← Table of contents
Juha

I. (continued 2)

Reading edition

—Niin mitä, ärähti eukko.

—Jos sattuisi Karjalan miehiä kulkemaan, käske viemään terveisiä, jos sattuisivat sen siellä tapaamaan.

—En minä hänelle mitään terveisiä.

—Sano, sinä—sano, että mieleen vain oli Juhasta, että meni Ei ole milläänkään. Ei se kuollutkaan, ei kuin nuortuu ja vertyy uuden nuoren vieressä. Heti rupesi kaatamaan sitä suurta kaskea, jota jo ennen alkoi, ja perustamaan uutta pykninkiä, josta aina puhui. Repi vanhat savupirtit ja rakensi uuden pykningin, kuin paras kaupungin porvari—ka, tulehan, äiti, niin puhutaan—sano, että on uusi emäntä, vaan saa sitä tulla entinenkin katsomaan, jos matkat sopeutuu. Ei pidä Juha vihaa.

—Ei ole oikein asiat—vai onko? sanoi Kaisa emännälle.

—Ole vait—mitä se sinuun kuuluu!

Mutta yöllä hiipi Juhan äiti aitan ovelle, ja hänkin sai kuulla hänen valittavan: »Voi, minkä teit, Marja! Minkä tähden sen teit?» Sai kuulla sinä yönä ja monena muuna, ei sitä yötä, ettei voihkinut, vaikka päivällä hoilotti ja hekotteli.

VIII.

Marja istuu yksin pienen tuvan kynnyksellä, edessään autio järvi. Tähystää selälle, eikö näkyisi jo tulijaa. Ei näy vielä, mutta huomenna ehkä tulee. Vaan jos ei palaa huomenna eikä ylihuomennakaan, niin saatan minä täällä vaikka yksinkin elää.

Oli pidetty pyydyksiä metsässä ja käyty niitä yhdessä kokemassa, oli käyty kalassa, ongella, oli lohipato koettu kosken alla, oli verkot heitetty ja nostettu, oli siivottu saaliit, kuivattu ja suolattu. Oli yhdessä pyydetty, yhdessä puuhattu, eikä ollut Marja ikinä voinut ajatella, että olisi olemassa semmoista, kuin oli näinä päivinä ollut. Kun jättäisi ainiaksi tänne eikä täältä milloinkaan veisi siihen suureen kotiinsa sukunsa luo. Tuota saunaa kun vähän talven varalle kohentaisi, tuohon pienen navetan kun minulle teettäisi ja kotoaan toisi tänne lehmän. Yhden lehmän heinät minä lehdoista ja rannikoilta tässä pian keräisin. Shemeikka kasken hakkaisi… Vaan ei! Liian hyvä Shemeikka kaskea kaatamaan ja korpia raatamaan. On metsän kävijä, on kaupan kävijä, saa leipänsä muullakin hankkeella irti. On sankari hän! Minut tänne ilman sitäkin elättää.

Ei Shemeikka lähtiessään aikeistaan mitään puhunut. Kun ei vain minun tähteni hänelle mitään kiusaa tulisi!—Oli miten oli.—Tänne toi, tässä pyysi vartomaan, kun notkeasti venheeseen hyppäsi, että hyrskähti vesi, ja istui airoille ja ponnisti ja kokan kohisten lähti, jäntevä, notkea poika, tuolla mennessään hattuaan heilauttaen!

Marja istui ja odotti ja katseli autiolle järvelle tuvan kynnykseltä. Tässä istui tietämättä missä, tietämättä, osaisiko sinnekään, mistä oli tullut. Ja vielä viimeisen kerran silmättyään järvelle pistihe hän majaan ja painautui vuoteelle, tarpeeksi leveälle kahden maata. Yöllä kuului korvaan läheisen kosken kohina, lipatteli rannassa laine, humahteli metsä, kunnes hän nukkui, puolella vuoteella pysyen, jotta olisi koskematon toinen puoli ystävän tulla. Ja oli niin suloista olla kuin hyvässä unessa.

Tuli aamu, tuli toinen, niinkuin niitä oli jo tullut useampia, vaan ei ystävä vielä tullut—ja viipyköön vain. Kyllä minä täällä yksinkin. Ja Marja koki padot ja verkot laski ja nosti ja kalat siivosi ja levitti kuivamaan, ja yhä piteni rivi, joka oli ripustettu kallion kupeelle paisteeseen.

Mutta kun ei jo tule? Ei liene vielä päässyt. Ei se jätä, ei se jätä … mistä minä semmoisen ajatuksen sainkaan?—Kun ei vain olisi jotakin vahinkoa tapahtunut! Kuuluihan olevan koskia vielä hänen kotiinsakin mentäessä. Oli voinut kiveen venhe kaatua, kun ei ollut soutajaakaan. Miksei ottanut minua soutajakseen? Kuinka minä, minnekä minä sitten, jos ei se tule?

Sattui sateinen päivä, vuoti vähän kalasaunan katto. Oli hiukan alakuloista olla.

Olisi hän sentään saattanut ottaa minut mukaansa sinne, minne meni. Olisin saanut nähdä, miten siellä elävät, millaista on hänen heimonsa elämä, millaista kuulu Karjalansa, jota kehui. Sieltähän sanovat minunkin olevan. Sinnehän lupasi viedä, siellä tehdä emännäksi isoon taloon. Vaan olisihan ehkä ottanutkin, jos en minä pannut vastaan? Itsehän minä tahdoin jäädä tänne. Mutta enhän tiennyt hänen viipyvän näin kauan—kohta viikkoa kolme. Eikä kysynytkään kuin kerran, tulisinko. Olisi saattanut kaksikin kertaa kysyä, jos oikein tahtoi. Mutta ei ehkä tahtonutkaan. Ehkä tiesi isänsä ja äitinsä ja suuren sukunsa olevan vastaan, että tuopi tänne Ruotsin naisen? Ehkä heitä siellä taivuttaa? Ehkä ovat evänneet, ja ei tahdo tulla? Tai jo siellä häitä laittavat ja tulevat yllättäen noutamaan valmiisiin häihin.—Jos ovat vastaan, en mene. En pyri väkisin, en toista kertaa ota anopin vihoja. Jos en sinne kelpaa, kelpaan tänne.

Marja koetti lohdutellaita. Mutta silmä itki iltaisin, eikä sydän aamuisinkaan iloinnut. Kaipasi käsivarsi öisin ystävän kaulaa.

Jos se ei minua ajatellutkaan sitä kosken saarta edemmäksi? Jos se vain otti minut mukaansa sentähden, että sanoin muuten koskeen meneväni? Jos minä hänelle liiaksi tunkeuduin? Mutta olisihan saanut käännyttää, mistä mielensä teki. Olisi vain sanankaan sanonut. Eihän tarvinnut tänne asti tuoda. Saahan vielä tästäkin palauttaa.

Miksi se silloin repi pois minun lehväni venheen laidan ja varppeen välistä? Miksi oli katseensa silloin niin kyllästynyt? Kuka liekään, mistä minä hänet tiedän? Yhden päivän miestä näin, ja jo mukaansa lähdin.

Ei, ei … ei se ole semmoinen … ei ole … ei ole. Hupsu olen, minä paha … hän hyvä … minä … ei hän, ei!

Kuului askelia. Marja karkasi ovelle. Jo ennenkuin hän oli ehtinyt ulos, oli katunut kaiken.

Vaan se ei ollutkaan Shemeikka. Oli vanha, märkä ukko, joka pudisteli vettä päällyksettömästä turkistaan.

—Täällähän näkyy olevan ihmisiä, sanoi ukko kumartuen ovesta sisään.

—Kuka te olette? Ette ole tämän maan miehiä?

—Mistä sinä sen tiedät?

—Puheestanne kuulen.

—Et sinäkään ole täkäläisiä.

Marja pyysi häntä istumaan ja asetti keittokupin hänen eteensä. He istuivat toinen toisessa päässä pöytää, mitään puhumatta.

—Lähdin katsomaan tätä talvimajaani, sanoi ukko hetken aikaa syötyään.

—Asutteko te täällä talvella?

—Minun on tekemäni tupa, minun sauna.—Lähdin katsomaan, kun olen nähnyt savun nousevan, vaikkei ole tullut ennemmin käydyksi.

—Mutta miksette täällä kesääkin asu?

—Tarvitsevat tämän kalapirtikseen ja miksipähän milloinkin. Minä kesäksi siirryn aina tuonne toiselle puolelle järven, siellä on minulla havumaja.

—Kun olisin sen tiennyt, olisin tullut teitä katsomaan.

—Olisihan sopinut tulla.

—Mitä te täällä teette?

—Heidän verkkoukkonaan oleilen.

—Vaan miten olette tänne joutunut?

—Talon kun ensin polttivat, niin sitten toivat minutkin muun tavarani kanssa.

—Kuka sen teki? Joko siitä on kauankin?

—Se vanha Shemeikka, tämän nykyisen isä, ja sen miehet.

—Vaan pääsisitte kai te jo pois, jos tahtoisitte?

—Kävin tuolla kerran takavuosina … tulin takaisin.

—Vaan minkä tähden?

—Olivat siellä kaikki kotoiset kuolleet, ja täällä saa paremmin kaloja.

—Silläkö te elätte?

—Eipä olekaan mikä eläessä.

—Osaisitteko täältä kotipuoleenne?

—Eiköhän noita taipalia vielä mahtaisi muistaa. Näkyy tänne Ruotsin puolen viimeisimmät vaaratkin kirkkailla ilmoilla.

—Näkyykö?

—Tuolta vaaralta näkyy.—Ukko viittasi päällään vaaralle päin.— Kaskisavut kumminkin näkyy.

—Näkyykö Rajavaarakin?

—Näkynee tuo sekin.

—Minä olen sieltä sen juurelta.

—Vai sieltä?

—Oletteko käynyt siellä?

—En ole.

—Oletteko käynyt Shemeikassa?

—Käyn siellä verkkoja viemässä, rihmoja tuomassa ja minkäpähän mitäkin. Kudon niiden verkot, koko kylän.

—Minkälaista siellä on?

—Niin missä?

—Shemeikan talossa.

—Iso on siellä kylä, iso kuin kaupunki,—sanovat, en ole kaupunkia nähnyt. Suurin talo, muista vähän erillään, Shemeikan talo. Ei heillä ole viljelyksiä eikä karjaakaan, jokin lehmä talossaan, Shemeikassa kolme. Kaupalla eletään ja eränkäynnillä ja ryöstöllä ja minkä milläkin vehkeellä. Vaan hyvästi eletään, hyvää syödään, hyvää juodaan, rikkahia ollaan. Poika matkoja tekee, äitinsä kotia hoitaa, naisiaan komentaa.

—Ei elä enää Shemeikan isä?

—Ei elä—paha oli mies, julma, nylkyri. Paljon teki pahaa miehuutensa päivinä.

—Millainen on emäntä?

—Hyvä eukko, kukkuran työntää tuohisen jauhoja, täyteen leipiä kontin ahtaa, kun kalaa, metsällistä vien, niin ettei kielekkeet kiinni kuonnu.

—Millainen on poikansa?

—Tiennethän tuon paremmin kuin minä, koska kerran kerallaan tulit.

—Teistähän minä saankin toverin talveksi?

—Etkö menekään kylään?

—En tiedä.

—Ei heistä ole kukaan tänne talveksi jäänyt.

—Kenestä heistä?

Ukko jätti vastaamatta ja virkkoi:

—Tulin katsomaan, olisiko jo tullut.

—Shemeikkako?

—Niinpä niin, ja olisiko emäntä jotakin lähettänyt.

—Se on teille hyvä?

—Hyvä se on kaikille, on se hyvä sinullekin, et tarvitse pelätä.

—Minä tulen kohta käymään teidän majallanne … kuinka sinne parhaiten osaa?

—Tuota isoa kuusta kohti kun soudat … et muuta merkkiä tarvitse.

Ukko lähti soutaa laputtelemaan, Marja jäi rannalle, kaiho mieleen.

Seuraavana päivänä, kun souti koskelta majalleen, näki Marja veneen rannassa. Ihastui, vavahti, luuli Shemeikan vihdoinkin tulleen, mutta huoneesta pullahti häntä vastaan kolme naista. Nauraen ja ilakoiden ne riensivät rantaan.

—Siinä hän on! Siinä hän on!—ja kun tulivat luo:—Sinäkö se nyt olet?

—Mitä ne tytöt tarkoittaa? kysyi Marja.

—Sinäkö se nyt olet se meidän uusi emäntä? Sinäkö olet?

—Ketäs te olette?

—Me ollaan Shemeikasta. Lähdettiin katsomaan. Kuultiin, että on tuonut Shemeikka uuden tytön, ei maltettu, emännän on ehkä viimeinkin tuonut. Sinäkö olet?

—Enhän minä tiedä.

—Sinäkö Shemeikan sait?

—Lienenkö saanutkaan, koska ei ole aikoihin näkynyt, ei kuulunut.

—Tullee pian. Meni juhlille toisiin kyliin.—Ai, hänellä on äijä asioita ja äijä ystäviä, ei jouda kauan yhdessä kohden.—Me sill'aikaa tänne.—Emäntä lähetti.—Sano kuka olet? Mistä olet?—Miten sinut vei?—Väkisinkö vei, vai mielelläsikö lähdit?

Ei saanut Marja sananvuoroa, toistensa kilvalla kysyivät:

—Vai että semmoinen olet!—Hyvän näköinen olet. Pelättin jo, millainen lienet, kun ei sinusta mitään selvää äidilleenkään antanut. Vaan olet hyvä meille, varmaan olet hyvä meille?

—Oletteko te sen piikoja? Kaikki kolme katsahtivat toisiinsa ja purskahtivat nauramaan.

—Sano Anja.

—Ollaan me—nyt.

—Vaikka ei olekaan aina oltu.

Olivat hetken aikaa ääneti: katselivat Marjaa ja Marja heitä.

—Voi, kuinka on toivottu uuta emäntää, alkoi Anja taas puhua, hentoinen, herttainen tyttö—hyvä entinenkin, mutta nuori ja iloinen aina parempi. Ai, siellä on suuri talo, meitä on monta, me sinua käsillämme kannamme, teemme, mitä käsket, kun tyytynet siihen, mitä taidamme. Vanha itsekin sinulle mielellään emannuuden antaa, kun sinut näkee. Olet emännän näköinen, olet osaavan näköinen, kätesi tekevät, siksi kai sinut Shemeikka ottikin. Heti vanha sinulle avaimet antaa. Sanoi: »Menkää, katsokaa, millaisen on tuonut, tulkaa pian takaisin kertomaan, olisi mieleni hyvä, jos olisi Shemeikka viimein mieleisensä löytänyt.» Sano, haasta…

—Vaan enhän saa sananvuoroa, nauroi Marja.—Mistä minun pitäisi haastaa?

—Haasta, kuka olet, onko iso taattosi koti—mikä nimesi?

—Marja on nimeni.

—Ai, Marja, kaunispa on nimesi—ai, kuinka sinulla on totiset silmät … ja pitkä olet ja solakka olet—pulska olet … semmoista Shemeikka on aina halunnut, vaan ei ole omilta mailtaan löytänyt. Olet, niinkuin kehui… »Ette ole mitään hänen rinnallaan», sanoi. Eikä me ollakaan eikä tahdotakaan olla.

—Mutta anna nyt hänen haastaa!

—Haasta, Marja.

—Mitä ma sitten haastan?

—Sano sukusi.

—Ei ole sukua minulla.

—Ai, orpo olet?—Eikä kotia?

—Koti oli.

—Ei ole enää? Polttiko kotisi?

—Ei polttanut, vaan kun kerran siitä lähdin, niin ei ole enää kotini.

—Lähdit mielelläsi?

—Sieltä aina ikävöin.

—Oliko iso kotisi?

—Oli tavallinen, lehmiä viisi ja hevonen.

—Ja semmoisesta lähdit?

—Hennoit mielelläsi heittää?

—Mitä maammosi? mitä taattosi?

—Eihän sillä maammoa eikä taattoa, kun on orpo!

—Sinäkö sitten yksin haltijana talossasi? Lieneehän sinulla toki veikko?

—Ei ole ollut veikkoa, vaan mies oli, paljon vanhempi minua, koommin isä.

—Leski olet?

—En.

—Miehesi elää?

—Eloon jäi.

Naiset jäykistyivät jäykistymistään hämmästyksestä, eteenpäin kumarissa Marjaan tuijottaen, ensin saamatta sanaa suustaan. Sitten:

—Sinulla on mies elossa?

—Et olekaan tyttö?

—Hyhyy.

Ne vihelsivät jokainen. Sitten menivät totisiksi, melkein murheellisiksi.

—Ei tuonutkaan vielä emäntää Shemeikka. Voi—voi!

—Kesätytön vain toikin.

—Niinkuin aina ennenkin.

—Ei meidän pappi toisen vaimoon vihi.—Ei vihi, ei vihi.

—Eikä vihkimättömälle vanha milloinkaan avaimiaan anna. Johan nyt.

—Ei anna, ei anna.

—Tekee sinusta sen minkä meistäkin, orjattaren vain.

—Niinkuin teistäkin?

—Tähän meidät ensin toi, kunkin kerrallaan, kesän piteli, sitten syksyllä äidilleen orjaksi antoi.

—Vai että sinulla talo ja mies—oma talo, oma mies, oma talo, täysilehmäinen—ja tänne orjaksi tulit? Olipa sinua!

Ne heiluttivat päivitellen ruumistaan. Anjan silmä kyyneltyi:

—Voi Shemeikka parkaa! Eikö vieläkään omaansa löytänyt? Olihan meitä sillä jo tämmöisiä tyttöjä.

—Talo täynnä!

—Talo täynnä meitä! Olisipa nyt sen oikean löytänyt, olisi uusi elämä Shemeikassa alkanut. Kotona olisi pysynyt, ei talvikausia markkinasta markkinaan, ei kesäkautta praasnikasta praasnikkaan.

—Onko teitä siellä monta?

—On meitä kuinka monta lieneekään—viisi.

—Sinä kuudenneksi.

—Minä en tule sinne koskaan! oikaisihe Marja.

—Et tule? Tulet, tulet! Etpähän muuannekaan minne. Vanha emäntä sinut yhtä hyvänä pitää kuin meidätkin.

Silloin alkoi kuulua järveltä miesten ääniä ja soutua ja airojen kolketta.

—Shemeikka tulee koko savottansa kanssa!

—Joutukaa! Se hylkää meidät miehilleen, jos jäädään!

—Tuoss' on, Ruotsin Marja, eväät ja muut, mitkä äitinsä lähetti—tämä pieni on Kalamatille.

Ne heittivät kaksi konttia lattialle ja riensivät ulos, pois tuvan taitse, ennenkuin tulijat ehtivät pihaan.

IX.

Rannasta kuului miesten ääniä, naurua, rähinää, riitelyä ja sitten taas naurua. Shemeikka näkyi nousevan pihaan, muut sitten jälempänä. Marja istui tuvan perällä, menemättä vastaan.

—Hei, Marja, hei! kuului Shemeikka huutavan. Missä on emäntä?

Hän kiipesi vähän vaivaloisesti kynnyksen yli.

—Ka, täällähän se! Mikset tule vastaan? Mitä kontteja ne on nuo?

Sen silmät olivat himmeät, polvet tavallista lengommat.

—En tiedä, sanoi Marja, pyrkien ohi ja ulos.—Entiset tyttösi toivat.

—Sitten niissä on eväitä meille. No, nyt ei hätää mitään. Täällä on ruokia ja täällä on juomia, Shemeikan tyttöjen tuomia! Tulkaa sisään, pojat! Tulkaa katsomaan, täällä se on!

Hän kävi Marjaa kaulaan eikä päästänyt häntä pakenemaan. Nuoria miehiä seisoi puoliympyrä oven edessä. Marja taisteli hurjasti.

Marja taisteli turhaan irti päästäkseen.

—Se on nostettava! Se on nostettava, uusi tyttösi!

—Nostakaa! Nostakaa, pojat, minulle uusi tyttöni!

Marja temmattiin kiinni ja heitettiin ilmaan. Parin heiton perästä hän pääsi ulos piiristä, puskien päänsä muutaman kainalon alitse, ja pakeni tuvan taa. Kaikki haisivat väkeville. Olivat nähtävästi juoneet monta päivää. Heidän kättensä kosketus kuin poltti häntä, oli, niinkuin olisi niistä pitänyt jäädä tahra joka paikkaan, mihin ne olivat tarttuneet. He olivat hänelle vastenmielisiä, vierasrotuisia kuin metsän eläville navettaelukka, kuin peuralle lantalaisen lehmikarja.

Semmoisten syliin se oli hänet työntänyt tervetuliaisikseen!

Shemeikka tuli hänen jälessään.

—Marja! Elähän mene! Nyt pidetään iloa. Onko sinulla ollut ikävä?

—Anna minun olla!

—Ka, enhän päässyt ennen. Onko sauna lämmin?

—On se ollut joka ilta lämmin siitä pitäen, kuin lähdit.

—Enhän päässyt ennen. Elä ole milläsikään. Tule, pane meille pöytään äidin laittamat eväät.

—Osannette panna itsekin.

Shemeikan silmissä välähti:

—Sinun se on tehtävä!

—Vai minun?

—Sinun. Ja saijut keitettävä ja ateria kaikki valmiiksi, sill'aikaa kun me käymme kylpemään.

Se sanoi sen käskevästi kuin orjalleen ja meni. Ja Marja totteli, purki kontin, otti siitä eväät, asetti ne pöydälle, keitti saijut ja jätti pankolle. Kun kuuli miesten tulevan saunasta, nousi hän ja meni tuvan taa, jonne avonaisesta luukusta kuuli kaikki, mitä puhuttiin.

—Minne se tyttösi meni? Miksei se tulekaan saijuja kaatamaan? kuului joku kysyvän.

—Antaa hänen olla, sanoi siihen Shemeikka. Sitä vielä ujostuttaa. Ne on arkoja, ruotsikot.

—Ei ole minusta minkään näköinen tämä tänäinen tyttösi, sanoi toinen.

—On sillä paikat soreat.

—Mutta silmät koleat.

—On sinulla ennen ollut parempia.

—Kuka?

—Anjakin.

Puhuivat, hörisivät väliin jotakin muuta. Sitten sanoi Shemeikka:

—Ja mikä muka tällä on vikana?

—Kuinka vanha jo liekään.

—Ei sen iästä, kun on muuten hyvä.

—Onko hyvä?

—Kun ensi kerran puristi, pelkäsin hengen menevän.

—Minä en raivoista. Minä tahdon hempeän ja hiljaisen.

—Minä tahdon milloin minkin, kuului Shemeikka pala suussa puhuvan. Milloin neitsyen, milloin naisen, milloin tulisen, milloin tyynen. Pian yhteen kyllästyy.

—Onko sinulla milloinkaan ollut yksi edes niin kauan, että olisit ehtinyt kyllästyä?

Shemeikka ei vastannut siihen. Se oli jonkun toisen ääni, joka sanoi:

—Yksi aina kesässään.

—On toki välistä ollut sama kaksikin kesää, sanoi nyt Shemeikka.

—Montako heitä lienet tässäkin majassa makuuttanut?

—Ei ole tullut ristiä seinään vedetyksi.

—Millä heidät lumonnetkin, mutta aina heitä saat. Lentävät luoksesi kuin pyynpojat piiskulle.

—Laulussa naisen lumot. Ja yksi laulu ainoa naisen lumolaulu: ihanuudesta oman itsensä. Se aina tehoo. Sillä kun hurmasin, uuvutin, hervotonna viereeni vaipui. Sävel vanha, sanat uudet. Terveheksenne, toverit!

—Ottaisit, Shemeikka, kerran yhden vakituisen, niin vakiintuisit viimein itsekin. Mitä tuosta tuommoisesta ainaisesta ajelemisesta? kuului jonkun vanhemman miehen ääni. Keräät heitä kuin romua talosi täyteen. Siihen heidät sitten jätät ympäri pihoja ajelehtimaan etkä tiedä mihin panna.

—Enkö heistä vastaa? Enkö heitä hoida?

—Hoidatpa hoidat.

—Mitäs sitten haastat?

—Vaan liian läheltä tämän otit, melkein naapurista. Onhan vanha ystävä Rajavaaran Juha Karhunen. Hyvän majapaikan pilasit. Mitenkä siitä nyt vasta venheet vedetään? Tästä ne vielä rettelöt ja monet hankaluudet laitakse. Vaan eipähän liene ensimmäinen Shemeikan teoksi. On suuri Karhujen suku, varmaan siitä vainosota syttyy. Olisi hyvä, kun kantaisit kaunokaisen venheeseen ja soutaisit takaisin ja nostaisit sille rannalle, mistä otit.

—Ja kiittäisit lainasta.

—Ja kysyisit, mitä vuokra maksaa.

—Ihan totta puhuen, vainon vältteeksi tee se.

—Jos vaino nousee, nouskoon, kuului Shemeikka sanovan huolettomasti. Sittenpähän saadaan periä myötäjäisetkin.

—Olisiko sillä mitä ottamista?

—Aitta viljaa täysi, karja kuin peuralauma. Ja ukko itse korven raataja kova, äijä vanha kasken kaataja mahdoton!

—Äijäkö? Toisitko hänetkin?

—Oman akkansa myötäjäisinä?

—Ka, miksei?

—Siihen minä … tuohon käteen! On sinua poikaa, Shemeikka!

—On niitä työmiehiä ennenkin rajan takaa tuotu.

—Voi sinua, Shemeikka!

—Ehkä tulee mielelläänkin, kun saa eukkonsa takaisin.

—Ei vielä saa, ei ennenkuin taas uutiseen päästään.

—Uutiseen! Ai sinua, Shemeikka!

Ne hohottivat, nauroivat toistensa suuhun.

—Marja hoi! Saiju on lopussa! kuului Shemeikka huutavan.

Vaan Marja pakeni tuvan taa metsään, juoksi kuin henkensä kaupalla, kunnes uupui, ja vaipui maahan. Se herjasi, pilkkasi, häpäisi, riisui kuin alasti heidän nähden, humalaistensa, kuin markkinaelukan. Minnekä minä? Minnekä minä pääsen täältä heidän käsistään? Kotiin, minä lähden kotiin! Voi laupias isä taivaan, minne minä olen joutunut! Jos vielä sen tekevät, menevät, polttavat talon ja tuovat Juhan tänne?—Hän kiipesi vaaran rinnettä, yhä ylemmä ja ylemmä, kivikoita, louhikoita, lepikoita. Viimein hän joutui niin korkealle, että alkoi maailma alta siintää. Vielä ylemmäksi tultuaan hän näki kaukaisia vaaroja lännessä. Yksi niistä siellä oli pykäläharjainen, olisikohan kotivaara se? Mutta se siinti huikean kaukana soiden, vesien ja korpien takaa. En minä sinne täältä ikinä osaa enkä jaksa. Ja jos jaksaisinkin, mitä minä enää siellä—nyt enää?

Hän poistui yhä edemmä, toiselle puolelle vaaran, uupui, istahti ja nukahti viimein itkuunsa.

Oli aamuyö, kun Marja palasi majalle. Näkyivät menneen, koska ei kuulunut ääniä ja heidän venheensä oli poissa rannasta. Kun hän tuli lähemmä, kuului kuorsausta tuvasta. Shemeikka makasi siellä poikkiteloin vuoteessa karsinaluukun alla. Marja veti päänsä pois ja työnsi luukun kiinni. Sitten hän kiersi nurkan ympäri ovelle ja pani senkin kiinni… Panisiko pönkänkin päälle? Sen voisi panna niin, ettei sieltä kukaan omin voimin pääsisi ulos. Sen voisi sulkea sinne kuin loukkuun. Sen voisi polttaa sinne kuin hiiren pesäänsä kaskeen. Vaan samassa hän repäisi oven takaisin auki ja riensi rantaan—näitä tämmöisiä kauheita ajatuksia pakoon.

Kalamatti istui ongella kaislikkorannassa. Marja kutsui hänet maihin, haastoi hänelle sydämensä lievikkeeksi kaikki, mitä oli tapahtunut.

—Tiesitte tekin, että sillä on ollut täällä joka kesä uusi tyttö, ettekä mitään puhunut.

—Ethän tuota kysynytkään.

—Mistäs olisin tiennyt sitä kysyä?

—Onhan sillä niitä ollut. On melkein joka kesä aina veres ollut. Joskus tulee jonkun entisen kanssa kahdestikin.

—Ja ne tulevat, vaikka on ollut toisia välissä?

—Ovat hyvillään vain, tytöt, kun pääsevät taas armoihin.

—Ottakaa minut venheeseenne ja viekää minut täältä! pyysi Marja kiihkeästi.

—En minä sinua ota. En minä mitenkään uskalla sen kanssa riitaan ruveta. Mene sinä vaan takaisin ja ole hänelle mieliksi, kun herää. Se on sinulle parasta. Niin ovat muutkin tehneet.

—Mutta minä en tee!

—Kyllä olisi kuitenkin parasta, että tekisit. Ukko meloi pois. Marja nousi takaisin pihaan.

—Marja! kuului tuvasta. Marketta! Missä sinä olet? Tule! Tulehan jo, Marjueni!

Ääni oli hyväilevä, houkutteleva, niinkuin sen, joka koiraansa kutsuu. Marja ei liikahtanut siitä, missä istui. Vähän päästä ilmaantui Shemeikka oveen.

—Ka, mikset sinä tule! Tule nyt! Minnekä sinä menit? Missä sinä olet ollut?

Marja ei vastannut. Kun Shemeikka tuli häntä kohti, hän nousi. Shemeikka tavoitti häntä.

—Anna minun olla! tiuskaisi Marja.

Shemeikka tavoitti häntä uudelleen, mutta silloin Marja sysäsi häntä niin, että hän horjahti.

—Mi-mitä se nyt on tuommoinen? suuttui Shemeikka ja tarttui häntä ranteeseen.

—Minä kuulin kaikki, mitä puhuitte! Päästä minut! Sinulla on ollut täällä joka kesä uusi tyttö!

—Luulitko ehkä olevasi ensimmäinen?

—Ja ensi kesänäkö tuot taas uuden?

—Luuletko ehkä olevasi viimeinen?

—Miksi minut sitten ollenkaan tänne toit?

—Minäkö toin? Etkös itse pyrkinyt? Etkös itse syliini juossut?

Marjan uhka katkesi. Shemeikka hellitti hänen kätensä, ja hän lyykähti kivelle.

—Minne minä nyt täältä joudun? itki hän.

—Äiti ottaa sinut yhtä hyvästi vastaan, kuin on ottanut kaikki muutkin.

—Minä en ikinä lähde sinne, missä ovat kaikki entisesi, sanoi Marja, ponnahtaen ylös.

—Ei auttane sitten muu, kuin että toimitan sinulle kyydin kotiisi?

—Jako veisi Juhalle sinun lapsesi tuliaisiksi?

—Onko?

—On!

Shemeikka irvisti.

—Sanot hänelle, että se on hänen.

—Sitä en saata sanoa.

—Mikset?

—Siksi, ett'en saata! sanoi Marja yhä enemmän kiihtyen.

—Sano sitten, että se on minun. Ehkä siitä hyvinkin ihastuu. Minä lahjoitan hänelle sen.

—Antaisit hänelle lapsesi sinä—?

—On minulla heitä muillekin antaa, ja olen antanutkin. Olen jonkun antanut pois äitinensäkin.—Elä mene, Marja! Suottahan minä. Ethän tarvitse mennä, jos et tahdo. Teen sinusta emännänkin, jos sattuu. Elä nyt luimistele, niinkuin aikoisit purra. Tule pois, Marja, kyllä minä lapsestasi miehen teen, jos poika lienee. Juoskoon siellä entisten joukossa—on siellä tanhuvia. Elä nyt, ollaan ystäviä, elä välitä, Marja, kuule, sinä olet minusta parempi kuin kukaan muu—parempi, sorjempi kuin ku…

Hän läheni Marjaa makein, vielä väsynein silmin, samein otsin, punaisin jälkihumala-huulin. Jolloin Marja peräytyi ensin, pysähtyi sitten.

—Et minua enää toista kertaa sillä laulullasi lumoo! Et, lenkosääri, toista kertaa kehu sillä, että sinut hengiltä puristan—etkä minun lastani, pässi, katraassasi kuljeta! Anna minun olla!

—Suutu, Marja, suutu vielä vähän, olet sitä sorjempi, kuta vihaisempi olet.

Silloin Marja, muistaen kuulleensa, että päällekäypää oli sydänalaan iskettävä—Shemeikka parahti ja kirosi, Marja kaatui selälleen ja pyörtyi.

X.

Ei Juha jaksa, ei jaksa aina elää siinä uskossa, että Marja mielellään meni. Silloin hän uskoo, kun päivällä työssä uhmaten raataa, milloin pelloilla, milloin kaskessa, milloin niityn raivuussa, kun raataa niin, että itseäänkin ihmetyttää työnsä tulos. Mutta sitten uupuu, kyllästyy työhön, ei siedä sitä moniin päiviin nähdäkään, koska se kaadettu puu, se väännetty kivi on siihen kaadettu ja väännetty vihassa Marjaa kohtaan. Silloin muuttaa työmaata, ryhtyy toiseen—uskoo ja on uskomatta. Kai se on totta, koska Kaisa sen näki ja koska Marja oli uhannut; ja ei kai häntä olisi saanut venheeseen väkisin, sen kaatumatta. Ja kun oli minulle tyly. Mutta toisekseen: vaikka olisi minuakin miten vihannut, saattoiko niin ymmärtäväinen ihminen täydessä järjessä jättää talon, joka oli hänen omansa, hänelle rakennettu, oman kotinsa, jota oli ollut itse tekemässä, ja lähteä tietymättömille perille, vieraan, vihollisen, verivihollisen mukaan? Kuinka hän olisi voinut olla niin mieletön? Ei hän voinut mennä mielellään, hänet sittenkin vietiin väkisin.

Mutta saattoihan mennä, saattoihan suutuspäissään mennä, saattoi olla lumottukin, vaan on katunut, on varmaan katunut jo kosken alla, mutta ei ole enää päässyt pakenemaan. Jos lähtikin ensin mielellään, niin väkisin se sen sieltä sitten vei. Hän tulee vielä takaisin, hän itsensä sieltä jotenkuten keinottelee. Sulan aikana se ei sieltä pääse isojen vesien ja koskien takaa. Ovat saattaneet tehdä sen, minkä usein ennen vankeina viemilleen vainovuosina, että ovat silmät ummessa pitkiä taipalia taluttaneet. Vaan talvella heitäkse suksille. Hiihtää yhtä suoraa latua päivänlaskua kohti. Tai on saattanut lähteä koettamaan jo kesälläkin, vaan on eksynyt ja uupunut ja menehtynyt. Tai ovat koirineen takaa ajaneet ja ottaneet kiinni.

Tai ei ole lähtenytkään. Jos sillä on siellä hyvä olla omassa maassaan. Kai sillä on siellä hyvä olla, eikä tee mielikään kotiinsa. Ikävähän sillä täällä olikin. Eihän sille osattu hupina olla. Vasta kun joku vieras tuli, silloin lauleskeli ja naureskeli ja kepeänä käveli.

Tuli Juhalle taas työn vimma, hän kiipesi vaaralle ja kaatoi puita kuin pajukkoa. Vaaralta näkyivät rannattomat erämaat, siellä täällä jokin vieraan maan vaara. Siellä se on niiden takana jossakin toisen talossa, toisen pihoja kävelee. Oliko mennyt mielellään, oliko väkisin viety— siellä se on. Mutta missä?

Mennyt se on, iäksi mennyt. Ei se lähde, vaikka hänet löytäisinkin. Niin on, kuin äiti sanoi. En minä häntä saa väkisin venheeseeni, jos ei tule mielellään. Enkä minä heille yksin mitään mahda. Ja vaikkapa saisinkin sen suden tapetuksi ja omani vielä elävänä tapaisin—eihän se ole elukka mikä, koira, jonka kahleissa kylästä kotiin talutat. Et häntä enää itseesi kesytä—enemmän kuin ennenkään. Ja silloin tuli Juhalle taas näännyttävä uupumus, niin että tuskin jaksoi kotiin kävellä, ja hän istui päiväkaudet penkillä pää käsien varassa tai harhaili pihalla avopäin, avojaloin, silmät ilmeettöminä, suu velttona auki.

Tointui siitä taas sen verran, että joulun jälkeen lähti kinkerille, saatavain maksoon rovastille, puolimatkaan kirkolle. Jos saisi siltä jotakin selvyyttä, jos se sen sittenkin sattuisi tietämään miten kuten. Kun olisi vain tietänyt, kuinka oli—olipa sitten miten tahansa. Ja vielä kerran lähti Juha asiaansa rovastille puhumaan, joka oli heidät vihkinyt ja toivottanut onnea.

Rovasti istui kylmänä helmikuun tähtiaamuna jyväkuormansa sevillä ja laski kinkeritalon pihasta jäälle, kun tunsi jonkun hyppäävän kannoille.

—Kuka siellä?

—Minähän tässä…

—Ka, Juha.—No, kuinka on asiat? Aioin tuolla jo kysyä, mutta minne lienet kadonnut.

—Täällä odotin.—Entisellään on asiat, sanoi Juha.

—No, se se nyt vasta. Ei ole siis tullut takaisin?

—Eikä taida tullakaan—sanovat mielellään menneen.

Juha haastoi siinä, milloin reen vieressä paarustaen, milloin vähäksi aikaa jalakselle nousten, rovastille, mitä piika oli nähnyt ja mitä äiti sanonut: ettei Marjaa oltu vietykään väkisin, vaan että oli mennyt mielellään.

Juha odotti, että rovasti olisi piiskan varrella hujauttanut ja sanonut: se nyt on akkain juorua, ei se ole mielellään mennyt.

Vaan vanha rovasti ei virkkanut mitään. »Vai mielellään? Vai niinkö onkin asiat?» Ja hän näki heidät vihillä edessään, vanhan miehen ja nuoren naisen, ja muisti miten oli heitä vertaillut toisiinsa ja ajatellut, epäillyt, mutta sitten kuitenkin päättänyt: »Ehkä! Ka, miksei saattaisi olla onneksi heille, koskapa oli ollut meillekin.»

—Kun onneakin toivotitte, läähätti Juha lumessa paarustaen,—niin sitä olen ajatellut, että ettehän olisi, jos ette uskonut, tiennyt—te sen silmistä kyllä näitte, mikä se on.

Rovasti ei oikein ymmärtänyt, mitä Juha tarkoitti.

—Niin minkä?

—Senpä sen, että jos olisitte arvellut, että se saattaa semmoisen tehdä, ette olisi käteen tarttunut—taikka tuota—niin, sitä minä vain, että luuletteko, että se on saattanut sen tehdä?—Onpa on, onpa saattanut, kun se oli venakko.

—Jaa, niin, sehän oli venakko.

—Oli. Sieltä oli. Jos sitä sinne verensä veti? Vaan olisiko sen silti tarvinnut—?

—Se voi kyllä olla jo verissäkin semmoinen—en sano, että on, vaan se voi olla.

—Verissäpä verissä. Niinpä niin. Jos se ei kylläkään parempaa osannut.

—Enhän sano, kun en tiedä—arvelin vain!

Juha käveli perässä, ei pitänyt enää kiinnikään—koskapa se saattoi olla rovastinkin mielestä, niin kai se myös oli!

—Sitä minä vielä—jos saan puhua.

—Istukaa tähän laidalle.

—Kyllä minä tässäkin—sitä minä, että mitä se Jumala minulle tällä— mitä se oikein niinkuin voipi tarkoittaa—sitä minä, että minkä tähden se minua näin rankaisee?

—Rankaisuksiko se Juha sen itselleen katsoo?

—Voi toki—että kun puree, niinkuin kahdella veitsellä rintaa kiertäisi. Että minkätähden se niin?

—Jos se on sentähden, että rakastit häntä enemmän kuin Jumalaa?

—Ettäkö enemmän—tai ettäkö Jumalaa sentähden vähemmän? Juha melkein kivahti.—Vähemmänkö? Voi, hyvä rovasti, en minä sentähden Jumalaa vähemmän,—koommin niinkuin enemmän!

—Enemmänkö?

—No totta kuin että—kun kiitin ja ylistin … että kun semmoisen onnen minulle annoit, niin nuoren ja hempeän minulle iloksi annoit.

—Totta on, että hempeä vaimo on Herran lahja.

—On se … joka oli niin lämmin ja hempeä—kun vain tahtoi.

—Ei olisi pitänyt kuitenkaan sitä katsoa ja siitä semmoisesta iloita.

—Vaan minä kun katsoin ja iloitsin. Enkä häpeä sanoa: nyt on sitäkin semmoinen valtava kaipuu.

—Ei ole siinä kuitenkaan vaimon kunnia.

—Vaan missäs?

—Siveässä mielessä ja muussa taidossa.

—Oli se siveäkin—ihan tarpeeksi, liiaksikin. Ja muussakin taidossa taitava—tekevä ihminen.—Kyllä rovasti ymmärtää—on itselläänkin nuori—ei pitäisi minua moittia!

Juha pudottihe pois kannoilta, seisoi yksin aavalla järvellä. Taas oli hänelle tehty vääryyttä. Ei, ei hänelle, vaan Marjalle. Rovastikin uskoi, että se oli mielellään mennyt. Mitä minä lähdinkään sitä sille puhumaan? Mitä minä hänellä sanottamaan, että se on sillä verissä, venakon? Mutta kun se oli se, joka meidät vihki, tarttui käteen ja toivotti onnea. Vaan ei liene, perkele, mielessään toivottanutkaan, vaikka suullaan! Lienee toista salaa ajatellut, toista sanonut. Mistä se sen muka tiesi, että Marja mielellään? Siksikö vain, että on venakko? Äiti sen on sille uskotellut, lienee antanut sille, lahjakontille, jotakin, että minulle niin sanoisi. Vaan Marja ei mennyt mielellään! Väkisin hänet vietiin!

—Marja ei mennyt mielellään, sanoi Juha kotiin tultuaan, yhtäkkiä äitinsä eteen pysähtyen.—Elä sano mitään, elä suutasi avaa. Jos sanot, minä—

—Vai ei se mennyt.

—Ei!

—Sehän on hyvä sitten.

—Hyvä se on. Se on hyvä.

—Rovastiko sen sinulle sanoi?

—Rovasti.

Seuraavina päivinä oli Juha tavallista ahkerammassa toimessa. Ajoi pihaladon heiniä täyteen, pilkkoi puita ja hakkasi ison röykkiön navettahavuja. Eräänä aamuna, kun äiti nousi, oli Juha kadonnut, eikä emäntä saanut suksenladusta selkoa, minnepäin hän oli lähtenyt.

XI.

Marja istuu saunan penkillä, käsin sukkaa kutoen, jalallaan vipukeinua polkien. Seinän takana narskahtaa lumi, joku tunkee luukun ohi, ovi aukeaa ja vanha pyylevä mummo tungeikse sisään.

—Menehän nyt pirttiin syömään, Marja. Minä sill'aikaa lastasi soudatan.

Marja ei virka mitään.

—Siellä olisi ratompi syödäksesi muiden mukana.

—Noutaisin mieluummin ruokani tänne.

—Ka, kyllähän se tuodaankin niinkuin tähänkin asti, Anja tuo … mutta tulisit nyt kuitenkin. Minkä tähden et tule?

—Johan olen sen sanonut.

—Olet ylpeä yhä, sydämikkö. Vaan elä, hyvä ystävä, noin sydäntäsi hapata. Siinä maitosikin hapatat, ja lapsesi itkee.

—Ei se siitä itke.

—Yöt kaiket uikuttavan kuuluu.

—Isäänsä itkenee, jos itkee.

—Ei kauan itke, kohta tulee Shemeikka.

—Olkoon tulematta koskaan.

—Syyttä häntä moitit, syyttä meille vihojasi viskot. Jos et olisi toisen ollut, olisimme sinusta jo miniän tehneet.

—Mitä tuossa aina siitä haastatte. En ole miniäksi milloinkaan pyrkinyt.

—Mitäs varten sitten mukaansa lähdit?

—Hullu olinkin.

—Eikä sinusta muutenkaan olisi meille ollut. Katsohan, sen on oltava suurta sukua, joka Shemeikkaan emännäksi tuodaan. Se on talosta tyttönä otettava tai isältään isoilla rahoilla ostettava. Tiettyä sukua sen olla pitää, ei saa olla veden tuoma, kosken kantama, rannalta riistetty. Ai, rakkaani, ylen äveriäs sen olla pitää. On itsekin suurta sukua, on taaton puolelta, on maammon. Me ollaan niitä Karjalan kuuluja, sekä sodissa että kaupoissa mainituita. Isäni kun kuoli, sanoi: elä anna pojan halpaa naida. Ja nuori pitää olla Shemeikan hyvä. Vaikka olisitkin muuten kelvannut, olisit ollut liian vanha vakituiseksi. On jo ryppyjä otsassasi, ja suusi ympärystä on kovin katkera. Et niistä itse tiedä, ei niitä vielä lähteessä näe.

—En ole katsellutkaan.

—Sittenpä niistä tiedät sitäkin vähemmän.

—Enkä välitä, vaikka näkisinkin.

—Vielä vanhemmaksi tulet, kun lapsesi imetät. Ei, Shemeikat eivät välitä vanhoista, niillä pitää aina olla nuoria ja aina uusia—niin piti isälläänkin olla.

—Ja se on teistä, niinkuin olla pitää?

—Ei isänsä ensimmäisenä kolmena vuotena kehenkään muuhun koskenut. Olin nuori ja kaunis, olin kuudentoista, kun keikautti rekeensä. Sitten vasta otti kesätyttöjä, kun minä lapsia imetin, ja saihan ottaa—riitti hänestä minullekin.

—Elkää, hyvä emäntä!

—Enhän minä häntä aina tarvinnut. Annoin kernaasti heille, joilla ei ollut omaa. Sitten oli minullekin hyvempi ja hellempi. Jos tein niinkuin sinä Shemeikalle, niin jätti hän minut niinkuin Shemeikka sinut: ei katsonut päin, ei perin. Vaan kun annoin olla, niinkuin tahtoi, minut kunnioitti, ei heitä milloinkaan viereeni pöytään tuonut. Eivätkä pyrkineetkään, omista kupposistaan tyytyivät karsinassa syömään. Kesätytön täytyy tyytyä siihen, mitä annetaan ja miten annetaan. Orjahan se on, monestikin sodassa saatu. Moni antaa heille huonomman ruuankin, mutta minä annoin aina ennen saman ruuan mitä itsellenikin, ja annan yhäkin vielä. Vaan sinä et kun murjotat. Et hyvää sanaa kiitokseksi sano. Vaikka ties, miten olisi käynyt, jos annoimme sinun sinne kalamajalle äkäytyä. Lienevätkö semmoisia kaikki Ruotsin naiset? Käy nyt syömään, rakkahin, ennenkuin kaikki siellä jäähtyy. Kun syöt ja olet iloinen, niin poikasikin siitä lihoo.—Ka, sehän valvoo! Tutuu!—Ataa! ataa! Tuletko mummolle? Kyllä sinusta vielä laukunkantaja tulee!

Marja heittihe penkille ja purskahti hillittömään, epätoivoiseen itkuun.

—No, nyt se taas! Elä nyt! Mikä sinulla on hätänä? Sano, puuttuuko sinulta mitään? En minä jaksa tuota tuommoista nähdä. Mitä sinä tänne lähditkään, kun vielä kuuluit mielelläsi lähteneen! Voi onnetonta, kuinka itkee! No, jo minä jotakin … en minä kestä kuulla. Ole sitten Herran nimessä täällä, missä olet, minä laitan Anjan tuomaan, mitä tarvitset.

Eukko riensi pois, Marja rauhoittui vähitellen, antoi lapselleen rintaa ja istui sitä soudattamaan.

Vai semmoinen sillä oli isäkin, ajatteli hän. Mahtaneeko tulla samanlainen pojastaankin? Ja hän päätti:

—Ei tule!—Eikä tule tästä pojasta sen isänsä renkiä! Minä pidän huolen siitä, ettei tule. Käyköön minun miten tahansa, täytyköön minun joutua minne tahansa, tänne me emme jää.

Hän avasi luukun ja siirtyi sen ääreen kutomaan sukkaa. Vanha sauna, jonka hän oli pyytänyt asuakseen, ettei tarvitsisi olla tuparakennuksessa toisten jaloissa, oli muista erillään törmän alla. Talo tupineen, talleineen, navettoineen oli yhdessä ainoassa ryhmässä, saman katon alla ylhäällä penkereellä. Ei se ollutkaan niin komea, kuin miksi Shemeikka oli sitä kehunut; näytti jo vanhalta ja ränstyneeltä. Siellä liikkui väkeä ulos ja sisään, naisia kaikki. Niitä oli tässä talossa ja muissa kanssa kuinka paljon lienee ollutkaan, vanhempia ja nuorempia. Ne ne täällä näkyivät kaikki työt tekevän, sekä omansa että miesten. Ne vetivät kelkalla veden järvestä, heinät ladoista, kuinka kaukana lienevät kiskoneetkaan hankia myöten. Siinä oli sekin Shemeikan puhe heidän hyvistä päivistään. Nyt siellä juuri suurella vaivalla kiskotaan pyykkikorvoa rannasta, kun miehillä on kaikki hevoset mukanaan. Orjia ovat, toiset kai houkuteltuja, toiset väkisin tuotuja. Mutta en minä vaan heidän pyykkikorvojaan kisko.

Ovea raotettiin illan hämärtyessä, sisään livahti notkea, hintelo, kapeakasvoinen, kalpea nainen. Hän tuli, harva se ilta, Marjalle seuraa pitämään, vaikkei Marja häntä siihen kehoittanut, joskaan ei poiskaan käskenyt. Sama asia se oli heillä useimmiten puheena. Se istui ja katseli Marjaa, kädet helmassa, silmät hellyydestä kosteina.

—Elä ole niin katkera, Marja.

—On kumma, ettet sinä ole, vaikka onhan se sinutkin jättänyt?

—Minä en ole. Minä tyydyn siihen, kun saan olla sen kanssa silloin, kun se tahtoo. Kun ei huoli, olen poissa ja teen sille työtä. Se siitä minua kiittää. Jos kyllästyykin minuun, ja menee muiden luo, niin taas välistä muistaa minutkin ja silloin tulee minun luo.

—Ja sinä olet siitä hyvilläsi ja annat silittää itseäsi kuin koira?

—Olen. Käsivarteni hänen kaulaansa kietaisen, sillä se sanoo, joka kerta silloin sanoo, kun minua vyötäisistä pitää: »Ei ole kenenkään varsi niin hento kuin sinun, Anja, ei kenenkään suudelma niin suloinen kuin sinun.»

—Sen saman se sanoi minullekin.

—Lienee sanonut, vaan ei tarkoittanut, sillä ei ole vartesi niin hento kuin minun.

—Eikä tarvitse ollakaan.

—On turha vaiva kenenkään Shemeikkaa vastaan nurista. Ei sitä mikään estä, kun on mennäkseen, eikä mikään pidätä, kun on tullakseen. Isä telkesi minut luhtiin ja rupesi itse oven eteen maata. Se tuli ja heitti isän aidan yli metsään ja mursi oven.—Voi, voi! Ei ole enää moneen vuoteen välittänyt. Toisia on kalapirtillä pitänyt, toisilla saunansa lämmityttänyt. Mutta antoihan Petrin. Teen siitä hänelle hyvän miehen. Ehkä antaa vielä toisenkin, ehkä vie kerran vielä kalapirtillekin ja saan ottaa pojan mukaani sinne hiekkarannalle piehtaroimaan. Jos sinut sinne ottaa, pyydä, että pääsen mukaan piiaksesi.

—En ikinä minä enää mene sen kanssa kalapirtille, en vaikka polvillaan minua tuossa rukoilisi.

—Mitäs tuosta, jos karkelopäällä vähän puhuikin tyhmyyksiä. Minä en välitä, vaikka on minua lyönytkin.

—Onko lyönyt?

—Onhan toki, sanoi tyttö silmät säteillen. Vaan sitten suuteli ja itki ja pyysi anteeksi.

—Annoitko?

—Annoin jo ennen, kuin oli pyytänytkään.

—Eikö tehnyt mielesi lyödä takaisin?

—Ai ei, ei toki—tiesin: kun lyö, taas katuu ja on hyvä. Yhdessä itkettiin ja sitten naurettiin.

Anjaa huudettiin. Hän livahti pois, mutta sanoi tulevansa kohta taas takaisin. Mutta Marja kysyi itseltään uudelleen ja taas uudelleen: Miten saatoin minä antaa sen itseäni sillä tavalla lumota? Mikä meni minuun huumaus sinä sunnuntaipäivänä? Mitä lähdin minä täältä hakemaan? En saanut sitä, mitä lähdin hakemaan, sain sen, mitä en lähtenyt. Tuon tuossa keinussa, ikuisen muiston, niin isänsä näköisen, että on häntä vaikea katsellakseni.—Ja häneltä pääsi toivotus, pääsi, vaikka sitä vastusti, vaikka koetti tukkia siltä tien, pääsi ryöstäytymään rinnasta toivotus: … jos olisitkin Juhan poika! jos olisit vaikka vaivainen, vaikka minkä näköinen, kunhan olisit Juhan poika! Vaan et ole. Häneltä jo vuosia sitten aittaani telkitsime, tuolle tulijalle lensin syliin kuin lepakko valkeaan vaatteeseen. Tässä olen, siipirikkona, heidän huonoimmassa huoneessaan, orjan osaa odottamassa, minä, joka yhä voisin siellä omassa talossani, yhdessä rakentamassamme, emäntänä käskeä ja hallita, ja Juha noudattaisi pienimmänkin mielitekoni. Nyt siellä anoppi emännöi, minun tiloillani, leivät leipoo, lehmät lypsää ja ruokkii: hänelle ne parsistaan ynäjää; hänelle rukkini hyrrää, hänelle pystyvalkea takasta leimuaa, hänen on leipomansa leivät tuvan pöydällä tuoksumassa. Jok'ikiselle, joka taloon tulee, se ilkkuen kertoo: »Tässä oli, talon sai, hyvän miehen sai, ei ollut olijata, ei pitäjätä … sanoinhan minä aina, vaan en toki olisi uskonut, että ryssän rekeen lähtee.»—Mitä Juha tehnee, mitä luullee? Ettäkö minut väkisin vietiin? Vaiko, että mielelläni lähdin? Saattaa luulla, että olen hukkunut tai tahallani hukuttautunut? Kunpa sitä luulisi, olisi ehkä helpompi ollaksensa… Soisin, että olisi helpompi ollaksensa.

Anja tuli taas, toi helmassaan piiraiden lämpösiä. Niinkuin olisi hänen mielensä arvannut, pani Marjan kertomaan entisistä oloistaan.

—Minkälainen se oli, jonka olit ennen?

—Minkäkölainen? Semmoinenhan oli, paljon vanhempi minua.

—Mutta hyväkö?

—Mistä sinä sen tiedät, että hyvä?

—Kuulen äänestäsi.

—Hyvähän se olikin, liiankin hyvä. Muut minua vieroivat mierolaista, hän hoiteli ja hyvitteli pienestä tytöstä, lienee soudatellutkin. Lähti salolle, otti mukaansa, kaatoi kasken, sanoi: sinulle kaadan. Teki talon, sanoi: sinulle teen.

—Sinulle teki talon?

—Kaikki sanoi minulle tekevänsä.—Marjalla pulppuili itku kurkussa.— Yhdessä se tehtiin, karja kasvatettiin.

—Ja hänet jätit? Hän rakensi sinulle talon, ja sinä hennoit hänet jättää?

—Kun se oli, raukka, niin vanha ja vääräsääri.

—Vaikka olisi vähän ollutkin.

—En tiedä. Lumottuko lienen ollut. Häntä välistä kuolevaksi toivoin, saadakseni mieleisemmän.

—Jolle olit ainoa?

Omaa liikutustaan kiukustuen tiuskaisi Marja:

—Ainoa? Vaan minunko sitten piti olla sen ainoa … minunko piti käteni hänen kaulaansa kietoa sentähden, ettei ollut hänellä muita kuin minä? Olisi hänellä minusta nähden saanut olla kuinka monta hyvänsä. Hahhah! Ja jospa pian ottaakin, äitinsä kyllä toimittaa, on ehkä jo toimittanutkin.

—Moitit Shemeikkaa, ettei yhteen tyydy … nyt en ymmärrä, sanoi Anja.

—Enkä minäkään!

Anja oli vaiti, kummastellen suurin silmin Marjaa, häntä ymmärtämättä. Istui hetken äänetönnä, nauratteli sitten vähän aikaa lasta ja livahti pois yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin—niinkuin metsän elävä.

Mutta kun Marja taas jäi yksin, yön pitkän lastaan soudattamaan, tuli katumus kahta voimakkaampana. Miksi minä Juha parkaa taas häpäisin? Miksi sanoin: vääräsääri, vaivainen? Ei se milloinkaan toista ota.— »Jolle olit ainoa?» sanoi—niinpä niin. Jätin sen, jolle olin ainoa, ja heitime sille, jolle en ole mitään. Joka hoiti ja huolehti minua kuin isä lastaan. Joka oli kuin isä orvolle.

Isä? jysähti hänen mieleensä. Isäpä todellakin. Enemmänhän se on ollutkin minulle niinkuin isä. Ja melkein jo tyytynytkin olemaan kuin isä. Eihän se vanha mies enää. Jos pyrkisin hänen luokseen niinkuin isän. Menisin niinkuin erehtynyt tyttö isänsä luo. Pyytäisin anteeksi niinkuin isältä? Jos olisi tuossa edessäni, polvilleen eteensä lankeisin, jälessään laahaisin, itkisin, anoisin anteeksi, tunnustaisin kaikki. Se antaisi anteeksi. Ja Marjasta tuntui ihan varmalta, että se antaa anteeksi—tuntui siltä hämärässä saunassa, lasta rinnallaan pitäessään, tuntui vielä varmemmalta pienokaisen vipukeinussa keveästi hengittäessä, kaikkein varmimmalta, kun hän ulos pistäytyen katseli tuikkivia tähtiä pakastavalla kevättalvi-taivaalla ja kun sieltä tultua hiljaa vuoteelleen nyykähti.——

Anja istuu taas ja puhelee. Anja puhuu aina Shemeikasta. Häntä odotetaan joka päivä tulevaksi. Ei tiedetä, milloin tulee ja missä on, mutta kaikki on valmiina, tulkoon milloin hyvänsä. Kun on syksytalven Ruijat ja Vienat miehineen kiertänyt nahkain ostossa, on kevättalvella tästä kautta jokavuotinen matkansa etelään. Kauan eivät jouda kotona viipymään, päivän pari, enintään viikon. Silloin on juhlat ja suuret karkelot. Silloin kaikki tytöt parhaimpiinsa pukeutuvat.

—Silloin sinäkin, Marja, panet päällesi silkit ja soljet—panethan?

—Ei minulla ole silkkejä eikä solkia.

—On sinulla. Emäntä antaa ne sinulle, niinkuin muillekin tytöille, kaikille samanlaiset.

—Vai kaikille samanlaiset, naurahti Marja.

—Ettei toinen toistaan kadehtisi.

—Kun olen näissä omissani, sitä vähemmän kadehditte.

—Noissako nokisissasiko tulisit kisatupaan?

—Jos tulen, tulen näissä.

—Ei saa tuommoisissa kukaan tulla. Siitä Shemeikka kovin pahastuisi. Sinut puetaan ja poikasi kanssa. Kun Shemeikka tuvan peräpenkillä istuu ja tulijaissaijua särpää, silloin sinä ovesta sisään astut, poika käsivarrellasi, ja hänet isänsä syliin lennätät.

—En milloinkaan, en milloinkaan! sanoi Marja, kiihkeästi torjuen, posket leimahtaen.

—Kovin pahastuvat, jos et tee, niinkuin pyytävät.

—En milloinkaan, en milloinkaan minä tätä poikaa sen miehen polvelle laske!

—Mutta minnekäs sinä sen panet?

—Lähden täältä, kotiini vien.

—Ei ne päästä—eivät ne sinulle ainakaan lasta anna. Leppyisit viimeinkin, Marja, ja lepytkin, kun tulee.

—Ei minulle lähtiessään edes hyvästiä heittänyt. Jos tahtonee lapsensa nähdä, tulkoon tänne.

—Kovin olet sydämikkö.

—Niin olen.

Mutta ei Marja saanut mielestään Shemeikkaa, kuinka koettikin. Valvoi vasten tahtoaankin yölläkin, koirien haukuntaa kuunnellen. Ne milloin yökaudet ulvoivat ylhäällä pihatörmällä, ikäänkuin toivotellen, aavistellen isäntää tulevaksi, milloin täyttä kurkkua haukkuen karkasivat jäälle, niinkuin hän jo olisi ollut siellä, riemusaatossa pihaan tuotavana. Silloin Marja milloin hiipi ulos ja kuunteli henkeään pidätellen, milloin siitä itseensä suuttuen heittäytyi vuoteelleen ja veti nahkaset korviinsa, ettei kuulisi mitään eikä tarvitsisi mitään heidän tulostaan tietää. Mutta kun koirat eivät haukkuneet eikä mitään kuulunut, silloin hän sitä enemmän näki. Näki Shemeikan milloin edessään seisovan ja Juhalle nauravan, näki hänen kumartuvan ylitsensä kotiaitan rappusilla, näki solakkana saunasta astuvan, näki taas häntä halaavan, häntä vastaan venheestä juoksevan, näki milloin unessa horroksissa, milloin ilmisissä.

Kerran näki niin selvästi, kuin olisi se siinä ollut: näki ovea avaamassa, työntymässä sisään parta huurussa, sanomassa oven suuhun pysähtyen: »Marja, missä on poika, missä on meidän poika?»

Silloin Marja riensi keinun luo, tempasi pojan syliinsä, kannatti häntä kainaloista lauteiden laidalla… Sinä olet Shemeikan, mustasilmä, solakka, sorjasääri … et ole Juhan, et ole, Jumalan kiitos … etkä tarvitse olla!

Ja kuta enemmän Marja sitten taas koetti olla odottamatta, sitä enemmän hän odotti. Ja vaikka jo tiesi, ettei koirain haukunnan tarvitse mitään merkitä, niin aina hän vavahti, kun ne karkasivat jäälle, jostapäin tulivat kaikki, jotka taloon tulivat.

XII.

Haukkuen ja äristen karkasivat koirat taas eräänä aamuna Marjan saunan peräitse jäälle. Vaan ilosta ulvahdellen ja kurkut kimeinä ryntäsivät sieltä hetken perästä takaisin. Marja tiesi katsomattakin, että se oli Shemeikka, joka nyt viimeinkin tuli sieltä miehineen. Ei ovea avannut, ei luukkua raottanut.

Hetken kuluttua syöksähti Anja tuulena sisään, heittäen vaatemytyn lattialle.—»Tule, Marja, tule! Ne tulivat nyt! Pane päällesi nämä uudet vatteet!»—huusi hän ja käännähti menemään, mutta palasi taas takaisin, temmaten syliinsä Marjan.—»Se suuteli minuakin! Se halasi minua, ja vyötäisistä puristi! 'Ka, olet lihonut ja pulskistunuut, Anja', sanoi, 'mutta yhtä hento on vartesi kuin ennenkin'. Tule pian, Marja! Tule! Sukaise päällesi puhtaat!—Nyt syövät miehet, sitten panevat levolle—illalla on karkelot, lähtevät ehkä jo huomenna. Kuule, sen on parta kasvanut, mutta muuten se on niinkuin ennenkin—kuninkaan poika! Joudu, pian!»

Marja avasi nyytyn. Siinä oli uudet vaatteet hänelle, kirjavat ja koreat, ja lapselle myös. Hän laski ne takaisin nyyttyyn ja sitoi sen kiinni.

Lapsi oli levoton, itki koko päivän eikä huolinut rintaa. Pitkin päivää kuului pihasta ajamista, ääniä ja kellojen kilinää. Hevoset hirnahteli, koirat haukkui. Ei uhallakaan Marja tahtonut siitä mitään tietää. Ei tuotu hänelle ruokaa, eikä sillä väliäkään. Pistäytyessään pimeän tultua ulkona hän näki kaikki paikat valaistuina, tervassoihtuja lumessa talon ympärillä ja nurkissa. Kuului laulua, soittoa ja karkelota. Lapsi oli rauhoittunut ja nukkui. Marja painautui turkki korvissa penkille. Mutta kuta enemmän hän koetti olla kuulematta, sitä enemmän hän kuuli, kuta enemmän koetti olla ajttelematta, sitä enemmän hän ajatteli.

Huomenna ne jo lähtevät … eivät tule takaisin ennenkuin kesällä… Olipa hyvä, että sai Anja parkakin osansa. Kyllä siitä nyt puhetta riittää … joka tuota kuulla jaksanee.

Hänen kurkkuaan kuivasi. Ei ollut vettä ennen haettua. Hän pistihe ulos, nousi pihaan kaivolle ja täytti astiansa. Yhtäkkiä hänet valtasi uteliaisuus ja uhka. Menen katsomaan, koska on kutsuttu, menen näissä omissa arkisissani, niin näkee, niin saa nähdä ihan semmoisena, kuin olen—entisen kultansa kuninkaanpoika. Astun eteensä keskelle lattiaa … tässä olen … tunnetko vielä?

Väkeä tunkeili porstuassa ulos ja sisään. Marja olisi jo peräytynyt, jos olisi päässyt. Täytyi kuitenkin tunkevain tieltä pujahtaa porstuaan. Seinää vasten painautuen hipui hän siinä niin, että pääsi ovensuuhun, josta näki tupaan.

Siellä oli Shemeikka yksin lattialla, kaikki muut kehässä ympärillä. Hän tanssi nuoren naisen ympärillä, ketterän ja pullakan, kierrellen, kaarrellen, ponnahtaen ylös, hihkaisten väliin, sill'aikaa kun tyttö tyynenä, kylmänä ja ylpeänä kierrähteli paikoillaan. Ei tuntenut Marja tyttöä, ei ollut se tästä kylästä, ei vaatteenparsi heikäläistä, mitä lienee ollut. Mahtoi olla joku uusi, ehkä ensikesäiseksi aiottu. Taas nousi Marjassa halu syöstä esiin, temmata tyttöä kädestä ja heittää hänet ulos, hypätä Shemeikan eteen ja huutaa: »Sinulla on lapsi saunassa! Et taida tietää, että sinulla on lapsi saunassa!»

Vaan yhtäkkiä taukosi tanssi kuin kesken katketen siihen, että Shemeikka tarttuen tyttöään kainaloihin nosti hänet korkealle, pyöräytti häntä ilmassa, niin että hameet hulmahtivat orsiin, ja istahutti hänet uunin pankolle, syösten itse ulos viillyttelemään, ihan Marjan ohitse, häntä olkapäähän koskien, sitä huomaamatta.

Samassa alkoi tuvassa kaikkien karkelo. Porstuassa olijat työnsivät Marjaa edellään, mutta hän käpristihe oven pieleen, pysyäkseen ulkona. Anja huomasi hänet siinä.

—Marja! huusi hän. Tule sisään, Marja!

—En minä!

Mutta Anja tarttui häntä käteen ja tahtoi vetää väkisin. Marja riuhtaisihe irti ja pääsi piilottautumaan porstuan pimeimpään nurkkaan. Vaan Anja ei hellittänyt.

—Mikset sinä tahdo tulla sisään? Tule nyt.

—Kun minä en tahdo … anna minun olla!

—Kuka ei tahdo mitä? kuului Shemeikka ulko-ovessa seisten sanovan.

—Täällä on Marja!

—Anja, anna minun olla.

—Missä se on? kysyi Shemeikka, tarttuen soihtuun, joka paloi ulos ovesta, jättäen porstuan pimeäksi.

—Täällä, täällä!

Shemeikka tuli ja valaisi Marjaa, joka ensin oli painautunut nurkkaan, mutta nyt oikaisihe ja seisoi Shemeikan edessä katsoen häntä uhmaten silmiin. Sitten hän yhtäkkiä löi soihdun hänen kädestään sammuksiin ja karkasi ulos.

Shemeikan silmissä oli ensin ollut utelias ilme, sitten kuin pettynyt ja välinpitämätön, viimein hänen suunsa ympärillä oli värähtänyt niinkuin hän olisi nähnyt jotakin vastenmielistä.

Mutta Marjan silmissä oli Shemeikka ollut komeampi kuin koskaan ennen. Ja kun hän itkuun parahtaen heittihe saunan penkille pitkäkseen, ei hän tiennyt, itkikö sitä, millaisena hän oli nähnyt Shemeikan, vaiko sitä, millaisena Shemeikka hänet.

Miksi meninkään sinne? Miksi menin sinne näissä nokisissa, ryysyisissä vaatteissani enkä pukeutunut niinkuin muut, vaikka minulla olisi ollut juhlavaatteet niinkuin heilläkin? Ehkä se inhosikin vaatteitani eikä minua? Ehkä tulee vielä tänne? Jos se kuitenkin tulee? Sen täytyy tulla, ainakin lastaan katsomaan, vaikkei tulisikaan minua. Ei vanha emäntä eikä Anja päästä häntä menemään meitä näkemättä.

Hän pisteli päreitä seinänrakoihin ja sytytti ne, avasi uudelleen nyytyn, jonka Anja oli tuonut, kapaloi lapsen emännän antamiin vöihin, ja puki itsensä niihin, jotka emäntä oli hänelle ompeluttanut. Sitten hän istui koko yön odottaen ja vaihtaen uusia päreitä palaneiden sijaan.

Ei hän tiedä itsekään, mitä varten häntä odottaa, mitä aikoo hänelle sanoa. Sen vain, että Shemeikan täytyy tulla, että se ei voi, eikä saa mennä, täällä käymättä.

Kuuluu yhä melua ja iloa ja hoilotusta ylhäältä pihasta, ja välistä hän on kuulevinaan Shemeikan naurun naisten huudahduksien lomasta. Se tulee sitten, kun kaikki ovat menneet. Se tulee aivan varmaan ainakin huomenaamuna ennen lähtöään.

Aamupuoleen yötä Marja nukahti, mutta heräsi yhtäkkiä kavioiden töminään, rekien narinaan, miesten huikkauksiin ja tiukujen kilinään. Jonkun reki rusahti saunan nurkkaan, niin että karsta katkesi päreestä. Meteli kulki ohitse kuin raepilvi, jäälle häipyen. Kun Marja avasi luukun, oli jo päivä. Piha oli tyhjä, reet ja hevoset poissa, naiset huiskuttivat sieltä liinojaan niille, jotka täyttä karkua laskettivat jäätä myöten pois.

Se meni! Se ei tullut edes katsomaan, ei tullut katsomaan edes omaa lastaan. Hän riisti pois vaatteet, joihin oli pukenut lapsensa ja itsensä, ja sulloi ne takaisin nyyttyyn.

Se ei välitä sinusta, isä lapsestaan, edes sen vertaa, että tulisi katsomaan ja ottaisi syliinsä! Ja olkoon, olkoon! On sinulla raukalla äiti … on äiti … tule tänne! Marja pyöri lattialla puoleksi itkien, puoleksi nauraen, lapsi sylissään, sitä suudellen ja rintaansa puristaen.

Kuului tulevan joku. Marja tempasi luudan, alkaen lakaista lattiata. Se oli vanha emäntä, joka tuli. Ei ollut kasvoissa samaa mielittelevää ilmettä kuin ennen.

—Eivät kelvanneet vaatteeni Ruotsin rikkaalle, olivat hänestä kai liian huonot, oli kai parempi omissa ryysyissään näyttehille tulla. Viedään sitten pois.

—Saa ne viedä, sanoi Marja, koettaen sanoa sen hiljaisesti ja nöyrästi, toivoen, että emäntä menisi sen enemmittä. Mutta emäntä oli tullut sanomaan jotakin.

—Ne menivät … se meni nyt…

Marja ei vastannut.

—Eikä tiedä, milloin tulee takaisin. Kauan viipyy matkallaan, paljon on myytävää, monet markkinat on käytävänään, Moskovat, Novgorodit kaikki mitkä lie. Isot oli kuormat, suuret oli saaliit, hyvin oli vedellyt, halvalla oli saanut … saahan se, onhan se kaupan mies, Shemeikka. Mene tiedä minkä Venäjän pohatan tytön sieltä vielä tuo. »Tuo», sanoin, »Tuo kerran semmoinen, jonka saatat suoraan kotiisi tuoda, elä häntä enää kalasaunallesi jätä!»

—Mitä te siitä minulle kerrotte … mitä se minuun kuuluu?

—No, elähän nyt. Kävikö edes katsomassakaan?

—Ei iljennyt. Ymmärsi hävetä. Ja hyvä oli. Jos olisi tullut, tuosta olisi saanut.

—Sinäkö, orja, isäntääsi luudalla? Ettet häpeä, senkin ruotsikko!

Vanha emäntä suuttui niin, että hänen täytyi istuutua penkille ja siitä puhua:

—En aikonut sanoa, mutta nyt sanon, vaikken sinua sääliessäni aikonut sanoa. »Käy toki katsomassa Ruotsista ryöstämääsi, ennenkuin lähdet», sanoin. »Käy katsomassa häntä ja lastasi, on sinulla tuolla saunassa sievä poika», sanoin.—»Johan tuon näin», sanoi. »On otsansa rypyssä ja hiusmartonsa näivettynyt, kaula kuivettunut, maha pullistunut»—niin sanoi. »Käyhän kuitenkin», sanoin, »se on sentähden semmoinen, kun on sinua siellä itkenyt»…

—Se oli valhe, minä en ole häntä itkenyt! tiuskaisi Marja.

—»Kyllä se siitä sinulle vielä kaunistuu», sanoin

—En ikinä minä sille…!

—Puolustelin sinua, vaan eipä olisikaan näkynyt pitävän.

—Päästäkää minut pois täältä! huusi Marja.

—Pois—minne?

—Antakaa minulle sukset ja kelkka ja antakaa minun mennä!

—Ja minne sinä menisit?

—Sinne, mistä tulin!

—Talven selkään? Tuskin kuukautisen lapsen kanssa? Lumiselle salolle sen kera nääntymään?

—Vaikka nääntyisimmekin.

—Nyt en kehtaa kuunnella, sanoi emäntä ja nousi loukkaantuneena mennäkseen.—Mennet itse, minne mielesi tekee, mutta poikaa et vie.

—Poika on minun.

—Poika on Shemeikan.

—Äitinsä on lapsi, jota isänsä ei omista.

—Mutta meillä on lapsi talon, jossa se syntyy. Ja se on silloin omistettu, kun on tähän otettu. Häpeisit toki. Onpa sinua. Ensin heitäkse sen kaulaan, jättää miehensä ja kotinsa ja kaikki ja lähtee vieraan matkaan. Täällä häntä hoidetaan ja vaalitaan, ja pidettäisiin kuin parasta vierasta. Tämä ei kun äksyttelee ja kiukuttelee. Tuota pitäisi vielä tulla katsomaan ja houkuttelemaan ja hyvittelemään, kun ei välitä edes sen vertaa, että panisi puhdasta päälleen toisten kisoihin. Saa hävetä silmät korvat täyteen koko maailman edessä, että täällä Shemeikan tyttöä ryysyissä pidetään, ehkä vielä nälällä kidutetaan. Vaan sitä kai tahdotkin. Täällä saunassa väkisin värjöttelet, vaikka olisi sijaa muuallakin. Vai vielä pois, että sanottaisiin, että on ajettu Shemeikan tyttö lapsineen taipalen selkään. Heitä kerrassa pois semmoiset tuumat! Puhu vielä kerran suksista ja kelkoista, niin otan lapsesi ja salpaan sinut itsesi telkien taa!

Marja hätkähti, se ehkä tarkoitti totta.

Mutta vanha emäntä oli jo heltynyt omia kovia sanojaan.

—Ka, elähän pahastu, puhui hän, palaten ovelta sisään. Enhän minä sitä sano, ettei sen pitänyt tulla poikaansa katsomaan. Vaan semmoisia ne on Shemeikat, semmoinen oli isänsäkin. Onhan ruokotonta, että sillä pitää olla joka kesä uusi. Nyt alkaa heitä tuoda talvellakin. Mikä lie ollut sekin, näithän sen, jonka kera kisasi koko ajan, muista mitään välittämättä. Mikä lie ollut, ihan ummikko, venakko, Serahviina joku. »Vie sinne, mistä olet tuonutkin», sanoin, »on heistä minulle kylläksi kiusaa ja huolta entisistäkin. Millä minä heidät kaikki elätän?»

—Elähän nyt, Marjueni, kyllähän minä sinusta ja lapsestasi huolen pidän. Katsotaanhan, kunhan kesään eletään. Olisit mieleinen minulle, mieleisempi kuin kukaan heistä … vaikka onhan Anjakin…

—Elkäähän nyt, hyvä emäntä … enhän minä… Heiltä oli molemmilta päässyt itku.

Eräänä narisevana pakkasaamuna koirat taas olivat karanneet jäälle jotakin tulijaa vastaan ja haukuttavansa kanssa ärhennellen ja kiihtymistään kiihtyen saapuneet saunan kohdalle. Ovi aukesi, mutta painautui kiinni samassa. Lapsi oli säikähtänyt rähinää ja parahtanut itkemään.

—Ka, lapsi … elä itke, en minä päästä koiria, kuului miehen ääni oven takaa.

Tulija kuului häätelevän koiria ja nousevan pihaan. Pihasta kiellettiin koiria, ja ne vaikenivat heti. Marja raotti luukkua, mutta paiskasi sen samassa kiinni.

—Juha!

Marja oli vaipunut penkille, pyörtymäisillään… Se oli ollut tuossa, oli ovea avannut, oli katsonut tänne sisään. Se oli kuullut lapsen huudon, se oli sitä rauhoittaakseen painanut oven takaisin kiinni eikä tullut sisään… Mitä hän on täällä? Minuako kuulustelemassa? Minuako etsimässä? Ilmaisevatko ne minut? Silloin se tappaa meidät! Marja hypähti ylös, tempasi lapsensa keinusta, paetakseen jonnekin, oli jo ulkona, mutta syöksähti takaisin, lennätti lapsen takaisin keinuun paetakseen yksin. Hervahti, uupui, pääsemättä paikaltaan, vaipui penkille, saamatta jäsentäkään liikahtamaan.

Saatuaan sen verran voimiaan takaisin, että siihen kykeni, raotti hän luukkua. Juha seisoi pihalla, ympärillään ryhmä naisia. Hän näytti kyselevän, ja naiset vastaavan käsien liikkeillä, niinkuin olisivat sanoneet: emme suinkaan tiedä … ei täällä vain ole ketään näkynyt… Nyt tulee vanha emäntä ulos ja näyttää pyytävän sisään. Juha epäröi, mutta asettaa sitten suksensa hankeen ja menee sisään.

Marja väijyy siinä, luukusta tuijottaen kuin mättään juureen painautunut riekko, jota kettu kiertää. Milloin se tulee sieltä? Ilmaisevatko ne minut? Neuvovatko ne sen tänne? Nyt tulee Anja…

Anja oli puhaltautunut ulos pirtistä ja juoksi rantaan, minkä pääsi.

—Se on täällä … se on se!

—Tiedän, mitä se tahtoo?

—Mistä sinä tiedät? Näitkö?

—Näin, näin … mitä se tahtoo? Sanoitteko, että minä olen täällä?

—Emmehän toki … me arvattiin heti…

—Vaan jos muualla ilmaisevat?

—Ei ne—emäntä pani jo sanan kylään.

—Nyt se tulee!

Juha oli ilmaantunut rappusille, emännän seuraamana. Hän laskeutui niitä alas ja astui raukeana, kumarissa, kontti selässään suksiensa luo. Ei noussut niille, vaan kantoi ne alas jyrkimmästä rantatörmästä, jota ei näkynyt uskaltavan laskea.

—Se lähtee jo, kuiskasi Anja.

—Jos se tulee tänne, sano, että lapsi on sinun … ja että minut on väkisin viety…

—Ei se tule tänne, jo panee suksia jalkaansa.

He katsoivat molemmat luukun raosta. Jo kauas näki Marja häikäisevässä hankiaispaisteessa joka napin Juhan kuluneessa turkissa, joka ompeleen hänen paikkaisissa kengissään, joka rypyn hänen uupuneissa kasvoissaan. On antanut partansa kasvaa, se on harmaa ja takkuinen. Silmät ovat syvällä päässä, niissä on raukea ilme niinkuin silloin, kun hän päiväkaudet metsää kulettuaan uupuneena ja nälkäisenä tuli kotiin. Niissä on ilme niinkuin kulkijan silmissä, joka ei ole saanut yösijaa eikä tiedä, minne lähtisi, silmien harhaillessa taivaalle ja taivaalta maahan, suu auki. Ei kertaakaan satu hänen silmänsä saunaan, hän ei näytä sitä huomaavankaan, vaikka on pysähtynyt aivan sen eteen…

Hän katsahtaa takaisin taloon, josta on tullut, tarkastaa toisia taloja toisella puolen järven, rykii, lykkää suksensa menemään ja liukuu jäälle.

—Voi, että tuo minua säälittää, kuiskaa Anja. Etsii sinua ontoin silmin kuin kuollutta. Että raatsikin Shemeikka sinut häneltä ryöstää?

—Kunpa olisi ryöstänytkin, vaan kun mielelläni menin … minä lähden…

Marja puhalsihe ovelle. Mutta, kun hän sysäsi sen auki, seisoi siinä vanha emäntä, sulkien tien.

XIII.

—Taas se siinä pälyy, sanoi Juhan äiti ylenkatseellisesti rukkinsa takaa.

Juha, joka taas oli istunut ikkunassa, metsän rantaan tähystämässä, vastasi säpsähtäen:

—Enhän minä sitä päly.

—Vaikka se nyt joskus maailmassa tulisikin sieltä, minne niin mielellään meni.

—Lieneekö tuo mielellään mennyt, eihän sitä tiedä, sanoi Juha säyseästi.

— … niin ei se sieltä ainakaan tässä keväthölseessä tule. Olisi tullut jo hankiaisten aikana, jos on tullakseen.

Hankiaisten aikana, sehän oli ollut Juhankin toivo, hänen viimeinen toivonsa.

—Eipä saata tulla … eihän se.

Mutta yhtäkkiä tapasi hänet vihansa puuskaus:

—Vaan jos se tulee ja te olette häntä syyttä parjannut…

—Niin mitä?

—Niin, silloin tiedätte, ettette ole talossa yötä yht'aikaa.

—Kyllä lähden, naurahti äiti tyynesti, kehräystään keskeyttämättä. Kyllä lähden käskemättäkin, jos se kerran tulee.

Äidin varmuus vei Juhalta hänen omansa. Eihän se taida enää tulla eikä tulekaan … missä lienee, lieneekö elossakaan enää, koska en saanut hänestä siellä vähintäkään vihiä. Jos se sen koskeen upotti, tekosensa tehtyään.

Mutta yhä hän kuitenkin odotti, kun ei muutakaan osannut, odotti pihasalla ollessaan, odotti ulkotöissä. Odotti kevätkalassa, aidanpanossa, kaskenhakkuussa, koko kevään pahimpain tulvainkin aikana. Ei tullut. Mutta kesällä se varmasti tulee. Jos ei tule tänä kesänä niin tulee toisena. Onhan nähty, että sotavuosinakin viedyt tulevat takaisin kymmenien vuosien päästä. Sentähden pitää kaikki olla täällä sitä varten valmiina. Täällä ei saa mikään näyttää siltä, niinkuin olisi ajateltu, ettei se tule. Miksi minä nakkasin sen aitan avaimen järveen? Ja Juha teki tiirikan, ja kesemmällä eräänä pyhänä, kun äitinsä oli kirkolla, hän avasi oven ja sanoi piialle:

—Pitää laittaa Marjan huone siihen kuntoon, missä se oli mennä kesänä.

Tyttö riemastui niin, että vesi kiehahti silmään. Se puhaltausi siitä aittaan, mutta palasi takaisin puolitiestä ja sanoi:

—Isäntä, minä en usko—minä en sitä usko…

—Ettäkö milloinkaan tulee?

—Ei, vaan että meni mielellään.

—Sanoithan itse nähneesi?

—En nähnyt … en tiedä, lienenkö nähnyt, vaikka luulin…

—Mitä sinä sitten oikein näit?

—Sen näin, että se rannalta tempasi emännän ja että emäntä ei kyllä huutanut apua, mutta mitä se? Saattoihan säikähtää niin, ettei saanut ääneen.

—Vaan eikös ollut uhannut äidille?

—En usko! Sitä ei ollut kukaan kuulemassa. Vaan sen näin, että kun se vieras sinä pyhänä kierteli ja seuraili, niin Marja aina nousi ja lähti pois … tuostakin aitan rappusilta, kun se lähenteli ja tunkeutui viereen … sen näin, puhukoon vanha emäntä mitä tahansa.—

Tyttö intoutui yhä enemmän:

—Marja olisi ennemmin antanut vaikka tappaa itsensä. Ja saattaa olla vaikka koskessa, koska ette häntä löytänyt eikä siellä kukaan hänestä tiennyt. Mutta mielellään hän ei mennyt. Ja minkä tähden se semmoinen puhe on pantu minun syykseni, että minä olen sen nähnyt tai sanonut mielellään menneen, joka en ole—kun olen itkenyt kuollakseni!

—Elä nyt, Kaisa, itke, enhän minä ole uskonut.

—Olette tekin, itsekin olette semmoista omasta emännästänne uskonut.

Vielä suuremmalla varmuudella odotti Juha nyt Marjaa. Kulki niinkuin siinä huumeessa, näki keskellä päivää näkyjä siinä unessaan. Milloin se käveli ilmi elävänä hänen edessään polulla, milloin näytti lypsävän lehmiä tarhassa, milloin kuului huutavan venettä toiselta puolen kosken, suvannon takaa; milloin uskoo Juha hänen jo nukkuvan aitassaan ja raottaa yöllä kotiin tullessaan hiljaa ovea. Se tulee, tulipahan, milloin tulee, mutta se tulee. Ja tulkoonpa vaikka kymmenen vuoden kuluttua, kunhan tulee. Koska häntä odotan eikä hän ole mielestäni mennyt, niin juuri sentähden tulee, jos vain elossa lienee… Ja että töissäkin ollessaan, kaskellaan tai järvellä kalassa, heti tietäisi Marjan tulleen, rakensi Juha tuvan taa mäen rinteelle hongikon alle risukasan Kaisan sytytettäväksi, silloin kun Marja oli tullut.

… Hulluttelen, ajatteli hän kuitenkin eräänä päivänä taas istuessaan kaskensa laidassa vaaran rinteellä, josta ties monennen kerran oli tähystellyt kotiin. Ei se tule, Kaisa valehteli minun mielikseni. Tai uskoo sitä, mitä tahtoo uskoa. Ei Marja ole minusta milloinkaan välittänyt. Vaikka ei olisikaan ensin mielellään mennyt, niin ehkä se hänet on siellä vähitellen viehätellyt, niin että viihtyy ja jää. Se on nähty. Mitäpä minusta olisikaan enää, kun ei ole ollut ennenkään, yhä vanhentuneemmasta. Sama kiusa. Olisi itselleenkin parempi, jos ei enää tulisi. Olisin joutanut jäädä sinne ulapalle, pyry-yönä, kun putosin sulaan railoon. Mikä häntä muutamain henkeä pitäneekin vireillä?

Juha istui kaskensa laidassa. Kun ei enää jaksanut toivoa, oli, niinkuin olisi päästänyt venheensä vesien viedä, jota tähän asti oli pitänyt kiinni. Se meni kuin myötävirrassa ja katosi katoamistaan… Lehto on kaadettu kohta vaaran huipulle asti; pian ei ole enää mitään kaatamista tämän vaaran rinteellä. Onhan tässä jo minulle. Mitä mä enää aherran? Siihen menivät miehen suunnitelmat: ei vaimoa, ei lasta, ei kuin äkäinen, ilkiö äiti ja muu sydämetön suku. Heille tämän raadoin. Kun ei olisi mennyt Marja, niin kerran kuoltuani ja talon saatuaan olisi ottanut uuden miehen ja sille saanut lapsen—niin olisihan raateistani jotakin. Vaan samapa tuokin.

Hän lähti astumaan alas vaaralta. Oli satanut, jalka lipesi liukkaalla tiellä. Joka askeleella koski ronkkoon, joka sen karhun pureman jäleltä aina oli ollut vähän kipeä, ja sen Karjalassa hiihdon jälkeen yhä ärtynyt—

Mutta mitä ne lehmät siellä?

Kellokas tuntui olevan juoksussa alempana notkossa. Kello kuului lyövän kahakäteen niinkuin silloin, kun elukka on kiivaassa kulussa. Väliin mölähtelivät, ei niinkuin jonkun ajamina, vaan niinkuin olisivat itse jotakin edellään ajaneet. Se oli kuin kesälaitumelle päässeiden ilon ammuntaa. Kun ei Juha siitä, missä kulki, nähnyt tielle, siirtyi hän ylemmä, josta näki paikan, mistä notkotie nousi ensin aholle ja siitä sen yli pihaan päin. Yksi lehmistä nousee juuri aholle, pää pystyssä ja häntä korkealla. Se pysähtyy ja katsoo jälelleen. Kohta tulee toinen, täyttä juoksua, ja sen vieressä kellon kantimessa kiikkuen naisihminen. Jälestä tulevat vielä toiset kaksi lehmää, ja nyt ne kulettavat sitä kuin keskessään. Juha ei voi nähdä, kuka se on, kun ne katoavat hetkeksi lepikkoon, tulevat taas esiin ja taas katoavat. Nainen koettaa häädellä niitä, ne tavoittelevat häntä kuin nuollakseen.

Aavistus rinnassaan puhallaikse Juha kaiken, minkä kerkiää, alas notkoon, ei malta seurata tietä, joka kiertää notkon, vaan karkaa suoraan.

Se on Marja, se ei voi olla kukaan muu kuin Marja! Hän on palannut, lehmänsä ovat hänet tunteneet. Aholla löytää hän huivin maasta. Se on Karjalan naisten huiveja. Se on Marja!

Kun hän lähestyy pihaa, näkee hän lehmät tarhassa päät pystyssä ynyämässä aidan yli pihaan. Koira ulakehtelee, vyyhtee pihamaata, tullen näkyviin navettarakennuksen takaa ja sinne taas kadoten. Pyörähtäessään nurkan ympäri Juha näkee Marjan lähestymässä tuvan rappuja. Äiti tulee samassa rapuille, tyhjä lypsinkiulu kädessä, uhkaa sillä ja huutaa:

—Tästä et tule!

Marja peräytyy, horjahtaa ja lyykistyy maahan. Äiti kohottaa uudelleen rainnan. Maailma savuaa Juhan silmissä, hän karjaisee, juoksee luo ja tempaa rainnan äitinsä kädestä ja murskaa sen kappaleiksi pihakiviin. Sitten heittää hän äitinsä menemään pitkin pihamaata. Äiti hyökkää kirkuen takaisin ja aikoo uudelleen käydä Marjan kimppuun:

—Vieläkö sinä ilkesit tulla takaisin, venäläisen lutka?

Vielä kerran heittää Juha hänet pois ja sanoo hengästyneenä ja sammaltaen Marjalle:

—Kä-käy sisään—käyhän sisään…

Marja on noussut ja pakenee tupaan.

Juha aikoo mennä jälestä, mutta ei saa mennyksi. Menee porstuaan, mutta palaa takaisin. Hänen täytyy sanoa äidille, että—ei, hänen täytyy ensin sanoa Marjalle, että ei pidä…

Äiti menee vihasta äykkäen aittaansa. Juha palaa porstuaan ja rientää pirttiin. Marja on karsinassa penkillä, melkein nurkkaan kyyristyneenä, helmassa nyytty, kädet kasvoilla. Se nyyhkyttää … tietäähän sen, minkä tähden se itkee. Ja Juha kääntyy takaisin ulos. Se on sanottava heti.

—Jos teette tai sanotte Marjalle mitään…! huutaa hän aitan ovelta.

—Minä sanoin jo!

—Teidän on heti huomenna lähdettävä.

—Minä lähden jo tänä iltana!

—Että saatoitte sillä tavalla ottaa vastaan?

—Minä saatan.

—Le-le-lehmilläkin on…

Juha aikoi sanoa, että lehmilläkin on enemmän sydäntä, mutta ei saanut sitä liikutukseltaan sanotuksi ja kääntyi tupaan.

Marja oli siirtynyt ikkunaan ja katseli siitä ulos, syrjin tupaan, kääntämättä päätään Juhan tullessa.

—Saat olla huoletta … ei se sinulle enää mitään … se lähtee jo…

—Ei minun tähteni tarvitse, sanoi Marja raukeasti, tuskin kuuluvasti

—Se lähtee jo.

Juha ei vielä oikein uskaltanut katsella Marjaa. Nyt hän näki hänet. Sen olivat posket ontot, nenänpää oli terävä, rinta painunut, palmikko, joka ennen oli täyteläisenä vyötäisiä tavoitellut, pisti huivin alta esiin hienona kuin pellavavihko. Vaatteet olivat märät, monesta paikasta repaleet.

Juhan päähän jysähti, että sillähän täytyy olla nälkä. Missä on Kaisa? Kaisa syöksähti samassa sisään:

—Onko emäntä tullut? Missä se on? Sanoinhan minä sen!—Voi, kuinka ovat teitä pahasti pidelleet!

Kaisalta pääsi itku. Mutta Juha tiuskaisi hänelle:

—Mene toimittamaan syömistä!

Samassa hän jo itse nilkuttaa ruokahuoneeseen, saa sieltä käteensä lampaansorkan ja palan leipää ja rientää niiden kanssa tupaan.

—Syöhän nyt, sinulla mahtaa olla nälkä.

—Menisin mieluummin levolle.

—Levolle … kyllä, kyllä … mutta minkätähden se ei tuo sitä voita … eikä maitoa…?

Kaisa oli panemassa voita lautaselle ruokahuoneessa.

—Niin, niin, se on hyvä, ja maitoa kanssa

Juha rupesi ottamaan maitopyttyä hyllyltä.

—Elkää sitä, lypsetään tuoretta … missä on rainta?

—Se meni rikki. Viehän se voi … minä lypsän … vaikka tu-tuoppiin.

—Se on piimässä.

—Minä menen pesemään … viehän sinä se voi…

Juha riensi kaivolle tuoppia pesemään. Kaisa tuli siihen, otti sen ja hyppäsi aidan yli tarhaan.

—Minä kun olin lehmiä hakemassa, puhui Kaisa, niin kun lehmät ryöstäytyivät kotiin päin … enkähän minä arvannut, että ne emännän jälestä … luulin heidän syöpäläisten käsissä … ai, minä jätin mansikkatuohisen…

—Minnekä sinä sen jätit?

—Tuonnepa portaille…

—Minä vien sen…

Äiti tuli aitasta, oli koonnut tavaransa, paiskasi oven kiinni ja meni hyvästiä sanomatta rantaan, sysäsi venheen vesille ja lähti soutamaan Huutonientä kohti.

Kun Juha tuli tuohisineen tupaan, istui Marja pöydän päässä. Oli murtanut palan leipää ja leikannut viipaleen lihaa, jota koetti purra, mutta näytti siltä, kuin ei olisi saanut niellyksi. Juha jäi seisomaan pankon kulmaukseen saamatta mitään sanotuksi, kun ei Marjakaan sanonut.

—Kaisa tuopi kohta maitoa—tuota, minäpä menen lämmittämään saunan.

—Elähän nyt turhaan itseäsi…

Marjalle tuli yskä niin, että hänen täytyi kääntyä pois pöydästä.

Juha riensi pois, hänen täytyi saada olla liikkeessä, hänen täytyi saada olla yksin. Se jotenkuten arkailee, pelkää, ehkä uskoo, että häntä epäilen, syyttelen. Voi, kuinka on laihtunut ja surkastunut! Missä lie ollut? Mitenkähän lienevät häntä kiusanneet? Ei sanonut mitään, ei silmiin katsonut. Mitä turhia pelännee? Oli raukka, niinkuin olisi pelännyt minuakin. Oli, kuin ei olisi uskaltanut kättäkään antaa. On onneton niinkuin metsän peitosta kotiutunut lammas. Juhan leuat tärisivät hänen latoessaan puita pinosta syliinsä, sitä vaille ett'ei itkuun purskahtanut tulta tuoheen sytyttäessään.—Se pitää kesyttää ja hoitaa entiselleen. Levitän oljet lattialle ja lauteille, korttelin paksulti niinkuin joulupahnat, jotta olisi hyvä ollakseen. Laitan Kaisan hautomaan ja hieromaan.

Saatuaan saunan lämpiämään meni Juha noutamaan olkia ladosta. Tullessaan sieltä kupo selässä hän näki Marjan Kaisan seuraamana menevän aittaansa. Ne olivat siellä hetken, sitten Kaisa tuli ulos, ja Marja veti oven kiinni. Kaisa riensi Juhan luo.

—Se pyysi päästä lepäämään—oli niin väsynyt, että tuskin pystyssä pysyi.

—Söikö se?

—Söi se vähän.

—Kaisa, elä vain suinkaan sano, että me—että minä olen uskonut hänen menneen mielellään.

—Enhän toki. Siltä pääsi itku, kun sanoin, että te tahdoitte, että aittansa olisi entisellään.

Juhan valtasi mieletön ilo. Marja on viaton! Hän ei mennyt mielellään, koska kerran palasi!

—Äiti uskoi väärin, ja rovasti uskoi väärin. Ja minäkin—kuinka saatoin minä hänestä semmoista uskoa?

Juha levitti oljet saunan lauteille ja lattialle, teki vastan ja kantoi vedet ja lähti heittämään verkkoja.

Kuta enemmän hän ajatteli Marjaa ja hänen tilaansa, sitä vaikeammaksi kävi hänen olonsa siitä, että oli saattanut hetkeäkään uskoa Marjasta sitä, mitä oli uskonut. Kun tointuu ja jaksaa, niin pyydän häneltä anteeksi, sanon, että minä en sittenkään ole uskonut mitä äiti. En kysy, miten kaikki kävi. Huonosti siellä on käynyt, sen näkee. Mutta sanokoon sen itse. Minä en utele. Minä olen hänelle, niinkuin olisi palannut kyliltä jostakin. Olkoon omassa vallassaan, kertokoon, mitä tahtoo … tai ei mitään.

Juha käesteli ja palasi vasta iltamyöhällä.

—Missä Marja on? kysyi hän Kaisalta.

—Meni kylvettyään aittaansa.

—Hieroitko, hoitelitko?

—Ei antanut, tahtoi kylpeä itsekseen.

—Pitää liikkua hiljaa, että saa nukkua. Vie lehmät yöksi hakaan, etteivät kellojaan kalkuttele ja ammu.

Juha nukkui yönsä tallin ylisillä, ettei omaan aittaansa mennen ehkä kolinallaan häiritsisi Marjaa. Koetettuaan turhaan saada unta silmiinsä hiipi hän Marjan aitan taa ja kuulosti, korva seinää vasten. Ei kuulunut nukkuvan hengitystä, kerran vain heikko rykäisy ja toisen kerran niinkuin valveilla olevan huokaus.

XIV.

Marja nukkuu aitassaan. Hän ei enää nuku, mutta ei vielä ole oikein hereilläkään. Hän on Shemeikan talon saunassa, lauteilla, lapsi vieressään olkien päällä. Yhtäkkiä se ei olekaan lapsi, vaan kissan penikka, jonka hän repäisee rinnoiltaan ja nakkaa lattialle. Siellä se on taas lapsi ja makaa lakanallaan kynnyksen alla. Marja ei saa itseään irti, on niinkuin olisi sidottuna käsistään ja jaloistaan lauteisiin. Askeleita tömähtää seinän takana. Luukku avataan, ja joku kuuluu tunkevan siitä päätänsä sisään, mutta Marja ei kuonnu näkemään, kuka se on. Ovi temmataan auki. Shemeikan äiti nostaa jalkansa kynnyksen yli. Marja tahtoo huutaa, ettei saa astua lapsen päälle, mutta ei saa ääntään tulemaan. Silloin se ei olekaan Shemeikan äiti, vaan Juhan. Se ei tulekaan sisään, vaan peräytyy ja huutaa ulos: »Tule katsomaan! Ennen seisoivat sen rinnat kuin täydet siemensäkit, nyt ne retkuvat kuin nuotan perä. Se on tehnyt lapsen!—Ka, tuossahan se onkin!» Se ottaa sen, ja antaa sille, joka on työntänyt päänsä ikkunan luukusta. »Vie se avantoon, Juha, vie avantoon se venäläisen siittämä sikiö!» Marja huutaa: »Elkää viekö minun lastani!» ja herää.

Oliko kukaan kuullut hänen huutonsa? Hän nousee ja raottaa ovea. Ei näy ketään. Koko piha on tyhjä. Marjan päätä pyörryttää, ja hän horjuu takaisin vuoteeseen.

Mitä tästä kaikesta vielä tulee? Saanko minä sen enää milloinkaan tänne? Saapiko Anja sen tuoduksi tänne? Kuinka minä saatoin sen sinne jättää? Kun sille ei nyt juuri olisi jotakin tapahtunut?

Se oli Anjan tuuma, ja Shemeikan äiti oli siihen lopulta suostunut. Vaan jos suostuikin vain siksi, että pääsisivät minusta? Jos eivät tuokaan lasta? Eikö olisi parempi, että sanon Juhalle kaikki, kuin että koetan häntä pettää? Sehän puolusti minua äitiäänkin vastaan. Vaikka kyllä kai se jotakin aavistaa ja luulee. Vaan jos mitä uskoo, ei kai olisi puolustanut. Ei, se ei usko, se pitää minua yhtä hyvänä kuin ennen. Mitenkä minä sitten saatan sille puhua? Ei se saata ottaa toisen lasta—joka on omaa lasta aina itselleen toivotellut.—Mahtoiko kukaan kuulla, mitä unissani huusin?

Marja meni horroksiin ja nukkui jonkin aikaa. Sitten hän nousi ja meni tupaan. Siellä oli Kaisa ja luki. Nyt vasta huomasi Marja, että oli sunnuntai—niinkuin silloin, kun hän lähti. Olivat kaikki päivät menneet salolla sekaisin.

—Missä isäntä on?

—Lieneekö pistäytynyt metsään.

Jotakin sanoakseen Marja virkkoi:

—On pantu siihen uusi siltapalkki.

—Kun entinen särkyi, sanoi Kaisa.

—Oliko se jo laho?

—Ei ollut laho, vaan kun isäntä sen särki.

Ja vähitellen Kaisa kertoi, kuinka isäntä vimmastuneena jostakin äidilleen … niin no, saatanhan sen nyt sanoakin mistä—siitä mitä se sanoi, että olitte muka mennyt mielellänne … niin siitä vimmastui ja paiskasi hakkurin lattiaan … oli siitä sitten pitkät ajat kuin höperönä… Voi, kuinka se suri teitä!

Marjan täytyi päästä pois Kaisan tutkivan katseen alta. Hän lähti ulos, käyskenteli paikasta toiseen. Ei se käy, ei siitä tule mitään. Ei se milloinkaan kestä kuulla kaikkea, niinkuin se on. Kun edes osaisin olla sille hyvä. Mutta enhän saanut häntä edes kohti käyneeksi, en edes kättä annetuksi. Minkä tähden minä olen tämmöinen?… Että sittenkin lähdin, etten kuitenkin jäänyt odottamaan Shemeikan tuloa… Jos jollakin tavalla pääsisin tämän elämän alkuun, ainakin siksi aikaa kun tulevat lapsen kanssa tai kun saatan ruveta heitä edes odottamaan. Eivät ne sieltä ainakaan muutamiin viikkoihin vielä tule, jos tulevat milloinkaan. Kun tulisivat, lähtisin täältä heti vaikka kerjäten meren rantaan.

Marja harhaili pihassa ja rannassa ja minkä missäkin, katseli mitään näkemättä, mihinkään silmää kiinnittämättä. Kaikki taisi olla entisellään, ka, tuossahan oli vielä neula, jonka hän viime kesänä oli pistänyt aitan nurkkaan. Mutta se oli kaikki vierasta, niinkuin hän tässä olisi vain ollut läpimatkalla jonnekin. Kun pääsisin täältä, kun olisin minä lähtenyt eikä anoppi. Hän loittoni pihasta, laskeusi hakaan, missä kuuli lehmien kellot. Yhtäkkiä seisoi Juha hänen edessään polulla. Eivät ensin osanneet sanoa sanaakaan toisilleen. Sitten sanoi Marja:

—Lähdin katsomaan lehmiä…

Juha virkkoi:

—Olin veräjiä korjaamassa…

Ja sitten he menivät kumpainenkin taholleen.

Se karttaa minua, ajatteli Juha pihaan mennessään. Välttää katsomasta minua silmiin, niinkuin ennenkin. Ei ole vielä kättäkään antanut. Eikähän syyttä minua soimaakaan. Saahan semmoista miestä halveksiakin, joka antaa ryöstetyn vaimonsa olla rosvojen maassa siksi, kunnes se itse sieltä tulee, yksinäinen vaimoihminen vieraalta maalta vihollisten käsistä, läpi korpien ja nevojen. Ja kun tulee, mitenkä otetaan vastaan? Sill'aikaa kun siellä missä surkeudessa eläneekin, sill'aikaa anoppi täällä minun luvallani emännöi ja karkaa sen kimppuun kuin kiljuva peto. Ja Marja saattaa luulla, että minäkin olen uskonut ja ehkä yhä vieläkin uskon samaa, koska olen antanut sen täällä olla koko ajan.

Marja oli hetken päästä palannut. He ovat syöneet kolmisin, Juha, Marja ja Kaisa. Ei ole puhuttu juuri mitään. Syötyä on Kaisa mennyt, Marja on jäänyt tyhjentämään pöytää ja pyyhkimään astioita pankon kulmalla. Juhasta näyttää, että se odottaa jotakin. Nyt se on selvitettävä. Hän on sen jo sanomassa, kun taas peräytyy, kerran toisensa perästä. Viimein hän äänensä tyyneksi pakottaen saa sanotuksi:

—Mi-mitenkä sinä sieltä tänne osasit … ja ja-jaksoit?

—Kun eksyin milloin, niin etsin, mistä näkyi tämä meidän vaara.

—Tätä kohti kuljit! Se sinulle tien näytti? Kotivaara!

—Se.

Nyt se oli saatava sanotuksi. Mutta jos se siitä loukkaantuu. Jos minä sillä hänen mielensä pahoitan, että siitä puhun… Jos se käy siihen jotenkuten pahasti. Jos on parempi, etten siihen koskekaan. Ehkä se on ymmärtänyt siitä, että heti ajoin äidin pois. Vaan jos se on Kaisalta kuullut, minkätähden minä en lähtenyt, vaikka aioin? Nyt se on pyyhkinyt kupit. Kohta se menee.

—Tein pahasti, kun en tullut apuun…

—Vaan tulithan sinä?

—Mistä sinä sen tiedät?

—Näinhän sinut, kun seisoit saunan seinämällä … siellä…

—Olitko sinä siellä? Siinä saunassako … sielläkö?

—Näin tulevasi ja lähteväsi.

—Etkä huutanut?

—En saanut…

—Olivatko sitoneet kapulan suuhusi?

Marja oli ollut selin. Nyt hän kääntyi päin, ja hänen suustaan livahti niin helposti ja rauhallisesti, että hän sitä itsekin ihmetteli:

—Eivät, vaan en uskaltanut, kun olivat uhanneet tappaa, jos kenellekään olinpaikkani ilmaisen. Olisivat tappaneet ainakin sinut, jos tiesivät, kuka olet.

Juha seisoi kuin tyrmistyneenä.

—Siellä olit … eikä pitänyt tietämäni … enkä tullut sisään, vaikka jo sen saunan oveakin raotin … mutta kun siellä oli joku lapsi, joka parahti itkemään.

Marjan mielessä välähti ja hän sanoi nopeasti, kiirehtien:

—Se oli muutaman sen talon orjatytön lapsi … minä sitä hoidin, kun sen äiti oli minulle hyvä. Se oli ryöstämällä tuotu taloon.

—Niinkuin sinäkin?

—Niin, kun pitivät sitä pahasti, niin pyrki itkien mukaani lapsineen, kun lähdin. Ota, ota! rukoili.

Marja puhui nopeasti, innostuneesti, tartuttaen sen Juhaan.

—Mikset ottanut?

Silloin Marjalle kihosi vedet silmiin muistellessa, miten Anja häntä lapsen kanssa oli saatellut:

—Jälessäni juoksi, raukka, kangasta pitkin lapsineen.

—Mikset ottanut? kysyi Juha, yhä enemmän liikuttuneena hänkin.

—Eihän se olisi jaksanut sen lapsensa kanssa.

—Kun olisitte vuorotellen sitä kantaneet.

—Olisimmehan, vaan minnekäpä me … minnekäpä se olisi sen kanssa täällä joutunut, jos olisi jaksettukin—kukapa sen olisi täällä huoneeseensa ottanut?

—Olisi saanut tulla tänne meille. Ei suinkaan häntä nyt toki olisi täältä korpeen ajettu, jos olisi tullutkin.

—Ei tiedä, vaikka olisi anoppi ajanutkin.

—Äitikö? Sillä ei ole täällä enää mitään sanomista! kuohahti Juha.

—Ei tiedä, saattaa se sen kanssa jonkin kerran vielä tullakin.

—Tulkoon vain. Saa olla meillä niin kauan kuin tahtoo, koska oli sinulle hyvä.

—Hyvä se oli.

—Oliko se täältäpäin ryöstetty?

—Kyllä kai se oli sieltä heidän omasta maastaan.

Marja tapaa itsensä nostamasta vettä kaivosta, muistamatta mitä varten oli lähtenyt sitä nostamaan. Kuinka se oli saattanut niin helposti käydä?—Nythän on kaikki sitä myöten valmista! Se ei aavista mitään eikä epäile mitään. Ei milloinkaan se saata ajatella, että minä olen voinut sille sillä tavalla valehdella. Kuinka se saattoi niin helposti käydä? Minun pitää koettaa olla sille hyvä. Minun pitää palkita sille kaikki paha, minkä olen tehnyt. Kun minä vain voisin olla sille, niinkuin pitäisi. Tuolla se kävelee, niinkuin anoen jotakin, arkana ja pelokkaana, niinkuin ennen puheille pyrkien, enkä minä osannut sille mitään … en mitään, vaikka olisin kuinka koettanut. Mitä minä sille osaisin, mitä sanoisin?

Juha ei ollut saanut sanotuksi sitä, mitä olisi tahtonut. Mutta hänen täytyy saada se sanotuksi, heti kohta, jo tänä iltana. Ei saa Marja kauemmin kulkea siinä uskossa.

Hän näkee Marjan raukein askelin menevän aittaansa ja siirtyy sinne hetken kuluttua, arasti istahtaen kynnykselle, missä Shemeikka oli viimeksi istunut. Marjalla on ompelus polvellaan. Mitä se ompelee? Nappia paitaan—minunko paitaani? Tuskin tuli, niin jo rupesi ompelemaan nappia paitaani, mikä lähtiessään oli jäänyt kesken.

—Tulinhan minä kyllä, niinkuin sanoit. Mutta olisihan minun pitänyt tulla paljon ennen, hetipaikalla. Ja olisinhan minä tullutkin… Minä olen itseäni soimaillut, ja yhä vielä soimaelen.

—Mitä siitä enää.

—Jos osaisit antaa sen minulle anteeksi—ja erään toisenkin.

—Anteeksi? Minkä? kysyi Marja kummastellen.

—Kun minä—kun minä ensin uskoin, että olit mennyt mielelläsi.

Juha odotti, mutta ei saanut vastausta. Marja painoi päänsä ompelukseen.

—Enhän minä olisi, mutta kun se äiti aina sitä myrkkyä korviini valoi—sinun pitää antaa se minulle anteeksi, jos vain voit—minä en saa olluksi, jos et anna.

—Eihän siinä nyt mitään, sanoi Marja vältellen.

—On siinä—kun semmoista saatoin sinusta luulla, joka—joka—ja kun minä äidille ja taisin muillekin—niillekin tervanpolttajille—että minä tuon uuden sinun sijallesi ja rikkaan enkä enää tuokaan kerjäläistä … vaikka et ollutkaan vielä kuollut, vaan ainoastaan rajan takana … ja sille rakennan talon kuin kaupungin porvari … ja käskin viedä niitä terveisiä … ilkkuvia sinulle. Nyt tiedät, millainen olen … semmoista minä sill'aikaa, kun sinä siellä väkisin vietynä ja orjuudessa pidettynä…

Hän oli tullut Marjan luo ja tarttunut hänen käteensä. Hänen täytyi päästää se, liikutus rupesi hyrskäämään rinnassa, uhaten puhjeta, hänen täytyi jättää Marja ja mennä ulos, rientää jonnekin sitä pakoon. Vaan jo aittain takana täytyi hänen antaa sille valta.

Ei se vielä antanut anteeksi, ei se näyttänyt siltä, kuin olisi antanut. Mutta rangaiskoon vain sillä … saa minua rangaista millä hyvänsä, kunhan vain sain sen sille sanotuksi … että tietäisi, millainen olen … ja nyt tietää.

Marja kuuli Juhan liikutuksen. Hänkö pyytää minulta anteeksi?… Mutta jos se kerran saa sen tietää, niinkuin se on, niin se menettää joko itsensä tai minut. Se on semmoinen. Pitäisikö minun ilmaista sille kaikki? Kuinka minä saatoin sille vielä sillä tavalla valehdella? Mikä tästä tulee? Miten minun on oltava?

Mutta hän oli niin väsynyt, ettei osannut muuta kuin: en minä nyt jaksa, kävi miten kävi.

XV.

Juha istuu kannon päässä kaskessaan, ylhäällä vaaralla. Koko maailma hänen allaan on usvan peitossa, järvet, korvet, hänen niittynsä ja peltonsa ja talo. Jokin kaukainen vaara vain kohoo kuin aave usvameren sisästä. Siellä täällä nostaa jokin kelohonka latvaansa, kuin hukkuneen jäykistynyttä kouraa, joistakin jäätyneistä kuohuista. Koskea ei näy, mutta sen kohina kuuluu niin läheltä, että luulisi voivansa siihen kirveen heitolla ylettää.

Juhalla on mielensä edessä kuin ammottava tyhjä, jonka pohjaan hän on turhaan koettanut tunkea sen jälkeen, kun Marja tuli. Sieltä kyllä kohoo hänen eteensä Marjan lähtö ja tulo, mutta muu kaikki on kuin sumuista korpea, jonka sisässä asuu vain hänen omain arvailujensa aaveita… Se koetti silloin huikaista häntä niillä ryysyillään ja soljillaan ja sulavilla sanoillaan, vaan Marja heitti pois sen antamat hetaleet ja tuli—kuin varta vasten sitä sille näyttääkseen—selvittelemään verkkoja sinä sunnuntai-iltana. Sitten se juoksi äitiä pakoon kosken rantaan ja sille tielleen se jäi. Siihen asti oli Juha selvillä siitä, mitä oli tapahtunut. Siitä lähtien oli kaikki peitossa siihen asti, kunnes Marja ilmestyi aholle lehmien keskeen. Mikä oli näiden välissä, se oli kuin sumussa. Mutta sen sisässä saattoi olla mitä hyvänsä, miten hirveää tahansa.

Minkätähden se ei puhu mitään? Kun se edes kertoisi, kun se ottaisi sen itse puheeksi, olisi ehkä itselleenkin helpompi. Ne ovat saattaneet häntä siellä kiusata, kiduttaa, ruhjoa, repiä, tehdä mitä tahansa sille ylpeälle, aralle, herkälle, joka värähtää kuin poro, jos häntä vähänkin koskee—mistä minä tiedän, mitä ovat tehneet, kun ei kerro?—vaan koskapa on kuin kymmentä vuotta vanhempi, palmikko karissut, silmän kiilto himmennyt, rinta painunut, otsassa ryppyjä,—uuvuttaneet niin, että näkyy täytyvän päivilläkin lepäillä … ja vaikeroi vuoteessaan ja kulkee päivillä kuin unessa. On niin arkiutunut, ett'ei antau puheisiin Kaisankaan kanssa.

Juha palaa joka ilta kaskeltaan sillä päätöksellä, että nyt hän kysyy, nyt panee Marjan kertomaan ja keventäymään; mutta aina se jää kysymättä.

Marja istuu eräänä sateisena päivänä—oli usvainen, sateinen ja märkä tämä kesä tuvassa, karsinalasin alla, sukkaa kutoen, pientä lapsen sukkaa. Kysyköön, jos kysyy, sanon: kudon lapselleni. En jaksa sitä salata … enkä välitä … saakoon tietää … saahan se sen kuitenkin. Ajakoon sitten pois, jos tahtoo, lähden takaisin. Tai iskeköön tuolla hakkurilla, jos haluttaa.

Ja Marja kutoi ja tuijotti raukein, hajamielisin silmin eteensä tupaan, jossa Juha suumpana ovea veisteli jotakin. Näki hajanaisia näkyjä, niitä luokseen kutsumatta, niitä luotaan saamatta, vaikka sitä veltosti yritti. Näki Shemeikan selkäkenossa, huoletonna tuossa penkillä pöydän päässä, yllään kirjaeltu paitansa. Näki hänen laukkuaan availemassa ja riiputtelemassa hyppysissään silkkejään ja solkiaan. Näki hänen kahmaisemassa häntä syliinsä—ja kantamassa maihin. Täytyi nähdä hänet, vaikka torjui sitä pois, saaressa kosken alla, heräämässä, lehviä repimässä, kasvoissa kyllästys—mahdoin mennä koskeen, olisi nyt parempi ollakseni. Mutta taas nousi Shemeikka näkyviin semmoisena, kuin oli koskessa venhettä ohjaamassa, parta kahtena tuulessa hulmuten, suu ylpeässä hymyssä, silmät ilakoiden ja ilkkuen. Että se kuitenkin petti, että se kuitenkin saattoi! Eikä tehnyt mieli lastaankaan nähdä… Miksen minä saa siltä rauhaa? Mutta ei hän saanut, ei jaksanut saada näitä muistojaan menemään, toisia enemmän kuin toisiakaan. Ne tulivat kuin elukat metsäniittyyn, jonka aita oli lahonnut ja luhistunut, tulivat ja menivät, lahmasivat ja tallasivat valtoineen, eikä hän jaksanut heitä torjua, ja häntä tympäisi ja raukaisi—yhä sataa, lieneekö Anja jo lähtenyt lapsen kanssa, jos on ollenkaan lähtenyt—minne joutunevat—eivät ne mahda tulla, kun eivät jo ole tulleet.

Voi, Herra Jeesus, mitä tästä tulee, jos ei Anja tuo lasta! Jos ovat lähteneet salolle ja eksyneet? Tai eivät ole ollenkaan lähteneetkään, jos ei tullut Kalamatti toveriksi, vaikka lupasi… Voi, että minä sen sittenkin sinne jätin!

Juha kuuli taas Marjan huokaavan. Näkeehän sen kaikesta, että se jotakin murehtii ja kärsii.—Hän lakkasi veistämästä, istahti ja alkoi vuolla. Viimein hän sai sanotuksi:

—Pitikö se sinua siellä hyvinkin pahasti?

Nyt se alkaa sitä kysellä. Hän oli jo luullut, ettei Juha siihen puutu. Mitä minä sille sanon?

—Missä siellä? Niin, sielläkö?

—Mitenkä se sai sinut venheeseen?

—Mitenkä lie saanut.

—Menitkö tainnoksiin, koska et nostanut päätäsikään? etkä saanut jäsentäkään liikautetuksi?

—Enkö saanut?

—Kaisa sanoi, että makasit hervotonna venheen kokassa. Ei sanonut kuulleensa huutoasikaan. Vaan kuinkapa olisi kuulunut koskessa, vaikka olisit huutanutkin?

Onko Kaisa sen nähnyt? Mitä se on nähnyt? vavahti Marja.

—En enää muista, sanoi Marja nopeasti. Vasta kosken alla toinnuin.

Juha oli hetken aikaa vaiti ja mittaili puuta silmillään; sitten hän taas virkkoi, ääni värähtäen:

—Sitoivatko ne sinut siellä?

—Ketkä ne?

—Sepä se, ja ne sen toverit.

—Sitoivatko?

—Venheeseen, niin, tai puuhun tai muuten, ettet pääsisi pakoon?

Marja vastasi ensin:

—Eivät.

Mutta sitten:

—Eihän siellä ollut muita kuin se yksin.

—Arvelin heidän teitä siellä odottaneen.

—Eivät odottaneet.

—Vaan mitenkä se sai sinut yksin hallituksi … sinne perille asti … semmoiset taipaleet?

—Minkä tähden se ei olisi saanut—mies naista.

—Niinpä niin,—oli kai semmoisella keinonsa?

Marja ei vastannut. Kuului kolahdus. Marja käännähti katsomaan. Siltä oli pudonnut tekeleensä lattiaan, ja se kumartui sitä ottamaan.

—Se teki sinulle väkivaltaakin? sanoi hän tylysti, liikutustaan peittääkseen, kumarissaan työtukin takana.

Miksi se kaikkea urkkii? Paraneeko se siitä? Pitäisihän sen arvata se ilmankin. Ja Marja vastasi karsaasti:

—Olisiko se jättänyt sen tekemättä—Hilapan Shemeikka.

Mutta samassa pääsi häneltä parkaisu, siunaus: Juha seisoi suorana työtukkinsa ääressä, silmät verillä, käsi kohona ja siinä kirves, ortta hipoen.

—Minä—minä vielä—tapan sen! kähisi hän, ja kirves upposi hamaraansa myöten tukkiin. Hän kiskaisi sitä irti, mutta se ei irtautunut, pölkky seurasi mukana ilmaan ja paukahti alas niin, että koko tupa vavahti ja leipäorsi romahti lattiaan. Juha syöksyi ulos.

Marjan valtasi, säikähdyksen mentyä, tunne kuin riemun, kuin ihastuksen. Sydän kuin liikahti paikaltaan. Olisiko sinussa miestä siihen? Kostamaan Shemeikalle, iskemään kirveesi hänen otsaansa niinkuin tuohon pölkkyyn? Ottamaan häneltä väkisin poikani, jos hän ei sitä muuten anna? Olisiko siihenkin? Olisiko verrallakin verta?

Juha kuului tulevan takaisin, kiivain askelin.

—Sekö—sekö katala rosvo—lenkosääri—teki sinulle väkivaltaa?

—Se! kiihoitti Marja.

—Sinulle, joka—joka—kun ei ole ketään semmoista kuin sinä—koko maailmassa.—Sinulle teki—uskalsi?

—Näkyi uskaltavan.

—Tekikö useinkin? karjaisi Juha.

Marja käännähti. Nyt häntä peloitti. Ei koskaan hän ollut nähnyt Juhaa semmoisena, niin kaameana, outona.

—Sano, tekikö usein?

—Ei,—eihän se, sanoi Marja hiljaa, kuin viihdytellen.

—Eikö saanut tehdyksi?

—Elä nyt semmoista kysy.

—Estitkö sen?

—Voi, elä kysele!

—Löitkö sitä, puritko, potkitko?

—Miksi sinä nyt, Juha?

—En—en—enhän minä…

Juha huomasi leivät, jotka olivat vartaastaan vyörineet ympäri lattiaa, ja aikoi ruveta niitä poimimaan. Mutta samassa hän taas:

—Missä se sen teki?

—Missä lie…

—Hetikö, kun laski maihin, vai joko venheessä?

Marja ei saanut vastatuksi.

—Jos minä sen saan—ja minä saan … minä saan!

Hän seisoi keskellä lattiaa, kuin karhu kahdella jalalla—kömpelösti kuljettaen käsiään yhteen ja erilleen, niinkuin hamuillen jotakin näkymätöntä, hampaat karskahdellen, seisten samassa paikassa, missä Shemeikka silloin oli kahmaissut kainaloonsa Marjan.

Ja Marja kuin hurmautuneena, tietämättä, tajuamatta, kuin vaaraa väistääkseen siihen syösten, heittäysi hänen rintaansa, puristautui hänen kaulaansa ja parkaisi:

—Voi, hyvä Juha—elä minua tapa!

—Sinuako, sinuako—sopersi Juha. Enhän—enhän minä toki sinua.

—Anna minulle anteeksi, Juha!

—Mitä … minkätähden?

—Päästä minut!—Anna minun mennä!—Marja pyrki irti Juhasta.

—Minnekä sinä, minkä tähden … rakas lapsi, kuule!

—Koskeen … tai minne tahansa.

—Minkä tähden, kuule!

Marja heittäytyi uudelleen Juhan rintaan.

—Minä valehtelin sinulle!

—Mitä sinä valehtelit?

—Se ei ollut toisen se lapsi!

—Mikä lapsi?

Juha ei muistanut, ei tiennyt, ei ajatellut muuta, kuin että Marja … että Marja oli hänen sylissään, hänen povellaan, vavisten kuin viluinen vuona.

—Se, jonka kuulit itkevän siellä.

Marja purskahti itkuun, lyyhistyi Juhan eteen lattialle, josta Juhan täytyi nostaa hänet penkille, ja siihen retkahti.

—Elähän nyt … hyvänen aika.

Juha piti toisella kädellään Marjaa kädestä, toisella painoi kömpelösti häntä hytkivään selkään, heltyen, sulaen, taistellen sääliään ja liikutustaan vastaan.

—Aioin neuvotella sen salaa tänne—vaan en minä tahdo sitä enää tänne, vaikken saisi häntä enää milloinkaan nähdä.

—Saathan … minkä tähden et saisi…

—Ei ne sitä sieltä anna! Ei se tule, kun ei ole jo tullut! En minä … saa sitä … enää koskaan nähdä.

—Saathan—haetaan.

Marja itki yhä, melkein hyrski, nyt sitä, mitä Juha oli sanonut.

—Haetaan, tuodaan se yhdessä.

—Elä, hyvä Juha … voi ei, ei … elä sano semmoista!

—Eihän siinä mitään … ethän sinä sille mitään mahtanut … sehän vei sinut väkisin … sehän teki sinulle väkivaltaa.

Marja oli huutamaisillaan: eihän se tehnyt väkivaltaa, mielellänihän minä menin!—niin olisi kaikki ollut sanottuna. Mutta hän sanoi:

—Et sinä kuitenkaan voisi, vaikka sanot—Shemeikan lasta.

—Eihän se ole sen, ei se ole minusta sen enemmän kuin kenenkä hyvänsä.

—Onhan se sen.

—Sehän oli vahinko … koommin kuin tapaturma … elä itke, hyvä Marja.

—Tapaturmako?

—Ethän sinä sille mitään mahtanut, väkivallalle.

—Kun saavat tietää … äitisi ja veljesi.

—Ei sitä kukaan saa tietää.

—Ettäkö sinä sen omistaisit?

—En suinkaan minä sinua sukuni raadeltavaksi … ainoata omaani…

Juha ei saanut sanotuksi enempää. Hän taas pelkäsi puhkeavansa johonkin, ei tiennyt iloonko vai itkuun. Jotakin tehdäkseen hän alkoi taas poimia leipiä lattialta ja asettaa niitä vartaaseen. Marja riensi auttamaan, kannattamaan varrasta sen toisesta päästä. Nostaessaan sitä paikoilleen kattoon huomasi Juha, että vitsasrenkaat, joiden varassa se katosta riippui, olivat katkenneet.

—Pannaan tämä tähän pöydälle … siksi aikaa kun väännän uudet vitsakset.

Marja näki hänen rientävän sateessa avopäin pirtin peräitse hakaan ja siellä veräjän vieressä ryhtyvän vääntämään kierteelle närettä, latvan vimmaisesti huojuessa.

Se ottaa omakseen Shemeikan lapsen, josta oma isä ei ollut tietävinään? Ja sille minä valehtelin ja sitä minä yhä vieläkin petän. Enkä minä enää saata sitä sille milloinkaan tunnustaa.—Hän hyökkäili edestakaisin … ovelle ja pois … ikkunaan ja pois…

Minä sanon sen sille sittenkin! Ja kun olen sanonut, juoksen koskeen. Tai en sano mitään, vaan juoksen kuitenkin… Jako jätän heille lapsen? Nytkö, kun Juha juuri lupasi ottaa sen omakseen?—En minä nyt voi … en nyt vielä.

Illalla kuuli Marja Juhan sanovan Kaisalle:

—Huomenna lähdemme emännän kanssa rajan taa. Hoida sinä täällä sill'aikaa taloa.

—Hyvänen aika, minkä tähden?

—Emännältä jäi sinne pieni … ei saanut sitä yksin tuoduksi.

XVI.

Shemeikka loikoo lauteilla lehvien päällä, allaan hursti, ja Anja painelee häntä selkään ja hartioihin, hieroskellen ja hivutellen, huulilla onnekas hymy, silmissä ainaisen ihastuksen ilme… Voi, sinua, oma sorea poikani!

—Annatko, levähdän vähän?

—Levähdä, levähdä, sanoo Shemeikka.

Anja laskeutuu lauteilta ja istahtaa kynnykselle—ei kuitenkaan itse levähtääkseen, vaan antaakseen Shemeikalle tilaisuuden nukahtaa kylvettyään, jos tahtoo.

—Käyn lasta katsomassa … kohta tulen.

—Käy, käy—

… On äänensä raukea ja mielensä murheinen, rakkaan. Kun saisin hänet iloiseksi, kun tietäisin, miten hänet viihdyttelisin. Joko pyrkinee mielensä pois?

Anja lähti menemään tupaan, katsomaan Marjan lasta. Omansa oli vanhan emännän hoidossa, sitä ei ollut saanutkaan otetuksi tänne, vaikka oli toivonut. Vaan en nuru, en nuru, hyvä on kaikki niinkuin Shemeikka tahtoo…

Mutta kuka on avannut tuvan oven? Olisiko Kalamatti? Joku nainen seisoi selin oveen vipukeinun luona, kumartuneena lapsen yli.

Anjalta menivät yhteen kämmenet, hän hytkähti eteenpäin, levitti kätensä ja lennähti sisään:

—Marja, Marja!—Sinä tulit! Mistä tiesit tänne tulla? Kävitkö Shemeikassa? Sieltäkö neuvoivat?

—Kalamatti oli kosken alla ongella, häneltä kuulin.

—Häneltä kuulit. Voi, että tulit! Ylen oli paha mieleni, kun en päässyt. Eihän Shemeikka meitä päästänyt. Tahtoi itse pitää lapsensa—ja minutkin. On oltu täällä melkein siitä asti, kun lähdit. Koko kesä, Marja, koko kesä!

—Eikö se nyt tuonutkaan itselleen uutta tänä kesänä? sanoi Marja venähyttäen huultaan.

—Eihän se onneton. Voi, kurjasti kävi Shemeikan! On heitä ilkeitä ihmisiä maailmassa! Kun jätäppäs, hylkääpäs Shemeikka!

—Sekö talvellinen venakko?

—Sepä se—jätti hänet Novgorodissa vai Moskovassa vai missä lienee hänet jättänyt, kun ensin oli yhdessä eletty ja menetetty kauppavoitot ja kaikki, omat ja muiden. Nylki hänet puhtaaksi paitaa myöten, miesparan, ei jättänyt sen vertaa, millä olisi saanut tuomiset tytöille ostetuksi, ei tuonut meille solkea, ei nauhan päätä. Kovin kävi se hänen sydämelleen, Shemeikan. Rakas näkyi olleen hänelle, rakas. Kun unessa minua tavoittaa, hänen nimeään huutaa, Serahviinaa. Kovin oli pahoillaan siitäkin, että sinä menit, Marja. Lähti jo koirain kera jälkeesikin, vaikkei enää tavannut. »Kaikki minut pettää, kaikki minut jättää», sanoi.

Marja pyörähti, olkapäitään kohauttaen, ja kumartui lastaan katsomaan.

—Kasvanut on, eikös ole? Herttainen on, eikös ole? Isänsä mielikki.— Ai, kuinka se rakastaa poikaasi, sylissään kantelee, sille sopertelee, sarvesta syöttää: »Ime, ime, maammosi jätti, taatto antaa rintaa Semulle, taattopa antaa.» Täällä on viihtynyt. Ei ole koko kesänä käynyt prasnikoissa, ei kisoissa missään, ei poissa muualla kuin minkä metsällä ja kalassa. »Pitäisi nyt Marjallekin kelpaamani», sanoi. Sinut se olisikin ottanut tänne, jos olisit kotona. Kun ei sinua ollut, minut otti. Menenkö sanomaan heti, vai annanko nukkua?

—En minä tahdo häntä nähdä.

—Etkö? Mikset?

—Lähden heti paikalla.

—Lähdetkö? Minkä tähden? Kun kerran tulit! Ethän menne minun tähteni? Saat hänet minulta. On hänestä jo ollut iloa minulle enemmän, kuin enää osasin toivoakaan.—Anja halasi Marjaa, ja hänen silmänsä pullahtivat kyyneliä täyteen.—Elä mene, ota hänet, pian ehkä jo muutenkin minut jättäisi, lähtee vielä sen venakkonsa jälille—on minusta iloisempaa, jos sinä saat hänet kuin joku muu—rupean vaikka piiaksenne … annatko sitten tuoda Petrin tänne?—Minä sen kanssa saunassa asun ja teitä palvelen. Vaan menen minä kokonaankin pois, jos tahdot…

—Saat, veikkonen, hänet pitää, sanoi Marja ja kumartui lapsen puoleen. Minä lähden heti, minulla on tuolla toinen, joka odottaa.

—Olet yhä yhtä sydämikkö?

—Olen.

—Vihaat häntä yhä?

—Vihaan.

—Ethän … en usko … et voi.—Eikä Marja itsekään uskonut, mitä sanoi. Tupa häilähteli hänen silmissään, niinkuin hän olisi istunut venheen kokassa koskessa. Oliko venakko hylännyt Shemeikan? Oliko Shemeikka kysynyt minua ja lähtenyt jälkeenikin?—Miksi minä en lähtenyt yksin?—Saisinko vielä viimeisen kerran nähdä Shemeikan? Kun pysyisi Juha venheellään, niinkuin lupasi!

—Et sinä saa … sinä et saa mennä sille sanomaan, sanoi hän kuitenkin.

Vaan Anja on jo livahtanut ulos. Marja otti lapsen ja aikoi lähteä. Mutta sitten hän laski sen takaisin… Heittäköön hyvästinsä lapselleen, jos tahtoo…

Shemeikka on nukkunut lauteille lehvien päälle. On, niinkuin Anja oli hänet siihen jättänyt… Herätänkö vai annanko nukkua? On siihen uupunut, rakas. Tuli uuvuksissaan metsältä kotiin. Siihen hänet saunoitin, hivelin. Siihen nukahti solakka poika, parta posken ja käsivarren välissä. Annanko Marjan mennä lapsineen? Mutta jos pahastuu kovin?—Eikä Anja tiedä, mitä tekisi. Herahtaa kyynel. Oli niin selkeätä äsken kaikki, nyt on niin sekaisin. Mahtoi ottaa lapsensa ja mennä, ennenkuin tulin. Ottakoon ja menköön … sanon, että joku on sen salaa vienyt… En herätä, lasken lakanan hartioilleen; jos siitä herää, herätköön, jos ei herää, nukkukoon.

Mutta Shemeikka heräsi, kääntyi kylelleen, ojentelihe, haukotteli, huomasi Anjan, teki hänelle tilaa vetäytyen seinemmäksi, veti hänet vierelleen, veltosti, silmät ummessa…

—Sinne tuli vieras, sanoi Anja.

—Kuka nyt?

—Marja.

—Kuka Marja?… Marjako?

—Ruotsin Marja. Se tuli takaisin.

Tuli takaisin! Shemeikka hypähti pystyyn. Tuli sittenkin takaisin! Vaikka meni vihoissaan?

—Anna, kun kuivaan, ennenkuin menet! sanoi Anja ja pyyhkieli ja kuivaili häntä, sill'aikaa kun Shemeikka puki ylleen.

… Sinne asti meni yksin läpi erämaiden, mutta palasi takaisin! Eikö miellyttänytkään hänen entinen äijänsä? Menikö sittenkin veriin Shemeikan syleily? Täytyipä taipua ylpeän niskan! Tuli, tuli sentään—! Jospa tulet vielä takaisin Venäjänkin tyttö?

Ja hyvästä mielestä hymähdellen hän lähti astumaan tupatietä, mennessään päätellen miten tekee:—avaan sylini ja annan siihen heittäytyä, niinkuin ennnen.

Mutta Marja ei pankon nojassa seisten liikahdakaan vastaan, vaikka Shemeikka hetken seisoo avosylin ovessa. On totinen, jäykkä, otsa rypyssä. Ei ole näkevinäänkään. Silloin Shemeikka lähemmä tullen näkee pirtin perällä Juhan, rahilla istumassa.

Hätkähtäen hän ensin peräytyy askelen.—Niinkö?—Onko tässä sota vai rauha?—Mutta kun hän huomaa, ettei Juhalla ole asetta, astuu hän askeleensa takaisin ja jää seisomaan ovensuuhun.

—Hei, ka, on vierahia, kaukaisia vierahia! Terveheksenne!

Eivät vastaa, ei Juha eikä Marjakaan.

—Tännekö heillä matka vaiko vielä edemmä?

—Minä tulin … me tulimme ottamaan poikaa, sanoi Marja.

—Ottamahan? Isäntäkin?

—Tulin, sanoi Juha.

Hämmentyi hieman Shemeikka, seisoi ovessa, peremmä tulematta, ulos menemättä, vaieten, nojaten vuoroin toiselle jalalle, vuoroin toiselle, toinen käsi housun kauluksessa, toisella partaansa punoen. Se tulikin siis vain hakemaan lastaan? Ja otti äijänsä avukseen? Ja äijä lähti, laskettiin samat kosket, käytiin ehkä samat saaret … ja nyt se panee sen kiskomaan takaisin kosket ja suvannot sauvomaan ja selät soutamaan … ja äijä kiskoo ja soutaa… Märät ja repaleet molemmat, ja murjottavat kuin minulle äkeissään jostakin… Oli Shemeikka ollut monessa hullussa seikassa naistensa kanssa ja heidän miestensä ja lasten, joista ei kukaan tiennyt, kenen ne oikein olivat…

—Tietääkö isäntä—? kysyi hän, hilpeä kutkutus rinnan torvessa.

—Tietää, riensi Marja sanomaan, kuin enempää torjuen.

Shemeikalta revähti nauru, vastustamaton, hillitön, hampaita välkyttävä, partaa pudistuttava, päätä keikauttava nauru, pidätetty, purskahteleva, muuttuen käsiä polviin pieksäväksi hohotukseksi.

—Mitä sinä naurat? kysyi Juha, silmissä verettyvä, liikkumaton tuijotus. —Mitä sinä naurat? kysyi hän uudelleen, ponnahtaen jakkaralta, jolla istui, mutta laskeutuen samassa taas takaisin.

—Lähdetty kahteen pekkaan—ota veikkonen omasi, äijä paha!—hohohoo!

Anja on ilmaantunut oveen Shemeikan taa, nykäisee häntä hihasta, kuin moittien. Shemeikka käännähtää ja aikoo, yhä nauraen, astua kynnyksen yli.

Silloin parkaisee Anja:

—Varo, Shemeikka!

Mutta Juha on jo, kuin kontuunsa sorkittu ja satutettu ja ärsytetty karhu, karannut pystyyn, pitäen jaloista rahia, jonka päällä oli istunut. Shemeikka pyörähtää päin ja koettaa kädellään torjuen ja vartaloaan taivuttaen suojata päätään. Isku sattuu ojennettuun käteen ja käsi rempsahtaa poikki. Shemeikka kaatuu lattialle, karkaa ylös, peräytyy ovensuunurkkaan, nostaen jalkansa uuden iskun eteen. Jalan käy kuin käden, ja hän kaatuu toisen kerran. Marja on temmannut lapsen ja rientänyt ulos. Anja vaikeroi voipuneena poikkiteloin kynnykselle.

Shemeikka retkottaa avutonna lattialla, silmät kiinni, viimeistä iskua odottaen. Vaan Juha ei vielä iske. Hän vetää henkeensä, mutta ei tahdo saada, hän on yhtäkkiä niin näännyksissä, niin heikko, ettei saa kättä liikahtamaan. Hänen on, niinkuin kerran oli sudenajossa, kun päiviä hiihdettyään vihdoin, jo ollen ladulle kaatumaisillaan, oli päässyt petoa niin lähelle, että sauvalla sai häneltä selän katkaistuksi, mutta ei vielä kyennyt ottamaan hengiltä. Sen yläruumis pyrkii vielä pakoon, etujalat pitävät, mutta takajalat ja rento häntä uppoavat yhä syvemmälle lumeen. Se läähättää ja irvistää hampaitaan, selkänsä yli häristen.—Et enää pakene, vaan kidu siinä, kidu siinä, joka ainoan hiehoni raatelit, utarensa repelit—jouduitpas kerran kiikkiin sinäkin…!

—Ka, tapa sitten.

—Ennätän minä vielä…

Nyt se on siinä … eikä tarvinnutkaan apua Juha kostaakseen … teki yksin tämän, niinkuin on saanut tehdä kaiken muunkin … ja niinkuin oli miettinyt ja päättänyt kenellekään sanomatta … saavat kuulla kohta koko pitäjä ja veljet ja tervasissit … ja tekee, niinkuin ennen tehtiin: tupaan telkee ja panee pönkän päälle ja sytyttää ja siihen polttaa… Irvistä, susi, ikeniäsi, irvistä vielä vähän! … naura, ka, minkä tähden sinä et enää naurakaan?

Anja oli noussut ja aikoi kynnyksen yli tupaan.

—Pois siitä ulisemasta!—ja takakäteen sysäsi Juha hänet takaisin. Hän tunsi taas voimainsa palajavan.

—Ei luultu Juhan mitään mahtavan, kenkkajalan, vääräsäären … uskalsit, hävytön, tulla keskellä päivää pihakarsinasta ottamaan—luulit vanhaksi ja vaivaiseksi, Karjalan komea, vaan siinä olet—kierrä nyt kätesi hänen kaulaansa—juokse, juokse nyt jälkeensä, ka, tuossa on ovi, mene, saat mennä! Ota se nyt, ota vielä kerran!

—Voi, minkä teit, raajarikoksi ruhjoit—koko elämäkseen! ruikutti Anja.

—Elä siinä ruikuta … lyhyeen loppuu!

Juhalla heilui kädessä kirves, jonka oli penkin alta tavannut. Anja kiikkui hänen kainalossaan.

—Elä, hyvä mies, elä tapa … mitä pahaa hän on sinulle tehnyt?

—Ryösti minulta ainoani…

Shemeikka kohotti yhtäkkiä päätään, ponnistautuen lattialta terveen kätensä varaan.

—Ryöstinkö?

—Ryöstit.

—En minä häntä ryöstänyt.

—Ryöstit, väkisin veit!

—Sanoiko se sinulle, että minä hänet väkisin vein?

—Veit, veit!

—En minä häntä vienyt, itse rannassa syliini syöksyi.

Juha kohotti uudelleen kirveensä, mutta Anja heittäytyi Shemeikan suojaksi huutaen:

—Omasta halustaanhan Marja lähti! Shemeikkaa rakasti, täytyi rakastaa jo ensi näkemältään, ja sinua inhosi ja vihasi—itse sanoi! Sinua vihasi ja sinua kuolevaksikin toivoi!

—Toivoiko?—Toivoiko?

Juha syöksähteli edestakaisin lattialla niinkuin juopunut, kirves vielä kädessä retkuen, pöytiin, seiniin kolahdellen.

—Jos ei olisi mielellään mukaan lähtenyt, olisiko täällä kesäkautta Shemeikan kera—

—Täälläkö?

—Täälläpä täällä, tuossa noilla vuoteilla!

Shemeikka oli päässyt istumaan Anjan avulla, selkä uunin pankkoa vastaan. Siitä hän, kasvot kivusta kiinteinä, mutta huulet ivanaurun irvistyksessä huusi:

—Ei sanonut ketänä ennen halanneensa niinkuin minua—!

—Mahdoit ruhjoa hänet, et Shemeikkaa! huusi Anja säihkyvin silmin, tukka hajallaan Juhan edessä. Minulta ainoani rammaksi ruhjoit, takaapäin iskit, salamurhaaja!—Nyt se pyörtyi!

Shemeikka oli retkahtanut kylelleen, katkenneen kätensä päälle, ja mennyt tainnoksiin. Anja koetti häntä nostaa, mutta ei jaksanut. Juhalta oli luisunut kirves kädestä, ja hän seisoi älytönnä keskellä lattiaa.

—En minä saa, vaikeroi Anja, taas kyynelissä.—Miksi herätin hänet, miksi en antanut hänen nukkua? Voi, kun saisin hänet edes vuoteiden päälle tuohon—auta minua! Ka, auta minua sinä!

Ja Juha auttoi Anjaa nostamaan Shemeikkaa peremmälle pirttiä kaislavuoteelle, hän pääpuolesta nostaen, Anjan kannattaessa jaloista.

—Anna tuosta tuo päänalunen.—Juha antoi, ja Anja asetti sen Shemeikan pään alle.

Juha seisoi yhä kuin älytönnä.

—Mene nyt … ka, mene nyt, onneton, sanoi Anja huoaten ja työnsi hänet hartioista ulos.

XVII.

Marja on rannassa venheen luona niemessä, ison kiven kupeessa, kyyryllään kuin piilossa, nukkuva lapsi sylissä, kolkolla rannalla, johon autiolta saarettomalta selältä loiskii kolean luoteisen laine. Harva ruohikko huojahtelee ja rantalepikko sihahtelee milloin hiljemmin, milloin kovemmin. Koski kohisee umpinaisesti lahden pohjasta.

Juha tulee rantaa myöten, kiivaasti, kompastellen väliin. Nähtyään venheen rientää hän sitä kohti. On hirveän näköinen, avopäin, lakki kädessä.

Nyt se minut tappaa—ja tappakoon. Kun ei lasta tappaisi…

Mutta Juhan tullessa lähemmä näkeekin Marja hänen kasvoillaan vain pohjattoman uupumuksen ilmeen. Huoahtaen hän istahtaa kaatuneen puun rungolle, kasvot kalseina, hiukset märkinä, otsa hikeä tippuen, leuka veltosti riippuen.

—Anna minulle anteeksi, jos saatat, sanoo Marja.

—Anteeksi… Sen äänessä on avuton, epätoivoinen raukeus, joka Marjan korvassa kuulostaa niinkuin: mitäpä se siitä enää paranee, jos annankin.

Sitten sanoo Juha, kuin itsekseen, yhä eteensä tuijottaen, ääni yhtä sammuksissa kuin katse:

—Sinua ei vietykään väkisin?

—Ei.

—Ei tehty väkivaltaa?

—Ei.

—Menit mielelläsi?

Marja ei vastannut.

—Mikset sanonut sitä minulle ennen?

—En uskaltanut.

Nyt se sen tunnustaa, kun ei voi eikä tarvitse kieltää.

—Minua kuolevaksi toivoit?

Marja ei saanut vastatuksi. Häntä alkoi tempoa nikotus sydänalasta kurkkuun… Se siis tunnustaa senkin? Olisi kieltänyt edes sen—vaikka olikin totta.

Juha nousi rajusti, työnnälti venheen vesille, niin että airot ja istuimet romahtelivat ja hyppivät ja hän itse lyykähti polvilleen työntönsä vauhdista.

—Astu venheeseen! käski hän tuimasti. Marjasta näytti, että ilme Juhan silmissä taas oli hurja, julma. Hänen kasvonsa olivat lennähtäneet punaisiksi hiusmartoa myöten. Marjan oli vallannut mieletön kauhu ja tietämättä, mitä teki, hän huusi:

—En minä tule! Sinä hukutat meidät!

—En minä teitä hukuta … sanoi Juha hiljaa vaikeroiden kuin kauan sairastanut, kasvot taas velttoina, silmät painuen hetkeksi kiinni.

—Minnekä me lähdetään? kysyi Marja arasti.

—Kotiin päin kai—vai tahdotko jäädä tänne … sitä hoitamaan?

—En, en, Juha—lähdetään vain—en minä ole sinua kuolevaksi toivonut.

Juha viittasi kädellään, niinkuin: elä sinä … kyllä minä … ei se siitä enää parane.

Marja astui venheeseen ja aikoi mennä perään.

—Rupea kokkaan, niin on parempi lapsen kanssa.

Itse asettui hän alahangoille soutamaan. Marja pani lapsen kokkaan ja tarttui airoihin.

—Anna olla, kyllä minä soudan.

Hän käänsi venheen koskea kohti, josta ajautui vaahtopalloja virran mukana. Hän souti, täytyen pian ponnistaa yhä kovemmin yhä kovenevassa vastavirrassa.

—Jos minä kuitenkin soudan.

—Anna olla.

Mutta häntä raukaisi yhä enemmän, ja hän huohotti kuin umpea vetävä hevonen… Enkö minä enää jaksakaan? Mikä minulta näin voimat vei?… Mitenkä minä nyt saan heidät ylös kaikista koskista ja vastavirroista? Minnekä ne joutuvat, jos minä kesken katkean? Hänen päätään huimasi kuin pyörtyvän. Airot vastasivat veteen kuin hyhmään, venhe ei näyttänyt liikahtavan paikaltaan; rannat seisoivat, vaikka vesi vilisi taapäin.

—Souda sitten sinäkin.

Marjan avulla päästiin ensimmäisestä nivasta ja tultiin suvantoon, jossa soutu kävi helpommin. Juha luuli soutavansa, mutta airot läpsähtelivät veteen kuin tottumattomalta, epävuoroon.

… Minä ruhjoin sen raajarikoksi. Minkä tähden minä iskin siltä poikki käden ja jalan? Eihän se ollut sen syy, että toinen lähti mielellään sen matkaan … saattoi pyrkiäkin… Ei jätä sukunsa häntä kostamatta, Karjalan parasta. Vainot siitä nostetaan… Kiusana minä vain tulen hänelle olemaan tästä lähin niinkuin tähänkin asti. Pelkää, että minä hukutan hänet ja hänen lapsensa. Se tulee sitä yöt päivät vapisemaan… Ei tule enää ehyttä elämästä… Toivoi se, toivoi se minua kuolevaksi. Ja saahan minua toivoakin, joka tämmöisiä teen vimmoissani. Syyttömän ruhjoin, hänen lapsensa isän. Isä kuin isä. Sille sai lapsen, ei minulle, ei kai milloinkaan tahtonutkaan minulle—eipä ei… Mutta saahan se talon…

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings