IX

UUDISTALO.

Tuo useat kerrat mainitsemamme uudistalo oli niitä vaatimattomia, karkeatekoisia hirsimökkejä, joita karaistuneet uudisasukkaat, sivistyksen uranuurtajat, rakensivat itselleen suojaksi lännen aarniometsissä.

Se oli rakennettu Silas Sutherlandin voimakkaan käden ja terävän kirveen kaatamista hirsistä. Hän oli alueen rohkean uudisasukkaan perikuva. Kotia rakentaessaan hänellä oli ollut apunaan värillinen palvelijansa, eräs suunnattoman vahva, iso, härän näköinen neekeri nimeltään Scipio, joka rakasti kaikkia perheen jäseniä verikoiran uskollisuudella.

Sutherlandin asettuessa asumaan Ohion erämaahan näytti siellä vallitsevan täydellinen rauha, mutta häntä ei asioiden pintapuolinen tyyneys pettänyt. Nuorena miehenä hän oli ollut mukana Mad Anthonyn sotaretkellä, kun tämä ratsumiehineen löylytti liittoutuneita intiaaniheimoja ja monet toivoivat silloin, etteivät intiaanit milloinkaan enää uskaltaisi hätyyttää uudisasukkaita eikä rikkoa Greenvillen sopimusta.

Mutta sen nojalla, mitä hän tunsi amerikkalaista rotua, rakensi Silas Sutherland majansa niin, että sieltä tarpeen vaatiessa voi hakea muutakin kuin sateen suojaa. Seinähirret olivat jykevät ja nurkkain salvokset tiiviit ja lujat; ikkuna-aukot olivat ahtaat, ja samalla kuin ne päästivät sisään valoa ne olivat myös ampumareikiä, joista intiaani ei mahtunut tunkeutumaan sisään. Toisen kerroksen seinät olivat täynnä ampumareikiä ja katto oli niin jyrkkä ja sileä, ettei notkeinkaan Shawnee- tahi Wyandot-soturi voinut saada siellä jalansijaa. Yksinkertainen ovi oli tehty niin jykevistä hirrenpuolikkaista ja oli yöllä niin lujasti kiinni, että voi sanoa sen olleen yhtä tukevan kuin tammiset seinätkin. Pimeän tullessa pantiin ovi salpaan, ja vaikka uudisasukas oli vieraanvarainen, niin kukaan tuntematon ei päässyt enää sen jälkeen sisälle. Tuo metsän uudistalo oli jonkun kyyröttävän kummitushirviön kaltainen, joka halveksi sen rosoiseen nahkaan sattuvia hurjimpiakin iskuja.

Vaikka tuo voimakas rakentaja oli tehnyt kaiken voitavansa lujittaakseen linnoitustaan, niin siinä oli puutteellisuuksia, jotka kävivät turmiollisiksi, jos suurempi joukko pitemmän aikaa ahdistaisi sitä. Sen ympärillä ei ollut paaluaitausta, niin että amerikkalaisen intiaanin kaltainen vihollinen saattoi yön pimeydessä hiipiä aivan seinän viereen ja kaikessa rauhassa sytyttää rakennuksen palamaan. Sen katto oli hyvin jyrkkä ja monet sateet ja lumet olivat lioittaneet sen kauttaaltaan märäksi, mutta kesäinen aurinko ja lämpöiset tuulet olivat kuivanneet sen, niin että se nyt oli hyvin tulenarka. Tästä selityksestä käynee selville, että mökkiä parhaassa tapauksessa saattoi käyttää vain tilapäisenä turvapaikkana, ja sitä nyt uhkaava vaara oli vakavinta laatua.

Itse viljelykset oli raivattu hedelmälliseen suohon, joka oli perinpohjaisesti muokattu. Vilja, maissi, perunat ja keittiökasvit kasvoivat rehevästi uudisasukkaan ja hänen vahvaraajaisen palvelijansa Scipion ahkerien käsien hoitelemina, mutta tähän myöhäiseen vuodenaikaan ei voinut huomata juuri merkkiäkään viljelyksistä. Uudisasukas ja hänen tyttärensä olivat taitavia ampujia, ]a pyydystämällä ympäröivien metsien runsasta riistaa he hankkivat majassa maanviljelystuotteiden ohella tarvittavan muonan.

Äidin ja tyttären taitavien käsien kutoessa kaikki tarvittavat vaatevarat olisi uudisasukkaan ja hänen perheensä asema ollut kaikkien toiveiden mukainen, jollei ainainen vaara intiaanien taholta olisi uhannut heitä.

Silas Sutherland kuului vaimoineen skotlantilaiseen presbyteriaaniseen uskonlahkoon, jonka keskuudessa siihenkin aikaan kuten nytkin tavattiin niin suurta järjen terävyyttä, toimeliaisuutta ja yritteliäisyyttä. Heidän siveyskäsitteensä olivat järkkymättömät ja he seurasivat uskollisesti tuota suuren apostolin ihannetta: "Ole työssäsi ripeä, hengessäsi palava ja palvele Herraa."

Kun Silas Sutherland perusti kotinsa erämaahan kahta vuotta ennen tässä kertomiani tapahtumia, oli hänen tyttärensä Alice kuudentoistavuotias. Hänet kasvatettiin niin huolellisesti kuin asianhaarat suinkin myönsivät, ja vanhempaansa johdolla hän oppi lukemaan ja tekemään kaikenlaisia hyödyllisiä töitä. Hän oli vapaa kaikista sivistyksen velvoittamista kahleista ja oli luonteeltaan toimelias ja ahkera. Hän oli näöltään ja vartaloltaan luontaisen miellyttävä ja ilahdutti kaikkia, jotka nauttivat vieraanvaraisuutta hänen isänsä majassa.

Noin viikkoa ennen Braytonin ja hänen ystävänsä Miamin matkaa Ohio-jokea myöten lähti Sutherland tavanmukaiselle vierailulleen lähimmän uudisasukkaan taloon, joka oli noin viidenkymmenen penikulman päässä. Siellä hän uudisti ampumatarvevarastonsa ja hankki mukaansa yhtä ja toista, joita me pidämme välttämättömimpinä tarveaineina, mutta joita silloin pidettiin ylellisyystavaroina ja vain muutamien onnellisten saatavina. Siinä oli kohtuullinen annos teetä ja sokeria ja vähän yksinkertaisia mausteita, joita hänen perheensä säästäen käytteli. Mutta naapurissaan kuuli uudisasukas uutisia, jotka eivät antaneet hänelle rauhaa hänen ollessaan paluumatkalla matalaan majaansa heikosti näkyvää polkua myöten. Vaino rajaseuduilla oli jälleen alkanut; punaiset miehet olivat tarttuneet sotatapparaansa ja paikasta toiseen liikkuvat metsästäjät tiesivät kertoa hirvittäviä tapahtumia. Sutherlandia oli kiirehditty viivyttelemättä tuomaan perheensä tuolta autiosta erämaasta turvaan johonkin varustettuun paikkaan ja viipymään siellä, kunnes myrsky oli asettunut.

Asia oli todellakin vakava. Jos vaara todella uhkasi, niin hän ei aikonut epäröidä saattaa perhettänsä viivyttelemättä turvaan, mutta hän oli kuullut samanlaisia huhuja ennenkin ja tiesi monen uudisasukkaan majan tulleen poltetuksi ja asukasten joutuneen sotatapparain uhreiksi, vaikka hän itse ja hänen rakkaansa olivat aina säästyneet.

Hän kysyi, eikö sama sallimus, joka oli häntä ennenkin varjellut, voinut nytkin pelastaa häntä. Oli kovaa poistua kotoansa juuri silloin, kun toiveet olivat ihanimmat, ja hän oli kuullut useiden perheiden olevan matkalla lautoilla Ohio-jokea alas asettuakseen asumaan lähelle häntä. Pitäisikö hänen mennä matkaansa ja hylätä kotinsa, jonka harhailevat intiaanit todennäköisesti polttaisivat poroksi, ja vuosien työ olisi siten mennyt hukkaan?

Vihdoin hän viisaan perheenisän lailla päätti kysyä perheensä mieltä asiassa ja harkita heidän mielipidettään. Hänen hämmästyksekseen sekä vaimo että tytär neuvoivat häntä jäämään kotiin ja odottamaan varmempia tietoja. He eivät voineet tarkoin määritellä, kuinka tietoja saataisiin, mutta he uskoivat joidenkin ystävällisten metsästäjien saapuvan varoittamaan heitä, jos vaara kävisi todellakin uhkaavaksi.

Scipio oli, kuten sopi odottaakin, sitä mieltä, että piti lähteä matkaan heti paikalla. Alusta alkaen hän oli oikeastaan ajatellut niin, mutta hänen mielipidettänsä ei kukaan kysynyt, ja ikävä kyllä uudisasukas suostui jäämään perheineen majalle vielä pariksi kolmeksi päiväksi.

Kuten voi olettaakin, oli isäntä sillä aikaa hyvin vähän kotosalla. Hän kuljeskeli metsissä ja jokirannoilla luodikko kädessään tähystellen valppaasti nähdäkseen joitakin merkkejä, jotka kokeneelle metsämiehelle ilmaisevat suuren intiaanijoukon läsnäolon tahi lähestymisen. Hänen poissaolonsa aikana täytti Scipio emäntänsä käskystä alhaalla ja ylilattialla olevat saavit vedellä. Äiti ja tytär valmistivat ahkerasti ruokaa varastoon kaiken varalta, jos tuo kaikkien pelkäämä vihollinen ilmestyisi.

"Tätä minä nimitän pelkäksi typeryydeksi", murisi tuo vahvaraajainen Scipio päästettyään lehmän laitumelle (lehmä oli uudisasukkaan ainoa kotieläin) metsään, jossa se sai kuljeskella mielensä mukaan. "Heidän olisi pitänyt totella minua ja lähteä täältä mahdollisimman sukkelaan, oikeammin heidän ei olisi pitänyt tänne tullakaan. Jos naiset eivät jaksaisi kävellä, niin minä kantaisin heidät selässäni. Sitten vasta, kun intiaanit saapuvat nylkemän heidän päänahkojaan ja paistavat heidät kuoliaaksi kidutuspaalussa, he varmaankin muistavat minun sanani ja huomaavat, etten ollutkaan niin tyhmä kuin he."

Samana iltana ei lehmä tullutkaan tapansa mukaan kotiin ennen auringonlaskua. Scipio odotteli puoli tuntia tavallista myöhäisempään ja lähti sitten etsimään eläintä muristen:

"Jotakin on hullusti — tunnen sen luissani. Joku ei ole päästänyt lehmää kotiin, sillä muutoin se ei menettelisi näin tyhmästi."

Neekerin otaksuma oli kerrankin oikea, ja hän tuli sen kokemaan hyvin järkyttävällä tavalla.

Aurinko oli juuri pujahtamaisillaan piiloon taivaanrannan taakse, kun uudisasukas ilmestyi metsästä aukealle ja astui ripeästi huoneeseen, jossa häntä levottomuudella odotettiin, kuten lienee tarpeetontakin huomauttaa.

Äiti ja tytär näkivät hänen kasvojensa ilmeestä hänen tuovan huonoja uutisia.

"On käynyt niin onnettomasti", sanoi hän asettaen luodikkonsa loukkoon ja istuutuen eräälle karkeatekoiselle tuolille, jonka hän itse oli Valmistanut, "että olemme odottaneet liian kauan."

"Mitä tarkoitat?" kysyi vaimo siirtäen tuolinsa lähemmäksi ja katsoi huolestuneena miehensä vakavia kasvoja. "Kuinka voi olla liian myöhäistä, kun ei kukaan ole meitä vielä häirinnyt?"

"Minun olisi pitänyt totella naapurissa saamaani neuvoa ja lähteä kanssanne itää kohti muutamia päiviä sitten. — Missä on Scipio?" kysyi hän katselleen ympärilleen ihmetellen, kun neekeriä ei näkynyt.

"Lehmä ei tullut kotiin tavalliseen aikaan ja hän lähti hakemaan sitä."

"Silloin se oli hänen viimeinen lehmänhakuretkensä, ja lehmää emme myöskään enää näe", huudahti uudisasukas pudistaen päätään niin pahaa ennustavasti, että kuulijoiden sydän melkein taukosi lyömästä.

Isä nousi ylös ja alkoi kertoa heidän kysymiään kuulumisia.

"Olen ollut varuillani koko päivän", sanoi hän, "ja tänään iltapäivällä näin nuotiosavun Kentuckyn puoleiselta rannalta. Savupatsaan suuruudesta päättelin nuotion olevan suuren, ja minä etsin kanoottini piilopaikasta törmän alta, jossa sitä aina pidän, ja ohjaten läheltä rantaa minä laskin niin kauaksi myötävirtaa, että olin varmasti intiaaneilta turvassa, ja siellä minä meloin joen poikki ja hiivin metsän halki ottamaan selvää nuotiosta. Näin siellä liiankin paljon. Koolla näytti olevan satakunta Shawnee- ja Miami-soturia, ja he kaikki olivat sotamaalauksessaan."

"Mutta, isä", sanoi Alice, "ehkä he olivat matkalla jonnekin muualle; kuinka tiedät heidän aikovan tulla meitä häiritsemään?"

"Kysyin samaa itseltäni, mutta vastausta ei minun tarvinnut kauan odottaa. Tiedättehän intiaanien puhuvan yhtä paljon käden liikkeillä kuin sanoillakin. He viittailivat joelle päin, ja joukko sotureita meni aivan veden rajaan eikä voinut erehtyä heidän aikeistaan, kun he osoittivat toisilleen uuninpiipustamme nousevaa savua, jonka saatoin selvästi erottaa taivaanrantaa vasten."

"Ainoa pelkoni oli, että ehtisin liian myöhään teitä varoittamaan, ja luulenpa meloneeni takaisin joen yli liian läheltä heidän nuotiotaan, jolloin he näkivät minut. Olen pahoillani sanoessani teille, että punanahkajoukko epäilemättä aikoo hyökätä kotimme kimppuun ja murhata meidät. Sitä ei tarvitse enää epäilläkään."

"Miksi viivyttelemme sitten näin?" kysyi vaimo hypäten tuolilta. "Paetkaamme heti, vielä on aikaa."

"Ja yön pimeys auttaa meitä", lisäsi Alice nousten; "lähtekäämme heti. Mutta kuinka Scipion käy?" kysyi hän.

Mutta ennenkuin kukaan ehti vastata kysymykseen, katsahti hän ulos ikkuna-aukosta ja kavahti takaisin.

"Myöhäistä! myöhäistä!" läähätti hän; "intiaanit ovat jo täällä!"

X.

SAARROKSISSA.

Uudisasukas Silas Sutherland oli viettänyt monta tuntia hermostuneessa jännityksessä, joten hän päästyään kotiin istui hetken aivan Iiikkumatonna tuolillaan tuntien suurta helpotusta ollessaan omaistensa luona. Nyt hän aikoi ilman pienintäkään viivyttelyä viedä rakkaansa suorinta tietä lähimpään varustukseen. Kun hänen tyttärensä huudahti, että intiaanit olivat jo pihalla tulossa, niin koko hänen tarmonsa heräsi ja hän oli valmis toimimaan. Hypäten ylös hän sieppasi vaistomaisesti pyssynsä ja syöksyi ovelle.

Puolen minuutin ajan isä, äiti ja tytär seisoivat yhdessä ryhmässä katsellen edessään olevaa outoa näkyä, joka kykeni tekemään rauhallisimmankin levottomaksi. Kolme Shawnee-soturia täysissä aseissa mukanaan luodikot, sotatapparat ja metsästyspuukot tuli peräkkäin suoraan tuvan ovea kohti. Tavallisissa oloissa ei heidän ilmestymisensä olisi aiheuttanut mitään levottomuutta, mutta nyt tiedettiin heidän tulevan kymmentä kertaa suuremman joukon lähettäminä, ja heidän hirveä sotamaalauksensa ilmaisi, ettei ollut epäilystäkään heidän vihamielisistä aikeistaan uudisasukasta kohtaan.

Heidän pukunsa oli aivan samanlainen kuin Miami-soturin, Mul-keep-mon, joka rannalle noustessaan oli jättänyt huopapeitteensä kanoottiin. Näillä Shawnee-sotureilla ei myöskään ollut mukanaan huopapeitettä, jota intiaanit kylmemmällä ilmalla aina kantavat hartioillaan. Heidän pitkä, musta tukkansa valui hartioille saakka ja heidän karkeat, epäsäännölliset ja muutenkin vastenmieliset kasvonsa oli nyt tehty vielä inhoittavammiksi sivelemällä niihin kirjavia värejä mitä eriskummallisimpiin kuvioihin.

"Nämä ovat pääjoukon tiedustelijoita", kuiskasi uudisasukas vaimolleen ja tyttärelleen; "olkaa valmiit auttamaan minua oven sulkemisessa."

Perheen naisille ei tarvinnut sanoa, mikä heidän tehtävänsä oli. Tyttären rientäessä noutamaan pyssynsä tarttui vaimo tukevaan puusalpaan ja oli valmis laskemaan sen paikoilleen heti tarpeen vaatiessa. Hän seisoi oven takana; joten lähestyvät intiaanit eivät Voineet nähdä häntä. Alice asettui ladattu pyssy kädessään erään mökin etuseinässä olevan kapean tähystysaukon ääreen, josta hai saattoi nähdä noiden tummien soturien kaikki liikkeet. Viimemainitut näkivät siis mökin luo tultuaan vain uudisasukkaan yksinään.

Tutkiessaan vieraitaan piteli Sutherland luodikkoaan edessään poikittain sellaisessa asennossa, että hän saattoi ampua salamannopeasti.

Kuten sanottu, oli tuo sotamaalauksilla koristettu kolmikko hyvin ilkeän näköinen ja jokainen soturi oli täysissä aseissa. He kävelivät peräkkäin noin parinkymmenen kyynärän päähän mökistä; siinä he muuttivat marssijärjestyksen siirtymällä toistensa rinnalle, niinkuin sotilaat muodostavat jonosta ryhmän, ja etenivät siten kaikki kolme rinnakkain. Sutherland oli ollut niin kauan rajaseudulla, että hän heti joukon ilmestyessä metsästä kykeni sanomaan, kuka noista kolmesta oli joukon johtaja. Hän oli kumppaneitaan hiukan lyhyempi ja hänen hartiansa olivat huomattavasti kumarat, mikä muuten on hyvin harvinaista intiaanien keskuudessa. Hänen kasvojansa korviin saakka peittävät punaiset, mustat, keltaiset ja valkoiset renkaat ja kuviot, joita oli myös maalattu hänen hevosjouhien kaltaisiin, hartioille ulottuviin hiuksiinsa, tekivät hänet niin hirvittävän näköiseksi, että sitä on mahdoton kuvata.

Sutherland huomasi erittäinkin silmien ympärille maalatut valkoiset renkaat, suupielistä lähtevät yhdensuuntaiset keltaiset viirut ja siellä täällä helakanpunaisia, erikoista hahmottelutaitoa osoittavia piirroksia, joita ei tavata muilla intiaaneilla. Nämä seikat ja se että hän hieman nilkutti kävellessään, ilmaisivat uudisasukkaalle heti ensi näkemällä, kuka hän oli.

Hän oli tuo tunnettu Haw-hu-da (Valveillaan Nukkuja), eräs Shawnee-heimon julmimpia ja peloittavimpia päälliköitä, jonka suurin intohimo elämässä oli hänen leppymätön ja kuluttava vihansa valkoista rotua kohtaan. Siihen aikaan oli Pittsburgin länsipuolella tuskin yhtään uudisasutusta, jossa hänen nimensä mainitseminen ei olisi saanut asukkaita kauhusta värähtämään. Hän oli monta kertaa johtanut sotureitaan taistelussa yhtäläisellä sotataidolla kuin hänen kilpailijansa, tuo kuuluisa Tecumseh, ja hänen huima rohkeutensa oli useat kerrat saattanut hänet peloittaviin kaksinkamppailuihin valkoisten metsästäjien ja sanansaattajien kanssa, jotka alituisesti liikkuivat edestakaisin rajaseudun uudisasutusten välillä.

Tuo keski-ikäinen Shawnee-soturi oli tavattoman vahva, toimelias ja taitava. Aarniometsien kätköissä hyökkäsi hän jäntevän metsästäjän kimppuun jättäen vastustajansa usein kuoliaana makaamaan taistelupaikalle. Uusi päänahka lisättiin taas tuohon kamalaan kimppuun, joka heilahteli tuulessa Shawnee-soturin wigwamin ulkopuolella. [Wigwam = intiaanikota.]

"Seis!" karjaisi Sutherland joukon tultua noin kahdentoista kyynärän päähän aikomatta laisinkaan pysähtyä. "Sanokaa mitä haluatte."

Kaksi soturia pysähtyi kuullessaan nuo jyrkät sanat, mutta julma Haw-hu-da iski käärmemäisen katseensa uudisasukkaaseen ja tuli eteenpäin vain hiukan hidastuttaen käyntiään.

"Seis!" jyrähti portailta, "tahi ammun sinut. Mitä tahdot, koska tulet käskemättä luokseni?"

Intiaanipäällikkö ei tohtinut olla noudattamatta tätä varoitusta, vaan peräytyi takaisin uudisasukkaan uhkaavan käytöksen ja leimuavan katseen pakottamana. Ollessaan noin kolmen askeleen päässä kumppaneistaan ja noin kymmenen askeleen päässä karkeatekoisen mökin melkein suljetusta ovesta hän pysähtyi.

"Kuinka voit, veljeni?" kysyi intiaani puhuen englannin kieltä paremmin kuin muut heikäläiset.

"Sano mitä tahdot", koveni Sutherland.

"Shawnee-soturit väsyneitä — ovat metsästäneet kauan aikaa — tahtovat tulla veljeni majaan lepäämään — menevät sitten tiehensä."

"Onko Shawnee-soturista tullut akka, koska häntä peloittaa nukkua metsässä, kuten hänen isänsä ovat tehneet?"

Tämä letkaus näytti sattuvan noihin punaisiin miehiin, sillä intiaanille ei ole mikään syytös loukkaavampi kuin akaksi sanominen. Mikään ilkiteko ei hänestä ole niin katala kuin käyttäytyminen sillä tavalla, että se oikeuttaa toiset nimittämään häntä pilkkanimellä "akka".

"Shawnee-soturi ei ole akka — tule antamaan kättä veljellesi."

"Haw-hu-dan käsi on punainen valkoisen miehen verestä. En tahdo antaa hänelle kättä."

Tämä vastarinta oli odottamaton. Päällikkö lienee tuntenut, että kuuluisuudella oli niin hyvät kuin huonotkin puolensa, koska se teki tällä kertaa mahdottomaksi näytellä veljen osaa sitä kohtaan, jonka hän aikoi tuhota. Vaikka hän olikin hämmästynyt, niin intiaanin tapaan hän ei ilmaissut sitä. Hän katseli kiinteästi uudisasukasta, joka oli rohjennut evätä hänen pyyntönsä.

Noiden kahden välinen keskustelu oli hyvin harkittu ja siihen kulunut aika hyvin lyhyt, mutta Silas Sutherlandin terävät silmät huomasivat kaikki epäilyttävät merkinannot. Vaikka hän katselikin hievahtamatta tuota Shawnee-päällikköä, niin molemmat toiset olivat myöskin näkyvissä, ja hän saattoi samalla seurata kaikkia heidän liikkeitään ja vieläpä nähdä heidän kasvojensa ilmeetkin niin hyvin kuin sotamaalaukselta kävi päinsä. Kumpikin soturi piti pyssyään oikeassa kädessään juuri lukon etupuolelta niin, että ase oli vaakasuorassa melkein tasapainossa. Hanan jännittäminen ja pyssyn nostaminen poskelle olisi käynyt hyvin äkkiä, mutta valppainkaan pyssymies ei olisi nyt voittanut uudisasukasta valppaudessa.

Taimpana seisova Shawnee-soturi, joka siihen saakka oli pidellyt pyssyänsä lukon etupuolelta kuten toisetkin, muutti nyt hiljaa ja salakähmää sormensa lukon taakse. Sitten hän hitaasti nosti hanan täyteen vireeseen.

Vaikka Sutherland katseli Haw-hu-dan kasvoja, niin hän näki tuon kömpelön, kellertävää piikiven palasta pitelevän hanan hiljalleen nousevan niin heikosti napsahtaen, ettei sitä voinut ollenkaan kuulla puheen aikana. Hana jäi ylös muistuttaen hyökkäävän käärmeen päätä, joka odottaa sopivaa hetkeä iskeäkseen.

Tuo roisto aikoi olla valmiina lyhyen keskustelun tuloksen varalta. Viritettyään luodikkonsa hanan saattoi hän silmänräpäyksessä nostaa sen poskelleen ja laukaista.

Haw-hu-da huomasi heti uudisasukkaan vastauksesta, ettei häntä sotureineen laskettaisi sisälle. Oli turhaa tuhlata sanoja, ja nostaen kätensä päänsä päälle hän sanoi raivosta kähisevällä äänellä:

"Shawneet ovat kaivaneet maasta sotatapparan — valkonaama pian tapettu — muita 'pitkäpuukkoisia' ei lähellä" —

Päällikkö ei nostanut kättään ainoastaan sanojensa vahvikkeeksi, vaan myöskin merkiksi takana olevalle soturille, joka oli niin lähellä, että päällikkö oli kuullut lukon napsahduksen. Hänen ei siis tarvinnut ollenkaan kääntyä saadakseen tietää, oliko intiaani valmis toimimaan nähdessään sovitun merkin.

Haw-hu-dan raivoisa äänensävy oli kuin käsky, ja vasta viimeisiä sanoja lausuessaan hän nosti kätensä ikäänkuin karkoittaakseen hyttysen maalatulta poskeltaan. Samassa heilahti luodikko ylöspäin ja soturi laukaisi suoraan tuon uudisasukkaan rintaa kohti, joka oli rohjennut julkeasti päin naamaa uhmata Shawnee-heimon mahtavaa päällikköä.

Se tapahtui hämmästyttävän nopeasti, mutta Silas Sutherland oli vieläkin nopeampi. Hanan salakähmäinen viritys oli varoittanut häntä, ja samalla hetkellä kuin intiaani nosti kätensä, paiskasi hän oven kiinni.

"Nyt, Polly, salpa paikoilleen", sanoi hän vaimolleen, kun pyssy pamahti ulkopuolella ja kuula tunkeutui syvälle tammiseen oveen. Hänen vaimonsa kädet olivat alkaneet puutua raskaan salvan pitelemisestä, mutta hän ei hellittänyt sitä. Hän laski toisen pään paikalleen oikeanpuoleiseen rautakoukkuun ja hänen miehensä tarttui kiinni toiseen päähän asettaen sen samalla tavalla vasemmanpuoleiseen koukkuun. Ovi oli siten mahdollisimman lujasti teljetty ja shawneitten täytyi jäädä sillä kertaa ulkopuolelle.

Odotettiin intiaanien ryntäävän ovea vastaan, mutta perheen suureksi hämmästykseksi ei sellaista yritettykään. Soturit kaiketi käsittivät sen olevan turhan yrityksen, sillä he kääntyivät viipymättä ympäri ja kulkien avoimen pellon poikki katosivat synkkenevään pimeyteen.

"Tuo tietää taistelua", sanoi isä, "ja meidän on koetettava parastamme. Ystävämme ovat kaukana ja yksin Jumala voi meitä auttaa."

Puhuessaan hän asetti luodikkonsa loukkoon. Kapean tähystysaukon ääressä seisova Alice katsoi pyssy koholla noiden kolmen soturin jälkeen niin kauan, kunnes he häipyivät näkyvistä, jolloin hän myöskin kääntyi ja asetti luodikkonsa isänsä aseen viereen.

"Olisin osunut tuohon teidän kanssanne keskustelevaan intiaaniin yhtä helposti kuin tämän tuvan seinään kymmenen askeleen päästä", sanoi tyttö kauniiden kasvojensa punastuessa; "ja kuullessani teidän sanovan, että hän oli tuo pelätty Haw-hu-da, niin minua halutti kovin ampua hänet siihen paikkaan."

"Ehkä olisi ollut viisainta tehdä niin — joka tapauksessa ei kukaan olisi surrut hänen kuolemaansa; mutta kuitenkin olen hyvilläni, että hillitsit itsesi."

"Niin olen minäkin", vastasi Alice. "En milloinkaan ammu ketään, vaikkapa se olisi vihollisenikin, ellei ole pakko tehdä niin pelastaakseni ystävääni tahi itseäni."

"Niin juuri pitääkin kristityn ja minun rakkaan tyttäreni puhua. Pelkäänpä ajan olevan lähellä, jolloin saat laukoa pyssyäsi niin tiheään kuin suinkin kerkeät ladata ja tähdätä. Mutta nyt meillä on muuta tekemistä."

Noita kapeita tähystysaukkoja, joista olemme puhuneet, oli kaksi alemman kerroksen jokaisessa neljässä seinässä. Alemmassa kerroksessa oli vain yksi iso huone, josta päästiin tikapuita myöten toiseen kerrokseen, joka oli jaettu kolmeen osastoon. Aavistaen nyt uhkaavan vaaran oli uudisasukas laittanut raskaat tammiset luukut, jotka saattoi aivan äänettömästi sysätä sisäpuolelta aukkojen eteen. Minkään luodikon kuulat eivät voineet lävistää niitä ja asukkaat olivat turvassa niin kauan kuin luukut olivat paikoillaan.

Kun luukut suljettiin, niin huone olisi jäänyt pimeäksi, ellei liedellä olisi räiskynyt kirkas valkea. Sen lisäksi sytytettiin vielä kynttilä, joka pantiin oven eteen asetetulle pöydälle. Vaikka ei ollut ollenkaan tarpeellista kattaa pöytää siihen, niin kuitenkin kaikitenkin tuntui jokaisesta turvallisemmalta kokoutua illallisen ääreen paikassa, jota vihollinen todennäköisesti ei voisi aavistaakaan.

Uudisasukkaan selkä melkein kosketti raskasta ovea, joka oli suljettu ja pantu salpaan semmoisella kiireellä; hänen tyttärensä istui hänen oikealla puolellaan ja hänen vaimonsa häntä vastapäätä. Lausuttuaan ruokasiunauksensa ja rukoiltuaan Jumalan varjelusta tässä vaarallisessa tilanteessa aloittivat nuo kolme vaatimattoman ateriansa. Vaikka viimeiset levottomuutta herättävät uutiset ja tapahtumat olivat turmelleet jokaisen ruokahalun, niin kaikki söivät kuitenkin sellaisella hartaudella, ettei sitä olisi voinut odottaa asiain ollessa sillä kannalla.

"Olen huolissani Scipion tähden", sanoi Alice lopetettuaan syömisen. "Hän lähti hakemaan lehmää ja hänen olisi pitänyt ehtiä takaisin kauan sitten."

"Ehkäpä hän oli tulossa kotiin, mutta oli nähtyään Haw-hu-dan ystävineen siksi viisas, ettei näyttäytynyt."

"Scipio parka ei ole niin sukkelapäinen", sanoi äiti, "ja minä olen melkein varma, että hänelle on tapahtunut jotakin."

"Hänen tilansa ei voi olla vakavampi kuin meidänkään — olkaa hiljaa!" lisäsi uudisasukas kuiskaten ja nosti varoittaen kätensä.

Aterian päätyttyä nojasi Sutherland ovea vastaan, ja silloin hän tunsi, että joku työnsi ulkopuolelta ovea sisäänpäin. Vaikka ponnistus oli niin hiljainen, arvasi hän jonkun tahi useampien sotureiden puskevan ovea vastaan ikäänkuin koetellakseen sen kestävyyttä.

"Intiaanit ovat palanneet", sanoi hän matalalla äänellä.

Sitten hän nousi ja astui hiljaa kapean tähystysaukon ääreen, ja vedettyään luukkua hiukan sivulle hän katsahti ulos. Hän oli oikeassa. Joukko tummia, varjontapaisia olentoja oli koolla majan edessä tutkien salavihkaa ovea, joka oli suljettu heidän nenänsä edessä.