ANTOINETTE (continued 2)
Reading edition
Olivier oli nulikkaiässään, — hän eli tuota onnellista aikaa, jolloin päivät kuluvat suloisessa joutilaisuudessa. Hänellä oli puhdas otsa, tyttömäiset silmät, sukkelat ja naiivit, usein sinertävien renkaiden ympäröimät; hänen suunsa oli iso, huulet paisuneet, tuittupäisen suput, hymyillessä hiukan kuin kierossa; se hymy taas oli epämääräistä, hajamielistä, vallatonta; sakea tukka, joka ulottui kulmiin saakka, muodosti niskaan melkein nyttyrän, ja takaraivolla törrötti aina hiustukko. Kravatti oli höllällään kaulassa, (Antoinette solmi sen huolellisesti joka aamu), eikä takissa ollut koskaan täysiä nappeja, vaikka sisko alinomaan niitä ompeli. Kalvostimia ei hän käyttänyt; kädet olivat isot, ranteet luisevat. Hän oli torkkuvan ja hiukan ivallisen ja nautiskelevan näköinen; hän jäi alinomaa töllistelemään ajatuksissaan: silmät tähystelivät löysästi sinne tänne, tarkastelivat joka paikkaa Antoinetten kamarissa; (työpöytä oli näet sijoitettu Antoinetten huoneeseen); — milloin siirtyivät ne pieneen rautasänkyyn, — jonka yläpuolella riippui norsunluinen ristiinnaulitun kuva sekä puksipensaan oksa, — milloin isän ja äidin muotokuviin, — ja vanhaan valokuvaan, jossa oli se pieni maaseutukaupunki torneineen ja kiiltävine kanavoineen. Mutta kun Olivierin katse sitten kohdistui siskon kalpeihin kasvoihin, siskon, joka yhä työskenteli vaiti, tuli hänelle sanomaton sääli Antoinettea, ja silloin hän raivostui itselleen: hän ravisti silloin itsensä hereille, vihaisena laiskuudelleen, ja teki tarmokkaasti työtä voittaakseen takaisin hukatun ajan.
Lupapäivinä Olivier lueskeli huvikseen. He lueskelivat molemmat, kumpikin erikseen. Vaikka he rakastivatkin toisiaan niin suuresti, eivät he voineet lukea yhdessä ääneen kirjaa. Sellainen olisi loukannut heitä ikäänkuin jonkinlainen häveliäisyyden puute. Kaunis kirja oli heistä kuin jokin salaisuus, jonka sai ilmaista toiselle ainoastaan sydämen hiljaisuudessa kuiskaamalla. Kun jokin sivu hurmasi jompaakumpaa heitä, eivät he lukeneet sitä ääneen, vaan antoivat kirjan toiselle, pitäen sormea sillä kohdalla, jota tahtoivat näyttää; ja he sanoivat toisilleen:
— Luepas.
Ja kun toinen luki, niin se, joka oli kohdan jo lukenut, seurasi loistavin silmin ystävänsä ilmeitä ja tunteiden välähdyksiä hänen kasvoillaan; ja hän iloitsi toisen ilosta.
Mutta monta kertaa istuivat he kirjainsa ääressä lukematta: silloin he juttelivat. Varsinkin, kun ilta oli myöhäinen, tuli heille halu uskoa ajatuksiaan ja tunteitaan toiselle. Ja silloin oli heidän helpompi puhua. Olivier oli taipuvainen synkkämielisyyteen; ja alinomaa täytyi tuon heikon olennon purkaa tuskallisia tunteitaan ja heittää ne toisen helmaan. Häntä vaivasivat kaikenlaiset epäilykset. Antoinetten oli rohkaistava häntä, varjeltava veljeä hänen omaa itseään vastaan: se loputon taistelu uudistui jok'ainoa päivä. Olivier puhui jos jonkinlaisia katkeria ja synkkiä ajatuksiaan, ja kun hän oli puhunut, sai hän helpoituksen: mutta sitä hän ei ajatellut, eivätkö ne asiat ehkä vuorostaan ruvenneet kiusaamaan hänen sisartaan. Vasta paljon myöhemmin huomasi hän, kuinka hän sillä tavoin lamasi Antoinettea: riisti häneltä hänen voimansa, ja syövytti häneen omat epäilyksensä. Antoinette ei ilmaissut millään tavoin sitä seikkaa. Hän oli luonteeltaan niin uljas ja iloinen, että koetti pakostakin pysyä näöltäänkin iloisena, silloinkin, kun elämänilo oli jo kauan sitten häneltä mennyttä. Hänelle tuli syvän väsymyksen hetkiä, ja silloin kapinoi hän tällaista ainaista kieltäytyvää elämää vastaan, johon hän oli nyt antautunut. Mutta hän tuomitsi ja hylkäsi nämä ajatuksensa, hän ei tahtonut niitä eritellä; hän tukehutti ne väkisinkin, hän ei niitä hyväksynyt. Rukouksesta oli hänelle apua, muulloin paitsi silloin, kun sydän ei voinut rukoilla — (sellaistakin tapahtuu), — silloin, kun se oli aivan kuin kuivunut. Niillä hetkillä ei auttanut muu kuin hiljaa odottaa, ikäänkuin kuumeessa ja häpeissään, kunnes armo palasi. Olivier ei saattanut koskaan aavistaa näitä tuskia. Niillä hetkillä Antoinette keksi jonkin tekosyyn, että sai lähteä kotoa tai sulkeutua huoneeseensa; eikä hän tullut takaisin ennenkuin vaikea puuska oli mennyt ohi; sitten hän oli jälleen hymyilevä, tunteekas, hellempi kuin ennen, aivankuin hänellä olisi ollut tunnonvaivoja sen vuoksi, että hän oli kärsinyt.
Heidän kamarinsa olivat vieretysten. Vuoteet saman seinän kohdalla sen kahden puolen: he saattoivat puhua hiljaisella äänellä toisilleen seinän läpi. Ja kun he kärsivät unettomuutta, naputtivat he hiljaa seinään, ja ne naputukset sanoivat:
— Nukutko sinä? Minä en nuku.
Niin ohut oli seinä heidän välillään, että he nukkuivat ikäänkuin ystävykset siveästi toistensa vieressä samassa vuoteessa. Mutta kamarien väliovi oli aina öisin suljettu, sillä sitä vaati jonkinlainen vaistomainen ja syvä häveliäisyys, — ikäänkuin jokin pyhä tunne; — auki se ei ollut muulloin kuin Olivierin sairastaessa: ja sellaista tapahtuikin hyvin usein.
Hänen heikko terveytensä ei vahvistunut. Se näytti päinvastoin yhä huononevan. Hänellä oli alinomaa jokin vaiva: kipua kurkussa, rinnassa, päässä, sydämessä; vähinkin vilustumisen tuoma yskä oli paheta rintakatarriksi; hän sai kerran tulirokon, johon hän oli kuolla; ja vaikkei hän ollutkaan sairas, ilmestyi häneen usein kummallisia vakavien tautien merkkejä, niiden tautien kuitenkaan, onneksi kyllä, puhkeamatta: hänellä oli tuskallisia pistoksia keuhkoissa tai sydämessä. Kerran tutki eräs lääkäri hänet ja määritteli hänen vaivansa sydänpussin tai keuhkopussin tulehdukseksi; ja toinen etevä lääkäri, spesialisti, jonka neuvoa kysyttiin, vahvisti yhä syytä tähän pelkoon. Kuitenkaan ei tauti tullutkaan. Kaiken kaikkiaan olivat hänen hermonsa sairaaloiset; ja tiedetäänhän, että sellaisen vaiva puhkeaa mitä odottamattomimpiin muotoihin, mutta että niistä puuskista kuitenkin päästään pelkästään muutamien päivien levottomalla odotuksella. Mutta kuinka kauheat ne päivät Antoinettelle olivatkaan! Kuinka monena yönä hän ei saanut unta silmiinsä! Hän nousi tuon tuostakin vuoteesta ja meni hiljaa veljensä ovelle kuuntelemaan hänen hengitystään, ja palasi sänkyynsä ja valvoi kauhun vallassa. Hän ajatteli, että Olivier kuolisi, hän tiesi sen, hän oli siitä varma: hän nousi istumaan, hän vapisi, hän pusersi kätensä ristiin, kiristi sormiaan, painoi nyrkkinsä suutaan vasten, ettei olisi huutanut:
— Hyvä Jumala, hyvä Jumala! rukoili hän; älä ota häntä minulta pois! Ei, ei… siihen sinulla ei ole oikeutta!… Minähän rukoilen, rukoilen sinua!… Voi, rakas äiti! Tule minua auttamaan. Pelasta hänet, pidä hänet elossa!…
Hänen koko olemuksensa rukoili sitä.
— Ah, kuolla keskelle matkaa, kun on jo niin paljon tehty, kun on jo saapumassa perille, saamaisillaan onnen…, ei, se ei ole mahdollista, se olisi liian julmaa!…
Olivier tuotti Antoinettelle pian toisenlaistakin huolta.
Hän oli syvästi kunniallinen luonne niinkuin hänen sisarensakin, mutta heikkotahtoinen ja käsitykseltään liian vapaa ja monisäikeinen, joten hänen katsomuksensa oli hiukan sekava: hän oli skeptillinen ja anteeksiantavainen sellaistakin kohtaan, minkä hän tiesi pahaksi, ja taipuvainen nautintoon. Antoinette oli niin puhdas, ettei hän pitkään aikaan voinut käsittää, mille tolalle hänen veljensä sielullinen kehitys oli joutunut. Hän huomasi sen kerran yhtäkkiä.
Olivier luuli Antoinetten olevan kaupungilla. Sisarella piti tähän aikaan olla siellä tunti; mutta aivan viime hetkellä oli hän saanut oppilaaltaan ilmoituksen, että sinä päivänä tultiin ilman häntäkin toimeen. Antoinette oikeastaan iloitsi tästä, vaikka se vähensikin muutamalla frangilla hänen pieniä tulojaan; mutta hän oli kovin väsynyt, ja heittäytyi nyt vuoteelleen: hän nautti saadessaan levähtää näin, aivan rauhallisella omallatunnolla. Olivier tuli koulusta kotiin; hänellä oli mukana joku toveri. He asettuivat viereiseen huoneeseen ja pakinoivat siellä. Kuului selvästi kaikki, mitä he puhuivat: he eivät kaunistelleet sanojaan, koska luulivat olevansa yksin. Antoinette kuunteli hymyillen, kuinka iloiselta hänen veljensä ääni kaikui. Mutta pian hän lakkasi hymyilemästä, ja veri hänen suonissaan pysähtyi. He juttelivat hirveän töykeistä asioista, raaoin sanoin: tuntui kuin he olisivat olleet tosissaan ihastuneet tuollaisiin juttuihin. Antoinette kuuli Olivierin, pikku Olivierinsa nauravan niille; ja veikon huulilta, joita hän oli luullut viattomiksi, tuli niin rivoja sanoja, että kauhu hyyti Antoinettea. Viiltävä tuska varisti hänen koko olemustaan; sitä kesti pitkän aikaa: toiset eivät väsyneet puhumaan, eikä hän voinut estää itseään kuuntelemasta. Viimein menivät pojat ulos; ja Antoinette jäi yksin. Silloin hän itki: jotain hänessä oli kuollut; ihannekuva, jonka hän oli luonut veljestään, — lapsestaan, — itselleen, oli tahrautunut: ja se raateli häntä kuin kuoleman tuska. Hän ei puhunut Olivierille mitään, kun he tapasivat illalla toisensa. Olivier näki, että hän oli itkenyt, eikä voinut käsittää, miksi. Hän ei ymmärtänyt, minkätähden Antoinetten käytös oli muuttunut häntä kohtaan. Kului pitkät ajat ennenkuin Antoinette tointui siitä aivan ennalleen.
Mutta vielä tuskallisemman iskun antoi Olivier hänelle eräänä iltana, kun hän ei tullutkaan kotiin. Antoinette odotti häntä levolle menemättä, koko yön. Tästä ei kärsinyt tuskaa pelkästään hänen siveellinen puhtautensa: hän kärsi sydämensä mystillisimpiin sopukoihin asti, — syviin piiloihin, jotka salaavat ihmisessä kiihkeitä, peljättäviä tunteita, sellaisia, että Antoinetten täytyi heittää niiden peitoksi ikäänkuin verho, jota ei ole lupa kohottaa.
Olivier oli ennen kaikkea tahtonut osoittaa, että hän oli vapaa mies. Hän tuli kotiin aamulla, valmiina jonkinlaiseen kohtaukseen, vastaamaan röyhkeästi sisarelleen, jos Antoinette huomauttaisi hänelle jotain. Hän pujahti varpaisillaan heidän yhteiseen huoneeseensa, ettei olisi sisartaan herättänyt. Mutta kun hän näki Antoinetten seisomassa ja odottamassa edessään, kalpeana, punaisin, itkettynein silmin, kun hän näki, ettei sisar häntä vähääkään soimannut, vaan ryhtyi vaiti pitämään hänestä huolta ja valmistamaan hänelle aamiaista ennenkuin hän lähtisi lukioon, ja ettei hän virkkanut mitään, vaan näytti ainoastaan toivottoman masentuneelta, ja että koko Antoinetten olemus oli järkyttävää moitetta, niin ei Olivier jaksanut sitä enää sietää: hän heittäytyi Antoinetten jalkoihin, kätkien päänsä hänen helmaansa, ja he itkivät molemmat. Olivier häpesi itseään, inhosi yötä, jonka hän oli viettänyt; hän tunsi heittäytyneensä lokaan. Hän tahtoi puhua: Antoinette esti hänet, painaen kätensä hänen suulleen, ja Olivier suuteli hänen kättään. He eivät puhuneet toisilleen enää mitään: he ymmärsivät toisensa. Olivier vannoi itselleen, ettei hän koskaan enää tuottaisi Antoinettelle näitä kärsimyksiä, että hän olisi sellainen, millaiseksi sisar häntä tahtoi. Mutta Antoinette ei voinut pian unohtaa tätä haavaansa: hän oli niin lamaantunut kuin olisi ollut kauan sairaana. He olivat toistensa seurassa hämillään. Antoinetten rakkaus oli yhtä luja kuin ennenkin; mutta hän oli nyt veljensä sielussa nähnyt jotain, joka oli hänelle vierasta ja jota hän kammoi.
Kaikesta tuosta, mitä hän aavisteli Olivierin sydämessä piilevän, oli hän sitäkin tyrmistyneempi, koska hän sai samoihin aikoihin kärsiä eräiden miesten lähentelyistä. Antoinettea vaivasi sietämätön tuska, kun hän illoin tai yön tullessa kotimatkallaan, ja varsinkin silloin, kun hänen täytyi päivällisen jälkeen lähteä kaupungille ottamaan tai viemään takaisin jotain kirjoitustyötä, tiesi saavansa alinomaa peljätä, että tultaisiin hänen rinnalleen, tai ajeltaisiin häntä takaa, niinkuin joskus jo oli tapahtunut, jopa kiusattaisiin häntä törkeillä ehdotuksilla. Aina milloin hän voi, otti hän veljensä kaupungille mukaansa; verukkeeksi sanoi hän, että Olivierin oli käveltävä; mutta Olivier ei yleensä lähtenyt mielellään illoin kotoa, eikä Antoinette uskaltanut kovin häntä vaatiakaan: hän ei tahtonut häiritä hänen työtään. Hänen neitseellinen ja maaseudun tapoihin tottunut luonteensa ei voinut mukautua tällaiseen elämään, öinen Parisi oli hänelle kuin jokin synkkä metsä, jossa inhoittavat pedot ahdistelivat häntä; Antoinettea kauhisti mennä sinne. Ja kuitenkin täytyi mennä. Hän ei tottunut siihen pitkään aikaan; ja aina hän siitä sittemminkin kärsi. Ja kun hän ajatteli, että hänen pikku Olivierinsa tulisi kerran sellaiseksi kuin nuo miehet, jotka häntä ahdistelivat, että hän ehkä jo olikin sellainen, — niin oli hänen vaikea antaa hänelle kättänsä, kun hän tuli kaupungilta kotiin. Olivier ei aavistanut, minkä tähden Antoinette vältteli häntä sillä tavoin, ja sisar itsekin moitti itseään sellaisesta.
Vaikkei Antoinette ollut sievä, oli hänellä oma suuri viehätyksensä, ja hän veti ihmisten katseet puoleensa, millään tavoin itse sitä tahtomatta. Hänen pukunsa oli ylen yksinkertainen, melkein aina musta; kovin kookas hän ei ollut, muuten hän oli hoikka, arkatekoinen; hän ei puhunut kadulla kenellekään, pujahteli hiljaa joukon läpi, karttaen ihmisten huomiota, mutta veti sen kuitenkin väsyneiden silmiensä ja pienen puhtaan suunsa syvästi suloisella ilmeellä tahtomattaan puoleensa. Hän huomasi joskus kyllä, että hän miellytti ihmisiä: siitä hän joutui hämilleen ja sekaisin, — ja oli samalla kuitenkin tyytyväinen. Kuka saattaakaan sanoa, mitä herttaisen veikisteleviä ja samalla puhtaita tunteita voi välkähtää esille aivan levollisessakin sielussa ja vasten sen omaa tahtoa, kun se tuntee toisten sielujen suopean kosketuksena Se ilmeni Antoinettessa pienenä avuttomuutena ja kömpelöinä eleinä, arkana vilkaisuna sivulle; ja se oli samalla kertaa sekä huvittavaa että liikuttavaa. Moinen sekaannus lisäsi vain hänen viehätystään. Hän sytytti haluja; ja kun hän oli köyhä tyttö, ja aivan suojaton elämässä, niin ei kursailtu hänelle niitä ilmaista.
Hän kävi joskus eräiden rikkaiden juutalaisten salongissa, nimittäin Nathanien perheessä; he olivat kohdanneet hänet eräiden tuttaviensa luona, sillä siellä antoi Antoinette lapsille tunteja, ja heidän mielenkiintonsa oli herännyt häntä kohtaan. Ja vaikka Antoinette oli kovin ihmisarka, ei hän voinut jäädä pois parista Nathanien iltakutsusta. Monsieur Alfred Nathan oli hyvin tunnettu parisilainen professori, huomattava tiedemies ja samalla hieno maailmanmies, jossa kummallisena sekoituksena yhtyi tiede ja turhamaisuus, niinkuin juutalaisten piireissä muulloinkin näkee. Nathanin sydämessä oli yhtä paljon todellista ihmisrakkautta kuin tavatonta suurenmaailman turhamaisuutta. Molemmat ominaisuudet saattoivat hänet osoittamaan Antoinettea kohtaan isostelevaa, vilpitöntä, ja muuten ajoittain sangen epätasaista suosiota. — Antoinette oli yleensä huomannut enemmän hyvyyttä juutalaisten kuin samanuskoistensa piireissä. Juutalaisilla ovat kyllä omat vikansa; mutta heillä on myöskin eräs suuri avu, — ehkä parhain kaikista: he ovat eläviä, ovat inhimillisiä; mikään inhimillinen ei ole heille vierasta, heidän mielenkiintoaan herättää kaikki, mikä on elävää. Ja silloinkin, kun heillä ei ole todellista, lämmintä sympatiaa jotakuta kohtaan, on heillä toki ainainen uteliaisuutensa, joka saa heidät etsimään ja tutkimaan kaikkia ihmisten ajatuksia, jotka ovat vähänkin arvoisia, vaikka ne olisivatkin aivan erilaisia kuin heidän omansa. Silti eivät he yleensä tee paljoakaan niitä edistääkseen: sillä liian monet harrastukset vetävät yhtaikaa puoleensa heitä, ja he ovat muita alttiimmat maailman turhamaisuuksille, vaikkakin sanovat olevansa niistä vapaita. Mutta ainakin he tekevät jotakin; ja se on jo nykyaikaisen hienoston tunteettomassa tylsyydessä huomattava hyvä puoli. He ovat näissä piireissä yllyttimenä virkeyteen, elämän hapatuksena. — Antoinette, jota katolilaisten parissa oli kohdannut jääkylmän välinpitämättömyyden muuri, osasi antaa paremmin kuin kukaan muu arvon sille mielenkiinnolle, joka Nathaneilla oli häntä kohtaan, niin pintapuolista kuin se olikin. M:me Nathan oli huomannut Antoinetten uhrautuvan elämän; samoin hänen fyysillisen ja sielullisen viehätyksensä; ja hän tahtoi saada sen kunnian, että Antoinettesta olisi tullut hänen suojattinsa. Hänellä ei ollut lapsia; mutta hän rakasti nuoria, ja kokosi niitä usein kotiinsa; hän oli vaatimalla vaatinut myöskin Antoinettea tulemaan sinne, irtautumaan kerrankin yksinäisyydestään ja huvittelemaan hiukan. Ja kun hänen oli helppo aavistaa, että Antoinetten arkuuteen oli suurena syynä ainainen puute, niin oli hän tarjoutunut hankkimaan hänelle kauniita pukujakin; mutta niitä ei ylpeys sallinut Antoinetten ottaa vastaan; kuitenkin oli herttainen suojelijatar jo ryhtynyt niin vakavasti asiaan, että hän keksi keinon, jolla sai tytön pakotetuksi ottamaan häneltä noita pikkulahjoja, joita viaton naisellinen turhamaisuus pitää niin rakkaina. Antoinette oli niistä samalla sekä kiitollinen että ymmällään. Hän lähti väkisinkin silloin tällöin m:me Nathanin illatsuihin, ja kun hän oli nuori, oli hänellä siellä tietenkin hauskaa.
Mutta tässä hiukan sekaisessa seurapiirissä, jossa kävi paljon nuoria miehiä, iski kohta pari kolme lurjusta silmänsä m:me Nathanin pikku suojattiin, köyhään ja sievään tyttöön. Ja he ottivat nyt hänet maalitaulukseen, luottaen muuten sangen itsetuntoisesti itseensä. Laskelmissaan ottivat he huomioon hänen arkuutensa. Jopa he löivät vedonkin keskenään, kuka hänet voittaisi.
Antoinette alkoi saada nimettömiä kirjeitä, — tai oikeammin sanoen: ylhäisellä salanimellä merkittyjä kirjeitä, joissa häntä kosiskeltiin. Ensin rakkauden kirjeitä, imartelevia, innokkaita, ja pyyntöjä tulla kohtaukseen. Sitten jo sangen pian rohkeampia, joissa turvauduttiin uhkauksiin, ja sitten käytettiin aseina loukkauksia, halpamielisiä herjauksia: niissä hänet riisuttiin aivan alasti, paljastettiin hänelle hänen ruumiinsa salaisuuksia, tahrattiin sitä törkeillä kärkkymisillä; niissä koetettiin saada hyötyä Antoinetten yksinkertaisuudesta, peloitella häntä sillä, että hänet saatettaisiin muka julkisen häväistyksen uhriksi, ellei hän menisi neuvotulle kohtauspaikalle. Hän itki tuskissaan, että hän oli saattanut kiihoittaa noita miehiä tekemään moisia ehdotuksia; ja nuo häväistykset polttivat kuin tuli hänen ruumiillista ja sielullista ylpeyttään. Hän ei tiennyt, miten pälkähästä päästä. Hän ei tahtonut puhua siitä veljelleen: hän tiesi, että Olivier kärsisi siitä liiaksi, ja että hän tekisi asian vieläkin vakavammaksi kuin se olikaan. Antoinettella ei ollut ketään ystäviä. Turvautuako polisiin? Hän ei voinut tehdä sitäkään skandaalin pelosta. Kuitenkin oli tästä tehtävä loppu. Hän tunsi, ettei hän ollut turvassa, vaikkei kirjeihin vastannutkaan; että ilkiö, joka häntä vainosi, oli sitkeä ja menisi kaikkiin äärimmäisyyksiin, kunnes huomaisi, että asia kävisi vaaralliseksi hänelle itselleen.
Herrasmies lähetti hänelle viimein jonkinlaisen ultimatuumin, käskien häntä tulemaan seuraavana päivänä Luxembourgin museoon. Antoinette lähti sinne. — Ajateltuaan ympäri päänsä oli hän tullut vakuutetuksi, että hänen vainoojansa oli kai nähnyt hänet m:me Nathanin luona; joku rivi eräässä hänen kirjeessään vihjailikin johonkin asiaan, joka ei ollut voinut tapahtua muualla kuin siellä. Antoinette pyysi nyt m:me Nathania tekemään hänelle suuren palveluksen: saattamaan häntä vaunuillaan museon portille, ja odottamaan häntä siellä hetkisen. Antoinette meni sisään. Sovitun taulun edessä tuli tuo mestari-lumooja riemuiten hänen luokseen ja alkoi puhella hänelle, kohteliasta teeskennellen. Antoinette katsoi häneen lujasti ja vaiti. Tervehdittyään kysyi herra häneltä kujeillen, miksi hän katsoi häntä niin. Antoinette vastasi:
— Katselen suurta raukkaa.
Toinen ei ällistynyt niin vähästä, ja alkoi tulla tuttavallisemmaksi. Antoinette sanoi:
— Te uhkailitte minua skandaalilla. Nyt saatte minulta skandaalin. Tahdotteko!
Antoinetten koko ruumis vapisi, hän puhui äänekkäästi, hän näytti olevan valmis vetämään yleisen huomion heihin. Heitä katseltiin. Toinen tunsi, ettei tyttö kursailisi mitään. Herra puhui nyt hiljaisemmalla äänellä. Viimeisen kerran läimäytti Antoinette hänelle vasten silmiä:
— Te olette raukka! ja kääntyi häneen selin.
Toinen ei tahtonut näyttää, että hänet oli nolattu, joten hän seurasi yhä Antoinettea. Antoinette lähti museosta ulos, herrasmies kintereillään. Hän meni suoraa päätä vaunujen luo, jotka häntä odottivat, ja avasi yhtäkkiä niiden oven: ahdistaja seisoi naamatusten m:me Nathanin kanssa, joka tunsi hänet ja tervehti häntä nimeltä mainiten. Mies menetti malttinsa ja luikki tiehensä.
Antoinetten täytyi nyt kertoa asia ystävättärelleen. Sen teki hän sangen vastenmielisesti, ja niin peitellen kuin mahdollista. Hänestä oli tuskallista päästää outoa ihmistä entisen elämänsä salaisuuksiin ja näyttää hänelle loukatun puhtautensa tuskat. M:me Nathan moitti häntä, ettei hän ollut ilmoittanut hänelle asiasta aikaisemmin. Antoinette pyyteli, ettei hän saisi puhua siitä kenellekään. Seikkailu katkesikin siihen; eikä Antoinetten suojelijattaren tarvinnut edes sulkea salonkinsa ovea tuolta herrasmieheltä: sillä hän varoi itse sinne tulemasta.
Melkein samoihin aikoihin sai Antoinette vielä erään surun; se oli aivan toista laatua.
Muuan sangen kunnioitettava, noin neljänkymmenen vuoden ikäinen mies, jolla oli konsulin paikka Kaukaisessa Idässä ja oli tullut muutamiksi kuukausiksi Ranskaan, kohtasi Antoinetten Nathanin luona ja rakastui häneen. M:me Nathan, joka oli saanut päähänsä naittaa ystävättärensä, oli valmistanut tätä kohtausta hiukan etukäteen, Antoinetten tietämättä. Konsuli oli juutalainen hänkin. Hän ei ollut kaunis, eikä enää nuorikaan. Hänen päänsä oli jo hiukan kalju ja selkänsä kumarainen; mutta hänen silmänsä olivat lempeät, käytöksensä herttainen, ja hänen sydämensä otti osaa toisten kärsimyksiin, sillä hän oli itsekin kärsinyt. Antoinette ei ollut enää entinen, romanttinen pikkutyttö eikä hemmoiteltu lapsi, joka haaveksi elämää jonkinlaisena kävelynä auringonpaisteessa rakastetun kanssa; hän näki sen nyt ankarana taisteluna, sellaisena, että se alkoi uudestaan joka aamu, antamatta lepoa, uhaten joka hetki riistää takaisin alueen, joka oli jo voitettu: tuuma tuumalta, pitkinä ponnistuksen vuosina; ja Antoinette ajatteli, että olisi suloista saada nojata jonkun ystävän käsivarteen, jakaa taakkansa hänen kanssaan, ja ummistaa hiukan silmiään sillaikaa kuin toinen valvoi hänen turvallisuudestaan. Hän tiesi, että moinen oli pelkkää unelmaa; mutta hänellä ei ollut vielä voimaa luopua kokonaan siitä haaveestaan. Pohjaltaan tunsi hän hyvin, ettei tytöllä, jolla ei ollut myötäjäisiä, ollut paljon toivomisen varaa niissä piireissä, joissa Antoinette kävi. Vanha ranskalainen porvaristo on kautta maailman tunnettu kylmistä hyödynlaskelmistaan avioliittoasioissa. Juutalaiset eivät ahnastele niin alhaisella tavalla rahaa. Heidän keskuudessaan ei ole harvinaista, että rikas nuorimies tahtoo ja ottaa vaimokseen köyhän tytön, tai nuori tyttö, jolla on varoja, hakee kiihkeästi puolisoa, jolla on älyä. Mutta mitä varsinkin Ranskan katolilaiseen ja maaseudun porvaristoon tulee, niin etsii heidän keskuudessaan melkein aina kukkaro kukkaroa. Ja mihinkäpä nuo ihmisraukat muuhun pystyisivätkään? Heillä ei ole muuta kuin keskinkertaisia elämänvaatimuksia: syödä, haukotella, nukkua, — ja säästää. Antoinette tunsi heidät. Hän oli nähnyt heidät jo lapsena. Oli nähnyt heidät sekä rikkauden että köyhyyden silmälaseilla. Hänellä ei ollut enää harhakäsityksiä heistä, eikä siitä, mitä hän saattoi sieltä päin odottaa. Ja niinpä oli tuon miehen lähestyminen, joka pyysi häntä vaimokseen, hänelle odottamattoman suloista. Vaikkei hän ensin tuntenut voivansa häntä rakastaa, valtasi hänet vähitellen kiitollisuus ja syvä hellyys häntä kohtaan. Hän olisi suostunut hänen kosintaansa, ellei hänen silloin olisi täytynyt lähteä hänen mukaansa siirtokuntiin, ja jättää siis veljensä Parisiin. Antoinetten vastaus oli kieltävä; ja tuo ystävä, joskin hän ymmärsi hyvin hänen ylevät syynsä, ei antanut sitä hänelle anteeksi: rakkauden itsekkyys ei suvaitse, että siltä kielletään jokin uhri, vaikkapa se olisi hyvekin ja sellainen ominaisuus, joka on rakastetussa kaikkein ihaninta. Konsuli karttoi nyt Antoinetten seuraa; eikä hän kirjoittanut hänelle enää Parisista lähdettyään, kunnes Antoinette eräänä päivänä — viisi kuukautta myöhemmin, — sai häneltä tiedon, kihlauskortilla, jonka kuoreen konsuli itse oli kirjoittanut osoitteen, että hän oli nainut toisen naisen.
Antoinette tuli hyvin murheelliseksi. Saadessaan jälleen kirvelevän haavan laski hän kärsimyksensä Jumalan jalkain juureen: koetti vakuutella itselleen, että rangaistus oli syystä kohdannut häntä, koska hän oli näet unohtanut ainoan elämäntehtävänsä, nimittäin uhrautumisen veljensä puolesta; ja sitten omistautui hän siihen tehtäväänsä yhä hartaammin.
Hän vetäytyi kokonaan irti maailmasta. Hän herkesi käymästä Nathanienkin luona, jotka olivat tulleet Antoinettea kohtaan hiukan kylmäkiskoisiksi, kun hän oli kieltäytynyt heidän tarjoamastaan naimakaupasta: hekään eivät olleet hyväksyneet hänen syitään. M:me Nathan, joka oli jo etukäteen päättänyt, että se avioliitto solmittaisiin, ja että siitä tulisi hyvä, oli närkästynyt, niin itserakas hän oli, kun aikomus Antoinetten tähden raukesi. Hän piti Antoinetten arveluita kylläkin sangen kunnioitettavina, mutta liian hempeätunteisina; ja sitten hän vähitellen tuli välinpitämättömäksi tuota pikku hanhea kohtaan. Hänen tarpeensa tehdä ihmisille hyvää, vasten tai myöten heidän suostumustaan, oli löytänyt jo uuden suojatin, joka kulutti tätä nykyä kaiken hänen liian mielenkiintonsa ja alttiutensa.
Olivier ei tiennyt mitään sisarensa sieluntuskista ja kamppailuista. Hän oli sentimentaalinen ja kevytluontoinen poika, ja eli pelkästään omissa haaveissaan. Ei voinut koskaan luottaa hänen omaan ryhtiinsä, vaikka hänen älynsä olikin vilkas ja terävä, sydän hellyyttä täynnä, niinkuin hänen sisarensakin. Vähän väliä teki hän epäjohdonmukaisuudella, lannistumisella, vetelehtimisellä ja kaikenlaisilla pikku rakastumisilla, joihin hän hukkasi aikaansa ja voimiaan, turhiksi kaikki toisen ponnistukset. Hän pihkaantui sieviin, koketteihin pikku tyttöihin, joita hän näki vilaukselta tai joiden kanssa hän oli jutellut hetkisen jossakin salongissa, ja jotka eivät välittäneet hänestä puolestaan yhtään. Hän hullaantui tutkimaan jotain runoelmaa, tai musiikkimiestä: hän takertui sellaiseen kuukausiksi, unohtaen kaiken muun, ja laiminlöi opintonsa. Häntä täytyi pitää alinomaa silmällä, kuitenkin tarkoin varoen, ettei hän sitä huomaisi, koska hän saattoi silloin loukkaantua. Jos jonkinlaisia päähänpistoja piti peljätä aina. Hänessä hehkui tuo kuumeentapainen liikakiihoitus, tasapainon puute ja rauhattomuuden värinä, jota usein tapaa keuhkotaudin uhkaamissa ihmisissä. Lääkäri ei ollut salannut sitä vaaraa Antoinettelta. Olivier, jo syntymästään sairaaloinen ja maaseudulta Parisiin siirretty kasvi, olisi tarvinnut raitista ilmaa ja valoa. Antoinette ei voinut niitä hänelle hankkia. Heillä ei ollut rahaa saattaakseen lähteä Parisista loma-ajoiksi. Muun osan vuotta vei työ kaiket viikot heidän aikansa; ja sunnuntaisin he olivat niin väsyneet, ettei heillä ollut halua ulkosalle, paitsi mennäkseen johonkin konserttiin.
Eräinä kesäisinä sunnuntaina teki Antoinette kuitenkin parhaansa vieden Olivierin Parisia ympäröiviin metsiin, Chavillen tai Saint-Cloud'n seuduille. Mutta ne metsät olivat täynnä häliseviä pareja, siellä kaikuivat varietee-viisut, ne olivat kirjavanaan rasvaisia paperinkappaleita: siellä ei asunut se jumalainen yksinäisyys, joka rauhoittaa ja puhdistaa. Ja illoin oli tultava takaisin junahälinässä, paikallisjunien tukehduttavassa tungoksessa ja inhoittavassa seurassa, matalissa, ahtaissa ja pimeissä vaunuissa, sietäen silmissään rivonsekaisia kohtauksia, ympärillä meteli, nauru, rallatus, huono ilma, tupakankatku. Antoinette ja Olivier, joilla ei kummallakaan ollut taipumusta rahvaanomaiseen elämään, tulivat niiltä huvimatkoiltaan kotiin kyllästyneinä ja lohduttomina. Olivier pyyteli Antoinettelta, ettei niille retkille enää lähdettäisi; eikä Antoinette voinutkaan sitä tehdä ennenkuin vasta jonkun ajan kuluttua. Hän tahtoi kuitenkin, että niitä matkoja oli tehtävä, vaikka ne olivat hänestä vieläkin vastenmielisempiä kuin veljestä; mutta hän piti niitä välttämättöminä veljensä terveydelle. Hän vaati siis joskus Olivierin lähtemään jälleen kaupungin ympäristöön. Nämä uudet yritykset eivät onnistuneet sen paremmin; ja Olivier oli sisarelleen hapan niiden vuoksi. Silloin olivat he aina tukehduttavassa kaupungissa; ja kaipailivat sieltä vankilastaan luonnon helmaan.
Oli tullut viimeinen kouluvuosi. Oli jo aikakin. Antoinette tunsi itsensä hyvin väsyneeksi. Hän luotti siihen, että Olivier onnistuisi: hänen veljellään olivat varsin hyvät edellytykset. Lukiossa pidettiin häntä yhtenä parhaimpia oppilaita; ja kaikki opettajat kiittivät yksimielisesti hänen älyään; ainoa heidän moitteensa koski jonkinlaista henkistä kyvyttömyyttä kuriin, joka teki hänelle vaikeaksi noudattaa minkäänlaista järjestelmää. Mutta vastuunalaisuus, joka oli Olivierin hartioilla, vaivasikin häntä nyt siinä määrin, että häneltä väheni sikäli kyky ja voima, mikäli päästötutkinto läheni. Suunnaton väsymys, pelko, että hän saisi reput, ja sairaaloisesti hermostunut arkuus lamasivat hänet jo kauan ennen kokeita. Hän vapisi jo ajatellessaankin, että hänen täytyi julkisesti astua tutkijain eteen. Arkuus oli ollut aina hänelle kärsimys: hän punasteli luokalla vastaamaan noustessaan; hänen kurkkunsa tukkeusi, kun hänen täytyi avata suunsa; ensi aikoina hän saattoi niin ja näin vastata edes nimihuudossa. Sitäpaitsi oli hänen paljoa helpompi puhua yhtäkkiä kuin silloin, kun tiesi, että häneltä kohta kysyttäisiin: silloin hän oli aivan sairas; hänen päässään vilisi kaikenlaisia kuvia, miten nyt kävisi; ja kuta kauemmin hänen täytyi odottaa, sitä tuskallisempi hänen oli olla. Saattoi sanoa, ettei ollut kokeita, joita hän ei olisi kestänyt ainakin kaksi kertaa: sillä aina kärsi hän jo edellisinä öinä ne kidutukset, ja menetti siinä koko tarmonsa, joten sitä ei jäänyt hänelle todellisiin kokeihin.
Mutta nyt hän ei päässytkään noihin kamaliin suullisiin tutkinnoihin asti, joita ajatellessaan hän öillä ui aivan kylmässä hiessä. Kirjallisissa kokeissa, yrittäessään sommitella filosoofista ainetta, joka olisi tavallisina aikoina saattanut innostaa hänet suorastaan haltioihinsa, ei hän kuuden tunnin kuluessa saanut paperille kahtakaan sivua. Ensimäiset tunnit oli hänen päänsä aivan tyhjä, hän ei ajatellut mitään, ei mitään. Kaikki oli kuin kiviseinää, johon hän turhaan ruhjoi päätänsä rikki. Sitten, tunti ennen kokeiden loppua, halkesi se seinä, ja joku kirkas säde välkähti raosta. Silloin hän kirjoitti muutaman erinomaisen rivin, mutta aine tuli niin lyhyt, ettei hän voinut päästä läpi. Kun Antoinette näki, kuinka masennuksissa Olivier oli näiden kokeiden jälkeen, huomasi hän, että nyt tulisivat varmasti reput, ja hän oli yhtä masentunut kuin hänen veljensäkin; mutta hän ei ilmaissut mielialaansa. Antoinettella oli näet kaikkein epätoivoisimmissakin olosuhteissa aina loputon toivon voima.
Olivier reputettiin.
Hän oli kovin lannistunut. Antoinette koetti hymyillä, niinkuin asia ei olisi ollut sen vakavampi; mutta hänen huulensa vapisivat. Hän lohdutti veljeään, sanoi hänelle, että se oli helposti korjattava sattuma, ja että hän läpäisisi kyllä toki tulevana vuonna, ja paremmilla arvosanoilla. Hän ei ilmaissut Olivierille, kuinka tärkeä hänelle itselleen olisi ollut, että Olivier olisi jo nyt onnistunut; kuinka uupuneeksi hän tunsi itsensä sekä ruumiillisesti että sielullisesti, ja miten levoton hän oli, ettei jaksaisi enää kestää sellaista vuotta kuin tämä oli ollut. Mutta kuitenkin hänen täytyi jaksaa. Jos hän katoaisi ennenkuin Olivier oli valmis mies, niin Olivierilla ei olisi mitenkään rohkeutta taistella yksinään: hän joutuisi perikatoon.
Antoinette salasi sisäisen väsymyksensä. Ja hän ponnisti kaksinkertaisesti. Hän kärsi itse katkeraa puutetta voidakseen hankkia veljelleen jotain huvitusta loma-ajalla, niin että hän jälleen kouluun mennessään saattaisi ryhtyä työhön karttuneilla voimilla ja luottamuksella. Mutta koulun alkaessa olivat Antoinetten pikku säästöt kulutetut; ja kaiken lisäksi menetti hän muutamia tuntejaan, joilla hän oli parhaiten ansainnut.
Vielä vuosi lisää!… Lapsi-raukat olivat viimeiseen saakka jännityksessä odottaessaan tätä koettelemusta. Ennen kaikkea täytyi saada leipänsä, ja hankkia uusia tuloja. Silloin otti Antoinette kotiopettajattaren paikan, jota hänelle tarjottiin Saksassa, Nathanien hommasta. Siihen keinoon olisi hän ryhtynyt kaikkein viimeiseksi: mutta tällä hetkellä ei ollut muuta neuvoa, eikä hän voinut odottaa. Hän ei ollut ennen eronnut veljestään yhdeksi ainoaksikaan päiväksi kuuden vuoden kuluessa; eikä hän nyt voinut ymmärtää, kuinka hän jaksaisi enää elää, kun ei saisi nähdä eikä kuulla häntä joka päivä. Myöskin Olivier ajatteli kauhuin tätä; mutta hän ei uskaltanut sanoa mitään: hän itse oli syypää tähän onnettomuuteen; jos hänet olisi hyväksytty tutkinnossa, ei Antoinetten olisi ollut pakko turvautua tähän hätäkeinoon; Olivierin mielestä ei hänellä ollut oikeutta vastustaa sisarensa aikeita, ottamalla lukuun vielä omaa murhettaankin: sisar itse sai päättää asian.
He viettivät viimeiset päivänsä yhdessä, mykän surun vallassa, aivankuin toinen heistä olisi ollut kuolemaisillaan; he vetäytyivät kukin yksikseen, kun tuska kasvoi liian suureksi. Antoinette tähysteli neuvoa Olivierin silmistä. Jos Olivier olisi sanonut hänelle:
— Älä lähde! niin hän ei olisi lähtenyt, vaikka hänen täytyi lähteä. Vielä viimeisinä tuokioina, ajurin rattailla, jotka veivät heitä itäiselle asemalle, oli hän vähällä peruuttaa päätöksensä: hänestä tuntui siltä, ettei hän mitenkään jaksaisi sitä toteuttaa. Jos Olivier olisi sanonut edes yhden ainoan sanan!… Mutta hän ei sanonut. Hän turtui tuskaansa niinkuin sisarkin. Antoinette vaati häneltä lupauksen, että veli kirjoittaisi hänelle joka päivä, eikä salaisi häneltä mitään, ja että hän kutsuisi Antoinetten kotiin, jos jotain vähänkin huolestuttavaa tapahtuisi.
Antoinette lähti. Olivier palasi tuskan murtamana takaisin lukion yhteiseen makuusaliin, sillä hän oli suostunut rupeamaan kouluunsa puolihoitolaiseksi, ja sillaikaa vei juna yhä etemmäksi Antoinettea, jonka sydän oli surusta pakahtua. He tuijottivat kumpikin suurin silmin yöhön, ja tunsivat, että jokainen minutti kiidätti heitä yhä kauemmaksi toisistaan; hiljaa huudahtelivat he toisiaan nimeltä.
Antoinette pelkäsi sitä maailmaa, johon hän oli menossa. Hän oli paljon muuttunut viimeisinä kuutena vuotena. Hän, joka oli ennen ollut niin rohkea, ettei arastellut mitään, hän oli nyt jo niin tottunut hiljaiseen ja eristäytyneeseen elämään, että hän suorastaan kärsi sen jättämisestä. Menneiden onnenpäivien naureskeleva, laverteleva ja iloinen Antoinette oli kuollut tuon onnen keralla. Onnettomuus oli tehnyt hänet ihmisaraksi. Varmaankin oli elämä Olivierin kanssa kahden kesken viimein tartuttanut häneenkin veljen arkuuden. Paitsi veljensä seurassa oli hänen yleensä vaikea puhua. Kaikki häntä kauhistutti; pieni kyläilykin suorastaan peloitti häntä. Ja niinpä häntä nyt hermostutti ja ahdisti kovin ajatella, että hänen täytyisi tästä lähtien elää ulkomaalaisten seassa, puhella heidän kanssaan, olla ikäänkuin aina näyttämöllä. Tyttöraukalla ei muuten ollut opettajan taipumuksia enempää kuin hänen veljelläänkään: hän teki tehtävänsä kyllä tunnollisesti, mutta hän ei uskonut siihen, eikä häntä tukenut tietoisuus työn hyödystä. Hän oli luotu rakastamaan, eikä opettamaan. Ja hänen rakkaudestaan ei kukaan välittänyt.
Missään sitä ei voitukaan kaivata sen vähemmän kuin tuossa uudessa paikassa Saksassa. Grünebaumeissa, joiden lapsille hänen piti opettaa ranskaa, ei näyttänyt olevan minkäänlaista myötätuntoa häntä kohtaan. He olivat kopeita ja omavaltaisia, välinpitämättömiä ja epähienoja; he maksoivat verrattain hyvin: ja siitä syystä he ajattelivat, että ihminen, joka oli saanut heiltä rahaa, oli kai kiitollisuuden velassa heille, ja arvelivat siis saavansa kohdella häntä, miten tahtoivat. He kohtelivat Antoinettea aivankuin jonkinlaista piikaa, hiukan muita parempaa; he eivät suoneet hänelle yhtään omaa vapautta. Hänellä ei ollut edes omaa huonettakaan: hän nukkui pienessä kamarissa, lastenhuoneen vieressä, ja väliovi pidettiin aina auki. Hän ei saanut olla koskaan yksin. Ei kunnioitettu hänen sisäistä tarvettaan vetäytyä silloin tällöin omiin ajatuksiinsa, tuota pyhää yksinäisyyden oikeutta, joka on kaikilla ihmisillä. Hänen ainoa onnensa oli elää sielullisesti veljensä seurassa, pakinoida hänen kanssaan; sitä ajatteli hän vähäisimpinäkin vapaina hetkinä. Mutta sekin onni yritettiin häneltä riistää. Jos hän kirjoitti sanankin, niin hänen lähellään häärittiin, ja kyseltiin, mitä hän kirjoitti. Kun hän luki kirjettä, urkittiin, mitä siinä oli; ja ilvehtivän tuttavallisesti tiedusteltiin, kuinka "se pikku veli" voi. Antoinetten täytyi piiloutua saadakseen lukea rauhassa kirjeensä. Hävettäisi kertoa, minkälaiseen hätäkeinoon hänen joskus täytyi turvautua, ja mihin hänen piti sulkeutua voidakseen kenenkään näkemättä lukea Olivierin kirjeitä. Jos hän jätti nuo kirjeet mihin tahansa huoneessa, saattoi hän olla varma, että ne luettiin; ja kun hänen käytettävänään ei, paitsi matkalaukkuaan, ollut mitään lukolla varustettua huonekalua, oli hänen pakko pitää aina kaikki ne paperit, joita hän ei tahtonut toisten lukevan, muassaan: alinomaa nuuskittiin hänen kapineitaan ja sydämensä asioita, tunkeuduttiin aivankuin murtovarkaat hänen ajatustensa salaisuuksiin. Ei siitä syystä, että Grünebaumit olisivat niistä paljoakaan välittäneet. Mutta heidän mielestään oli Antoinette heidän omaisuuttaan, koska he kerran hänelle maksoivat. Muuten: he eivät tarkoittaneet siinä suinkaan mitään pahaa: epähienous oli heissä vereen piintynyttä; he eivät nokastuneet aivan turhista keskenäänkään.
Mikään ei ollut Antoinettelle niin sietämätöntä kuin moinen vakoilu, sielullisen häveliäisyyden puute, joka ei antanut hänen säilyä hetkeäkään uteliailta katseilta. Kun Antoinette asettui hiukan ylpeän varovalle kannalle Grünebaumeja kohtaan, niin he loukkaantuivat. Tietysti keksivät he kaikenlaisia yleviä moraalisia syitä puolustaakseen epähienoa uteliaisuuttaan ja tuomitakseen vääräksi Antoinetten halun päästä siitä vapaaksi: "Heidän velvollisuutensa oli, ajattelivat he, tuntea tuon nuoren tytön sisäistä elämää, kun hän kerran asui heidän kotonaan ja oli heidän henkilökuntaansa, ja koska he olivat uskoneet lastensa kasvatuksen hänelle: he olivat hänestä vastuunalaisia." — (Näin arvelevat monet perheenemännät, puuttuessaan palvelijainsa asioihin, henkilöt, joiden "vastuunalaisuus" ei ulotu kuitenkaan niin pitkälle, että he säästäisivät noita onnettomia edes vaikeimmista ponnistuksista tai ikävyydeltä, vaan rajoittuu pelkästään siihen, että he riistävät heiltä kaiken ilon.) — "Koska Antoinette kieltäytyi tunnustamasta tuon omantunnonvelvoituksen oikeutusta, niin ei hän varmaankaan, ajattelivat he edelleen, tuntenut olevansa aivan moitteeton: kunniallisella tytöllä ei ole mitään salattavaa."
Täten joutui Antoinette alinomaisen ahdistelun uhriksi, ahdistelun, jota vastaan hänen täytyi olla aina puolustussodassa; ja se seikka teki hänet vieläkin umpimielisemmän ja kylmemmän näköiseksi kuin hän luonnostaan oli.
Veikko kirjoitti hänelle joka päivä kaksitoista sivua pitkiä kirjeitä; ja onnistuipa Antoinettenkin kirjoittaa hänelle joka päivä, ellei muuta, niin edes pari kolme riviä. Olivier koetti olla reipas pikku mies, eikä tahtonut näyttää suruaan. Mutta hän oli kuolla ikävään. Hänen elämänsä oli aina mennyt niin läheisesti sisarensa seurassa, että kun Antoinette oli häneltä nyt ryöstetty, tuntui hänestä kuin olisi häneltä viety puoli hänen olemustaan; hän ei osannut käyttää enää käsiään, ei jalkojaan, ei ajatustaan, hän ei osannut mennä kävelemään, ei soittaa pianoa, ei työskennellä, ei tehdä mitään, ei edes uneksiakaan — paitsi sisarensa kanssa. Hän koetti painautua kiinni kirjoihinsa ja istui niiden ääressä aamusta iltaan; mutta hän ei saanut mitään aikaan: hänen ajatuksensa olivat muualla; hän kärsi, hän ajatteli Antoinettea, ajatteli eilen saamaansa kirjettä; kelloa tähystellen odotti hän tänään tulevaa kirjettä; ja kun se tuli, vapisivat hänen sormensa ilosta, — ja pelostakin, — kun hän repi kuorta auki. Koskaan ei rakkaudenkirje ole vavistanut toisen rakastavan käsiä niin hellästi ja levottomasti kuin Olivierin. Hän pujahti samoin kuin Antoinette piiloon noita kirjeitä lukemaan; hän piti ne kaikki aina taskussaan; yöllä oli viimeksi saatu hänen päänalaisensa alla, ja hän tunnusteli silloin tällöin, oliko se siellä, loikoessaan unta saamatta kauan valveillaan, ajatellen rakasta pikku siskoa. Kuinka etäällä hän tunsi olevansa hänestä! Hänelle tuli suorastaan hätä, kun posti jostakin syystä viipyi ja toi Antoinetten kirjeen hänelle vasta päivän tavallista myöhemmin. Kaksi kokonaista päivää, kaksi yötä oli heidän välillään!… Olivier ajatteli välimatkaa kovin suureksi, sitäkin paremmalla syyllä, kun hän ei ollut koskaan juuri missään matkustanut. Ja hänen mielikuvituksensa sepitteli jos jotain kummallista: "Hyvä Jumala, jos Antoinette olisi tullut sairaaksi. Hän ennättäisi kuolla ennenkuin Olivier pääsisi hänen luokseen… Miksi ei Antoinette ollut eilen kirjoittanut hänelle muuta kuin pari riviä?… Jos hän oli sairas?… Aivan varmaan hän oli sairas…" Olivier oli tuskasta pakahtua. — Vielä useammin pelkäsi hän kuolevansa itse, kaukana Antoinettesta, yksinään, vieraiden ja välinpitämättömien ihmisten joukossa tässä inhoittavassa lukiossa, surullisessa Parisissa. Kun hän sitä ajatteli, niin hän tuli kuin sairaaksi. "Jos hän kirjoittaisi ja pyytäisi Antoinettea tulemaan kotiin?…" — Mutta sitten hän häpesi raukkamaisuuttaan. Ja sitäpaitsi: heti, kun hän ryhtyi Antoinettelle kirjoittamaan, oli hän niin onnellinen, pakinoidessaan sillä tavoin hänen kanssaan, että hän unohti, miten kovin hän kärsi. Hän oli näkevinään Antoinetten ilmielävänä, kuulevinaan hänen äänensä: hän kertoi sisarelleen kaikki; koskaan ei Olivier ollut heidän yhdessä ollessaan puhunut hänelle niin välittömästi, niin palavasti; hän antoi sisarelleen nimityksiä: "minun uskollinen, reipas, rakas, kallis, oma pikku sisareni, jota minä niin kovin rakastan." Ne olivat oikeita rakkaudenkirjeitä.
Ne ympäröivät Antoinettea suloisella hellyydellään; ne olivat kuin raitis ilma hänen tukahuttavassa elämässään. Kun kirjettä ei aamulla odotetulla ajalla tullut, oli Antoinette onneton. Sattui, että Grünebaumit unohtivat välinpitämättömyydessään, tai, — kuka tietää? — ehkä typerää kiusaakin tehden joskus antaa kirjeen Antoinettelle heti, niin että hän sai sen vasta illalla, ja kerran vasta seuraavana aamuna: Antoinette oli kuin kuumeessa. — Uudenvuoden päivänä tuli sisaruksille sama päähänpisto, vaikkeivät he olleet hiiskuneet asiasta toisilleen mitään: he lähettivät toisilleen yllätyksenä pitkän sähkösanoman, — (se oli melkoisen kallis) — ja se saapui heille kummallekin samalla tunnilla. — Olivier pyysi yhä Antoinettelta apua työssään ja epäilyksissään; Antoinette neuvoi häntä, tuki häntä, antoi hänelle voimaa.
Mutta hänellä ei ollut sitä itselläänkään liikaa. Hän oli nääntyä tuolla vieraassa maassa: siellä ei hän tuntenut ketään, eikä kukaan siellä hänestä välittänyt; paitsi erään äskettäin kaupunkiin muuttaneen opettajan vaimo, joka itse oli siellä vielä koditon. Tuo kunnon nainen oli äidillinen ihminen ja sääli noita kärsiviä sisaruksia, jotka rakastivat niin suuresti toisiaan ja joiden oli täytynyt erota, — (hän oli saanut udelluksi Antoinettelta joitakin tietoja hänen elämästään); — mutta hän oli niin tavallinen ja hälisevä luonne ja niin täydellisesti vailla kaikkea älykästä hienotunteisuutta, — joskin hän oli varsin vilpitön ja hyvä, — että Antoinetten pikku sielu vetäytyi jälleen peljästyneenä kuoreensa. Kun hän ei voinut uskoa kenellekään huoliaan, niin kokosi hän ne kaikki itseensä; se oli raskas taakka; joskus tuntui, että hän oli nääntyä sen alle; mutta hän puri hammasta, ja ponnisti edelleen. Hänen terveytensäkin oli heikontunut: hän laihtui kovin. Veljen kirjeet saivat yhä lohduttomamman sävyn. Kerran kirjoitti hän Antoinettelle eräänä vaikeana hetkenä:
"Tule, tule, tule kotiin!…"
Mutta tuskin oli se kirje lähetetty, niin Olivier häpesi sitä; ja hän kirjoitti uuden, jossa hän pyysi Antoinetten repimään ensin tulleen, eikä ajattelemaankaan sitä. Ja hän oli olevinaan iloinenkin, eikä muka tarvinnutkaan sisartaan. Hänen arka itsetuntonsa ei kärsinyt sitä, ettei hänen luultaisi jaksavan tulla toimeen yksinään.
Antoinette huomasi tämän kyllä; hän ymmärsi Olivierin pienimmätkin ajatukset; mutta hän ei tiennyt, mitä tehdä. Kerran oli hän jo matkustamaisillaan Parisiin; hän meni jo rautatieasemalle katsomaan tarkemmin, milloin seuraava juna sinne lähtisi. Ja sitten hän ajatteli itsekseen, että sehän oli hulluutta: se, mitä hän täällä ansaitsi, kului Olivierin elatukseen koulussa; niin kauan kuin he suinkin jaksoivat, täytyi heidän pysyä lujina. Antoinettella ei ollut voimaa tehdä varmaa päätöstä: seuraavana aamuna heräsi hänen rohkeutensa jälleen; mutta sikäli kuin hämärä ilta lähestyi, petti voima ja hän aikoi paeta. Hänellä oli koti-ikävä, isänmaan kaipuu, — tuon maan, joka oli ollut häntä kohtaan niin kova, mutta jossa lepäsivät haudassaan kaikki hänen entisen elämänsä rakkaat muistot, — hän kaipasi sitä kieltä, jota hänen veljensä puhui ja jolla hän puhui Olivierille rakkauttaan.
Siihen aikaan vieraili muuan ranskalainen näyttelijäseurue tuossa saksalaisessa pikkukaupungissa. Antoinettelle, joka kävi sangen harvoin teatterissa, — (hänellä ei siihen ollut aikaa eikä halua), — tuli tällä kertaa voittamaton kaipuu kuulla omaa kieltään, päästä sillä tavoin ikäänkuin vähän pakenemaan Ranskaan. Tapauksen seuraukset jo tunnetaan. [Katso: Jean-Christophen IV osa, "Kapinoitsija".] Teatterissa ei ollut enää paikkoja; hän kohtasi nuoren säveltäjä Jean-Christophen, jota hän ei tuntenut laisinkaan, mutta joka hänen mielipahansa nähdessään pyysi häntä kanssaan erääseen aitioon: Antoinette myöntyi, niin ymmällään hän oli. Kun hänet nähtiin Christophen kanssa siellä, alkoi pikkukaupunki juoruta; ja ne ilkeämieliset jutut tulivat myöskin Grünebaumien kuuluville, jotka jo ennestään olivat valmiit epäilemään vaikka mitä tuosta nuoresta ranskalaisesta tytöstä, ja olivat sitäpaitsi katkeroituneet Christophelle eräiden seikkain vuoksi, joista on jo ennen kerrottu. Nyt he eroittivat tylysti Antoinetten hänen toimestaan.
Antoinette, tuo puhdas ja häveliäs olento, jonka ainoana aatoksena oli rakkaus veljeä kohtaan, olento, jossa ei ollut rumien ajatusten tahraakaan, oli kuolla häpeästä, kun hän ymmärsi, millaisesta häntä epäiltiin. Christophelle ei hän ollut laisinkaan katkera. Hän tiesi, että Christophe oli yhtä viaton kuin hänkin, ja että hän oli tahtonut tehdä hänelle hyvää, vaikka se oli kääntynyt pahaksi: hän oli Christophelle siitä kiitollinen. Hän ei tiennyt Christophesta mitään muuta kuin että hän oli säveltäjä, ja että häntä haukuttiin alinomaa; mutta niin vähän kuin Antoinettella olikin kokemusta elämästä ja ihmisistä, oli hänellä kuitenkin jo elämän surujen teroittama luonnollinen vaisto, joka sanoi hänelle, että Jean-Christophe, tuo hänen huonosti kasvatettu ja hullutteleva teatteritoverinsa, oli sielultaan yhtä puhdas kuin hänkin, ja että hänessä oli miehekästä kauneutta, jonka muistokin tuntui Antoinettesta hyvältä. Se paha, mitä hän oli kuullut puhuttavan Christophesta, ei suinkaan hävittänyt hänen luottamustaan Christophea kohtaan. Kun hän oli itsekin syyttä kärsinyt, oli hän varma, että myöskin Christophe oli vain onnettomuuksien uhri, ja kärsi niinkuin hänkin häijyjen ihmisten loukkauksista, ja oli kärsinyt vielä kauemmin kuin hän. Ja kun Antoinettelle oli tullut tavaksi unohtaa itsensä ja muistaa toisten vaivoja, niin hälvensi ajatus, mitä kaikkea Christophe olikaan saanut kärsiä, hiukan hänen omaakin suruaan. Millään ehdolla maailmassa ei hän olisi nyt koettanut Christophea tavata, eikä olisi kirjoittanut hänelle: jokin sekä puhtauden että ylpeyden tunne esti hänet siitä. Antoinette ajatteli ainoastaan, ettei Christophe tiennyt, mitä pahaa hän oli tehnyt hänelle, ja hyvyydessään hän toivoi, ettei Christophe saisikaan sitä koskaan tietää.
Antoinette lähti takaisin Parisiin. Sattumalta pysähtyi se juna, joka vei Antoinettea sinne, eräällä asemalla, tunnin matkan päässä pikkukaupungista, juuri samaan aikaan kuin eräs toinen juna, jolla Christophe tuli takaisin naapurikaupungista, oltuaan siellä yhden päivän. Junat seisoivat muutaman minutin vieretysten, ja Antoinette ja Christophe näkivät silloin kumpikin omasta vaunustaan toisensa hiljaisessa yössä, mutta eivät puhuneet toisilleen mitään. Mitä olisivat he voineet puhua muuta kuin jokapäiväisiä sanoja? Ne olisivat loukanneet heidän keskinäisen saalinsa ja mystillisen ystävyytensä epämääräisen tunteen pyhyyttä, tunteen, joka oli heissä herännyt ja perustui pelkästään heidän sisäisen näkemyksensä varmuuteen. Katsellessaan toisiaan tämän tuokion ajan, tuntematta toistensa sieluja, näkivät he kuitenkin selvästi toisensa sellaisina, etteivät heidän parissaan aina elävät ihmiset olleet koskaan heitä nähneet. Kaikki on katoavaista: sanojen muisto, suudelmat, kiihkeät hyväilyt ja syleilyt; mutta sellaisten sielujen keskinäinen kosketus, jotka ovat löytäneet ja tunteneet toisensa muiden, hetken kestävien ja haihtuvien muotojen joukosta, ei unohdu koskaan. Antoinette vei sen mukanaan sydämensä salaisimmassa sopukassa, — tuossa surujen runtelemassa sydämessään, jonka keskellä hymyili kuitenkin hämärä valo, aivankuin maan povesta hellästi hohtaen, kalpea ja hellä valo, sellainen, joka väikkyy Gluckin Elyseum-Hämärässä.
Hän tuli jälleen Olivierin luokse. Olikin jo aika joutua sinne. Olivier oli sairastunut; ja tuo hermostunut ja kiusattu pikku olento, joka oli peljännyt, että hän sairastuisi Antoinetten poissa ollessa, kieltäytyi nyt, — kun hän oli tosiaan kipeä — kirjoittamasta mitään sisarelleen, ettei olisi tehnyt häntä levottomaksi. Mutta sielussaan hän kutsui sisartaan hätään, rukoili häntä luokseen kuin jotain pelastavaa ihmettä.
Kun se ihme tapahtui, makasi Olivier lukion sairaalassa, kuumeen horteessa uneksien. Olivier ei edes huudahtanut, kun näki Antoinetten tulevan. Sillä hän oli nähnyt monen monta kertaa ennenkin Antoinetten ilmi-elävänä edessään!… Hän nousi istumaan vuoteessaan, suu auki, ja vapisi pelosta, ettei tämä vain taas olisi kuvittelua. Ja kun Antoinette oli istuutunut hänen vuoteensa reunalle, kun hän oli sulkenut Olivierin syliinsä, ja Olivier kietonut kätensä hänen kaulaansa, ja kun Olivier tunsi huultensa koskettavan hänen hienohipiäistä poskeaan, ja tunsi käsissään Antoinetten öisestä matkasta kylmät kädet, kun hän viimeinkin näki, että se oli hänen sisarensa, hänen rakkaansa, niin hän alkoi itkeä. Hän ei muuta voinut: hän oli yhä entinen "pikku hupsu", samallainen kuin oli lapsenakin. Hän veti Antoinettea puoleensa, ettei hän uudestaan pääsisi häneltä lähtemään. Kuinka he molemmat olivat muuttuneet! Kuinka surkastuneilta he näyttivät!… Mutta nyt se ei tehnyt mitään, he olivat saaneet jälleen toisensa: kaikki muuttui taas valoisaksi, sairaala, lukio, harmaa päivä; he pitivät toisistaan kiinni, he eivät toisiaan enää laskisi. Ennenkuin Antoinette ehti puhua veljelleen mitään, vaati Olivier jo häntä vannottamalla, ettei hän saisi enää lähteä pois. Sitä ei Olivierin tarvinnut sisareltaan vaatia: ei, Antoinette ei enää lähtisi, he olivat jo liiaksi kärsineet, ollakseen toisistaan erillään; heidän äitinsä oli oikeassa: mikä muu tahansa oli parempi kuin ero. Vaikka suurin kurjuus, itse kuolema, kunhan saatiin olla yhdessä.
Nyt he vuokrasivat itselleen kohta huoneet. He olisivat tahtoneet entisen huoneistonsa, niin ruma kuin se olikin; mutta siinä olivat jo asukkaat. Uuden asunnon ikkunat olivat pihalle päin kuin entisenkin; mutta pihamuurin ylitse näkyi sinne pienen akaasiapuun huippu, ja he kiintyivät heti siihen kuin johonkin maaseutulaiseen ystävään, joka oli, niinkuin hekin, vankina keskellä kaupungin kivirykelmää. Olivier tuli nopeasti terveeksi, tahi paremminkin pääsi sellaiseen olotilaan, jota oli totuttu pitämään hänessä terveytenä: — (sillä hänen terveytensä olisi jossakin toisessa voimakkaammassa ihmisessä näyttänyt taudilta.) — Antoinetten ikävä aika Saksassa oli koonnut hänelle edes vähän rahaa; ja erään saksalaisen kirjan käännöksestä, jonka muuan kustantaja suostui ostamaan, sai hän vielä vähän lisää. Aineellisista huolista oltiin siis joksikin aikaa turvassa; ja kaikki näytti niin hyvältä, kunhan Olivier vain hyväksyttäisiin lukuvuoden lopulla. — Mutta jospa häntä ei hyväksyttäisi? Olivierille tuli jälleen tutkintojen tuskallinen jännitys, tuskin he olivat koteutuneet entiseen yhdessäelämisensä sulouteen. He koettivat olla puhumatta tutkinnosta; mutta se oli turhaa: alinomaa kääntyivät ajatukset siihen. Se huoli vainosi heitä itsepintaisesti, silloinkin, kun he koettivat haihduttaa sitä huvittelemalla mielestään: jossakin konsertissa se nousi esiin yhtäkkiä, keskellä kappaletta; öisin heräsivät he siihen, että se ammotti heidän sielussaan kuin mikäkin surman kuilu. Paitsi että Olivieria poltti halu helpoittaa sisarensa vaivoja ja korvata viimeinkin hänelle sen, että hän oli uhrannut nuoruutensa hänen onnensa edestä, kiusasi häntä vielä kauhu asevelvollisuutta kohtaan, sillä siitä ei hän pääsisi, jos hän saisi reput: — (siihen aikaan seurasi korkeakouluun pääsystä vielä erivapautus asevelvollisuudesta.) — Olivierilla oli voittamaton inho tuollaista hyvien ja huonojen ruumiillista ja henkistä toisiinsa sekautumista ja sitä älyllistä alennustilaa kohtaan, jona hän piti kasarmielämää, syystä tai ei. Kaikki, mitä hänessä oli ylimyksellistä ja puhdasvaistoista, kapinoi sellaista pakkovaltaa vastaan: hänestä tuntui, että hän olisi mieluimmin kuollut kuin alistunut siihen. Tällaista tunnetta saattaa yhteiskuntamoraalin nimessä, joka nykyään on suorastaan jonkinlaisena uskontona, ivailla tai soimatakin; mutta ainoastaan sokeat saattavat kieltää, ettei sitä ihmisissä olisi: ei löydy syvempää kärsimystä kuin tämän nykyaikaisen kommunismin törkeä loukkaus sielullista yksinäisyyttä vastaan.
Tutkinto alkoi. Olivier tuskin voi ottaa siihen osaa: hän oli huonovointinen, ja hän pelkäsi niin noita päiviä, jotka hänen täytyisi kestää, joko hänet sitten hyljättäisiin tai hyväksyttäisiin, että hän melkein toivoi tosiaan sairastuvansa. Kirjallisissa kokeissa hän onnistui tällä kertaa melkoisen hyvin. Mutta kova aika oli odottaa, oliko hänet tosiaan hyväksytty suullisiin kokeihin. Vallankumousten maan ikivanhaan tapaan, sillä se maa on kuluneihin tapoihin piintynein koko maailmassa, pidettiin tutkinto heinäkuussa, vuoden tulisimpina päivinä: aivan kuin olisi tahdottu tahallaan tehdä nuo oppilas-raukat, jotka olivat jo muutenkin kiusaantuneet suunnattoman pitkistä kertausluvuista, — niistä eivät heidän tuomarinsa tietysti osanneet kymmenettäkään osaa, — suorastaan hulluiksi. Kirjoitusten tulokset ilmoitettiin heinäkuun 14-nen päivän juhlien jälkeisenä päivänä, noiden rahvaan huvien ja yleisen ilon, kovin tuskallisen niille, jotka eivät itse ole iloisia ja jotka tarvitsevat hiljaisuutta. Torille lähelle taloa oli pystytetty markkinakojuja; siellä ammuttiin pilkkaan, pyssyt ratisivat, karusellit vonkuivat ja posetiivit vinkuivat aamusta sydänyöhön. Sellaista mieletöntä meteliä kesti viikon päivät. Sitten myönsi tasavallan presidentti ulvojille aikaa vielä puoli viikkoa lisää, saadakseen kansansuosiota. Se ei merkinnyt hänelle mitään: hän ei meteliä kuullut. Mutta Olivier ja Antoinette, joiden päätä aivan pakotti sitä kuunnellessa ja joiden täytyi pitää ikkunansa kiinni ja tukkia korviaan ja tukehtua huoneisiinsa, koettivat turhaan päästä kaiken maailman typerien viisunpätkien vainosta, sillä ne kaikuivat aamusta iltaan ja kiduttivat heitä kuin puukonpistot, niin että he suorastaan vääntelehtivät tuskasta.
Suulliset tutkinnot alkoivat melkein heti kuin kirjalliset kokeet oli lopullisesti hyväksytty. Olivier pyysi, ettei Antoinette tulisi kuuntelemaan. Sisar odotti ulko-ovella, — vielä ankarammassa jännityksessä kuin Olivier. Tietystikään ei Olivier sitten näyttänyt tyytyväiseltä tutkintoonsa. Hän kiusasi Antoinettea hokemalla yhtä mittaa, mitä hän oli vastannut tai mitä asiaa ei ollut muistanut.
Lopullisen ratkaisun päivä tuli. Yliopiston pihaan asetettiin hyväksyttyjen nimiluettelo. Antoinette ei tahtonut antaa Olivierin mennä sinne yksin. Kotoa lähtiessään he ajattelivat, vaikkeivät toisilleen siitä puhuneet, että kun he tulevat takaisin kotiin, niin he sen tietävät, ja että he silloin ehkä toivoisivat takaisin tätäkin pelon tuokiota, jolloin he vielä edes toivoivat. Kun he näkivät edessään Sorbonnen, niin heidän jalkansa olivat pettää. Antoinette, joka oli yleensä niin uljas, sanoi veljelleen:
— Kuule nyt, älä mene niin nopeasti… Olivier katseli sisareensa, joka koetti hymyillä, ja vastasi:
— Tahdotko, niin istutaan hetkeksi tuohon penkille?
Olivier ei olisi tahtonut mennä perille asti, mutta hetken perästä puristi Antoinette hänen kättänsä ja virkkoi:
— Ei se ole mitään, hyvä Olivier, mennään nyt.
He eivät löytäneet heti kohta luetteloa. He lukivat alusta loppuun useita, eikä niissä ollut Jeanninin nimeä. Kun he sen viimein löysivät, eivät he ensin olleet ymmärtää, ja lukivat luettelon moneen kertaan, eivätkä jaksaneet uskoa silmiään. Kun he sitten olivat aivan varmat, että se oli totta, että se Jeanninin oli hän, että Jeannin oli hyväksytty, eivät he saaneet sanaa suustaan; he juoksivat minkä ehtivät kotiin: Antoinette oli ottanut Olivieria käsivarresta, hän piti veljeään kiinni ranteesta, Olivier nojasi häneen; he melkein juoksivat, näkemättä mitään; mennessään bulevardin poikki olivat he jäädä hevosten jalkoihin. He hokivat:
— Rakas!… Rakas!…
He nousivat asuntoonsa, monta porrasta kerrallaan harpaten. Päästyään huoneistoonsa heittäytyivät he toistensa kaulaan. Antoinette otti veljeään kädestä ja vei hänet isän ja äidin valokuvien eteen, jotka olivat hänen vuoteensa vieressä kamarin nurkassa, ikäänkuin pyhimyskuvina; hän laskeusi Olivierin kanssa noiden kuvien eteen polvilleen; ja siinä he rukoilivat ja itkivät hiljaa.
Antoinette hommasi pienet herkkupäivälliset; mutta kumpikaan eivät he voineet palaakaan maistaa: heillä ei ollut nälkä. He viettivät illan yhdessä, Olivier istuen sisarensa jalkain juuressa, tai hänen sylissään, hyväilyttäen itseään kuin pikku lapsi. He eivät puhelleet juuri mitään. He eivät jaksaneet edes olla onnellisia, niin menehtyneet he olivat. He menivät levolle jo ennen kello yhdeksää, ja nukkuivat sikeästi.
Seuraavana aamuna Antoinetten päätä särki hirveästi, mutta muuten oli kuin olisi paino sydämeltä pudonnut. Veljestä tuntui siltä kuin hän olisi viimein saanut rauhassa hengittää. Hän oli pelastettu, Antoinette oli hänet pelastanut, oli täyttänyt tehtävänsä; eikä hän, Olivier, ollutkaan kelvoton siihen, mitä sisar häneltä odotti!… Ensi kertaa monien, monien vuosien päästä heittäytyivät he vähän laiskottelemaan. He jäivät makaamaan keskipäivään asti, puhellen sängyistään keskenään, ovi huoneiden välillä auki; he näkivät toisensa samasta kuvastimesta, näkivät toistensa onnelliset ja väsymyksestä pöhöiset kasvot; he naurahtelivat toisilleen, lähettivät lentomuiskuja, hervahtivat uudestaan uneen, näkivät toisensa nukkuvan; kummankin jäsenissä oli omituinen kankeus, he olivat aivan kuin murjotut, eivätkä jaksaneet virkkaa toisilleen juuri muuta kuin jonkin hellän, lyhyen vastauksen.
Antoinette oli yhä säästänyt sairaustapauksien varalta ja saanut lantti lantilta kokoon pienen summan. Hän ei sanonut veljelleen, minkä yllätyksen hän nyt aikoi hommata hänelle noilla rahoilla. Kun Olivier oli hyväksytty tutkinnossa, ilmoitti Antoinette seuraavana päivänä, että he lähtevät kuukaudeksi Sveitsiin, levähtämään monien vuosien vaivoista. Koska nyt oli varma, että Olivier saisi lukea valtion kustannuksella kolme vuotta korkeammassa opistossa ja pääsisi sitten virkaan, niin voivat he hiukan hullutella ja käyttää kaikki, mitä olivat pistäneet arkun pohjalle. Olivierilta pääsi riemun huuto, kun hän kuuli tämän uutisen. Antoinette oli vieläkin onnellisempi kuin hän, onnellinen veljensä onnesta, — onnellinen ajatellessaan, että hän viimeinkin saisi nähdä luontoa, jota hän oli niin kaivannut.
Matkavarustuksissa oli paljon hommaa, mutta se oli kovin hauskaa. Elokuu oli jo pitkällä, kun he lähtivät matkalle. He olivat aivan tottumattomia matkustukseen. Olivier ei nukkunut yhtään edellisenä yönä. Eikä hän voinut nukkua sitten matkalla junassakaan. Koko päivän hän oli peljännyt, että he myöhästyisivät junalta. He olivat hätäilleet kuumeisesti, heitä oli tuupittu sinne tänne asemalla, ja sysätty toisen luokan vaunuun, jossa he eivät saaneet nojata edes kyynärpäätään mihinkään voidakseen nukahtaa: — (nukkuminenkin on niitä etuoikeuksia, jotka ranskalaiset, tietysti ehdottoman demokraatiset, rautatieyhtiöt koettavat riistää varattomilta matkustajilta, niin että rikkailla matkustajilla olisi sekin ilo, että tietävät saavansa yksinään nauttia sitä hyvää.) — Olivier ei ummistanut hetkeksikään silmäänsä: hän ei ollut vieläkään aivan varma, että oli oikeassa junassa, ja hän tähysteli lakkaamatta ulos, nähdäkseen, mitä asemat olivat nimeltään. Antoinette torkahti tuon tuostakin, ja hätkähti taas valveille; vaunun tärähtely nytkytti hänen päätänsä. Olivier katseli häntä lampun synkässä valossa, joka kuulsi tämän liikkuvan ruumisarkun katosta; ja yht'äkkiä hän huomasi hämmästyksekseen, kuinka Antoinetten kasvot oli muuttuneet. Silmien alukset olivat kuopalla; piirteiltään lapsellinen suu oli väsyneesti raollaan; ihonväri oli kellastunut, ja poskissa oli siellä täällä pieniä uurteita: huolten ja pettymysten surullisten päivien leima. Antoinette näytti kovin vanhentuneelta, sairaalta. — Ja todellakin hän oli niin väsynyt! Jos hän olisi tohtinut, olisi hän jättänyt lähdön toistaiseksi. Mutta hän ei ollut tahtonut turmella veljensä iloa; hän koetti vakuutella itselleen, että hänen vaivansa oli pelkkää väsymystä, ja että hän virkistyisi luonnon helmassa. Ah, kuinka hän pelkäsi sairastuvansa matkalla! — Hänestä tuntui nyt siltä kuin hänen veljensä olisi häntä katsellut; ja ponnistautuessaan hereille horteesta, joka alinomaa painosti häntä, aukaisi hän nyt silmänsä, — nuo alati nuoret, kirkkaat, kuultavat silmät, joita himmensi silloin tällöin, hänen sitä ajattelemattaan, jonkinlainen tuskan varjo, aivan kuin pilvi kulkien lammin yli. Olivier kysyi hiljaisella äänellä, levottoman hellästi, miten hän voi: sisar puristi hänen kättänsä, ja vakuutti, että hän voi hyvin. Yksi ainoa rakkauden sanakin virvoitti häntä.
Muuten kiintyi Antoinetten ja hänen veljensä koko huomio nyt luontoon matkan varrella, aamusta alkaen, joka sarasti punertavana kelmeänvärisen tasangon takana, Dolen ja Pontarlier'n välillä; he katselivat herääviä ketoja, maasta iloisena kohoavaa aurinkoa, — aurinko: se oli päässyt vapauteen, niinkuin he Parisin pölyisten katujen ja talojen ja paksujen huurujen vankilasta; — katselivat vielä vilussa väriseviä niittymaita, joita kietoi keveä huuru valkeana kuin maito; ja kaikenlaista, mitä matkan varrella suinkin oli: tuolla näkyi pikku kylän kirkontorni, vilaukselta kiiltävä veden juova, ilmanrannalla siintävien kukkulain sininen viiva; liikuttava ja heleä aamusoitto kuului kaukaa, jostakin kirkosta; eräällä pysäkillä seisahtui juna, keskellä unessaan uinuvaa maaseutua; siellä lepäili tien pengermällä nurmikolla vakava lehmälauma, — ja kaikki tämä näytti sisaruksista niin uudelta. He olivat kuin kuivuutta kärsineet puut, jotka viimeinkin saavat nauttia virvoittavan sateen sulosta.
Sitten tuli aamulla se sveitsiläinen tulliasema, jossa heidän oli muutettava junaa. Pikku asema tasangon laidassa. He olivat hiukan huonovointisia edellisen yön epämukavuuksien jälkeen, ja värisivät vilusta, sillä aamu oli kylmän kostea; mutta tyyni se oli, taivas puhdas ja kirkas, nurmikoiden tuores tuoksu henkäili ympärillä, ikäänkuin tunkeutuen sieraimiin, juosten kielellä, valuen pitkin kaulaa, rinnan pohjiin asti, kuin mikä raitis puro; ja siinä he nauttivat, seisoallaan pöydän ääressä, joka oli aseman edustalla ulkona, kuumaa, virkistävää kahvia, sekoitettuna kermaisella maidolla, lauhkealla kuin itse taivas ja tuoksuvalla kuin tuores ruoho ja kedon kukat.
He siirtyivät nyt sveitsiläiseen junaan; sen vaunujen erikoinen muoto huvitti heitä lapsellisesti. Mutta kuinka Antoinette oli väsynyt! Hän ei käsittänyt, mikä häntä vaivasi. Miksi tuntui hänestä tuo kaikki kaunis ja mielenkiintoinen, mitä hän näki ympärillään, niin vähän huvittavalta? Eikö hän ollut uneksinut juuri tätä vuosikausia: ihania matkoja, veli vieressään, tulevaisuuden huolista vapaana, keskellä rakasta luontoa?… Mikä hänellä nyt oli? Hän moitti itseään, ja ihaili pakostakin kaikkea, mitä näki, otti osaa veljensä lapselliseen iloon.
He poistuivat junasta Thunissa. Sieltä aikoivat he lähteä seuraavana aamuna vuoristoon. Mutta yöllä hotellissa tuli Antoinettelle kova kuume, häntä ylenannatti ja päätä särki. Olivier peljästyi kauheasti, ja oli kovin levoton koko yön. Täytyi haettaa heti aamulla lääkäri: — (odottamaton ja tuntuva lisämeno heidän vähissä varoissaan.) — Lääkäri ei huomannut vielä mitään vaarallista, mutta sanoi Antoinetten olevan ylen rasittuneen ja loppuun kuluneen. Nyt ei voinut tulla kysymykseenkään jatkaa heti matkaa. Tohtori kielsi Antoinettea nousemasta sinä päivänä vuoteesta, ja hän vihjaili jo, että ehkäpä heidän oli pakko jäädä vielä pitemmäksikin aikaa Thuniin. He olivat siitä kovin suruissaan, — samalla kuitenkin tyytyväisiä, että olivat päässeet näinkin vähällä, sillä he olivat jo peljänneet vieläkin pahempaa. Mutta tuntui kovalta, että he olivat tulleet tänne niin kaukaa, mutta saivat nyt jäädä ikävään hotellihuoneeseen, johon aurinko paahtoi kuin ansariin. Antoinette tahtoi, että veljen oli mentävä kävelemään ja katselemaan luontoa. Olivier kuljeksikin vähän hotellin lähistöllä; hän näki kauniin, vihreäviittaisen Aarin, ja kaukana ilmanrannalla häämötti valkeana eräs toinen vuorenhuippu: hän oli suunniltaan ilosta; mutta sitä iloa ei hän jaksanut yksin kestää. Hän juoksi kiireesti sisarensa huoneeseen, ja kertoi hänelle järkytettynä, mitä oli nähnyt; ja kun Antoinette ihmetteli, että hän tuli takaisin niin nopeasti, ja vaati häntä menemään uudestaan kävelemään, niin vastasi Olivier, aivan kuin ennen, silloin, kun hän kääntyi takaisin kotiin matkalta Châtelet'n konserttiin:
— Ei, ei, se on liian kaunista: minun on paha olla, kun katselen sitä ilman sinua.
Tämä tunne ei ollut heille mitään uutta: he tiesivät, että heidän täytyi olla kahden voidakseen olla kumpikin täysin omaa itseään. Mutta tuntui aina niin hyvältä sitä kuulla. Ne hellät sanat virvoittivat Antoinettea enemmän kuin mitkään lääkkeet. Hän hymyili onnellisena ja raukeana. — Ja kun hän nukkui yönsä hyvin, niin hän päätti, että he, vaikkei ollutkaan aivan viisasta vielä lähteä, karkaisivat sieltä aamulla varhain ja ilmoittamatta mitään lääkärille, sillä hän olisi tietysti estänyt heidät matkustamasta. Puhtaan ilman ja kaiken veljen kanssa yhdessä ihaillun kauniin ansio lienee ollut, ettei Antoinette saanut maksaa kalliisti tätä uskaliaisuuttaan, vaan että he saapuivat ilman uusia vastoinkäymisiä matkansa päähän, — erääseen vuoristokylään, joka oli Thunin järven rinteellä jonkun matkan päässä Spiezistä.
He viettivät siellä kolme neljä viikkoa, eräässä pikku hotellissa. Antoinettelle ei tullut enää kuumepuuskia, mutta hän ei enää koskaan päässyt ennalleen. Hän tunsi aina päänsä raskaaksi, sietämätöntä painoa ruumiissaan ja ainaista pahoinvointia. Olivier kyseli usein, kuinka hän voi: hän olisi tahtonut, ettei sisko olisi ollut niin kovin kalpea; mutta Olivier aivan kuin juopui seudun kauneudesta, ja vaistomaisestikin hän vältti kaikkia surullisia ajatuksia; ja kun Antoinette vakuutteli hänelle, että hän voi aivan hyvin, koetti Olivier uskoa sen todeksi, — vaikka hän tiesikin, ettei asia ollut niin. Antoinette nautti syvästi veljensä suuresta onnesta, raittiista ilmasta ja varsinkin levosta. Miten suloista oli viimeinkin levätä noitten hirveäin vuosien jälkeen!
Olivier tahtoi usein viedä hänet mukanaan kävelyretkille; Antoinette olisi ollut onnellinen, jos olisi saanut kuljeskella hänen kanssaan; mutta monta kertaa, kun hän oli reippaasti yrittänyt, oli hänen pakko pysähtyä jo parikymmentä minuttia käveltyään, lopen hengästyksissään ja tuntien sydäntään ahdistavan. Silloin jatkoi Olivier yksinään retkiään, — teki nousuja vuorille; ne olivat aivan vaarattomia, mutta Antoinette oli kuitenkin tuskassa, kunnes veli palasi kotiin. Jos he lähtivät yhdessä pikku kävelylle: Antoinette nojasi veljensä käsivarteen, kulki lyhyin askelin, ja he puhelivat keskenään, sillä varsinkin Olivier oli nykyään tullut kovin puheliaaksi, hän naureskeli, jutteli suunnitelmiaan, kertoi hullunkurisia tarinoita. Vuoritieltä, rinteen keskiväliltä näkivät he allaan laakson ja valkeat pilvet, jotka kuvastuivat tyyneen järveen, sekä purret, jotka liukuivat siellä kuin vesihyönteiset lamparon pinnalla; he hengittivät sisäänsä lämpöistä ilmaa ja nauttivat karjankellojen soitosta, jota tuuli kantoi tuon tuostakin kaukaa, niitetyn heinän ja lämpöisen pihkan hajun mukana. Ja he ajattelivat yhdessä menneisyyttä ja tulevaisuutta, sekä nykyhetkeä, joka näytti heistä epätodellisemmalta ja huumaavammalta kuin kauneimmat haaveet. Antoinetteenkin tarttui joskus hänen veljensä hyvätuulisuus: he leikkivät hippasilla, ja heittelivät ruohoa toistensa silmille. Ja eräänä päivänä kuuli Olivier Antoinetten jo nauravan, nauravan niinkuin ennen muinoin, kun he olivat lapsia, hyvää ja huimaa pikku tytön naurua, huoletonta ja läpikuultavaa kuin puro; sitä naurua ei Olivier ollut kuullut moniin pitkiin vuosiin.
Mutta yleensä ei Olivier jaksanut vastustaa haluaan lähteä pitemmillekin retkille. Hän kärsi sitten perästä hiukan tunnonvaivoja; ja myöhemmin elämässään soimasi hän itseään, ettei hän ollut aikoinaan osannut pitää paremmin vaaria ajastaan ja jutella rakkaan sisarensa kanssa, kun sai. Hotellissakin jätti hän nykyään Antoinetten yksin. Siellä asui pikku piiri nuoria miehiä ja tyttöjä; heidän seurastaan olivat Olivier ja Antoinette ensin pysyneet erillään. Sitten oli Olivier arasti liittynyt heidän joukkoonsa, sillä seura veti häntä puoleensa. Hän oli kouluaikanaan vieroittunut kaikista ystävistä; hänellä ei ollut, paitsi sisartaan, muita tuttuja kuin karkeat lukiotoverit ja heidän rakastajattarensa, joita hän inhosi. Hänestä tuntui nyt hyvältä seurustella sellaisten ikäistensä poikain ja tyttöjen kanssa, jotka olivat hienosti kasvatettuja, ystävällisiä ja iloisia. Vaikka hän oli hyvin ihmisarka, oli hän naiivin utelias; ja naisten tuikkavat ja veikeilevät silmät suorastaan hypnotisoivat aina hänen tunteellista ja puhtaalla tavalla aistillista sydäntään. Vaikka hän olikin arka, saattoi hän olla hyvin miellyttävä. Hänen puhdas kaipuunsa rakastaa ja saada rakkautta loi hänen olentoonsa eräänlaisen nuorekkaan viehätyksen, jota hän ei suinkaan teeskennellyt, ja teki hänen pakinansa, eleensä ja käytöksensä niin hienotuntoisiksi, että hänen kömpelyytensäkin vain lisäsi tuota lumovoimaa. Hänellä oli kyky miellyttää ihmisiä. Joskin hänen järkensä oli tullut yksinäisyydessä sangen irooniseksi ja näytti hänelle ihmisten koko mataluuden ja kaikki heidän vikansa, niin että hän usein vihasi heitä, — kun hän joutui heidän seuraansa, ei hän huomannut heistä enää muuta kuin silmät, ja niistä puhui kuitenkin aina ihminen, joka oli kerran kuoleva, olento, jolla ei ollut kuin yksi ainoa elämä, niinkuin hänelläkin, ja joka oli pian sen kadottava kuten hänkin: silloin tunsi hän tuota olentoa kohtaan suunnatonta hellyyttä; sinä ilmoissa ikänä ei hän olisi silloin voinut tehdä hänelle mitään pahaa; tahtoipa hän tai ei, hänen täytyi olla hänelle hyvä. Hän oli heikko: ja sellaisena hän oli luotu miellyttämään "maailmaa", joka antaa anteeksi kaikki paheet, jopa kaikki hyveetkin, — paitsi yhtä ja ainoaa: voimaa, sitä, josta kaikki nuo muutkin johtuvat.
Antoinette ei sekaantunut näiden ikäistensä seuraan. Hänen huono terveytensä, väsymyksensä, sielullinen masennuksensa, johon ei ollut mitään näkyvää syytä, veivät häneltä aivan kaikki voimat. Pitkinä huolten ja epätoivoisen työn vuosina olivat hänen ruumiinsa ja sielunsa kuluneet, ja nyt olivat hänen ja veljen osat vaihtuneet: nyt tunsi Antoinette olevansa kaukana maailmasta, kaukana kaikesta, niin kaukana!… Hän ei voinut enää palata sinne takaisin: kaikki muiden jutut, hälinä, nauru, heidän pikku touhunsa ikävystyttivät, väsyttivät, melkeinpä loukkasivatkin häntä. Hän kärsi siitä, että oli sellainen: hän olisi tahtonut olla samanlainen kuin olivat nuo toisetkin nuoret tytöt, harrastaa ja ihailla kaikkea, mitä hekin, nauraa sille, mikä heitä nauratti… Hän ei voinut enää!… Hänen sydäntänsä kouristi, hänestä tuntui joskus siltä kuin hän olisi ollut kuollut. Illoin hän sulkeutui huoneeseensa; ja usein ei hän sytyttänyt edes lamppuakaan; hän istui pimeässä, sillaikaa kuin Olivier huvitteli alakerrassa, hotellin salissa, pikiintyen romanttisesti milloin mihinkin nuoreen tyttöön, kuin tavallisesti, ja ollen siitä onnellinen. Antoinette ei päässyt kamarissaan turrasta tilastaan ennenkuin kuuli Olivierin tulevan heidän yhteiseen asuntoonsa, nauraen ja laverrellen yhä ystävättäriensä kanssa, jättäen heille loppumattomia hyviäöitä heidän oviensa edessä, voimatta oikein vieläkään erota heistä. Silloin Antoinette hymyili itsekseen pimeässä, ja nousi sytyttämään sähkövaloa. Veljen nauru virkisti hänet hereille.
Syksy lähestyi. Aurinko menetti loistonsa. Luonto lakastui. Lokakuun usvien ja vaaleain pilvien alla himmenivät värit; lunta ilmestyi vuorten ylärinteille, ja sumu laskeutui laaksoihin. Matkailijat lähtivät pois, ensin yksitellen, sitten joukoittain. Ja surullista oli nähdä ystävien poistuvan; surullista outojenkin ihmisten; mutta surullisinta, että kesä, tyyni ja onnellinen aika, kuin keidas elämässä, oli kadonnut. He tekivät yhdessä viimeisen kävelyretken, pilvisenä syyspäivänä, metsikköön, vuoren rinteelle. He eivät puhuneet keskenään, he uneksivat, kumpikin itsekseen, olivat hieman alakuloisia, painautuivat väristen toistensa kylkeen, tiukasti vaippoihinsa kietoutuneina, kaulukset pystyssä; heidän sormensa puristivat toisen sormia. Kosteat metsät vaikenivat, puiden oksista tippuivat hiljaa kyyneleiset pisarat. Metsän syvyydestä kuului yksinäisen linnun valittava ja haikea ääni, joka ikäänkuin ennusti talvea. Karjankello helähteli kirkkaan kylmästi usvassa, kaukaa, melkein sammuvin äänin; kaiku vastasi ikäänkuin syvältä heidän omasta rinnastaan…
He lähtivät takaisin Parisiin. He olivat molemmat surullisia. Antoinetten terveys ei ollut parantunut.
Nyt täytyi pitää huolta Olivierin vaatetuksesta, kun hän siirtyi opistoon asumaan. Antoinette kulutti siihen viimeisetkin säästönsä; jopa möi hän salaa muutamia koruesineitäänkin. Mitäpä väliä sillä? Antaisihan Olivier hänelle aikoinaan takaisin. — Ja sitäpaitsi tarvitsi Antoinette mielestään nyt niin vähän, kun Olivier lähti kotoa pois!… Antoinette koetti olla ajattelematta, millaista hänen elämänsä sitten olisi, kun Olivier ei enää olisi hänen luonaan; hän ompeli Olivierille vaatteita, antautuen siihen työhön kaikella kuvaamattomalla hellyydellään veljeään kohtaan, ja ikäänkuin aavistellen samalla, että tämä oli viimeinen hyvä, mitä hän teki hänen puolestaan.
Viimeisinä päivinä, mitä he enää saivat olla yhdessä, eivät he luopuneet hetkeksikään toisistaan; he pelkäsivät, etteivät he vain kuluttaisi näitä lyhyitä tuokioita hukkaan. Viimeisenä iltana istuivat he hyvin myöhään takan ääressä, Antoinette heidän ainoassa nojatuolissaan, Olivier hänen jalkainsa juuressa jakkaralla, antaen hyväillä itseään, niinkuin hänen, suuren hemmoitellun lapsen, tapana oli. Olivier oli huolissaan — tahi ainakin utelias — minkälaiseksi hänen uusi elämänsä nyt muodostuisi. Antoinette ei saanut mielestään, että nyt oli heidän läheinen keskinäinen elämänsä loppunut, ja häntä kauhisti, kuinka hänen nyt kävisi. Aivankuin haluten tehdä Antoinetten surun vieläkin kirvelevämmäksi, oli Olivier sisartaan kohtaan tänä viimeisenä iltana hellempi kuin koskaan ennen; hän veikisteli sisarelleen, viattomalla tavalla ja vaistonsa vaatimuksesta, niinkuin ainakin ihmiset erotessaan haluavat näyttää toiselle kaiken, mikä heissä on parhainta ja lumoavinta. Olivier istahti pianon ääreen ja soitti Antoinettelle kauan aikaa Mozartin ja Gluckin kappaleita, joista he pitivät enimmän; sellaisia haikean onnen ja kuulaan surun unelmia, joihin niin moni kohta heidän elämästään oli liittynyt.
Kun eronhetki tuli, saattoi Antoinette Olivierin opiston ovelle. Hän tuli takaisin kotiin. Nyt hän oli yksinään; yksinään jälleen. Mutta se ei ollut samaa yksinäisyyttä kuin Saksan matkalla; se ei ollut eroa, jonka hän saattaisi lopettaa itse, kun ei jaksaisi sitä enää kestää. Tällä kertaa oli hän jäänyt lopullisesti yksin: lähtijä oli tällä kertaa Olivier, ja hän oli lähtenyt pitkäksi aikaa, koko elämänsä iäksi. Kuitenkin oli Antoinette niin äidillinen, ettei hän ensin ajatellut niin paljon itseään kuin veljeään; hän oli huolissaan, kuinka Olivier koteutuisi opistoon; olihan veljen elämä siellä niin erilaista kuin ennen; kuinka jaksaisi hän kärsiä toverien kolttosia, ja muita vastuksia, jotka saattavat olla pieniä, mutta kasvavat suhteettoman merkitseviksi sellaisen ihmisen aivoissa, joka on ennen ollut yksinään ja tottunut elämään mielensä mukaan. Tämä Antoinetten huoli oli ainakin siitä hyvä, että se esti häntä hiukan muistamasta yksinäisyyttään. Antoinette ajatteli jo, että seuraavana päivänä hän saisi tavata Olivieria opiston vastaanottohuoneessa ja jutella hänen kanssaan puolen tunnin ajan. Hän saapui opistolle jo neljännestuntia aikaisemmin. Olivier oli hänelle ylen kiltti, mutta touhuissaan ja huvitettu kaikesta uudesta, mitä oli nähnyt. Sitten tuli Antoinette joka päivä, hellin ja levottomin mielin, tapaamaan veljeään; mutta hän huomasi, että heidän kohtaamishetkiensä arvo muuttui joka kerta veljelle pienemmäksi kuin hänelle. Antoinettelle oli veljen tapaaminen nykyään koko hänen elämänsä. Olivier rakasti kyllä hellästi Antoinettea, siitä ei epäilystäkään; mutta eihän häneltä voinut vaatia, että hän olisi ajatellut pelkästään sisartaan, niinkuin sisar häntä. Pari kertaa hän tuli liian myöhäänkin vastaanottohuoneeseen, ja kerran, kun Antoinette kysyi, oliko hänellä opistossa ikävä, vastasi Olivier, ettei ollut. Se viilsi kuin puukko Antoinetten sydäntä. — Hän soimasi itseään, hän oli muka itsekäs ja typerä; hän tiesi hyvin, että oli mahdotonta ajatellakin, ettei Olivier olisi voinut irtaantua hänestä, eikä hän Olivierista; sehän olisi ollut suorastaan pahaa ja luonnotonta; eikö hänellä, Antoinettella, ollut mitään muuta harrastusta elämässä? Niin, Antoinette tiesi sen hyvin, mutta mitä auttoi sen tietäminen? Hän ei voinut mitään sille, että hän oli uhrannut kymmenen vuotta elämästään tuohon yhteen ja ainoaan asiaan: veljensä puolesta. Nyt, kun häneltä oli tämä ainoa elämän syy riistetty, ei hänellä ollut enää mitään.
Antoinette koetti ryhtyä uljaasti tavallisiin askareisiinsa, koetti lukea rakkaimpia kirjojaan, soitella… Hyvä Jumala, kuinka Shakespeare ja Beethoven olivat tyhjiä ilman veikkoa… — Kyllä, kyllähän ne kirjat olivat kauniita… Mutta Olivier ei enää ollut luona. Mitä toimittaa kaikki kaunis, ellei sitä saa katsella rakastetun olennon silmillä? Mitä tekee kauneudella, mitä tekee ilollakaan, ellei siitä nauti toisen sydämellä?
Jos Antoinette olisi ollut vahvempi, olisi hän koettanut rakentaa koko elämänsä uudestaan, luoda itselleen uuden päämäärän. Mutta hän oli kulunut loppuun. Nyt, kun mikään ei pakottanut häntä pysymään lujana, kaikin mokomin lujana, murtui se voima, jolla hän oli itseään toimeen pakottanut: hän luhistui lamaan. Tauti, joka oli jo toista vuotta pyrkinyt hänessä purkautumaan ja jonka hänen tarmonsa oli kukistanut, sai täyden vallan.
Hän istui illat yksin kotonaan, sammuneen takan ääressä, ja tuska kalvoi rintaa; hän ei jaksanut panna uuniin uudestaan tulta, hänellä ei ollut voimaa mennä edes levolle; hän istui siinä sydänyöhön asti, kyyryssä, uneksien ja väristen vilusta. Hän muisteli elämäänsä lapsuuden päivistä alkaen, eli rakkaiden vanhempi-vainajainsa seurassa, ajatteli pettyneitä toiveitaan; ja hänelle tuli kauhea suru, että hän oli menettänyt nuoruutensa, ilman rakkautta, ilman rakkauden toivoakaan; sanaton tuska, hämärä, käsittämätön… Lapsen nauru kajahti kadulta, epävakava lapsen tepsutus alakerrasta. Ne pikku jalat polkivat aivan hänen sydäntään… Epäilykset, pahat ajatukset kiusasivat häntä: tämän itsekkään ja nautinnonhimoisen kaupungin henki pyrki tarttumaan hänen heikontuneeseen sieluunsa. — Hän tunsi jollakin tavoin katuvansa elämäänsä, mutta masensi sen ajatuksen; hän häpesi joitakin salaisia halujaan, sillä hän piti niitä rikollisina; hän ei ymmärtänyt, mikä hänelle tuotti tällaisia kärsimyksiä: hän syytti synnynnäisiä pahoja taipumuksiaan. Tuo pikku Ofelia-parka, jota salainen tauti kalvoi, tunsi kauhukseen olemuksensa syvyydestä nousevan jonkin samean ja väkivaltaisen huurun: sellaisia piilee jokaisen ihmisen olemuksen pohjalla. Antoinette ei tehnyt työtä enää. Hän luopui enimmistä tunneistaan; ja hän, joka oli ollut niin aamunvirkku, loikoi nyt vuoteessa usein iltapuoleen asti; hänellä ei ollut enää muuta syytä nousta vuoteesta kuin mennäkseen jälleen levolle; hän söi tuskin palan, tai ei syönyt ollenkaan mitään. Ainoastaan niinä päivinä, jolloin veljellä oli lomaa, — torstaisin iltapuoli ja sunnuntaisin aamupäivä, — pakotti hän itseään ja koetti olla hänen seurassaan sellainen kuin hän oli ollut ennenkin.
Olivier ei huomannut mitään. Häntä huvitti liiaksi hänen uusi elämänsä, tai se vei hänen ajatuksensa niin, ettei hän tullut tarkanneeksi sisartaan. Hänellä oli se nuoruuden murrosaika, jolloin on vaikea antautua alttiiksi toisen suruille, ja jolloin ainakin näyttää välinpitämättömältä asioille, jotka vielä äskettäin liikuttivat mieltä, ja liikuttavat myöhemminkin. Tuntuu kuin iäkkäämpien ihmisten luonnosta ja elämästä saama vaikutus olisi joskus tuoreempi ja ilo yksinkertaisempi kuin nuorten, jotka ovat vasta kaksikymmentä vuottaan täyttäneet. Kun sellaista nähdään, niin väitetään, etteivät nuo nuoret olekaan nuoria sydämeltään, vaan ovat veltostuneita. Se on tavallisesti erehdys. He eivät ole veltostuneita, vaikka näyttävät tunteettomilta. Selitys on siinä, että kaikki elämänvoimat, kunnianhimo, kaipuu ja aina samat ajatukset ovat vallanneet koko heidän sielunsa. Kun ruumis on kulunut, ja kun elämältä ei enää ole mitään odottamista, niin saa puolueeton mielenkiinto jälleen oikeutensa; ja lapsellisten kyynelten lähteet aukeavat uudestaan. Olivierilla oli nyt tuhansia muita miettimisiä, ja niistä tärkein eräs hassu pikku rakastuminen, — (moisia tapauksia riitti hänelle alinomaa) — jotka anastivat hänen ajatuksensa niin, että hän oli kaikelle muulle sokea ja välinpitämätön. Antoinette ei ymmärtänyt laisinkaan, miten hänen veljensä laita oikeastaan oli; hän huomasi ainoastaan, että Olivier vetäytyi hänestä irralleen. Se ei ollut aivan kokonaan Olivierin vika. Joskus hän nautti Antoinetten luo lähtiessään mielessään siitä, että saisi nähdä hänet ja puhella hänen kanssaan. Hän tuli sisään. Heti paikalla hän kylmeni. Antoinette takertui sellaisen kuumeisen levottomuuden voimalla Olivieriin ja ahmi hänen sanojaan niin, että se alkoi Olivieria kohta vaivata; — moinen suhteeton hellyys ja hermostunut rakkaus veivät häneltä jo alussa halun avata sydäntään. Olivierin olisi täytynyt ymmärtää, ettei Antoinetten sieluntila ollut normaali. Tavallisesti ylen hienotunteinen Antoinette oli nykyään muuttunut täydellisesti. Mutta sitä ei Olivier jaksanut ajatella. Sisarensa kysymyksiin vastasi Olivier parilla sanalla, lyhyesti ja kuivasti. Ja hän jäykistyi ja oli yhä enemmän vaiti, kuta hartaammin Antoinette koetti saada häntä avomieliseksi, tai hän loukkasi sisartaan töykeillä vastauksilla. Silloin mykistyi sisarkin, kovin alakuloisin mielin. Niin meni heidän aikansa, aivan hukkaan. — Tuskin oli Olivier päässyt kadulle, niin hän opistoon kulkiessaan katui käytöstään ja oli siitä tuskissaan, öisinkin häntä kiusasi, miten paha hän oli siskolle ollut. Joskus hän kirjoitti opistoon päästyään sisarelleen kirjeenkin, joka oli pelkkää hellyyttä ja alttiutta. — Mutta kun hän seuraavana aamuna sen luki, repi hän sen. Eikä Antoinette saanut mitään tietää hänen tunteistaan. Hän luuli, ettei Olivier rakastanut häntä enää.
Antoinette sai vielä, — ellei juuri viimeistä elämänsä iloa, iloa sen koko täydellisessä merkityksessä, — niin ainakin viimeisen nuorekkaan tunteen värähdyksen sydämeensä; ja siihen tunteeseen hänen sydämensä, jossa oli herännyt epätoivoinen rakkauden ja onnen kaipuu, elämän kaipuu, takertui kaikella voimallaan. Tuon tunteen perusteet olivat muuten aivan mahdottomat ja vastaisia Antoinetten tyynelle luonteelle! Moisen syttyminen vaati sellaista erikoista häiriötilaa, johon hänen sielunsa nykyään oli joutunut: sitä luonnotonta kiihtymystä ja turtumusta, jonka jälkeen tauti ilmestyy.
Hän oli mennyt veljensä kanssa Châtelet'n konserttiin. Olivier oli äskettäin saanut musiikinarvostelijan toimen eräässä pienessä aikakauslehdessä, ja siksi olivat heidän paikkansa hiukan entistä paremmat; mutta yleisö, jonka keskelle he joutuivat, oli nyt sitäkin vastenmielisempää. He istuivat alaslaskettavilla tuoleilla, lähellä näyttämöä. Sinä iltana esiintyi Christophe Krafft. He eivät kumpikaan tunteneet tätä saksalaista säveltäjää. Kun Antoinette näki hänen ilmestyvän lavalle, niin pakkausi veri hänen sydämeensä. Vaikka hänen väsyneet silmänsä näkivät hänet ainoastaan ikäänkuin sumun läpi, ei hän voinut epäilläkään, kuka hän oli: tuntematon ystävä kovien Saksan päivien ajoilta. Antoinette ei ollut koskaan puhunut hänestä veljelleen; niin ja näin oli hän saattanut puhua hänestä edes itselleenkään: sen tapahtuman jälkeen olivat elämän huolet vieneet kaikki hänen ajatuksensa. Ja sitäpaitsi oli hän järkevä pikku ranskatar, eikä voinut hyväksyä mitään hämärää tunnetta, jonka syytä hän ei käsittänyt ja jolla ei ollut mitään tulevaisuuden mahdollisuuksia. Antoinetten olemuksen syvyyksissä piili kokonainen maailma outoa sielunelämää, siellä nukkui sellaisia vaistoja, joita hän olisi hävennyt nähdä: hän tiesi, että ne olivat hänessä jossakin; mutta hän käänsi kasvonsa poispäin niistä, ikäänkuin uskonnollisesti kammoen tuota salaperäistä Olentoa, joka vetäytyy järkeä piiloon.
Kun hänen mielensä selveni hiukan sekaannuksestaan ja rauhoittui, pyysi hän veljeltään lorgnettia, katsoakseen Christophea; hän näki hänet sivusta päin, orkesterin johtajan pulpetin edessä, ja huomasi hänen entisen, väkivaltaisen kiivaan ja keskittyneen ilmeensä. Hänellä oli kulunut, sangen huonosti käypä puku. — Antoinette seurasi sitten syrjästä tämän surullisen konsertin kaikkia odottamattomia tapahtumia, vaiti ja tyrmistyneenä; surullisen: sillä Christophe törmäsi kohta yleisön selvää ja salaamatonta epäsuopeutta vastaan, yleisön, joka ei siihen aikaan ollut liioin suopea saksalaisia taiteilijoita kohtaan ja jota Christophen musiikki suorastaan kyllästytti. [Katso: Jean-Christophe Parisissa, Markkinatori.] Kun hän oli esittänyt sinfonian, joka tuntui yleisöstä liian pitkältä, ja ilmestyi uudestaan lavalle soittamaan muutamia pianokappaleita, niin otettiin hänet vastaan pilkallisin huudahduksin, sellaisin, että saattoi helposti huomata, ettei laisinkaan iloittu hänen näkemisestään. Christophe alkoi kuitenkin soittaa, ja yleisö tyytyi ikävystyneenä kärsimään häntä; mutta pari ylimmäisellä parvella istuvaa kuuntelijaa vaihtoi keskenään hävyttömiä huomautuksia, ja teki sen niin kovalla äänellä, että ne herättivät iloa koko katsomossa. Silloin Christophe keskeytti; hän teki tapansa mukaan kunnottoman lapsen kepposen, soittaen yhdellä sormella laulua: Malbrough meni sotaan nyt, nousi sitten pianon äärestä ja huudahti yleisölle vasten naamaa:
— Tätä te tarvitsette!
Yleisö ei ensin oikein käsittänyt, mitä mies tarkoitti, mutta sitten se alkoi huutaa. Syntyi kuvaamaton rähinä ja meteli. Vihellettiin, huudettiin:
— Pyytäköön anteeksi! Hänen täytyy tulla pyytämään anteeksi!
Vihasta punottavat ihmiset koettivat kiihdyttää itseään, vakuuttaa itselleen, että he olivat muka todella loukkautuneita; ja ehkäpä he osaltaan niin olivatkin; mutta varsinkin olivat he hurmautuneita, kun saivat nyt tilaisuuden meluta ja purkaa sisäistä vimmaansa, aivankuin koulupojat istuttuaan kaksi tuntia yhtämittaa hiljaa. Antoinette ei jaksanut hievahtaa paikaltaan; hän oli kuin kivettynyt; hänen sormensa koukistuivat ja repivät huomaamatta rikki toista hansikasta; kohta sinfonian ensi säveleestä tunsi hänen aavistuksensa selvästi, miten tässä kävisi, hänen vaistonsa ilmaisi, että yleisö oli vihamielinen, hän tunsi sen vihamielisyyden kasvavan, hän näki Christophen sieluntilan, hän oli varma, ettei tämä menisi räjähtämättä loppuun asti; hän odotti sitä räjähdystä yhä lisääntyvässä ahdistuksessa; hänen jännityksensä kasvoi, ikäänkuin hänen olisi pitänyt sitä estää; ja kun se tuli, oli se niin tarkoin sellainen kuin hän oli aavistanutkin, että se lamasi hänet kohtalon painolla, kohtalon, jolle oli mahdoton voida mitään. Ja kun hän siinä tähysteli koko ajan Christopheen, joka katseli hänelle ulvovaa yleisöä hävyttömästi päin naamaa, niin osuivat heidän katseensa yhteen. Vilaukselta Christophen ajatus ehkä tunsi hänet; mutta hetken myrsky kiidätti häntä niin, ettei hän ennättänyt ajatella, kuka tuo nainen oli: (Christophe ei ollutkaan pitkiin aikoihin enää häntä ajatellut). Sitten hän katosi, vihellysten saattamana.
Antoinette olisi tahtonut huutaa, puhua, tehdä jotakin, mutta aivan kuin painajainen esti, tukehutti häntä. Tuntui helpotukselta, kun hän kuuli vierestään veljensä ääntä, uljaan pikku veikon, joka oli samanlaisessa hädässä kuin sisarkin ja yhtä vihainen kuin hän, vaikkei aavistanutkaan Antoinetten tunteita. Olivier oli syvästi musikaalinen, hänellä oli niin vahva oma maku, ettei mikään voinut riistää sitä häneltä: jos hän piti jostakin, piti hän siitä vaikka vasten koko maailman mieltä. Heti sinfonian ensi tahdeista oli hän aavistanut jotain suurta, jotain sellaista, mitä hän ei ollut nähnyt koskaan ennen elämässään. Hän supisi itsekseen, intohimoisen kiihkeästi:
— Kuinka se on kaunista! Kuinka kaunista! Ja silloin painautui hänen sisarensa vaistomaisesti häntä vasten, hänelle kiitollisena. Sinfonian loputtua läiskytti Olivier vimmatusti käsiään, pannakseen vastalauseensa yleisön ivalliselle välinpitämättömyydelle. Kun suuri romahdus tuli, joutui hän suunniltaan: hän nousi pystyyn, hän huusi, että Christophen kappale oli hyvä, hän vaati viheltäjiä olemaan hiljaa, hän olisi ryhtynyt vaikka tappelemaan: tuskin saattoi tuntea enää tuota arkaa poikaa. Mutta hänen äänensä sekaantui yleisessä metelissä kuulumattomiin; hän antoi haukkua itseään karkeasti: häntä sanottiin piimäsuuksi, ja käskettiin menemään lapsenkamariin. Antoinette, joka tiesi, että vastaan ponnisteleminen oli turhaa, veti Olivieria käsivarresta ja sanoi:
— Ole hiljaa, ole nyt hiljaa!
Olivier asettui jälleen istumaan, suorastaan toivottomana; hän voihki itsekseen:
— Se on hävytöntä, hävytöntä! Nuo raukat!…
Antoinette ei virkkanut mitään, hän kärsi hiljaa; Olivier luuli, ettei tämä musiikki pystynyt häneen, ja hän sanoi:
— Antoinette, mutta etkö sinä nyt huomaa, että tämä on kaunista, etkös?
Antoinette nyökkäsi myöntävästi päätänsä. Hän istui aivan jäykistyneenä paikallaan, ei voinut herätä sekavasta tilastaan. Mutta kun orkesteri oli virittämäisillään erään toisen kappaleen, niin nousi hän yht'äkkiä, ja huudahti veljelleen, kiihkeästi puhaltaen ja aivankuin vihalla:
— Tule pois, minä en siedä enää näitä ihmisiä!
He lähtivät kiireesti salista. Kadulla, kun he kulkivat käsi toistensa kainalossa, puhui Olivier innostuksissaan. Antoinette oli vaiti.
Sinä iltana, ja seuraavina päivinä oli Antoinetten vallannut, hänen ollessaan aivan yksinään kotona, jokin sellainen omituinen tunne, ettei hän voinut katsella sitä suoraan silmiin, vaikka se eli itsepintaisesti kaikissa hänen ajatuksissaan, ja tuntui ikäänkuin kumeana veren syöksynä hänen ohimoissaan, joita pakotti yhtä mittaa.
Joku aika senjälkeen toi Olivier hänelle sarjan Christophen Liedejä; hän oli löytänyt sen erään kustantajan kaupasta. Antoinette avasi vihkon miten vain sattui. Ensimäisellä sivulla, johon hänen silmänsä osuivat, näki hän erään kappaleen otsikon alla seuraavan omistuksen:
Pikku-raukalle, joka kärsi syyttömästi tähteni, ja sen alle oli merkitty muuan päivämäärä.
Antoinette muisti tarkoin tuon päivän. — Hän meni heti niin sekaisin, ettei voinut enää vihkoa katsella. Hän jätti sen käsistään, pyysi veljeään soittamaan ja sulkeutui kiireesti omaan huoneeseensa. Olivier antautui koko sielullaan nauttimaan näistä uusista sävellyksistä, huomaamatta siskonsa mielenliikutusta. Antoinette istui viereisessä kamarissa, ja koetti hillitä sydämensä jyskytystä. Yhtäkkiä hän nousi ja etsi jostakin laatikostaan pienen vihkon, johon oli merkitty hänen entisiä menojaan, katsoakseen siitä, milloin hän oli lähtenyt Saksasta, sekä tuota mystillistä päiväystä. Hän tiesi sen jo ennestään: niin juuri, aivan sinä samana iltana oli se näytäntö, jossa hän oli ollut Christophen kanssa. Hän heittäytyi vuoteellensa, sulki silmänsä ja loikoi siinä punastellen, pusertaen käsiään rintaansa vasten, ja kuunnellen noita rakkaita säveleitä. Hänen sydämensä uhkui kiitollisuutta… Ah, miksi hänen päätänsä pakotti niin?
Kun Olivier huomasi, ettei sisar tullutkaan takaisin, herkesi hän soittamasta, meni hänen kamariinsa ja näki Antoinetten siellä sängyssä. Hän kysyi sisareltaan, oliko hän sairas. Antoinette vastasi olevansa hiukan väsynyt, ja nousi ja koetti ruveta juttelemaan hänen kanssaan. He puhelivat keskenään; mutta heti ei Antoinette voinut vastata mitään hänen kysymyksiinsä: hänen ajatuksensa olivat ikäänkuin jossakin hyvin kaukana, hän hymyili, punasteli, ja puolusteli itseään sillä, että hänen päätänsä särki niin hirveästi, ettei ajatus tahtonut jaksaa liikkua. Viimein lähti Olivier pois. Antoinette pyysi häntä jättämään tuon sävellysvihkon sinne. Hän istui kauan hämärässä, yksinään, lukien vihkoa pianon ääressä, soittamatta, hivellen tuskin silloin tällöin jotakuta ääntä sieltä täältä, hyvin hiljaa, peljäten, että naapurit alkaisivat nurkua. Hän ei aina edes lukenutkaan, hän uneksi, hän tunsi kiihkeää kiitollisuutta ja hellyyttä tuota toista sielua kohtaan, joka oli säälinyt häntä, joka oli nähnyt hyvyyden mystillisellä vaistolla hänen sieluunsa. Hän ei voinut oikein selvittää ajatuksiaan. Hän oli onnellinen ja surullinen, — niin sanomattoman surullinen!… Ah, kuinka hänen päätänsä särki!
Seuraava yö oli suloisia ja tuskallisia unia, ahdistavaa alakuloisuutta. Päivällä koetti hän lähteä hiukan ulos, päästäkseen sekavuudestaan. Vaikka hänen päätänsä yhä edelleen särki, — lähti hän jotain syytä matkalleen keksiäkseen ostoksille erääseen suureen liikkeeseen. Hän ei ajatellut laisinkaan, mitä teki. Koko ajan ajatteli hän Christophea, myöntämättä sitä itselleenkään. Kun hän tuli ulos keskelle kadun kuhinaa, tuntien itsensä kovin väsyneeksi ja kuolemaan saakka alakuloiseksi, huomasi hän toisella puolella katua Christophen; Christophe kulki ohitse. Ja samassa näki myöskin Christophe hänet. Silloin, — (se tapahtui nopeasti, aivan välittömästi) — ojensi Antoinette käsiään häntä kohti. Christophe pysähtyi. Hän tunsi tällä kertaa Antoinetten. Nyt hän jo ryntäsi keskikadulle, tullakseen Antoinetten luo; ja Antoinette koetti päästä häntä vastaan, mutta katuliikenteen pauhaava virta vei hänet mukaansa kuin höyhenen, kun taas erästä raitiovaunua vetävä hevonen kompastui liukkaalla asfaltilla ja esti Christophea pääsemästä eteenpäin ja kokosi taakseen heti kaksinkertaisen ajoneuvojen jonon, joka muodosti muutamaksi tuokioksi läpipääsemättömän sulun. Christophe koetti kuitenkin itsepintaisesti tulla siitä läpi: hän jäi keskelle ajoneuvoja, voimatta liikkua minnekään päin. Kun hänen viimein onnistui siitä selviytyä ja hän pääsi sille kohdalle, jossa hän oli nähnyt Antoinetten, oli tavoiteltu jo kaukana: hän oli ponnistellut turhaan ihmistungosta vastaan; sitten hän oli alistunut eikä koettanut enää taistella; hän tunsi ikäänkuin kohtalon vainoavan itseään, kohtalon, joka esti häntä tapaamasta Christophea: sellaista valtaa ei kukaan voi vastustaa. Ja kun hän viimein selvisi ihmisvirrasta, ei hän enää koettanutkaan palata äskeiseen paikkaan; häntä oli alkanut hävettää: mitä voisi hän Christophelle sanoa? Mitä hän oli uskaltanutkaan tehdä? Mitähän Christophe hänestä ajatteli? — Antoinette pakeni kotiinsa.
Hän ei rauhoittunut ennenkuin pääsi omaan huoneeseensa. Mutta siellä, hämärässä, hän istui kauan pöytänsä ääressä, voimatta ottaa hattua päästään tai hansikkaita käsistään. Hän oli onneton, kun ei ollut saanut puhua Christophelle; ja samalla oli hänen sydämessään valoisaa; hän ei nähnyt enää synkeyttä, ei tuntenut tautia, joka häntä kalvoi. Hän muisteli lukemattomat kerrat alusta alkaen koko tuon kohtauksen kadulla; ja hän kehitteli kuvitelmissaan tapausta edelleen, hän ajatteli, mitä sitten olisi tullut, jos silloin tai silloin olisi käynyt toisin. Hän näki, kuinka hän ojensi käsiään Christophea kohti, hän näki Christophen iloisen ilmeen, kun Christophe oli hänet huomannut, ja hän nauroi itsekseen, ja punasteli. Punasteli yksinään hämärässä huoneessaan, jossa kukaan ei voinut häntä nähdä, jossa hän enää tuskin itsekään saattoi nähdä itseään, hän ojenteli Christophelle uudestaan käsiään. Oi, se tunne oli väkevämpi kuin Antoinette: hän tunsi katoavansa, ja hän koetteli vaistomaisesti takertua tuohon mahtavaan elämään, joka vieri hänen ohitseen ja loi häneen katseen, joka oli pelkkää hyvyyttä. Hänen hellyyttä uhkuva ja tuskan ahdistama sydämensä huusi pimeässä yössä:
— Apua! Pelasta minut!
Hän nousi kuumeissaan vuoteestaan ja sytytti lampun, ja otti paperia ja kynän. Hän kirjoitti Christophelle. Mitenkään ei hän, niin häveliäs ja ylpeä tyttö, olisi edes johtunut ajattelemaankaan kirjoittaa hänelle, ellei hän olisi ollut jo taudin kourissa. Hän ei tiennyt, mitä hän kirjoitti. Hän ei ollut enää oma herransa. Hän kutsui Christophea luokseen, hän kirjoitti, että hän rakasti häntä… Yht'äkkiä hän keskeytti kauhistuneena. Hän tahtoi kirjoittaa toisin: mutta hänen voimansa olivat loppuneet; hänen päänsä oli tyhjä ja sitä poltti; hänen oli hirveän vaikeaa löytää yhtään ainoaa sanaa; häntä väsytti niin että hän oli luhistua paikalleen. Hän häpesi… Minkä vuoksi hän tätä tekikään? Hän tiesi näet hyvin, että hän koetti ainoastaan pettää itseään, tiesi, ettei hän lähettäisi milloinkaan moista kirjettä… Jos hän olisi tahtonutkin lähettää sen, niin kuinka olisi hän saanut sen perille? Hän ei tiennyt Christophen osoitetta… Christophe-raukka! Ja mitäpä voisi Christophe hänelle, vaikkapa hän tietäisikin kaiken, ja olisi hyvä hänelle?… Liian myöhäistä! Ei, ei kaikki oli nyt turhaa; se oli kuristuvan linnun viimeinen ponnistus, sen epätoivoinen siipien räpytys. Täytyi tyytyä…
Antoinette istui vielä kauan pöytänsä ääressä, hämärissä ajatuksissa, voimatta tehdä mitään. Kello oli jo yli kahdentoista yöllä, kun hän nousi vaivalloisesti, — uljaasti. Totuttuun tapaansa korjasi hän vielä aletun kirjeensä pöydältä ja pisti sen kirjahyllylleen erään kirjan väliin, kun ei jaksanut panna sitä muualle eikä voinut sitä repiäkään. Sitten hän meni vuoteeseen, kuumeessa täristen. Arvoitus oli ratkennut: hän tunsi, että Jumalan tahto täyttyi. — Ja suuri rauha valtasi hänet.
Kun Olivier tuli sunnuntaiaamuna opistosta kotiinsa käymään, tapasi hän Antoinetten vuoteessa; sisar houraili jo hiukan. Noudettiin lääkäri. Hän totesi, että Antoinettella oli kiitävä keuhkotauti.
Antoinette oli viime päivinä päässyt selville tilastaan; hän oli lopultakin huomannut syyn kummalliseen sielulliseen sekaannukseensa, joka kauhisti häntä itseään. Tyttö-raukka oli hävennyt itseään niin, että hänelle oli melkein helpotus ajatella, ettei tämä ollut hänen omaa syytään, vaan että se johtui taudista. Hän oli jaksanut vielä ajatella eräitä varovaisuustoimenpiteitä: polttaa joitakuita papereitaan, ja kirjoittaa m:me Nathanille kirjeen, jossa hän pyysi tuota ystävätärtään hoitelemaan hänen veljeään edes jonkun viikon sitten kuin hän oli… "kuollut" — (Antoinette ei uskaltanut kirjoittaa tätä viimeistä sanaa…).
Lääkäri ei voinut mitään: tauti oli liian raju, ja Antoinetten ruumis ylenpalttisen rasituksen vuosina lopen heikontunut.
Antoinette oli tyyni. Kun hän tunsi olevansa tuhon oma, oli hän päässyt tyyten tuskastaan. Hän muisteli mielessään kaikkia koettelemuksia, jotka hän oli kestänyt; hän tiesi työnsä tehdyksi, näki rakkaan Olivierinsa pelastettuna; ja hänet valtasi kuvaamaton riemu. Hän sanoi itselleen:
— Minä olen sen tehnyt.
Hän moitti itseään liian ylpeäksi:
— Yksinäni en olisi mitään voinut. Jumala on minua auttanut.
Ja hän kiitti Jumalaa, että oli saanut elää niin kauan, että oli voinut täyttää tehtävänsä. Hänen sydäntänsä kouristi kyllä, kun hänen nyt täytyi lähteä pois, mutta hän ei tohtinut nurkua: se olisi ollut kiittämättömyyttä Jumalaa kohtaan, joka olisi voinut kutsua hänet aikaisemminkin pois. Ja kuinka olisikaan käynyt, jos hän olisi kadonnut vielä vuosi sitten? — Hän huokasi, ja alistui nöyrin ja kiitollisin sydämin.
Tuskistaan huolimatta hän ei valittanut ollenkaan, — paitsi raskaassa unenhorteessa, jolloin hän joskus vaikeroi hiljaa kuin pikku lapsi. Hän katseli ympäristöään ja ihmisiä alistuvaisesti hymyillen. Olivierin näkeminen toi hänelle aina ilon. Hän kutsui häntä lähelleen huultensa liikkeellä; hän tahtoi pitää hänen kättään kädessään; tahtoi, että hänen oli painettava päänsä pielukselle hänen päänsä viereen; ja katsoi sitten häntä silmiin, pitkän aikaa, vaieten. Viimein hän ponnistihe koholle, piti hänen kasvojaan käsiensä välissä ja sanoi:
— Oi, Olivier!… Olivier!…
Hän otti kaulastaan medaljongin, jota hän oli pitänyt siinä aina, ja asetti sen veljensä kaulaan. Hän puhui rakkaan Olivierinsa hyväksi rippi-isälleen, lääkärilleen, kaikille. Tuntui siltä kuin hän olisi nykyään elänyt jo pelkästään Olivierissa: paennut ja siirtynyt, jo kuolemaisillaan tuohon toiseen olentoon, aivankuin pelastavaan saareen. Joskus hän ikäänkuin juopui hellyyden ja uskon mystillisestä kiihkosta, hän ei tuntenut enää tuskiaan, ja suru oli muuttunut iloksi, — todellakin jumalallinen ilo säteili hänen silmistään ja hohti hänen huuliltaan. Hän toisti alinomaa:
— Minä olen onnellinen…
Sitten meni hän hiljaa tajuiltaan. Viimeisinä selvinä hetkinä hänen huulensa liikahtelivat; näki, että hän supisi jotakin. Olivier tuli hänen vuoteensa luo ja kumartui hänen kasvojensa puoleen. Antoinette tunsi hänet vielä, ja hymyili hänelle heikosti; hänen huulensa liikahtelivat yhä; silmät oli täynnä kyyneleitä. Ei enää kuulunut, mitä hän tahtoi sanoa… Mutta Olivier erotti kuitenkin, tuskin tuntuvana henkäyksenä, seuraavat vanhan ja rakkaan laulun sanat, laulun, josta he molemmat niin suuresti pitivät ja jota Antoinette oli niin usein laulanut:
I will come again, my sweet and bonny, I will come again.
("Sun luoksesi palaan, rakkaani, oi, luoksesi palaan.")
Sitten hän meni taas tajuiltaan. Ja hän kuoli.
Antoinette oli saanut tietämättään paljon hartaita ystäviä sellaisista ihmisistä, joita hän ei tuntenutkaan: niinpä siinäkin talossa, jossa hän asui, vaikkei hän tiennyt edes vuokralaisten nimiä. Olivierille ilmaisivat aivan vieraat ihmiset osanottoa hänen suruunsa. Antoinetten hautajaiset eivät olleet sellaisen hyljätyn ja kaikkien unohtaman olennon niinkuin hänen äitinsä hautajaiset olivat olleet. Häntä saattoivat kalmistoon hänen veljensä toverit, ne perheet, joissa hän oli antanut tunteja, kaikki, kenen pariin hän oli joutunut, vaikkei hän ollut puhunut heille mitään omasta elämästään; eivätkä hekään olleet puhelleet asioistaan hänelle, mutta ihailivat häntä salaa, kun tiesivät, kuinka uskollinen hän oli elämäntehtävälleen; hautasaatossa oli köyhiäkin: siivoojatar, joka oli autellut heitä talousaskareissa, jopa vähäpätöisiä ruuanhankkijoitakin. Olivierin oli m:me Nathan ottanut luokseen jo samana iltana kuin Antoinette kuoli, vieden hänet väkisin mukaansa, sillä suru oli riistänyt Olivierilta kaiken tahdonvoiman.
Tämä aika mahtoi muuten olla ainoa hänen elämässään, jolloin hän jaksoi moisen onnettomuuden kestää, — sillä hänellä ei sattunut olemaan tilaisuutta antautua täydellisesti epätoivon valtaan. Hän oli näet juuri alkanut uutta elämänkautta: hän oli jäsen suurta opiskelevien joukkoa, joten virta vei hänet hänen uhallaankin mukanaan. Opistoelämän hommat ja huolet, aivojen ponnistaminen, tutkinnot, elämäntaistelu estivät häntä nyt sulkeutumasta itseensä. Hän ei saanut olla yksinään, ei saanut kärsiä; mutta se olikin hänen pelastuksensa. Vuosi tai joitakuita vuosia myöhemmin olisi hän ollut tuhon oma.
Kuitenkin vetäytyi hän niin paljon kuin saattoi muistelemaan sisartaan. Hän suri, ettei voinut pitää hallussaan sitä huoneistoa, jossa he olivat yhdessä asuneet. Hänellä ei ollut rahaa. Hän toivoi, että nuo ihmiset, jotka näyttivät ottavan osaa hänen suruunsa, huomaisivat, kuinka lohduton hän oli, kun ei voinut pelastaa itselleen kaikkea, mikä aikoinaan oli ollut sisarelle läheistä. Mutta kukaan ei näyttänytkään ymmärtävän häntä. Osaksi lainaksi saaduilla, osaksi läksyjen kuulustelulla ansaituilla rahoilla Olivier vuokrasi nyt itselleen ullakkokamarin, johon hän kokosi kaikki sisarensa huonekalut, mitä oli jaksanut säilyttää: Antoinetten sängyn, hänen pöytänsä ja nojatuolinsa. Sinne rakensi hän muistojensa pyhäkön. Sinne hän pakeni rauhaan, aina, kun hänen mielensä oli masentunut. Toverit luulivat, että hänellä oli jokin rakkaussuhde. Olivier vietti siellä tuntikausia, uneksien Antoinettesta, painaen otsaansa käsiinsä: sillä hän oli niin kovaonninen, ettei hänellä ollut edes Antoinetten muotokuvaa, paitsi pientä valokuvaa, joka oli otettu siskosta lapsena ja jossa he molemmat olivat yhdessä. Olivier puheli Antoinettelle. Hän itki… Missä oli Antoinette? Ah, jos hän olisi ollut vaikkapa maailman toisessa laidassa, jossakin maan paikassa, kuinka kaukana tahansa, — kuvaamattomalla ilolla, vastustamattomalla innolla olisi veli lähtenyt häntä etsimään, kestäen kaikki kärsimykset, vaikka hänen olisi täytynyt kävellä paljain jaloin, vuosisatoja; kunhan vain jokainen askel olisi vienyt hänet hiukankin lähemmäksi Antoinettea!… Niin, olisipa tuhannesta mahdollisuudesta edes yksi suonut hänelle toivon päästä hänen luokseen… Mutta nyt ei ollut mitään… Ei missään tuota rakkainta… Ei keinoa tavata häntä koskaan… Miten yksinäinen ja orpo Olivier oli! Kuinka hän oli avuton, neuvoton, lapsellinen elämässä, nyt, kun ei ollut Antoinettea, joka häntä rakasti, opasti, lohdutteli!… Ihminen, joka on kerran elämässään saanut tuntea täydellisen rakkauden, toisen sielun välittömän läheisyyden, on saanut jumalallisimman ilon, — ilon, joka tekee köyhäksi koko lopun elämää…
Nessun maggior dolore che ricordarsi del tempo felice nella miseria…
"Katkerin onnettomuuksista, — aroille ja hellille sydämille —, on, että ne kerran ovat kokeneet suurimman onnen."
Mutta niin surulliselta kuin tuntuukin rakkaan ihmisen kadottaminen elämän alussa, ei se kuitenkaan ole silloin vielä niin hirveää kuin myöhemmin, jolloin elämän lähteet ovat ehtyneet. Olivier oli nuori; ja synnynnäisestä pessimismistään ja onnettomuudestaan huolimatta piili hänessä kaipuu elää. Niinkuin usein huomataan jonkun rakkaan olennon kuoleman jälkeen, näytti Antoinettekin kuollessaan antaneen osan sieluaan veljelleen. Olivier ainakin uskoi sen varmasti. Joskaan hän ei ollut uskonnollinen sillä tavoin kuin Antoinette, tunsi hän epäselvästi ikäänkuin hänen sisarensa ei olisi ollut aivan kokonaan kuollut, vaan että hän eli hänessä; niinhän Antoinette oli hänelle luvannut. Bretagnessa elää kansanusko, etteivät nuorena kuolleet olekaan oikein kuolleita: heidän sielunsa häilyvät yhä niillä paikoin, missä he aikoinaan elivät, kunnes ne saavuttavat elämänsä luonnollisen iän. — Samoin jatkoi Antoinette Olivierissa elämäänsä.
Olivier luki papereita, joita Antoinettelta oli jäänyt. Pahaksi onneksi oli sisko polttanut melkein kaikki. Sitäpaitsi hän ei ollut sellainen nainen, että hän olisi voinut pitää pöytäkirjaa sisäisestä elämästään. Hän olisi hävennyt paljastaa epähienolla ja sairaalloisella tutkimisella ajatuksiaan. Hänellä oli ainoastaan pikku muistikirja, jonka sisältö oli kaikille muille melkein käsittämätöntä paitsi hänelle itselleen, — pienen pieni taskukalenteri, johon hän oli merkinnyt, ilman minkäänmoisia selityksiä ja päivänmääriä, tavallisen elämänsä pikku tapahtumia, sellaisia, joista hänelle oli ollut pientä iloa tai mielenliikutusta; hän muisti ne niin hyvin, ettei hänen tarvinnut merkitä niitä tarkoin paperille voidakseen elää ne ajatuksissaan uudestaan. Melkein kaikki nuo päivämäärät viittasivat joihinkin tapahtumiin Olivierin elämässä. Hän ei ollut hukannut yhtään ainoata veljensä hänelle kirjoittamaa kirjettä. — Oi, veli ei ollut niin tunnollinen: hän oli kadottanut melkein kaikki, mitä hän oli saanut sisareltaan. Mitä hän olisi silloin tehnyt niillä kirjeillä? Hän luuli kai saavansa pitää sisarensa aina: tuo hellyyden armas lähde tuntui hänestä silloin ehtymättömältä; hän uskoi varmaan, että hänen sallittaisiin iäti virvoittaa sen vedellä huuliaan ja sydäntään; hän oli tuhlannut julmasti rakkautta, joka siitä oli hänelle virrannut: sen pienimmänkin pisaran olisi hän nyt tahtonut korjata talteen… Kuinka hän tuli liikutetuksi, kun hän selaili erästä Antoinetten runokirjaa ja löysi sen välistä seuraavat paperiliuskalle kirjoitetut sanat:
— "Rakas Olivier, Olivier!…"
Häntä melkein pyörrytti. Hän nyyhki, painaen huulensa tuota näkymätöntä suuta vasten, joka puhui hänelle haudan takaa. — Silloin ryhtyi hän tutkimaan Antoinetten kaikkia kirjoja, ja etsi sivu sivulta, eikö hän ollut jättänyt niihin minkäänlaista muuta merkkiä itsestään. Hän löysi Christophelle kirjoitetun kirjeen katkelman. Hän sai nyt tietää sen salatun sadun, joka Antoinettessa oli alkanut; ensi kertaa pääsi hän näkemään sisarensa tunne-elämää, josta hän ei siihen saakka ollut tiennyt mitään ja johon hän ei ollut koettanutkaan tutustua; hän eli Antoinetten viimeiset tuskan päivät, jolloin sisko ojenteli käsiään hänet jättänyttä, tuntematonta ystävätään kohti. Antoinette ei ollut koskaan uskonut hänelle, että hän jo tunsi Christophen. Muutamista kirjeen riveistä huomasi Olivier nyt, että he olivat tavanneet toisensa ennen muinoin Saksassa. Hän aavisti selvästi, että Christophe oli ollut Antoinettelle hyvä, jossakin tilaisuudessa, jota Olivier ei tarkemmin tuntenut, ja että Antoinetten tunne oli juuri siihen aikaan herännyt, vaikka hän oli kätkenyt viimeiseen asti salaisuutensa.
Christophe, josta Olivier piti jo ennestään sanomattomasti hänen ihanan taiteensa tähden, tuli nyt hänelle kuvaamattoman rakkaaksi. Antoinette oli rakastanut Christophea. Olivierista tuntui kuin hän olisi rakastanut Christophessa juuri sisartaan. Hän koetti kaikin mokomin päästä Christophen tuttavaksi. Ei ollut helppoa löytää hänen jäljilleen. Christophe oli hukkunut epäonnistumisensa jälkeen Parisin äärettömyyteen; hän oli vetäytynyt kaikesta erilleen, eikä kukaan muistanutkaan häntä enää. — Vasta kuukausien kuluttua kohtasi Olivier Christophen sattumalta kadulla; Christophe oli kelmeä ja hänen silmänsä olivat kuopalla, sillä hän oli juuri päässyt tautivuoteesta. Mutta Olivier ei tohtinut pysäyttää häntä. Hän seurasi häntä kauempaa, siihen taloon asti, jossa Christophe asui. Hän halusi kirjoittaa Christophelle: mutta hän ei voinutkaan sitä tehdä. Mitä kirjoittaa? Olivier ei ollut pelkästään hän itse, Antoinette oli hänessä: hänen rakkautensa, häveliäs arkuutensa olivat nyt siirtyneet häneen; se ajatus, että sisar oli rakastanut Christophea, sai Olivierin punastumaan Christophen tähden, aivankuin hän, Olivier, olisi ollut tuo vainaja. Ja kuinka hän kuitenkin olisi tahtonut puhua Antoinettesta Christophen kanssa! — Mutta hän ei mitenkään voinut. Se salaisuus sulki ehdottomasti hänen huulensa.
Hän koetti tavata Christophea. Hän kävi kaikkialla, missä luuli Christophen saattavan liikuskella. Hän paloi halusta ojentaa kätensä hänelle. Mutta kun hän näki Christophen, niin hän vetäytyi piiloon, ettei Christophe olisi häntä nähnyt.
Viimein Christophe kuitenkin huomasi hänet, erään tuttavan perheen salongissa, jossa he molemmat olivat illatsuissa. Olivier pysyttelihe erillään hänestä, eikä virkkanut mitään; mutta hän katseli Christopheen. Ja varmaankin liihoitteli Antoinette sinä iltana Olivierin ympärillä: sillä Christophe näki hänet Olivierin silmissä; ja juuri Antoinetten kuva, joka yht'äkkiä selkeni Christophen sielussa, sai hänet tulemaan suoraa päätä ison salin halki tuota tuntematonta airutta kohti, joka toi hänelle, ikäänkuin joku nuori Hermes, alakuloisen tervehdyksen autuaan vainajan asunnoilta.