SISÄLLYS: (continued 2)

Howland kuuli jälleen nopeita askeleita, ja lähellä olevien pensaiden välistä tuli esiin Meleese, joka astui hänen luokseen ja polvistui hänen viereensä. Hänen kasvoillaan kuvastui pohjaton suru, ja hänen silmistään säteili hellä, syvä rakkaus. Sanaakaan virkkamatta nosti hän Howlandin pään käsivarsiensa varaan, suuteli häntä ja sanoi nyyhkyttäen hänen nimensä.

— Hyvästi, kuuli Howland tytön kuiskaavan. — Hyvästi — hyvästi —

Howland yritti sanoa jotain, hän koetti riuhtaista itsensä irti siteistä — mutta ei kyennyt. Hän vain tunsi vielä kerran lämpimän suudelman huulillaan ja kuuli sitten askelten häipyvän metsään.

Pohjoista kohti

Että Meleese rakasti häntä, että tyttö oli häntä suudellut, se pyöri ainoana ajatuksena Howlandin aivoissa seuraavien minuuttien aikana, hänen maatessaan selällään kylmällä lumella. Häntä kuitenkin kummastutti, ettei Meleese ollut koettanut vapauttaa häntä. Vasta kun hän taas kuuli läheneviä askeleita, hänen mieleensä tuli selvästi, mitä oli todella tapahtunut. Howland kuuli myös reen jalasten narinaa ja koirien pehmeää tassutusta.

Kummakseen tunsi hän Croisset'n äänen.

— Sinun täytyy toimia siten, että tapaus näyttää ilmiselvältä. Mene koskelle ja vieritä iso kivenlohkare sulaan. Tee sitten jäljet lumeen Howlandin korkeakorkoisilla kengillä ja pane hänen hattunsa pensaikkoon! Sano sitten ylikatsastusmiehelle, että hän kiipesi kivelle, joka putosi veteen, eikä hänen ruumistaan ole löydetty — ja että hänen tilalleen lähetetään toinen insinööri.

Tämä kylmäverinen suunnitelma täytti Howlandin mielen kammolla, mutta äänet hiljenivät, niin ettei hän erottanut enempää sanoja, kunnes hän jälleen kuuli Croisset'n äänen aivan lähellään:

— Auta minua ennen kuin lähdet, Jackpine! Hän on raskas kuin lyijy.

Croisset ja intiaani tulivat hänen luokseen, tarttuivat häntä hartioihin ja jalkoihin sekä kantoivat hänet tielle, missä sijoittivat hänet rekeen.

— Toivoakseni ette ole vilustunut maatessanne lumella, herra, Croisset sanoi asetellen pieluksia hänen päänsä alle ja paksuja nahkoja hänen ympärilleen. — Olisimme palanneet luoksenne pikemminkin, mutta se oli mahdotonta. Hei, Woonga! huusi hän etummaiselle koiralle. — Jalkeille, jalkeille, senkin susikoira!

Reki lähti liikkeelle, Croisset'n juostessa sen vieressä, ja Howland kuuli myös takanaan toisen äänen, joka sekin kehoitti koiria juoksuun. Vaivoin onnistui insinöörin hieman kääntää päätään ja silmätä taakseen. Hän näki vähän matkan päässä toisen reen sekä pitkän miehen juoksevan sitä vetävien koirien vieressä. Peninkulman toisensa perästä reet jatkoivat kulkuaan. Croisset ei kääntänyt päätänsäkään eikä lausunut sanaakaan, paitsi mitä hän joskus äyskäisi koirille. Matka suuntautui suoraan pohjoista kohti. Ei tehty pienimpiäkään mutkia.

Heidän matkattuaan useita tunteja, Croisset käski toisen reen pysähtyä, samalla kun hän pysäytti omansa. Koirat heittäytyivät lumelle lepäämään, ja puoliverinen irrotti Howlandin suukapulan.

— Nyt voitte puhua ja huutaa niin paljon kuin tahdotte, herra, hän sanoi. — Kun olen tutkinut taskunne, irrotan kätennekin siteistä, niin että voitte tupakoida. Onko näin hyvä?

— Hyväkö — senkin riiviö! olivat Howlandin ensimmäiset sanat. Hänen verensä kiehui, kun hän näki Croisset'n irvistelevän naaman. — Vai niin, te kuulutte siis myös murhaajajoukkoon — samoin kuin se tyttökin, joka valehteli —!

Hymy katosi Croisset'n huulilta.

— Tarkoitatteko Meleeseä, herra?

— Häntä juuri.

Croisset kumartui Howlandin puoleen, ja hänen mustissa silmissään hehkui tuli.

— Tiedättekö, herra, mitä minä tekisin hänen sijassaan? hän sanoi hiljaa, mutta uhkaavasti. — Niin, tiedättekö mitä minä tekisin? Minä tappaisin teidät — tappaisin hiljaa — kiduttamalla. Sen minä tekisin.

— Jumalan tähden, Croisset, sanokaa miksi — miksi —?

Croisset oli löytänyt Howlandin pistoolin; hän otti sen ja päästi nyt irti hänen kätensä.

— Minä uhraisin elämäni sen tytön tähden, Croisset. Sen minä sanoinkin hänelle, ja hän tuli minun luokseni, kun makasin lumella köytettynä, ja —. Hän keskeytti lauseensa ja virkkoi sen sijaan: — Tässä täytyy olla joku erehdys, Croisset. Minä en ole se mies, jonka te nähtävästi tahdotte surmata.

Croisset hymyili hänelle jälleen.

— Polttakaa — ja miettikää! Minun on mahdoton ilmoittaa teille, miksi teidät olisi surmattava — mutta teidän itsenne pitäisi se tietää, jos teillä on vähänkään järkeä.

Croisset meni koirien luo ja hoputti ne jaloilleen, ja päätänsä kääntäessään Howland näki selvästi tulen, jonka vieressä toinen reki oli. Samassa kuului miehen ääni huutavan Croisset'lle jotain ranskaksi.

— Hän sanoo, että meidän on nyt jatkettava matkaa yksin; he tulevat pian perässä.

— He! Howland huudahti. — Kuinka monta tarvitaankaan surmaamaan minut, hyvä Croisset?

Puoliverinen hymyili jälleen.

— Voitte kiittää Pyhää Neitsyttä, että he ovat mukanamme, hän sanoi hiljaa. — Jos teillä on muuta toivoa kuin taivas, niin perustakaa se tuohon rekeen, herra!

Croisset'n mennessä jälleen koirien luo Howland katsoi taaskin taakseen. Hän näki miehen, joka lisäsi puita rovioon, sekä reen, toisia haamuja ja joukon koiria. Terästäessään näköään hän huomasi tulen toisella puolen vielä olennon, jonka näkeminen täytti hänen sydämensä ilolla. Croisset päästi samassa kovaäänisen varoitushuudon, ja silloin tuo äskeinen olento katosi rovion vierestä. Mutta Howland oli jo ehtinyt tuntea hänet, ja hänen viilenevä verensä sai jälleen uutta elämänlämpöä hänen nyt tietäessään, että Meleese seurasi häntä toisessa reessä.

Pohjoisessa alkaa keskitalvella aamu sarastaa kahdeksan aikaan; viidennelläkymmenennellä asteella näkyy auringonvalo kuitenkin vasta yhdeksältä, ja se oli jo korkealla, kun Croisset toisen kerran pysäytti reen. Kahteen tuntiin ei hän ollut lausunut vangilleen sanaakaan, ja useat kerrat turhaan koetettuaan katkaista hiljaisuutta oli Howlandkin luopunut tästä yrityksestään. Vasta kun Croisset oli antanut väsyneitten koiriensa pysähtyä, hän sanoi:

— Leiriydymme nyt tähän muutamiksi tunneiksi. Jos annatte kunniasananne, ettette yritä paeta, minä annan teidän kävellä ennen ruokaa. Mitä sanotte siitä?

— Onko sinulla raamattua, Croisset?

— Ei, mutta minulla on Pyhän Neitsyen risti, jonka lähetyssaarnaaja antoi minulle York Factoryssa.

— Silloin minä vannon sen nimessä — minä vannon kaikkien maailman ristien ja raamattujen nimessä, etten koeta paeta. Minä olen kuin halvaantunut, Croisset! Luulenpa, etten viikkoon pääsisi juoksemaan!

Croisset koetti taskujaan.

— Hyvä Jumala! hän huudahti säikähtäneenä, olen kadottanut sen. Mutta — aivan oikein — minähän annoinkin ristin Mariannelle ennen kuin lähdin etelään. No, minä luotan teidän sanaanne.

— Kuka on Marianne, Jean? Kuuluuko hänkin murhaajaliittoon?

— Marianne on minun vaimoni, herra. Voi, kaunis Marianneni — rakastettuni — hän on intiaaniprinsessan tytär ja pataljoonan komentajan tyttärentytär, herra. Koko maailmassa ei ole hänen vertaistaan naista. Herra, hän on kaunis — hänellä on hiukset kuin korpin siivet, kun auringonsäteet niissä kimmeltävät —

— Ja sinä pidät hänestä paljon, Jean?

— Lähinnä Pyhän Neitsyen jälkeen tai — ehkä hiukan enemmänkin.

Croisset oli irrottanut köyden insinöörin jaloista, ja nyt Howland laski kätensä hänen olkapäilleen.

— Juuri niin minäkin rakastan Meleeseä, hän sanoi hiljaa. — Jean, etkö tahdo olla minun ystäväni? Minä en aio paeta. Minä en ole raukka. Sinähän olisit valmis kuolemaan Mariannesi tähden! Niin minäkin olen valmis kuolemaan tuolla reessä istuvan tytön vuoksi.

Howland oli noussut horjuen ja osoitti metsään päin, josta he olivat tulleet.

— Minä näin hänet tulen valossa, Jean. Miksi hän seuraa meitä? Jospa minulle vain annettaisiin tilaisuus todistaa, että tässä on olemassa erehdys — että minä —

Croisset tarttui hänen käteensä.

— Herra, minä tahtoisin mielelläni auttaa teitä, hän keskeytti. Minä pidin teistä jo sinä iltana, jolloin tappelitte Le Pas'ssa. Kuitenkin, jos minä olisin heidän sijassaan, minä surmaisin teidät, niin paljon kuin teistä pidänkin. Pyhä velvollisuus on tappaa teidät. Ei ollut väärin, että teidät köytettiin miinaan. Ei ollut väärin, kun teidät jo sitäkin ennen yritettiin ottaa hengiltä. Mutta minä olen tehnyt juhlallisen valan olla ilmoittamatta teille mitään. Sen ainoastaan voin sanoa, että niin kauan kuin te olette minun kanssani ja tuo toinen reki seuraa meitä, ei teidän henkenne ole vaarassa. Enempää en voi kertoa. Onko teidän nälkä, herra?

— Olen melkein kuolemaisillani nälkään! Howland huudahti.

Hän koetti astua muutamia askeleita, mutta hänen jäsenensä olivat niin hervottomat, että hänen täytyi nojata läheiseen puuhun. Hän ihmetteli suuresti Croisset'n sanoja, ja vielä enemmän häntä kummastutti se puoliverisen vakuutus, ettei hänen henkensä vielä ollut vaarassa. Howlandille se merkitsi, että paitsi Meleesen varoitusta tyttö tahtoi olla hänen pelastajansa — johtopäätös, joka teki hänen asemansa yhä pulmallisemmaksi. Kuka oli tuo tyttö, joka muutamia tunteja sitten oli vakain aikein houkutellut hänet vaaraan ja nyt koetti pelastaa hänet? Tämä kysymys kiusasi taas hänen mieltään, ja kun Croisset kutsui hänet syömään aamiaista, hän kysyi jälleen kiellettyä asiaa.

— Jean, minä en tahdo sinua loukata, hän sanoi istuutuessaan reen syrjälle, — mutta minun on pakko tehdä päätelmiäni. Minä luulen, että Meleese on huono nainen.

Salamana Croisset tarttui tähän Howlandin heittämään syöttiin. Hän kumartui hieman eteenpäin, toinen käsi hapuili vavisten veistä, ja hänen silmänsä iskivät tulta. Tämän raivoisan näyn vaikutuksesta Howland peräytyi pelästyneenä.

— Herra, sellaista ei saa kukaan sanoa minun Mariannestani, eikä hänen jälkeensä kukaan Meleesestä. Tuolla — ja hän osoitti pohjoista kohti — on Athabaskan ja lahden välillä sadoittain miehiä, jotka äskeisten sanojenne vuoksi tappaisivat teidät heti. Eikä myöskään Jean Croisset tahdo olla tässä sellaista puhetta kuuntelemassa. Minä surmaan teidät, ellette peruuta sanojanne!

— Hyvä Jumala! Howland huudahti katsoen Croisset'tia suoraan kasvoihin. — Olen iloinen, ettei hän ole huono nainen. Ymmärrätkö, mies? Minä rakastan häntä. En tarkoittanut sitä, mitä sanoin. Minäkin voisin surmata hänen tähtensä, Jean. Minä vain lausuin nuo sanat päästäkseni selville — mitä sinä tekisit —.

Hitaasti muuttuivat Croisset'n kasvot jälleen entiselleen; hymykin jo leikki hänen ohuilla huulillaan.

— Jos se oli leikkiä, herra, oli se tyhmää leikkiä.

— Se ei ollut leikkiä, Howland huudahti. — Se oli vakava yritys saada sinut kertomaan jotain Meleesestä. Kuulehan, Jean, hän on sanonut minulle, ettei ole väärin, että rakastan häntä. Kun minä makasin lumella köytettynä, hän tuli minun luokseni ja — ja — suuteli minua. Minä en ymmärrä —

— Tekikö hän sen, herra? Croisset keskeytti hänet.

— Minä vannon sen.

— Siinä tapauksessa olette te hyvin onnellinen, herra, Jean sanoi hymyillen, — sillä minä uskallan vakuuttaa sieluni autuuden kautta, ettei hän ole koskaan ennen ketään suudellut. Mutta toiste sitä ei enää teille tapahdu.

— Minä taas luulen, että tapahtuu — ellei minua surmata.

— Minä taas en epäröisi tappaa teitä, jos uskoisin, että sellaista tapahtuisi. On toisia, jotka ottaisivat teidät heti hengiltä, jos vain tietäisivät, että Meleese on teitä suudellut. Mutta nyt meidän tulee lopettaa puhuminen. Ellette tottele, minun täytyy asettaa teille uudestaan suukapula.

— Mutta jos minä en suostu — jos teen vastarintaa?

— Te olette antanut minulle kunniasananne. Täällä lumimaassa on korkein laki sanansa pitäminen. Jos rikotte lupauksenne, minä ammun teidät.

— Kautta taivaan, sinä olet todellakin hauska matkakumppani, Howland virkkoi nauraen vastoin tahtoaan. — Kuulehan, Croisset, tämä tilanne on yhtä paljon naurettava kuin surullinen. Totta totisesti, minun täytyy olla kerrassaan tärkeä matkustaja, kuka sitten lienenkin. Kysy minulta, Croisset, kuka minä olen!

— Kuka te olette, herra?

— En tiedä, Jean. Minä en toden totta tiedä sitä. Olen luullut olevani hyvin kunnianhimoinen nuorukainen, jolla on paikka eräässä insinööritoimistossa Chicagossa. Mutta minä olenkin kai nähnyt unta. Hauska uni, eikö totta? Olen luullut saapuneeni rakentamaan rautatietä tämän kirotun — ei, tarkoitan ihanan maan läpi, mutta minä lienenkin vain houraillut. Olenko minä jossain vankilan kopissa, jonka ikkunan edessä on rautaristikko, ja oletko sinä minun vartijani, joka olet tullut minua hetkeksi huvittamaan? Se on kiltisti tehty, Croisset, ja minä toivon vielä kerran saavani järkeni takaisin, että voin sinua kiittää. Ehkä sinäkin joskus tulet hulluksi ja uneksit kauniista tytöistä, rautateistä, metsistä ja lumesta — ja silloin minä rupean sinun vartijaksesi. Haluatko sikarin? Minulla on jäljellä kaksi.

— Kiitos, kiitos, herra! huudahti Jean. — Minä poltan mielelläni sikaria. Onko variksenpaisti hyvää?

— Erinomaista. Minä en ole syönyt näin maukasta lihaa sitten kuin muutama vuosi takaperin, jolloin näin unta, että muka istuin dynamiittilaatikon päällä, joka pian räjähtäisi. Oletko sinä koskaan istunut räjähtämäisillään olevan dynamiittilaatikon päällä?

— En, herra. Se on varmaankin kauheaa.

— Se vain teki minun tukkani valkoiseksi, Jean. Katso, miten valkoinen se on — valkoisempi kuin lumi.

Croisset katseli häntä huolestuneena, kuitenkaan keskeyttämättä syöntiään. Hänen ilmeensä nähdessään Howland puhkesi nauruun.

— Älä ole peloissasi, Jean, hän sanoi rauhoittavasti. — Minä en ole vaarallinen. Mutta sen sanon, että minä raivostun, ellei pian tapahdu jotain järjellistä. Mitä nyt, joko taas lähdemme?

— Jo, ja heti paikalla, herra, Croisset vastasi, alkaen hoputtaa koiria. — Tahdotteko kävellä, juosta vai istua reessä?

— Sinun luvallasi mieluummin kävelen ja juoksen.

— Voitte tehdä sen, mutta jos yritätte paeta, ammun teidät. Juoskaa koirien oikealla puolella, minä juoksen tällä puolen.

Aina siihen asti kunnes Croisset pysäytti iltapäivällä, Howland piti silmällä, näkyisikö toista rekeä, mutta sitä ei ilmestynyt. Kerran hän mainitsi siitä Croisset'lle, mutta tämä vastasi vain kohauttamalla olkapäitään sekä katseella, joka pani Howlandin vaikenemaan. Muuten hän oli, silloin tällöin silmätessään kompassiaan, huomannut, että heidän tiensä oli kääntynyt hiukan itään päin. Ennen hämärän tuloa hän oli niin uupunut, että hänen täytyi heittäytyä rekeen. Croisset näytti aivan väsymättömältä, ja tähtien sekä kuun punertavassa valossa hän johti huolellisesti koiriaan, kunnes he vihdoin pysähtyivät vuorenharjanteen laella, mistä avautui pohjoiseen päin silmänkantamattomiin ulottuva lumikenttä.

— Me kuljemme enää vain pienen matkan, herra, Croisset sanoi tullen reen luo. — Minun täytyy nyt panna teille suukapula ja sitoa teidän kätenne. Mutta jalkanne saatte pitää vapaina.

— Kiitos, Howland sanoi. — Se on kuitenkin aivan tarpeetonta, Croisset. Minä olen nyt täysin varma siitä, että kohtalo tahtoo leikkiä minun kanssani loppuun mielenkiintoisen leikin, ja koska minulla ei ole aavistustakaan siitä, missä olemme, minä lupaan sinulle, etten tee mitään muuta kuin polttelen piippuani, jos sinä annat minun rauhallisesti astua vieressäsi.

— Ette siis koeta paeta? kysyi Croisset epäillen. — Ja oletteko myös vaiti?

— Olen.

Jean otti esiin revolverinsa ja viritti hanan, tarkoituksella.

— Muistakaa, että minä ammun teidät, jos ette pidä sanaanne. Menkää nyt edellä!

Hän viittasi alas vuorenrinnettä.

Punaisen surman talo

Heidän päästyään puoliväliin vuorenrinnettä insinöörin pysäytti Croisset'n hiljainen huudahdus. Howland kääntyi. Vuorenharjanne näkyi selvästi, ja valjakon kuusi koiraa seisoivat siellä takajaloillaan hiljaa ja liikkumatta kuin puuveistokset. Howland otti piipun suustaan ja silmäsi Croisset'ia. Hänestä siirsi hän katseensa jälleen koiriin. Niiden sfinksimäinen asento ja niiden vainuavat kuonot tekivät kauhua herättävän vaikutuksen. Äkkiä kuului ääni — se oli kuin haikea valitus ja tavattoman surullinen. Croisset oli kuullut sen jo äsken ja hän näytti kuin paikkaansa naulitulta. Juuri kun Howland luuli sen lakkaavan, se toistui, entistä voimakkaampana ja valittavampana, muuttuen lopulta raivoisaksi ulvonnaksi. Se ei ollut yksinäisen, nälkäisen avunhuutoa — siinä äänessä oli kuolemaa. Howland seisoi paikallaan vavisten, kun Croisset tuli hänen luokseen, ja hänen kasvonsa olivat liidunvalkoiset.

— Herra, noin ulvovat koiramme ainoastaan silloin kun joku pian kuolee, hän kuiskasi. — Woonga aloitti ulvomisen. Se on yksitoista vuotta vanha, eikä se vielä koskaan ole erehtynyt.

Hänen silmissään oli hyvin levoton ilme.

— Minun täytyy sitoa kätenne, herra!

— Mutta minähän olen antanut sanani, Jean.

— Kätenne, herra! Kuolema on jo tuolla alhaalla kentällä, tai ainakin tulee sinne pian. Minun täytyy sitoa kätenne.

— Minä ymmärrän, Howland sanoi hiljaa eikä vastustellut. Taaskin hän kuunteli vuoren laelta kuuluvaa kamalaa ulvontaa. — Sinä pelkäät, että minä surmaan sinut.

— Se on varoitus, herra! Te voisitte ehkä koettaa tappaa minut. Joka tapauksessa otan nyt varoituksesta vaarin.

— Pyhimyksesi suojelkoot sinua, Jean, mutta onpa tämä kaikki peräti epämiellyttävää! Howland mutisi naurahtaen vastoin tahtoaan. — Nyt kun minä jälleen olen sidottu, ei tietysti voi olla muuta mahdollisuutta, kuin että juuri minä olen kuoleman oma.

— Se ei ole aivan varmaa, puoliverinen sanoi, — mutta paljon mahdollista, että nyt on teidän vuoronne. Niin melkein luulen.

Tuskin hän oli tämän sanonut, kun ulvahdukset taas kuuluivat.

— Sinä saat minut kerrassaan hermostumaan, Jean, — sinä ja sinun kirotut koirasi.

— Vaiti, herra.

Vuorenjuurella näkyi varjo, jota Howland ensin luuli kallionkielekkeeksi. Mutta kun he lähestyivät sitä, hän näki että se oli rakennus. Croisset tarttui häntä käsivarteen.

— Jääkää tähän, hän käski. — Minä palaan pian.

Howland odotti neljännestunnin ajan. Sillä aikaa kuului ulvominen kaksi eri kertaa. Hän oli iloinen nähdessään Croisset'n palaavan.

— Niin on kuten luulinkin. Kuolema on tuolla alhaalla. Seuratkaa minua!

Lähestyessään suurta taloa Howland huomasi, että se oli rakennettu jykevistä hirsistä, eikä siinä näkynyt ovia eikä ikkunoita. Kuinka olikaan, he saapuivat kuitenkin ovelle. Croisset käveli hitaasti, pälyillen epäluuloisesti ympärilleen. Vuorenlaelta kuului taas Woongan pelottava kuolinlaulu, ja Jeania pöyristytti. Howland meni Croisset'n perässä sisään. Talon ympärillä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Insinööri kuuli puoliverisen pimeässä hapuilevan lukkoa, ja he menivät sisään toisesta ovesta. Jean raapaisi tulitikun.

Huoneessa oli pöytä ja pöydällä lamppu. Croisset sytytti sen ja katsoi hymyillen insinööriin. He olivat kellarin tapaisessa huoneessa, jossa ei ollut ikkunoita eikä muuta ovea kuin se, josta he olivat tulleet sisään. Vain pöytä, pari tuolia, tulisija ja penkki olivat kalusteina. Howland arveli, että tämä oli nyt hänen vankilansa, ja hän katsoi kysyvästi Croisset'hen. Tämä sulki ja lukitsi oven, kääntäen sitten laihat, keltaisen kalpeat kasvonsa insinööriin päin.

— Teidän olisi vaikea arvata, missä nyt olemme.

Howland vaikeni.

— Jos olisitte ollut kauemmin tässä maassa, olisitte kuullut puhuttavan Punaisen surman talosta. Siellä me nyt olemme — vankilassa. Tässä on leiripaikka, joka on ollut tyhjänä koko minun muistini ajan. Vielä ollessani lapsi isorokko puhkesi täällä, surmaten kaikki asukkaat. Yhdeksäntoista vuotta myöhemmin punainen rutto tuli tänne taas, eikä se nytkään jättänyt ainoatakaan elävää olentoa Poste de Mort Rouge'en. Siitä lähtien tämä on ollut vain kärppien ja pöllöjen olinsijana. Tätä paikkaa kammoksuu jokainen elävä olento Athabaskan ja lahden välillä. Siksi te olette täällä hyvässä turvassa.

— Hyvä Jumala! Howland huudahti. — Keneltä minä olen turvassa, keneltä?

— Niiltä, jotka tahtoisivat teidät surmata, herra. Koska te ette tahtonut palata etelään, kaunis Meleese on pakottanut teidät lähtemään pohjoiseen. Ymmärrättekö?

Howland istui hämmästyksestä suunniltaan.

— Ymmärrättekö? Croisset toisti hymyillen.

— Minä — minä luulen ymmärtäväni, Howland vastasi kumeasti. — Te tarkoitatte — että — Meleese —

— Minä tarkoitan, että teidät olisi otettu hengiltä eilen illalla, ellei Meleese olisi teitä pelastanut. Te pelastuitte miina-aukosta — mutta toista surmaa te ette olisi välttänyt. Siinä kaikki, mitä voin teille sanoa. Mutta täällä te olette turvassa. Ne, jotka vainoavat henkeänne, uskovat pian, että olette kuollut, ja silloin annamme teidän palata. Eikö se ole todellakin lempeä kohtalo sellaiselle, joka ansaitsisi tulla revityksi kappaleiksi ja heitetyksi korppien ruoaksi?

— Etkö tahdo kertoa enempää, Jean? insinööri kysyi.

— En muuta kuin että vaikka tahtoisinkin tappaa teidät, pidän kuitenkin teistä. Ehkä siksi, että minäkin olen kerran elänyt etelässä. Kuusi vuotta palvelin yhtiötä Montrealissa, missä kävin koulua.

Sen jälkeen hän kietaisi poronnahkaturkin lujemmin ympärilleen ja avasi oven. Vieläkin kuului vanhan vetokoiran ulvonta.

— Sinä sanoit, että täällä oli kuolema, Howland kuiskasi kumartuen puoliverisen puoleen.

— On eräs, joka jäi eloon punaisen ruton jälkeen, Croisset sanoi kuiskaten hänkin. — Hän kadotti vaimonsa ja lapsensa ja tuli itse hulluksi. Hän asui sitten pienessä mökissä tuolla metsän rajalla, ja kun minä saavuin tänne tänä iltana, siellä oli katolla punainen lippu. Ruton tullessa asetetaan täällä aina punainen lippu katolle varoitukseksi muille. Se on laki tässä maassa. Mutta nyt tuuli on repinyt lipun alas. Hän on kuollut.

Howlandia puistatti.

— Isorokkoon?

— Niin.

Muutaman sekunnin vaitiolon jälkeen Croisset sanoi:

— Jäätte tänne kunnes palaan, ja Howland istuutui pöydän vieressä olevalle tuolille. Neljännestunnin kuluttua puoliverinen palasi tuoden mukanaan suuren käärön ja ruukun.

— Puita on uunin takana. Tässä on ruokaa ja vettä viikoksi sekä nahkoja vuoteeksi. Nyt vapautan kätenne.

— Aiotko jättää minut tänne yksin? Howland huudahti.

— Hyvänen aika, eikö tämä ole sentään parempi kuin hauta, herra? Minä palaan loppuviikolla.

Ovi oli raollaan, ja viimeisen kerran kuului Howlandin korviin koirien ulvonta. Melkein uhkaavana hän tarttui Croisset'ia käsivarresta.

— Jean, ellet sinä tule takaisin, niin mitä sitten tapahtuu?

Puoliverinen naurahti.

— Siinä tapauksessa te kuolette — hiljaa ja rauhallisesti — mikä joka tapauksessa on mukavampaa kuin heittää henkensä dynamiittilaatikon päällä. Mutta minä tulen takaisin, herra. Hyvästi!

Croisset lähti, sulki oven ja lukitsi sen, ja pian ei enää kuulunut hänen askeleitaankaan. Kesti useita minuutteja ennen kuin Howland tuli ajatelleeksi piippuaan tai tulen virittämistä. Vilusta väristen hän nousi lopulta etsimään Jeanin mainitsemia puita, ja pian roihusi takassa iloinen valkea, joka alkoi lämmittää kylmää ja kosteaa huonetta. Howlandista alkoi nyt olo tuntua miellyttävämmältä.

Hän oli nyt yksin, eikä hänellä ollut muuta tehtävää kuin syödä, maata ja tupakoida. Hänellä oli tupakkaa riittävästi, ja tarkastaessaan Croisset'n tuomaa myttyä, hän huomasi ruoankin riittävän erinomaisesti. Hän istuutui tuolille mukavaan asentoon, nosti jalkansa pöydälle, puhalteli sakeita savupilviä ja tuumiskeli, oliko Croisset jo ennättänyt lähteä.

Mitähän Mac Donald sanoo, kun Jackpine kertoo hänen suistuneen koskeen? Luultavasti lähettää heti voimakkaan koiravaljakon Wekuskoon noutamaan Gregsonia ja Thornea. Näiden täytyy nyt palata ja —

Hän nauroi ääneensä ja alkoi kävellä lattialla edestakaisin kuvitellen, miten nuo molemmat herrat hämmästyvät ja kauhistuvat. Kun hän muisti Meleeseä, puna nousi hänen poskilleen, ja hänen silmänsä alkoivat loistaa. Vastoin Howlandin omaa tahtoa tyttö oli pelastanut hänet murhamiehiltä, ja nuori insinööri siunasi Croisset'ia joka oli selittänyt, mitä tarkoitti pohjoiseen matkaaminen. Oh, hän oli nyt saanut todistuksen Meleesen rakkaudesta. Howland alkoi vähitellen ymmärtää koko suunnitelman. Hänen vihollisensa uskoisivat, että hän oli kuollut. He lähtisivät Wekuskosta, ja hän saattaisi silloin palata sinne.

Kun tunti oli kulunut hänen aivonsa alkoivat kuitenkin hautoa synkempiäkin ajatuksia. Jollain salaperäisellä tavalla Meleese oli läheisessä yhteydessä niiden kanssa, jotka vainosivat hänen, Howlandin henkeä, ja kun murhamiehet lähtisivät pois, katoaisi Meleesekin heidän mukanaan. Siitä hän oli aivan varma. Siinä tapauksessa — löytäisikö hän tyttöä enää koskaan? Lähtisikö hän, Howland, etelään — sivistyneemmille seuduille — vai matkaisiko vielä kauemmas pohjoiseen? Vastaukseksi tähän kysymykseen hän muisti Croisset'n sanat: "Herra, Athabaskan ja lahden välillä on sadoittain miehiä, jotka surmaisivat teidät noitten sanojen vuoksi." — Hän lähtisi sittenkin pohjoiseen. Jossain siellä kaukaisessa erämaassa, josta Jean oli maininnut, hän löytäisi tytön, vaikka hänen täytyisi etsiä tätä puoli elämäänsä!

Kello oli puoli kaksitoista, kun hän levitti nahat lattialle ja alkoi riisuutua. Kun hänen silmäluomensa viimein painuivat väsymyksestä umpeen, hän kuuli äänen — samanlaisen heikon, valittavan, nälkää todistavan äänen, jollaisen hän oli kuullut ensi iltana Prince Albertissa. Se oli suden ulvontaa, ja hän ihmetteli, miten se saattoi tunkeutua hänen korviinsa paksun hirsiseinän läpi.

Avatessaan silmänsä seuraavana aamuna hän sai siihen selityksen. Heikko valojuova lankesi huoneeseen, ja hän huomasi katossa pienen aukon. Laitettuaan itselleen aamiaisen hän nousi pöydälle, ja siinä seisten hän voi nähdä ympärilleen ulos. Noin neljänkymmenen metrin päässä alkoi metsä. Sen laidassa oli pieni maja, ja häntä puistatti, kun hän näki majan katolla tuulen repimän punaisen lipun.

Tunnit matelivat. Osan aikaa hän kulutti koluamalla kaikki vankilansa nurkat, mutta hän ei löytänyt mitään, mitä ei ollut nähnyt jo heti alussa. Hän tutki Croisset'n lukitseman oven, huomaten, että sitä kautta hänen oli mahdotonta paeta. Katossa oleva aukko taas oli niin pieni, että hän tuskin saattoi pistää käsivartensa siitä ulos. Ensimmäisen kerran sen jälkeen kun hänen seikkailunsa Prince Albertissa alkoi, Howland tunsi nyt väsymystä ja masennusta. Hän oli vanki — jätetty kohtalonsa huomaan keskelle erämaata. Ja hän — Jack Howland — joka aina oli kerskunut voimillaan, hän oli antanut yhden miehen tuoda hänet tänne!

Tätä ajatellessaan hänen verensä alkoi kiehua. Nyt, kun hänellä oli aikaa ja mahdollisuus muistella kaikkia äskeisiä tapahtumia, kun kuva toisensa jälkeen kiiti hänen silmiensä ohi, hänen vihansa kasvoi. Hänhän oli antanut heidän menetellä niin kuin hänen vihamiehensä parhaaksi näkivät. Hän ei ollut omin voimin pelastunut tappelusta Saskatchewanin tiellä. Sokeasti hän oli antanut houkutella itsensä miina-aukkoon. Ja lapsen lailla oli hän totellut Jean Croisset'ia.

Hän kulki huoneessa edestakaisin, hän polki jalkaa, ja hänen kasvonsa olivat punaiset vihasta ja kiihtymyksestä. Miksi hän ei olisi voinut päästä Jeanista voitolle, yhtä hyvin kuin Jackpine ja ranskalainen olivat voittaneet hänet?

Nyt hän oli selvillä siitä, miten hänen olisi ollut toimittava. Jossakin, ei kaukana, oli Meleesen ja Jackpinen reki kääntynyt pois siitä suunnasta, jonne häntä, Howlandia vietiin. Nuo toiset olivat kahden. Miksi hän ei vanginnut Croisset'ia vaan antoi tämän sulkea hänet tähän autioon taloon? Hän kirosi ääneen muistellessaan, minkälaisia tilaisuuksia hän oli päästänyt käsistään. Pyssyllään hän olisi voinut pakottaa Croisset'n ajamaan tuon toisen reen luo. Olisihan hän voinut hyökätä Jackpinen kimppuun samalla lailla kuin aikaisemmin oli hyökätty hänen kimppuunsa. Ja sitten? Hän hymyili. Mitähän Meleese silloin olisi tehnyt?

Hän teki itselleen kysymyksen toisensa perään ja vastasi niihin samassa. Meleese rakasti häntä. Siitä hän olisi voinut antaa vaikka elämänsä. Howlandin veri kuumeni hänen muistellessaan tytön suloisia suudelmia. Meleese oli nostanut hänen päänsä syliinsä, ja silloin hän oli huomannut hänen silmistään ilmenneestä suuresta surusta, miten paljon tyttö häntä rakasti. Niin, Meleese rakasti häntä! Mutta hän, Howland oli päästänyt hänet käsistään kuin mikäkin raukka!

Hän ei halunnut ajatella enempää. Tulisihan Croisset takaisin. Hän arveli olevan hyvinkin helppoa nujertaa puoliverinen ja pakottaa hänet ajamaan Meleesen luo. Mutta missä hän oli? Luultavastikin hyvin lähellä hänen vihollistaan. Entä sitten! Hän sytytti piippunsa puhaltaen ilmaan savupilven toisensa perästä, niin että koko huone oli pian sakeana tupakansavusta. Jälkiä pitkin hän pääsisi kyllä Meleesen luokse, missä tämä olisikin. Tähän saakka viholliset olivat tulleet hänen luoksensa, nyt hän menisi heitä vastaan. Kun hänellä olisi Croisset vallassaan, eivätkä hänen vihollisensa aavistaisi hänen läsnäoloaan, voitto olisi hänen. Hän nauroi ääneen.

Hän arveli olevan hyvinkin helppoa saada Meleese tulemaan hänen luokseen — tyttö saapuisi tervehtimään Croisset'ia. Howlandin läsnäolo vaikuttaisi tyttöön sitten kuin odottamatta heitetty pommi. Siinä silmänräpäyksessä, kun Meleese huomaisi, mitä kaikkea hän uskalsi hänen tähtensä, että hän oli päättänyt omistaa hänet, ei tyttö voisi hylätä hänen rakkauttaan. Jos niin kuitenkin tapahtuisi, niin — sodassa ja rakkaudessa oli kaikki luvallista. Ja nythän oli kysymys rakkaudesta. Rakkauden vuoksi Meleese oli ryöstänyt hänet työstään ja järjestänyt hänet vangiksi keskelle erämaata. Rakkaus oli hänet siihen oikeuttanut. Rakkaus antaisi myös oikeuksia hänelle, Howlandille. Hän ottaisi nyt puolestaan tytön vangiksi ja antaisi Jeanin viedä heidät molemmat Wekuskoon. Matkalla hän saisi olla Meleesen kanssa kahden, ei ainoastaan useita tunteja, vaan päiviä, ja sillä aikaa hän varmaan voittaisi hänet. Ehkä heitä ajettaisiin takaa, ehkä hänen täytyisi taistella — mutta hän olisi siihen kyllä valmis.

Sinä iltana Howland meni nukkumaan uneksien kaikesta siitä, mitä hän odotti tapahtuvaksi. Tuli toinen päivä, kolmas yö ja kolmas päivä. Tunti tunnilta hän alkoi yhä kärsimättömämmin odottaa Jeanin paluuta. Välillä hän kuumeisesti toivoi pikaista ratkaisua. Hän tiesi, että Croisset oli vahva ja ketterä, ja siksi hän mietti monia kymmeniä hyökkäystapoja. Hän saattoi hyökätä Croisset'n kimppuun hänen syödessään; hän saattoi karata miehen kurkkuun, kun tämä oli polvillaan tulisijan luona; myös Howland saattoi koska tahansa käydä häneen kiinni takaapäin ja iskeä hänet tajuttomaksi. Mutta viimeinen suunnitelma alkoi samassa tuntua hänestä vastenmieliseltä. Hän muisti, että Jean oli pelastanut hänen henkensä eikä ollut aiheuttanut hänelle mitään ruumiillista tuskaa. Siksi Howland päätti odottaa sellaista tilaisuutta, joka ei pahemmin satuttaisi Jeania. Nuori insinööri halusi yhtä rehellistä taistelua kuin Jeankin oli käyttänyt, ja silloin väkevämpi voittakoon.

Seuraavana aamuna Howland kuuli koirien haukuntaa, ruoskan läimäyksiä ja tutun äänen. Jean Croisset oli palannut!

Yhdellä hyppäyksellä Howland oli jaloillaan. Puolipukeissa hän syöksyi ovelle, kyyristyi sen viereen jännittynein lihaksin, ja hänen koko ruumiinsa vavahteli kiihtymyksestä.

Hän oli nyt seurannut mielijohdettaan.

Taistelu

Howland kuuli Jeanin pysähtyvän oven ulkopuolelle. Seurasi hetken hiljaisuus, ikään kun tulija olisi odottanut kuulevansa jotain liikettä sisältä.

— Hyvää päivää, herra! Jean huudahti sitten iloisesti, astuessaan sisään. — Onko mahdollista, että te ette herännyt, vaikka koirani haukkuivat niin vietävästi ja —

Croisset silmäsi tyhjää vuodetta. Howland huomasi, että iloisesta tervehdyksestä huolimatta hänen kasvonsa olivat merkillisen kalpeat. Enempää ei Howland kuitenkaan ehtinyt tutkia häntä, sillä samassa hän heittäytyi koko painollaan mitään aavistamattoman Jeanin kimppuun, ja molemmat kaatuivat lattialle. Mitään rimpuilua ei nyt tarvittu, sillä Jean makasi aivan hiljaa selällään, käsivarret levällä sivuilla, ja kun Howland oli istahtanut jalat levällään hänen päälleen, niin että hän polvillaan painoi Jeanin käsivarsia, hän alkoi selvittää köyttä, jonka hän oli siepannut käteensä rynnätessään ovelle. Mutta Howlandin selän takana kohosivat äkkiä Jeanin jalat. Salaman nopeudella ne kietoutuivat rautaisten käsivarsien tavoin Howlandin kaulan ympärille ja heittivät samassa hänet voimakkaasti läheistä seinää vasten. Howland nousi karjuen, ja keskellä lattiaa seisoi Jean Croisset, turkki riisuttuna, kädet nyrkissä ja silmissä turmion säihke. Mutta se katosi kuitenkin pian, ja kun hän lähestyi Howlandia kohotetuin olkapäin, hänen huulilleen ilmestyi leveä hymy. Howland hymyili takaisin ja meni häntä vastaan. Heidän hymyssään ei kuitenkaan ollut leikkiä eikä ystävällisyyttä. Molemmat olivat huomanneet toistensa äskeisen kasvojen ilmeen, ja he ymmärsivät, mitä tämä hetki merkitsi.

— Minä luulen, että minä nyt tapan teidät, herra, Jean sanoi hiljaa. Hänen äänessään ei huomannut mitään värähtelyä, ei mitään liikutusta. — Minä ajattelen, että minun on nyt surmattava teidät. Olinpa sen melkein päättänytkin palatessani tänne. Jumalan oikeuden nimessä minä otan teidät hengiltä!

Molemmat miehet kiersivät lattiaa, niin kuin pedot luolassaan, Howland nyrkkeilijän asennossa, Jean olkapäät kohotettuina ja ojennetuin käsivarsin, ja koko hänen ruumiinsa paino lepäsi hänen varpaillaan. Äkkiä hän syöksyi Howlandin kurkkuun.

Salamana Howland väistyi vähän ja iski Jeania nyrkillään päähän, niin että tämä lyyhistyi lattialle. Puolittain taintuneena Croisset nousi kuitenkin nopeasti ylös. Hän oli nyt ensi kerran tekemisissä järjestelmällisesti harjoitelleen vastustajan kanssa. Hän oli aivan hämmästynyt, huumeessa. Jälleen hän heittäytyi vastustajansa kimppuun, ja sai taaskin heikentävän iskun. Mutta tällä kertaa hän kuitenkin jäi jaloilleen.

— Nyt minä olen vakuuttunut siitä, että tapan teidät, hän sanoi yhtä rauhallisesti kuin äskenkin.

Hänen äänessään oli kamala sävy. Hän ei ollut kiihtynyt. Hän ei pelännyt. Hän ei tarttunut vyönsä alla olevaan aseeseen. Howlandin huulilta katosi hymy, kun Jean kierteli hänen ympärillään. Howland ei ollut koskaan tapellut sellaisen miehen kanssa kuin nyt; hän ei ollut milloinkaan nähnyt noin järkkymättömän rauhallista vastustajaa. Jeanin silmien säihke syttyi taas ja kasvoi. Hänen poskillaan alkoi palaa kaksi tummanpunaista pilkkua, ja hän naurahti hiukan, kun hän taas teki hyökkäyksen ja Howland iski vastaan — mutta osumatta. Croisset tiesi nyt, mitä hänellä oli odotettavissa, ja myöskin Howland tiesi, mikä häntä uhkasi.

— Minä aion tappaa teidät, Jean sanoi jälleen.

Tähän saakka oli Howlandkin ollut levollinen. Hän tiesi, että itsensähillitseminen oli sama kuin puoli voittoa. Mutta nyt alkoi hänessä kiehua viha. Jeanin silmien välke alkoi suututtaa häntä; hänen valkoiset hampaansa ja hänen röyhkeä varmuutensa sai nuoren insinöörin raivoon. Ranskalainen ei enää hyökännyt; hän odotti nyt vastustajansa liikettä.

Howlandin lihaksia alkoi särkeä, ja hän hengitti kiivaasti, mutta ponnistellen — kun sitävastoin Croisset oli aivan levollinen. Howlandin onnistui saada Jean peräytymään tulisijan luo, pöydän taakse, kaksi kertaa huoneen ympäri, mutta turhaan hän koetti saada tätä ajetuksi johonkin sopivaan nurkkaan, missä voisi antaa hänelle tainnuttavan iskun.

— Minä aion tappaa teidät, Croisset mutisi jatkuvasti.

Howland antoi käsivarsiensa vaipua alas ja sormiensa herpaantua, ja hän hengitti läähättäen. Hän tiesi vielä muutamia uusia nyrkkeilytemppuja — ja niihin hän nyt luotti. Hän vetäytyi erääseen nurkkaan, ja Jean seurasi häntä salamoivin silmin ja jännitetyin lihaksin.

— Nyt, herra, minä tapan teidät, hän sanoi hiljaa. — Nyt väännän niskanne nurin.

Howland asettui selkä seinää vasten. Croisset'n huulilla leikki halveksiva hymy, hänen katsoessaan vastustajaansa. Sitten hän syöksyi Howlandin kimppuun, mutta samassa kun hänen sormensa hapuilivat tämän kurkkua, kohotti tämä nopeasti oikean käsivartensa ja antoi vastustajalleen kamalan iskun leuan alle. Ääntä päästämättä Jean vaipui lattialle. Tultuaan tajuihinsa viittäkymmentä sekuntia myöhemmin hän huomasi olevansa sidottu ja Howlandin seisovan vieressään.

— Hyvä Jumala, se oli hyvä läimäys! hän läähätti, vedettyään pari kertaa syvään henkeään. — Tahdotteko opettaa minulle sen tempun, herra?

— Nouse! Howland käski. — Minulla ei ole yhtään aikaa hukattavana. Hän tarttui ranskalaista kainaloista ja auttoi hänet tuolille istumaan. Sitten hän otti Jeanilta aseet ja oman revolverinsa ja alkoi pukeutua. Pukeuduttuaan hän virkkoi:

— Tiedätkö, Croisset, mitä nyt tapahtuu? Tiedätkö, että kaikesta siitä, mitä sinä ja ne muut ovat minulle tehneet, pääsette vähintään kymmeneksi vuodeksi vankilaan. Käsitätkö, että minä aion toimittaa sinut viranomaisten huostaan, ja heti päästyämme Wekuskoon, lähetän miehiä ajamaan takaa sinun ystäviäsi.

Jeanin laihat kasvot kävivät harmaan kalpeiksi.

— Suuri Jumala, ettehän te voi sitä tehdä!

— Ettenkö voi! Kyllä, sinun suuren Jumalasi nimessä, minä voin. Ja miksi en? Siksikö, että Meleese on ryövärijoukon mukana? Oh, sinä olet hullu, rakas Jean! Minuthan on koetettu surmata monta kertaa. Sinä sait minut valtaasi. Nyt on minun vuoroni. Minä vannon, että jos minä otan sinut mukaani Wekuskoon, saamme satimeen koko joukon.

— Jos, herra?

— Niin — jos!

— Ja se "jos" — Jeanin pää painui rintaa vasten.

— Se riippuu sinusta, Jean. Joko minä otan sinut mukaani Wekuskoon ja jätän sinut viranomaisten käsiin ja lähetän tarpeeksi suuren joukon ajamaan takaa roistoja — tai sinä viet minut Meleesen luo. Kummanko vaihtoehdon valitset?

— Minäkö veisin teidät Meleesen luo, herra?

Howland nousi ja hänen äänensä värähteli liikutuksesta.

— Jos viet minut Meleesen luo ja vannot tottelevasi minua, minä en tee mitään pahaa sinulle enkä ystävillesi.

— Entä Meleese — Jeanin katse synkistyi — ette kai aio tehdä hänellekään pahaa?

— Hänelle! Howland voi tuskin olla nauramatta. — Hyvä Jumala, oletko sinä sokea, mies, kun et käsitä, että minä teen kaiken juuri hänen tähtensä? Minä sanon sinulle, että minä rakastan häntä ja että olen valmis kuolemaan taistelussa hänen takiaan. Tähän saakka minulla ei ole ollut tilaisuutta. Sinä ja ystäväsi olette käyttäytyneet kavalasti minua kohtaan, Croisset, vainoten minun henkeäni. Mutta nyt se on lopussa. Ymmärrätkö? Sinä viet minut Meleesen luo, tai muussa tapauksessa ei jää mitään jäljelle sinusta eikä ystävistäsi. Minäkö tekisin hänelle pahaa! Howland nauroi taas. — No, Jean, mitä olet päättänyt?

Ranskalaisen silmissä välkkyi kylmä kiilto. Harmaa kalpeus katosi hänen kasvoiltaan, ja hänen suunsa vetäytyi arvoitukselliseen hymyyn.

— Erehdytte muutamista seikoista, herra. Tähän päivään asti minä olen taistellut puolestanne enkä teitä vastaan. Mutta nyt annatte minulle yhden ainoan mahdollisuuden. Minä vien teidät Meleesen luo, ja se merkitsee —

— Hyvä! Howland keskeytti hänet.

— No, no, eipä niin hyvä kuin luulette! Se merkitsee, että ette palaa sieltä milloinkaan, herra. Kuolemanne on siellä varma.

Howland kiirehti tulisijan luo.

— Oletko nälkäinen, Jean? hän kysyi ystävällisesti. — Älkäämme riidelkö! Sinulla on ollut hauskaa kustannuksellani — nyt on minun vuoroni. Oletko jo syönyt aamiaista?

— Olin ajatellut saavani syödä sen teidän kanssanne, Jean sanoi katkeran leikkisästi.

— Sitten — sitten kun minä olisin antanut sinulle ruokaa, ajattelit tappaa minut, Howland sanoi nauraen, pannessaan suuren poronlihakimpaleen hellalle paistumaan. — Olet aika vekkuli!

— Teidät pitäisi surmata!

— Sen olet sanonut minulle jo ennenkin. Kun tapaan Meleesen, saan tietää syyn siihen, — ellen —

— Ellette?

— Niin minä tapan sinut, Jean. Olen juuri päässyt selville siitä, että sinut pitäisi tappaa. Jos siellä, minne me nyt lähdemme, Croisset, joku kuolee, niin kyllä se olet juuri sinä.

Jean oli vaiti. Hetken kuluttua Howland pani pöydälle leipää, poronpaistia ja suuren kannullisen kahvia. Sen jälkeen hän meni Jeanin luo ja vapautti hänen kätensä. Istuessaan toisella puolella pöytää hän viritti revolverin ja asetti sen lautasensa viereen. Jean irvisti hiukan ja kohautti olkapäitään.

— Tästä on leikki kaukana, Howland sanoi varoittaen. — Jos minusta on tarpeellista ampua sinut, niin teen sen epäilemättä. Varo siis herättämästä epäluuloja!

— Minä tyydyin vain kunniasanaanne, Jean sanoi pistävästi.

— Tyydyn minäkin sinun sanaasi jossain määrin, Howland sanoi, kaataen kahvia kuppeihin. Äkkiä hän tarttui revolveriinsa. — Et ole koskaan nähnyt minun ampuvan, Croisset. Näethän tuolla seinällä naulassa kupin? Kolme kertaa Howland ampui sen läpi erehtymättä. Sitten hän katsoi hymyillen Jeaniin.

— Annan sinun käyttää käsiäsi ja jalkojasi — paitsi yöllä, Howland sanoi.

— Hyvä Jumala, voitte olla minun suhteeni rauhallinen. Annan sanani siitä, että olen kauniisti.

Aurinko oli jo korkealla, kun Croisset meni ulos. Hänen rekensä ja koiransa olivat sadan askeleen päässä talosta ja Howlandin ensimmäisenä tehtävänä oli ottaa haltuunsa Jeanin pyssy ja korjata siitä pois patruunat. Kun he sitten olivat lähtövalmiina, Croisset kääntyi puolittain insinöörin puoleen.

— Herra, hän sanoi hiljaa, — en voi sille mitään, että pidän teistä, vaikka minun olisi jo kauan sitten pitänyt surmata teidät. Toistan vieläkin, että jos lähdette pohjoiseen, teillä on sadasta yksi mahdollisuus välttää kuolema. Vakuutan, että jopa puut kaatuvat siellä teidän päällenne — ja että korpit nokkivat teiltä silmät. Ainoa onnellinen mahdollisuus, herra —

— Sitä juuri aion käyttää, Howland sanoi varmalla äänellä.

— Aioin sanoa, Jean sanoi levollisesti, — että sikäli kuin niitä, jotka eilen lähtivät Wekuskosta, ei ole kohdannut mikään onnettomuus, on sekin ainoa mahdollisuus hävinnyt. Jos palaatte etelään, henkenne on turvassa. Jos taas lähdette pohjoiseen, olette kuoleman oma.

— Kai siellä sentään on jotain hauskaa, Howland sanoi nauraen. — Kas niin, Jean, hoputa koiriasi!

— Minun mielestäni olette hullu — mutta rohkea mies, Croisset sanoi, läiskäyttäen ruoskaansa vetokoirien keltaisten selkien yli.

Takaa-ajo

Jean juoksi koirien vieressä ja Howland reen perässä. Pari kertaa Croisset vilkaisi hymyillen taakseen insinööriin, ja tämä katsoi häneen kylmästi, mutta heidän katseissaan oli kuitenkin keskinäistä ymmärtämystä. Howland käsitti, että ranskalainen kyllä pääsisi pian kauemmas, mutta ei kuitenkaan niin pitkän matkan päähän, ettei hänen luotinsa tätä tavoittaisi. Hän olikin päättänyt kylmäverisesti ampua Croisset'n jos tämä yrittäisi paeta. Jos hänen täytyisikin jatkaa matkaa yksinään, hän saattaisi helposti seurata Meleesen ja Jackpinen reen jälkiä.

Toisen kerran pohjoiseen tulonsa jälkeen hän tunsi nyt verensä kuumenevan samoin kuin silloin, kun hän Prince Albertissa oli vuorella seistessään kuullut suden ulvontaa ja sitten myöhemmin nähnyt ikkunan läpi kauniit naiskasvot. Howland oli niitä miehiä, jotka täysin luottivat omiin ruumiin- ja sielunvoimiinsa, ja hän tunsikin nyt itsensä hyvin levolliseksi. Hänen voitokas taistelunsa kaupungissa kaikkia vaikeuksia vastaan oli antanut hänelle luontaista itseluottamusta. Se ilmenikin hänen iloisilla kasvoillaan hänen juostessaan reen perässä, ja se ihmetytti suuresti Jean Croisset'tia.

— Siunatkoon, olette merkillinen ihminen! ranskalainen huudahti, heidän kuljettuaan jo noin puoli peninkulmaa. — Pyhimysten nimessä, herra, te nauratte — vannon, ettei nyt ole mitään naurunaihetta.

— Voiko mies olla muuta kuin iloinen, ollessaan matkalla häihinsä? Howland sanoi läähättäen.

— Mutta ei kuitenkaan ollessaan matkalla hautajaisiinsa!

— Jos olisin sinun siunattuja pyhimyksiäsi, antaisin salaman iskeä ja tuhota sinut, Croisset. Minkälainen sydän sinulla oikeastaan on, mies? Siellä, minne nyt olemme matkalla, on maailman kaunein tyttö. Minä rakastan häntä. Hän rakastaa minua. Kuinka en siis olisi iloinen, kun nyt niin pian saan nähdä hänet ja ottaa hänet mukaani etelään?

Jean mutisi jotain.

— Ehkä sinä olet mustasukkainen, Jean, sanoi Howland. — Sitä minä en totisesti olekaan tullut ajatelleeksi.

— Minä omistan sen, jota rakastan, ja häntä en vaihtaisi keneenkään toiseen.

— Hitto sinua ymmärtäköön, mies! insinööri huudahti. — Sinä sanot olevasi rakastunut, mutta kuitenkaan et tahdo auttaa Meleeseä ja minua. Mitä se merkitsee?

— Mutta sitähän minä juuri teen — autan Meleeseä. Olisin tehnyt hänelle vielä suuremman palveluksen, jos olisin antanut heti ensimmäisenä iltana tappaa teidät ja jättänyt ruumiinne pedoille. Olenhan sanonut teille kymmenet kerrat, että olisi aivan oikein tappaa teidät. Ja teidät tapetaankin — vieläpä sangen pian, herra.

— Mutta niin ei sittenkään tapahdu, Jean. Etsin nyt käsiini Meleesen, ja sitten palaamme yhdessä etelään. Jos olet kunnon mies, Croisset, saat ehkä kyyditä meidät Wekuskoon, vieläpä mahdollisesti pääset sulhaspojaksi meidän häihimme. Mitä siitä sanot?

— Te olette hullu, Jean sanoi ja läimäytti ruoskaansa koirille ohjaten ne kääntymään luoteeseen.

— Voitamme täten kokonaisen päivän, Croisset selitti Howlandin kysyessä kiivaasti syytä suunnan muuttamiseen. — Tulemme näin toiselle tielle, jota kulkien pääsemme pikemmin perille. Siitä riippuu ainoa mahdollisuus teidän pelastumiseksenne, herra. Jos tuo toinen reki on sivuuttanut —

Jean kohautti olkapäitään ja hoputti koiriaan.

— Kuulehan, Howland huusi, juosten hänen vieressään. — Ketkä matkustavat siinä toisessa reessä?

— Ne, jotka aikoivat tappaa teidät Prince Albertissa ja Wekuskossa, Croisset vastasi.

Howland hiljensi juoksuaan, niin että hän jäi hieman jälkeen. Tunnin kuluttua hän oli niin väsynyt, että hänen täytyi usein istua rekeen, ja matka edistyi siten hitaammin. Jean ei enää vastannut hänen kysymyksiinsä. Howland voi huomata, että Croisset näytti nyt olevan yhtä halukas kuin hänkin pääsemään perille mahdollisimman pian. Howland tuli ajatelleeksi, että koska hän kai nyt tapaisi pahimmat vihollisensa, hän taistelisi heitä vastaan, ja kun he olisivat poissa hänen tieltään, eivät pohjoisessa tuntisi häntä muut kuin Meleese ja voitettu Croisset.

Toivo täytti hänen sydämensä, ja hän kumartui tarkkailemaan Jeanin lataamatonta pyssyä. Peninkulma peninkulmalta vakiintui hänen päätöksensä, että hän ottaa nyt ratkaisevan askeleen. Jos he pääsisivät Meleesen ja Jackpinen jäljille ennen kuin toinen reki oli ehtinyt ohi, hän jäisi odottamaan vihollisiaan; jos nämä taas olisivat jo päässeet edelle, hän ajaisi heitä takaa ja hyökkäisi heidän kimppuunsa.

Samanlaisella tarkkuudella kuin olisi suunnitellut tunnelin tai sillan rakentamista, hän selvitti itselleen kaikki mahdollisuudet. Reessä olisi ehkä kaksi tai kolme henkeä. Jos he tulisivat lyhyen ampumamatkan päähän, hän pakottaisi Jeanin sitomaan heidät, pitäen itse heitä paikallaan ase viritettynä. Jos he taas tekisivät vastarintaa, hän ehtisi ampua heidät kuoliaiksi tai ainakin haavoittaa heitä, ennen kuin he ehtisivät tarttua pyssyihinsä, jotka heillä epäilemättä oli mukanaan reessä. Tilanne oli nyt muuttunut sellaiseksi, ettei hän enää tullut ollenkaan ajatelleeksi, mitä nuo miehet mahdollisesti olivat Meleeselle.

Tuntia ennen päivällistä, kun he olivat saapuneet jääpeitteiselle kukkulan laelle, Jean osoitti alas laaksoon, joka oli sen ja toisten kaukana näkyvien vuorten välissä.

— Tämä on osa Barren Landsia. Näettekö tuota tummaa metsänrajaa vuoren länsi- ja eteläpuolella? Siellä toisella puolella on Athabaska-maa. Jostain sieltä löydämme varmasti ne toiset jäljet. Olin odottanut, että me tapaisimme heidät jo täällä laaksossa.

— Ketkä? Meleesen ja Jackpinen, vai —.

— Ei, ne toiset, herra. Syömmekö nyt päivällistä?

— Emme ennen kuin olemme löytäneet jäljet, Howland sanoi. — Haluan mahdollisimman pian saada selville sen — yhden ainoan mahdollisuuden, josta sinä olet maininnut, Croisset. Jos he jo ovat ennättäneet ohitsemme —

— Jos he todellakin ovat ennättäneet ohitsemme, on viisainta, herra, että annatte minun tässä ampua luodin ohimoonne.

Hän meni koirien luo ja ohjasi ne alas kukkulan rosoista rinnettä Howlandin työntäessä rekeä. Kolme neljännestuntia he taivalsivat tasankoa pitkin näkemättä missään liikettä, ja Howland huomasi, että Jean alkoi näyttää yhä pettyneemmältä, mutta vielä vähän matkaa ajettuaan Croisset pysäytti koirat ja huudahti:

— Mitä sanotte noista? Hän osoitti lunta.

Melkein laakson laidassa he näkivät kahden reen jäljet. Silmänräpäykseksi Howland unohti varovaisuutensa kääntäen Jeanille selkänsä ja kumartuen lähempää katsomaan jälkiä. Katsahtaessaan sitten seuralaiseensa Howland huomasi hänen silmissään merkillisen veitikkamaisen ilmeen.

— Olette hyvin ajattelematon, herra! hän sanoi. — Olkaa hiukan varovaisempi, herra! Ei ole sanottu, että minä toisen kerran jaksan vastustaa tuollaista houkutusta.

— Todellakin! Howland huudahti hypäten pystyyn. — Olen sinulle hyvin kiitollinen, Jean. Ellei minulla olisi epäilyksiäni, puristaisin kättäsi. Kaukanako edellä luulet heidän olevan?

Croisset oli polvistunut jälkien viereen.

— Hangen pinta on aivan äskettäin rikottu. He ovat kulkeneet tästä noin pari kolme tuntia sitten. Mutta toinen reki on kulkenut tästä jo kolme, neljä päivää sitten.

Howland kääntyi, tarttuen Croisset'n pyssyyn. Jean näki, että insinööri asetti siihen uusia patruunoita.

— Jos sinulla on eväissäsi jotain sopivaa kylmää syötävää, niin ota nyt esiin, hän käski. — Syömme juostessamme. Ellei mitään sellaista ole, on tyydyttävä olemaan nälissämme. Meidän täytyy tavoittaa se reki nyt iltapäivällä tai ainakin illalla — taikka nääntyä.

— Siunatut pyhimykset, mutta siinä tapauksessa varmasti näännymme. Ja ellemme me, niin nääntyvät ainakin koirat.

— Eikö ole mitään sopivaa syötävää?

— On palanen kuivaa lihaa — siinä kaikki. Mutta sanon, että meidän on mahdoton saada kiinni sitä rekeä.

— Mutta minä sanon, että jos on jotain syötävää mukana, niin ota se heti esiin, Croisset. Meidän on saatava kiinni rakkaat ystäväsi, ja jos vitkastelet, niin tapahtuu jotain epämiellyttävää. Käsitätkö?

Jean oli kumartunut eväslaukkuun päin, ja insinöörin uhkaavat sanat saivat hänen silmänsä salamoimaan vihasta. Samassa hän näytti aikovan sanoa jotain, mutta hillitsi itsensä ja otti esiin lihanpalan, jonka hän jakoi kahtia antaen ensin toisen palan Howlandille, ennen kuin meni koirien luo. Seuraavan tunnin aikana hän katsoi vain pari kertaa taakseen, ja koetti parhaansa mukaan hoputtaa koiria. Ennen kuin he olivat saapuneet Jeanin osoittamaan metsänlaitaan, Howland huomasi, että koirat alkoivat väsyä. Etukoira kulki vain laahustaen, ja monta kertaa koko valjakko pysähtyi. Ainoastaan Croisset'n ruoskaniskut saivat sen liikkeelle. Kaiken kukkuraksi Howland tunsi pian itsensäkin niin uupuneeksi, ettei hän jaksanut seurata Jeania, ja kun hän istahti rekeen, matka edistyi vieläkin hitaammin.

He pääsivät kuitenkin vähitellen metsään, ja Jean, joka näytti unohtaneen sekä seuralaisensa että koirien väsymyksen, kulki valjakon edellä, katse tähdättynä edessä oleviin kapeisiin raiteisiin. Howland huomasi selvästi, että hänen äskeiset uhkaavat sanansa painoivat Jeanin mieltä, ja hän koetti useita kertoja voittaa hänen yrmeytensä, mutta Jean pysyi jäykkänä ja vastasi harvasanaisesti kysymyksiin. Viimein insinööri hyppäsi reestä ja juoksi hänen luokseen.

— Pysähdy, Jean! hän huudahti. — Olen jo saanut tarpeekseni. Sinä olet oikeassa, ja minä pyydän sinulta anteeksi. Koirat ja minä emme enää jaksa jatkaa matkaa tällä tavoin. On kai viisainta, että syömme nyt. Vai mitä sanot?

— Minä sanon, että pysähdymmekin nyt juuri parhaiksi, Croisset vastasi hyvin suopeasti. — Puoli tuntia vielä, ja olisimme päässeet metsän läpi, ja heti sen takana ovat ne, joita etsitte — Meleese ja hänen väkensä. Aioin juuri ilmoittaa sen teille Meleesen takia. Mitä tapahtuisikaan, jos ilmestyisitte sinne keskellä kirkasta päivää! Kuulkaa!

Jean kohotti varoittaen kätensä. Etäältä kuului koirien haukuntaa.

— Se on Mackenzie-koiriamme, hän jatkoi hiljaa, ja hänen äänessään oli voitokas sävy. — No, herra, kun nyt olen tuonut teidät tänne, niin mitä nyt aiotte tehdä? Haluatteko, että lähdemme syömään päivällistä niiden kanssa, jotka tulevat surmaamaan teidät, vai tahdotteko viettää tässä muutamia tunteja rauhoittuaksenne? Sanokaa itse!

Silmänräpäyksen Howland seisoi liikkumattomana, hyvin hämmästyneenä ranskalaisen äsken lausumista sanoista. Mutta pian hän kuitenkin oli entisensä. Hänen silmissään oli metallinkova kiilto, kun ne kohtasivat Jeanin puolittain pilkallisen katseen.

— Ellen olisi käskenyt sinun pysähtyä, niin olisimmeko jatkaneet matkaa? Howland kysyi pidättäen henkeään.

— Aivan varmaan, Croisset vastasi hymyillen. — Tehän sanoitte minulle, että jos vitkastelisin, tapahtuisi jotain epämiellyttävää.

Salamana Howland tempasi esiin revolverinsa ja ojensi sen ranskalaisen sydäntä kohti.

— Jos joskus olet rukoillut siunattuja pyhimyksiäsi, Jean Croisset, niin tee se nyt. Minä aion ampua sinut.

Valonsäde

Siinä silmänräpäyksessä vaihtui ilme Croisset'n kasvoilla. Pilkallinen hymy kuoli hänen huuliltaan, ja hän muuttui harmaan kalpeaksi nähdessään Howlandin sormen olevan valmiina painamaan viritettyä hanaa. Silmänräpäys sen jälkeen kuului terävä naksaus.

— Kirottua! Tyhjä hylsy! Howland huudahti. — Unohdin ladata tuvassa ampumieni panosten jälkeen. Mutta nyt täältä tulee, Jean!

Tahallaan hän ampui toisen tyhjän patruunan.

— Hyvä Jumala! Croisset läähätti. — Herra — Metsän takaa kuului koirien haukuntaa. Howland siirsi sekunniksi katseensa ranskalaisen pelästyneiltä kasvoilta kääntyen katsomaan sinne päin, josta ääni kuului.

— He tulevat! Croisset huusi. — Minä vannon, että —

Jälleen Howland kohotti revolverinsa ja tähtäsi Jeanin sydämeen.

— Nyt on aivan välttämätöntä, että minä ammun sinut, hän sanoi pelottavan rauhallisena. — Minähän sanoin surmaavani sinut, jos sinä johdatat minut ansaan. Nyt ei ole muuta keinoa kuin tapella — jos tänne tulee ihmisiä. Kuule!

Tällä kertaa kuului lähempää miehen ääni sekä liikkeelle lähtevän koiravaljakon hiljaista haukkumista. Howlandin kasvot tulivat yhtä vaaleiksi kuin Croisset'nkin, mutta se ei johtunut pelosta.

— Nyt ei ole muuta neuvoa kuin tapella, hän sanoi yhä entistä rauhallisemmin. — Jos nyt olisin peninkulman tai pari taaempana, kaikki kävisi niin kuin olin suunnitellut. Mutta täällä —

— Kiirehtikää, herra, seuratkaa minua. Se on ehkä joku metsästäjä, joka lähtee tarkastamaan ansojaan. Pahimmassa tapauksessa —

— Mitä sitten? Howland kysyi.

— Voitte ampua minut hiukan myöhemmin, ranskalainen selitti, hänkin nyt levollisempana. — Hyvä Jumala, minä pelkään teidän revolverianne! Minä koetan pelastaa teidät, jos voin. Annatteko minun koettaa — vai ammutteko minut?

— Minä ammun sinut, jos sinä epäonnistut! insinööri vastasi.

Tuskin hän oli tämän sanonut, kun Croisset juoksi koirien luo, tarttui etummaisen koiran niskahihnaan ja vei valjakon jäljiltä viereiseen pensaikkoon ja sen kautta kauemmas sivuun. Tuskin he olivat ehtineet sadan metrin päähän, kun he jälleen kuulivat miesäänen. Jean pysäytti valjakkonsa.

— Ylistetty olkoon Pyhä Neitsyt, meillä oli todellakin onnea! hän huudahti. — Tuo toinen reki on poikennut itäisille jäljille. Jos se olisi tullut aukeamalle, josta käännyimme tänne —. Hän huoahti helpotuksesta. — Hyvä Jumala, tuskinpa he olisivat ajaneet eteenpäin jäämättä ihmettelemään!

Howland latasi revolveriaan.

— Ensi kerralla en aio ampua turhaan, hän sanoi pitäen asetta koholla. — Olit hetki sitten lähempänä kuolemaa kuin koskaan olet ollut, Jean, — ja nyt puhukaamme asiat selviksi keskenämme. Matkalla luotin vielä vähän sinuun, mutta nyt en enää tee sitä. Katson nyt sinut pahimmaksi vihollisekseni, ja vaikka nyt oletkin hyvin lähellä ystäviäsi, et milloinkaan ole ollut niin tukalassa tilanteessa kuin nyt. Jos epäonnistun tehtävässäni, tapan sinut. Jos et toimi niin, että saan nähdä Meleesen ja puhua hänen kanssaan, niin tapan sinut. Kuolemasi on siinä tapauksessa yhtä varma kuin lähestyvä yö. Saadessani pienenkin aiheen epäluuloon ammun kuulan sydämeesi. Mitä sinä nyt siis aiot tehdä?

— Olen iloinen, että vielä olen hengissä. Koetan nyt tehdä parhaani, Jean vastasi. Samassa muutamia lumihiutaleita putosi maahan, ja Jean katsoi taivaalle. — Tunnin kuluttua tulee sankka lumisade. Elleivät he siihen mennessä havaitse jälkiämme, olemme turvassa.

He jatkoivat matkaa hitaasti ja varovaisesti metsän läpi, ja joka kerran kun Jean kääntyi, hän näki Howlandin revolverin piipun olevan tähdätyn itseään kohti.

Puolen tunnin kuluttua Croisset pysäytti valjakon kukkulan juurella.

— Jos luotatte minuun, niin pyydän teitä menemään edellä, hän kuiskasi. — Tuon kukkulan laella on vanha koju, joka on ollut hylättynä vuosikausia. Sieltä voitte nähdä illalla valon Meleesen ikkunasta.

Hän ei odottanut vastausta, vaan alkoi kiivetä kummun rinnettä ylös. Pian he olivat kojun luona, eikä siellä näkynyt mitään elonmerkkejä. Jean tutki tarkasti lumen pinnan, ja huomattuaan, ettei vaaraa ollut, hän huoahti helpotuksesta.

— Jumalan kiitos, tähän saakka olen pelastanut nahkani, hän sanoi suu tahallaan vinossa. — Nyt, herra, päättäkää itse, onko Jean pitänyt sanansa!

He olivat menneet kukkulan toisen rinteen reunalle, ja sieltä Croisset osoitti sormellaan heidän edessään aukenevan tasangon yli. Noin puolen peninkulman päässä oli kolme, neljä hirsirakennusta, mustia ja aution näköisiä. Eräs näistä rakennuksista oli aivan sen näköinen kuin se, missä Howland oli ollut vankina, ja kun hän katseli sitä, hän näki samassa koiravaljakon ja reen tulevan talon takaa ja pysähtyvän sen eteen. Hän erotti selvästi ajajankin. Croisset sanoi äkkiä:

— Kuulkaahan! Te kai näette tuon miehen, joka nyt parhaillaan astuu portaita ylös taloon. Voin kertoa teille, että hän on sama henkilö, joka aikoi tappaa teidät Prince Albertissa, ja hän oli myös mukana sulkemassa teitä miinatunneliin. Talo on hänen asuntonsa, ja nyt hän luultavasti menee Meleesen luo. Jos olisitte taitava ampuja, voisitte lähettää häneen luodin näinkin kaukaa.

Mies oli pysähtynyt. Silmänräpäyksen hän katsoi laaksoon päin — sitten hän katosi. Howland ei lausunut sanaakaan, mutta jokainen jäsen hänen ruumiissaan värisi.

— Sanot, että Meleese on tuolla, hän sanoi viimein. — Entä tuo mies — kuka hän on, Croisset?

Jean kohautti olkapäitään ja väistyi pensaikkoon päin.

— Sitä en sano, hän vastasi. — Olen tuonut teidät tänne. Olen näyttänyt teille portaat, jotka vievät Meleesen huoneeseen. Voitte hakata minut palasiksi, mutta en sano, kuka hän on.

Taas Howlandin silmät saivat uhkaavan ilmeen.

— Ojenna kätesi selän taa, Croisset, hän käski. — Aion nyt sitoa kätesi, samoin kuin sinäkin teit minulle. Sitten —

— Entä sitten? Jean kysyi totellen hänen käskyään.

— Sitten sinä kerrot minulle kaikki, mitä minä tahdon tietää, Howland täydensi sitoen hänen kätensä yhteen ranteista.

Sen jälkeen he menivät majaan. Huoneessa, jota valaisi vain yksi ikkuna, ei ollut muuta kuin yhdellä seinällä suurehko pöytä sekä muutamia tavaralaatikoita, joita nähtävästi oli käytetty tuoleina. Hän viittasi Jeania istumaan. Itse Howland lähti ulos, sitoi kiinni valjakon etukoiran ja palasi sen jälkeen tupaan.

Valo lankesi ikkunasta suoraan Croisset'n tummapintaisille kasvoille sekä Howlandin revolveriin, joka oli tähdätty ranskalaisen rintaa kohti.

— Nyt, hyvä Jean, olemme valmiit puhumaan keskenämme vakavasti. Tässä me nyt istumme kaikessa rauhassa, ja tuolla alhaalla — juuri parahiksi niin kaukana, ettei sinne kuulu, kun minä ammun — ovat vihollisemme. En todellakaan tiedä vielä paljon mitään. En tiedä syytä, miksi minä en voisi lähteä tuonne alas aivan avoimesti ja rehellisesti ja miksi he eivät kutsuisi minua syömään hyvää illallista kanssaan. Kuitenkin tiedän, ettei minun elämäni olisi minkään arvoinen, jos sinne menisin. Sinä voit selvittää sen minulle täydellisesti, minä vaadin sitä nyt sinulta. Saatuani tietää, miksi minut tahdotaan surmata, en aio enää olla sellainen houkkio kuin tähän saakka. No niin. Alahan siis, tai minä ammun sinut.

Jean istui järkähtämättömän rauhallisena — suorana ja pelkäämättömänä.

— Ampukaa vain, herra, hän sanoi hiljaa. — Olen vannonut Pyhän Neitsyen nimeen olla sanomatta mitään enempää kuin jo olen sanonut. Kiduttakaa miten paljon tahdotte, minä en missään tapauksessa vastaa kysymyksiinne.

Hitaasti Howland kohotti revolverinsa.

— Vielä kerran, Croisset, kerrotko?

— En, herra.

Pimeässä majassa pamahti kova laukaus. Jeanin toisesta korvalehdestä puristui esiin veripisara, mutta vaikka kuula oli suhahtanut niin läheltä hänen aivojaan, ei hän ollut edes liikahtanut.

— Kerrotko minulle, Jean?

Tällä kertaa insinööri tähtäsi ranskalaisen silmien väliin.

— En, herra.

Miesten katseet kohtasivat. Kiivaasti huudahtaen Howland antoi aseensa vaipua.

— Suuri Jumala, sinä olet todellakin urhoollinen mies, Jean Croisset! Mieluummin tapan tusinan muita kuin sinut.

Hän nousi ja meni ovelle. Ulkona satoi vielä vähän lunta. Alkoi jo hämärtää. Hermostuneesti nauraen hän kääntyi Jeanin puoleen.

— Hitto vieköön, tunnen oikein halua pyytää sinulta anteeksi. Tuliko korvasi kipeäksi?

— Ei sanottavasti. Tuntuu vain siltä kuin siihen olisi pistetty neulalla. Ammutte hyvin, herra.

Howland istuutui jälleen ja katsoi seuralaistaan kasvoihin.

— Minä tarkoitan nyt totta, Croisset. Älkäämme riidelkö! Olen saapunut tänne tavatakseni Meleesen. No, — miten se on mahdollista?

— Niin totta kuin elän, en tiedä, Jean vastasi niin rauhallisena, kuin ei pyssynkuula olisi pitkiin aikoihin vinkunut hänen kuuluvillaankaan. — On nähdäkseni vain yksi keino: odottaa täällä kukkulalla kunnes Meleese lähtee ajelemaan koirillaan. Hänellä on oma valjakkonsa, ja tavallisesti hän lähtee ulos yksinään tai jonkun naisen kanssa leiriltä. Mutta hän on viime aikoina saanut istua reessä ehkä liian paljon; epäilen siksi, huvittavatko koirat häntä enää.

— Olin ajatellut käyttää sinua, Howland sanoi, — mutta olen kadottanut luottamukseni sinuun. Suoraan sanoen, Croisset, olen varma siitä, että olet yhtä valmis iskemään puukon minun selkääni kuin tuolla alhaalla asuvat roistot.

— En selkään, herra, ranskalainen sanoi hymyillen. — Sen olisin jo voinut tehdä, jos olisin tahtonut. Ei, ottelumme jälkeen minä tuskin enää haluan teitä surmata.

— Mutta olisin hullu, jos luottaisin sinuun! Eikö totta?

— Ette, jos minä annan sanani.

— No, kuulehan, Croisset, en voi vastustaa itseäni, vaan antaudun vaaraan. Howland sanoi äkkiä totisena. — Tahdotko siis lähteä illalla Meleesen luo ja kertoa hänelle pyyntöni.

— Mikä se pyyntö on?

— Että hän tulisi tänne majaan.

— Sitä en tee, herra.

— Piru sinut periköön! Howland kivahti. — Jos olisin varma siitä, etten enää tarvitsisi sinua, kuristaisin minä sinut nyt kuoliaaksi.

Hän nousi ja meni tulisijan luo. Vaikka se olikin vanha, voi siihen vielä kuitenkin sytyttää takkavalkean, ja koska ulkona oli jo pimeä, joten savu ei voinut näkyä, hän alkoi valmistaa iltaruokaa. Jean katseli häntä koko ajan vaiti, ja vasta kun ruoka ja juoma olivat valmiina pöydällä, insinööri keskeytti hiljaisuuden.

— En tietystikään aio ryhtyä syöttämään sinua. Sen vuoksi minun täytyy nyt päästää kätesi vapaiksi. Mutta ole varuillasi!

— Minähän saattaisin murhata teidät haarukalla, ranskalainen hymähti veitikkamaisesti. — Juon maljanne, herra, ja toivotan teille menestystä.

— Sinä valehtelet! Howland kähisi.

Jean, joka oli kohottanut kahvikuppinsa, antoi sen vaipua.

— Se on totta, hän vakuutti. — Taistelun jälkeen erämaan talossa en voi muuta kuin toivoa teille menestystä. Juon myös Meleesen menestykseksi, ja heidänkin onnekseen, jotka ovat pari kertaa koettaneet surmata teidät, mutta kaikki on hyvin outoa. Ne, jotka ovat leirissä, ovat onnellisia siksi, että luulevat teidän kuolleen. Te taas ette tule onnelliseksi, ennen kuin he ovat kuolleet. Ja Meleese — voiko tämä kaikki tuoda hänelle onnea? Vakuutan, että olen yhtä huolestunut kuin tekin! Antakoon Pyhä Neitsyt minun vajota maahan kuolleena, ellen sitä ole.

Howland joi kahvinsa, ja hänen katseensa synkkeni. Hän muisti, miten Jean oli taistellut hänen puolestaan Prince Albertissa.

— Olit vähällä tappaa yhden heistä — sinä iltana Prince Albertissa, hän sanoi hitaasti. — En voi käsittää, miksi silloin olit minun puolellani, etkä nyt kuitenkaan halua auttaa minua. Pelkäätkö lähteä tuonne alas?

Jean naurahti.

— Ette olisi ainoa, joka kuolisi jos he näkisivät minut näin, mutta jo riittää, herra. En sano enempää. Olen antanut sanani siitä.

Mitään vastaamatta Howland sitoi Croisset'n jalat.

— Lähden vähän tähystelemään. En pelkää, vaikka rupeaisitkin huutamaan. Joka tapauksessa kuulisin sen ensin. Mutta jos jalkasi olisivat vapaat, päähäsi pälkähtäisi ehkä lähteä pois.

— Ettekö voisi levittää huopaa lattialle? Jos viivytte kauan, tämä on vähän liian kova istua.

Muutaman minuutin kuluttua Howland lähti ulos tehtyään vankinsa olon niin mukavaksi kuin mahdollista. Nuoren insinöörin ympäröi pimeys. Ainoa, mitä hän näki, oli pari kolme valontuiketta. Tähdet eivät loistaneet taivaalla; lunta satoi vieläkin, ja valot alkoivat vilkuttaa yhä himmeämpinä.

Hänet valtasi hillitön halu löytää Meleese ja hänen väkensä. Hän oli lujasti vakuuttanut itselleen, että hän tekisi kaiken harkiten ja rauhallisesti, ja ettei hänen suuri rakkautensakaan saisi häntä poikkeamaan siitä harkitsevasta elämäntavasta, joka myös oli tehnyt hänestä etevän insinöörin. Seisoessaan siinä lumessa hän varmistui siitä, että hänen jälkensä kyllä peittyisivät seuraavaksi päiväksi, ja että hän siten voisi vuorenharjanteelta seurata Meleesen liikkeitä ja odottaa häntä epämääräisen ajan. Hän astui hitaasti rinnettä alas. Hyvin lyhyen matkan päässä pimeässä oli nyt hän, jonka vuoksi Howland oli valmis uhraamaan kaikki, mitä hän piti pyhänä elämässään. Joka askeleella kasvoi Howlandin halu päästä häntä lähemmäksi, hiipiä kentän poikki ja rajuilman suojassa kulkea siksi, kunnes hän näkisi sen valon, jonka Jean Croisset oli kertonut sieltä iltaisin tuikkivan.

Hän oli jo kukkulan juurella, ja varovaisuuden vuoksi hän oli astunut syvät jäljet lumeen löytääkseen varmasti takaisin majaan.

Hän huomasi, että hänen sydämensä alkoi sykkiä rajusti. Ensin hän kuuli koiran haukuntaa — niin läheltä, että hän pysähtyi — ja äkkiä vilahti valo pimeydessä. Ennen kuin hän oli ennättänyt edes vetää henkeä, ikkunaverho oli vedetty syrjään hänen edessään. Hän oli melkein leirin muurin luona — ja valo tuikki ylhäältä, jonne johtivat portaat!

Hetken aikaa hän seisoi hiljaa, kuunteli ja odotti. Ei näkynyt muita valoja, eikä kuulunut muita ääniä kuin koiran haukuntaa. Hänen ympärillään lumi putoili maahan pehmeästi, ja se synnytti hänessä turvallisuuden tunteen. Terävinkään silmä ei voisi nähdä eikä terävinkään korva kuulla häntä. Hän käveli taas eteenpäin eikä pysähtynyt ennen kuin erotti pimeydessä suuren varjon, talon. Sen ainoa valaistu ikkuna näkyi selvästi, ja se oli vain osaksi verhon peittämä. Hänen siinä seisoessaan joku varjo vilahti ikkunan ohi. Oliko se nainen? Varjon lähetessä ikkuna pimeni, ja Howland seisoi siinä nyrkkiin puristetuin käsin melkein valmiina huutamaan erään nimen. Hieman lähemmäs — vain askel — ja hän varmistuisi siitä.

Varjo hävisi. Howland erotti lumiset portaat — hän lähestyi niitä ja katseli ylös. Kolmen metrin korkeudella hänestä tuikki valo.

Hän katsoi taakseen pimeyteen, josta oli tullut. Ketään — ei ketään näkynyt. Hän nousi nopeasti portaita ylös.

Makuuhuoneessa

Päästyään porrastasanteelle hän pysähtyi ja nojasi mustaan seinään, sitten hän hapuili kädellään ovenripaa ja löysikin sen. Heti sen jälkeen hän astui pari, kolme, neljä askelta, kunnes vihdoin polvistui lumeen ikkunan alle ja koetti kurkistaa huoneeseen. Hän näki kerrallaan vain sentin alan. Ensin hän erotti kappaleen seinää, sitten ikkunan vieressä pienen pöydän, joka oli täynnä kirjoja ja aikakauslehtiä, sitten mukavan tuolin, jonka päälle oli levitetty iso talja. Toisella pöydällä paloi lamppu. Hän ryömi vielä hieman eteenpäin, huomaten nyt valkoisen vuoteen. Vielä muutama sentti eteenpäin, ja Howland pysähtyi painaen kasvojaan ikkunaa vasten.

Meleese istui vuoteella. Hän nojasi leukaansa käsiään vasten, ja nuori insinööri näki, että tytöllä oli kampausnuttu ja että hänen hiuksensa valuivat hartioille. Hän oli nähtävästi juuri kammannut hiuksensa. Jos Howland olisi liikkunut hiukankin, Meleese olisi varmaan huomannut hänet.

Hänellä oli kova halu painaa kasvonsa tiiviimmin ikkunaan ja koputtaa niin että tytön huomio olisi suuntautunut häneen, mutta joku voima esti häntä. Hitaasti tyttö kohotti katseensa, ja kummallista, kuin vaistoten hän samassa vetäytyi syrjään. Howland näki, miten hän tarttui hiuksiinsa ja sitoi ne pian kiiltäväksi palmikoksi.

Howland silmäili kiireesti ympäri huonetta. Meleese oli aivan yksin. Insinööri huomasi oven johtavan sieltä toiseen huoneeseen, johon myös päästiin hänen takanaan olevan porrasoven kautta. Hän päätteli heti, että tämä oli Meleesen asunto, muista erillään — ja että Meleese parhaillaan oli menossa nukkumaan. Ellei ulko-ovi olisi lukossa ja hän menisi sisään, voisiko kukaan häiritä häntä? Oli jo myöhä. Leirillä nukuttiin. Hän ei ollut nähnyt muita valoja.

Tuskin tämä ajatus oli syntynyt, kun hän jo seisoi porrasoven ulkopuolella. Lukko vääntyi, hän avasi oven ja astui varovasti sisään. Ilma oli siellä kylmä ja kostea. Hän ojensi kätensä oikealle ja tunsi rosoisen seinän; sitten hän astui askeleen eteenpäin ja tunsi seinän vasemmallakin puolella. Nähtävästi hän oli kapeassa käytävässä. Edessään hän huomasi valkoisen valoviivan; se tuli Meleesen ovesta. Kooten rohkeutensa hän meni sitä kohti, koputti ja astui sisään. Meleese oli poissa. Howland veti oven perässään kiinni; hän tuskin uskoi silmiään. Huoneen toisessa päässä hän kuitenkin huomasi hiljaa heilahtelevan verhon, niin kuin joku olisi ollut sen takana.

— Meleese! hän sanoi hiljaa.

Kasvot liidunvalkoisina, vaatteet lumisina, Howland seisoi siinä ojennetuin käsin, kun verho vedettiin sivuun ja Meleese seisoi hänen edessään. Ensin tyttö ei tuntenut häntä hänen aavemaisen ulkonäkönsä takia. Mutta ennen kuin säikähdyksen huudahdus, joka juuri oli pääsemäisillään hänen huuliltaan, ehti päästä ilmoille, levisi äkkiä hänen kalpeille poskilleen hehkuva, lämmin puna. — Howland seisoi kädet ojennettuina häntä kohden, ikään kuin ilmaisten mykän rukouksen, Meleese taas puristaen käsiään rintaansa vasten ja koettaen tukahduttaa nyyhkytyksiään.

Kun Howland lähestyi häntä, ei hän löytänytkään niitä sanoja, jotka oli aikonut tytölle lausua; nuori insinööri veti vain hänet puoleensa puristaen häntä rintaansa vasten, tietoisena siitä, että tällä hetkellä ei mikään muu kuin hänen rajusti sykkivä sydämensä ja hänen kasvojensa polte voinut puhua tytölle selvempää kieltä hänen rajattomasta rakkaudestaan, joka näytti antavan eloa heitä ympäröivälle hiljaisuudellekin.

Sen keskeytti tytön äkillinen, äänekäs, puoleksi tukahtunut kirkaisu, ja pelästyksestä lumivalkoiset kasvot kääntyivät hänen puoleensa. Howland tunsi, miten tyttö koetti riistäytyä irti; Meleesen katse todisti tavatonta kauhua, ikään kuin hän äkkiä olisi kovasti säikähtänyt jotain. Tämä muutos vaikutti Howlandiin vain kiihottavasti. Hän päästi tytön syleilystään, ja taas tämä puristi tuskaisesti käsiään rintaansa vasten.

— Olen tullut tänne noutamaan sinua, Meleese, Howland sanoi rauhallisesti, ikään kuin hänen tuloaan olisi odotettu. — Jean on minun vankini. Minä pakotin hänet kyyditsemään itseni majalle tuonne kukkulalle, ja siellä hän nyt koiravaljakkoineen odottaa minua. Me menemme sinne tänä iltana — nyt. Kuiskaavalla, rukoilevalla äänellä hän lisäsi: — Hyvä Jumala, etkö sinä näe, miten minä sinua rakastan? ja hän tarttui molemmin käsin tytön kasvoihin. — Etkö ymmärrä, Meleese? Jean ja minä olemme tapelleet; hän makaa nyt majassa sidottuna käsistä ja jaloista — ja minä odotan sinua — sinua. Hän taivutti tytön kasvot puoleensa, ja tämän huulet olivat häntä nyt niin lähellä, että hän saattoi tuntea hänen hengityksensä. — Minä olen tullut taistelemaan sinusta — ellet sinä omasta tahdostasi seuraa minua, hän lisäsi kiihkeästi kuiskaten. — Minä en tiedä, miksi väkesi on tahtonut tappaa minut, miksi he edelleenkin tahtovat tappaa, mutta nyt se on samantekevää. Sinut tahdon saada. Sitä olen tahtonut siitä saakka kun ensi kerran näin vilauksen sinun kasvoistasi ikkunan läpi, siitä asti kun minun kimppuuni hyökättiin tiellä — joka tunti, joka minuutti sinä olet minun ajatuksissani — olet aina, niin kauan kuin elän. Ellet sinä tahdo seurata minua — ellet tahdo tulla mukaani tänä iltana — hän puristi tyttöä yhä lujemmin itseään vasten — siinä tapauksessa jään sinun luoksesi.

— Ei, ei, ei, Meleese läähätti ja tarttui kovaa häntä käsivarresta. — Teidän täytyy palata nyt — nyt — Hän työnsi Howlandia ovea kohti. — Teidät surmataan, jos teidät tavataan täällä, hän lisäsi valittavalla äänellä. — Nyt ollaan siinä luulossa, että olette kuollut — että putositte kalliolta koskeen ja hukuitte. Jos te ette usko minua, että en koskaan voi tulla mukaanne, niin sanokaa Jeanille —

Sanat näyttivät juuttuneen hänen kurkkuunsa.

— Sanokaa Jeanille mitä? Howland toisti hiljaa.

— Menettekö sitten? hän huudahti nyyhkyttäen. — Palaatteko siinä tapauksessa etelään, jos Jean kertoo teille kaikki — kaikki minusta — ja —

— En, Howland keskeytti hänet.

— Jos vain tietäisitte kaikki — niin palaisitte, ettekä enää koskaan koettaisi tavata minua. Silloin ymmärtäisitte —

— Minä en koskaan ymmärrä mitään sellaista. Minun mielestäni juuri sinä, Meleese, et ymmärrä! Minä en ollenkaan välitä siitä, mitä Jean voi kertoa minulle. Käsitätkö?

Howland vaikeni ja katsoi tyttöä suoraan silmiin.

— En välitä mistään muusta kuin siitä, mitä sinä sanoit minulle Wekuskossa — ettei ole väärin, että rakastan sinua.

— Mutta jos sanon teille, jos tunnustan, että valehtelin teille — lähdettekö sitten? tyttö kysyi innokkaana.

Hänen silmissään leimahti kummallinen kiilto.

— En, Howland vastasi levollisesti. — En uskoisi sinua.

— Mutta se on totta. Valehtelin — valehtelin teille kauheasti. Teidän täytyy nyt siis lähteä. Ettekö käsitä? Jos nyt joku tulisi ja näkisi teidät täällä —

— Silloin syntyisi tappelu, insinööri sanoi tuimasti. — Olen tullutkin tänne valmiina taistelemaan. Hän vaikeni ja näki Meleesen ruskean pään vaipuvan alas, ja tytön koko ruumis värisi. Howlandin kasvoilta oli kalpeus kadonnut. Hänen sydämensä sykki ilosta — hän oli varma Meleesen rakkaudesta — hän puristi tyttöä lujemmin itseään vasten ja kohotti kädellään hänen kasvojensa. Tyttö ei vastustanut, mutta Howland huomasi hänen kasvoillaan saman rukoilevan ilmeen kuin aikaisemmin Wekuskon tiellä.

— Miksi et kerro minulle kaikkea? Howland kysyi. — Sinä luulet, että jos kertoisit minulle muutamia seikkoja, minä en koskaan enää tahtoisi nähdä sinua. No, jos sinä nyt tahdot, että minä lähtisin — miksi et siis kerro minulle niitä. Ellet voi sitä tehdä, niin seuraa minua tänä iltana! Me voimme lähteä minne tahansa — vaikka maailman ääriin.

Howland vaikeni sen ilmeen takia, joka oli ilmestynyt Meleesen kasvoille hänen katsoessaan ikkunaan päin. Tytön katseesta kuvastui sanomaton kauhu, ja tahtomattaan nuori insinöörikin käänsi katseensa samaan suuntaan. Ikkunan takana näkyivät miehen kasvot. Howland erotti parin tuijottavia silmiä sekä tuuhean, villinnäköisen, lumisen parran. Hänen ollessaan kuolemaisillaan Prince Albertin lähellä, missä hänen kimppuunsa oli hyökätty, hän oli nähnyt nuo samat piirteet; niissä kuvastui nyt sama viha, sama pirullinen julmuus kuin silloinkin.

Howland irrottautui kiireesti tytöstä ja tähtäsi revolverillaan ikkunaan. Samassa kasvot olivat kadonneet. Mutta ei kestänyt kuin pari silmänräpäystä, kun hän kuuli miesäänen huutavan jotain, sitten heti toisen äänen, ja sen jälkeen ulko-ovi avattiin kiireesti.

Howland kääntyi ja nosti aseensa kohti ovea. Mutta Meleese kiirehti hänen eteensä ja lukitsi oven nopeasti. Sen jälkeen hän riensi Howlandin luo — kalvennein kasvoin ja ruumis väristen pelästyksestä. Sanaa sanomatta tyttö tarttui insinöörin käsivarteen ja vei hänet saman verhon taakse, missä hän itse oli ollut Howlandin tullessa sisään. He olivat nyt toisessa huoneessa, jota takkavalkea valaisi himmeästi ja jossa myös oli yksi ikkuna.

— Teidän täytyy poistua — tätä kautta! hän huudahti, ja hänen kyntensä painuivat syvälle Howlandin käsivarteen. — Pian! Voi Jumalani, miksi ette kiiruhda? Ettekö voi mennä?

Howland seisoi hiljaa. Käytävästä kuului ankaraa kolkutusta, ja ovea vaadittiin avattavaksi. Ulkona haukkui koira, ja myös siellä huhuili toinen miehen ääni.

— Miksi menisin? hän kysyi. — Sanoinhan minä sinulle, Meleese, muutama minuutti sitten, että olen valmistautunut tappeluun. Aionkin jäädä tänne — taistelemaan!

— Oi älkää, älkää! tyttö nyyhkytti koettaen vetää häntä lähemmäs ikkunaa. — Pääsette nyt helposti pakoon lumimyrskyn suojassa. Lumi peittää jälkenne. Jos jäätte tänne, niin teidät tapetaan — tapetaan —

— Mieluummin tappelen ja tulen tapetuksi kuin lähden ilman sinua. Jos sinä tulet mukaan —

Meleese painautui hänen syliinsä.

— Minä en voi tulla nyt — tätä tietä, hän kuiskasi. — Mutta minä tulen pian — minä tulen. Hän piteli Howlandin päätä käsiensä välissä. — Menettekö — jos minä lupaan sen teille?

— Vannotko seuraavasi minua — tulevasi mukaani Wekuskoon? Hyvä Jumala, Meleese, puhutko sinä totta?

— Minä tulen, minä tulen — jos nyt lähdette. Tyttö työnsi häntä ikkunaan päin. — Minä tulen — tulen, mutta en Wekuskoon, jonne teitä vainottaisiin. Palatkaa Prince Albertiin — hotelliin, missä ensin näitte minut. Tulen sinne — joskus — sitten kun voin.

Kylmä tuuli puhalsi häntä kasvoihin. Hän oli pistänyt revolverin taskuunsa ja piti vielä silmänräpäyksen Meleeseä sylissään.

— Sinä siis tulet vaimokseni? hän kuiskasi.

Howland tunsi tytön sydämen sykkivän omaansa vasten. Äkkiä Meleese kiersi käsivartensa lujasti hänen kaulaansa.

— Tulen — jos huolitte minusta sitten enää, kun olette saanut tietää, kuka olen. Menkää nyt — voi — menkää, menkää!

Howland hyppäsi ikkunasta ulos.

— Jos sinä et tule — kuukauden kuluessa — palaan tänne, hän sanoi.

Meleese kurotti hänelle suudelman ja kuiskasi:

— Minä tulen.

Tuskin Howlandin jalat olivat koskettaneet maata, kun hän kuuli koiran haukkuvan kiivaasti aivan vieressään, ja kun hän juoksi pois lumipyryssä, tämä seurasi hänen kantapäillään. Koiran haukunnan ja miesten kovaäänisten huutojen välissä hän ehti tuskin hengittää. Hänen ylitseen lensi luoteja toinen toisensa jälkeen, ja käheä ääni kuului yllyttävän koiraa.

Howland huomasi pian, että jos koira saisi seurata häntä, hänen pakonsa olisi turha. Siksi hän äkkiä hiljensi vauhtiaan, viritti revolverin hanan ja kääntyi vihollisiinsa päin. Hän ampui kolme kertaa — ja valitushuuto todisti, että kuulat olivat osuneet.

Taas hän syöksyi eteenpäin — koskaan ei hänen verensä ollut kiehunut niin kuin nyt. Ikkunan vieressä Meleese seisoi kuunnellen ja rukoili hänen puolestaan. Tietoisuus siitä, että hän oli voittanut itselleen tuon ihanan olennon, synnytti Howlandissa rajua, melkein hulluuteen saakka kuohahtavaa riemua. Nyt ei mikään voinut estää häntä. Hän panosti revolverinsa uudelleen.

Jean Croisset'ia, joka makasi sidottuna majassa, hän ei ennättänyt ajatella lainkaan. Hänestä oli hulluutta palata tuon ranskalaisen luo. Howland tahtoi nyt kulkea yksin erämaassa luottaen vain revolveriinsa ja kompassiinsa. Hänen vihollisillaan ei tässä tapauksessa olisi ainakaan reen jälkiä seurattavanaan; hänen ei nyt tarvinnut pelätä, että joku hänet pettäisi.

Hän pysähtyi hetkeksi kuunnellakseen ja katsoakseen taakseen. Mutta kun hän taas aikoi jatkaa matkaansa, hänen sydämensä oli vähällä lakata sykkimästä. Noin kuuden askeleen päässä hänestä näkyi varjo, ja ennen kuin hän ehti vetää esiin revolverinsa, kuului pamaus. Howland horjahti taaksepäin, näkyi leimahdus, revolveri putosi, ja lumelle kaatuessaan hän tunsi saman käheän äänen, joka oli usuttanut koiria. Sitten seurasi hiljaisuus — kunnes vähän ajan päästä kuului ääniä. Nekin häipyivät, mutta yksi ainoa kuiske soi hänen korvissaan, kuiske niin valittava, nyyhkyttävä. Hän tiesi, että se oli Meleese. Howland koetti puhua, mutta hänen kielensä oli kuin lyijyä, ja koettaessaan kohottaa käsiään, ne olivat kuin rautakahleissa.

Vallitsi täydellinen hiljaisuus. Hän vietti tuskallisen yön, kunnes aamun ensimmäinen säde pilkahti. Hänestä tuntui, kuin hän olisi maannut siinä vuosikausia, ja tänä aikana hän oli turhaan koettanut liikuttaa jäseniään. Mutta viimein hän kuitenkin voitti. Hänen silmänsä avautuivat, ja hän nousi. Hänen ensimmäinen havaintonsa oli, ettei hän maannutkaan lumessa, eikä tuuli puhaltanut hänen kasvoihinsa. Sen sijaan hän tunsi nyt olevansa kosteassa vankiluolassa. Hänen ympärillään oli pimeää — paitsi kohtaa, missä pieni keltainen tulisilmä tuijotti häneen. Ensin hänestä näytti kuin tuo silmä olisi ollut peninkulman päässä. Mutta se läheni — läheni — kunnes hän huomasi sen kynttiläksi, joka paloi noin metrin päässä hänestä.

Jeanin kertomus

Howland palasi nyt tajuihinsa. Hän tiesi, ettei enää maannut lumella. Hänen koettaessaan nousta kynnet vajosivat kosteaan maahan, ja samassa hän tunsi kuin terävän veitsen viiltävän itseään päälaesta rintaan saakka. Hänen edessään tanssi ja vilkkui sadoittain valoja pannen hänet aivan pyörälle, ja hän rupesi voimaan pahoin. Vähän ajan kuluttua valot kuitenkin katosivat, kunnes hän lopulta erotti vain todellisen kynttilän.

Howlandin koetellessa päätään hänen sormensa tulivat tahmeiksi. Häntä pöyristytti. Luoti oli hipaissut hänen päätään. Puoli senttimetriä alemmas, niin hän ei enää hengittäisi. Hän sulki silmänsä muutamiksi minuuteiksi, ja kun hän jälleen aukaisi ne, erotti hän selvästi vankilansa mustat muurit.

Hänestä tuntui kuin hän olisi saanut ponnistella hyvin kauan ennen kuin hän pääsi jaloilleen ja ehti kynttilän luo. Hän hapuili pitkin seiniä ja löysi vihdoin matalan, raskaan oven, joka oli lukittu ulkoapäin, ja heti sen vieressä oli niin pieni aukko, että siitä tuskin saattoi pistää ulos käsivartensa. Vielä hän löysi pari muutakin rakoa, joista tulvi sisään raitista ilmaa.

Howland istuutui pöydän vieressä olevalle tuolille. Huolellisesti hän tarkasti taskunsa. Hänen vyönsä ja revolverinsa olivat poissa. Häneltä oli myös otettu kirjeet ja paperit. Tulitikkuakaan ei ollut jätetty taskuun.

Hän kuunteli. Hän kuuli heikkoa kellon tikitystä. Hän koetti kellotaskuaan. Se oli tyhjä. Jälleen hän kuunteli. Tällä kertaa hän oli aivan varma siitä, että tikitys kuului jostain alhaalta. Hän katsoi maahan, ja aivan oikein, hän näki pienen esineen loistavan lähellään. Se oli hänen kellonsa, jonka vieressä oli hänen nahkalaukkunsa. Hänen rahoihinsa ei ollut koskettu, mutta sitävastoin kaikki laukussa olleet paperit olivat kadonneet.

Hän katsoi kelloaan. Viisari osoitti neljää. Oliko hän tosiaankin ollut tajuttomana kokonaista kuusi tuntia? Hän oli lähtenyt Jeanin luota heti hämärän tultua — ja hänen kohdatessaan Meleesen ei kello ollut vielä yhdeksää enempää. Seitsemän tuntia? Hän koetti taas käsillään päätään. Veri oli hyytynyt hänen tukkaansa ja valunut takinkaulukselle saakka. Hänestä oli valunut paljon verta, hyvin paljon, niin että hän ihmetteli, kuinka hän vielä eli, ja kuitenkaan ei hänen vihamiehensä ollut häntä auttanut, ei edes sitonut hänen haavaansa.

Luultiinkohan, että hän makasi täällä vankilassaan kuolleena? Vai oliko kaikki tämä vain todiste hänen vihollistensa pohjattomasta raakuudesta? Veri hänen suonissaan alkoi jälleen virrata kiivaammin. Olisivatpa he vain jättäneet hänelle hänen aseensa, vaikkapa eivät muuta kuin hänen pienen kynäveitsensä, hän olisi koettanut jotenkin selviytyä tilanteesta, mutta nyt hän oli täysin avuton.

Oli kuitenkin vähän toivoa, olihan mahdollista, että he luulisivat hänen kuolleen. Jos ne, jotka olivat panneet hänet tähän vankilaan, todellakin olivat siinä uskossa, hän olisi turvassa ainakin muutamia tunteja. Hänen ruumistaan ei tietenkään tultaisi noutamaan ennen kuin seuraavana päivänä, tai ehkä vasta illalla, jolloin kaivettaisiin hauta ja hänet kuopattaisiin sinne kaikessa hiljaisuudessa. Kunpa hän vain pääsisi ulos vankilastaan, hän olisi silloin jo matkalla Wekuskoon. Hän ei epäillyt hetkeäkään, etteikö Jean vielä ollut sidottuna kukkulalla olevassa majassa. Siellä olivat myös reki ja koirat sekä hänen molemmat pyssynsä, jotka hän oli piilottanut. Syntyisi kyllä ankara taistelu — ehkä kilpa-ajo — mutta hän voittaisi, ja jonkun ajan päästä saapuisi Meleese hänen luokseen pikku hotelliin Saskatchewanin varrella. Howland nousi, hänen verensä alkoi lämmitä, hänen silmänsä loistaa. Hän sai taas uutta toivoa, uutta elämänhalua. Oh, olihan Meleese kiertänyt käsivartensa hänen kaulaansa; oli suudellut häntä — ja luvannut.

Howland meni ovelle ja työnsi sitä kaikin voimin. Se ei liikahtanut. Hän koetti vieressä olevaa aukkoa ja havaitsi, että seinä oli vanha ja laho. Hän alkoi kuumeisella innolla repiä sitä. Siitä päätellen, miten nopeasti aukko suureni, hän ehtisi päästä vapauteen ennen kuin leirissä herättäisiin. Ääni sai hänet keskeyttämään työnsä; ulkona kuului joku yskivän. Samassa silmänräpäyksessä näkyi valojuova, ja Howland riensi pöydän ääreen. Hän kuuli, miten lukko avattiin, ja vasta silloin hän tuli ajatelleeksi, että hänen olisikin pitänyt maata maassa entisessä asennossaan. Nyt se oli myöhäistä, sillä sisään astui eräs mies kantaen kädessään lamppua. Ranskalaisen kasvojen ilme oli raju ja turmiota ennustava. Punaisin ja verestävin silmin hän katseli insinööriä.

— Kautta taivaan, olin toivonut teidän jo kuolleen, hän kuiskasi synkästi.

Hän kurkotti kiinnittämään öljylampun katossa riippuvaan koukkuun, ja Howland istui hiljaa ihmetellen hänen kasvojensa eriskummallista ilmettä. Jeanin suuret silmät kiilsivät kuin tuliset hiilet. Joko pelko tai tuska oli uurtanut syviä vakoja hänen kasvoihinsa. Pidellessään lamppua hänen kätensä tärisivät. Niinä tunteina, jotka olivat kuluneet siitä kun Howland oli lähtenyt, hänestä oli tullut vanha mies.

— Olin toivonut teidän jo kuolleen, herra, hän toisti hiljaa kääntyen insinöörin puoleen. — Siksi en sitonut haavaanne enkä jättänyt teille vettä juotavaksi, kun he antoivat teidät huostaani. Luulin verenne valuvan tyhjiin. Se olisi ollut helpompaa teille — ja minulle.

Hän otti esiin toisen tuolin, joka oli pöydän alla, ja istuutui Howlandia vastapäätä. Molemmat miehet katsoivat toisiinsa. Ennen kuin insinööri oli oikein tointunut hämmästyksestään Jeanin äkillisen ilmaantumisen johdosta, tämä huomasi aukon, jonka Howland oli repinyt.

— Liian myöhäistä, hän sanoi merkitsevästi. — Leirillä jo odotetaan. On mahdotonta päästä pakenemaan.

— Niin olen minäkin arvellut, lausui Howland, näennäisesti rauhallisena. — Miten sinun on käynyt?

— Heti kun teidät oli vangittu minut tultiin vapauttamaan. Olen kiitollinen, että sentään muistitte minuakin; ellette olisi maininnut mitään minusta, olisin saanut jäädä sinne nälkään kuolemaan.

— Se on ollut Meleese, sanoi Howland. — Minä kerroin sinusta hänelle.

Jean nojasi päänsä käsien varaan.

— Tulen juuri Meleesen luota, hän kuiskasi. — Hän lähettää terveisiä ja pyytää teitä olemaan kadottamatta toivoa. Suuri Jumala, jospa hän vain tietäisi — jospa hän tietäisi, mitä kohta tapahtuu! Kukaan ei ole sanonut sitä hänelle. Hän on suljettuna huoneeseensa, ja sen jälkeen — sen jälkeen kun hän taisteli kuin hullu teidän puolestanne pelastaakseen teidät — ei häntä aiota päästää vapaaksi ennen kuin kaikki on ohi. Mitä kello on nyt, herra?

Howlandia puistatti. — Puoli viisi.

Myös ranskalaisen ruumis vavahti.

— Pyhä Neitsyt olkoon todistajanani, että uhraisin kymmenen vuotta elämästäni, jos voisin vapauttaa teidät, hän sanoi innokkaasti. — Sen tekisin tässä silmänräpäyksessä. Kun vain olisi vähänkin mahdollisuutta, niin minä sen tekisin. Mutta siellä huoneessa ylhäällä jo odotetaan. Kello kuusi —

Sanat takertuivat hänen kurkkuunsa.

— Kello kuusi — mitä silloin tapahtuu? kysyi Howland. — Ihminen, miksi sinä näytät tuollaiselta? Mitä tapahtuu kuudelta?

Jean nousi. Hänen silmänsä paloivat nyt niin kuin hänen tullessaan sisään, ja hänen äänensä oli vakaa.

— Minulla ei ole aikaa uhrata puhumiseen. Nyt tiedetään, että olen auttanut teitä ja Meleeseä. Tiedetään, että pelastin teidät Wekuskossa. Meleese voi auttaa teitä yhtä vähän kuin minä, ja tehdäkseen asemani vieläkin hankalammaksi, he ovat määränneet minut sanantuojaksi ja —

— Ja — keskeytti Howland, joka oli tullut kalmankalpeaksi.

— Ja teon toimeenpanijaksi, herra.

Jack Howland tarrasi pöydän reunaan istuen suorana ja liikkumattomana kuin sähkövirta olisi läpäissyt hänet.

— Suuri Jumala! hän läähätti.

— Ensin kuitenkin kerron teille erään tarinan, herra, Croisset jatkoi katsoen insinööriin. — Se ei ole pitkä, ja rukoilen Pyhää Neitsyttä, että ymmärtäisitte sen niin kuin me — pohjolan väki — sen ymmärrämme. Se alkaa kuusitoista vuotta takaperin.

— Koetan ymmärtää Jean, Howland kuiskasi hiljaa. — Jatka!

— Se tapahtui täällä eräässä leirissä, Jean aloitti, — ja koskee teitä, sekä toimitusmiestä ja hänen vaimoaan — "valkoista enkeliä" — niin, häntä sanottiin "valkoiseksi enkeliksi". Hyvä Jumala, miten toimitusmies häntä rakasti. Ei millään synnillisellä rakkaudella, herra, vaan tavalla, jolla rakastamme Pyhää Neitsyttä. Mutta rakkautemme oli köyhä heidän keskinäisen rakkautensa rinnalla. Nainen oli kaunis, niin ihanan kaunis kuin te tiedätte suuren kuninkaan tyttären olevan, samoin kuin Meleese, joka oli heidän lapsistaan nuorin.

— Näistä pohjoisista leireistä meidän oli kaikkein onnellisin, herra, Croisset jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen, — ja se johtui kokonaan miehestä ja hänen vaimostaan, pääasiallisesti vaimosta. Kun Meleese syntyi — hän oli ensimmäinen valkoinen tyttö, mitä kukaan meistä oli koskaan nähnyt — meissä syttyi niin suuri rakkaus äitiin ja tyttäreen, että se oli melkein rikos Jumalan pyhää Äitiä kohtaan. Ette ehkä ymmärrä sellaista rakkautta, herra; minä tiedän, ettei sellaista käsitetä siinä osassa maailmaa, jota sanotaan sivistyneeksi — olen itse ollut siellä ja nähnyt. Olisimme kuolleet pienen Meleesen vuoksi, samoin kuin toisen Meleesen, hänen äitinsä. Olisimme tappaneet omat veljemme, herra, jos nämä olisivat sanoneet heistä jotain pahaa tai koettaneet vähänkään halventaa äitiä. Niin rakastimme häntä kuusitoista vuotta sitten, ja niin vielä rakastamme hänen muistoaan.

— Hän on siis kuollut, Howland huudahti, hetken jännityksen takia kokonaan unohtaen, mitä tekemistä hänellä oli kertomuksen kanssa.

— Hän on kuollut. Kerronko teille, kuinka hän kuoli?

Croisset ponnahti seisomaan, hänen silmänsä kipinöivät, hänen joustava vartalonsa vääntyi kuin suden, kun hän silmänräpäykseksi kumartui insinöörin puoleen.

— Kerronko teille, kuinka hän kuoli, herra? Se tapahtui näin — kuusitoista vuotta sitten, jolloin pikku Meleese oli neljä vuotta ja kolmesta pojasta vanhin oli neljäntoista. Sinä talvena saapui leiriimme Churchillista mies poikansa kanssa. Hänellä oli mukanaan kirje eräältä toiselta toimitusmieheltä, ja meidän toimitusmiehemme avasi ovensa hänelle ja hänen pojalleen sekä oli heille hyvin ystävällinen.

— Hyvä Jumala, mies oli ns. sivistyneeltä seudulta, herra — etelän seudulta, missä joka puolella oli kristittyjä kirkkoja — mutta hän ei kuitenkaan voinut ymmärtää vierasta Jumalaa ja meidän kansamme kummallisia lakeja! Kuukausiin hän ei ollut lainkaan seurustellut naisten kanssa, ja täällä suuressa erämaassa toimitusmiehemme vaimo ilmestyi hänen eteensä kuin kukka erämaasta. Oi, voitte arvata, miten hänen ilkeä sydämensä ponnisteli tavoitteeseensa ja miten hän epäonnistui, sillä täällä pohjan perillä naisemme ovat peräisin suorastaan taivaasta. Hän raivostui häviöstään — voi, suuri Jumala, voitteko arvata mitä sitten tapahtui?

Croisset kohotti päänsä, hänen kasvonsa olivat aivan vääntyneet, ja rinta kohoili. Howlandin kasvot olivat kalpeat vain odotuksesta ja ihmettelystä. Hän nojautui taas pöydän yli ja sai tuskin hillittyä itsensä.

— Se tapahtui silloin kun useimmat meistä olivat poissa ennen suurta porojuhlaa. Leiri oli melkein tyhjä. Ymmärrättekö? Nainen oli yksin majassa pienen Meleesen kanssa — ja kun me illalla palasimme kotiin, hän oli kuollut. Niin, herra, hän oli tappanut itsensä, ja muutamilla miehelleen kirjoittamilla riveillä hän kertoi, mitä oli tapahtunut.

Rikoksen jälkeen mies pääsi poikineen reellä pakoon. Hyvä Jumala, miten väki ajoi heitä takaa! Toimitusmies itse nuorimman poikansa kanssa tavoitti heidät kaukana Churchillin tiellä. Ja mitä sitten tapahtui, herra? Kun mies — perkele hän oli — yllytti koiriaan, hänen poikansa ampui laukauksen, ja kuula lävisti toimitusmiehen sydämen. Vuorokauden kuluessa olivat nuo kaksi, jotka itse paholainen oli lähettänyt tuhoamaan kaikkein kauneimman, mitä me täällä pohjolassa koskaan olimme nähneet, vieneet pikku Meleeseltä sekä äidin että isän. Oh, herra, kalpenette! Eikö muistinne nyt virkisty? Ehkä kuulette laukauksenkin? Ehkä näette —

— Hyvä Jumala! Howland huudahti raskaasti. Nytkään hän ei käsittänyt, mitä murheellisella kertomuksella saattoi olla tekemistä hänen kanssaan — unohti kaiken muun, paitsi sen kauhean kohtalon, jonka oli kerrottu kohdanneen hänen rakastettunsa äitiä. Kun Croisset vaikeni, hän puolittain nousi; hänen silmänsä säihkyivät, hänen kuolemankalpeat kasvonsa olivat äärimmilleen jännittyneet, ja hänen kyntensä olivat kaivautua pöytään hänen kysyessään: — Mitä sitten tapahtui, Croisset?

Jean katsoi häneen rajusti, kuin villi eläin, ja vastasi käheästi:

— He pääsivät pakoon.

Syvään hengittäen Howland vaipui taas istumaan. Heti sen jälkeen hän kääntyi Jeanin puoleen, ja näki ranskalaisen silmien säihkyvän leimuavasta vihasta, samalla kun tämä hitaasti veti esiin takkinsa taskusta pukinnahkaan kietaistun pienen käärön.

— Tämä lähetettiin teille, hän sanoi. — "Viimeisellä minuutilla", — sanottiin, — "hän lukekoon tämän!"

— Ensin teidän on käsitettävä, Jean sanoi, käsi kääröllä, — mitä tämä merkitsee meille täällä pohjoisessa. Olemme täällä erilaisia kuin ihmiset muualla, — erilaisia kuin ne, jotka asuvat Montrealissa ja sielläpäin. — Meissä voi koko elämän kyteä kosto tehdyn rikoksen tähden. Sitä vaatii pohjoisen maan kunnia. Olin silloin viidentoista, kun äitini kuoli isoonrokkoon, ja puolikuolleeksi nälkiintyneenä hoipuin tänne leirille, mistä lähtien toimitusmies vaimoineen kasvatti minua. Sillä tavoin minusta tuli kuin Meleesen veli. Vuodet kuluivat ja kostonhalu kasvoi minussa ja kumppaneissani, ja se täytti Meleesenkin lempeän sydämen. Lähetimme hänet kouluun Montrealiin, ja hän oli siellä yksitoista vuotta. Kolmea vuotta myöhemmin — hänen vielä ollessaan Montrealissa — minä lähdin kaukaiselle leirille Great Slaveen, ja siellä, herra, siellä —

Croisset oli noussut. Hän oli suoristanut pitkät käsivartensa, ja hänen päänsä vetäytyi taaksepäin, samalla kun hänen katseensa todisti hurjaa kiihkoa.

— Minä kiitän suurta Jumalaa siitä, että hän antoi Jean Croisset'n kohdata toisen noista miehistä — ja tappaa hänet.

Hän seisoi hiljaa, silmäluomet alaspainuneina kuin rukouksessa.

— Minä tapasin isän, herra, tapoin hänet hitaasti, ja sanoin hänelle, mitä hän oli tehnyt, kun vähitellen puristin häntä kurkusta; vähän ajan kuluttua annoin hänen hengittää vähän ilmaa ja pakotin hänet sanomaan, missä hänen poikansa oli, hän, joka oli surmannut Meleesen isän. Sitten kuristin häntä siksi, kunnes hän kuoli, ja koirani kuljettivat häntä kolmesataa peninkulmaa, jotta toisetkin meikäläiset saivat nähdä, että hän todella oli kuollut. Siitä on nyt kuusi vuotta, herra.

— Entä se toinen — hänen poikansa? Howland kysyi henkeään pidättäen. — Löysitkö hänetkin, Croisset? Tapoitko hänet?

— Mitä olisitte tehnyt, herra?

Howland tarttui kovaa Croisset'n käsivarteen.

— Minä olisin tappanut hänet, hän vastasi hitaasti ja varmasti.

— Se ilahduttaa minua.

Jean alkoi aukaista kääröä, kunnes näkyviin tuli likainen kellastunut paperikasa.

— Nämä rivit sisältävät leirissä kirjoitetun päiväkirjan siihen aikaan kun Meleesen äiti vielä eli, Croisset selitti hiljaa, avaten paperit. — Leirissä toimitusmies kirjoittaa muistiin jokaisen päivän tapahtumat, samoin kuin kapteeni laivallaan. Se on ollut meillä laki jo satoja vuosia. Nämä kirjoitetut sivut olemme piilottaneet, herra. Niissä kerrotaan, mitä tapahtui leirissämme talvella kuusitoista vuotta sitten.

Tämän sanottuaan puoliverinen siirtyi Howlandin viereen, levitti pöydälle ensimmäisen sivun ja osoitti samalla ensimmäisiä rivejä.

— Tänä mainittuna päivänä he saapuivat, hän kuiskasi insinöörin korvaan. — Tässä on heidän nimensä — niiden kahden nimet, jotka hävittivät Pyhän Neitsyen meille monta vuotta sitten antaman paratiisin.

Hetkessä Howland oli lukenut rivit. Veri tuntui hyytyvän hänen suonissaan. Sillä hän oli lukenut seuraavat sanat: "Tänään saapuivat leiriimme Churchillista John Howland ja hänen poikansa".

Kiivaasti huudahtaen hän hyppäsi pystyyn, kaatoi tuolin ja asettui Croisset'n eteen kädet nyrkissä ja ruumis kaarella kuin jousi. Jean seisoi rauhallisena; hänen hampaansa välkkyivät. Hän kohotti sitten kätensä hitaasti.

— Howland, haluatteko lukea, mitä tapahtui pikku Meleesen isälle ja äidille kuusitoista vuotta sitten? Haluatteko lukea ja käsittää, miksi henkeänne vainottiin Prince Albertin lähellä, miksi teidät sidottiin dynamiittilaatikon päälle Wekuskossa ja miksi — kun aamu sarastaa — kello kuusi —

Croisset vaikeni, ja hänen jäsenensä vapisivat. Howland ei kuitenkaan näyttänyt huomaavan, miten Jeanin täytyi ponnistaa kaikki voimansa voidakseen hillitä itseään. Sanattomana Howland vaipui tuolille lukemaan sitä paperia, jonka ranskalainen oli levittänyt hänen eteensä. Viisi minuuttia myöhemmin hän kohotti päätään. Hänen kasvonsa olivat liidunvalkoiset. Suun ympärillä näkyi syviä juovia. Hän pyyhkäisi kädellään kasvojaan ja tukkaansa, kuin olisi voinut pahoin, mutta hänen silmänsä leimusivat. Vaistomaisesti Jean jännitti lihaksensa, niin kuin hän olisi odottanut hyökkäystä.

— Olen lukenut paperin, Howland sanoi vaivoin, ikään kuin jokaisen sanan lausuminen olisi tuottanut hänelle suurta vaivaa. — Ymmärrän. Nimeni on John Howland. Ja isäni nimi oli John Howland. Ymmärrän…

Syntyi hetken hiljaisuus, jonka aikana miesten katseet kohtasivat.

— Ymmärrän, insinööri sanoi, astuen askeleen eteenpäin. — Ja te, Jean Croisset, uskotteko, että minä olen se John Howland — se John Howland — poika, joka —

Hän odotti, että Jean käsittäisi, sanoisi jotain.

— Herra, on sama, mitä uskon nyt. Minulla on vain sanottavana eräs asia ja tuotavana teille jotain. Kuolleen toimitusmiehen kolme poikaa ovat tahtoneet surmata teidät. Meleese on heidän sisarensa. Maamme on kummallinen maa. Sitä hallitsevat lait, jotka itse olemme säätäneet. Heidän mielestään, jotka odottavat tuomion täytäntöönpanoa, ei mikään kidutus ole liian kauhea teille. He ovat tuominneet teidät kuolemaan. Nyt aamulla, täsmälleen silloin kun kello osoittaa kuutta — ammutaan teidät noista seinässä olevista aukoista. Tämä — tämä kirjelappu Meleeseltä — on viimeinen, jonka voin antaa teille.

Croisset laski pöydälle kokoontaitetun paperilapun. Vaiti ja kauhun jäätämänä Howland tarttui koneellisesti siihen. Siinä oli seuraavat, nähtävästi kiireesti kirjoitetut sanat:

"Olen rukoillut puolestanne koko yön. Ellei Jumala kuule rukouksiani, teen kuitenkin sen, mitä olen luvannut — seuraan teitä.

Meleese."

Kun Howland kohotti katseensa, Jean oli poissa. Hän kuuli kuinka salpa työnnettiin ovelle, ja sen jälkeen oli haudan hiljaista.

Meleese

Muutaman minuutin ajan Howland seisoi liikkumattomana ja ikään kuin elottomana. Hän katsoi ovelle päin, mutta ei nähnyt mitään. Hän ei kuullut pienintäkään ääntä, eikä hän myöskään liikahtanut paikaltaan. Kohtalo oli ilmoittanut hänelle tuomionsa, ja kun hän lopulta toipui iskusta, ei hänessä ollut jäljellä toivon hiventäkään, ei ajatustakaan taistelusta vapautuakseen, jota hän vielä vähän aikaa sitten oli suunnitellut aivoissaan. Kirjelappu putosi hänen kädestään lattialle, ja hän otti taskustaan kellon ja pani sen pöydälle. Se oli nyt neljänneksen yli viisi. Jäljellä oli siis vielä neljäkymmentäviisi minuuttia.

Kolme neljännestuntia, ja sitten oli mentävä — kuolemaan. Tällä kertaa ei hän enää epäillyt kohtaloaan. Miinaankin sidottuna hän oli vielä viimeisillä sekunneilla toivonut ja ponnistellut, mutta enää ei ollut toivoa eikä taisteleminen tullut enää kysymykseen. Hänet ammuttaisiin seinässä olevan pienen aukon kautta. Hän ei voisi puolustaa itseään tai todistaa viattomuuttaan. Meleese — uskoiko tämäkin hänet syylliseksi?

Ääneen valittaen hän nosti lattialta kirjelapun. Hiljaa hän toisti siinä olevat sanat: "Ellei Jumala kuule rukouksiani, teen kuitenkin sen, mitä olen luvannut — seuraan teitä". Nämä sanat vain vahvistivat hänen tuomionsa. Meleese oli siis kadottanut toivonsa. Ja kuitenkin, eikö sanoissa piillyt joku syvempi merkitys? Hän hätkähti, hänen silmänsä alkoivat loistaa.

"Seuraan teitä!"

Tällä kertaa hän lausui nuo sanat melkein nyyhkyttäen. Hänen huulensa värisivät, hän laski paperin taas pöydälle ja suuntasi pelästyneen katseensa ovea kohti. Mitä Meleese tarkoitti? Tappaisiko tyttö itsensä, jos hänen veljensä tappaisivat hänet, Howlandin? Hän ei voinut käsittää noita sanoja muutenkaan, ja kun hän tarkemmin ajatteli niiden kauheata merkitystä, hän oli vähällä huutaa Jeania. Kun hän vain voisi lähettää Meleeselle terveisiä — vakuuttaa hänelle vielä kerran suurta rakkauttaan — sanoa hänelle, että hänen rakkautensa oli kyllin suuri korvaus siitä, mitä hän, Howland oli kadottanut tai oli juuri kadottamassa, ja että se vielä tänä viimeisenä hirveänä hetkenä tuotti hänelle onnea, josta hän ei koskaan ollut uneksinutkaan!

Kahdesti hän huusi ranskalaista, mutta ei kuullut vastaukseksi muuta kuin oman äänensä kaiun jäisessä vankilassaan. Nyt hän alkoi miettiä tarkemmin. Jos Meleeseä pidettiin suljettuna huoneeseensa, ei Croisset — jonka nyt tiedettiin olleen petturi — pääsisi hänen luokseen. Meleese oli jollain tavoin salaa antanut hänelle kirjelipun, ja Jean oli tehnyt viimeisen palveluksen hänelle.

Howlandissa heräsi myötätunto ranskalaista kohtaan. Paljon, mitä hän ei ollut ennen käsittänyt, selvisi hänelle nyt. Hän ymmärsi, miksi Meleese ei ollut voinut sanoa hänelle niiden nimiä, jotka olivat hyökänneet hänen kimppuunsa Prince Albertissa ja Wekuskossa; hän tajusi, miksi Meleese oli paennut sen jälkeen kun hänet vietiin pois, ja miksi Jean näin uskollisesti oli säilyttänyt salaisuuden hänen takiaan. Meleese oli taistellut pelastaakseen hänet omilta veljiltään, ja samoin oli Jeankin taistellut hänen puolestaan. Tällä hetkellä Howland toivoi Croisset'n nyt olevan luonaan, että hän voisi kiittää tätä. Kaiken sen avun takia, mitä Jean oli antanut hänelle, puoliverinenkin sai nyt kärsiä, sillä Howland arvasi, että Jeanin oli ammuttava kuolettava laukaus. Sitä eivät tee veljet, vaan Jean Croisset.

Minuutit kuluivat, ja hän ihmetteli, miten kylmäverisesti hän odotti loppuaan. Hän jopa yritti arvata, mistä aukosta luoti tulisi. Sama se — lamppu paloi hyvin, hän ei voisi piiloutua mihinkään nurkkaan. Häntä jopa hymyilytti ajatus, että hän saattaisi sammuttaa lampun, ryömiä pöydän alle ja siten pitentää elinaikaansa muutamilla sekunneilla. Mutta mitä se hyödyttäisi? Hän toivoi ennemmin, että ratkaiseva hetki tulisi jo ja että kaikki olisi ohi.

Howland oli onnellinen siksi, että hän tiesi Meleesen rakastavan häntä kiihkeästi. Mutta kuinka oli mahdollista, että tyttö olisi tehnyt niin paljon hänen hyväkseen, jos hän uskoi hänen olevan isänsä murhaaja ja sen miehen poika, joka oli vienyt häneltä hänen äitinsä? Mahdotonta, Howland ajatteli. Meleese ei uskonut häntä syylliseksi, mutta kuitenkin — miksi tämä ei ollut maininnut siitä äskeisessä tervehdyksessään?

Hänen katseensa osui pöydällä olevaan paperipalaan ja hän alkoi kaivella taskujaan. Hän löysikin pienen lyijykynän, ja kirjoitti Meleeselle muutaman sanan jäähyväisiksi. Lopetettuaan hän asetti paperin kokoontaitettuna kellonsa alle. Viimeisellä minuutilla, vähää ennen laukausta hän pyytäisi Jeania ottamaan sen. Hän katsoi kelloa ja huudahti kiivaasti.

Se oli enää kymmentä vaille.

Hän kuuli ääniä ja koirien haukuntaa ja sen jälkeen nopeita askeleita. Sitten palasi taas hiljaisuus.

— Jean! hän huusi siepaten kirjelappunsa. — Halloo — Jean — Jean Croisset —

Ei ääntä, ei vastausta. Howland kuunteli. Varmasti Croisset oli siellä! Hän katsoi jälleen kelloa. Neljän minuutin kuluttua pamahtaisi laukaus. Kylmä hiki alkoi valua hänen kasvoiltaan. Hän yritti taas huutaa, mutta ei saanut ääntä kurkustaan. Hän syöksyi pöydän luoja pani kirjeen taas kellon alle. Kaksi minuuttia! Yksi ja puoli. Yksi.

Hän päästi huudon, juoksi keskelle lattiaa, nosti käsivartensa ylös ja käänsi kasvonsa aukkoihin päin, mutta samalla kertaa hän huusi niin paljon kuin jaksoi:

— Jean Croisset, pöydällä kelloni alla on kirjelappu. Vie se Meleeselle kun olet ampunut minut! Ellet tee sitä, minun haamuni seuraa sinua niin kauan kuin elät!

Ei ääntäkään — ei näkynyt teräksen välähdystä aukossa. Tulisikohan luoti takaapäin?

Tik-tik-tik-tik —

Howland laski kellon tikitystä kahteenkymmeneen. Silloin hänet keskeytti ääni, hän sulki silmänsä, ja hänen ruumiinsa vapisi.

Kello löi kuusi kertaa.

Tuskin lyönnit olivat lakanneet, kun hän kuuli liikettä ulkopuolelta ja matalia ääniä; heti sen jälkeen näkyi valojuova ovessa. He olivat tulossa! Häntä ei siis tapettaisikaan salaa, vaan katselijoiden ollessa läsnä, niin kuin sivistysmaissa on tapana. Howland laski kätensä. Tämä oli kauheaa. Hän oli jo kuulevinaan, miten Jean viritti pyssyn hanan.

Mutta se olikin käsi, joka hapuili lukkoa. Nyt ei enää kuulunut puhetta, vain valittava ääni, josta hän ei saanut selvää, mikä se oli. Silmänräpäyksessä hän käsitti sen. Ovi avautui, ja valkopukuinen Meleese syöksyi äänekkäästi huudahtaen hänen luokseen. Mitä sitten tapahtui — ovella näkyi kalpeita kasvoja, kuului heikko huudahdus — Howland ei huomannut sitä, sillä hän ajatteli, että Meleesen oli annettu tulla viimeisen kerran häntä tapaamaan. Hän piti tyttöä sylissään, ja tämä painoi päänsä hänen rintaansa vasten, hokien sanoja, joita hän ei ymmärtänyt. Rowland tuli ajatelleeksi, että tämä olikin vain unta, kun hän tunsi Meleesen käsien lämmön, hänen kasvojensa hehkun, hänen hiustensa tuoksun ja hänen huultensa painuvan vasten omiaan. Nuori insinööri avasi silmänsä ja näki ovella Jean Croisset'n ja tämän takana villinnäköiset, partaiset kasvot — samat kasvot, joiden hän oli nähnyt kumartuvan ylitseen silloin, kun hänen kimppuunsa oli hyökätty Prince Albertissa. Näiden takana hän näki vielä vilaukselta kolmannenkin haamun. Hän painoi Meleesen yhä lujemmin syliinsä, ja kun hän katsoi tyttöä kasvoihin, hänen kauniit silmänsä olivat kyllä täynnä kyyneleitä, mutta samalla ne säteilivät ilosta. Hänen huulensa vavahtelivat, kun hän aikoi puhua. Äkkiä Meleese irtaantui hänestä ja kiirehti ovelle, ja Jean Croisset tuli sisään; partainen, villin näköinen mies jäi paikalleen.

— Herra, seuraisitteko minua? Jean sanoi.

Parrakas mies hävisi pimeyteen, ja sanaakaan sanomatta Howland seurasi ranskalaista, katsoen yhä Meleesen varjomaista ilmestystä. Toisetkin haamut katosivat pimeyteen. Jean kulki Howlandin rinnalla — parrakas mies kulki hieman edellä. Vielä kymmenisen askelta, ja he olivat portailla, joille lankesi valo. He tulivat huoneeseen, jonne näkyi jo heikko aamunsarastus. Pöydällä paloi kuitenkin lamppu, ja pöydän ympärillä oli tuoleja. Croisset antoi insinöörille merkin istuutua. Samassa parrakas mies käänsi heille selkänsä ja lähti pois huoneesta. Jean kohautti olkapäitään.

— Hyvä Jumala — tämä tarkoittaa, että he jättävät asian kokonaan minulle. Minua ei tosin ihmetytä, että hänen on vaikea puhua teille mitään. Ehkä nyt ymmärrätte?

— Vähän, Howland vastasi. Hänen sydämensä tykytti rajusti. Se oli se mies, joka halusi tappaa hänet. Mutta Meleese — Hän ei voinut sanoa mitään — odotti vain henkeään pidättäen, että Jean sanoisi jotain.

— Se oli Pierre Thoreau, tämä sanoi viimein, — Meleesen vanhin veli. Juuri hänen pitäisi sanoa teille nyt se, minkä olen aikeissa sanoa, herra Howland. Hän on liian surullinen voidakseen tehdä sen. Se hämmästyttää teitä. Kuitenkin sanon teille, että vaikka Pierre Thoreau on kolme kertaa koettanut murhata teidät, ei koskaan ole ollut parempaa miestä kuin hän. Muistatteko, mitä aivan äskettäin kysyitte minulta — että uskoinko minä teidän olevan se John Howland, joka murhasi Meleesen isän kuusitoista vuotta sitten? Siunatut pyhimykset, niin uskoin vielä puoli tuntia sitten, mutta silloin eräs henkilö tuli etelästä ja räjäytti pommin jalkojemme juuressa. Hän oli nuorin veljeksistä. Herra, olemme tehneet suuren erehdyksen ja pyydämme teitä antamaan sen meille anteeksi.

Hiljaisuuden vallitessa miehet katsoivat toisiinsa. Howland ei iloinnut siksi, että hän sai pitää henkensä, vaan hän riemuitsi siitä tiedosta, että Meleese, juuri kun kaikki näytti menetetyltä, olikin häntä lähempänä kuin koskaan ennen. Nuori insinööri kumartui pöydän yli kädet nyrkissä ja silmät säkenöiden. Jean ei ymmärtänyt häntä, vaan jatkoi nopeasti:

— Tiedän, että tämä kaikki on ollut katalaa, herra. Ehkä ette voi antaa meille anteeksi. Yritimme tappaa teidät — surmata pitkän kiduttamisen jälkeen, minkä katsoimme teidän ansainneen, mutta ajatelkaa, mitä tapahtui kuusitoista vuotta sitten! Olen kertonut teille, miten tapoin erään miehen. Olisin tehnyt teille samoin — ellei olisi ollut Meleeseä. Myös minä olen syyllinen. Kuusi vuotta sitten saimme tietää, että John Howland, sen miehen poika, jonka tapoin — oleskeli Montrealissa, ja lähetimme nuorimman veljen sinne etsimään häntä, koska hän oli ollut siellä koulussa Meleesen kanssa ja tunsi sikäläiset olot paremmin kuin me toiset. Sillä kertaa poika ei löytänyt häntä — hän huomasi teidät vasta äskettäin.

Pyhä Neitsyt olkoon todistajanani, ettei ollut kummallista, jos poika luuli teitä häneksi, sillä niin paljon olette etsimämme miehen näköinenkin, mikäli muistamme hänen ulkomuotoaan. On totta, että Francois teki virheen lähettäessään veljelleen sen tervehdyksen, että jos vain Gregson ja Thorne saadaan pois tieltä, teidät lähetetään luultavasti tilalle. Pyhän Marian nimessä vannon, ettei Meleese aavistanutkaan mitään tästä. Hän ei tiennyt juonista, joilla hänen veljensä karkoittivat Gregsonin ja Thornen. Heitä ei tahdottu tappaa, mutta heidän kiusaamisensa oli välttämätöntä. Insinöörit eivät voineet työssään välttää ainaisia tapaturmia. Gregson menetti yhden sormensa. Thorne vahingoittui vakavasti — kuten tiedätte. Öisin vinkui kuulia ikkunoitten läpi heidän asuntoonsa. Jackpine oli apuna, ja heidät saatiin pyytämään siirtoa Wekuskosta.

Ensimmäisen kerran Howlandissa kuohahti viha.

— Kurjat raukat! Todella kaunis pari! Ryömiä ulos ansasta alhaalta, antaakseen toiselle tilaa joutua ylhäältä samaan kuiluun!

— Ei aivan niin, Jean oikaisi. — Heidän annettiin ymmärtää, että he — vain he — olivat liikaa seudulla. He kai uskoivat, ettei teille tapahtuisi mitään, ja siksi eivät kertoneet teille omista kokemuksistaan. Mahdollisesti he myös yrittivät salata sen että he pakenivat vaaraa. Eikö se ole inhimillistä? Joka tapauksessa teidät valittiin heidän tilalleen, ja vasta silloin Meleese sai tietää kaikesta.

Ranskalainen vaikeni. Kiukku Howlandin silmistä oli poissa. Jännittynyt ilme hänen kasvoiltaan oli kadonnut.

— Minä — minä — luulen, että nyt käsitän kaiken, Jean. Ajoitte takaa väärää John Howlandia — siinä kaikki! Rakastan Meleeseä, Jean. Voisin tappaa John Howlandin hänen takiaan. Tahdon puristaa hänen veljensä kättä — minua surettaa — surettaa — että hänestä — Meleesestä — oli vähällä tulla — murhaaja.

— Hyvä Jumala, eikö hän ole pelastanut teidän elämäänne? Kuulkaa! Kun Meleese sai tietää, mitä oli tapahtunut, hän tuli luokseni — hän oli juuri vähän aikaa sitten tehnyt minut onnellisimmaksi mieheksi maan päällä, sillä juuri hän oli ottanut Mariannen mukaansa Churchillista, jotta tapaisin hänet ja rakastuisin häneen — mikä tapahtuikin. No niin, kuten sanottu, Meleese tuli luokseni — Jean Croisset'n luokse — ja sen sijaan, että olisi suunnitellut tappamistanne, hän vaati minua pelastamaan henkenne. Minä olisin tahtonut silpoa teidät palasiksi ja heittää korppien ruuaksi, — olisin halunnut kuristaa teidät, niin kuin kuristin sen toisen! Ymmärrättekö minua? Meleese rukoili minua pelastamaan henkenne — ennen kuin olitte lähtenytkään Chicagosta, ennen kuin hän oli kuullut teistä muuta kuin nimenne, ennen kuin —

Croisset vaikeni epäröiden.

— Ennen kuin mitä, Jean?

— Ennen kuin hän oli oppinut rakastamaan teitä.

— Jumala siunatkoon häntä! Howland huudahti.

— Uskotte sen?

— Niin kuin uskon Jumalaan!

— Sitten minä kerron teille, mitä hän teki, Croisset jatkoi hiljaa. — Veljesten tarkoituksena oli vangita teidät ja viedä sitten pohjoiseen. Tiesin, mitä oli tapahtumassa. Siitä piti tulla hieno kosto, — samalla paikalla, missä rikos tapahtui kuusitoista vuotta sitten. Mutta Meleese ei tiennyt siitä. Hänelle uskoteltiin, että siellä, missä hänen vanhempansa olivat kuolleet, teidät jätettäisiin viranomaisille — ratsastavalle poliisille, joka käy siellä joskus. Hän on vain tyttö, ja hänelle ei ole vaikea valehdella; vanhempi olisikin ihmetellyt, miksi teitä ei jätetty viranomaisille jo Prince Albertissa. Vanhin veli keksi käyttää häntä, houkutellakseen teidät ulos kaupungista, mutta tyttö kuuli sattumalta muutaman sanan, joista hänelle selvisi, että oli aikomus murhata teidät. Juuri silloin, hän tuli luokseni —

— Ja sinä, Jean?

— Samana päivänä kun Marianne lupasi tulla vaimokseni, lupasin Pyhän Neitsyen nimessä Meleeselle palkita hänen hyvän työnsä, ja näin olen palkinnut. Myös Jackpine oli hänen orjansa, ja toimimme yhdessä. Kaksi tuntia sen jälkeen kun Meleese veljineen oli lähtenyt etelään, seurasin heidän perässään, mutta parta ajettuna ja niin toisen näköisenä, etteivät he voineet tuntea minua tappelussa Prince Albertin lähellä. Meleese luuli, että hänen veljensä ottaisivat teidät silloin vain vangikseen, tekemättä teille muuta. Vasta tappelun jälkeen, kun miehet kertoivat vihaisina siitä, että olitte päässyt pakoon, hänelle selvisi mitä oli tehnyt. Tiedätte, mitä sitten tapahtui. Wekuskossa hän ei uskaltanut kertoa, keitä vihollisenne olivat — nehän olivat hänen omaa lihaansa ja vertansa ja hänelle rakkaampia kuin elämä. Hän kärsi ristiriitaisesta rakkaudestaan heihin ja — Taas Jean epäröi.

— Ja minuun, Howland täydensi.

— Niin.

Molemmat nousivat ja katsoivat toisiinsa. Kumpikaan ei ollut kuullut koputusta eikä huomannut, että ovi avautui ja Meleese pysähtyi empien kynnykselle.

Hetken hiljaisuuden jälkeen Howland sanoi vakavana:

— Kiitän Jumalaa kaikesta siitä, mitä on tapahtunut, Jean. Olen iloinen, että olette jonkin aikaa luulleet minua toiseksi John Howlandiksi ja että Pierre Thoreau ja hänen veljensä yrittivät tappaa minut Prince Albertissa ja Wekuskossa, sillä jos kaikkea tätä ei olisi tapahtunut, en olisi koskaan nähnyt Meleeseä. Nyt, Jean —

Hän kuuli heikon äännähdyksen, ja kääntyessään näki Meleesen hiljaa lähtevän pois huoneesta.

— Meleese! hän huudahti. — Meleese!

Hän kiirehti tämän perässä, jättäen Jeanin yksin huoneeseen.

Vaikka toista huonetta valaisi ainoastaan aamuauringon kajo, hän erotti kuitenkin Meleesen, joka seisoi puolittain kääntyneenä häneen ja odotti. Ilosta huudahtaen Howland syöksyi hänen luokseen ja sulki hänet syliinsä.