KOSTAJA

I.

Syvällä suuren kivirakennuksen alapuolella olevassa maanalaisessa huoneessa istui kaksikymmentä terroristia pitkän pöydän ympärillä kokousta pitäen. Huoneessa oli kylmänkosteaa ja ummehtunutta kuin haudassa, ja suurta hautaholvia se kahden vahakynttilän keltaisenhimmeässä valossa muistuttikin — ja istujain jättiläissuuret, mustat varjot värähtelivät ja hyppivät harmailla, kosteankiiltävillä sementtiseinillä, kuin kadotuksen tuskissa kituvat henget.

Eräs nuori hienopiirteinen mies puhui parhaillaan jostakin käskykirjeestä, jonka byrokraattihallitus oli eilen julaissut. Puhuja oli liikutuksesta kalpea ja hänen äänensä värisi katkeruudesta, hänen lopettaessaan seuraavasti:

Tehän tiedätte jokainen, miten mielivalta ja sorto on nykyisen sotatilan aikana painanut kansaa niinkuin raskaat kahleet, tehnyt elämän sietämättömäksi. Mutta tuon uuden ukaasin nojalla voidaan koko maa muuttaa helvetiksi. Me olemme kaiken kärsineet, kaiken kestäneet, mutta tämä on liikaa! Nyt emme enää kärsi — emme voi kärsiä! Nyt täytyy tehdä jotakin! Parempi on heti kuolla kuin elää sellaista elämää.

— Niin, meidän täytyy tehdä jotakin! — huusi käsiään huitoen eräs toinen, miltei nuorukainen, jolla oli pitkä, vaalea tukka ja suuret siniset silmät. Minä en tahdo puhua paljon, ilmoitan vain olevani sitä mieltä, että ministeri M———, viimeisen hirmu julistuksen isä, on poistettava. Ja minä tarjoudun panemaan sen toimeen…

— Mitä se hyödyttäisi, — lausui eräs rauhallisella äänellä.

— Hyödyttäisi, hyödyttäisi — kiivastui nuorukainen. — Yksi kaikkein pahimpia sortajia olisi poissa, se peloittaisi toisia ja lamauttaisi niiden sortohalua… Toiseksi se olisi vastalause meidän puoleltamme. Tahi pitääkö meidän hyväksyä se äänettömyydellä…?

— Ei, ei, ei! — huusivat monet kiihkeästi.

— Kyllä minun täytyy toistaa vieläkin kysymykseni, kuului äskeisen kysyjän rauhallinen ääni — Minusta pitäisi meidän joka asiassa ensimmäiseksi kysyä: Mitä se hyödyttäisi — olisiko siitä hyötyä sorretulle kansalle? Me emme saa tehdä mitään hyödytöntä. Ja yksityismurhat ovat sellaisia. Tai voitteko mainita, missä jokin korkea virkapaikka on jäänyt täyttämättä kun edellinen on tapettu? Tai onko joku sortoherra jättänyt virkaansa edes murhayrityksen tähden? Mitä se silloin toisiin vaikuttaisi?

— Hyvä! hyvä!

— Oikein puhuttu?

— Kyllä se vaikuttaa toisiin! — lisäsi toinen ja nousi seisomaan. — Se ärsyttää — ei muuta! Mutta minulla on tehokkaampi keino.

— Anna kuulua!

— Selitä!

— Kuten tiedätte, on meillä noin 20 miljoonaa varoja toveri Karjagin'in testamentin johdosta. Jos nyt ostaisimme ministeri M:n palatsin läheisyydestä talon, kaivaisimme siellä uusimpien koneiden avulla pienen tunnelin ministerin palatsiin asti ja juoksuttaisimme sen alle putkea myöten esimerkiksi 500 kiloa pyroniittia… Kun sitten palatsissa parhaillaan on joku loistava juhla, kun koko taantumusvalta on koolla — silloin me sähkönappulan avulla sytytämme… Ja kaikki lentää atoomeiksi.

Eräs lihava, lempeännäköinen mies keskeytti tämänkin puheen.

— Mutta sinä et ehdi pitkälle tunnelinesi, kun sinut siepataan sieltä kuin myyrä kolostaan ja viedään kidutuspenkin kautta hirsipuuhun! Ei niin suuria valmistuksia voi keskellä kaupunkia suorittaa… Sitäpaitsi hukkuisi tuollaisessa paljon naisia, ehkä lapsiakin — emmekä me saa surmata viattomia. Sitäpaitsi…

Silloin kuului äkkiä matala, katkera ivanauru. Kaikki katseet suuntautuivat nurkkaa kohden, ja sitten kuului suuttuneita, kysyviä ääniä:

— Mitä sinä naurat?

— Mitä tämä on?

— Mitä, Maksim? Pilkkaatko sinä meitä?

— Selitä…

Pitkä, kalpeakasvoinen mies, jonka sysimusta tukka oli ohimoilla muuttunut sinisen harmaaksi, koputti pitkällä sormellaan pöytää. Hänen mustat, kuopalla olevat silmänsä hehkuivat ja kolean hillityssä äänessä kuvastui katkeruus ja harmi:

— Voiko teitä pilkata enempää kuin itse pilkkaatte itseänne?

— Minä en salli! — huudahti joku syöksähtäen seisaalleen. Ja sinisilmäisen nuorukaisen kasvot kalpenivat, hän sieppasi pistoolin taskustaan sammaltaen käheästi:

— Mitä tämä on…? Hän taitaa olla provokaattori…

Tuo sana iski joukkoon salaman tavoin. Useat hypähtivät neuvottomina istuimiltaan ja katsahtivat toisiinsa kalpeina, kauhistuneina, mutta Maksim hymyili yhä, kylmästi ja ylimielisesti.

— Pistooli pois!

Maksim sanoi sen hiljaa, tuskin kuuluvasti, mutta kun hän samalla kohdisti pistävän katseensa nuorukaiseen, totteli tämä aivankuin hypnotisoituna.

— Mitä sinä nauroit…? Mitä sinä tarkoitat…? — kysyi tukehtuneella äänellä lihava mies.

— Te tiedätte, etten ole paljon puhunut enkä myöskään moittinut ketään. Olen vain kuunnellut kun Aleksei on esitellyt pieniä murhayritys-suunnitelmiaan ja kun toiset ovat säälin ja oikeuden nimessä rukoilleet häntä luopumaan moisista julmuuksista… mutta nyt on liian vakava aika tuollaiseen. — Sitten hän lyhyesti osoitti esitettyjen suunnitelmien kehnouden ja kysyi lopuksi, miksi he olivat ehdotuksensa tehneet.

— Miksi? Tietysti siksi, että siten voittaisimme. Kun tapahtuisi yhä useammin tuollaisia uljaita tekoja, lamauttaisi se lopulta vallassaolijat, diktaattorit joutuisivat sellaisen kauhun valtaan, etteivät enää uskaltaisi jatkaa sortotoimiaan. Esimerkit vaikuttaisivat yhä useampiin ja…

Hän vaikeni hämmentyneenä huomatessaan Maksimin tutkivan katseen. Hetken äänettömyyden jälkeen lausui tämä harvakseen karmivalla ivalla:

— On väitetty, ettei enää olisi uskovaisia, mutta näyttää maailmassa olevan yksi! Ken vielä nykyaikana uskoo yksityisillä murhilla ja pikkuräjähdyksillä lamauttavansa diktaattorit, hän on uskovaisiakin uskovampi — marttyyrinkin usko kukistuu näkymättömäksi varjoksi tuon suurenmoisen, tunturinlujan uskon rinnalla.

Kuului hermostunutta, pilkallista naurua; se näytti koskevan ehdotuksen tekijään kuin sarja vinkuvia piiskaniskuja, herättäen hänessä uudelleen uhman, ja hänen katseessaan välähti voimaton viha ja pilkka.

— Eipä taida olla sinullakaan.

— Ei Maksim ole koskaan kerskunutkaan "rohkeista teoista", — huomautti eräs ivallisesti. — Kyllä se on eräs toinen, joka on niistä aina puhunut!

— No, ei siis ole kenelläkään mitään varmaa…

— Kyllä minulla on, — lausui Maksim tyynesti ja katsoi omituisella, tutkivalla katseellaan viimeiseen puhujaan.

Tämä näytti aivankuin pökertyneeltä, mutta nähdessään ivallisia silmäyksiä, tunsi hän taas epämääräistä, voimatonta raivoa ja lausui purevasti:

— Sepä hauskaa… että edes yhdellä on, — ja kai se keino kuitenkin on varma — et kai sinä suunnitelmissakaan tyydy jonkun palatsin hajoittamiseen…?

— En!

Tuo yksinäinen sana singahti sydämiin terävänä nuolena. Ja kun hän kalveten nousi koko pituuteensa ja katsahti säihkyvin silmin tovereitaan, näytti hän ikäänkuin yliluonnolliselta; sitten hän lisäsi:

— En! Sillä jos tahdon, voin kymmenen toverin avulla tunnin kuluessa hävittää tämän kaupungin maan tasalle…

Kukaan ei lausunut sanaakaan. Hänen äänessään ja mustissa silmissään oli jotakin salaperäistä, kauhistuttavaa, joka lumosi heidät, niinkuin leijonan katseen sanotaan lumoavan…

— Miten, onko se totta, mahdollista? — kysyi vihdoin joku kuiskaten.

— On — minulla on siihen keino… Toistakymmentä vuotta olen sentähden taukoamatta tehnyt työtä, mutta nyt se on vihdoinkin valmis…

Hän otti povitaskustaan mustan kotelon, aukaisi — ja siinä samettitäytteen syvennyksessä näkyi pitkulainen, kellertävä pallo. Hän otti sen varovasti pitkien sormiensa väliin ja, hymyillen salaperäistä hymyä, jatkoi entistä hillitymmin:

— Tämä pallo on näin pieni, mutta jos pudotan sen tuohon sementtilattiaan — ei meitä muutaman sekunnin kuluttua enää ole, ei tätä kuusikerroksista rakennusta — eikä lähitaloja…

Tuli painostava hiljaisuus — niinkuin huoneeseen olisi tuotu kuollut ihminen… Kuului vain lyhyttä hengitystä, joku pyyhkäsi otsaansa ja äskeisen pilkkaajan kasvoissa kuvastui epämääräinen tuska ja häpeä.

Taas kuului käheä, liikutuksesta värisevä ääni:

— Onko se todellakin mahdollista…? Tuo pallo…

— Niin, tuo pallo on ollut tavallaan elämäni päämäärä, sentähden menetin kätenikin siinä. Mutta minä olen myöskin varma, että räjähdysainekysymys on siinä kehitetty huippuunsa. Tämän pallon sanokaamme murskaava voima on suunnilleen sama kuin 46 cm mörssärin pommilla.

Maksimin kasvoissa välähti jotain kovaa ja armotonta, kun hän hiljaa lisäsi:

— Mutta sen tehokkaisuus, vaikutus on moninkertainen sentähden, että se räjähtää tulena, suunnattomana liekkipatsaana, joka samalla sytyttää kaiken ympärillään.

Sama painostava äänettömyys.

— Minkälainen on suunnitelmasi? — kuului vihdoin omituisen kiihkeä, soinnuton ääni.

— Tahtovatko kaikki sen kuulla?

— Tahdomme! Tahdomme!

— Onko se tarpeen…? — kysyi joku epäröiden.

— Niin, ensin tahdon sanoa, etten epäile ketään teistä provokaattoriksi. Minä tiedän, ettei kenestäkään teistä koskaan tule petturia… Te ihmettelette ehkä sanojani, sentähden selitän mistä sen tiedän…

Maksim vaikeni hetkiseksi ja kaikki tuijottivat häntä hämmästyksestä mykkinä ikäänkuin näkisivät ensikerran.

— Maailmassa on vain yksi voima, yksi tunne, joka voi eroittamattomasti sitoa ihmiset. Lukemattomat narrit ovat huutaneet, että se olisi rakkaus — suuri valhe. Rakkaus voi yhdistää vain kaksi ihmistä — epävarmasti. Sillä eräänä päivänä sammuu rakkaus, ja silloin on vierellä vihamielinen petturi… Mutta viha, samasta syystä syntynyt viha — se yksin yhdistää kuolemaan asti. Ja minä tunnen teidät jokaisen, kaikesta olen ottanut selvän…

— Mitä sinä sillä tarkoitat? — kuului pöydän alapäästä kysyvä, tukehtunut ääni.

Maksim siirsi katseensa miehestä toiseen ja osoittaen kutakin sormellaan lausui hitaasti ja läpitunkevasti muutamia sanoja, jotka näyttivät sattuvan asianomaiseen kuin näkymättömät piiskaniskut:

— Missä onkaan sinun isäsi? Eikö hänet ammuttu viime vuonna? Eikö niin? Ja sinun veljesi, Nikolai…? Kai vielä muistat, että hänet hirtettiin. Entä sinä Andrei, joka niin lämpimästi puolustit ministerien rouvia ja tyttäriä, oletko unohtanut nuoren siskosi, joka paleltui kuoliaaksi kaukaisessa karkoituspaikassa? Ja sinä pikku Sasha, joka minulle äsken näytit revolveria — voitko löytää äitisi haudan…?

Hän vaikeni katsoen erästä nuorukaista omituisen surullisesti ja sitten lausui entistä hitaammin:

— Volodja, muisteletko vielä usein Katariinaa, joka vankilassa…

Viimeksimainittu syöksyi seisoalleen, tarttui käheästi voihkaisten päähänsä ja hänen kasvonsa muuttuivat kuolonkalpeiksi; toisten silmissä välähti uhkaavasti, kaikki muistivat mitä tuon nuorukaisen morsiamelle oli tehty. Ja se, jota oli Sashaksi sanottu, kumartui käsiensä varaan ja alkoi rajusti nyyhkyttää.

Mutta Maksim jatkoi yhä, ja keneen noiden mustien silmien läpitunkeva katse osui, hän hätkähti ikäänkuin häneen olisi sattunut terävä puukonkärki; sillä nuo muutamat sanat loihtivat hänen eteensä jonkun hirvittävän näyn, jonka hän satoja kertoja oli nähnyt, kokonaisen tuskallisen historian. Toiset tuijottivat puhujaan kauhistuneina — niinkuin näkisivät jumalan tai perkeleen, joka tietää kaikki, jonka kädessä on kaikki… Kädet puristuivat nyrkkiin, kuului raskasta hengitystä, ja muutamat kiristelivät hampaitaan kuni haavoittuneet tuskallisen leikkauksen aikana. Sillä nuo muistot viilsivät ja raatelivat niin tuskallisesti kuin olisi suuret, puoliparantuneet haavat raa'asti revitty auki. Pitkän äänettömyyden jälkeen jatkoi Maksim matalalla, sointuvalla äänellä:

— Niin toverit. Tässä komiteassa ei ole ainoatakaan, ken ei olisi saanut jotain parantumatonta haavaa noilta… Samoin alakomiteoissa. Ymmärrättekö nyt? Kuka teistä voisi pettää minut tai jonkun toisen meistä tuon hirmuvallan hyväksi, joka on teiltä kaikki ryöstänyt. Kukaan meistä ei kykene tekemään tovereilleen tuhatta osaa siitä pahasta. Te ette voi vihata ketään enempää, ettekä siis myöskään pettää — varsinkaan onnettomuustovereitanne, jotka tahtovat yhdessä kostaa yhteiselle vihollisellemme. Mitä se siis merkitsee vaikka välillä riitelemmekin? Sinäkin Aleksei loukkasit viime kokouksessa minua ja useita muita sangen rajusti, — syytit pelkuriksi. Mutta et sinä sentään koskaan petä tovereitasi? Enkö puhunut totta, Aleksei…?

Viimeisen lausui Maksim hiljaisella, miltei hellällä äänellä — ja sitten tapahtui jotain tavatonta…

Aleksei tuli nopeasti Maksimin luokse, tarttui hänen käteensä ja sammalsi vapisevin äänin:

— Anna minulle anteeksi… Vaikka minä olen niin pahoin tehnyt…

Hän ei voinut sanoa enempää, hänen äänensä muuttui niin käheäksi ja tukehtuneeksi kuin olisi näkymätön käsi kuristanut hänen kurkkuaan.

Maksim hymyili omituisesti puristaen hänen kättään ja hänen äänensä värähti lämpimänä ja veljellisenä:

— Veljeni. Minä olen jo kaikki unohtanut. Sinä olit silloin kiihtynyt — ja sinähän olet onneton.

Sinisilmäinen nuorukainen kumartui pöytää vasten, peittäen kasvonsa, ja kuiskasi katkonaisesti:

— Kuinka minäkään enää voin… silmiäni näyttää… kun olen ollut niin…

— Veliparka, värähti vastaan Maksimin ääni. Minulla oli samanlainen veli, mutta hän menehtyi juuri sinun iälläsi pyövelien kynsiin… Sasha, tästälähtien olet sinä minun veljeni — minun kadonnut veljeni, jonka jälleen olen löytänyt…

Nuorukainen nousi, poistui paikaltaan ja istahti kaukaisimpaan nurkkaan kumartuen käsiinsä niinkuin pieni orpopoika, joka vieraassa paikassa poistuu yksinäisyyteen itkemään äskettäin kadotettua äitiään…

— Veljeni! Minä lupaan kaikessa tehdä niinkuin sinä tahdot! — huudahti Aleksei tulisesti. Ja kaikkialta kuului innokkaita, vakuuttavia ääniä.

— Veljet! Jokainen teemme niinkuin yhdessä päätämme! Ja nyt kerron miten minä olen ajatellut…

Kaikki katseet kääntyivät Maksimiin ja hän jatkoi hetken äänettömyyden jälkeen:

— Te tiedätte, että sadat aivot työskentelevät kuumeentapaisesti, keksiäkseen tehokkaan aseen lentokoneita vastaan, jotka nyt ovat ilmassa täysin varmoja ja voivat ottaa mukaansa verrattain paljo räjähdysaineita. Mutta vielä se on keksimättä — tätä murroskautta voimme me käyttää hyväksemme.

— Miten…? kuului käheä kuiskaus.

— Minä olen ajatellut ja suunnitellut tätä vuosikausia; minun toimestani on eräs toverimme naapurimaassa lentokone-tehtaan johtajana. Hän on järjestänyt niin että voimme ostaa tuon tehtaan koska vain tahdomme — ja samalla kolmekymmentä kaikkein suurinta ja nopeinta lentokonetta, jotka ovat vain kokoonpanoa vailla. Kun meillä on nämä pommit, niin me olemme toistaiseksi miltei vastustamattomia.

Kuului joitakin hillittyjä, hämmästyneitä ääniä, ja sitten Aleksei äkkiä huudahti kuin pelästyen:

— Mutta meillähän on se uusi lentokonetykki! Yksi sen tuhannesta räjähdyskuulasta, jotka sen pommista singahtavat, riittää räjähdyttämään koko tuon kauhean voiman ja…

Hän vaikeni niinkuin ei uskaltaisi ilmaista kauheaa ajatusta, ja maanalaisessa huoneessa vallitsi kuolemanhiljaisuus. Maksim yksin näytti rauhalliselta ja vastasi varmasti:

— Eivät ne osaa ampua…

Kaikkialta kuului kiihkeitä kysyviä huudahduksia:

— Mitä sanot?

— Selitä, millä sen estää…

— Onko se totta?

— Ensiksikin nousevat nuo uudet lentokoneet korkeammalle kuin mitkään nykyiset, ne ovat nopeampia kuin mitkään entisistä malleista ja kun ottaa huomioon pimeyden, sumun y.m. on osumismahdollisuus jo sinänsä pieni. Mutta sen lisäksi on tuo lentokoneen johtajana toimiva toveri tehnyt keksinnön, jolla lentokoneen saa pimeässä näkymättömäksi — heti hämärän tultua.

Hän vaikeni hetkiseksi, selosti muutamin sanoin miten näkymättömyys saadaan aikaan ja ilmoitti, että ne uudet koneet ovat juuri sellaisia. Lopuksi hän selitti lyhyesti ja seikkaperäisesti hävityssuunnitelmansa pääkohdat.

— Mutta mistä saadaan ilmailijoita? — kuului taas levoton ääni.

Maksim vastasi tyynesti:

— Samassa maassa on kouluutettu kaksikymmentä nuorta ilmailijaa, jotka minä olen toimittanut sinne. He eivät kylläkään tiedä tästä suunnitelmasta, mutta heitä yhdistää tuo sama side — he ovat valmiit kaikkeen.

Kaikki tuijottivat häntä kuin kauhistuneina. Pitkän äänettömyyden jälkeen kysyi Andrei käheästi:

— Mutta… onko se mahdollista? — Tuleeko se todella tapahtumaan…?

— Jos te vain tahdotte?

Maksim lausui sen niin kylmällä, salaperäisellä varmuudella ettei sitä voinut epäillä — se oli siis totta.

Nämä miehet olivat tottuneet vaaroihin, yllätyksiin, pelanneet uhkapeliä elämästä ja kuolemasta — mutta useimmille tämä yö oli heidän elämänsä omituisin. Ensin oli kaikki näyttänyt olevan hukassa, ja sitten muuttuu kaikki: suurenmoisia keksintöjä, mullistavia suunnitelmia, ja yhtäkkiä oli heidän hallussaan noin suunnaton voima. Se tuntui unelta, se täytti heidän mielensä ennen tuntemattomalla innostuksella ja voimalla — se liikutti ja huumasi kuin väkevä viini…

Ja Maksim — oliko Maksim todella toimittanut noin äärettömän paljon? — kuvastui toverien katseissa. — Oliko tuo lainkaan heidän toverinsa: kärsinyt, vähäpuheinen Maksim? Vai onko hän kuollut ja lähettänyt Manalasta jonkun salaperäisen olennon, joka tietää kaikki, jolle ei mikään ole mahdotonta…? Mutta kaikki tunsivat sokeata luottamusta, ihailua; jokainen käsitti, ettei enää tarvitse turhaan kuolla — ja se on hänen ansionsa…

Silloin kuului Andrein arka, pidätetystä kauhusta väräjävä ääni:

— Mutta Maksim, sellaisessa hukkuisi paljon viattomia… naisia, lapsia, vanhuksia. Kyllä se olisi sentään kamalaa… Meidän täytyy ajatella kaikkea inhimilliseltä kannalta ja sääliä viattomia…

Andrei vaikeni nähdessään Maksimin pistävän pilkallisen katseen ja hänen sanansa näyttivät koskevan Andreihin kuin kirvelevät ruoskaniskut.

— Kyllähän meidän ohjeeksemme tietysti parhaiten sopisi juuri sääli. — Minähän juuri viittasin miten rajattomasti hirmuhallitus on meitä ja omaisiamme säälinyt… Sinunkin nuori siskosi säälittiin kuoliaaksi — ennenkuin ehtisi turmeltua! Ja säälin valtaamana se on ammuttanut kaduille joukottain nälkäisiä vanhuksia, naisia ja lapsia — jotta niiden ei tarvitsisi kitua ja kuolla nälkään… Ja pikkupojat on ammuttu alas puista, niinkuin pienet linnut…

— Vaiti, vaikene… mitä sinä…? Minä vain… minun on vain kamala ajatella, että työläisetkin, joiden asiaa me olemme myös koettaneet ajaa… että hekin…

— Veljet — keskeytti Maksim hillityllä kiihkolla — Meidän täytyy heti päättää, harjoitammeko sääliä, vai pelotammeko? Molempia emme voi. Mitä tulee työläisiin, niin heille voidaan ilmoittaa vähän ennen, että jättävät kaupungin, ja lisäksi voidaan säästää esikaupungit… Mutta uskokaa, veljet: jos he tietäisivät tämän suunnitelman, olisivat tuhannet valmiit hautautumaan raunioihin vaimoineen ja lapsineen — niin suuri on siellä kurjuus ja epätoivo. Ja sitäpaitsi heidätkin yhdistää meihin sama side.

Hän jatkoi edelleen:

— Te tiedätte, että meidänkin hirmuhallituksemme ainoa pyrkimys on saada tuleva sota mahdollisimman veriseksi ja kauheaksi: sitä varten on armotta ryöstetty kansan varat ja voimat. Heidän ihanteensa on siis: hävitys, kurjuus ja kuolema, ja toimintaohjeena: kidutus, kauhu ja kuolema. Menettelytapa on siis täysin sopusointuinen ihanteelle… Kun me näitä vastaan alkaisimme suurenmoisen taistelun puhtaan säälin aseilla, niin saavuttaisimme tosin sangen pian kirkkaan marttyyrikruunun — mutta älkäämme silloin sekoittako siihen väkivaltaa.

Tai jos otamme vallassaolijain ihanteen, niin älkäämme sekoittako siihen sääliä. Toinen tai toinen. Ja minä ehdotan, että otamme saman kuin sortajatkin. Kohottakaamme kuolema kunniaan, kuolema valtaistuimelle. Sitähän he juuri tahtovat.

Tuo kolea, pilkasta ja vihasta värisevä ääni valtasi jokaisen, tempasi mukaansa kuin lumivyöry. Kaikkialla näkyi raivosta säihkyviä silmiä, puristettuja nyrkkejä, kuului hammasten kiristystä…

— Minä hyväksyn kaikki! — huudahti Aleksei — mitä siitä, vaikka hukkuisikin viattomia, sillä meidän iskustamme kukistuu vanha, väärä yhteiskuntajärjestys ja tilalle nousee uusi onnellisempi, inhimillisempi…

— Ei! — keskeytti Maksim jyrkästi. — Ei tällä tavalla mitään yhteiskuntaa muuteta. Yhden asian me saavutamme: me kostamme tuhansien viattoman veren — ja me pelotamme. Ja jos seuraavana päivänä ilmestyy lyhyt julistus, jossa käsketään päästää kaikki valtiolliset vangit vapaaksi — niin he tottelevat. Sillä koko maailman hirmuvaltiaat tulevat vapisemaan kauhusta.

— Toverit! Veljet! — huudahti aivankuin huumautuneena eräs synkännäköinen sotilaslääkäri. — Maksim on antanut meille koston. Mutta hän on antanut vielä jotain muuta, jolla ei ole varsinaista nimeä — mutta se on kalliimpi kuin elämä. Tehän tiedätte, ettei helvetissäkään voi olla niin hirmuisia tuskia kuin meillä, kun on täytynyt voimattomana katsella omaistensa ja tuhansien viattomien teurastusta kaduilla ja vankiluolissa. Kyllä minäkin kärsin, kun vanha isäraukkani virui lumisella kadulla toisten joukossa, ruumis tuskallisesti koukistuneena, kuulien lävistämänä — minä olen kuitenkin mies! Mitä tuntevat vanhukset — lesket ja orvot…? Ja nyt tuollainen voidaan estää Maksimin keksinnön avulla! Se on niin suunnaton asia, ettei sitä voi heti käsittää! Kymmenettuhannet, jotka tälläkin hetkellä viruvat pimeissä komeroissa, kuiskaisivat sinun nimesi — jos tietäisivät… Ja jos olisi mahdollista, niin lukemattomat teloitetut, kuoliaaksi kidutetut marttyyrit kurottaisivat kiittäen kätensä sinua kohden tuntemattomista haudoistaan…

— Ei veli — älä minua kiitä! — keskeytti Maksim värähtävin äänin Mutta nähdessään toverien liikutetut kasvot, tulvahti ennen tuntematon salaperäinen onni ja riemu hänen sydämeensä — hän tunsi että tämä oli hänen elämänsä suurin hetki, jota varten hän oli elänyt elämänsä viimeiset vuodet. Kuin unessa kuuli hän oman muuttuneen äänensä:

— Niin, älä minua kiitä. Itseäni minä vain alussa ajattelin… Nähkääs, jokin poltti rinnassani kuin sammumaton tuli — en olisi voinut elää, ellen olisi ajatellut kostoa. Vähitellen huomasin tuhansien kärsivän samoja tuskia, aloin ajatella heitäkin ja lopulta huomasin, että minäkin voin kostaa perinpohjaisemmin heidän, kaikkien vääryyttä kärsivien kanssa. Nyt olen esittänyt yhteisen kostomme, meidän onnettomien koston… Eikä minua enää säälitä — se tuli on kauan sitten polttanut poroksi sellaiset tunteet… Ja veljet, se polttaa vieläkin…

Viimeinen kuiskaus kuului niin tukehtuneelta, kuin olisi voimakas koura tarttunut hänen kurkkuunsa; kaukaiset muistot syöksyivät hänen kimppuunsa kuin nälkäinen susilauma… Kukaan ei ollut kuullut Maksimin puhuvan mitään itsestään ja kärsimyksistään ja siksi hänen sanansa vaikuttivat tovereihin tärisyttävästi. He näkivät hänen harmahtavan päänsä painuvan voimattomasti rinnalle aivankuin raskaan väsymyksen valtaamana.

Kukaan ei puhu mitään. Nuo nuoret raudanlujat miehet ovat äkkiä muuttuneet niin synkiksi ja alakuloisiksi. Muutamat tuijottavat jonnekin kauas, huomaamatta tovereitaan, näkemättä hämärää, haudantapaista huonetta, niinkuin he siellä kaukana etäisyydessä näkisivät jonkun kauhean ja surullisen näyn. Eräs on peittänyt kasvonsa aivankuin päästäkseen näkemästä…

Ei muista Maksimkaan missä on, ei näe tovereitaan. Hänen katseensa tuijottaa sysimustaan, pohjatonta aukkoa muistuttavaan ullakkoon. Siellä on hän näkevinään erään vanhan, kiduttavan näyn: hän on kyyristynyt pensaan taakse ja tuijottaa erään aukean toiselle puolelle. Siellä heiluu jotakin puunoksalla… Vaatteitako? Ei, vaan hänen nuorempi veljensä… Ja yläpuolella leijailee laiskasti kylläinen korppiparvi.

Syysaamun kuolemanharmaa hämärä peitti maan, kun Maksim laitakaupungin lävitse asteli asuntoansa kohden. Suuret rautatehtaat sijaitsivat siinä kaupunginosassa — ja se virkosi parhaillaan eloon salaperäisellä, miltei kauhealla tavalla.

Ensin kuului tyynessä aamuilmassa yhden tehtaan herätyspuhallus ja hetken kuluttua tuntui siltä kuin olisi kokonainen jättiläisten hirviöiden parvi nälkäisesti ja raivokkaasti ulvonut — vaatien tavalliset, jokapäiväiset uhrinsa. Ja ikäänkuin niiden ahnasta ulvontaa totellen työnsivät pienet, likaiset talot porteistaan viluisia, rääsyisiä ihmisiä — ja pimeässä ne todellakin näyttivät uhriraukoilta, jotka vapisevina lähtevät kohtaloansa kohden.

Yhä useamman tehtaan torvet ulvoivat vaativasti, hämärä hälveni vähitellen ja miesjoukot lisääntyivät yhä lukuisammiksi. Nokisina ja unisina, laihoilla kasvoillaan kärsimyksen ja vihan ilme astelivat he nopeasti ja konemaisesti eteenpäin työpaikkojansa kohden. Heitä meni tuhansittain, mutta Maksim ei kuullut ainoatakaan sanaa — kuului vaan puukenkien ja raudoitettujen saappaiden pauke kuni kaukainen konetykkien jyrinä ja keskikatua marssivat suuret sotilaspatrullit, kiväärit täysissä panoksissa. Sotamiehet vilkuilivat epäluuloisesti ja pelokkaasti äänettömiin, uhkaaviin työmiesjoukkoihin.

II.

Kun Maksim saapui asuntoonsa, oli hän kummallisessa mielentilassa. Koneellisesti, mitään ajattelematta laski hän rullauutimet alas, vaikka ulkona oli jo päivä, sytytti tulet ja pyysi asuntonsa emännän keittämään teetä.

Sitten aukasi hän erään laatikon ja otti sieltä käärön valokuvia, joita hän ei ollut kolmeen vuoteen katsonut. Yhdessä oli kaksi nuorta ylioppilasta, — hän ja hänen nuorempi veljensä. Siinä oli hänen isänsä ja äitinsä yhteinen kuva. Isä oli karkoitettu Siperiaan poikiensa tähden… hänen kerrottiin nääntyneen siellä nälkään, ja äiti oli kuollut surusta…

Maksim asetti ne takaisin laatikkoon. Vain yhden kabinettikortin asetti hän eteensä kirjoituspöydälle.

Kuva esitti nuorta erikoisen kaunista tyttöä. Vartalo oli hento, kasvot kalpeat ja hienopiirteiset, tukka tuuhea ja sysimusta — ja mustain silmäin kuvassakin surullinen katse seurasi Maksimia niin omituisen elävänä niinkuin muinoin.

Hänen asuntonsa emäntä, erään vallankumouksellisen työmiehen vaimo, näytti ensin hämmästyvän, nähdessään valot sytytettyinä. Mutta hän oli tottunut vuokralaisensa omituisuuksiin eikä puhunut mitään, ja huomattuaan esille otetut valokuvat, arveli hän, että Maksimilla oli joku muistopäivä. Ja muistopäivä se olikin… Hän kaatoi teetä lasiin, maisteli sitä hitaasti. Koko ajan katseli hän vaieten kuvaa — ja muisteli… Nykyisyys haihtui pois epämääräisenä — hän aivankuin eli uudelleen tuon illan, jolloin ensikerran tapasi hänet — eikö siitä ollut iankaikkisuus?

Se oli hienossa perhejuhlassa. Hän oli saapunut hiukan myöhemmin ja istui yksin katsellen toisten ilonpitoa. Silloin hänen huomionsa kiintyi siihen, että emäntä talutti erään nuoren kauniin tytön flyygelin ääreen.

Hän hämmästyi tavattomasti kuullessaan alkuakordit, se oli jotain tavatonta, kapinallista. — Chopinin surumarssi, iloisessa perhejuhlassa!

Hän oli monasti kuullut tuon kappaleen, mutta sillä tavalla kuin tuo omituinen tyttö sen soitti, ei hän ollut koskaan kuullut, siinä kuvastui selittämättömän suuri suru — niin kuin sadattuhannet ihmiset olisivat seisseet äänettöminä, liikkumattomina, jokaisen kasvoilla jähmettynyt tuska…

Maksim seurasi hänen soittoaan koko olemuksellaan aivankuin lumottuna. Ei hän keikaillut kuten konsertin antajat, sivulla istuessaan näki hän muutaman kyyneleen vierivän hienoa kalvennutta poskea myöten. Ja kun hän lopetti, olivat kaikki tavattoman ihastuneita hänen soittoonsa, — ei kukaan enää muistanut, minkä sopimattoman teon tyttö oli tehnyt.

Eräältä tuttavalta sai hän tietää, että tyttö oli erään kenraalin tytär, joka oli karkoitettu kotoaan vallankumouksellisten mielipiteittensä tähden. — Tuttava esitti hänet tytölle — ja he keskustelivat koko illan.

Maksim ei muistanut miten silloin tuli kotiin, sen hän muisti, että hän rakasti — ettei hän koskaan voisi unohtaa noita silmiä…

Oi, se oli tuskallista ja riemukasta aikaa. Hän oli jo aikoja ennen luopunut kaikista onnen ja rakkauden haaveista, kovettanut sydämensä kivikovaksi — Ja kuinka hän, kädetön, vainottu vallankumouksellinen voisi toivoakaan, että tuo nuori kaunotar rakastaisi häntä.

Ja kuitenkin hän toivoi.

Niin eli hän tuskassa, toivossa, ja epätietoisuudessa useita kuukausia. Toisinaan hän luuli toiveittensa täyttyneen — ja taas hän epäili…

Mutta eräänä iltana ei hän voinut enää pidättää itseään, hän ei voinut enää kestää epätietoisuutta. He olivat kahden — ja äkkiä hän kuuli oman äänensä puhuvan jotain sellaisesta röyhkeydestä että hän, tuollainen raajarikko, rohkeni toivoa.

Mutta tyttö keskeytti hänet, tarttuen juuri siihen katkenneesen käteen, painoi sen lujasti neitseellistä poveansa vastaan ja hänen silmissään oli ihmeellinen loiste, kun hän hiljaa kuiskasi:

— Minä tiedän, missä sinä olet sen menettänyt… Minä rakastan sinua…

Sekavan, epämääräisen riemun ja liikutuksen valtaamana puristi hän tyttöä rintaansa vastaan ja suuteli häntä kuin huumaantuneena. Se oli heidän ensimmäinen suutelonsa.

— Minä olen jo kauan sinua rakastanut — kuiskasi taas tyttö.

Maksim oli liian onnellinen puhuakseen… Oi miten onnellisia he olivatkaan sinä iltana…

Mutta se olikin viimeinen ilta — viimeinen onnellinen ilta hänen elämässään. Marie tuli saattamaan häntä kadulle asti ja siinä katulyhdyn kalpeassa valossa hän suuteli vielä kerran rakastettuaan. Ja se oli heidän viimeinen suutelonsa…

Hän ei enää milloinkaan nähnyt rakastettuansa. Sillä hänet vangittiin seuraavana yönä.

Miten tuskallisen pitkiä olivatkaan ne päivät ja yöt vankilassa, kun hän ei uskaltanut antaa tietoa itsestään, peläten, että myöskin Marie vangittaisiin.

Siellä virui hän monta kuukautta. Ja sitten hänet karkoitettiin Siperiaan pakkotyöhön.

Ja vasta sieltä karattuaan, kahden loppumattoman pitkän vuoden kuluttua sai hän tietää, mitä Marielle oli tapahtunut…

Maksim syöksyi kalman kalpeana seisaalleen ja alkoi kävellä kiivaasti edestakaisin — sillä kauheat muistot ja mielikuvat syöksyivät hänen kimppuunsa kuni suuret, kiukkuiset käärmeet. Hän tahtoisi upottaa ne hornan syvyyteen — mutta ei voi. Aivankuin jonkun tuntemattoman käärmeen myrkkynä valuvat ne hänen aivoihinsa kirvellen ja polttaen. Armottomalla järkähtämättömyydellä tulevat nuo satoja kertoja nähdyt näyt taas hänen silmiensä eteen.

* * * * *

Marie viruu yksinäisessä kopissa vankilassa…

On yö. Koppi on pimeä kuin hauta… Ja kammottavan hiljaista — joskus vain kuuluu yksinäinen kahleiden kalahdus, ja kerran on jostakin kaukaa kuuluvinaan tukehtunut itku…

Hän näkee niin kiduttavan selvästi, aivankuin inhottavana kinematografin rikosdraamana niin pöyristyttävän paljon, paljon… Hän näkee rakastettunsa, kuulee hänen pyöveliensä uhkaukset, ellei hän tunnusta… Näkee, miten häntä kidutetaan loppumattoman pitkillä kuulusteluilla… Näkee, miten eräs roisto hiipii keskiyöllä hänen rakastettunsa koppiin, mutta tulee viime hetkellä häirityksi inhottavassa aikeessaan…

Oi, mitä mahtoikaan Marie kärsiä… ajatellessaan tulevaa yötä… Päivällä hän pyytää tavata johtajaa, kertoo väkivallasta, rukoilee apua — turhaan… Johtaja ei ole edes ymmärtävinään, mutta kuulustelun jälkeen raahataan hänet armotta maanalaiseen, pimeään koppiin, josta ei kuulu vihlovinkaan hätähuuto… ei mikään…

Tulee iltapäivä, — tulee ilta, — tulee yö. Ja hänen hento, hienosieluinen rakastettunsa odottaa yksin, hiilimustassa kolkossa kopissa. Hän kuuntelee, hän itkee, hänen ruumiinsa värisee ja vavahtelee, hän huutaa apua — turhaan… Sokean lailla käsillään hapuillen hän välillä astelee hätäisin askelin ovelle, satuttaa kätensä sen kylmään rautapäällykseen, hän huokaa raskaasti, kääntyy… avuton kuin vangittu lintu häkissä… Ja taas hän istuu vuoteellaan, tuijottaen pimeyteen ja kuuntelee välillä henkeä pidättäen… Ja tuollaista kestää niin kauan, kauan…

Maksim ei muista missä on. Suuret hikikarpalot pusertuvat hänen otsaltaan ja ruumis värisee kuin vilutautisen. Hän näkee suurikokoisen miehen hiipivän koppiin… kuulee oven narinan, hiipivät askeleet… ja rakastettunsa läähättävän hengityksen. Paljastuu salalyhty ja sen valossa näkyy lumivalkeat kasvonsa, kauhusta mielettömät silmät… Hän kirkasee — ja niinkuin inhottava hämähäkki hyökkää verkkoon takertuneen perhosen kimppuun, samoin hypähtää tuo huohottava hirviö Marien kimppuun… ja paksut, partaiset huulet tukehuttavat värisevän hätähuudon…

Maksim hypähtää seisaalleen karjaisten kuni kuolettavasti haavoitettu villipeto. Hän tuntee kauhean tuskan raatelevan sieluaan. Armottomana kuin kuolema kulettaa mielikuvitus häntä yhä kauemmaksi pimeyteen, aivankuin näkymättömät, kauheat peikot syöksyvät hänen kimppuunsa muinaiset muistot, jokainoa iskee häntä sydämeen jollain kylmällä, terävällä… Maksim kärsii kaikki kadotuksen kauhut, hän voihkii käheästi, hän koettaa ajatella muuta — turhaan. Hirvittävän elävänä näkee hän inhoittavan näytelmän pimeässä kopissa, näkee hänen hennon värisevän vartalonsa vääntelehtivän tuon ihmispedon kynsissä; hänen ajatuksensa kiitää sinne tänne hätääntyneenä, kuni huoneeseen eksynyt lintu, ja kidutettu mielikuvitus löytää yhä uusia, entistä kauheampia yksityisseikkoja, jotka ovat hyytää veren suonissa… Hän näkee jumaloimansa olennon istuvan värisevänä vuoteellaan hiilimustassa pimeydessä ja odottavan kauhu sydämessä, tuleeko taas. Hän näkee tämän kiemurtelevan lattialla tuskissaan, kun huomaa saaneensa kauhean taudin… Hän toivoo, rukoilee itkien kuolemaa — turhaan… Ja illalla hän taas tuijottaa pimeyteen… ja odottaa…

Mitä kauhukuvia hän näkikään tuossa pimeydessä ennenkuin menetti järkensä… Miltä hän näytti viruessaan hulluinhuoneen vuoteella pakkopaita päällä… Muistiko hän enää entisestä elämästä mitään… heidän onnestaan… Se olisi ollut hirmuista… parempi, että hänen muistonsa olisi kokonaan sammunut… Ja taas muisti Maksim tuon ajatuksen, joka lukemattomia kertoja oli häntä kiduttanut: palasiko hänen järkensä kuolinhetkellä? Niinhän useasti tapahtuu… Ehkä hänkin…

Mitä hän mahtoi ajatella viimeiseksi — ennenkuin sammui iäksi hänen silmäinsä loiste… Mitä kuiskasivat viimeiseksi hänen jäykät, kylmenevät huulensa — nuo huulet, joita hän muinoin oli suudellut.

Marie… — luulee Maksim kuiskaavansa, mutta mitään sanoja ei kuulu — vain käheä tuskallinen voihkaisu, niinkuin hän tukehtuisi… Ja sitä säestää viiltävän terävä hammasten kiristys… Hän kumartuu painaen kasvot käsiinsä ja kärsii… kärsii…

Ulkona on kirkas auringonpaiste, mutta hän ei sitä huomaa, hänen huoneessaan ovat sähkövalot sytytetyt ja ikkunat peitetyt kuin yöllä — sillä hänen sielunsa on kylmä ja pimeä kuin yö… Hän oli katsahtanut entisyyteen ja nähnyt liian paljon…

Tuntuu niin hirvittävän tyhjältä… Nyt hänen suunnitelmansa toteutuu, hän voi vihdoinkin kostaa — mutta Marie on poissa, hän ei palaja. Maksim muistaa vieläkin hänen viime katseensa — tuon loistavan katseen… joka lupasi niin paljon…

Mutta nuo mustat silmät ovat kauan sitten sammuneet ainiaaksi…

Äkkiä hän säpsähtää kuin salamurhaajan laukauksesta: ulkopuolella kuului leikkivien lasten heleätä naurua… Hän tarttuu rintaansa niinkuin häneen todella olisi sattunut kuula… Hän tuijottaa hetken kuin jähmettynyt… Sitten painaa kasvot käsiinsä — hän tahtoisi itkeä…

Mutta hän ei voi itkeä — ei koskaan.

Ulkona on taas hiljaista, hänen huoneessaan on kuin yöllä — ja hänen sielussaan on yö…

III.

Suuren miljoonakaupungin yllä lepää yö…

Mutta se ei ole hiljainen, rauhan ja levon hetki, jolloin pimeys peittää kaiken ja ihmiset nukkuvat.

Ei.

Se on suurkaupungin kuumeinen, hehkuva yö… huvien, hekkuman ja hurjuuksien hetki… Loistava ilotulitus erään juhlapäivän johdosta on juuri päättynyt, mutta koko keskikaupunki loistaa vielä yhtenä valomerenä… Ravintolat, varieteet, bordellit — kaikki huvi- ja juhlapaikat ovat täynnä väkeä. Kaikkialla virtaa viini, huudot ja lasien kilinä kaikuu yhtenä loppumattomana pauhuna — ja senkin ylitse kuuluu silloin tällöin naisten kimakka nauru…

Mutta he eivät tiedä…

Sivukaupungeissa vain on hiljaista. Sadattuhannet työläiset nukkuvat siellä kuolemankaltaisessa unessaan, kunnes tehtaantorvien ulvovain äänten pitäisi heidät herättää…

Hekään eivät tiedä…

* * * * *

Pääministerin juhla voittaa kaikki muut juhlat. Suuri sali peiliseinineen on valaistu lukemattomilla erivärisillä sähkölampuilla — se muistuttaa satumaista valomerta. Utuisena, epämääräisenä pilvenä leviää yli salin naisten valkeat harsopuvut, alastomat olkapäät ja käsivarret; valkorinnoilla ja kauloilla säkenöivät hohtokivet kuin lukemattomat salaperäiset tulet — ja kaiken ylitse leviää hajuvesien ja kukkien tuoksu…

Juhlassa on vain valittuja vieraita. Ylhäisiä, jalosukuisia. Loistavapukuiset upseerit hymyilevät kohteliaasti, ja sirosti kumartaessaan helähtävät heidän rinnoillaan kirkkaat kunniamerkit; frakkipukuisilla välkähtelee vain pari kolme kaikkein arvokkainta ritarimerkkiä. Ruusunvärisessä valossa näyttävät naiset ihanilta kuni keijukaiset… Samppanjan vaikutuksesta hohtavat heidän poskensa — ja kaikkialla näkyy kiehtovia, arkoja ja tulisia katseita, jotka sanovat enemmän kuin sadat sanat. Ja valitun jouhiorkesterin sävelten seasta kuuluu silloin tällöin heidän heläjävä naurunsa… He iloitsevat…

Sillä he eivät tiedä.

Mutta pimeydestä, joka ympäröi kaupunkia kuni sysimusta seinä, ilmestyy kaupungin kohdalle kokonainen jono lentokoneita — ja osa siirtyy läheisen linnoituksen yläpuolelle… Aivankuin kauheat petolinnut, jotka tietävät, ettei uhri enää voi paeta, järjestyvät ne suunnattomaan ympyrään kaupungin ympärille. Jossakin kääntelehtii laiskasti valonheittäjä, mutta kukaan ei huomaa, ei näe mitään — sillä lentokoneet ovat kolmen kilometrin korkeudella.

Jos oikein tarkkaan kuuntelisi, saattaisi ehkä kuulla omituisen, tuskin kuuluvan surinan — mutta keliäpä olisi aikaa kuunnella sellaisia.

Kaupunki iloitsee…

Pääministerin palatsissa on orkesteri juuri virittänyt ensimmäisen valssin ja nuoret luutnantit nousevat lähteäkseen naisten luokse…

Mutta äkkiä tapahtuu jotain uskomatonta, yliluonnollista: salin täyttää kammottava, sokaisevan sinikirkas leimahdus, himmentäen sadat sähkölamput näkymättömiin, hirvittävä räjähdys vavahduttaa palatsia perustuksia myöten — kaikki ikkunat lentävät siruina sisään…

Joka taholta alkaa kuulua samanlaisia räjähdyksiä ja sanomaton kauhu valtaa ihmiset; he eivät tiedä mistä nuo räjähdykset syntyvät — tuntuu kuin joka puolelta aukeaisi maa… Juopuneet selviävät humalastaan, bordellien asukkaat lemmenhuumauksestaan, alastomat tanssijattaret taukoavat tanssista ja jäävät kalpeina paikoilleen… Sitten sammuvat äkkiä koko kaupungin sähkövalot — sähkölaitos on räjähtänyt ilmaan… Jostakin, luultavasti linnoituksesta kajahtaa muutamia tykinjyrähdyksiä, mutta ne tukehtuvat heti räjähdysten pauhuun.

Pääministerin juhlasali näyttää kamalalta ammottavine akkunoineen, lasisirujen ja pirstojen peittämänä, mutta vielä surkeammilta näyttävät ihmiset välähdyksen sokaisemina, kauhusta jäykistynein kasvoin koettavat he tarrautua johonkin. Mutta yhtämittaa leiskahtelee, taukoamatta iskevät räjähdykset kuin näkymättömät nyrkit… Ja aivankuin raivostuneen rääkkääjän edessä, ovat useimmat kyyristyneet lattialle koettaen peittää päätään; naiset tarrautuvat miehiinsä ja rakastajiinsa hukkuvien suonenvedontapaisella voimalla; monet ovat pyörtyneet, toiset vapisevat kauhusta, piilottaen päänsä toistensa vaatteihin niinkuin jäniksenpojat vaaran uhatessa… Ja eräs tavattoman hieno nainen ryömii pöydän alle kuni loistavahöyheninen, haavoitettu lintu, joka viimeisin voimin tunkeutuu pensastoon kuolemaan…

Kaupunki heidän ympärillään näyttää olevan yhtenä tulimerenä — ja tuli lähenee lähenemistään, pusertuu kokoon joka puolelta hirveänä kuolemanrenkaana. Uljaat palatsit lennähtävät yksi toisensa jälkeen sekavana, tulisena massana ylös korkeuteen ja toisinaan räjähdysten lomassa kuuluu tulen ahnas kohina ja vihlova moniääninen kauhunhuuto — ikäänkuin kadotettujen hätähuuto helvetin syvimmästä onkalosta… Ja taas, taas leimahtaa… yhä lähempänä… lähempänä…

Vielä oli kaupungin suurkirkko säilynyt — punertavankeltaista tulimerta vastaan sen mahtava kupooli kuroittautui vielä ylpeänä taivasta kohden… Silloin järähtää maa, kauhistavalla leimahduksella lennähtää korkeuteen jotakin muodotonta, mustanpunaista… Ja kun heidän silmänsä taas siellä alkavat nähdä, on kirkko kadonnut… Sen paikalla suitsuaa savuava tulivuori.

Sattuu jonkun sekunnin väliaika ja salissa kajahtaa kammottavana kuorona itku, rukoukset ja hätähuudot — ylinnä yksinäinen kaamea nauru, joka keskeytyy kauhealla tavalla…

Jokin terävän-sininen sokaisee heidän silmänsä, palatsi vavahtaa, seinät horjuvat ja ikkunista syöksähtää sisään jotain muodotonta paiskaten heidät kumoon; he ovat tukehtua tuliseen katkuun, tomuun… Kaikki tuntuu sekaantuvan, särkyvän, eikä kuulu mitään — vain muutamat sekavasti käsittävät että vastapäätä oleva yöravintola on räjähtänyt… Taas vavahtaa lattia ja seinät huojuvat kuin maanjäristyksessä, ja savun seasta häämöttää hulluuden, kauhun ja tuskan jäykistämiä kasvoja — ja lattialla tiilenpätkien ja soran seassa viruu vavahteleva, alaston naisruumis…

Mutta sitten tapahtuu sellaista, jota ei kukaan enää käsitä eikä tunne: kaikki loppuu. Ihmiset silpoutuvat kappaleiksi ja raajat, kukat, viinipullot, tuolit — kaikki katoaa silmänräpäyksessä sinertävään liekkiin — joka lennättää kauhistavalla voimalla kaikki taivasta kohden…

* * * * *

Mutta ylhäällä, huimaavan korkealla kaupungin yläpuolella kiitävät koneissaan tuon hävityksen toimeenpanijat. Monet olivat huutaneet hurjaa kostonriemua nähdessään ensimmäiset hirveät leimahdukset, mutta se oli kauan sitten kadonnut. He olivat kummallisessa huumaustilassa, kaikki tuntui kauhealta painajaiselta, jotkut luulivat menettäneensä järkensä — luulivat että he katselevat hullun harhanäkyä.

Sillä siinä missä äsken oli komea, remuava ja huoleton miljoonakaupunki — siinä riehui nyt ääretön savu- ja tulimeri… Ja minkälainen tulimeri. Rooman palo mahtoi olla lapsenleikkiä tuohon leimuavaan, aaltoilevaan ja hyppivään helvettiin verraten… Ja vieläkin siellä räjähtelee — vieläkin leiskuvat jättiläissalamat ja joka kerta kalpenee tulimerikin kaameansinertäväksi massaksi. Silloin räjähti heidän yläpuolellaan kirkas tulipunainen raketti. Monet hätkähtivät kuin unesta herätessä ja sulkivat pudotuslaitteen. Leimahdukset taukosivat alhaalla ja lentokoneet lähtivät kiitämään kuin paeten merta kohden. Kuin varovaiset linnut liitelivät ne hetken erään merkkivalon kohdalla ja laskeutuivat lopulta jäälle.

Siellä odotti joukko miehiä, jotka ottivat haltuunsa lentokoneet. Ilmailijat astuivat jäänreunalla odottaviin veneisiin.

Kun ilmailijat vihdoin saapuivat laivan kannelle, näyttivät he loppuun menehtyneiltä… Laivan laitaan nojautuen alkoivat he äänettöminä tuijottaa tulimerta…

Tuosta äärettömästä tulimerestä kohoilevat liekit kuin myrskyisen meren aallot; niiden matala kohina ja ulvahdukset ja sortuvien kivirakennusten ukkosentapainen jylinä — kaikki sekaantuu kaameaksi pauhuksi, joka muistuttaa kaukaisen valtameren myrskyn pauhua. Miljoonat kipinät sinkoilevat avaruudessa suunnattomina, säihkyvinä pilvinä, koko toinen puoli maailmaa näyttää palavan ja taivas on hehkuvan, veripunaisen kajastuksen peitossa. He unhottavat kaiken, he vaan tuijottavat… tuijottavat…

Pitkän äänettömyyden jälkeen kuiskaa joku matalalla, käheällä äänellä:

— Missä viipyy Maksim? Ja toinen toistaa kuin kaiku:

— Niin, missä viipyy Maksim?

Niinkuin mahtava, jättiläissuuri kotka kiertelee tuleen hukkuvan kaupungin kohdalla yksinäinen lentokone. Sinne ei enää kuulu ainoakaan ihmisääni, ei tulen kohina eikä ampumatarvevarastojen räjähdykset — siellä on vain jääkylmä, äänetön ja ääretön avaruus, jonka kelmeätä hämäryyttä ei tulimerikään kykene valaisemaan.

Maksim oli kauan ollut kokonaan yhden pyrkimyksen vallassa: Ylöspäin. Nyt hänen mittariin tuijottava katseensa havaitsi, ettei viisari enää noussut vähääkään ja että hän oli paljon korkeammalla kuin koskaan ennen. Se herätti hänet kuin unesta ja nyt vasta hän tunsi, että ruumiinsa oli ihan jäykistynyt kylmyydestä. Äärimmäisellä ponnistuksella taivutti hän ruumistaan nähdäkseen alas.

Kylmä värähdys syöksyi hänen ruumiinsa lävitse: näky oli niin kammottavan suuremmoinen.

Hiukan alempana liiteli muutamia pilven lonkareita jotka tulen kajastuksessa muistuttivat jättiläissuuria vereen tahrautuneita ilmalaivoja ja niiden alapuolella hehkui hirvittävässä syvyydessä palava kaupunki kuin jättiläissuuri tulivuorenaukko. Siitä nouseva mustanpunainen savu peitti hehkuvan laavan lailla koko eteläpuolen, häipyen mustana jättiläisvirtana kaukaiseen pimeyteen. Mutta pohjoispuolella oli niin valoisaa kuin päivällä, sieltä korkeudesta näyttivät naapurikaupungit olevan uskomattoman lähellä, niiden sivulla olevat vuoret hehkuivat heleän punaisina ja suuret lumiset metsät muistuttivat kukkivia ruusukenttiä.

Hän on kylmästä miltei jäykistynyt, ja aivoissa pyörii kaikki kuumeisen sekavana.

Koneellisesti muuttaa hän uuden happisäiliön, mutta ei auta. Hämärästi hän vihdoin käsittää mitä on tapahtunut — hän on siis murhannut miljoonia — hän on siis maailman suurin murhaaja. Käheä voihkaus tunkeutuu hänen kurkustaan ja hän tuijottaa sinne alas kuin mieletön.

Äkkiä vääristyvät hänen kasvonsa kauhusta — hän kumartuu, kuuntelee henkeä pidättäen…

— Mitä, mitä? Ne huutavat…

Sieltä palavasta syvyydestä kuuluu huuto, ikäänkuin lukemattomien hukkuvien huuto. Mutta se kasvaa, kiihtyy, muuttuu uhkaavaksi. Maksim vavahtaa kuin työnnettäisiin pistin hänen ruumiinsa lävitse: hän kuulee miten hennot lastenäänet vaikeroivat sydäntäsärkevästi…

— Äiti, äiti, äiti…

Maksim tarttuu suonenvedontapaisesti ohjauspyörään, kiihdyttää vauhtia äärimmilleen ja ohjaa ylöspäin — ei nouse vähääkään. Hän hätkähtää kuuntelee, katsoo alas ja silloin hän jäykistyy liikkumattomaksi, tuntee veren hyytyvän suonissaan. Tuo suunnaton tulipätsi kohoaa ylöspäin, sen vauhti kiihtyy kiihtymistään — eikä kone nouse enää vähääkään. Hän ei voi paeta minnekään, hän on tukehtumaisillaan, tuo hirvittävä huuto lähenee lähenemistään, hän parahtaa kuin kuolettavasti haavoitettu eläin. Tulimeri lähenee hirmumyrskyn pauhinalla, suureten peloittavan nopeasti, ja sen lävistävä kirkkaus sokaisee hänen silmänsä. Sieltä kuroittautuu häntä kohden lukemattomia käsiä, äitien tuskasta ja vihasta vääntyneitä kasvoja, satojen tuhansien pienokaisten kyyneleisiä, syyttäviä silmiä. Hän peittää kasvonsa, mutta samassa värähtää koko maailman avaruus; miljoonista kurkuista kajahtaa kammottava, pitkäveteinen huuto:

— Murhaaja! Murhaaja!

Se ei taukoa, se kiihtyy yhä kauheammaksi… Ja Maksimin aivoissa pyörii kaikki sekavana kaaoksena, pimenee sysimustaksi. Kamalan hädän valtaamana etsii hän jotain hapuilevin sormin kuni sokea. Löytäessään vihdoin istuimensa vierestä sytytysnastan alkaa hänen rintansa omituisesti hytkiä, ja kurkusta kuuluu omituista ääntä — hän ei tiedä onko se itkua vai naurua… Hän tuntee vain heittäytyvänsä taaksepäin ja kuulee kummallisen käheän honotuksen — se muistuttaa taivaanvuohen kaameata hörkätystä pimeänä syysyönä…

* * * * *

Kuolemankalpeina seisovat terroristit laivan kannella ja tuijottavat tulimerta… Sitten kuuluu hermostunut, tuskallinen kuiskaus:

— Missä se Maksim nyt viipyy?

Äänettömyys.

Äkkiä tuntui kuin olisi taivas auennut — koko avaruus leiskahtanut tuleen yhtenä suunnattomana jättiläissalamana… Avara näköpiiri, luminen meren jää, kaukaiset rannat, koko maailma näytti muuttuvan aavemaisen, sinisen kirkkaaksi — tulimerikin kalpeni. Ja pitkän tuskallisen hiljaisuuden jälkeen tapahtui vihdoin räjähdys…

Laiva heilahti kuni suuren projektiilin sattumasta, musta vesi värähti niinkuin merenpohja olisi järkähtänyt — ja laivan kannella odottavat miehet olivat kaatumaisillaan kaukaisen räjähdyksen iskusta…

Pitkän äänettömyyden jälkeen kuiskasi joku oudolla, tukehtuneella äänellä:

— Siellä hän oli…

Ja toinen lisäsi hiljaa:

— Nyt minä tiedän, mitä se suuri alumiinilaatikko hänen koneessaan sisälsi.

Ja pienen ajan kuluttua hiljaisia, värähteleviä kuiskauksia:

— Näin hän siis kuoli…?

— Mutta ajatelkaa, veljet, sehän oli kunniallinen kuolema. Yksikään ihminen ei ole koskaan näin kuollut.

Hetken äänettömyyden jälkeen eräs nuori ilmailija katsahti arasti ympärilleen ja änkytti käheällä, vapisevalla äänellä:

— Sehän on kammottavaa… Oliko hän ihminen?

— Mitä sinä sanot! — huudahti Aleksei kiivaasti. Hän oli suurempi ihminen kuin kukaan meistä ja hän oli mies. Mutta häntä kohdeltiin kuin orjaa — ja sentähden tuli hänestä kostaja. Hänen kostonsa oli suurin maailmassa ja samoin hänen kuolemansa — hän oli suuri loppuun asti.

Kukaan ei puhunut sanaakaan, he eivät kyenneet ajattelemaankaan — kaikki oli niin sekavaa ja kauheata. Taas luuli moni näkevänsä mieletöntä unta.

Mutta he eivät heränneet, näky ei poistunut — se näytti entistä kauheammalta…

Silloin välähti Sashan aivoissa tuskallinen totuus: nyt häviää iäksi heidän kotikaupunkinsa —.

— Onko se mahdollista…? Koti, koulu, yliopisto, bulevardit…? Häviääkö todella kaikki…? Ja katsoessaan tuhaksi häviävää kotikaupunkiaan kuvastui noilla nuorilla kalmankalpeilla kasvoilla kauhea hätä ja epätoivo. Hänestä tuntui niinkuin olisi hän iskenyt kuolettavan haavan viimeisen omaisen rintaan ja nyt katselisi kun veri valuu hänen kylmenevästä ruumiistaan. Hän ojensi kätensä kuin rukoillen, mutta samassa tunsi, ettei enää voi mitään. Hänen hartiansa lysähtivät, painuivat kuin musertavan taakan alla ja hänen äänessään värähti väsymys, masentava murhe ja kaipaus:

— Ei meillä enää mitään ole… kaikki…

Hänen äänensä katkesi rajuun nyyhkytykseen ja hän vaipui laivan kaidepuita vastaan kuin loppuun nääntyneenä.

Kukaan ei puhunut mitään, mutta jokainen tunsi tuon asian niin tuskallisen selvänä. Heitä ei oltu hellitty tuossa kaupungissa: siellä olivat heidän omaisensa kituneet ruoskijain kynsissä, menehtyneet kuoliaaksi vankiluolissa ja kaatuneet kuulien lävistäminä — siellä olivat he itse kärsineet rääkkäystä, vainoa, nälkää… Mutta sitä he eivät nyt muistaneet. He muistivat vain lapsuudenkodin, koulun urheilukenttineen, siellä olisi moni heistä elämänsä elänyt, kuoleman uhallakin sen asian puolesta toiminut, jota olivat pitäneet oikeana — siellä olivat useat löytäneet elämänsä ensimmäisen lemmityn ja kadottaneet sen. Siellä olivat heidän kalleimmat muistonsa, kaikki, kaikki… Ja nyt katoo kaikki. Kyyneleet sumentavat heidän silmänsä ja jokin karvas ja tukehuttava nousee kurkkuun; he eivät häpeä että he itkevät.

Mereltä oli alkanut puhaltaa jääkylmä tuuli saattaen heidät vapisemaan. Mutta sitä he eivät huomanneet — he tuijottavat vain palavaa kotikaupunkia — jota he eivät enää koskaan näe.