VÄLIKUVAUS. (continued 2)

Jätin Pompeijin ja lähdin Castellamaren ja Sorrenton metsäisiin syvennyksiin. Täällä vietin muutamia päiviä, kuljin kylästä kylään ja annoin vuohipaimenten opastaa itseäni vuortensa kuuluisimmille paikoille. Minua pidettiin maalarina, joka etsii näköalapaikkoja, koska vähän väliä tein muistiinpanoja pieneen, ystäväni lahjoittamaan luonnoskirjaan. Olin vain harhaileva henki, joka liikuskeli milloin siellä milloin täällä tappaakseen aikaa. Minulta puuttui kaikki; oma itsenikin oli kateissa.

En voinut pitemmältä jatkaa tätä elämää. Kun joulunpyhät olivat ohitse ja myöskin vuoden ensimmäiset päivät, joista ihmiset ovat tehneet juhlan, leikeillä ja seppeleillä lepyttääkseen aikaa kuin ankaraa isäntää, kiirehdin takaisin Napoliin. Saavuin sinne yöllä ja olin kahden vaiheilla, mitä tehdä; toisaalta kaipasin Graziellaa, toisaalta pelkäsin kuulevani, etten enää saisi häntä nähdä. Pysähdyin matkalla Marcellinaan tuhat kertaa, jääden jonkun veneen reunalle istumaan.

Muutamien askelten päässä talosta kohtasin Beppon. Nähdessään minut pääsi häneltä ilonhuuto ja hän syöksähti kaulaani kuin nuorempi veli. Sitten vei hän minut veneelleen ja kertoi, mitä poissa ollessani oli tapahtunut.

Kaikki talossa oli muuttunut. Lähdettyäni oli Graziella lakkaamatta itkenyt. Hän ei enää tullut syömään eikä tehnyt korallityötään. Hän sulkeutui koko päiväksi huoneeseensa eikä vastannut kun häneltä kysyttiin, mutta öisin käveli hän katolla. Naapurit sanoivat hänen tulleen hulluksi. Mutta hän, Beppo, tiesi vallan hyvin, ettei asia ollut niin.

Kaiken pahan sanoi Beppo johtuvan siitä, että tyttö vasten tahtoaan tahdottiin naittaa Ceccolle. — Beppino oli tuon kaiken nähnyt ja ymmärtänyt. Ceccon isä kävi siellä joka päivä vaatimassa iso-isän ja iso-äidin lopullista vastausta. Nämä taas kiusasivat lakkaamatta Graziellaa myöntymään. Mutta hän ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan ja sanoi mieluummin pakenevansa Geneveen. Se on katoliselle kansalle samaa kuin: ennemmin luovun uskostani, uhkaus, joka on itsemurhaakin pahempi, koska se olisi sielun ijankaikkinen itsemurha. Andrea ja hänen vaimonsa, jotka niin paljon rakastivat Graziellaa, olivat epätoivoissaan hänen vastahakoisuudestaan, jonka vuoksi he menettivät omankin turvatun toimeentulonsa toivon. He vetosivat harmaisiin hiuksiinsa, ikäänsä, puutteeseensa, molempiin lapsiin. Tämä hellytti Graziellaa. Hän alkoi kohdella vähän paremmin Cecco-parkaa, joka tuon tuostakin kävi heillä, istuen nöyrästi serkkunsa ovella ja leikkien pienokaisten kanssa. Hän sanoi hänelle oven läpi hyvää iltaa ja hyvää yötä, mutta tyttö vastasi harvoin sanaakaan. Hän lähti silloin tyytymättömänä, mutta kohtaloonsa alistuneena kotiin ja tuli seuraavana päivänä takaisin. — "Sisareni on kovin väärässä", lisäsi Beppo, "Cecco rakastaa häntä niin suuresti ja on niin hyvä. Hän tulisi niin onnelliseksi. — Tänä iltana vihdoin", lopetti hän, "on hän heltynyt iso-isän ja iso-äidin pyynnöistä ja Ceccon kyynelistä. Hän on raottanut oveaan ja ojentanut Ceccolle kätensä. Cecco on pistänyt hänen sormeensa sormuksen ja tyttö on luvannut huomenna mennä naimisiin hänen kanssaan. Mutta kuka tietää, millä tavalla hän taas huomenna oikuttelee! Ja hän, joka aina ennen oli niin lempeä ja iloinen! Ah Jumala, kuinka hän onkaan muuttunut! Te ette tuntisi häntä enää!…"

12.

Beppino asettui levolle veneeseen. Saatuani näin häneltä kuulla, mitä oli tapahtunut, menin taloon.

Andrea ja hänen vaimonsa olivat yksinään astricolla. He toivottivat minut ystävällisesti tervetulleeksi ja nuhtelivat minua lempeästi pitkästä poissa-olostani. Sitten kertoivat he tuskansa ja toiveensa Graziellan suhteen. "Olisittepa te ollut täällä", sanoi Andrea, "te, jota hän niin suuresti rakastaa, ja jolta hän ei koskaan mitään kiellä, niin olisitte paljon voinut meitä auttaa. Kuinka iloitsemmekaan, siitä että olette taas täällä! Huomenna on häät, joissa teidänkin pitää olla, teidän läsnä-olonne on aina tuottanut meille onnea."

Minua puistatti kuullessani näitten hyvien ihmisten sanat. Jokin ääni sisimmässäni sanoi, että minä päinvastoin olin syynä heidän onnettomuuteensa. Paloin ikävästä nähdä Graziellaa samalla kuitenkin peljäten jälleennäkemistä. Puhuin kovalla äänellä vanhempien kanssa ja kuljin useat kerrat hänen ovensa ohi toivoen hänen kuulleen tuloni, vaikka en uskaltanutkaan puhutella häntä. Hän pysyi kuurona ja mykkänä eikä näyttäytynyt. Vihdoin rauhoituin jonkun verran kuten ainakin kiihtynyt ihminen saatuaan epäilyksen sijaan varmuuden, oli se sitten vaikka onnetonkin. Kaaduin vuoteelleni kuin kuollut. Jäseneni ja ajatukseni olivat niin uupuneet, että heti vaivuin sekavien unien valtaan ja vihdoin unen tiedottomuuteen.

13.

Heräsin useita kertoja. Yöllä oli noussut ukkosilma, joka on niin harvinainen eteläisessä ilmanalassa ja meren rannalla, mutta sitä kauheampi. Salamat leimahtivat lakkaamatta ikkunaluukku jeni raoista ja valaisivat huoneeni seiniä. Tuuli ulvoi kuin nälkäinen koiralauma. Ranta kohisi aaltojen raskaitten iskujen alla niinkuin olisi sinne vyörytetty kallionlohkareita. Oveni heilui ja paukkui tuulessa. Pari kertaa tuntui se avautuvan ja sulkeutuvan itsestään ja myrskyn vinkunan keskeltä olin eroittavinani tukahutettuja valituksia ja ihmisen nyyhkytystä. Pari kertaa olin kuulevinani sanojakin ja nimeäni huudettavan, niinkuin joku hädänalainen olisi rukoillut minulta apua! Kohosin istualleni vuoteessa, mutta en enää kuullut mitään: luulin kuulojani vain myrskyn, kuumeen ja unien aiheuttamaksi ja vaivuin uudelleen tiedottomuuteen.

Aamuksi oli myrsky lakaissut taivaan puhtaaksi. Tällä kertaa heräsin todellisiin nyyhkytyksiin ja epätoivonhuutoihin, joihin vanha kalastaja ja hänen vaimonsa olivat puhjenneet Graziellan ovella. Pienokais-raukka oli yön aikana paennut. Hän oli herättänyt lapset ja suudellut heitä tehden samalla merkin, että heidän piti pysyä vaiti. Hänen vuoteellaan lepäsivät hänen kauneimmat vaatteensa, hänen korvarenkaansa, kaulaketjunsa ja hänen omistamansa pienoinen rahasumma.

Isä piti kädessään paperinpalasta, joka oli ollut neulalla kiinnitetty vuoteeseen ja johon oli pudonnut muutamia vesipisaroita. Siinä oli vain viisi tai kuusi riviä, jotka hän poissa suunniltaan pyysi minun lukemaan. Otin paperin. Se sisälsi seuraavat, kuumeesta vapisevalla kädellä kirjoitetut sanat, joista töin tuskin sain selvän: "Olen luvannut liian paljon — sisäinen ääni sanoo minulle, etten voisi sitä täyttää. — Suutelen teidän jalkojanne. Antakaa minulle anteeksi. Menen ennemmin luostariin. Lohduttakaa Ceccoa ja herraa. — Rukoilen Jumalaa heidän ja pienokaisten edestä. Antakaa heille kaikki, mitä omistan, ja Ceccolle sormus."

Nämä sanat kuultuaan puhkesi perhe uudelleen kyyneliin. Kun pienokaiset kuulivat, että heidän sisarensa oli ijäksi poistunut, yhtyivät heidän huutonsa vanhusten itkuun, ja he juoksivat ympäri taloa lakkaamatta huutaen: Graziella! Graziella!

14.

Paperi putosi kädestäni. Kumartuessani sitä ottamaan huomasin lattialla oveni edessä granaatinkukkasen, saman, jota viime sunnuntaina olin ihaillut nuoren tytön hiuksissa, ja pienen hopearahan, jota hän aina kantoi povellaan ja jonka hän muutamia kuukausia sitten, sairauteni aikana, oli kiinnittänyt vuodeverhooni. Nyt ymmärsin, että oveni todella yön aikana oli avautunut ja jälleen sulkeutunut, että yöllä kuulemani ja tuulen ulvontana pitämäni sanat ja nyyhkytykset olivat olleet tyttöparan jäähyväissanoja ja nyyhkytyksiä. Huoneeni kynnyksellä oleva kuiva paikka keskellä sateen kastelemaa kiveä todisti, että Graziella oli istunut siellä ukkosen aikana ja viettänyt viimeiset hetkensä vaikeroiden ja itkien tällä kivellä. Nostin granaatinkukkasen ja hopearahan maasta ja kätkin ne povelleni.

Ihmisparat olivat epätoivostaankin huolimatta liikutettuja nähdessään minun itkevän niinkuin hekin. Tein kaikkeni lohduttaakseni heitä. He lupasivat olla enää koskaan puhumatta Ceccosta, jos he löytäisivät tyttärensä. Cecco itse, jonka Beppo oli noutanut sinne oli ensimmäinen suostumaan tähän uhriin talon rauhan ja serkkunsa kotiinpaluun tähden. Niin epätoivoissaan kuin hän olikin, voi kuitenkin huomata, että hän tunsi itsensä onnelliseksi huomatessaan, että hänenkin nimensä oli rakkaudella mainittu kirjeessä; hän oli senvuoksi näistä surullisista jäähyväisistä löytänyt jonkun verran lohdutusta.

"Hän on kuitenkin ajatellut minua", sanoi hän pyyhkien silmiään. Me päätimme nyt ettemme lepäisi, ennenkuin olimme päässeet paenneen jäljille.

Isä ja Cecco riensivät kuulustelemaan häntä kaupungin lukuisista nunnaluostareista. Beppo ja iso-äiti juoksivat Graziellan hyvien ystävättärien luo, joille he ajattelivat hänen kertoneen jotakin aikomuksistaan ja paostaan. Minä vieraana otin tehtäväkseni käydä Napolin satamissa ja porteilla kysymässä laivankapteeneilta, merimiehiltä ja vartioilta, olivatko he aamulla nähneet nuoren procidalaistytön lähtevän kaupungista tai astuvan laivaan.

Aamu kului turhissa haeskeluissa. Palasimme kotiin synkkinä ja äänettöminä kertoaksemme retkiemme tuloksista ja neuvotellaksemme uudelleen. Paitsi lapsia ei kukaan meistä kyennyt nauttimaan leivänmurustakaan. Andrea ja hänen vaimonsa istahtivat masentuneina Graziellan huoneen kynnykselle. Beppino ja Cecco läksivät uudelleen liikkeelle kierrelläkseen melkein toivottomina Napolin katuja ja tutkiakseen kirkkoja, jotka avataan iltaisin litanian ja siunausten lukemista varten.

15.

Lähdin yksinäni ja surullisena heidän perässään alkaen sattumalta kulkea Posilippon luolaan päin vievää tietä. Sivuutin luolan ja kuljin meren rantaan asti, missä se huuhtoo pientä Misidan saarta.

Seisoessani rannalla sattuivat katseeni Procidan saareen, joka aaltojen sinen keskeltä hohtaa sinne kuin kilpikonnan kuori. Ajattelin vaistomaisesti siellä Graziellan kanssa viettämiäni ihania päiviä. Silloin välähti mielessäni ajatus. Muistin että nuorella tytöllä siellä oli samanikäinen ystävätär, joka oli erään naapurissa asuvan talonpojan tytär. Hän oli ollut aina eri tavalla puettuna kuin muut hänen toverinsa. Olin eräänä päivänä kysynyt syytä tähän ja saanut vastaukseksi, että hän oli nunna, vaikkakin hän asui vanhempiensa luona jonkinlaisessa väliasemassa kirkon ja luostarin välillä. Hän oli näyttänyt minulle luostarinsa kirkonkin.

Mieleeni tuli nyt ajatus, että jos Graziella on tahtonut vihkiytyä Jumalalle, hän ensin on tullut ystävättärensä luo, uskonut asiansa tälle ja pyytänyt häntä avaamaan hänelle luostarinsa ovet. En antanut itselleni aikaa sen enempää punnita asiaa, vaan riensin mikäli jalat kannattivat Puzzuoliin, joka on lähinnä Procidaa sijaitseva pieni kaupunki ja josta aina saa sinne veneitä.

Vähemmässä kuin tunnissa olin Puzzuolissa. Juoksin satamaan ja maksoin kaksinkertaisen palkan kahdelle soutajalle, että he veisivät minut Procidaan myrskyävästä merestä ja myöhäisestä illasta huolimatta. He irroittivat veneensä, minäkin tartuin airoihin. Me saimme vaivoin kierretyksi Cap Misenen, mutta kahden tunnin kuluttua olin saaren rannassa ja lähdin yksinäni, hengästyneenä ja väristen keskellä pimeyttä ja talvimyrskyä kiipeämään Andrean majalle vieviä pitkiä portaita.

16.

Jos Graziella kerran on tällä saarella, sanoin itselleni, on hän saman luonnollisen vaiston pakoituksesta, joka ajaa linnun pesälleen ja lapsen isänkotiin, tullut tänne. Jos hän ei enää ole täällä, on hän ainakin jättänyt jälkeensä joitakin merkkejä, jotka johtavat minut hänen nykyiseen olinpaikkaansa. Jos taas en löydä häntä, enkä jälkeäkään hänestä, on kaikki hukassa; silloin ovat jonkun elävän hautausmaan portit ijäksi sulkeneet sisäänsä hänen nuoruutensa.

Olin noussut viimeiset portaat tämän kauhean epäluulon vallassa. Tiesin, mihinkä kallionrakoon vanha äiti lähtiessämme oli kätkenyt avaimen. Työnsin syrjään muratin ja pistin käteni sinne. Sormeni hapuilivat pelokkaasti avainta, jonka kylmän raudan kosketus olisi ollut toivojeni hukka.

Avain ei ollut siellä! Minulta pääsi tukahutettu ilohuuto; lähdin hiljaa pihamaalle. Ovet ja akkunaluukut olivat suljetut, mutta luukkujen raoista kajastava, viikunapuun lehdillä värjyvä heikko valonhohde ilmaisi minulle, että asunnossa paloi lamppu. Kuka toinen olisi voinut löytää avaimen, avata oven ja sytyttää lampun kuin joku oman talon väestä? Olin nyt aivan varma siitä, että Graziella oli vain parin askeleen päässä minusta ja minä vaivuin polvilleni portaitten viimeiselle astimelle kiittääkseni hyvää enkeliä, joka oli johtanut minut hänen luokseen.

17.

Talosta ei kuulunut hiiskaustakaan. Laskin korvani kynnykselle ja olin nyt kuulevinani sisältä, toisesta huoneesta hengitystä ja huokauksia. Ravistin hiljaa ovea niinkuin tuuli olisi sitä liikutellut saranoillaan, herättääkseni näin vähitellen Graziellan huomion, ettei äkillinen ihmisäänen kuuleminen olisi häntä säikäyttänyt kuoliaaksi. Hengitys pysähtyi. Lausuin nyt, levollisimmalla ja lempeimmällä äänelläni hänen nimensä. Talon sisästä kuului vastaukseksi heikko huudahdus.

Lausuin uudelleen hänen nimensä ja rukoilin häntä avaamaan oven ystävälleen, veljelleen, joka yön ja myrskyn läpi, hyvän enkelinsä johtamana oli tullut häntä etsimään, pelastamaan hänet epätoivosta, tuomaan hänelle perheen anteeksiannon ja noutamaan hänet takaisin velvollisuuksiinsa ja onneen, iso-äitiparkansa ja rakkaitten pienokaisten luo.

"Jumalani, hän se on! hän huutaa nimeäni, se on hänen äänensä!" huudahti hän raskaasti.

Nyt huusin hänelle vielä lempeämmin: "Graziellina!" tämä oli muuan hyväilynimiä, jonka olin antanut hänelle laskiessamme leikkiä keskenämme.

"Oi, hän se todellakin on", huusi hän. "Minä en erehdy! Jumalani! Hän!"

Kuulin hänen nousevan kuivilta lehdiltä, jotka kahisivat hänen liikkuessaan, kuulin hänen astuvan askeleen ovelle päin avatakseen minulle, mutta sitten heikkoudesta tai mielenliikutuksesta vaipuvan takaisin pääsemättä enää eteenpäin.

18.

Nyt en epäröinyt kauvempaa: kärsimättömyyteni ja levottomuuteni koko voimalla annoin vankalle ovelle vahvan sysäyksen olkapäälläni, lukko murtui ja minä syöksyin sisään.

Pieni lamppu, jonka Graziella oli sytyttänyt madonnan kuvan eteen, valaisi heikosti asuntoa. Minä juoksin toiseen huoneeseen, josta olin kuullut hänen äänensä ja kaatumisensa ja jossa arvelin hänen tajuttomana makaavan. Mutta hän ei ollut tajuton. Voimat olivat vain pettäneet; hän oli vaipunut takaisin vuoteena käyttämälleen kanervakasalle; nähdessään minut pani hän kätensä ristiin. Hänen kuumehohteiset, hämmästyksestä suuret ja rakkauden kirkastamat silmänsä sädehtivät kuin taivaalla välkkyvät tähdet.

Hän yritti kohottaa päätään, mutta se putosi hervottomana takaisin kanerville. Hän oli kuolonkalpea, vain poskilla paloi kaksi punaista pilkkua. Hänen ihana hipiänsä oli kyynelten ja kyyneliin tarttuneen tomun peitossa. Hänen musta pukunsa sulautui yhteen tummanruskean kanervavuoteen kanssa. Vuode oli liian lyhyt ja hänen paljaat, marmorivalkeat jalkansa lepäsivät kylmällä kivipermannolla. Kaikki hänen jäsenensä värisivät vilusta ja hänen hampaansa kalisivat kuin kastanjetit lapsen kädessä. Punainen liina, jonka hän ennen oli kietonut ihanien mustien palmikkojensa ympäri, oli nyt irrallaan ja riippui hunnun tapaisesti otsalta silmille. Näki, että hän siihen kuin kääriliinaan oli kätkenyt kyyneleiset kasvonsa, ja nostanut ne vasta kuullessaan minun ääneni ja yrittäessään käydä avaamaan minulle ovea.

19.

Heittäydyin hänen vuoteensa viereen, otin hänen jääkylmät kätensä omiini ja vein ne huulilleni lämmittääkseni niitä hengitykselläni; silmistäni putosi niille kyyneleitä. Hänen sormiensa suonenvedontapaisesta puristuksesta ymmärsin, että hän oli tuntenut tämän sydämen tervehdyksen ja kiitti minua siitä. Minä riisuin viittani, heitin sen hänen paljaille jaloilleen ja kiedoin ne siihen.

Hän antoi minun toimia seuraten minua vain silmillään, joissa paloi onnellinen haltioituminen, muuten ei hän voinut liikahtaakaan ja makasi kuin lapsi, joka antaa kääriä ja hoitaa itseään. Sitten kävin pistämässä vähän kanervia toisen huoneen pesään sytyttäen ne lampun liekistä, että ilma olisi lämminnyt, ja palasin jälleen hänen vuoteensa ääreen.

"Oi, kuinka minun nyt on hyvä", alkoi hän hiljaisella, vienolla, yksitoikkoisella äänellä niinkuin olisivat hänen keuhkonsa menettäneet kaiken voiman ja saaneet aikaan vain yhden ainoan äänen: "Turhaan tahdoin sen peittää itseltäni, turhaan tahdoin sen sinultakin ikuisesti peittää! Minä voin kuolla, mutta en rakastaa ketään muuta kuin sinua. He ovat tahtoneet antaa minulle sulhasen, mutta sinä olet sieluni rakastettu! En tahdo tässä maailmassa kuulua kenellekään toiselle, sillä olen salaisesti antanut itseni sinulle! Sinun maan päällä tai Jumalan taivaassa! Tein tämän lupauksen sinä päivänä, jolloin ymmärsin, että sydämeni oli sairas sinun tähtesi. Tiedän kyllä olevani vain köyhä tyttö, jonka ajatukset eivät saa edes jalkojasi hiipaista. Sentähden en olekaan koskaan vaatinut, että sinä minua rakastaisit. En koskaan kysykään, rakastatko sinä minua. Mutta minä, minä rakastan sinua, rakastan sinua, rakastan sinua!" — Ja koko hänen sielunsa näytti keskittyneen näihin sanoihin. "Ja nyt halveksi minua, pilkkaa minua ja polje minua jaloillasi. Tee minusta pilaa, jos tahdot, kuin mielipuolesta, joka rääsyissään kuvittelee olevansa kuningatar. Tee minut vaikka koko maailman naurun alaiseksi! Sanoisin sittenkin: Niin, niin, minä rakastin häntä, niinkuin tekin olisitte minun sijassani tehneet, olisitte kuolleet tai rakastaneet häntä!"

20.

Olin painanut silmäni maahan uskaltamatta niitä kohottaa peljäten, että katseeni näin suureen antaumukseen vastaisi joko liian paljon tai liian vähän. Mutta hänen sanoessaan nämä viimeiset sanat nostin pääni, jota olin painanut hänen käsiään vasten ja sopersin muutamia sanoja.

Hän painoi sormensa huulilleni. "Anna minun sanoa kaikki", pyysi hän, "olen nyt niin onnellinen, enkä enää epäröi. Jumala itse on antanut minulle selvän merkin. Kuule:

"Kun eilen koko yön taistelin itseni kanssa ja itkin ovellasi, kun sitten pakenin kotoa ja myrskyssä saavuin tänne, en luullut enää koskaan näkeväni sinua, ja pidin itseäni kuolleena, joka menee omaa hautaansa kohti. Huomenna, päivänkoitteessa piti minusta tulla nunna. Kun eilen illalla saavuin saarelle ja kolkutin luostarin ovelle, oli liian myöhäistä, se oli jo suljettu. Sitä ei enää avattu minulle. Tulin sitten tänne viettääkseni vielä yhden yön isäni kodissa ja suudellakseni sen seiniä, ennenkuin astuisin Jumalan huoneeseen ja hautaisin sydämeni. Lähetin erään lapsen mukana kirjeen ystävättärelleni, että hän tulisi huomenna noutamaan minua täältä. Sitten etsin avaimen, sytytin lampun madonnan eteen ja tein lupauksen, viimeisen lupauksen, lupauksen, jossa vielä kyti toivoa epätoivostani huolimatta. Jos sinä joskus rakastat, saat kokea, että sielun pohjalle aina jää heikko kipinä tulta, vaikka luuleekin jo kaiken sammuneeksi. — Oi pyhä suojelus-äiti", sanoin hänelle, "lähetä minulle merkki oikeasta kutsumuksestani, ettei rakkaus minua erehdytä ja että minä todella annan Jumalalle hänelle yksinään kuuluvan elämän.

"Tämä on viimeinen yöni elävitten mailla. Ei kukaan tiedä, missä sen vietän. Aamulla, kun en enää ole täällä, tullaan minua kenties täältä hakemaan. Jos ystävättäreni, jolle olen lähettänyt sanan, ehtii ensimmäiseksi, on se merkki siitä, että minun on toteutettava aikomukseni ja seurattava häntä ijäksi luostariin.

"Mutta jos hän saapuu ennen kuin ystävättäreni! — jos suojelusenkelini lähettää hänet luokseni palauttaakseen minut tuon toisen elämän partaalta — oi, silloin on se merkki siitä, ettet sinä, pyhä suojelus-äiti, minua tahdo, vaan että saan palata kotiin hänen kanssaan ja rakastaa häntä elämänikäni!

"Oi, anna hänen saapua ensimmäiseksi", jatkoin minä. "Tee tämä ihme, jos se on sinun ja Jumalan tahto! Saadakseni tämän suosion annan sinulle lahjan, ainoan, jonka köyhyydessäni voin sinulle antaa. Tässä ovat hiukseni, pitkät hiusparkani, joita hän niin suuresti rakastaa ja jotka hän niin usein on nauraen hajoittanut nähdäkseen tuulen niitä liehuttelevan hartioillani. Ota ne, minä annan ne sinulle, tahdon ne itse katkaista osoittaakseni, etten pidätä mitään itselleni, että pääni jo ennakolta alistuu tuohon toimitukseen, jolla minut huomenna eroitetaan maailmasta."

Sanoessaan tämän, veti hän vasemmalla kädellään silkkisen liinan päästään, tarttui oikealla pitkiin, katkaistuihin palmikkoihinsa, jotka makasivat lehtikasalla hänen vieressään, ja ojensi ne minulle. — "Madonna on tehnyt ihmeen", jatkoi hän kuuluvammalla, suurta onnea kuvastavalla äänellä. "Hän on lähettänyt sinut tänne! Nyt menen, minne sinä tahdot. Hiukseni kuuluvat hänelle, mutta elämäni sinulle."

Minä heittäydyin maahan hänen ihanille mustille palmikoilleen, jotka olivat jääneet käteeni kuin puusta taitettu, kuiva oksa. Minä peitin ne sanattomana suuteloillani, painoin niitä sydäntäni vasten ja kastelin niitä kyynelilläni kuin olisivat ne olleet hautaan laskettava osa hänestä itsestään. Nostaessani sitten katseeni häneen, näin hänen kohottavan viehättävää päätään, joka näytti omituisen tyhjältä, mutta oli kuin kaunistunut ja kirkastunut uhristaan. Mustien, epätasaisten hiustukkojen alla, jotka olivat pikemmin repimisen kuin leikkaamisen jälkeä, säteilivät hänen kasvonsa iloa ja rakkautta. Hän oli minusta kuin särkynyt, nuoruutta kuvaava patsas, jonka sulouden ja kauneuden ajan tuottamat tuhot vain yhä selvemmin toivat esiin, liittäen ihailuun liikutuksen tunnetta. Tämä uhri, tämä rakkaudesta minuun tehty kauneuden itsemurha koski sydämeeni ja koko olemukseeni niin valtavasti, että heittäydyin hänen jalkoihinsa painaen otsani maahan.

21.

Oi, tunteeni ei kuitenkaan ollut oikeata, täydellistä rakkautta, se oli vain rakkauden varjoa. Mutta olin vielä liian paljon poika, liian lapsellinen päästäkseni tästä selville. Luulin todellakin, että ihailuni oli niin paljon viattomuuden, kauneuden ja rakkauden arvoista. Sanoin sen hänelle sisäisen liikutukseni synnyttämällä avomielisyydellä, yksinäisyyden, yön, epätoivon ja kyynelten kiihdyttämin tuntein. Hän uskoi sen, koska hänen täytyi se uskoa voidakseen elää ja koska hänellä itsellään oli sydämessään kyllin paljon intohimoa peittääkseen sen puutteen tuhansissa muissa sydämissä.

Koko yö kului näin avonaisessa, mutta lapsellisessa ja puhtaassa keskustelussa kahden olennon välillä, jotka viattomasti paljastavat kiintymyksensä ja jotka mielellään olisivat nähneet tämän yön ja tämän hiljaisuuden kestävän ikuisuuden, ettei mitään vierasta olisi päässyt heidän sydämiensä ja tunnustustensa väliin. Hänen hurskautensa, minun ujo arkatuntoisuuteni ja liikutus, jonka tunsimme sieluissamme, piti kaukana kaiken vaaran. Tällaisen luottamuksen väärinkäytös olisi ollut kahden sielun surma.

Pidin hänen käsiään omissani. Tunsin, kuinka elämä vähitellen palasi. Toin hänelle raitista vettä, jota hän joi kämmenestäni ja jolla hän pesi otsansa ja poskensa. Heitin tuleen uusia oksia ja pidin sitä vireillä; sitten istuuduin kivilattialle myrttikimpun viereen, jolla hänen päänsä lepäsi, yhä uudelleen kuullakseni hänen rakkautensa suloisen tunnustuksen, kuullakseni, kuinka tämä rakkaus oli syntynyt hänen tietämättään puhtaana sisaren rakkautena, kuinka hän ensin oli sitä peljästynyt, mutta sitten jälleen rauhoittunut, kuinka hän vihdoin oli käsittänyt todella minua rakastavansa, kuinka monia salaisia todisteita hän oli minulle antanut rakkaudestaan minun niitä ymmärtämättä, kuinka hän aina joskus oli luullut ilmaisseensa itsensä, joskus taas ollut huomaavinaan, että minäkin häntä rakastin. Hänen muistissaan oli säilynyt kaikki — hetket, liikkeet, hymyilyt, häneltä vahingossa pujahtaneet, heti kuitenkin peruutetut sanat, kasvonilmeittemme tiedottomat tunnustukset ja vivahtelut näinä kuutena kuukautena, kaikki toi se nyt esiin kuten ruoho etelän vuorilla, joilla tuuli on kuljettanut kulovalkeaa, säilyttää palon jälkiä kaikissa niissä kohdissa, joita liekit ovat koskettaneet.

22.

Sitten paljasti hän minulle salaiset haaveilunsa, joissa vähäpätöisimmillekin seikoille annetaan taikauskoinen merkitys ja arvo. Hän niin sanoakseni poisti verhon toisensa jälkeen sielunsa edestä. Hän näyttäytyi minulle sellaisena kuin hän näyttäytyi Jumalalle, luottavaisuutensa, lapsellisuutensa, antaumuksensa koko alastomuudessa. Vain kerran elämässä on sielulla hetkiä, jolloin se täydellisesti valautuu toiseen sieluun, jolloin huulet eivät voi tauota kuiskaamasta, jolloin rakkauden tulkitseminen vihdoin käy niille ylivoimaiseksi ja loppuu epäselvään, hämmentyneeseen soperrukseen kuin nukahtamaisillaan olevan lapsen suudelmat. Minä puolestani en väsynyt kuuntelemasta milloin huoaten, milloin väristen. Joskaan liian hetkellinen ja liian nuori sydämeni ei vielä ollut kyllin kypsä ja rikas itse omatakseen niin hehkuvia, niin jumalaisia tunteita, herättivät nämä tunnustukset siellä niin uuden ja ihanan tunteen, että luulin ne käsittäväni. Oi, mikä hulluus! Minä olin jäätä, hän tulta. Kuvastaessani tätä luulin itse palavani. Mutta yhdentekevää! tuo toisesta toiseen heijastunut säteily näytti lähtevän meistä molemmista ja kietovan meidät saman tunteen ilmakehään.

23.

Näin kului pitkä talvi-yö. Tämä yö oli meidän mielestämme lyhyt kuin ensimmäinen huokaus, josta aavistamme rakkauden olemassa-olon. Päivän koitto oli kuin keskeytys. Aurinko oli jo korkealla taivaan laella ennenkuin sen säteet tunkeutuivat akkunaluukkujemme raoista kalventaen lampun valon. Avatessani oven näin kalastajan koko perheen juosten rientävän portaita ylös.

Nuori procidalainen nunna, Graziellan ystävätär, jolle hän edellisenä päivänä oli lähettänyt sanan ja uskonut aikomuksensa, oli aavistanut epätoivoista sydänsurua ja senvuoksi yöllä lähettänyt erään veljistään Napoliin ilmoittamaan Graziellan sukulaisille hänen päätöksestään. Saatuaan näin tiedon, mistä löytäisivät lapsensa, riensivät he iloiten ja katuen estämään Graziellaa epätoivoisesta teostaan ja noutamaan hänet kotiin vapaana ja heidän anteeksiantonsa saaneena.

Iso-äiti heittäytyi polvilleen vuoteen viereen työntäen edellään molempia pienokaisia, jotka hän oli tuonut mukanaan hellyttääkseen Graziellaa ja pitäen heitä kuin kilpenä edessään pojantyttärensä soimauksia vastaan. Lapset heittäytyivät huutaen ja itkien sisarensa syliin. Kun tämä nousi hyväilläkseen heitä ja syleilläkseen isoäitiä, putosi liina hänen otsaltaan ja paljasti hänen päänsä, josta hiukset olivat riistetyt pois. Nähdessään tämän kauneuden hävityksen, jonka merkityksen he vain liiankin hyvin käsittivät, säikähtivät he, ja talo kaikui uudelleen nyyhkytyksistä. Nunna, joka myöskin oli tullut sinne, koetti rauhoittaa ja lohduttaa kaikkia; hän otti Graziellan katkaistut palmikot, kosketti niillä madonnan kuvaa, kietoi niitten ympäri valkean silkkiliinan ja laski ne iso-äidin esiliinaan. "Säilyttäkää ne", puhui hän, "näyttääksenne niitä hänelle aina joskus, onnen tai surun hetkinä ja muistuttaaksenne hänelle, jos hänelle suodaan se, jota hän rakastaa, että hänen sydämensä esikoiset aina kuuluvat Jumalalle niinkuin hän näitten hiuksien kautta uhrasi hänelle ensimmäisen kauneutensakin."

24.

Illalla palasimme kaikki yhdessä Napoliin. Se into, jota olin osoittanut löytääkseni ja pelastaakseni Graziellan, oli tehnyt vanhan kalastajan ja hänen vaimonsa kiintymyksen minuun kaksinkertaiseksi. Mutta kumpaisellakaan heistä ei ollut aavistustakaan, mitä laatua oli mielenkiintoni häneen ja yhtä aavistamaton oli heille hänen tunteensa minuun. Koko hänen vastahakoisuutensa luettiin Ceccon viallisuuden syyksi. Toivottiin, että aika ja järki voittaisivat tämän vastenmielisyyden. Graziellalle luvattiin, ettei häntä enää pahoitettaisi naimisiin. Cecco itse oli kieltänyt isäänsä enää puhumasta tästä; koko olennollaan, liikkeillään ja katseillaan pyysi hän serkultaan anteeksi hänelle aiheuttamaansa tuskaa. Rauha palasi vähitellen taloon.

25.

Ei mikään heittänyt enää varjoa Graziellan kasvoille tai minun onnelleni kuin ajatus siitä, että kotiinpaluuni sen varhemmin tai myöhemmin keskeyttäisi. Vain Ranskanmaan pelkkä nimikin sai tyttö-raukan kalpenemaan kuin olisi hän nähnyt kuoleman varjon. Kun eräänä päivänä astuin huoneeseeni, oli kaupunkilais-vaatteeni revitty siekaleiksi ja viskelty lattialle. "Anna minulle anteeksi", rukoili Graziella heittäytyen jalkoihini epätoivoisin katsein, "minä se tein tuon tuhotyön. Oi, älä toru minua, mutta kaikki, mikä muistuttaa minua siitä, että sinun jonakin päivänä täytyy riisua yltäsi kalastajapukusi, tekee minut liian onnettomaksi! Minusta tuntuu, että muuttaessasi yllesi entisen pukusi sydämesikin muuttuu."

Tällaisia pikku myrskyjä lukuunottamatta, jotka johtuivat vain hänen tulisesta rakkaudestaan ja jotka pari yhdessä vuodatettua kyyneltä suloisesti tyynnytti, kului näin kolme kuukautta kuvitellussa onnessa, jonka pieninkin annos todellisuutta heti olisi särkenyt. Paratiisimme oli vain haihtuva pilvi.

Ja näin opin tuntemaan rakkauden: sen opetti minulle kyynel lapsen silmässä.

26.

Kuinka onnelliset olimmekaan unhoittaessamme, että ulkopuolellamme oli olemassa toinenkin maailma kuin pieni talo Pausilippo-vuoren rinteillä, aurinkoinen kattoterrassi, huone, jossa teimme työtä puolen päivää ja leikimme toisen puolen, vene, joka lepäsi rannalla hiekkavuoteessaan ja ihana meri, josta kostea tuuli toi mukanaan raikkautta ja aaltojen säveliä.

Mutta voi, oli myöskin hetkiä, jolloin vaivuimme ajattelemaan, ettei maailma loppunutkaan siihen ja että kerran koittaisi päivä, joka ei enää tapaisikaan meitä saman auringon- tai kuunsäteen alla. Olen väärässä syyttäessäni sydäntäni penseydestä, jos ajattelen, mitä se jäljestäpäin on tuntenut. Itse asiassa aloin rakastaa Graziellaa tuhat vertaa enemmän kuin itsellenikään tunnustin. Jollen olisi häntä niin suuresti rakastanut, ei se jälki, jonka hän ikuisesti sieluuni jätti, olisi ollut niin syvä ja niin tuskallinen, hänen muistonsa ei olisi niin vienona ja surumielisenä sulautunut koko olentooni, eikä hänen kuvansa väikkyisi niin läheisenä ja säteilevänä muistissani. Vaikka sydämeni niihin aikoihin olikin kuin kuivaa hiekkaa, juurtui tämä merikukkanen sinne kauvemmaksi kuin yhdeksi kesäksi kuten juurtuvat ihmeelliset liljat Ischian hiekkarannoille.

27.

Ja kuinka olisi sokeinkaan silmä, sammuneinkaan sydän voinut olla häntä rakastamatta! Hänen kauneutensa näytti kehittyvän päivä päivältä hänen rakkautensa kanssa. Hän ei enää kasvanut, mutta kaikki hänen sulonsa kehittyivät täyteen kukkaansa saattaen eilen vielä olla lapsen, tänään jo täysin puhjenneen nuoren tytön. Hänen hentojen muotojensa ääriviivat muuttuivat silmissä yhä pyöreämmiksi ja suloisemmiksi. Hänen vartalonsa tuli kiinteämmäksi kadottamatta silti joustavuuttaan. Hänen kauniit jalkansa eivät enää yhtä keveästi ja huolettomasti kuin ennen koskettaneet maanpintaa. Hän liikutteli niitä hitaasti ja raukeasti tuon painostuksen vallassa, jonka ensimmäiset rakkauden ajatukset näyttävät tuovan tytön koko olemukseen.

Hänen hiuksensa kasvoivat taas voimakkaasti kuin tuuheat merikasvit, joita kevään lauhkeat aallot hyväilevät. Usein kiersin leikkien hänen suortuviaan sormieni ympäri ja niittasin niitä hänen liivinsä vihreätä miehustaa vasten. Hänen ihonsa muuttui valkeammaksi, ja posket punersivat kuin hänen sormenpäitään värjäävä vaaleanpunainen korallitomu. Hänen silmänsä tulivat suuremmiksi ja ikäänkuin päivä päivältä avautuivat tajuamaan uusia, äkkiarvaamatta ilmaantuneita näkö-aloja. Se oli tuota elämän ihmetystä, joka valtasi Galatean hänen tuntiessaan ensimmäiset vavahdukset marmoriruumiissaan. Hänen asentonsa, liikkeensä ja katseensa tulivat minun läheisyydessäni vaistomaisesti aremmiksi ja kainommiksi. Huomasin sen hyvin ja olin usein itsekin hänen läheisyydessään sanaton ja värisin kautta koko ruumiini. Meitä olisi saattanut pitää kahtena syyllisenä, emmekä kuitenkaan olleet kuin kaksi liian onnellista lasta.

Ja kuitenkin kätkeytyi tähän onneen jonkun ajan kuluttua salainen alakuloisuus, joka silloin tällöin tuli näkyviinkin. Emme oikein tietäneet, mitä se oli. Mutta kohtalo tiesi sen. Se oli aavistus siitä, että saimme olla enää vain vähän aikaa yhdessä.

28.

Usein Graziella, sen sijaan että puettuaan ja kammattuaan pikku veljensä iloisena olisi ryhtynyt työhön, jäi istumaan terrassin suojusmuurin juurelle suuren viikunapuun varjoon, joka kohosi muurin yläreunaan saakka. Hän voi istua siinä liikahtamatta kokonaisen aamupäivän, katse harhaillen etäisyydessä. Kun iso-äiti kysyi, oliko hän sairas, vastasi hän, ettei häntä mikään vaivannut, vaan että hän oli väsynyt jo ennen työn alkamistakaan. Hän ei silloin mielellään vastannut kysymyksiin. Hän käänsi kasvonsa koko maailmalta paitsi minulta. Minua hän katseli kauvan sanaakaan sanomatta. Välistä liikkuivat hänen huulensa niinkuin hän olisi puhunut, mutta hänen sopertelevia sanojaan ei kukaan kuullut. Hänen milloin kalpeat, milloin punastuvat kasvonsa värähtelivät vienosti kuin uinuva vedenpinta, jota aamutuulen ensimmäiset vireet koskettavat. Mutta kun istuuduin hänen viereensä ja tartuin hänen käteensä, kun höyhenkynälläni tai rosmariini-oksalla keveästi kosketin hänen suljettujen silmiensä pitkiä ripsiä, unohti hän kaiken ja alkoi nauraa ja puhella niinkuin ennenkin. Mutta naurettuaan ja laskettuaan leikkiä kanssani tuli hän alakuloiseksi.

Sanoin hänelle välistä: "Graziella, mitä sinä tuntikausia katselet tuolla meren takana? Näetkö jotakin, jota me muut emme näe?" "Näen Ranskanmaan jäävuorten takana", vastasi hän. "Ja mitä kaunista näet Ranskassa?" kysyin edelleen. "Näen erään, joka on sinun näköisesi", vastasi hän, "erään, joka kulkee, kulkee, kulkee pitkin loputonta, valkeata tietä. Hän kulkee taakseen katsomatta yhä edelleen, ja minä odotan tuntikausia, toivoen aina, että hän kääntyisi takaisin. Mutta hän ei palaa." Ja sitten hän kätki kasvonsa esiliinaansa eikä enää nostanut kaunista otsaansa, vaikka olisin mitä hellimmillä nimillä häntä puhutellut. Menin silloin hyvin surullisena huoneeseeni. Koetin lukemalla kääntää ajatukseni toisaalle, mutta hänen kuvansa väikkyi aina silmieni ja kirjan lehden välissä. Kirjan sanat saivat mielestäni äänen ja huokailivat niinkuin hän. Usein lopulta itkin itsekseni, mutta surumielisyyteni hävetti minua, niin etten koskaan kertonut Graziellalle itkeneeni. Tein siinä sangen väärin, yksi ainoakin kyyneleeni olisi tehnyt hänelle niin hyvää!

29.

Muistan erään tapauksen, joka kovasti koski häneen ja josta hän ei koskaan täydelleen toipunut.

Hän oli vähän aikaa sitten tullut hyväksi ystäväksi muutamien ikäistensä nuorten tyttöjen kanssa. Nämä tytöt asuivat eräässä puutarhan pienistä taloista. He paikkasivat ja parsivat vaatteita eräälle kasvatuslaitokselle, jossa kävi nuoria ranskalaistyttöjä. Murat oli perustanut tämän laitoksen Napoliin ministeriensä ja kenraaliensa tyttäriä varten. Nämä nuoret procidalais-tytöt keskustelivat usein alhaalta työnsä äärestä Graziellan kanssa, joka katseli heitä kattonsa suojusmuurin yli. He näyttelivät hänelle nuorilta neideiltä saamiaan kauniita pitsejä, silkkipukuja, somia päähineitä, kenkiä, nauhoja ja kaulahuiveja, jotka heidän korjattuina piti viedä heille takaisin. Siinäkös ihmeteltiin ja ihailtiin, niin ettei huudahduksista tahtonut tulla loppua. Usein noutivat pikku työntekijättäret Graziellan messua tai iltasoittoa kuulemaan Pausilippon pieneen kappeliin. Menin heitä vastaan päivän laskiessa, kun kellonsoitto ilmaisi papin lukevan iltarukousta. Sitten palasimme leikkiä laskien kotiin hiekkaista rantaa pitkin, juoksimme laskevan aallon perässä ja pakenimme sitä kun se jälleen vaahtoon kuohahtaen vierähti jalkoihimme. Ah, kuinka suloinen olikaan Graziella silloin, kun hän somien kullalla kirjailtujen jalkineittensa kastumista peljäten ojennetuin käsivarsin pakeni luokseni kuin olisi hän sydämelläni tahtonut etsiä suojaa yksinpä kateelliselta aalloltakin, joka vähintäin tahtoi kastella hänen jalkansa!

30.

Olin huomannut, että hän jo muutamia aikoja oli hautonut mielessään ajatusta, jonka hän salasi minulta. Hänellä oli salaisia kokouksia uusien ystävättäriensä kanssa. Heillä oli jonkinlainen pieni salaliitto, johon minua ei otettu.

Eräänä iltana luin huoneessani pienen savilampun valossa. Terrassille vievä oveni oli auki, että meri-ilma olisi päässyt sisään. Kuulin liikettä, nuorten tyttöjen kuiskinaa, tukahutettua naurua, sitten pienen valitushuudahduksen, suuttuneita sanoja, ja taaskin naurua, jota seurasi pitkä hiljaisuus. Se tuli Graziellan ja lasten huoneesta. Sen vuoksi en alussa kiinnittänyt asiaan suurta huomiota.

Heidän tukahutetut kuiskauksensa ja salavihkaisuutensa herättivät vihdoin uteliaisuuteni. Laskin pois kirjani, otin lampun vasempaan käteeni ja suojasin sitä oikealla tuulelta, ettei se olisi sammunut. Sitten hiivin hiljaa katon yli ja painoin korvani Graziellan huoneen ovelle. Siellä kuljettiin edestakaisin, kahisteltiin, laskostettiin ja oiottiin kankaita, kilisteltiin sormustimia, neuloja ja saksia, solmittiin nauhoja, soviteltiin koristeita; koko huone oli täynnä raikkaitten äänien säestämää touhua. Olin kuullut usein tällaista äitini kodissa, kun sisareni valmistautuivat tanssiaisiin.

Mutta huomenna ei Pausilippossa tietääkseni ollut juhlaa. Graziella ei sitäpaitsi koskaan vaatetuksen avulla kohottanut kauneuttaan. Hänellä ei huoneessaan ollut edes peiliä. Hän käytti vesiastiaa kuvastimenaan, tai minun silmiäni.

En voinut enää vastustaa haluani päästä salaisuuden perille. Painoin polvellani ovea, joka antoi myöten. Ilmestyin kynnykselle lamppu kädessä.

Nuorilta ompelijattarilta pääsi huuto ja he pakenivat kuin lintuparvi huoneen joka nurkkaan. Käsissään pitivät he vielä syyllisyytensä todisteita: mikä neulaa ja lankaa, mikä saksia, mikä kukkasia, mikä nauhoja. Mutta Graziella, joka istui keskellä huonetta pienellä puutuolilla ja oli äkillisestä ilmestymisestäni aivan jähmettynyt, ei voinut paeta. Hän oli punainen kuin granaatti. Hän painoi alas silmäluomensa uskaltamatta, katsoa minuun; hän tuskin uskalsi hengittää. Kaikki vaikenivat ja odottivat, mitä sanoisin. En sanonut mitään. Olin itsekin liian hämmästynyt ja tuijotin äänettömänä edessäni olevaa näkyä.

Graziella oli riisunut yltään raskaan, villaisen pukunsa, procidalaisen liivinsä, joka on rinnan kohdalta avonainen, että nuori tyttö voisi vapaasti hengittää ja lapsi päästä elämän lähteilleen, kullalla kirjaillut, puukorkoiset jalkineensa, joihin hänen paljaat jalkansa olivat pistetyt ja pitkät, kuparipäiset hiusneulansa, jotka kokosivat hänen mustat hiuksensa hänen päälaelleen kuin raakapuu purjeen ympärilleen. Hänen rannerenkaan kokoiset korvarenkaansa olivat huolimattomasti viskatut vuoteelle aamupuvun viereen.

Tuon kauniin kreikkalaisen puvun asemasta, joka sopii niin hyvin köyhälle kuin rikkaallekin ja joka lyhyine hameineen, uurrettuine liiveineen ja avonaisine hihoineen antaa täyden vapauden ja liikuntokyvyn naisruumiille, olivat Graziellan nuoret ystävättäret hänen pyynnöstään pukeneet hänet erään luostarissa asuvan hänen ikäisensä ja kokoisensa ranskalaisen neidin vaatteisiin ja koruihin. Hänellä oli silkkipuku, punainen vyö, valkea röyhelö, tekokukilla koristettu tukkalaite, siniset satiinikengät ja ohuet silkkisukat, joitten läpi hohti hänen pyöreitten nilkkojensa luonnollinen väri.

Hän oli tuossa asussaan, jossa olin yllättänyt hänet, yhtä hämmentynyt kuin jos hän alastomana olisi joutunut alttiiksi miehen katseille. En voinut irroittaa katsettani hänestä, mutta ei ainoakaan liike, huudahdus tai hymy antanut ilmi tunteitani tuon puvunvaihdoksen johdosta. Kyynel nousi silmääni. Olin heti ja liian hyvin ymmärtänyt lapsiraukan ajatuksen. Hän häpesi eroitusta omansa ja minun asemani välillä ja oli tahtonut koettaa, voisiko minulle läheisempi vaatetus lähentää kohtaloitamme silmissäni. Hän oli tehnyt tuon kokeen tietämättäni, ystävättäriensä avulla, toivoen voivansa äkkiä ilmestyä eteeni kauniimpana ja enemmän kaltaisenani kuin mitä hän saaren yksinkertaisessa, säätynsä mukaisessa puvussa luuli olevansa. Hän oli erehtynyt. Äänettömyyteni antoi hänelle siitä aavistuksen. Hänen kasvoissaan ilmeni toivotonta kärsimättömyyttä, hän melkein itki, ja tämä paljasti minulle hänen salaisen aikomuksensa ja pettymyksensä.

Hän oli hyvin kaunis nytkin, ja hänen tarkoituksensa olisi vielä monin verroin pitänyt kaunistaa häntä silmissäni. Mutta hänen kauneutensa oli kuin kidutuspenkillä. Hän muistutti Correggion neitseitä, jotka marttyyrirovioonsa sidottuina koettavat verhoutua kahleisiinsa päästäkseen pakoon julkeita, heidän puhtauttaan loukkaavia katseita. Kuinka nämä hetaleet kiduttivatkaan Graziella-raukkaa! Mutta hän ei ollut, kuten ensi näkemältä olisi voinut luulla, turhamaisuuden marttyyri. Hän oli rakkautensa marttyyri.

Nuoren ranskalaisen luostarikoululaisen vaatteet, joihin hänet oli puettu, ja jotka epäilemättä oli tehty kolmeneljätoista vuotiaan koulutytön hintelää vartaloa ja kaitoja olkapäitä varten, olivat liian ahtaat meren ja päivänpaisteen tyttären täyteläiselle vartalolle ja pyöreille olkapäille. Puku ratkeili hartioitten, rinnan ja vyötäisten kohdalta kuin sykomorin kuori, joka halkeilee kevään väkevien mehujen pakoituksesta. Turhaan olivat nuoret ompelijattaret pistelleet nuppineuloja sinne tänne pukuun ja röyhelöön, luonto oli tytön joka liikkeellä revellyt kangasta. Paljas kaula ja käsivarret hohtivat monin paikoin silkin repeämistä. Karkea paita pääsi esiin voittaen silkin ja pitsien vastarinnan ja muodosti räikeän vastakohdan hienolle silkille. Käsivarret, joita lyhyet ja ahtaat hihat vaivoin suojasivat, tunkivat esiin kuin punertava perhonen halkeavasta kotelostaan. Jalat, jotka olivat tottuneet olemaan paljaina tai väljissä kreikkalaisissa jalkineissa, pingoittivat lujasti nyöritettyjä satiinikenkiä. Pitsiverkko ja tekokukat, jotka vaivoin pitivät koossa hiuksia, nostivat koko suuremmoisen tukkalaitteen vielä ylemmäksi, antaen suloisille, tällä tavalla vääristetyille kasvoille omituisen julkean sävyn, joka kainoudesta punastuvien poskien kanssa muodosti mitä oudoimman ja viehättävimmän vastakohdan.

Hänen asentonsa oli yhtä hätääntynyt kuin hänen kasvonsa. Hän ei uskaltanut liikahtaakaan, etteivät kukat olisi pudonneet päälaelta ja koko asu joutunut epäkuntoon. Hän ei voinut kävellä, kun ahtaat kengät puristivat hänen jalkojaan ja tekivät hänen askeleensa viehättävän epävarmoiksi. Hän oli kuin aurinkoisen meren viaton Eeva, joutuneena ensimmäisen keimailunsa satimeen.

31.

Silmänräpäyksen ajan vallitsi huoneessa hiljaisuus. Lopuksi astuin askeleen häntä kohti, enemmän kiusaantuneena kuin huvitettuna tästä luonnon halventamisesta. Huulillani väreili hieman ivallinen hymy ja katseeni oli puoleksi moittiva, puoleksi leikillinen; olin vain vaivoin tuntevinani hänet hänen uudessa asussaan. "Sinäkö se olet Graziella?" sanoin. "Voi, kukapa voisi tuota pariisilaisnukkea uskoa kauniiksi procidalaistytöksi! Etkö tosiaankaan häpeä", jatkoin hieman kovakouraisesti, "tuolla tavoin tärvellä sitä Jumalan lahjaa, joka on niin ihana luonnollisessa puvussaan? Turhaan sinä ponnistelet, et koskaan tule olemaan muuta kuin meren tytär, jonka hiuksien ihanimpana koristeena on kauniin aurinkosi säteet. Tällaiset häkkilinnun höyhenet eivät koskaan sovellu meripääskylle."

Nämä sanat vihloivat hänen sydäntään. Hän ei käsittänyt kuinka äärettömän paljon parempana pidin meren pääskystä ja kuinka häntä jumaloin. Hän luuli, että minä en uskonut hänen koskaan voivan tulla minun maani ja heimoni kaunotarten kaltaiseksi. Hän ajatteli, että kaikki hänen ponnistuksensa tullakseen minun tähteni kauniimmaksi ja estääkseen silmiäni näkemästä hänen alhaista säätyään, olivat turhat. Hän puhkesi äkkiä kyyneliin, ja istuutuen vuoteensa laidalle, kasvot kätkettyinä käsiinsä, pyysi vihaisella äänellä, että ystävät tulisivat vapauttamaan hänet noista inhottavista hetaleista. "Tiesin kyllä", nyyhkytti hän, "olevani vain köyhä procidalaistyttö. Mutta ajattelin, että jos muuttaisin vaatteita, ei sinun tarvitsisi niin paljon hävetä minua, jos joskus seuraisin sinua maahasi. Näen nyt, että minun on jäätävä sinne, missä olen ja kuoltava siellä, missä olen syntynyt. Mutta sinun ei olisi pitänyt moittia minua siitä."

Tämän sanottuaan repi hän halveksien kukat ja korut yltään, viskasi ne vihaisena kauvas luotaan ja tallasi niitä jaloillaan syytäen niille moitteita ja soimauksia, kuten hänen iso-äitinsä oli syyttänyt laivan siruja haaksirikon jälkeen. Sitten hän riensi minun luokseni ja sammutti lampun kädestäni, että en kauvempaa näkisi häntä tuossa puvussa, joka ei minua miellyttänyt. Tunsin tehneeni väärin laskiessani hänestä niin rohkeasti leikkiä. Pyysin häneltä anteeksi. Sanoin toruneeni häntä ainoastaan sen vuoksi, että pidin häntä procidalaisessa puvussaan tuhat kertaa kauniimpana kuin ranskalaisessa. Se oli totta. Mutta pisto oli kerta kaikkiaan annettu. Hän ei kuunnellut minua, vaan nyyhkytti yhä edelleen. Ystävättäret riisuivat häneltä puvun, enkä nähnyt häntä ennenkuin seuraavana aamuna. Hän oli taas saarelaispuvussaan. Mutta hänen silmänsä olivat punaiset kyynelistä, jotka leikinlaskuni oli maksanut hänelle yön kuluessa.

32.

Näihin aikoihin alkoi hän epäillä kaikkia Ranskasta saamiani kirjeitä peljäten, että ne kutsuisivat minut takaisin. Hän oli niin rehellinen ja petokseen kykenemätön, vaikka oma elämä oli kysymyksessä, ettei voinut niitä hävittää. Mutta hän pidätti niitä itsellään välistä yhdeksänkin päivää ja kiinnitti ne kullatulla neulalla madonnan kuvan taakse, joka riippui seinällä hänen vuoteensa vieressä. Hän ajatteli, että pyhä neitsyt heltyisi ja suojelisi rakkauttamme muuttamalla ihmeen kautta kirjeitten sisällön, niin että paluukutsut muuttuisivat käskyiksi jäämään hänen luokseen. Huomasin kaikki nuo pienet hurskaat petokset, ja ne tekivät hänet entistä rakkaammaksi minulle. Mutta hetki lähestyi!

33.

Eräänä iltana toukokuun lopussa koputettiin kiivaasti ovelleni. Perhe nukkui jo. Menin alas aukaisemaan. Siellä oli ystäväni V. "Tulen sinua noutamaan", sanoi hän. "Tässä on kirje äidiltäsi. Sinä et voi enää kieltää. Postihevoset odottavat sinua puoli-yön aikana. Kello on nyt yksitoista. Jos et nyt lähde mukaani, et enää koskaan pääse pois. Se maksaisi äitisi hengen. Sinä tiedät, kuinka vastuunalaiseksi perhe tuntee itsensä kaikista sinun virheistäsi. Se on uhrautunut sinun edestäsi, uhraudu sinä nyt hetkiseksi sen edestä. Minä lupaan pyhästi tuoda sinut tänne takaisin, me vietämme täällä talven, kokonaisen vuoden. Mutta nyt täytyy sinun lähteä perheesi luo ja osoittaa, että tottelet äitiäsi."

Tunsin olevani hukassa.

"Odota minua täällä", sanoin hänelle.

Palasin huoneeseeni ja kokosin vaatteeni kiireesti matka-arkkuun. Kirjoitin Graziellalle, sanoin kirjeessäni kaiken, mitä kahdeksantoista-vuotiaan sydämen hellyys voi keksiä ja kaiken mitä järki vaatii äitiänsä rakastavalta pojalta. Vannoin hänelle kuten itsellenikin ennen neljännen kuukauden loppua olevani taas hänen luonaan enkä enää koskaan häntä jättäväni. Uskoin epävarman kohtalomme Sallimuksen ja rakkauden haltuun. Jätin hänelle kukkaroni, että hän poissa-ollessani voisi auttaa vanhoja vanhempiaan. Suljettuani kirjeen lähenin hiljaa hänen huoneensa ovea ja polvistuin kynnykselle. Suutelin kiveä, puuta, pistin kirjeen oven alitse huoneeseen. Tukahutin nyyhkytyksen, joka tuskaisana nousi rinnastani.

Ystäväni tarttui käsivarteeni, nosti minut ylös ja vei minut pois. Siinä hetkessä Graziella, jonka outo liike oli herättänyt, avasi oven. Kuu valaisi katto-terrassia. Lapsi-parka tunsi ystäväni ja näki matka-arkkuni erään palvelijan hartioilla. Hän ojensi käsivartensa, parahti kauhusta ja vaipui taintuneena maahan.

Riensimme hänen luokseen. Koko perhe kokoontui. Hänen kasvojaan valeltiin vedellä. Kaikki rakkaat äänet kutsuivat häntä takaisin elämään. Vasta minun ääneni kuullessaan tuli hän tuntoihinsa. "Näet nyt", sanoi ystäväni, "että hän elää. Isku on nyt kerta kaikkiaan annettu. Pitemmät jäähyväiset tekisivät tuskan vain moninkertaiseksi." Hän irroitti tytön jääkylmät käsivarret kaulastani ja veti minut väkisin pois talosta. Tuntia myöhemmin ajoimme yön hiljaisuudessa Roomaa kohti.

34.

Graziellalle jättämässäni kirjeessä olin antanut hänelle useita osoitteita. Hänen ensimmäisen kirjeensä sain Milanoon. Hän sanoi olevansa ruumiillisesti terve, mutta hänen sydämensä oli sairas. Hän vakuutti kuitenkin uskovansa sanaani ja odottavansa minua varmasti marraskuussa.

Saavuttuani Lyoniin sain toisen vielä ensimmäistä paljon rauhallisemman ja luottavamman kirjeen. Kirjeessä oli muutamia lehtiä punaisesta neilikasta, joka kasvoi saviruukussa terrassin suojusmuurilla aivan lähellä huonettani. Näitä neilikoita pani hän sunnuntaisin tukkaansa. Tahtoiko hän tämän kautta lähettää minulle jotakin, joka oli ollut lähellä häntä itseään? Vai kätkeytyikö hänen lahjaansa hellä, salainen moite, tahtoiko hän muistuttaa, että hän minun tähteni oli uhrannut hiuksensa?

Hän kertoi, että hänellä oli ollut kuumetta ja että hänen sydämensä oli ollut kipeä, mutta hän tuli päivä päivältä paremmaksi. Hänet oli lähetetty toipumaan toisenlaiseen ilmastoon serkkunsa, Ceccon sisaren luo, joka asui Vomerolla, korkealla, terveellisellä kukkulalla lähellä Napolia.

Sen jälkeen en saanut kirjettä kolmeen kuukauteen. Ajattelin Graziellaa joka päivä. Minun piti palata Italiaan seuraavan talven alussa. Hänen suloinen, surullinen kuvansa väikkyi kaipauksena mielessäni välistä minua lempeästi moittien. Olin tuossa onnettomassa iässä, jolloin pintapuolisuus ja jäljittelyhalu saavat nuoren miehen häpeämään parhaita tunteitaan ja jolloin kauneimmat Jumalan lahjat, puhdas rakkaus, viattomat tunteet, putoavat hiekkaan ja joutuvat maailman tuulten pyörteisiin. Pilkallisilta tovereilta opittu turhamaisuus pyrki vastustamaan rakkauttani, joka yhä eli kätkössään sydämeni pohjassa. En olisi punastumatta voinut tunnustaa kaipaukseni esineen nimeä ja säätyä ja joutua alttiiksi ivalle. En ollut unohtanut Graziellaa, mutta verhonnut hänen muistonsa. Tuo rakkaus, joka elähytti sydäntäni, nöyryytti inhimillistä ylpeyttäni. Hänen muistonsa, jota salaa elätin vain itseäni varten, seurasi minua melkein pahan omantunnon tavoin ulkona maailmalla. Kuinka punastunkaan nyt noita punastumisiani, ja kuinka tuhat vertaa suuriarvoisempi oli yksi ainoa ilonvälähdys tai kyynel hänen silmissään kuin kaikki nuo katseet, pilanteot ja hymyilyt, joille olin valmis uhraamaan hänen kuvansa. Oi kuinka kykenemätön on liian nuori mies rakastamaan! Hänellä ei ole arvostelukykyä! Hän ei käsitä todellisen onnen arvoa, ennenkuin on sen menettänyt. Metsän nuorissa taimissa on kyllä läikähtelevää elinvoimaa ja valojen ja varjojen vaihtelua, mutta vanhan tammen ytimessä on enemmän tulta.

Oikea rakkaus on elämän kypsä hedelmä. Kahdeksantoistavuotiaana ei ihminen tunne sitä, hän vain kuvittelee sen olemassa-olon. Kun kasvimaailmassa hedelmä kypsyy, varisevat lehdet. Kenties on ihmisen laita samoin. Olin usein sitä ajatellut huomatessani harmaantuneita hiuksia päässäni. Olen syyttänyt itseäni siitä, etten silloin tuntenut rakkauden kukan todellista arvoa. Olin kokonaan turhamaisuuden sokaisema. Turhamaisuus on typerin ja pahin rikoksistamme, sillä se panee meidät punastumaan onneamme.

35.

Eräänä iltana marraskuun alussa palatessani joistakin tanssiaisista, annettiin minulle kirje ja paketti, jonka muuan Napolista tuleva matkustaja oli tuonut minulle. Tuntematon matkustaja oli kertonut, että eräs hänen ystävänsä korallitehtaan omistaja oli jättänyt hänelle tämän tärkeän tehtävän, jonka hän nyt ohimennessään suoritti. Mutta koska hänen uutisensa olivat huonoja ja ikäviä, ei hän tahtonut nähdä minua, pyysi vain, että ilmoittaisin hänelle Pariisiin saaneeni paketin.

Avasin paketin vapisten. Ensin tuli esille viimeinen kirje Graziellalta: "Tohtori on sanonut, että voin elää enää korkeintaan kolme päivää. Tahdon sanoa sinulle hyvästi niin kauvan kun jaksan. Oi, jos sinä olisit täällä, jäisin eloon. Mutta tämä on Jumalan tahto. Minä puhun sinulle pian ja sitten aina ylhäältä taivaasta. Rakasta sieluani! Se on oleva kanssasi kaiken ikäsi. Jätän sinulle hiukseni, jotka eräänä yönä leikattiin sinun tähtesi. Pyhitä ne Jumalalle jossakin maasi kappelissa, että joku osa minusta olisi luonasi!"

Istuin kokonaan murtuneena paikallani kirje kädessä aamuun saakka. Vasta silloin saatoin avata toisen käärön. Koko hänen kaunis tukkansa oli siinä sellaisena kuin olin nähnyt sen tuona yönä, jona hän oli sen minulle näyttänyt mökissä. Siinä oli vielä muutamia kanervakukkia, jotka olivat silloin siihen tarttuneet. Täytin hänen pyyntönsä. Siitä päivästä saakka himmensi hänen kuolemansa varjo kasvojani ja nuoruuttani.

Kaksitoista vuotta myöhemmin kävin taas Napolissa. Etsin hänen jälkiänsä. Niitä ei ollut enää Margellinassa eikä Procidassa. Pieni talo saaren rannalla oli raunioina. Sen paikalla oli vain kasa harmaita kiviä ja kellari, jonka suojaan paimenet toivat vuohensa sateella. Aika hävittää nopeasti jäljet maasta, mutta se ei milloinkaan hävitä ensimmäisen rakkauden jälkiä sydämestä, joka on sitä tuntenut.

Graziella raukka. Monta päivää on kulunut näistä päivistä. Minä olen rakastanut, minua on rakastettu. Toiset kauneuden ja rakkauden säteet ovat valaisseet synkkää tietäni. Toiset sielut ovat auenneet minulle ja näyttäneet minulle naissydämen salaisimpia aarteita: kauneutta, pyhyyttä, puhtautta, jota Jumala on herättänyt maan päälle oppiaksemme ymmärtämään, aavistamaan ja ikävöimään taivasta. Mutta mikään ei ole karkoittanut sinun kuvaasi sydämestäni. Mitä enemmän olen elänyt sitä lähemmäksi sinua olen tullut ajatuksissani. Muistosi on kuin isäsi tuulasvalkeat, joitten savun etäisyys hälventää, ja jotka loistavat sitä kirkkaammin mitä pitemmälle ne etääntyvät. En tiedä, missä maallinen tomusi lepää, enkä tiedä, vieläkö joku itkee sinua kotimaassasi. Nimesi kuuleminen panee minut vavahtamaan. Rakastan kieltä, joka on sen sepittänyt. Sydämeni pohjassa on aina hereänä kyynellähde, josta pisara toisensa jälkeen salaa vuotaa muistollesi pitäen sitä tuoreena ja ikuisena.