Front matter (continued 2)

— Se on lemmon hyvä akka, sanoi Taavetti, kun katsoivat erään veto-ojan reunalla.

— On jumaliste! toinen todisti.

— Ja sillä on hyvä luontokin. Se on niin mukava että, hymyili Taavetti. Ihmiset luulevat muijaa löylynlyömäksi sen tähden kun se tekee raskaita töitä! — Taavetti nauroi niin hartaasti että hartiat nytkyivät.

Jaakko Jaakonpojan suu oli jäänyt auki, kun hän katseli ja kuunteli ennen umpinaiseksi ja harvasanaiseksi tuntemaansa miestä. Hän oli äsken tuolla rakennuksella lausunut jonkunlaisen epäilyksensä siitä että kun pitää kaikki velaksi ottaa, niin mahtaako tässä pysyä jaloillaan. Mutta hän oli nyt kuullut ja nähnyt ja melkein tuntenut että sellainen arvelu oli näihin ihmisiin nähden naurettava. Niinpä hän tahtoi korjata sitä ja virkkoi:

— Niin, noo, kyllä te maanne pidätte.

— Pidämme me, sanoi Taavetti ilman, että siinä oli yhtään uhmaa, mutta kuitenkin sellaisella tavalla, kuin hänellä olisi ollut jo taskussaan rahat, joilla aikoi maksaa sen viimeiseen penniin.

Mäkitorppari lähti vihdoin kotimatkalle omituinen tunne rinnassaan. Ojan yli hypättyään katsahti taakseen, nauroiko Taavetti? Hänestä tuntui aivan kuin Taavetti olisi hänelle nauranut. Joskus oli tuntunut Heinosen läsnäollessa samallaiselle.

Eihän Taavetti nauranut. Meni vain pöllytellen hevostaan kohti, joka höristellen tervehti.

Ihana rauha vallitsi metsässä. Jaakko Jaakonpoika asteli polkua ajatuksiinsa vaipuneena. Yht'äkkiä alkoi kuulua naisen laulu. Sen somat säveleet pysäyttivät hänet. Mutta sanoista ei erottanut muuta kuin:

»Penni on mulla perintöä Ja kullallani on kaksi…»,

sillä samassa alkoi taas kuulua salvumiehen navakoita kirveeniskuja. Joku pikkuinen lintu oli herännyt ja piipitti unisena lyhyen, kummastelevan mielialansa, ja siihen vastasi aivan lähellä toinen, aivan samassa tunnelajissa. Mutta sitten oli kaikki hiljaa. Ainoastaan kirveeniskut kuuluivat silloin tällöin kajahtelevina ja läpileikkaavina.

Hevosenviejä saapui Mäkitorpalle sekavin tuntein. Omalle puolelle päästyä alkoi kirkonkylältä kuulua ääniä. Ensin muuan yksinäinen torvenääni, jolla harjoiteltiin, sitten harmonikansoittoa vähän toisaalta. Muuten oli kaikki hiljaista.

Hermanni oli juuri tullut kylältä ja asetti pyöräänsä suojaan.

— Tuleeko sinulta koskaan sitä pyörää siivotuksikaan? kysyy isä nurisevalla äänellä.

— Kyyllä minä sitä joskus…

Poika pujahti porstuasta yliselle, missä hän pitää kesäasuntoaan.

— Joskus, matkii isä epäillen.

Emäntä nuhtelee, että kun koko yön on hevosenviennis. Hän jo oli aikonut pukea ja lähteä etsimään, kun sillä lailla… Mutta mies kertoi harvoin sanoin missä oli ollut. Ja sitte kertoi emäntä, hieman kiihtyneenä, että Kaisu oli tullut itkien kylästä.

— Mitä varten? uteli isä.

— Noo, jotkut nuoret olivat pistelleet ja haukahdelleet.

— Kaisulleko? Mistä?

— Mistähän oli, joutavasta asiasta. — Emäntä kertoi. Tyttö oli ottanut itsekseen ja itki. Kun eivät edes mukulat pääse niiden ohi nälvimättä.

— Nälvimättä, todella. Pistää niin vihakseni että… Lienevätkö kelvottomat edes rippikoulua käyneet, pitäis oikein pastorilta kysyä.

— Ruveta näiden kanssa sormikoukkusille meikäläisen, kyllä niistä vastuksensa saa, lauhdutti emäntä.

— Hmm, pani mies mumisten.

14.

Kirkonkylän liike oli viime vuosikymmenen kuluessa kasvanut niin että se muistutti nykyään jo pientä kaupunkia. Moni sen taloista oli siirtynyt liike- ja virkamiehille, palstottu, myyty palstat 3—4-kertaisista hinnoista. Niille rakennettu asunto-ja liiketaloja, ja pelloista saatu sopivia rahti-ja juoksuhevosten syöttöhakoja. Maanviljelystä ei näihin aikoihin moni ajatellut kirkonkylillä. Entiset isännät olivat myytyään talonsa joko siirtyneet hieman syrjään eläen nyt rahojensa koroilla ja nauttien olemassaolostaan, tahi perustaneet uusia liikeyrityksiä ja ryhtyneet mukana kilpailemaan. Ne, mitkä vielä pitivät maanviljelystalojaan, näyttivät tekevän sen vain odottaakseen hintojen nousua. He olivat väsähtäneet ammattiinsa eivätkä voineet saada palvelijoitaan, enempää kuin lapsiaankaan siihen innostumaan. Kaikkia veti vain Kirkonkylän valtakatu, jossa oli niin omituinen viehätys. Kun tarvittiin puotipalvelijaa, porvarirenkiä, leipuripuotityttöä, sai kukin valita kymmenistä. Talollisten tyttäret ja pojat kilpailivat mökkiläisten tytärten ja poikain kera. Ken pääsi pääkadun varrelle, se tunsi päässeensä elämässä tärkeän askeleen ylöspäin. Moni talonpoikainen nuorukainen ja neitonen tunsi, tullessaan tänne puoteihin ostoksille, kateuden kaivelevan mieltään, tavatessaan myymäpöydän takana jonkun naapurin samanikäisistä nyt arkipäivänä niissä keväisissä kevyissä pukimissa, joita kotona hellien ja vanhempien erikoisen valvonnan alla pidettiin sunnuntaisin. Ja rahaa, rahaa niillä on nyt aina!

Toisille tarjosi saha töitä kesät, talvet. Siellä oli ilona verraton vapaus kaikkina aikoina milloin työt lepäsivät, määrätyt työajat ja palkka, joka pyytämättä laskettiin kouraan joka lauantai. Pane se pitkin tai poikki, ei kellään ole mitään sanomista. Meni kotiin, vanhempainkin suhteen omanarvon tunto nousi itsetietoisena. Ja niiden nuhtelemahalu muutaman yrityksen jälkeen sammui huulille, kun poika nousi oikein silmissä itsenäisenä miehenä, jolla nyt oli oma aika ja oma kukkaro.

Vielä 8—9 vuotta takaperin oli Kirkonkylässä olemassa vain Koistisen iso ja Martikaisen pienempi kauppapuoti, sekä pari kolme sisäkauppaa. Sitten tuli tienristeykseen ensimmäisenä osuuskauppa. Sen luultiin ensinnä lopettavan Martikaisen liikkeen kerrassaan, se kun oli heikompi ja lähempänä, sekä Koistisenkin pakottavan ainakin yhdelle puotipalvelijalle. Mutta toisin kävi. Muutaman vuoden kuluttua pystytti muuan arkangelilainen kaupan toiselle puolen maantietä ihan osuuskauppaa vastapäätä. Samana vuotena avasi Vihtori Petäjäinen kaupan joen toisella puolen, myytyään ensin talonsa sahayhtiölle. Hän oli pidättänyt talostaan sopivan asuntopalstan, jolle rakensi uudenaikaisen, taittokattoisen talon ja avasi siinä kaupan. Joitakin pienempiä myymälöitä avattiin ja suljettiin joka vuosi, niin että oli usein vaikea enää tietääkään kuinka moni kerrallaan harjoitti liikettä Kirkonkylässä.

Kylän läpi käyvä maantie oli kuin ainakin pikkukaupungin pääkatu. Paitsi sekatavarakauppoja, jotka yksi toisensa jälkeen olivat hankkineet komeat nimikilvet ja ahtaneet maantielle antaviin ikkunoihinsa mitä kirjavimman näytevaraston kaikenlaista rihkamaa, oli siinä leipuripuoteja, räätälien ja suutarien asuntoja, puusepän työhuone, jonka portin päällä oli muun ohessa lapsen ruumiskirstu näytteenä. »Limunaatia» oli miltei jokaisen asunnon nurkka- tai ovipielessä ja »Kahvila» oli maalattu upeilla kullatuilla kirjaimilla siniselle pohjalle erään sievän näköisen pikkuasunnon nurkkakilpeen.

* * * * *

Talojen ympärillä olevissa pienemmissä ja suuremmissa puutarhoissa oli syksy jo ottanut sananvallan. Puitten lehdet pälyivät kirjavan kellahtavina, toisissa toki vielä viheriä voitolla, toisten jo maassa viruessa tuulen juoksuttamina, sateen pieksäminä. Kyökkikasvitarhoissa, missä niitä sattui olemaan, upeilivat kaalit suurine lehtineen, joiden takaa pienet vaivais-kuvut avuttomina yrittivät tirkistää. Punajuurikkaiden komeat, väririkkaat varret antoivat eloa ja väriä muuten jo lakastumaan pyrkivälle ympäristölle, samalla voimakkaasti uhmaten syksyn kolkkoa lähenemistä. Karviais- ja viinimarjapensaat, miltei lehdettöminä, näyttivät jo hortoilevan puolinaisessa taintumustilassa. Kukkapengermät, joissa valmut ja asterit olivat viikkokausia yhteen jaksoon kilpailleet loistavassa kauneudessaan, muistuttivat nyt enimmin suven lopusta ja maallisen komeuden katoovaisuuden armottomasta laista.

Maantie, joka edusti kirkonkylän pääkatua, oli sateisen ilman vuoksi jo lokainen. Muuan mies taisteli lehmän kanssa, jota talutti nuorasta. Lehmä ponnisti vastaan, peräytyi ja juonitteli. Parin vastakkain olevan puodin rappusilla ja toisen avatun ikkunan takana seisoskeli ihmisiä tätä katsellen ja nauraen. Keskenään ne juttelivat ja joskus hikoilevalle lehmänkulettajallekin kompasanoja huikkaisivat. Miestä ja lehmää läheni muuan paljassäärinen tyttö ja pari vähän suurempaa poikaa. Kohta pysähtyi ryhmään muuan horjuva juoppo, olutpulloja taskut täynnä. Lehmä työntyi yhä riivatummin takaperin ja oli jo vähältä takajaloillaan työntää syvään ojaan erään naisen lykkäämät meijerivaunut kannuineen, mutta väistyi samalla hieman syrjään. Lehmää taluttava mies sihisi hampaitten välistä, yritti nuoranpätkällä lyödä lehmää takapuoleen, mutta se onnistui perin huonosti.

— Mikäs perttana…!

Se mies, jolla oli olutpulloja taskuissaan, läheni kiroillen, tieltä temmattu seipäänkappale kädessään ja aikoi lyödä.

— Ei saa! huusi lehmänkulettaja, se on kantava. Ei sitä saa lyödä.

Ohi ajoi hurjalla vauhdilla kauppias Martikainen, jonka raskaan painon alla pieni ajoneuvo letkui ja huojui. Lihava mies nauroi.

— Laske irti se lehmä ja aja edelläsi huusi ohiajaessaan.

Mutta samalla olutpulloja kantava mies, joka kuitenkin koki auttaa työntämällä lehmää, livetti kuraisella tiellä jalkaansa, kaatui suulleen tiehen ja särki yhden olutpullon. Poikaparvi, joka jo oli kasvanut muutamilla uusilla tulokkailla, räjähti nauramaan, ja puodissa, jonka ikkuna oli auki, yhdyttiin. Aivan kuin nauru olisi vaikuttanut lehmään, alkoi se nyt kiltisti marssia taluttajansa mukana, joka takinhihallaan pyyhki hikisiä kasvojaan. Mies, jolla oli olutpulloja taskuissaan, nousi nopeasti ylös ja lähti nähtävästi hammasta purren tallustelemaan tietään.

Häntä vastaan tuli pitkä jono sahan lautakuormia. Ne olivat seisoneet tuolla toisessa päässä kujaa, ruokakaupan edessä. Nyt tulivat ajajat, mikä istuen kuormallaan, kuka kävellen, kukin syöden ranskanleipää ja lihamakkaraa, sekä sen ohessa kovaäänisesti, että kuului yli kuormarattaiden ryskeen, keskenään jutellen.

Mies, joka kantoi olutpulloja, yritti kävellä tien äärimmäistä reunaa vastakkaisella puolella kuin lautakuormain ajajat. Hän nähtävästi häpesi äsken maantiessä likaantunutta asuaan. Mutta viimeisenä tuleva ajuri tuli hevosineen kymmenkunta syltä toisten jälessä, kävellen samaa puolta kuin olutpullojakin kantava mies. Tämäkin ajuri näkyi syövän ranskanpullaa ja lihamakkaraa. Jo kaukaa seurasivat miehet silmin toisiaan ja näyttivät tuntevan. Lauta-ajuri työnsi ranskanpullanjätteet ja lihamakkaranlopun taskuunsa, pyyhki suutaan, ryähteli ja tavoitti ryhtiään. Olutpullojen kantaja katsahti pitkin ruumistaan, hoivasi vaistomaisesti rapaa vaatteiltaan ja pani takkinsa nappiin mutisten itsekseen.

— Ka, päivää, Pihlajaniemipä siinä, sanoi olutpulloja kanteleva mies, kun tulivat vastakkain.

— Päivää, päivää, onko se Jaanu? Mikonperän Jaanu…

Jaakko Jaakonpoika pysäytti hevosensa. Käteltiin.

— Sinä olet ruvennut sahan ajomieheksi? alotti Mikonperän Jaanu.

— Niin. Rupesi aika käymään niin pitkäksi siinä aina jouten, että… No mitä se täälläpäin nyt?

— Miitä…

Mikonperä luimisteli sivuilleen: — Autoin tuolla tuon lehmää kun ei se kulkenut, lempo, ollenkaan, ja kaaduin rapakkoon. Ne taisivat luulla että mä oon juovuksis, vaikk' en oo täärännyt kuin kolme pulloa.

Jaakko Jaakonpoika ajatteli että hänelle olis kolme pulloa jo aivan makuukuorma.

Sitte kysyi Mikonperä:

— Eikö ole jo katunut, kun myi perintötalon?

— Tiedä, sanoi Jaakko Jaakonpoika ja naurahti. — Entä sinä?

— Katunut olen, lemmosti! Mies väänsi päätä. Katsoi suoraan toista silmiin ja jatkoi: — Minä ostan pian talon, muuten tässä menee aika aivan juomiseen.

— Vai tuumaat sinä taloa? Jaakko Jaakonpoika kiinnitti katseensa terävän kysyvänä Mikonperään.

— Varmaan!

— Soo'o.

— Sinä taidat ajaa oman talosi metsistä sahattuja?

— Niitä ne ovat.

— Kuuluvat saaneen halvalla Pihlajaniemen. Kumma että sinä, joka olit niin vanhanaikainenkin, niin helpolla?

— Oletko sinäkin sitä kuullut?

— Olen. Vaan minkäpä sille. Mitäs meikäläiset piisaavat niille kaupanteos. Sehän on niiden voitto, minkä ne meiltä petkuttavat. Eikö niin? — Mikonperä nauroi.

— Niinhän se… Jaakko Jaakonpoika oli taas joutunut alakuloiseksi, kun jouduttiin puhelemaan Pihlajaniemen kaupasta.

— On se niin! Mutta me talonpojat olemme sellaisia. Ei me osata edes lehmäämme itse taluttaa, siinä pitää olla jo parempia. Katsos… Ja sitte kun me ryyppäämme, niin aina nyrkit saves … näin! — Hän näytteli itseään. — Katso! Meinasin auttaa toista, mutta näin siinä kävi. Ja puodinikkunasta ne nauroivat … ja piru, etkö sinäkin edes?

— En, mitäs minä.

— Miksi et? Naura vain! Mikonperä puri hammasta. — Sinä ookaat sahalla ja syöt nisua ja lihamakkaraa, ja minä juon olutta!

Jaakko Jaakonpoika aikoi lähteä toisten perään, mutta Mikonperä pidätti vielä:

— Eivätkö ne pistele sinulle? Hän viittasi etäällä meneviin ajureihin.

— Noo, ainahan ne, mutta mitähän siitä.

— Kuule, Jaakko, ostetaan talot uudestaan. Ei me vielä olla liian vanhoja. Mitäh?

Jaakko Jaakonpoika tuijotti ääneti, suu omituisessa hymyssä. Toinen jatkoi juttuaan. Sanoi lopuksi:

— Tule tuonne maamiesseuran kokoukseen huomenna, ja näyttelyyn!

— Missä?

— Seurahuoneella.

— Minä en niissä ole ollut ikänä.

— Olisit ollut, et olisi myynyt taloas, ainakaan puolilla hinnoilla.

— Pitäis tätä ajoakin.

— Viis! Ethän sinä niiden muutamain pennien vaivainen ole?

— En suinkaan, mutta…

Jaakko Jaakonpojan täytyi nyt lähteä, ettei jäisi kovin kauas toisista.

— Tuletko? kysyi huutaen Mikonperä.

— Saa nyt nähdä, vastasi Jaakko Jaakonpoika. Mutta hän tunsi jo itsessään heränneen valtaavan uteliaisuuden. Sillä samalla kun Mikonperän huomautukset talonkaupoista kohlivat kipeästi vanhoja, helposti avautuvia haavoja, samalla oli hänen epäselvissä viittauksissaan jotain, joka pyrki ikäänkuin uudestaan avaamaan niitä näköaloja, jotka häneltä olivat olleet useita viikkoja ummessa. Hän katsahti taakseen Mikonperään päin, joka näkyi menevän hitaasti astellen edelleen.

— Se taitaa ryypiskellä, mutisi itsekseen. Ja kohta meni mieleen kysymys, mahtoikohan se saada talostaan kylläkin hintaa? Onhan se ollut uudenaikaisempi mies, lautamieskin, tottapa se ymmärsi lukea metsänsä. Samalla ajatteli hän taas lihamakkaraa taskussaan, se oli maistunut hyvälle, ilmanko ne niin sitä… Sellaisia ne syövät kun on hyvät ansiot, ei talollisten kannattaisi…

Hän otti povitaskustaan ja haukkasi aika palan lihamakkaraa ja musersi junttapullaa mukaan. Samassa johtui ajattelemaan: mahtavatko ne Amerikassa syödä paljonkin lihamakkaraa, vehnänen niillä kuuluu olevan leipänä.

Mutta yht'äkkiä meni taas ajatus maamiesseuran kokoukseen ja Mikonperän juttuihin. Ostaako talo uudestaan? Sepä oli kumma ajatus. Taloko? Jos sais helpolla? Talo? Mistä? Jaakko Jaakonpoika vavahti, kun ajatuksiin meni yht'äkkiä: Pihlajaniemi. Hän pysähtyi tiellä ja suu täynnä lihamakkaraa virkkoi ääneen:

— Mitähän nyt tahtoisivat Pihlajaniemestä?

Hän ei ollut koskaan ennen joutunut tätä asiaa *sillälailla* ajattelemaan.

Nyt rupesi muistelemaan erästä käyntiään sahanpatruunan luona, tässä joku viikko takaperin, kun pahimmin vielä kiusasi se ajatus että Pihlajaniemi oli liian helpolla myyty. Sahanpatruuna oli nauranut.

— Teitä on narrattu, oli sanonut. Kyllähän Pihlajaniemen metsästä puita on tullut, mutta eikö isäntä ymmärrä sitä, että siinä on suunnattomat kustannukset, ennen kuin ne on saatu maailman markkinoille ja niistä rahat takaisin.

— Satoja miehiä pitää kesät, talvet, kaikki jupilaiskoja ja kallispalkkaisia. Vai ilmanko te luulette niiden minulle työntävän?

— Eihän toki! oli Jaakko Jaakonpoika hyväksi tehnyt.

— Ja mitähän siitä talosta sitte metsätönnä saa! oli patruuna huudahtanut.

Samalla kertaa kysyi patruuna häntä ajomieheksi ja hän suostui. Oli kotiin tullessaan hyvällä tuulella. Hän tiesi nyt paremmin kuin muut, miten oli sen talonkaupan laita ollut. Ei se ollut liian halpa … ymmärtäähän sen!

Mutta nyt, kävellessään Kirkonkylän läpi, rupesi hän oikein tosissaan ajattelemaan että mitähän patruuna todella mahtaisi nyt pyytää Pihlajaniemestä? Se ajatus oikein värisytti. Siinä tuntuivat yhtyvän lukemattomain sisällisten tuskain ja aavistettujen toiveiden tiet. Sen mahdollisuuden ajatus, että hän vielä voisi omistaa Pihlajaniemen, tuntui siinä hetkessä niin onnelliselta, että oikein pyrki nauru pääsemään. Ehkä Marttikin tulis takaisin mielelläänkin? Sais sitte asua taloa mielensä mukaan. Ja emäntä, joka oli käynyt niin umpimieliseksi ja kiukkuiseksi, ehkä hänkin…

Jaakko Jaakonpojan mielikuvitus toimi voimakkaasti. Hän unohti koko maailman ympärillään ja kietoutui kokonaan näihin, kotoisiin.

Ilta oli jo alkanut hämärtää. Mies ei ollut huomata, kun hänen hevosensa kulki kuormineen niin keskitietä, että sulki vastaantulevilta kulun.

— Suistakaa sivuun! kuului tuttu ääni.

— Kah!

Hänet sivuutti Heinonen, joka tervehti ohi ajaessaan. Tämän rattailla istui vieras herrasmies.

— Kukahan se oli? alkoi Jaakko Jaakonpoika arvailla.

— Kaa, äkkäsi, sehän oli niitä agronoomeja!

Siinä paikassa tunsi mies omituisen ilon ja tuttavuuden tunteen ailahtavan rinnassaan. Hän ei ollut ikänä kuullut agronomin puhuvan, mutta nyt hän menee … ja se kuuluu nyt hänelle, sillä hän ajattelee ostaa talon. Mitä mahtanee Heinonenkin sanoa, kun minä sinne tulen? ajatteli. Mutta mitä siitä! Jos minä ostan talon niin minä ostan…

Se ajatus tuntui tyydyttelevän kunnianhimoakin. Ääneensä hän mutisi nyrkki puuskassa:

— Ne eivät näy pitävän miehenä ei minään, kun ei ole taloa eikä muutakaan hommaa … vaikk' olis kuinka rahaa!

15.

Omat kuljetuksensa olivat olleet myöskin Mäkitorpan nykyisellä emännällä. Ihmisten mielestä oli tie ollut aivan mutkaton ja murheeton: Takakantolan sisar-kolmikosta ensin miniäksi ja sitten emännäksi Pihlajaniemeen, sieltä Kotimäen Mäkitorppaan koroillaan elelemään ja ijankaikkisuutta varten valmistelemaan. Olihan se, ihmisten mielestä edelleen, vähän niin ja näin, myydä perintötalo, hajoittaa lapset maailmankiertoon ja mennä itse torppaan kuolemaa odottamaan, kun ei vielä ikäkään hätyyttänyt. Mutta omasta vapaasta tahdostaanhan he sen tekivät, itsepä syynsäkin tiennevät, sanottiin. Asiaan oli vierasten arka koskettaa, sen moni oli huomannut.

Emäntä oli tyyniluontoinen ihminen, joka ei mielellään kiistellyt, joka halusta vaikeni valmistaakseen rauhalle tietä. Se ei merkinnyt sitä että hän olisi samalla taipunut. Monasti hän itsekseen mietiskeli viikkoja, jopa vuosia jälestäpäin sanoja ja ajatuksia, joita oli kuullut. Joskus, kun muistojensa komeroista purki hiljaiseen tapaansa tällaisia muistiinpanoja, saattoi kuulija joutua hämille. Silloin oli emäntä aina voittajana.

Kun hänen elämäänsä kehuttiin, ei hän sanonut että se on hyvä, ei myöskään, että se on ikävä. Ainoastaan uskostaan hän avonaisemmin puhui, jopa kerskasi. Olihan Jumala häntä kuletellut omia teitään uskonsatamaan, armoistuimen luo ilman omia ansioita, sanoi hän. Eikä kukaan voinut sanoa, että se oli lörpötystä. Sitä vastoin vaikutti melkein koomilliselta, kun joku kirkkovieraista uskonasioista jututtaessa emännän kanssa, jotain sanoakseen isännällekin, kysyi tämän uskoa.

— Ei mitänä ole itselläni, sanoi tämä. Ja kyselijän suu saattoi mennä nauruun. Ei sen vuoksi, ettei Jaakko Jaakonpojan tunnustusta olisi uskottu. Mutta tiedonanto kuulosti, ettei hän siitä niin suuria välittänyt, vaikka ei mitään ollutkaan itsellä sellaista, mikä olis Jumalalle kelvannut, kun vain oli kädestälähtevää. Jumala sai tyytyä Jaakko Jaakonpojan uskoon vain, sehän sopi hyvin molemmille…

Emäntää kävi kesänmittaan moni vanha tuttava tervehtimässä, varsinkin kirkko- ja seuramatkoillaan. Itse hän sangen harvoin kävi missään muualla kuin kirkossa ja seuroissa. Otti kuitenkin mielellään vastaan kun joku tuli katsomaan, pani pannun tulelle ja kahvitti. Ne olivat vaimoihmisiä Pihlajankyliltä, mökkien akkoja ja talojen emäntiä. Toiset todellisia, toiset teeskenteleviä uskonsisaria. Tuttavuuden ja ystävyyden perustuksena olivat elinaikaiset yhteiset olot ja muistot. Toisensa oli tunnettu lapsuudesta alkaen, jo isät ja äidit ja niiden vanhemmat kuinka kauas hyvänsä.

Siinä oli emännällä kuulemista mitä ne kukin sanoivat. Melkein kaikki yhteen suuhun ylistivät tätä uutta olinpaikkaa ja huoneita, kuinka oli mukavaa, sopivaa ja rauhallista. Kamaria muutamain kävi oikein kateeksi, kun toiset ihmiset saavat maalliset elonsa tällaiseksi, mutta toisten pitää koko ikänsä rääpystää ja riidellä. Hätäkö täällä on Jumalaansakin ajatella, jollei vain liiaksi ala maailmankoreus vetää…

Emännän tarkka korva oli käynyt näistä asioista keskusteltaessa melkein araksi. Itseään häntä oli Pihlajaniemen myynti aina painanut aivan kuin synti. Hän epäili silloinkin kun se myytiin. Mutta tottumus alistumaan miehen tahtoon, ja kun talo oli sentään miehen eikä hänen kotitalo, vaikutti sen, ettei hän juuri vastustanut silloin. Mutta mielestään ei hän sitä koskaan saanut.

Martin kirjeiden tultua hän aina parina päivänä itki. Kaisua koetti silloin aivan erityisesti kädestäpitäen vetää pieniin talousaskareisiin. Ja kun Hermanni koulusta oli suven kotona, otti äiti tämän usein, kun isä sattui olemaan poissa, puhuteltavakseen. Koulun jokapäiväinen työ selvisi hänelle siten, ja joskus he jo haastelivat Hermannin tulevaisuudestakin, niin vastahakoinen kuin Hermanni siihen olikin. Joka tapauksessa näytti äiti olevan levoton, ja usein hän vakavasti kyseli, oliko tuo puotipojan touhu niin hupaista? Siihen ei Hermanni, joka nyt koko suven oli ollut erittäin innostunut urheiluun, sanonut juuri mitään. Poika oli yhä edelleen harvapuheinen ja osoitti taipumuksia äitiinsä. Iltasin, kun Hermanni pienen navetan päädyllä urheili ja isä kivellä istuen poltti piippuaan ja katseli, teki äitiin oikein ikävän vaikutuksen. Hänellä oli aina lapsuudesta asti ollut syvä kunnioitus vakavaan työhön. Tuo roikkuminen ja hyppiminen tuntui hänestä olevan aivan kuin vakinaista synnintekoa, jota tehtiin töikseen. Poika oli kohta täysi mies, eikä päiväkausiin tehnyt mitään muuta kuin urheili ja pyöräili. Se painosti äitiä. Hiljaiseen tapaansa hän joskus sanoikin, että hänen mielestään tuo on niin kovin turhaa. Mutta eihän heillä ollut työtä pojalle, eikä sitä voinut sentään palkkatöihinkään panna.

Näitä ajatellessa meni usein mieleen Kaisunkin kohtalo. Sille oli nyt vielä, tuollaisena puolikasvavana tyttönä kotonakin mitä tehdä, mutta kun kasvaa, mitä sillä teettää? Pannako palvelukseen, vai…? Äidin sydän hytkähti omituisesti. Palveluspiiaksiko se Kaisu sitten? Eihän se mitään muuten, mutta sittenkin… Ajatus painoi syvästi. Raha ei ollut kertaakaan kyennyt äidin silmissä nostamaan tytön arvoa rahojen kera siihen, mitä se olisi, jos oltaisiin vielä Pihlajaniemestä…

Ukko oli suvella sairastellut. Silloin oli emäntä kyllä usein luullut havainneensa etteivät ne nekään kivut aina olleet oikeita jumalan tauteja. Hän oli varma, että mies katuu. Olihan siitä puhuttu silloin tällöin. Mutta asia oli molemmille niin kipeä, nähtävästi, että siitä mieluimmin vanhaan, Pihlajaniemen viime vuosikymmenen tapaan vaiettiin. Kumpanenkin kärsi yksin. Aina kun pyrki hiukankin puhkaisemaan pintaa toiselle, yritti särkyä välit ja tulla riita.

Silloin kun Martilta tuli se Jobin-posti hänen tapaturmastaan, olivat olleet oikein ikävät ajat. Isä oli sairastanut pari viikkoa ja hourinut usein Martista. Äiti oli navetassa istunut yksin monta iltaa ja ajatellut sitä, kun Martti häneltä kerran pyysi rahaa kihloihin, eikä hän antanut. Jos äiti olisi antanut rahaa, kenties olisivat kaikki asiat nyt toisin? Martti olis täällä ja… Jumala tietää, taitais olla kotitalo myymättä, ja…

Se ajatus painoi lyijyraskaana Mäkitorpan emäntää niihin aikoihin. Jonkun verran helpotti vasta sitten kun yhdessä päätettiin kirjoittaa Martille ja Liisalle, että jos he tarvitsevat, voivat isä ja äiti kyllä lähettää rahaa. Samalla kysyttiin, että jos tulisivat kotiin, lähetettäisiin matkarahat.

Eivät he silloinkaan voineet puhua Pihlajaniemestä, kun tämä kirje kirjoitettiin, vaikka keskinäinen tunnelma olikin paljon tavallista herkempi.

Hermanni, joka kirjettä laati, sai kirjoittaa erikseen äidin ja isän sanelemana, kumpasellakin kun oli Liisalle ja Martille joku lämmin sana. Piti kirjoittaa juuri niin kuin he tahtoivat. Poika yritti muutella, mutta se ei vanhempia tyydyttänyt, joten hän vaieten suostui.

Syyskesällä oli taasen ruvennut kirkonkylillä päin olemaan enempi seuroja. Pihlajankylänkin akkoja joutui siten entistä enempi kulkemaan Mäkitorpassa, niiden oikotie kun kulki siitä lähitse, mäen yli. Siten pysyi emäntä pitäjään juorujen tasalla. Niissä oli aina mukana näitä mäkitorppalaisiakin koskevia. Melkein tuntui siltä, kuin ne olisivat syksyn lähetessä taas lisääntyneet. Emäntä joskus ajatteli sitä. Ajatteli myöskin, että se voi näyttää vain sellaiselta, kun on tullut sateiset ilmat ja mieliala on muutenkin painunut ja apea. Moni heitä koskeva pikkujuoru tuntui siltä, kuin hyvä ystävä olisi sitä lisännyt ja kääntänyt ilkeämmäksi juuri kertoessaan. Nämä puheet olivat saaneet nyt aivan uutta vauhtia siitä, että Pihlajaniemi oli, muka, myyty noin 20 tuhatta halvemmasta kuin sen arvo oli. Saattoi havaita ihmisten ilkkuvan mielialan, kun joitakuita oli saatu näin pettää. Eivätkä Mäkitorpan emännän ystävätkään voineet tätä mielialaa aina peittää emännältä. Joku tiesi, että Pihlajaniemi oli täytynyt myydä sen vuoksi, ettei asumisesta enää tullut mitään, kun isäntä oli niin tarkka ettei malttanut ottaa palkkatyöväkeä ja omat lapset pakenivat käsistä…

— Niinkö ne sanovat, heh? Jaakko Jaakonpoika tätä asiaa ajatellessaan usein itsekseen mutisi.

Mutta nuorenväen oma tahtohan se oli, tiesi kertoja, niin Pihlajaniemessä kuin muuallakin. Kaikkihan nykyään kodistaan pakenevat, talollistenkin lapset, rahatöihin ja rahanansioihin. Moni kertoi, miten paljo pitäjällä nyt ihmiset puhuvat siitä, että Pihlajaniemi oli myyty melkein puolilla hinnoilla. Onko se niin? kyselivät.

Sitte ne vaikeroivat omia vaivojaan. Kenellä oli tuskaa piioistaan, kuka taas valitti tyttärensä kohtaloa, joka oli joutunut huonoon palveluspaikkaan. Jotkut kantoivat miestensäkin päälle. Niistä muutamain asiat vetivät liian usein oluttehtaalle eikä töistä tahtonut tulla mitään. Toisilla oli taas muita, vielä pahempia vikoja. Sellaisten kanssa ihminen tarkenee. Oli sellaisiakin, jotka kehuivat miehiään ja sanoivat Jumalaakin kiittäneensä, kun on saanut sellaisen miehen että saa edes olla kotona. Samaan suuntaan muutamat ylistivät lapsiaan, jotka kyllä hyppäävät, niin kuin nuoret ainakin, mutta jättämään kotoaan, menemään Amerikkaan tai puotipojiksi ei saisi vaikka käskis…

Kun tällaisia juteltiin, tuli avuksi Mäkitorpan emännän tyyni luonne. Hän pisti sanotun muistiinsa vain ja ajatteli, että taitaapa sitä sullakin, ystävä kulta, olla omat tuskas.

Kaikki nämä yhteensä tuottivat sittenkin niin paljon maallista murhetta, että monasti alkoi syksynpuoleen jo tuntua siltä kuin parempaa asiaa ei voisi nyt ajatella niinkään rauhassa kuin ennen. Kerran emäntä sortui jo valittamaan ja neuvoa kysymään Kananteriltakin. Tämä sanoi että kaikki sellaiset murheet ovat häjynhengen juonia, joita lunastettu sielu ei saa laskea mieleensäkään.

Mutta niin vahva usko kuin emännällä olikin ollut jo monet herran vuodet, nyt se usein horjui näiden kiusausten alla. Hänen järkensä, joka nuoruudessa oli pyrkinyt vilkkaasti sekaantumaan talousasioihin, mutta välillä pitemmän aikaa uskonelämän vaikutuksesta alistunut vaieten Jumalan ja miehen tahdon alle, pyrki nyt olemaan yhtämittaisessa levottomuudentilassa. Kyllä hän koetti vakuutella itseään, että kaikki nämä maailmanmurheet ja epäilykset olivat peräisin valheenisästä, mutta ei se auttanut. Järki mietiskeli yhtä myötään kaikellaista, m.*m.: myytiinkö Pihlajaniemi liian helpolla? Eikö hän tehnyt väärin, ettei estänyt miestä myymästä? Tuntui rikokselta, että he olivat myyneet lapsilta kodin. Nyt Martti virui kolikaivannossa, eikä tiennyt vaikka olis jo tällä hetkellä murskana… Hermanni roikkui kaiket päivät navetan päädyllä tangossa ja polkupyörällä pitkin kyliä… Ei, ei sellaisesta ikänä tule hyvää…

Äiti sai tällaisissa tapauksissa tuskanhien kohtauksia.

… Kaisu ei opi mitään…! piiaksi saa mennä … muiden navettoihin vettä riiputtamaan… Muiden pelloille kyntämään… Muiden riihenovelta kurkistelemaan… Sitte saa jonkun häntäänsä joka vain katsoo rahoja, sillä Kaisu ei ole talosta…

— Minä olen syntiä tehnyt, sinun edessäsi, Herra, rukoili hän kamarissa itsekseen. Lamppu pöydällä valaisi avoinna olevaa pikkukirjasta, jota juuri oli lukenut. Silmälasit olivat ison virsikirjan päällä, ja silmät tuijottivat ikkunasta pimenevään hämäryyteen, mistä pihlajan ääriviivat hiljaa huojuen erottuivat.

— Toivoin täällä maallista iloa ja lepoa, raukka, mutta tällaista levottomuutta sain. — Ja ajatuksissa jatkui, että tämä ei voi olla muuta kuin Jumalan rangaistus rahanahneudesta ja laiskuudesta.

Ulkoa kuului rattaiden kolketta ja hevosen teräskenkien kavistelua kivisellä torpantiellä.

— Se nyt, Jaakkokin, saa ajaa rahtiajoja töikseen, niin kuin muutkin mökinmiehet.

Ovi raottui. Kaisun pää pistäysi:

— Isä tulee, keitänkö jo puuron?

— Keitä vain.

Laitettuaan hevosensa tiloilleen tuli Jaakko Jaakonpoika tupaan. Emäntä oli jo sillä välin tullut myöskin askareilleen. Hän ajatteli juuri että saa nähdä, mitä se nyt valittaa ja nurkuu ensimmäisenä, kun mies astui tupaan, pani kirveen ovenpäälle ja kintaat muurinotsikolle.

— Hyvää iltaa.

Vaimo katsoi. Mikä sillä nyt? Tämä tervehdys oli erikoista, äänessäkin joku uusi sointu.

— Iltaa.

Vaimo jatkoi askareitaan, odottaen.

Mutta mies jutteli vain yhtä ja toista kylänkuulumia. Vasta kun oltiin kolmisin pöydänympärillä puurolla, se puhkesi.

— Tapasin tuolla Mikonperän Jaanun ja se sanoi kyllästyneensä jo jouten olemaan, lupasi pian taas ostaa talon.

— Jaanuko?

— Niin se Jaanu, jonka poika on kaupungis, siellä…

— Kyllä minä sen tunnen. Sehän ryyppää. Kehuvat aina istuvan olutpotun ääres.

— Sitä se sanookin, kehui itsekin jo moittivansa.

Kumpanenkin tunsi, että tässä nyt aivan tahallaan viivyteltiin syrjäasioissa, kunnes emäntä vasten tapojaan puheliaalta näyttäen palasi suoraa tietä pääasiaan.

— Vai talon?

— Kehui alkavan ikäväksi käydä, kun ei ole mistään kotoisin.

— Niin, kunko ei ole mistään kotoisin? Emännän silmät kiiluivat, pöytään nojaten tuijotti hän miestään silmiin.

— Niin sanoi. Jaanu oli vähän ryypännyt.

— Missä sinä tapasit?

— Siinä kaupparistillä.

— No mistä se meinaa ostaa?

— Sanoi että kyllä niitä on. Kysyi että emmekö mekin jo osta.

— Mekö?

Kaisun huomio kiintyi keskusteluun, sillä äidin kysymys tuli harvinaisen kiihtyneellä äänenpainolla.

— Niin?

Puolisot katsoivat toisiaan yli pöydän uteliaina, tutkivina, odottavina.

— No ja mitä sinä sanoit? kysyi vainio.

— Mitäs minä, vastasi mies, emmehän me ole siitä mitään ajatelleet.

— Niin mutta, uteli vaimo.

… Tämäpä kummallista, ajatteli mies. Aikookohan se…? Ajatteleekohan se…? aprikoi vaimo mielessään kun korjasi pöytää.

Silloin kuului takanluota Kaisun ääni:

— Aikooko sitte isä ostaa talon?

— Sanoakin! virkahti emäntä hymyhuulin.

— Tiedä, mitä siihen sanois Kaisu? he … heh.

Jaakko Jaakonpoika päästi taasen kerran tuon omituisen naurahduksen, joka viimeaikoina oli käynyt yhä harvinaisemmaksi.

— Ostakaa vain! huudahti tyttö.

— Ostakaa vain, meinaa Kaisu, sanoi emäntä.

Jaakko Jaakonpoikaa yhä nauratti.

— Kaisu taitaa tuumata, jotta talosta olis mukavee olla kuin torpasta, jatkoi isä.

— Niin oliskin!

— Kukas työt tekis? Isä ja minä olemme jo vanhoja, etkä sinä yksin pitkälle, lapsiparka.

— Kirjotetaan Martti ja Liisa Amerikasta!

Kaisu puhui innostunein huudahdusäänin.

Äiti ajatteli: kyllä sen kuulee että lapsikin jo ajattelee.

Isä otti taskustaan lihamakkaran ja vehnäleivän jäännökset ja pani hyllynreunalle.

— Panen tuohon, sanoi.

Hän tunsi itsensä työstä väsyneeksi ja ajatteli jo makuullemenoa. Mutta koko mielialan täytti omituinen tyydytyksen tunne siitä, mitä vaimo ja tytär olivat tänä iltana jutelleet. Enimmin kiinnitti väsähtäneen mielenkiintoa kysymys, mahtaisivatko Martti ja Liisa tulla takaisin? Sekä vähän myöhemmin: mitähän patruuna nyt tahtois Pihlajaniemestä? Ajatellessaan sitä, piiputteli hän jo vuoteenlaidalla. Tunnelma oli niin elähyttävä, että hän kesken hiljaisuuden, emännän juuri riisuutuessa virkkoi:

— Se Jaanu kosi Pihlajanientä meille.

Emäntä pysähtyi uteliaana:

— Kuinka Jaanu sitä?

— Sanoi vain, eikö lie kuullut kaupattavan.

— Nyt metsätönnä?

— Kyllä siinä kuuluu vielä polttopuuta ja sellaista olevan.

— Ja mitä se sellaisena nyt maksaa?

— Ei Jaanukaan, enkä minäkään ole kysynyt.

Oltiin vähänaikaa vaiti. Jaakko Jaakonpojasta oli niin mukavaa nyt jutella. Yht'äkkiä hän muisti ja sanoi sen kohta:

— Huomenna on maamiesseuran juurikasvinäyttely ja kokous seurahuoneella. Minä ajattelin mennä.

— Sinnekö?

— Niin, ajattelin.

— Ethän sinä niis ennenkään? Emännän äänessä oli vastaanpaneva sävy.

— Olis tainnut pitää enemmänkin, sanoi mies ja ähki. Vaimo katsahti vuoteeseen, että mitä se Jaakko nyt? Vähäisen väliajan kuluttua sanoi:

— Mene vain, mun puolestani.

— Etkö sinäkin? kysyi taas vuorostaan mies.

— Sinnekö turniksia katsomaan?

— Niin ja kaalia.

— Olis pitänyt viedä meidänkin kaalia.

— Olisit vienyt.

— Mitä ne näin mökkiläisten kaalit sitte…

— Mökkiläistenkö? Entä jos oltaisiin vielä talosta?

— Niin mutta nyt ei olla.

— Onpa rahaa.

— Mitä se raha sitte.

— Saa sillä talon.

— No saa. Mutta kun on kerta myyty niin…

— Mitä siitä, moni myy ja ostaa taas ja rikastuvat sillä lailla kun voittavat.

— Ei meistä, isä, ole sellaisiksi! Vaimo laskeutui vuoteeseen huoahtaen. Mies veteli savuja hetkisen, laski piipun vuoteen vieressä olevan hyllyn reunalle ja vastasi:

— Eipä ei, mutta jos ne Martti ja Liisa tulisivat Amerikasta niin kyllä me talon asuisimme vielä.

Vähän ajan kuluttua äänsi vaimo:

— Jos ne tulevat … meille?

— Pitää kysyä, jos…

— Mitä?

— Jos niin kuin talonpuuhiin tässä…

Jaakko Jaakonpoika veteli jo raskaita, syviä henkäyksiä, kun emäntä vielä tuntui valvovan täydessä tajussaan.

— Nukutko sinä?

— Häh?

— Arvelin vain, että sinähän voisit joskus kysyä patruunalta Pihlajanientä?

— Niin kuin piloillaniko?

— Vaikka.

Vähänajan kuluttua molemmat nukkuivat.

16.

Heinosen puhe *Maamiehelle* oli herättänyt suurta hälinää. Koko näyttely-yleisö puhui siitä. Muutamat olivat loukkaantuneet. Olihan yleisö kirjavaa.

Hän oli sanonut, että yleinen havainto näistä maamiesseurojen kokouksista oli monena vuotena ollut sellainen, että niissä tuli ikävä. Ja missä ihmisten tulee ikävä, sinne menoaan he karttavat. Tämän ilmiön syynä oli hänen luulonsa mukaan se, että pidettiin niin ylen paljo maataloudellisia rippisaarnoja. Maanviljelijät kuormitettiin taloudellisilla ja ammatillisilla syntitaakoilla aivan kuin erämaan kameelit. Ahkerimmatkin maataloudellisen parannuksen tekijät alkoivat väsyä ja uupua. Minkä tähden? Sentähden, kun jokaiselle, kuka vain oli päässyt pujahtamaan pois tästä joukosta ja saanut toisen ammatin, hänelle kohta loisti taloudellisen hyvinvoinnin-valo ja herraspäivät aivan luvallisina. Jos talonpoika koettaa ruveta talonpoikana ollessaan herrastelemaan niin kuin muutkin ihmiset, heti hänen edesottamisiaan rupeavat murehtimaan kaikki: maa on vaarassa! Jos siis tahtoo ajanvaatimusten mukaan sivistyä tahi ruveta olemaan ihmisten joukossa eikä halua saada nuhteita, pitää myydä talo ja ruveta harjoittamaan jotain liikettä. Tämä kasvatus on sanomattomasti valaissut maanmiesten pimeitä älyjä. Maanviljelystoimi heidät on tehnyt arvottomiksi ja kyvyttömiksi, eivätkä he voi kenenkään mielestä täyttää kutsumustaan. Nyt vihdoin on maanomistus julistettu varkaudeksi, vaikka useimmat ovat maksaneet tiloistaan korkeat hinnat…

Vähemmästäkin täytyy jo tomppelinkin herätä. Pitää myydä talo! Pääsee ihmisten joukkoon. Se vain on paha, jos saa liian paljo, myyjä saa huijarin-nimen; jos saa liian vähä, sanotaan hölmöksi. Mutta joka tapauksessa ihminen, joka vapautuu maasta, pääsee pujahtamaan kuin koira veräjästä siitä yhteiskunnallisesta ahtaastaportista, jonka toisella puolella on ainaisilta kyvyttömyyden-ja laiskuudenmuistutuksilta suojattuna. Maansa myymällä voi tulla paremmaksi ihmiseksi. Saa tehdä mitä tahtoo: kantaa korkoja ja olla, ruveta porvaroimaan ja keinottelemaan, tahi asioimaan, tai saarnaamaan, y.*m. Saa tehdä mitä haluaa, eikä muilla ihmisillä ole niin suuria sanomisia, teki toimensa hyvin eli huonosti. Tämän ovat maamiehet havainneet ja ruvenneet oikein kilvalla myymään talojaan. Se on aivan yleisen herätyksen merkki.

Mutta äläs! Kun maamiehet myyvät maitansa, sitte he vasta kuolemansynnin tekevät, sanovat ripittäjät. Ja nyt tulee viimeinen villitys pahemmaksi kuin ensimäinen. Maamies ei saa myydä maatansa! huudetaan. Mihin isänmaa joutuu, jos ei kukaan sitä viljele? Asukaa hyvät miehet talojanne! Ymmärrättehän sen, että jos maaseutu tyhjäytyy väestöstä ja kaikki tulevat kaupunkeihin eikä maantöitä enää tehdä, silloinhan koko kansan perii hukka. Kuka maksaa palkat virkamiehille? Kuka ostaa ja myy pitäen yllä liikemaailman, jos maatilat tulevat metsätiloiksi? Jos itsenäinen talonpoikaisluokka häviää, missä silloin on maan turva? Maansa myyminen on isänmaan kavaltamista, kuulitteko!…

Niin kaikuu uusi rippisaarna maanviljelijöille, jotka oman heikkoutensa ja kykenemättömyytensä tunnossa jättävät maansa *parempainsa* käsiin. Entinen maamies, joka luuli maansa myynnin kautta nousevansa oikein 20:nnen vuosisadan ihmisten joukkoon, saa kyyhöttää »kuolemanodottajaismökissään» kuin karussa oleva maansa pettäjä tietämättä itsekään kuuluuko hän tähän vai tulevaan ihmiskuntaan, tahi onko hänet jo tuomittu, vai vastako tuomitaan.

Sellainen on maamiehen kohtalo näiden nykyisenpäivän malli-ihmisten keskellä. Mistä tämä johtuu? Onko se Jumalan säätämä luonnonlaki, vai vetääkö Herra tällä tavoin meitä puoleensa?

Minä luulen, sanoi Heinonen, että kaikki johtuu vain siitä, että maamieskäsitteeseen, hänen elämänosaansa on periytynyt yleensä koko paljon orjuusajoilta. Maamiehen tulee taata kansakunnan elossapysyminen, sen sukujuuren terveys ja riittäväisyys. Myöskin tulee hänen kyetä tyydyttämään kansakunnan elintarpeet. Voidaksensa täyttää kaiken tämän tulee hänen olla tavoiltaan yksinkertainen, jotteivät elintavat pilaa terveyttä, säästäväinen, jotta hänen tuotannostaan riittäisi herrastelevien luokkien koreuteen ja ravintotuhlaukseen. Kun maanviljelys nyt ei tuota riittävästi, jotta kukin saisi mielinmäärin siitä lypsää kulutustarpeitaan, alkavat elätit parkua kuin pahankurinen, iso poikakölli silloin, kun äidin rinta on tyhjä, nälkä naukuu vatsassa, eikä luonto ole vielä pakottanut kölliä etsimään ja pureksimaan itse leipää ja silakkaa. Äiti imettää ensin kölliä monen vuoden vanhaksi, ja kun ei rinta enää lypsä, antaa parhaat palansa täytteeksi. Mutta köllin ruokahalu kasvaa, ja kun ei äitiraukalta enää tule mitään, alkaa kölli vihoissaan potkia, takoa, haukkua ja repiä äidinrintaa. Mitä äiti silloin tekee? Aikansa tekiteltyään häätyy vihdoin panemaan mustia villoja nänniinsä. Kölli mulkoilee ja kiukuttelee, mutta mustat villat ovat siinä. Ne eivät kelpaa köllin suuhun. Hänen täytyy ruveta elämään muullalailla, omin neuvoin.

Koko maamiehen aina haukutun aseman selvitys on tämä: hän on liian vanhaksi antanut näiden yhteiskunnallisten köllien potkia sylissään ja imeä rintaansa, antanut niille parhaat palansa, jopa puolet purrustaankin. Äiti on nähnyt ilolla, että poikakölleistä on kasvanut miehiä ja naisia, jotka ovat nostaneet päänsä ylemmäksi kuin äiti, rakentaneet asuntonsa koreammiksi ja kynnykset korkeammiksi. Pukeuneet silkkiin ja verkaan, varustaneet pöytänsä viinillä ja rasvalla ja älynsä maailman viisaudella. Kaikkeen siihen on äiti antanut mehun itsestään ja kuivunut. Katsokaa näiden vaimojen ja miesten poskia, joiden elämä on kulunut maatöissä! Kuivuneita kurttuja, joiden pohjissa tuhannet muistot vuotaneista hikipisaroista, pettyneistä toiveista, kärsityistä puutteista. Kun halla kävi mailla, tai kuivuus, eli raesade ja myrskyt ja maanhedelmän veivät, kuka näistä imetetyistä kärsi maamiehen kera? Sitä samaa on tapahtunut samalla aikaa, kuin maamies on jo ollut taloudellisten rippisaarnojen ammattikuulijana. Täällä on paruttu ja kilpaa möykytetty äidinrintaa, josta ei enää voi herua kaikille vatsantäyttä. — —

Maamies on yhteiskunnallinen tuottaja. Mutta hän on ennen kaikkea kansallisuutensa elinjuuri. Anna sille suurta elämäntehtäväänsä vastaava vapaus, vapauta hänet olemasta kansallisen loiselämän elinjuurena ja näet miten kansallisuus kukoistaa! — —

— Maanaiset, maamiehet! Katkaistaan orjuuden perintökahleet! Itseään, omaa elämäänsä varten maaemon huoltajakin! —

Puheen loputtua oli salissa vallinnut muutaman silmänräpäyksen vaikeneva, syvä hiljaisuus, mutta sen jälkeen räjähtänyt kättentaputuksen myrsky. Siellä oli paljon syrjäkylienkin varsinaista maamiesväkeä. Harvoin heitä tällaisissa maallisissa tilaisuuksissa nähtiin niin paljoa. Arveltiin että heitä tällä kertaa veti juurikasvinäyttely, sillä se yhdisti tähän monenkin omia harrastuksia.

Syrjäkylien miehet, joille monille kättentaputus oli aivan uusi elämänilmiö, löivät vahvimmin. Sangen monen miehen silmistä loisti tunnelma, joka avonaisesti kertoi heidän ajatuksiaan.

— Kylläpä puhuu!

— Vai osaa se Heinonen noin…

— Kerrankin niin kuin asia on.

— Justiin! Ei yhtään liikaa.

Peränpuolella salia oli istunut Pihlajaniemi ja — emäntä vierellään. Jaakko Jaakonpojan suu näytti jähmettyneen ihmettelevään hymyyn. Emäntä istui totisena ja suljettuna. Heinonen vanhana naapurina tuli kättelemään. Kumpasenkin mieli meni iloiseksi. Kun kuulumisia juteltiin, nauroi emäntäkin ja sanoi aina väliin muutaman huomion, hillityllä sävyllään.

— Saarnaat kuin paras pappi! sai Jaakko Jaakonpoika tilaisuuden kehahtaa.

— Joutavia!

— No se oli oikein oikeata puhetta, juuri tuolla tavalla se on, kehui emäntä. Aivan siinä saa olla niin kuin aidanraos, kun ollaan talon edes, ja jos talonsa myy niin sitte ihmiset vasta käsihinsä ottavat.

— Mepä tuon tiedämme, sanoi Jaakko Jaakonpoika, sorvaten tupakkaa piippuunsa.

— Ei täällä saa polttaa, huomautti emäntä.

— Ahah, sopiipa mennä pihalle.

— Onpa siellä sievä ilma, lohdutti Heinonen ja jatkoi kysellen: Kuinka se teidän aikanne nyt kuluu?

— Siinähän se, sanoi Jaakko Jaakonpoika.

— Kuluu niin kuin kuluu, lisäsi emäntä.

Heinonen havaitsi että kumpasenkin mieli meni alakuloiseksi.

— Hm, mumisi hän.

— Tässä on jo vähin — Jaakko Jaakonpoika katsahti ympärilleen olisiko tarpeettomia korvia kuulemassa — kaduttu, kun tuli myydyksi.

— Minä arvaan sen.

— Siinä vain raha miellytti.

— Niinkö?

— Sehän se … ja sittenkin taisi mennä halvalla. Mitä se Heinonen arvelee, jos ostais sen takaisin?

— Pihlajaniemenkö?

— Niin sen.

— Tekö?

— Me.

— Mitäs minä siihen osaan…

— Ajattelen että jos Marttikin tulis kotipuoleen.

— Tulisko hän?

Heinonen kiintyi nyt asiaan ja vei entisen naapurinsa hieman syrjempään, emännän jäädessä puhelemaan Heinosen emännän kanssa, joka oli ryhmään liittynyt.

Juurikasvinäyttelyn ympärillä hääri yhä tungeskellen ihmisiä. Monelle näytti se tarjoavan sangen mielenkiintoista tarkastettavaa. Harvat olivat tulleet tuotteitaan näytteille panneeksi, mutta sitä kiinteämmin nyt vertailivat näytteilläolevia omiinsa. Kellä oli parempia kotona, kuka taas ei ollut viitsinyt niiden kanssa niin suurta vaivaa nähdä, joten olivat kasvaneet vain pienemmiksi. Mutta yleensä näyttely innostutti. Kaikilla oli jo tietona, että ne karjanrehuna lisäävät maidontuotantoa ja vähentävät heinäinmenoa. Maidon laihduttamisesta jotkut, joiden turnipsiviljelykset oli rikkaruoho vallannut, puhuivat. Mutta kun toiset kertoivat satua ketusta ja pihlajanmarjoista vetäytyivät nämä toiseen huoneeseen piiputtelemaan ja juttelemaan muista asioista.

Heinosen puheen jälkeen oli siihen saakka suljettu ja raskas mieliala vapautunut. Kaikissa huoneissa vallitsi nyt korkeaääninen puhelu, väittely, elämä ja nauru. Se pehmitti jo piintyneimmänkin erakon ja liehdytti juroimmankin. Maamiesten silmiin ilmestyi vilkkaampaa eloa ja päät kohosivat pystympään. Tämä heille vieras paikka oli täyttynyt heidän hengellään. Hetki oli puhaltanut eloon yhteistunnon ammonaikoja sitten sammuneet hiilokset. Heinonen oli loihtinut esiin voimia, mitkä vuosia olivat kismitelleet ja haukotelleet miesten povissa, mutta sitten väsyneinä laskeutuneet lepoon. Elämä oli mennyt menojaan ja sangen monelle ujunut lopulta talonostajan odotukseksi.

Mutta nyt. Aivan kuin siunaus nousi maamiesten omanarvontunto perittyjen muistojen takaa. Ainainen pilvi väistyi hetkiseksi syrjään, aurinko pääsi valaisemaan ja maamies jouti kerran katsomaan itseään uudessa kirkastetussa valossa: oman henkensä valossa.

Tämä tunnelma aiheutti ne aivan uudet kuohahtelevan elämäntunnon ilmaukset, jotka nyt yhdessä synnyttivät salissa elinvoimaisen möyhyn.

Sähkökello soi. Ihmiset rientävät eri huoneista ja ulkoa puolijuoksua paikoilleen. Kuulemisentarve vaikuttaa nyt kuin nälkä. Mitä nyt sanotaan? Kuka nyt puhuu?

Heinonen astuu pöydän taakse maamiesseuran puheenjohtajana. Ilmoittaa, että nyt jaetaan tämän kesäiset viljelyspalkinnot. Mutta ensimäisenä annetaan kunnan lahjoittama 100 markan metsänhoitopalkinto. Se on yksimielisesti määrätty Matti Kuusenlatvalle.

Kuusenlatva istuu maamiesseuran sihteerinä pöydänpäässä, nousee.

Heinonen ojentaa puheen johtajapaikaltaan uutta satamarkkasta. Kuusenlatva astuu lähemmäksi, saa rahan, kumartaa. Yleisö yllättää Heinosen edelle: »eläköön»-huudot täyttävät salin, täristäen ikkunaruutuja. Koko pitäjä tietää ja tuntee että Kuusenlatvan metsiä on ihana katsella. Harvoin ollaan palkinnoista niin yksimielisiä. Ihmiset yrittävät kurkistella Mattia. Jaakko Jaakonpoikakin kurkistaa toisten yli, minkälaiselta se nyt näyttää? Hän muistaa niin elävästi, kun Matti maksoi hänelle isävainajansa velan, jonka tämä oli tehnyt hänen isävainajalleen…

— Niin ne ajat menee, mumisi itsekseen, alakuloisena ja vaivattuna.

Palkintojen jako jatkui. Tultiin viimeiseen numeroon. Maamiesseura oli päättänyt 25 markan rahapalkinnolla muistaa kahta raatajaa, jotka nyt, jo vanhuudenikäänsä lähennellen, oli katsottu sellaisen palkinnon arvoisiksi.

Silloin vaihtuu mies pöydäntaakse, harmaahapsinen, kunnianarvoinen. Hän puhuu kunniavieraille ikätoverina, työnantajana, maamiehenä. Puhe on koruton, mutta asiallinen. Ja sydämiä hetkentunnelma koskettaa. Kun raatajasankarit astuvat pöydän ääreen, kajahtaa taas ikkunoia täristävä »eläköön!» Miehet joutuvat hämille. Kääntyessään menemään paikoilleen toinen jo tyrskii, toinen on vielä totinen ja kova. Mutta kun eläköönhuudot taukoovat, etsii moni nenäliinaansa ja kovalta näyttänyt raatajasankari kumartuu.

17.

Alakuloisena astelee Jaakko Jaakonpoika väsyneesti tietään. Se on Pihlajaniemeen vievä maantie. Ei ole sielläpäin kulkenut sitten kun muutettiin. Ja siitä on kulunut kauan aikaa. Viime keväänähän se oli? ajattelee hän ja kummastelee että aika on ollut niin lyhyt, vaikka on olevinaan pitkä. Aivan kuin monta vuotta! Mikähän sen tekee? miettii.

Saapuu pienen metsätaipaleen yli taas asutuille vainioille, missä ihmisiä häärii syystöissään. Kaikkialla, mihin silmänsä luo tapaa miehiä auroineen sänkeä nurin kääntämässä. Toisilla pelloilla vielä kuhilaat kyyhöttävät, mutta niidenkin pateilla näkyy ajajia ja kuormainpanijoita. Riihistä kuuluu koneitten jyrinää ja ihmishuutoja. Riihten edustoilla kiertävät hevoset uneksien pienten poikasten tai tyttöjen hoputtamina. Tuolla jo muuan isäntä hyökkää riihestä, tempaa ajajalta suitset, lyö, repii ja hosuu hevosia kiireempään kulkuun. Toisaalla jää elokuorma pellonojaan, jonka yli on ajettu, eikä hevonen voi temmata ylös. Ajava tyttö seisoo neuvotonna vieressä ja odottaa miestä, joka oli jäänyt pellolle, saatuaan pannuksi kuorman. Mies tarttuu ensin vakaasti suitsiin, hevonen tempaa, mutta samassa menee jotain rikki. Toiselta pellolta astelee apuun auraaja. Ensimmäinen mies sitoo ja parantaa. Sitte saa tyttö taas suitset ja miehet vääntävät kumpasestakin pyörästä. Kuorma nousee pellolle. Tyttö alkaa ajaa päästyään nyt sarkatielle. Korkea kuorma heiluu ja horjuu, epätasaisten raiteiden nousua ja laskua noudattaen.

Jaakko Jaakonpoika seuraa kaikkea hartaalla mielenkiinnolla. Sehän on niin tuttua ja ihmiset ovat tuttuja. Mutta hän ei tiedä mikä siinä on, ettei viitsi poiketa kenenkään puheille, vaikka ne kyllä tuntee … aivan kuin pelkäisi että ne jostain pistelevät.

Riihten seutuvilla levisi eloista ja riihestä syksyinen riihihaju. Hän ahmi sitä kuin muutamat akat kahvihajua, pisti piipun taskuun ja hengitti syvään. Teki mieli poiketa muutaman riihenovelle ja vetää oikein henkeensä, mutta sitä ajatellessa rupesi ujostuttamaan, että jos ne katsovat pitkään ja kyselevät. Koetti sen vuoksi tiellä vain hengittää kun kulki riihten ohi.

Mieli oli kotoa lähteissä ollut vähän reippaampi, kun nyt taasen näkee Pihlajaniemen, ja saa sitte tuumata rupeaako takaisin ostelemaan. Mutta kun täällä ihmiset olivat riihillään ja pelloillaan ja hänellä ei ollut riihiä, eikä peltoja… Se tuntui aivan siltä, kuin olisi jäänyt töittensä kanssa niin kauas jälkeen muista, että oli aivan toivotonta yrittääkään enää mukaan.

Häntä kalvoi kaksi pelkoa rinnan. Toinen oli kysymys siitä, myykö sahayhtiö Pihlajaniemen ja millä hinnalla? Toinen: mahtaisiko Martti tulla isän kanssa vielä asumaan Pihlajanientä? Kaiken tämän rinnalla hän tunsi jäsentensä kankeuden ja edistyvän kyvyttömyyden, sekä Pihlajaniemen rappeutuneen tilan. Hän ei saisi aikaan enää yksin mitään, jos ei Martti halua tulla apuun. Hermannista ei ole maatöihin, eikä se tule, ja Kaisu on tyttöihminen, lapsukainen vielä ja emäntä on väsynyt…

Tiellä astuessa oli kyllä aikaa ajatella. Mieleen meni keväälliset muuttopuuhatkin. Hän myhähti.

— Levollisia ja hupaisia päiviä odotin mökin koreassa kamarissa! Missä ne nyt ovat?

Siellä ei kukaan kärtä rakentamiseen ja asumiseen aina rahaa, oli hän ajatellut. Ja sitten oli hän luullut etteivät he kaksi vanhaa ihmistä ja tyttö syö paljon mitään. Nyt hän hymähti niille ajatuksille:

— Hmh!

Taas jatkui, että Pihlajaniemessä olis ollut pian monta huonetta uusittavana, niin että säästörahat olisivat silloin menneet niihin, olisivatko edes piisanneet. Uusi hevonen olis pitänyt ostaa ja siitäkin mennyt 400—500 markkaa. Poikien kera aina riidellä pitänyt, ja jos ne olisivat tiehensä menneet, olis saanut alkaa renkien kanssa… Sekös niiden kanssa!

Hän muisti, istahtaessaan tienvieressä kivellä, miten tuo kaikki oli luonnollista silloin. Muisti senkin miten pankkikirjat ja rahat olivat isävainajan lompakossa hänen liivin povitaskussaan ja miten hän pani vielä toisen liivin päälleen sitä varten, ettei vain lompakko putoaisi. Ajatteli aina niitä rahoja, ja niitä oli niin paljo ettei voinut oikein laskeakaan, niin paljo ettei ainakaan hänen nuoruudessaan koko pitäjässä ollut kellään niin paljoa rahaista rahaa…

Ainoa, joka siihen aikaan kiusasi oli isävainajan muisto. Jaakko Jaakonpoika ei koskaan voinut saada varmuutta siitä, olisko Jaakko Matinpoika ikinä suostunut myymään Pihlajanientä. Hänestä aina vain tuntui siltä, ettei äijä olisi siihen suostunut. Vaikka poika miten koetteli mielessään tyydytellä haamuna lähentelevän ukon rahanahneutta, aina isävainaja kuitenkin tuntui pitävän kiinni talosta, omastaan, Pihlajaniemestä, joka oli kulkenut suvussa monta, monta miespolvea, mutta jonka nyt tämä, Jaakko Jaakonpoika pani menemään.

— Vaikka olihan siinä rahaa, oli ajatustensa hätyyttämä syyllinen puolustautunut ja ajatellut samassa, että onhan se isävainaja jo levännyt haudassa parikymmentä vuotta. Kun hän taas vuorostaan, Jumalan järjestyksen mukaan menee pois, niin saavat lapset kukin periä häneltä ja äidiltä laillisen osansa puhtaassa rahassa. Siitä on niin hyvä tehdä tiliä! Mutta jos Pihlajaniemi olis Martillekin jäänyt, millä hän olis toiset perilliset lunastanut?

— Ei millään, eikä ikinä!

Jumalakin sen tietää, ettei hän tuhlaa penniäkään turhuuteen. Ja sitten oli hän ajatellut kaikkien näiden puolustusten lisäksi, että oli talonmyynnillä hankkinut armonaikaa, että ehtii itseäänkin vähän valmistaa jokapäivä lähenevää ijankaikkisuutta varten. Se oli lopulta pusertanut kyyneliä silmiin ja poistanut epäilykset. Hän muisti aivan hyvin, miten sitte koetteli kädellään poveaan, oliko lompakko tallella, nousi iloisin mielin muuttokuorman päälle ja huusi vapautuneena hevoselle:

— Ooo!

* * * * *

Nyt kulkivat ajatukset aivan toisessa äänilajissa. Silloin ajoi hän hevosella pois Pihlajaniemestä ja istui muuttokuormalla autuudenpantti sydämellä, jota pahanviettelyksiksi luullut epäilykset riitelivät pois. Nyt hän jalkaisin astuskeli takaisin kuin synninsortama ja katuva pyhiinvaeltaja, maailman hylkäämänä, rikkaudenilojen pettämänä, ikävöiden takaisin kotiin, ei tällä kertaa niinkään paljoa ajatellen taivasta kuin laimiinlyötyä, hylättyä sukukotia Pihlajanientä, missä muuan yksinpuolin lapsia laitteleva akka kuului nyt olevan koturina ja ainoana asukkaana…

Isävainaja oli pyhiinvaeltajan mielessä poistumatta, aivan kuin olisi astuskellut tuossa vieressä ja tuon tuostakin vetänyt oikean kätensä sinisten kesähurstihousujen lakkarista ja näyttänyt nyrkkiä. Vaeltajaa kiusasi ja masensi niin kamalasti tämä haamu, että melkein pelkäsi sitä. Ei hän mielessään yrittänytkään väittää, että olisi tehnyt viisaasti, — mutta niinpä se yksinkertainen ja oppimaton ihminen on tyhmä! Jumalan pitäisi antaa se nyt anteeksi ja unohtaa hänen pahat tekonsa ja auttaa, jos hyväksi näkisi, että Pihlajaniemi lunastettaisiin uudestaan sukuun…

Hän joutui ajattelemaan kulunutta kesää. Se oli ollut senkin vuoksi niin ikävä kuin ihmiset tuntuivat pitävän pilanaan. Syksyntullen näytti aika käyvän vielä tukalammaksi. Eikä hän niin muuten, mutta kun emäntääkin painoi murhe ja luuli että se oli Martin ja Pihlajaniemen vuoksi…

Eiköhän se ollutkin synti, että ihminen, joka on luotu tekemään työtä, alkaa olla jouten? mietiskeli murehtiva mies. Jumala heittää laiskan oman onnensa nojaan, ja sitte se menee pilalle. Niin kuin hänenkin nyt. Ennen talon töissä oli terve kuin pukki, mutta nyt … mistä milloinkin porottaa. Jäsenet eivät ole tottuneet joutilaisuuteen, ja näin ne nurkuvat. Samoin kuin sielukin. Ennen Pihlajaniemessä löysi jumalanarmon niin helposti, mutta nyt, kun oli kyllin joutilasta aikaa, armokin katosi, eikä tahdo löytää mistään… Kun yksi elämänmurhe jättää tulee jo toinen… Kiusaaja kiertää ympäri kuin kiljuva jalopeura etsein nielläkseen. Ja kun tästä tulevat pitkät syysyöt ja kylmät talviset päivät, ruumista porottaa ja emännällä on aina pahamieli, niin…

Mutta nyt hän jo huomasi kääntyneensä Pihlajaniemen tielle. Siinä oli syviä vakoja joita ei ennen ollut koskaan ja tie kovin kurjan näköinen. Entinen isäntä ihmetteli, että mistä vaot olivat tulleet ja mitä täällä oli ajettu, kunnes huomasi, että kartanolta oli viety se liiterirakennus, jonka hän aikoinaan rakennutti. Astuessaan portista pihaan, tuntui aivan kuin olisi käynyt asumattomaan erämaataloon, josta kaikki mikä elävää henkeä kantaa on paennut. Eräässä nurkassa keksii hänen silmänsä kaksi lasta, jotka siellä jatkavat kesäistä leikkiään. Sulettu porstuanovi avautuu ja se nainen näyttäytyy.

— Ka isäntäpä!

— Päivää.

— Päivää!

Jaakko Jaakonpoika aprikoi, että mitä hän selittää tulonsa syyksi. Lapset nurkassaan ovat jo nekin huomanneet vieraan.

— Isäntä on nyt hyvä ja tulee tupaan.

Ei hän jouda. Hän oli vain ohimennen pistäytynyt kartanolla katsomassa mille täällä nyt näyttää, selittää, yrittäen naureskella.

Niin rientää hän kujaa takaisin ja panee pahoin hengessään, että ne sinne sellaisen kotomiehen laittoivat. Hän ei menisi tupaan, ei vaikka… Kuka tietää mitä juttuja vielä laittaisivatkaan!

Samaa tietä kuin oli tullutkin, missään käymättä, astelee hän raskain askelin Mäkitorpalle päin.

18.

Patruuna oli valmis myymään Pihlajaniemen. Hänestä oli hauskaa että isäntä tuli nyt jo, ennenkuin talvihakkuut järjestettiin, sillä ajatus oli ollut ottaa Pihlajaniemen metsät loppuun tänä talvena. Monet tulevat ostelemaan taloja vasta sitten kun metsät on viety kaikki. Mistä hän niille silloin tarvepuuta hankkii. Eikä hän metsiä osta säästääkseen. Hän on liikemies, joka ottaa talot, metsät, koko elämän omalta kannaltaan. Ihmisissä, varsinkin metsänomistajissa on paljon puolinormaaleja ihmisiä. Hän maksaa niille usein liika paljon metsistä. Kaikki luulevat sitten että hän rikastuu joka talonkaupassa. Se on naurettavaa. Mutta ihmiset nyt kerran ovat sellaisia. Hän nyt sanoo, että monet metsät tulevat liian kalliiksi. Niiden kanssa saa koettaa kaikkensa, jos saa omansa.

Mutta sen sanoo hän suoraan, että Pihlajaniemi oli ollut tavallinen kauppa. Hän ei vielä sitä myisi niine metsineen, mitkä siinä nyt ovat, vieraalle. Mutta kun isäntä itse tahtoo talon takaisin, niin hän myy, koska on aikomus palauttaa se sukuun. Pihlajaniemi maksaa nyt 25 tuhatta markkaa. Ja silloin on se helppo. Talossa on vielä polttometsää aivan riittävästi ja vähin rakennuspuutakin. Kun kymmenen vuotta menetellään taiten metsän kanssa, on jo sievä rakennusmetsäkin, taikka myytäväksi kelpaavaa tukkimetsää.

* * * * *

Kirjoitettiin Martille, tahtoisiko hän tulla? Saisi kohta toisenpuolen talonkirjat itselleen, omiin nimiinsä, mutta asuttaisiin yhdessä nyt aluksi. Isä antaisi Martille komennon, kun Martti on nuorempi ja muutenkin ymmärtää paremmin nykyajan viljelystapoja. Isällä ja äidillä on niin ikävä Pihlajaniemeen. He ovat sairastelleet ja luulevat että siihen on pelkkä ikävä ja työnpuute syynä. Kallis on Pihlajaniemi. Kehutaan että sen metsistä on jo saatu talonhinta. Mutta siinä on metsää vielä. Ja isä ja äiti arvelevat, että olis parempi elää sittenkin Pihlajaniemessä, vaikka vähemmilläkin rahoilla. Tietäisihän edes mistä ollaan. Ja kun Martilla oli niin halu maahan, niin isä ja äiti ajattelevat, että jos Martilla ja Liisalla on vielä halua, ostetaan Pihlajaniemi.

Martti vastasi viipymättä. Hän ja Liisa kyllä tulevat mielelläänkin, jos vain niin voidaan järjestää asiat kuin oli luvattu. Hän ei pidä Amerikasta, vaikka taloudellisesti häntä on onnestanut. Kesällä kyllä oli se onnettomuus, mutta parannuttuaan hän taas pääsi työhön. Liisalla on koko ajan ollut ikävä. Jos he saavat varmuutta siitä, että saavat omiin nimiinsä puolen taloa, he kyllä mielellään tulevat yksiin leipiin. Sopiihan erota sitten, jos ei sovita. Talon hinta on kyllä nyt, kun parhaat metsät meni, kovin kallis. Mutta samoin kuin vanhemmillakin, on heilläkin se mieli, että se on koko elinajan mielenpainona jos suvun perintötalo saa mennä. Martti oli kyllä ollut aikanaankin sitä mieltä, mutta ei tahtonut nyt silti ruveta isää nuhtelemaan, kun huomaa että isä jo katuu. Hänen oma rakkautensa kotiseutuun ja maanviljelykseen on aina vain kasvanut. Kolimaini on hyvä kasvattaja.

* * * * *

Kun asiat oli kirjevaihdon kautta näin saatu selviksi, syntyivät kaupat. Pihlajaniemi siirtyi taas takaisin entisille omistajilleen melkein samasta hinnasta kuin aikoinaan myytiin. Mutta suurimmalla osalla erinomaisesta metsästä oli sahayhtiö lisännyt pääomiaan.

He siirtyivät kohta takaisin entiseen kotiinsa. Jaakko Jaakonpoika tunsi rupeavansa elämään uudestaan. Hänen silmänsä saivat terävämmän ilmeen ja kirkkaamman loisteen. Jalka astui nopeammin, vartalo suoristui. Emäntä ei nytkään paljon puhunut, mutta päänkipu hävisi ja kasvoille asettui asumaan taas entinen puuhakas hymy.

Talvi tuli aikaisin. Lokakuulla oli jo kylmännyt maat ja marraskuulla oli täysi talvi. Talonkaupat tehtiin marraskuun lopulla. Joulukuulla meni lumi ja sade sulatti maan. Auraajat ilmestyivät silloin Pihlajaniemen maille. Ihmiset sanoivat ihmeissään:

— Kas kas!

Seuraavana vuotena sattui Vapunpäivä sunnuntaille. Kevät oli ollut varhainen. Vapun edellä satoi useita päiviä, ilmat olivat ihanat, ruohonpää nousi maasta.

Vappuaattona Jaakko Jaakonpoika suoritti kunniapalvelustaan talon pihalle ja kujalle. Syksyiset jäljet tukittiin ja päälle levitti hän talvella ajettua keltaista, valittua hiekkaa. Hän osasi heittää hiekkaa! Hänen käsissään oli sitä varten olemassa aivan erityinen sielullinen ponnin, jolla oli jotain sukulaisuutta taiteellisten taipumusten kanssa. Kasvoille oli levinneenä nauttiva hymy, jolle helppo hiki lisäsi tunnelmaa.

Naapuri Heinonen oli tullut siihen, Pihlajaniemi pysähtyi pakinoimaan. Juttu meni heti Marttiin jota molemmat odottivat. Ilmat yleensä olivat olleet tyvenet, joten ei ollut kumpasenkaan mielestä syytä pelätä myrskyjä.

— Te olette jo ehtinyt tietä korjaamaan, ettekö saattanut nähdä sahan jäleltä? kiusasi Heinonen.

— En, en minä, tuota … kun Marttikin pian tulee. Pyörtäis pian tuosta tienhaarasta.

— Katsoa vain, etteivät tule Vapuksi.

— Tulisivat nyt! Alkoi taas levittää hiekkaa, ja Heinonen poistui vihellellen.

Samaan menoon hiekoitettiin pihakin. Naiset olivat pesseet koko talon. Tarhaan levitti isäntä jostain välysestä löytämiään puolivanhoja olkia.

Vappu sai tulla. Pihlajaniemessä oltiin kotona.

Vappu tuli iloisesti loistelevan auringon kera.

Pihlajaniemen isäntä ja emäntä valmistautuivat kirkolle. Isäntä panee jo hevosta aisoihin. Palvelustyttö tuo heiniä häkkirattaille ja Kaisu juoksuttaa tuvasta puna-valkoraitaista tyynyä. Mutta keskipihassa pysähtyy tyttö, tuijottaa portin läpi tielle, huudahtaa:

— Liisa ja Martti tulevat!

Palvelustyttökin heittää heinät siihen ja juoksee portille. Jaakko Jaakonpojan huulet vavahtelevat ja hänen on vaikea osata tampin-naulaa. Emäntä juoksee tuvasta kirkkopuvussa, pyylevänä ja sädehtien, pysähtyy portaille ja katsoo silmät sirrillään portin läpi kujalle.

Pihaan ajaa kaksi hevosta. Edellisessä istuvat Liisa ja Martti, jälkimmäisillä rattailla on pari isonlaista matka-arkkua. Liisan sylissä on punakolttuinen, kukoistava poika.

Syntyy iloinen hälinä.

— Päivää, terveisiä Amerikasta!

— Jumala antakoon, terve tuloa vain!

— Väinö, Väinö! Liisa, anna mulle Väinö! Kaisu huutaa ja kurottaa käsiään.

— Pudotat sinä, älä… hätäilee emäntä.

— Vaarille, vaarille! huutaa Liisa nauraen kun havaitsee vaarinkin kurottelevan poikaa.

Toiset väistyvät ja tytöt katselevat nurjin silmin vaaria, joka huulet liikutuksesta mutuellen ojentaa kätensä saadakseen pojan.

— Siinä on vaarille talonkanto, laskee Liisa leikkiä, antaessaan pojan hieman vapiseviin ja hätäileviin käsiin. Martti nauraa ja Kolimainissa kellastuneet posket saavat rusoa.

Poika katsoo pitkään ja juhlallisen totisena vaarin silmiin. Tämä ajattelee ruvetakseen sille puhelemaan, mutta ei löydä sanoja.

— Talonkanto, kuiskaa vihdoin itsekseen, puristaa lasta rintaansa vasten ja lähtee viemään saalistaan tupaan sisällinen hymynhohde silmissä.