TOINEN OSA (continued 2)

Kun Christophe näki jälleen Grazian, ei hän voinut olla hänelle tästä matkastaan kertomatta. Hän ei ilmaissut Grazialle ajatuksia, joita se vierailu oli hänessä herättänyt, mutta ystävätär aavisti ne. Christophe oli hyvin hajamielinen puhuessaan. Hän käänsi tuon tuostakin kasvonsa pois, ja välistä hän tuli ihan mykäksi. Grazia katseli häntä ja hymyili, ja Christophen mielenjärkytys tarttui häneenkin.

Kun Grazia sen päivän iltana jäi yksin huoneeseensa, valvoi hän kauan ja haaveili tätä asiaa. Hän kertaili mielessään, mitä Christophe oli kuvaillut; mutta kuvatusta ei hän muistanutkaan saarnin alla torkkuvaa vanhaa avioparia, vaan hän näki ystävänsä nöyrän ja kiihkeän unelman. Ja Grazia tunsi sydämensä olevan täynnä rakkautta Christophea kohtaan. Hän oli sammuttanut lampun, ja ajatteli vuoteessa:

— "Niin, on luonnotonta, sekä luonnotonta että rikollista hylätä tilaisuus tällaiseen onneen. Mikä ilo maailmassa on suurempi kuin se, että saa tehdä onnelliseksi rakastamansa ihmisen?… Kuinka on laita! Rakastanko minä häntä?…"

Grazia vaikeni, ja kuuli liikutettuna sydämensä vastaavan:

— "Minä rakastan häntä."

Silloin kuului viereisestä huoneesta, jossa lapset nukkuivat, kuivaa, käheää ja nopeaa yskimistä. Grazia teristi korvaansa; siitä saakka kuin poika oli sairastunut, oli Grazia ollut hänestä aina levoton. Nyt kysyi Grazia häneltä, miten hän voi. Lionello ei vastannut, vaan yski yhä. Grazia hypähti sängystään ja meni hänen luokseen. Poika oli ylen rauhaton, hän uikutteli, sanoi olevansa kipeä, ja keskeytti taas ja yski.

— Mihin koskee?

Lionello ei vastannut; hän vaikeroi, että häneen koski.

— Puluseni, sano nyt, mihin koskee.

— En tiedä.

— Koskeeko tänne?

— Koskee. Ei koske. En tiedä. Koskee joka paikkaan.

Sitten tuli Lionellolle uusi yskänpuuska, tahallisen raju. Grazia pelästyi; hän aavisteli kyllä, että lapsi koetti pakottaa itseään yskimään; mutta hän moitti sellaista ajatustaankin, kun näki pojan hien vallassa ja läähättävän. Äiti syleili poikaa, puhui hänelle hellästi, ja poika näytti rauhoittuvan: mutta heti kun Grazia koetti lähteä hänen luotaan, alkoi hän jälleen yskiä. Grazian täytyi istua hänen sänkynsä reunalla, vilusta väristen: sillä Lionello ei antanut hänen mennä edes pukeutumaan: Grazian oli pidettävä häntä kädestä; eikä hän hellittänyt äitinsä kättä ennenkuin viimein nukkui. Silloin meni Grazia vuoteeseensa, kylmästä kankeana, levottomana ja kovin väsyneenä. Eikä hän tavannut enää äskeisiä unelmiaan.

Tuolla lapsella oli omituinen taito aavistaa äitinsä ajatuksia. Ihmisillä, jotka ovat samaa verta, on melkoisen usein se vaistomainen kyky, — joskin se harvoin on niin kehittynyt kuin Lionellolla. Tuollaisten toisilleen läheisten tarvitsee tuskin toisiinsa katsahtaa, niin he tietävät, mitä toinen ajattelee: he tuntevat toistensa ajatukset tuhansista aivan huomaamattoman pienistä merkeistä. Lionellossa teroitti vielä aina valvova häijyys tätä yhteisen elämän kehittämää luonnollista vaistoa. Hänen selvänäköisyyttään lisäsi halu tehdä ilkeyttä. Hän vihasi Christophea. Mistä syystä? Mistä syystä tuntee lapsi usein vastenmielisyyttä jotakuta henkilöä kohtaan, joka ei ole tehnyt hänelle mitään pahaa? Usein johtuu sellainen sattumasta. Monesti ei tarvita muuta kuin että lapsi joskus alkaa uskotella itselleen, että hän tuota henkilöä vihaa, niin se vihaaminen tulee tavaksi; ja kuta enemmän häntä koetetaan saada järkiinsä, sitä itsepintaisemmin hän siihen piintyy: ensin hän kuvitteli häntä vihaavansa ja lopulta hän tosiaan vihaa. Mutta toisinaan on tähän syvempiäkin syitä, joista lapsen aivoilla ei ole aavistustakaan… Alunpitäen, silloin, kun Lionello oli nähnyt ensi kertaa Christophen, oli hän, kreivi Berényin poika, tuntenut kiukkua tuota miestä kohtaan, jota hänen äitinsä oli ennen rakastanut, tuntenut juuri sen silmänräpäyksen, jolloin Grazia ajatteli mennä Christophen vaimoksi. Tästä hetkestä alkoi hän pitää äitiään ja Christophea tarkoin silmällä. Hän työntyi alati heidän väliinsä, hän ei suostunut poistumaan salongista, kun Christophe tuli heille; tahi ryntäsi hän jostakin syystä yhtäkkiä huoneeseen, missä Grazia ja Christophe istuivat yhdessä. Näyttipä Lionello aavistavan äitinsä ajatukset silloinkin, kun Grazia oli yksinään ja ajatteli Christophea. Lionello istahti äitinsä viereen ja tähysteli ja vaaniskeli häntä. Hänen katseensa kiusasi Graziaa, se sai hänet joskus melkein punastumaan. Grazia nousi salatakseen mielensä sekaannusta paikaltaan. — Lionello alkoi huvitella itseään puhumalla äitinsä kuullen Christophesta kaikenlaista loukkaavaa. Grazia pyysi häntä olemaan vaiti. Lionello melkein yltyi. Jos äiti sanoi rankaisevansa häntä, niin uhkasi poika tulla kipeäksi. Sitä taktiikkaa hän oli noudattanut lapsesta saakka. Kun häntä kerran aivan pienenä toruttiin, keksi hän kostoksi sen tempun, että riisui vaatteensa ja heittäytyi alasti kylmälle kivilattialle, jotta olisi vilustunut. — Nyt, kun Christophe eräänä päivänä toi heille uuden sävellyksen, jonka hän oli tehnyt Grazian-päivän kunniaksi, kaappasi poika käsikirjoituksen ja vei sen piiloon. Se löydettiin sitten revittynä eräästä puuarkusta. Grazian kärsivällisyys loppui; hän torui Lionelloa ankarasti. Silloin poika itki, huusi, polki jalkaa, piehtaroi maassa; ja hänelle tuli hermokohtaus. Grazia säikähti, syleili, suuteli ja rukoili häntä, ja lupasi hänelle kaiken, mitä hän tahtoi.

Siitä päivästä tuli Lionello täysin itsevaltiaaksi: sillä silloin hän huomasi, että nyt hänellä se valta oli; ja vähän väliä hän sitten turvautui tähän aseeseen, jonka oli nähnyt niin tehokkaaksi. Oli mahdotonta arvata, miten paljon hänen hermokohtauksissaan milloinkin oli luonnollista, miten paljon teeskenneltyä. Eikä hän turvautunut enää niihin ainoastaan kostaakseen, jos hänen oikkujaan vastustettiin, vaan tyydytti sillä tavoin pelkkää ilkeyttään, kiusasi äitiään ja Christophea aina, kun he aikoivat viettää jonkin illan yhdessä. Lopulta leikki hän tuota vaarallista leikkiä pelkästään joutilaisuudesta ja koettaakseen, miten suuri hänen mahtinsa oikein oli. Hän keksi ihmeellisen älykkäästi mitä omituisimpia hermokohtauksen muotoja: joskus tuli hänelle keskellä ateriaa vavistava suonenveto, hän kaatoi lasinsa ja särki lautasensa; joskus portaissa takertui hänen kätensä kaiteeseen, hänen sormensa vääntyivät koukkuun: hän väitti, ettei hän saanut niitä auki; tai tunsi hän kauheita pistoksia kyljessä, ja pyöriskeli huutaen maassa; taikka sitten häntä muka tukehdutti. Luonnollisesti kehittyi siitä hänelle todellinen hermotauti. Mutta hänen vaivansa ei ollut mennyt hukkaan: Christophe ja Grazia elivät ainaisen pelon vallassa. Heidän yhdessäolonsa rauha, — heidän tyynet juttelunsa, lukeminen tai soitteleminen, joka oli ollut heille oikeaa juhlaa, — koko heidän vaatimaton onnensa oli ainaiseksi häiritty.

Silloin tällöin antoi tuo pieni vintiö heille kuitenkin vähän lomaa, joko hän sitten oli kujeisiinsa väsynyt tai voitti hänen lapsenluontonsa ja vietteli hänet ajattelemaan muita asioita. (Nykyään hän oli muuten varma siitä, että oli täydellisesti voittanut.)

Sellaisia hetkiä Grazia ja Christophe käyttivät nopeasti hyväkseen. Jokainen hetki, jonka he siten saivat varastaa, oli heille sitäkin kalliimpi, kun he eivät olleet varmat, saisivatko nauttia siitä loppuun asti rauhassa. Kuinka läheisiä he silloin tunsivat olevansa toisilleen! Miksi he eivät aina saaneet olla näin yhdessä… Eräänä päivänä Grazia tunnusti Christophelle tämän surunsa. Christophe tarttui hänen käteensä.

— Niin, miksikä emme? kysyi hän,

— Tiedättehän sen, ystäväni, vastasi Grazia ja hänen huulillaan väikkyi sydäntäsärkevä hymy.

Christophe tiesikin syyn. Tiesi, että Grazia uhrasi heidän onnensa poikansa tähden; tiesi, että vaikka Grazia ei antanut Lionellon valheiden johtaa itseään harhaan, rakasti hän poikaansa kuitenkin kuin epäjumalaa; hän tiesi, kuinka sokean itsekkäät tuollaiset perhesiteet yleensä ovat: ne pakottavat kaikkein parhaat suvunjäsenet uhraamaan viimeisensäkin sellaisten toisten jäsenten puolesta, jotka ovat pahoja tai keskinkertaisen hyviä, niin, uhraamaan siinä määrin, ettei heille jää mitään antamista vieraammille, jotka olisivat ansiokkaampia noita lahjoja saamaan, niille, joita he rakastavat enemmän, mutta jotka eivät ole heidän omaa vertaan. Se hermostutti ja ärsytti kyllä Christophea; joskus teki hänen mielensä ihan tappaa tuo pieni epäsikiö, joka turmeli ja hävitti heidän elämänsä onnen; mutta lopulta hän sittenkin hiljaa alistui ja ymmärsi, ettei Grazia voinut menetellä toisin kuin hän menetteli.

Silloin he tyytyivät kohtaloonsa, syyttelemättä turhaan mitään. Mutta vaikka heiltä voitiinkin riistää onni, joka heidän olisi ollut oikeus saada, ei mikään saattanut estää heidän sydämiään yhtymästä. Juuri kieltäytyminen ja yhteinen uhri sitoi heitä toisiinsa paljon lujemmin kuin ruumiin siteet. Kumpikin heistä kertoi kaikki surunsa ystävälleen, antoi toiselle taakkansa ja otti puolestaan ystävänsä tuskat kantaakseen; niin muuttui itse surukin iloksi, Christophe sanoi Graziaa "rippi-isäkseen". Hän ei salannut häneltä, että itserakkaus toi hänelle paljon kärsimyksiä; hän syytti kohtuuttomasti itseään; ja Grazia rauhoitti hymyllään vanhan ystävänsä turhat tunnontuskat. Jopa puhui Christophe Grazialle aineellisista vaikeuksistaankin. Siihen hän ei kuitenkaan ryhtynyt ennen kuin hän tuli heidän välisestä keskustelustaan aivan varmaksi, ettei Grazia tarjoaisi hänelle apuaan, sillä Christophe ei suostunut ottamaan häneltä mitään: se oli viimeinen ylpeyden muuri, se jäi pystyyn ja Grazia kunnioitti sitä. Mutta kun Grazian ei sallittu hankkia ystävänsä elämään hyvinvointia ja mukavuutta, koetti hän levittää siihen hellyyttään; ja se olikin Christophelle kaikkein kallein lahja. Christophe tunsi Grazian rakkauden aina ympäröivän häntä; aamuisin ei hän avannut silmiään eikä illoin niitä sulkenut rukoilematta sielussaan rakastavan siunausta Grazialle. Ja kun Grazia heräsi tai valvoi unettomana yöllä, niinkuin hän usein tuntikausia teki, ajatteli hän:

— "Ystäväni ajattelee minua."

Ja suuri rauha oli heille tullut.

Sillävälin oli Grazian terveys heikontunut. Hän oli alinomaa vuoteessa, tai hänen täytyi viettää päivät pitkät sohvalla loikoen. Christophe tuli joka päivä puhelemaan ja lukemaan hänen kanssaan, näyttämään hänelle uusia sävellyksiään. Grazia nousi silloin sohvalta ja meni ontuen, pöhöttyneillä jaloillaan pianon luokse. Hän soitti Christophen tuomia kappaleita. Suurempaa riemua ei hän olisi voinut Christophelle keksiä. Kaikista niistä, joita Christophe oli opettanut, olivat Grazia ja Cécile ehdottomasti lahjakkaimmat. Mutta kun Cécile käsitti musiikin vaistomaisesti, melkeinpä sitä ymmärtämättä, oli se Grazialle varsin hyvin tajuttu, kaunis ja sulosointuinen kieli. Elämän ja taiteen demooninen puoli jäi häneltä huomaamatta; hän valoi niihin älykkään sydämensä kirkkauden. Se kirkkaus syöpyi Christophen henkeen. Ystävättären soitto sai hänet ymmärtämään paremmin niitä hämäriä intohimoja, joita hän oli itse sävellyksissään ilmaissut: suljetuin silmin Christophe kuunteli häntä, kulki hänen perästään, piti oman ajatuksensa sokkeloissa kiinni hänen kädestään. Elämällä näin musiikkinsa uudestaan Grazian sielun kautta, yhtyi hän tuohon sieluun ja omisti sen. Siitä mystillisestä yhtymästä syntyi sävelteoksia, jotka olivat ikäänkuin heidän toisiinsa sekautuneiden olemustensa yhteishedelmiä. Christophe sanoikin Grazialle eräänä päivänä, tuodessaan hänelle sarjan noita hänen omista ja ystävättären aineosista punottuja sävellyksiään:

— Meidän lapsiamme.

He olivat yhtä joka hetki, yhdessä, vaikkapa olivat erilläänkin. Miten suloisia siellä vanhan talon rauhassa vietetyt illat, talon, joka oli kuin Grazian kuvalle vartavasten tehty kehys! — Siellä osoittivat hiljaiset, herttaiset ja uskolliset palvelijattaret Christopheakin kohtaan samaa kunnioittavaa kiintymystä kuin emäntäänsä. Pelkkää iloa oli siellä kuunnella ohitsevierivien hetkien soittoa ja nähdä elämänvirran kierivän ohitse!… Nyt heitti Grazian horjuva terveys tuohon onneen varjonsa, joka teki heidät levottomiksi. Mutta pikkusairauksistaankin huolimatta oli Grazia niin kuulas, että hänen salatut kärsimyksensä vain lisäsivät hänen sulouttaan. Hän oli Christophen "rakas, kärsivä, liikuttava ystävätär; säteilykasvoinen ystävätär". Ja eräinä iltoina, kun Christophe oli tullut hänen luotaan kotiinsa ja kun hänen sydämensä paisui rakkautta niin, ettei hän jaksanut odottaa seuraavaan päivään siitä Grazialle kertoakseen, kirjoitti Christophe hänelle:

"Liebe liebe liebe liebe liebe Grazia…"

Tällaista rauhaa kesti monta kuukautta. He luulivat jo, että sitä kestäisi aina. Lapsi näytti heidät unohtaneen; hän ei pitänyt heitä niin tarkasti silmällä kuin ennen. Mutta sen loman jälkeen Lionello kävi jälleen heihin kiinni, eikä enää päästänyt irti heitä. Se hirtehinen oli saanut päähänsä erottaa äitinsä Christophesta. Hän ryhtyi taas kujeisiinsa. Siinä ei ollut mitään harkittua suunnitelmaa. Hän seurasi joka päivä aina uusia häijyyden oikkuja. Hän ei ajatellut, mitä pahaa hän teki; hän koetti huvittaa itseään muita ikävystyttämällä. Lionello jankkasi yhtämittaa, että Grazian oli lähdettävä hänen kanssaan Parisista ja matkustettava johonkin, kauas. Grazialla ei ollut voimaa häntä vastustaa. Sitäpaitsi neuvoivat lääkäritkin häntä menemään joksikin aikaa Egyptiin. Hänen piti karttaa pohjoisen ilmaston uutta talvea. Monetkin seikat oli järkyttäneet hänen terveyttään: viimeisten vuosien moraaliset taistelut, ainainen huoli sairastavan pojan vuoksi, pitkä epävarmuus, ristiriita, joka repi hänen sieluaan ja jota hän ei ilmaissut; suru siitä, että hän tuotti surua ystävälleen. Ollakseen lisäämättä Grazian tuskaa, jonka hän hyvin aavisti, Christophe kätki oman tuskansa, vaikka hän ajattelikin yhtämittaa lähestyvää eronpäivää; hän ei koettanutkaan lykätä sitä tuonnemmaksi; ja he olivat molemmat olevinaan tyyniä, sitä sisällisesti suinkaan olematta, ja saivat tuon näennäisen tyyneytensä jossakin määrin toisiinsakin tarttumaan.

Se päivä tuli. Syyskuinen aamu. Heinäkuussa he olivat lähteneet yhdessä Parisista ja viettäneet viimeiset viikot, jotka he enää saivat olla toistensa seurassa, Sveitsin vuoristossa eräässä hotellissa lähellä samaa seutua, jossa he olivat kuusi vuotta sitten löytäneet jälleen toisensa.

Viiteen päivään eivät he olleet voineet mennä ulos; satoi yhtämittaa; enimmät matkailijat olivat kaikonneet seudulta; he olivat melkein yksin jääneet hotelliin. Tänä viimeisenä aamuna sade vihdoinkin lakkasi, mutta vuoristoa peittivät yhä pilvet. Lapset lähtivät ensin palvelijattarien kanssa ensimäisillä vaunuilla. Sitten toisilla Grazia. Christophe saattoi häntä vuoren harjalle asti, josta tie rupesi jyrkissä polvissa mutkitellen laskeutumaan Italian tasankoja kohti. Vaunujen kuomun alla tunkeutui kosteus aivan heidän lävitseen. He painautuivat toisiaan vasten eivätkä puhuneet mitään; tuskin katsoivatkaan toisiinsa. Heitä ympäröi outo hämärä, öinen pimeys… Grazian hengitys teki hänen harsonsa kosteaksi. Christophe puristi hänen pientä kättään, joka jäisen kylmässä hansikkaassaan tuntui lämpöiseltä. Heidän kasvonsa lähentyivät toisiinsa. Läpi kostean harson Christophe suuteli Grazian rakasta suuta.

Oli tultu tien käänteeseen. Christophe laskeusi vaunuista. Vaunut etenivät ja hälvenivät sumuun. Grazia oli kadonnut. Christophe kuuli vielä pyörien kolinaa ja hevosten kavioiden kapsutusta. Valkeita usvavaippoja leijui nurmikoilla. Niiden sakeasta harsosta kuulsivat vettä tippuvat puut. Ei tuulen henkäystä. Usva oli edessä kuin seinä. Christophe pysähtyi, hänen kurkkuaan tukehdutti tuska… Ei mitään enää. Kaikki on mennyt…

Hän veti usvaa rintaansa. Ja jatkoi matkaansa. Mikään ei mene siltä, joka ei ole luotu menemään.