Front matter (continued 2)

Siellä palvelee Kristiina vielä tänäkin päivänä ensimäisessä paikassaan, ollen iloinen ja tyytyväinen, aivan kuin kaiken elinaikansa olisi voimistelusalissa asustanut.

Kirjojen jouluyö

Fantasia

Eräs nuoruuden ystävä kertoi minulle kerran seuraavan jutun, jonka hän sanoi kokeneensa eräänä jouluiltana muutamia vuosia sitten ja jonka hän salli minun kirjoittaa muistoon, toivoen kuitenkin, etten sitä kutsuisi unelmaksi, kuten aikomukseni oli, vaan kernaammin näyksi. Mutta viimein myönsi hän, että hänen mielikuvituksensa toisinaan on hyvin vilkas ja tekee hänelle kepposia, jotenka lopulta sovimme siitä otsakkeesta, mikä luetaan tässä ylempänä. Ja nyt annan sananvuoron hänelle aina kertomuksen viimeiseen riviin asti.

* * * * *

Olin vähää ennen joulua saapunut Helsinkiin, kertoi hän, ja asianhaarain pakosta täytyi minun jäädä sinne joulunpyhiksi, mikä oli minusta hyvin vastenmielistä. Ajan kuluksi ja varsinkin saadakseni jouluaaton kuta kuinkin kulumaan olin hankkinut itselleni uutta joulukirjallisuutta sekä myöskin yliopiston kirjastosta lainannut vanhan, oivallisen pienen kirjan urkujen soitosta — kuten tiedät, olen suuresti urkujen soittoon innostunut ja ihastunut. — Ja niin tuli jouluaatto.

Jotta et muuttaisi hyvää ajatustasi maustani, tahdon muistuttaa, että haluttomuudella ja tuon tuostakin pakosta haukotellen lueskelin noita tuoreita kypsymättömiä joulutuotteita, kuin raakulat toistensa kaltaisia, ilman omaperäisyyttä ilman mielikuvitusta, — joka, kuten äsken sanoit, on heikko puoleni — käyttäen kieltä, joka milloin hoippuu sinne tänne, milloin mennä viilettää yhtä epäkauniisti ja huolimattomasti kuin moni nainen polkupyörällä. Mutta ehkäpä en ollut onnistunut kirjojen valinnassa, varsinkin mitä erääseen novelliin tulee, joukossa vaateliain ja pisin; se oli todellakin vähällä minut kerrassaan tuskastuttaa.

Vähän väsähtyneenä huonosta henkisestä ravinnosta pyysin hotellihuoneeseeni puolen pulloa samppanjaa, jouluaaton kunniaksi, heittäysin sohvalle ja kävin käsiksi rakkaaseen ystävääni, vanhaan urkukirjaan, joka oli sama kappale — tunsin sen omituisen ruudukkaasta, vanhanaikuisesta merkkisiteestä — sama kappale, josta nuorempana kerran olin ammentanut hyviä tietoja.

Tälläkin kertaa huvitti minua teos ja johti ajatukseni sinne tänne maailmalle, katedraaleihin ja basilikoihin, linnankirkkoihin ja maalaiskirkkoihin, joita muistellessani mieleeni johtui matkamuistelmia monenlaisia. Tyhjensin lasini ja muistin kotiväkeni ja monta muuta rakasta ystävää ja huomasin vihdoin ihmeekseni, että jouluaatto oli loppuun kulumassa — oli kohta puoliyön aika.

Oli kuin vanha ystäväni, urkukirja, olisi huomannut samaa, sillä jo pari kertaa oli se yrittänyt putoamaan kädestäni. Mutta minua huvitti vielä kysyä siltä neuvoa muutamista pikkuasioista.

Silloin löi kello 12.

Kohta sen jälkeen kuulin jonkun huoneessani heikolla äänellä huoahtavan: "Kuinka ikävää!"

"Mitä asiaa?" pääsi huuliltani, samalla kun mukavasta asennostani kohousin puolittain istumaan ja loin silmäyksen ympärilleni huoneeseen. En nähnyt ketään.

"Kuinka ikävää" toisti sama hento ääni. "Tämäkin jouluyö taas menee minulta hukkaan."

Nyt huomasin selvästi, että sanat lähtivät kädessäni olevasta kirjasta, eikä sinua ihmetyttäne, että hiukan outo mieliala minut valtasi.

"Tiedättehän, hyvä herrani", jatkoi kirja, "että kuolleiden sallitaan lyhyeksi aikaa herätä jouluyönä. Silloin lähtevät he hautuumailta ja kulkevat lähimpään kirkkoon, missä he urkujen hiljaa soidessa kuljeskelevat toisiaan tervehtien ja muistellen maallista elämäänsä, kunnes ensimäinen aamuvartio kutsuu heidät takaisin lepopaikkaansa. Myöskin meillä kirjoilla on oma hautuumaamme, suuret kirjastot[1], ja myöskin meille suopi lempeä sallimus eloa muutamiksi lyhykäisiksi hetkiksi jouluyönä, jolloin saamme pitkään, väsyttävästi paradeerattuamme kirjahyllyllä liikkua ja tervehtiä toisiamme. Silloin olemme ainoastaan kirjoja ilman tuota monesti petollista kirjailijanimen mallikaapua. Omien ja kumppaniemme silmien edessä on silloin ainoastaan sisällyksemme, selvänä ja todenmukaisena, sisällys ihka semmoisenaan ilman mitään harhaan saattamisen halua.

[1] "Mikä on kirjasto. Ihmishengen hautausmaa." Z. T.

— Kas, tämä kuuluu omituiselta, tulin vihdoin sanoneeksi ja tunsin itseni todellakin huvitetuksi omituisesta jouluvieraastani. — Eikä kukaan ole teitä yllättänyt jouluyönä, vaan ehkäpä ei ihminen voisi nähdäkään teidän henkivaellustanne kirjastojen saleissa?

"Luulen että hän voisi meitä nähdä, pimeässä nimittäin, mutta jos siellä olisi valoa, häikäisisi hänen silmiään täydellisesti kullanhohtavat kirjailijanimet, jotka jouluyönäkin loistavat hyllyillä. Mutta — tähän asti ei ole yksikään ihminen eksynyt jouluyönä hiljaiselle hautausmaallemme. Oi, herrani — virkkoi kirja liikuttavasti — mehän olemme tuttavia vanhastaan, ja minä tiedän että Te vähän pidätte minusta, oi, viekää minut sinne vielä tänä yönä. Myöskin viime jouluyönä olin lainassa, ja minua oikein vapisutti eilen, kun minut otettiin alas hyllyltä. Enhän tiedä, millainen sisällykseni nyt enään on. Teidän turkintaskunne on niin tilava ja lämmin. Pistäkää minut sinne ja viekää minut elämään pari tuntia! Vielä ei ole liika myöhästä."

— Mutta Tehän ymmärrätte — siinä oli jotain niin rehellistä ja sivistynyttä tuon vanhan kirjan äänessä, että olisi ollut vaikea häntä *sinutella*, — mutta Tehän käsitätte, etten voi millään päästä kirjastoon keskellä yötä.

"Tulkaa vain, hyvä herrani, rukoilen sitä. Kun minä olen mukananne — minullahan on kannessa hautuumaamme leima ja hyllyllä olevan hautapaikkani numero — ei mitään vaikeutta tule olemaan."

— No olkoon menneeksi, vastasin minä, otin turkin päälleni ja kirjan varovasti pöydältä, jonne olin sen asettanut, ja pistin sen taskuuni lausuen hieman hämilläni: "Teidän luvallanne."

Seuraavassa tuokiossa olin kadulla.

Kiirein askelin astuin kirjastoa kohti enkä ollut huomaavinanikaan kotiin palaavia jouluvieraita, jotka tulivat vastaani, muistin ainoastaan omaa jouluvierastani, joka lepäsi niin hiljaa taskussani. Tunsin itseni melkein levottomaksi, niinkuin kuvailen rikoksentekijän mielentilan olevan.

Oli kirkas kuutamo, ja Nikolainkirkon torninkello osoitti puoli yhtä, kun nousin kirjaston rappusia, otettuani esille kirjani ja katsottuani varovaisesti, ettei kukaan minua huomaa.

Samassa silmänräpäyksessä avasin minä kirjapalatsin oven äänettömästi. Minä — suokaa anteeksi — me astuimme sisään, kirja liidellen rinnallani, ja ovi sulkeutui kohta yhtä äänettömästi.

Mitä ihmeellisin näky kohtasi meitä, kun pääsimme sisään kirjastoon, jonka kaikki ovet olivat avoinna ja jonka korkeita, ihania saleja leppeä kuutamo heikosti valaisi.

Pitkissä riveissä, jotka näyttivät loppumattomilta, liiteli salista saliin tuhansia ja yhäkin tuhansia kirjoja, kohteliaasti ja sivistyneesti puhellen keskenään kaikilla maailman kielillä. Ne olivat kaikki pystyssä ja kokonaan läpikuultavia. Jokaisen kirjan ylilaidasta lähti miellyttävä viheriä valo, joka eri asteissa kävi himmeämmäksi alempana, missä sitä kohtasi harmahtava hämähäkinverkon ja tomun kaltainen massa, täyttäen sekin missä suuremman missä pienemmän alan alhaalla huoneessa.

Toverini liiteli kaiken aikaa lähelläni, nähtävästi iloisena siitä, että sai osottaa minulle kiitollisuuttaan antamalla minulle tietoja sellaisesta, mitä minun oli vaikea käsittää.

"Katso", sanoi hän miellyttävällä vox humanalla, sillä urku-äänilajilla, joka on mielestäni niin kaunis, "katso, viheriä valo kirjoissa on pysyvä hyvä sisällys tai muuten mitä niissä on arvokasta, se, mikä on vaikuttanut valon palveluksessa. Se, mikä on arvotonta tai mikä syyllä on joutunut unhotukseen, on tuo harmaa kuona tuolla alhaalla."

Me liikuimme hiljaa eteenpäin niitä leijaavia rivejä kohti, jotka liitelivät ohitsemme lukemattomin joukoin koskematta toisiin ja kääntämättä kertaakaan selkäpuoltansa minua kohti, niin että olisin voinut tarkastaa, näkyikö niissä tekijän nimet.

Kun ystäväni, urkukirja, huomasi uteliaisuuteni, sanoi hän soinnukkaalla äänellä: "Meillehän ei tekijä merkitse mitään, sisällys on kaikki, valo meissä on tullut korkeudesta ja nousee myöskin sinne ylös. Me tahdomme kaikki antaa tilaa korkeammalle valolle."

Minä katselin nyt kirjojen kauniita kiertoliikkeitä; toiset liitelivät ainoastaan miehen korkeudella lattiassa, toiset ylempänä jopa ylhäällä komeiden holvien alla.

Katseeni kierrellessä pitkin parvekkeita, huomasin siellä täällä joukottain kirjoja paikoillaan hyllyillä. Ne olivat sen näköisiä kuin kirjat tavallisesti ovat päivänvalossa, mutta kultaus nimissä oli niin himmeä, etten voinut niitä lukea. Minä pyysin hiljaa toverini kertomaan, miksikä ne eivät ota osaa muitten omituiseen juhlakulkuun sekä ilmoittamaan, mitä merkitsevät ne harmaat kirjavarjot, jotka joukottaan häämöttävät esiin hämärästä.

"Ne, jotka näyttävät kirjoilta päivänvalossa", vastasi hän minulle, "ovat myöskin kirjoja ihmisten silmissä; me kutsumme niitä makulatuuriksi. Ne eivät koskaan enään herää. Ne ovat kokonaan täynnä kuivaa tuhkaa, eikä niissä ole yhtään sijaa valon säteelle. Arvotonta makulatuuria! Oh, makulatuuriksi joutuu niin moni meistä, moni hyvin aikaisin, jopa parinkin joulun perästä. — Ja nuo harmaat varjot, ne ovat todistettuja valheita ja häväistyskirjoituksia, ulkokultaisuuden ja tekopyhyyden ilmeitä, joita kirjailijat itse eivät ole uskoneet, lumpputöitä, mitkä ynnä makulatuuri ovat meidän hautuumaittemme luita, mutta joiden vuoksi niitä kuitenkin tuon tuostakin täytyy laajentaa. Ne muodostavat kuitenkin yhdessä nollan nideluvussa ja saavat siten vielä kuoltuaankin valhetella ja kerskailla — ja pysyä paikoillaan osottaakseen mitä suuria kirja-aarteita isänmaalla on."

Kulimme nyt erään pöydän ohitse, jossa oli läjittäin sitomattomia kirjoja. Muutamat lehdet läpättivät ikäänkuin tuulenhenki olisi niitä liikutellut.

"Nuo tuossa ovat uusia tulokkaita", kuulin ystäväni sanovan. "Niitä ei ole vielä haudattu, — se tapahtuu vasta sitten, kun kirjansitoja on varustanut meidät ruumisvaatteella ja meidät täällä on leimattu ja asetettu kukin paikalleen. Sitte vasta voimme jouluyönä liikkua ja keskustella. Tekijät elävät vielä persoonallisesti noissa tulokkaissa. Katso miten levottomasti tuon pienen kirjan tekijä liikuttelee lehtiä. Hän uskoo teoksensa kuolemattomaksi eikä tiedä, miten raskas lyhkäinenkin olemassaolo on monelle kirjalle. Vasta hautauksen jälkeen kirkastuu meidän kirjojen silmä — ennen kuin tekijäin."

Katselin lähemmin tuota pikku kirjaa; se oli sama, joka muutamia tunteja ennen oli minua melkein tuskastuttanut. — Lapsi raukka, mitä sinulla on täällä tekemistä! ajattelin.

"Ne saavat kohta onnellisina levätä unhotettuina, kun kuolevat nuorina", sanoi ystäväni kauniilla äänen soinnulla, ikäänkuin aavistaen mitä ajattelin. "Te unhotatte taas kirjan tekijän vuoksi, eikö niin!"

Huomasin samalla pitkän kirjojen juhlasaaton hiljaa hiipivän pitkin itse lattiaa. Ne muistuttivat harmaavelimunkkeja, niitä kun peitti paksu tomu- ja sorakerros; ainoastaan heikko viheriä valo muodosti ikäänkuin tonsuurin heidän ylälaitaansa. Ne olivat surullisen näköisiä ja näkyivät ikävöivän tullaksensa makulatuuriksi, sillä raskasta oli niiden elää, kun tiesivät, ettei heidän vähäinen arvonsa vuosisatojen kuluessa ole vähentynyt eikä lisääntynyt. Kuulin ystävältäni, että nuo kaikki monia, monia aikoja sitten on mainittu eräässä kirjallisuushistoriassa ja yhä edelleen laahautuvat muitten mukana, vaikkei kukaan niitä lue, kaikkein vähimmin nykyiset kirjallisuushistorioitsijat, jotka uudestaan ja uudestaan kertovat, mitä niissä muinoin on kirjoitettu. Munkkiraukat, teidän jouluyönne eivät totta tosiaan ole hauskoja! Milloin on vapautuksen hetki koittava! Aivan, niiden päällä liiteli nopeassa tahdissa suuri joukko pieniä, ihan pieniä kirjasia, kimmeltävän vihreitä kuin loistomadot, ainoastaan vähän lukin verkkoa muassa, mikä herneen muodossa pyörähteli ympärinsä. Ne olivat kaikki samannäköisiä, ne olivat yhdessä kuin helmet helminauhassa ja nauroivat iloisesti kuin pikku tyttöset, jotka käsikädessä kiiruhtavat koulusta helpon lukutunnin päätyttyä.

"Kas, meidän rakkaat, pienet almanakkamme!" kuulin kuiskailtavan ympärilläni.

"Niin", sanoi urkukirja, "tässähän ne ovat; ne ovat rehellisesti palvelleet aikansa eivätkä ole koskaan tahtoneet käydä paremmasta kuin mitä olivat, hyödyllisiä ja tosia, ja vieläkin voivat he tehdä hyötyä vanhoilla päivillään, sen tietää historiantutkija parhaiten. Tuo pieni herne niissä on ilmanennustukset, ja ne ovat ainoat, mikä almanakassa oli valetta, mutta sen tiesivät kaikki edeltäpäin.

Niiden jälestä seurasi täplikäs joukko, täplät valoa ja varjoa; jokunen joukossa oli viheriän ja harmaan kirjavan shakkilaudan näköinen. Ne näkyivät itse ilkkuvan olemassa oloaan, mutta ujoja ne eivät juuri silti olleet. Eihän ollut heidän syynsä, että he olivat maailmaan tulleet. "Me kutsumme noita rangaistusvangeiksemme", lausui rinnallani oleva kirja hymyillen. "Ne ovat tuomitut elämään vielä jonkun aikaa, sillä nehän ovat täynnä hyvää lainatavaraa ja näpistelyjä sieltä ja täältä." — Ja nyökäten oikealle ja vasemmalle, ylös ja alas tervehtivät ne oikeita vanhempiansa ja huusivat niille: "Hyvää joulua, isä! Hyvää joulua äiti!" niin reippaasti, kuin olisi ollut heidän tarkoituksensa saada tekijävainajansa kääntämään kylkeä haudassaan.

Tuhkan harmaana, ilman valon kipinääkään sisässään hiipi äänetönnä milloin ylöspäin, milloin alaspäin, milloin longerrellen ja milloin varovaisesti palaten takaisin entisille jälilleen yksinäinen laiha kirja. "Se on kalmistomme aave", kuiskasi seuraajani väristen. "Hän ei saa kuolla eikä voi kuolla."

Aaveen selkärangassa luin loistavin kultakirjaimin: Suomenkielen asetus.

Minuakin yritti kauhistuttamaan ja minun valtasi sääli tuota toisten syntien vuoksi kärsivää haamua kohtaan.

Käännyin pois, ja huomioni kiintyi korkeuteen, missä majesteettisessa kulkueessa näkyi liitelevän joukkoja, loistaen, mitä ihanimmalla smaragdinviheriällä valolla, hohteella ikäänkuin toisesta valoisammasta maailmasta. Ne kevyet varjot, mitkä näkyivät muutamissa heistä, vaihtuivat valonloisteessa ja katosivat seuraavana hetkenä.

Niiden tullessa oli ikäänkuin kaikki hautuumaalla olisivat saaneet voiman kohottautua tavallista korkeammalle, ja syvä äänettömyys syntyi, missä ne liikkuivat.

En kysynyt, keitä ne olivat — minä kuiskasin hämmästyneenä. Se on raamattu, suurien kuolemattomien henkien teokset. Mutta ystäväni ei minua kuullut. Hänkin oli noussut korkealle ylös smaragdinvihreää valoa kohti.

Hetki sen jälkeen oli tämä ihana näky kadonnut toiseen osaan kalmistoa; rinnallani näin nyt taas ystäväni katsomassa yhä korkeuteen. Ikäänkuin unesta heräten, viittasi hän ylös korkeaa kupoolia kohden, missä tulenkipinöitä levottomasti lenteli kuin tulikärpäsiä etelän yössä.

— "Huomaako silmänne valonloisteen tuolla ylhäällä?" kysyi hän. "Se tulee niistä kirjoista, jotka säilyttävät tulevaisuuden siemenet sisässään, näkymättömät vielä Teille. Niiden täytyy elää kauvan täällä hautuumaalla, ennenkuin keksitte valonkipinät niissä. Sitten loistavat ne kauniilla ja tasaisella valolla, kunnes nekin kuten kaikki maallinen laskeutuvat alas ja ehkä vihdoin onnellisina saavat sulkeutua unholan suloiseen valtakuntaan."

Samalla etsi urkukirja äkkiä käteni, hiipi hiljaa kouraani, ja minä tunsin maneettisen voiman vetävän minua ovea kohti, joka avautui ja sulkeutui yhtä salaperäisesti kuin tullessamme.

Kadulla oli jo kaikki hiljaista ja autiota, tornikello oli vast'ikään lyönyt kolme, minä pistin kirjan turkintaskuun ja astelin ikäänkuin unessa hotelliin.

Tultuani huoneeseeni panin turkkini naulaan ja paneusin levolle mitä omituisimmassa mielentilassa.

Vaivuin paikalla uneen ja näin yhden noista leppeän elokuun yön suurista tähdenlennoista, jolloin pyhä Laurentius vuodattaa kyyneleitä maan päälle. Tuhansia ja vielä tuhansia tähtiä satoi alas taivaasta ja sammui lennossa, samalla kun kiinto- ja kiertotähdet tasaisella valolla kulkivat ikuista rataansa ja linnunradan epälukuisat tähdet sulivat yhteen ijankaikkisuuden arvoituksia peittäväksi hunnuksi.

* * * * *

Tähän lopetti nuoruudenystäväni kertomuksensa. Hän oli melkein juhlallisessa mielentilassa. Vakava hymy huulilla lisäsi hän:

"Niin, ystäväni, saat tästä ajatella ja sanoa mitä haluat. Kutsu kertomustani näyksi, fantasiaksi, mutta se ainakin on varma että, kun aamulla etsin tuota ihmeellistä kirjaa, löysin sen turkkini taskusta, tietysti äänettömänä kuin kirja ainakin. Niin pian kuin tilaisuutta tarjoutui, vein sen takaisin 'hautuumaalle', jonka ohitse en koskaan kulje muistamatta siellä sisällä viettämääni jouluyötä."