keltasirkku ain, jos tosiks alkaa haaveitansa luulla.»

Ritari kuuli mielin murheisin ja virkkoi julki: »Tuo laulu multa ovet onnen sulki.» Mut kun hän kääntyi puoleen kumppanin, hän yksin olikin, pois hitain askelin jo puistontietä paimentyttö kulki.

ALBA.

Herätkää! Hehkuu koitto auringon! Päin linnaa rientää ratsu puolison. Herätkää hurmastanne! Pois houreet houkkion! Tuon viestin turmastanne: hän asestettu on! Hän teidät surmaa, nauttii surmastanne. Herätkää hulluudesta haaveilon tai kohta käytte hurmekuolohon!

—»Jos lemmen tään me eitämme, niin parhaimpamme peitämme, elomme helmen heitämme— päin pystyin käymme teitämme! Ei, suloineen ja suukkoineen tää lempi kuuluu korkeuteen, koinhetkeen toiseen, kolmanteen, ehk' aamuun iankaikkiseen!»

Ei hullutusta moista kuullakaan! On turmionne turma kansan, maan. Voi, herjaa, häpeäänne, jos vaimo valtiaan— sep' oisi kauhun käänne!— näin täällä tavataan. Pian kalman karkeloihin häipyis häänne. Oh, onnettuutta, näin jos parhaat maan vain aattelevat omaa onneaan!

»Vaikk' kaatuis valtakunnat, maat, me oomme yhtä autuaat! Sen viestin täältä viedä saat: näin lempii lemmen ruhtinaat. Ja ratsumiesi, muista sie: ei aina auvoon lempi vie; se meille kuolon polku lie, mut milloinkaan ei harhatie!»

LETRA.

Tahtoisin kiittää Sua kerran niin, tuo kiitos että tunkis sydämiin, sieluihin ihmisien ijäisiin, ne tehden toisillensa hellemmiksi; Sua siitä kiittää tahtois sydän tää, kun sitä suuri päivä lämmittää, kun murtunut sen murehelt' on jää, sen liikkeet käyneet inhimillisiksi.

Ja siitä Sua kiittää tahtoisin, kun kohtasin ma naisen, toverin, mi minuun katsoi silmin syyttävin, mut sentään anteeks-antavaisin, lempein. En muista enää, mitä tunsinkaan, vain että itkin kauan katkeraan ma kukkeutta, kuihtumusta maan, jonk' olet itse olomuoto hempein.

Ah, virpi vieno, tähkä tähden muun, kuin tohdit, kumma, tänne vierailuun Sa alle ankeen, polon päivän, kuun, miss' ei Sua ymmärrä, ei kuule kukaan? Yks ehkä ymmärtäjäs ollut ois, mut hänen täytyy kohta mennä pois, hän ehkä vieläi ymmärtää Sun vois, ellei hän oisi mennyt muiden mukaan.

Hän tuhlas kaunehensa kalleimman, min hälle antoi armo taivahan, tuon itseytensä lahjan ihanan, mi suodaan kurjimmalle, köyhimmälle; siks hänet nyt on Herra hyljännyt, siks on hän maailmassa orpo nyt, siks häntä vaivaa päivät päätetyt, ja ilta varhainen jo vaipuu hälle.

Sua sentään siitä kiittää tahtoisin, kun sai hän nähdä hyvän enkelin, mi häntä katsoi silmin tähtisin täält' ennen eroomista hautaan mustaan; ja kaikki kaunis, johon uskoi hän viel' ensi koittehessa elämän, tuon silloin saarsi kaiken-kieltäjän ja vaati hänen varmaa rangaistustaan.

Ja tapahtukoon, mikä oikein on! Sain silloin kuolemani tuomion, kun näin, ett' yks on lapsi auringon, min kaltainen ma olla oisin voinut. Ma menen sinne, kuhun kuulunen, alhaalle, yöhön yksinäisehen, mut unhota ees mailla Tuonen en, ett' ääni Taivaan korvahain on soinut.

Ah, armas laps, on kuolla vaikeaa, näin nähdä eessään Luojan ryytimaa, sen kukkaa kaunehinta rakastaa ja sentään mennä pois kuin merten tuuli; mut mua jos Sa joskus muistanet, mun varmaan erheitäni muista et, vain harppuniekan orvot haavehet: ken niitä kuuli, ijäisintäin kuuli.

Anelen anteeks ajallistani; et rakastanut rajallistani, mi niin Sua usein syvään loukkasi: rakastit rajattuutta hengen polon. Koht' ollaan rajattomat kumpikin: ma uppoon mielipuolen unihin, Sa kohoot Taivas-lemmen lentimin kotihin kaiken lemmen läsnäolon.

Mut yöni kuiluistakin kiitän Sun, kun saatoit miehen, tuskaan tuomitun, saleihin seeste-korkeoihin, kun näin sydänpäärlyt, jotka peittää syvyys: on suurta olla suuri valtias, enempi hengen, runon ruhtinas, mut suurempi kuin suurin kuningas on kruunun kilvoitellut ihmishyvyys.

CATENA.

Kuin rautakahle meidät yhteen liittää, ei syy, vaan yksinäisyys sydämen, mi koskaan, koskaan ei katkee, joskaan Sua, onnen haave, omaks saisi en, sais koskaan kanssas kauneutt' en niittää tääll' elon kumpuin tuhatkukkaisten.

Sua unten tähdistä siis suo mun kiittää; on meillä kahle toinen, kultainen, mi koskaan, koskaan ei katkee, joskaan en Sua löytäis joukost' ihmisten: on meillä mielikuvat, jotka riittää, kun tulee tunto kaiken-tyhjyyden.

ANGELUS.

Soi, kello, kutsu kokoon kaikki kansa, jo yöhyt saapuu, ilta hämärtyy. Jokainen, joll' on huoli sielustansa, min rintaa ruoskii rikos, rutsa, syy, nyt tulkoon, tuokoon juureen Jumalansa sen tulen, mit' ei turra halla, hyy, mi ihmislasten sydämissä palaa, kun herkintänsä haave heidän halaa.

Ma olen tehnyt paljon, paljon pahaa, vähemmän tieten, tietämättäni enemmän, siksi sydäntäin mun sahaa kuin ruumiskirstun seppä sahaisi; oon itse herkkä, olen muille vahaa, tuon tiedän: monen monta sortuvi vain kohtalonsa kovuuteen tai siksi, heit' ettei täällä tietty ihmisiksi.

Jumala taivaan! Meille armos lainaa, sit' ilman emme pääse eteenpäin, me orjat oomme, meitä kahle painaa halujen, jotka mielen myrskysäin heräävät haudoistansa niinkuin vainaa hetkellä Herran, torvein-jylinäin, eik' auta meitä usko, voima vaja, jos synny silloin meiss' ei Vapahtaja.

Ei hurskautehen tietä muuta meillä kuin nöyryys, tieto voiman puuttuvan, ja hartaus, mi elon harhateillä voi ohjaella lailla oppahan. Ei tunnon rauhaa tehdä temppeleillä, ei mahtitöillä maisen kunnian, se vaatii poikkeemahan valtatieltä, se kysyy elon erämaista mieltä.

Ah, Catharina! Tähän saakka tiemme on Luojan luokse rinnan kulkeneet, täst' eteenpäinkin ystävät me liemme, meill' yhteiset on kaihot, kyyneleet ja haaveet, jotka myötä hautaan viemme; meit' erottaa vain sielun syvänteet, Sun kukkivaiset niinkuin niitut taivaan, mun kuihtuvaiset tunnon tuskaan, vaivaan.

Soi, kello! Jospa jalkais juureen voisin tään tuoda sydämeni syyllisen, Sun eessäs jospa vähä lapsi oisin kuin aikaan armaan ensi rakkauden! Jumalan äiti! Katso aurinkoisin minua silmin, miestä murehen, ma etten vaipuis tähän vankilaani, en hukkais kultaisinta kudelmaani!