NELJÄS NÄYTÖS

(Vierashuone Aitainsuon kestikievarissa. Vasemmalla ja oikealla ovi sekä perällä akkuna, jonka edessä on pöytä. Vasemmalla ulko-oven vieressä istuttava sohva ja taka-alalla kiikkutuoli sekä muita tuoleja. Oikean oven vieressä suuri jykevärakenteinen vaatekaappi.)

I kohtaus.

Edvin. Cecilia.

CECILIA (istuu peräpöydän luona ja on kätkenyt kasvonsa käsiinsä).

EDVIN (tulee ulkoa ja menee Cecilian luokse). Tuo nimismies on ovela kettu. Häh vartioitsee vain sinua; hän tietää erinomaisen hyvin, etten voi karata ilman sinua. — Sinä itket, Cecilia!

CECILIA (koettaen salata). Enhän, Edvin! En suinkaan!

EDVIN. Kyllä, silmissäsi näkyy kyyneleitä. Minkätähden?

CECILIA. Suo anteeksi, Edvin! Minä olen niin heikko, kun pitäisi olla luja.

EDVIN. Cecilia raukka! Sinua ehkä kaduttaa tämä askeleesi.

CECILIA. Oi, ei, ei, Edvin! (Surumielisesti.) Minä en kadu, mutta luuletko olevan niin hauskaa minun tavallani luopua näin yhtäkkiä kaikesta entisestä… kodistaan ja omaisistaan. Ja… lopuksi joutua kiinni kuin rikokselleen.

EDVIN. Sehän minuakin kuohuttaa! En olisi koskaan uskonut, että kunniallisten ihmisten pakeneminen on Suomessa niin vaikeata! Hittoko lähettikin tuon nimismiehen tiellemme!

CECILIA. Ennemmin tai myöhemmin se olisi tapahtunut kummiinkin. Nimismies kertoi, että kaikille poliisiviranomaisille maaseudulla on sähkötetty meistä.

EDVIN. Se on etsivien toimesta… Ja me kun olimme kaiken niin oivallisesti suunnitelleet! Koetimme huolellisesti välttää tiheämmin asuttuja seutuja.

CECILIA. Mitä luulet heidän tekevän minulle?

EDVIN. Lähettävät sinut kotiisi, ei mitään muuta!

CECILIA. Ja kuinka käy sitten sinun?

EDVIN. Oo, minun puolestani älä huolehdi, rakas läpsii! Korkeintaan nostavat oikeusjutun. Minä kärsin vain niin sanomattomasti sinun tähtesi, Cecilia!

CECILIA. Minun tähteni, rakas!

EDVIN. Sinulla ei tule olemaan helpot päivät tämän jälkeen.

CECILIA. Minuakin kauhistaa kotiin joutuminen. He kai kohtelevat minua syvään vajonneena olentona. Mutta sinun tähtesi kestän vaikka mitä, kun vain tiedän, että välität minusta.

EDVIN. Siitä voit olla vakuutettu, Cecilia!… Mutta jos he yrittävät naittaa sinut tuolle Osvaldille.

CECILIA (kiertäen kätensä hänen kaulaansa). Se ei tule koskaan tapahtumaan, Edvin. Tulkoon elämäni kuinka tuskalliseksi tahansa, niin sinusta en luovu! En koskaan — kuulitko… en koskaan, koskaan!

EDVIN (vetäen hänet syliinsä). Ja sinun puolestasi taistelen vaikka koko maailmaa vastaan! Minä en anna heille rauhaa yöllä enkä päivällä, vaan keksin tuhansia keinoja ja kidutan heitä kunnes suostuvat!

CECILIA. Sinä olet niin luja ja rohkea, Edvin! (Silittelee hänen tukkaansa.)

EDVIN (synkästi). Toisellaista tahdoin valmistaa sinulle, Cecilia… Kuvittelin niin… paljon kaunista… (Huoaten.) Mutta onni ei ole meidän itsemme ohjattavissa.

CECILIA. Älä kiusaa itseäsi sillä, rakas! Ei puhuta enää siitä… (Äänettömyyden jälkeen, ulos katsellen.) Siellä ulkona on niin kauniista…

EDVIN. Ja me olemme vankeja… (Kuuluu askeleita; eroavat nopeasti ja Cecilia tuijottaa ulos akkunasta. Nimismies tulee.)

II kohtaus.

Cecilia. Edvin. Nimismies.

NIMISMIES. Anteeksi, että häiritsen! — Mutta herrasväkihän näyttää surulliselta.

EDVIN. Iloitako meidän pitäisi?

NIMISMIES. No, älkäähän nyt ottako sitä noin traagillisesti. Onhan kysymyksessä vain hauska kepponen.

EDVIN. Pelkään, ettette tunne olosuhteita, nimismies.

NIMISMIES. Voi olla, mutta tuollaiset jutut tavallisesti päättyvät pieneen perhekohtaukseen.

EDVIN. Ei näiden ihmisten kanssa!

NIMISMIES. No niin, omasta puolestani olen tällaisissa asioissa nuorten kannalla. Mutta virkamiehenä on minun täytettävä velvollisuuteni. Te kyllä ymmärrätte.

EDVIN. Erinomaisen hyvin!

NIMISMIES. Olen tilannut hevosen… Mutta koska vielä ei ole kiirettä junaile, niin ehkä herrasväki suvaitsee pistäytyä luonani kahvilla.

EDVIN. Kiitoksia! Mutta onko se kaukana?

NIMISMIES. Tässä aivan vieressä.

EDVIN. Teidän toivomuksenne on meille samat kuin käsky, herra nimismies! Menemmekö, Cecilia?

CECILIA. Koska nimismies on niin ystävällinen…

NIMISMIES. Luulen sellaisen ajan lyhennyksen olevan teille terveellistä, neiti. Olette hiukan hermostunut!. Tehkää niin hyvin! (Poistuvat, jonka jälkeen on lyhyt hiljaisuus.)

III kohtaus.

Hannu. Kalle.

HANNU (tulee Kallen kanssa maisen viitta ja myssy käsivarrellaan). Tuhattulimmaista, minä en osaa enää kävellä!

KALLE. Miksemme huristaneet eteenpäin? Vainukoirat ovat kintereillämme.

HANNU. Kuulithan, että kone on epäkunnoissa. Sitä ei voi ohjata.

KALLE. Mitä se tekee? Onhan moottori kunnossa!

HANNU. Häh, sinä kanalja! Etkö sinä ymmärrä, että se on vaarallista? Mutta sehän se on, että sinä et ymmärrä fysiikkaa… Mehän olisimme puskeneet ensimmäiseen tien käänteessä olevaan kallioon, niin ettei olisi jäänyt muuta kuin märkä, siivoton täplä… Tomuharjalla ja pyhinliinalla olisivat saaneet meidät kokoilla siitä, se on varmaa;!

KALLE. Ähs, sinä olet aina sellainen pelkuri!

HANNU. Minäkö? Punnitseppas mies puheesi!

KALLE. Niin, pelkuri!

HANNU. Minä en totta totisesti ole pelkuri! Minä olen leikissä mukana, kun se on kristillistä!… Mutta laskettaa 30-hevosvoimaisella moottorilla 75 kilometrin vauhdilla tunnissa suoraapäätä helvettiin!… E-ei poika! Sellainen kiirehtiminen loukkaa minun uskonnollista elämänkatsomustani;!… (Emäntä tulee.) Kas, siinähän tuleekin kievarin sydän ja sielu!

IV kohtaus.

Hannu. Kalle. Emäntä.

EMÄNTÄ. Haluavatko herrat kahvia?

HANNU (hyväntuulisesti). Mitäs kissoja! Ei emäntä huoli niin suuriin puuhiin ruveta. Paistatte vain muutamia omeletteja, tuotte voita, leipää ja viiliä. Ja ehkä myöskin tusinan verran löysäksi keitettyjä munia sekä jonkun verran liikkiötä. Siinä on meille kylliksi!

EMÄNTÄ. Sitten saavat herrat odottaa! (Menee.)

V kohtaus.

Hannu. Kalle.

KALLE. Tarkoitatko sinä, että meidän pitää ahtaa kaikki tuo provijantti sisäämme täällä?

HANNU. Tietysti! Pitäisikö meidän luutnantin kukkaron kustannuksella kulkea isoten ja janoten kuin pyhissävaeltajat?

KALLE. Ja joudumme etsiväin käsiin!

HANNU. Siitä ei ole pelkoa! Me ennätimme heitä rohkeasti pieksun mitan joka kymmenellä metrillä… Sitäpaitsi vanhana maanviljelijänä minä tiedän, että sellaisessa talossa jossa on tunkio väentuvan porraspielessä voi kunnollisesti syödä.

KALLE. No syödään, mutta ei viivytellä!

HANNU (heittäytyen sohvalle pitkäkseen). Minä olen väsynyt ja veltto kuin väännetty nahka!

KALLE. Sellaista se on, kun on lihava!

HANNU. Onko se sitten ihme? Istua toista vuorokautta autossa sekä ravita itseään tomulla ja tärinällä. Huh, minä en tule enää koskaan entiselleni.

KALLE. Kuinkahan paljon olemmekaan tehneet matkaa!

HANNU. Minä olen menettänyt kaiken tietoisuuteni sekä ajasta että paikasta. Juuri emännän puheesta kuulin, että Suomessa sitä sentään vielä ollaan… Ei luulisi Suomessa olevan niin hiivatisti maanteitä! Jos olisin akateemikko, niin kirjoittaisin väitöskirjan meidän maanteistä. "Caesarin tie" on vain viheliäinen pätkä Suomen maanteihin verrattuna!

KALLE. Vait!… Kuuluiko mitään?.. (Menee akkunaan.) Kas niin, siellä ne roistot laskettavat pihaan!

HANNU (ylös hypäten). Noita piruja!… Nyt joutuun kamariin ja ovi reikeliin! Tule Kalle! (Menevät oikeasta ovesta ja sulkevat oven. Etsivät tulevat emännän seuraamana).

VI kohtaus.

Kivekäs. Rankonen. Emäntä.

KIVEKÄS. Tänne on tullut eräs nainen ja herra?

EMÄNTÄ. Ei tänne mitään naista eikä herraa ole tullut!

RANKONEN. Mitä? Eikö ole tullut? Älkäähän juonitelko emäntä! Ei se kumminkaan mitään auta. Onhan niiden auto tuolla ulkona.

EMÄNTÄ. Se on totta! Täällä ei ole muita kuin kaksi herraa. Toinen hyvin lihava.

KIVEKÄS. Naisella on automobiiliviitta ja jonkinlainen myssy päässä… Taidatte olla samassa juonessa!

EMÄNTÄ (suuttuen). Missä juonessa? Tämä on kunniallinen paikka, sen voi kuka tahansa todistaa! Tämä ei ole mikään semmoinen…

RANKONEN. No, no, pianhan se nähdään! Missä nuo herrat sutten ovat?

EMÄNTÄ (viitaten kamariin). Luultavasti tuolla! — Mutta jos te luulette, että täällä kärsitään mitään luvatonta…

KIVEKÄS. Me emme luule vielä mitään! (Menee ovelle ja kolkuttaa.)

HANNU (sisältä). Kuka siellä?

KIVEKÄS. Eräs henkilö, jolla on asiaa!

HANNU. Mutta meillä ei ole eräälle henkilölle mitään asiaa! Saatte mennä, sanoi Malmberg köyhille!

KIVEKÄS. Avatkaa joutuen!

HANNU. Me emme ole esittelykelpoisia! Me muutamme juuri vaatteita!

KIVEKÄS. Lain nimessä: avatkaa! Me olemme etsiviä poliiseja!

HANNU. No etsikää sitten pirusti! Mitä se meille kuuluu!

RANKONEN. Älkäähän juonitelko siellä! Siitä voi olla pahoja seurauksia!

HANNU. Etsikää, etsikää, niin te löydätte! Mutta älkää kolkuttako, teille ei kummiinkaan avata!

KIVEKÄS. Aukasetteko hyvällä vai pitääkö meidän murtaa ovi?

EMÄNTÄ. Ette saa särkeä ovea! Herrat kyllä avaavat, jos he ovat kunniallisia miehiä.

HANNU. Siinä puheessa on jotain järkeä, emäntä… Teitä vastaan ei voi seisoa kukaan muu kuin oma miehenne! Ja hänkin vain poikkeustapauksissa! (Avaa oven ja astuu esiin myssy päässä ja viitta hartioilla.)

VII kohtaus.

Hannu. Kivekäs, Rankonen. Emäntä.

HANNU. Mitä väkivaltaa tämä on, herrat? Teidän byrokraattisilta pyyteiltänne ei saa enää kainouskaan olla rauhassa!

KIVEKÄS (ällistyen). Missä on neiti?

HANNU. Tuhattulimmaista, mikä neiti?… Luulitteko te, persanan pojat kolkuttaneenne piikain luhtin ovelle?

RANKONEN (vetää taskustaan valokuvan ja katsoo ällistyneenä Hannua). Mitä tämä on? Kuka te olette?

HANNU. Hieman pyylevämpi keskupaikalta ja himpun verran miehekkäämmät ja jalommat kasvonpiirteet! Eikö niin?… Vähän iäkkäämpi myöskin ja jonkun verran parrottunut.

KIVEKÄS. Tässä ei auta viisastelemiset! Me tarkastamme huoneen! (Työntää Hannun kamariin ja menevät sinne perässä. Emäntä poistuu.)

HANNU. Niinkuin herrat näkevät, täällä ei ole mitään naisen nimellistä.

VIII kohtaus.

Kivekäs. Rankonen.

KIVEKÄS (tulee melkein heti Rankosen seuraamana). Mitä arvelet, toveri? 8 RAHKONEN. Olemme pahasti erehtyneet! Ne ihmiset ovat suuria aaseja, jotka sanoivat, että toinen heistä on nainen.

KIVEKÄS. No, pitkälle ne eivät ainakaan pötki. Kaikkiin mahdollisiin paikkoihin on sähkötetty. Ja kaksi taittavaa miestä työskentelee toisaalla.

RANKONEN. Suututtaa vain, että juuri me erehdyimme!

KIVEKÄS. Kaikissa tapauksissa meidän täytyy kuulustella näitä herroja… He näyttävät epäilyttäviltä.

RANKONEN. Tehdään niin… (Huutaa.) Kuulkaahan, herrat! Tulkaapa tänne! (Hannu ja Kalle tulevat.)

IX kohtaus.

Kivekäs. Rankonen. Hannu. Kalle.

HANNU. No mistä on kysymys?

KIVEKÄS. Meidän täytyy viran puolesta hiukan kuulustella teitä. (Asettuu pöydän ääreen.) — Mistä te olette?

HANNU. Sieltä, josta näin pulskat pojat ovat pois!

KIVEKÄS (tuimasti). Olisi parasta, jos oman etunne tähden olisitte juonittelematta. Me voimme vaikka vangita teidät!

HANNU. Missäs teidän vangitsemismääräyksenne on? (Etsivät ällistyvät.) Näettekös nyt? Ei sitä tällaisia poikia niin vain pussiin pistetä! Eipä saakeli soikoon pistetäkään! Sitä osataan vähän korkeampaa juridiikkaa ja yhtä ja toista, jos niiksi tulee.

KIVEKÄS. Se ei liikuta minua! Minä kysyn: mistä te olette?

HANNU (mahtavasti). Jos minä nyt sanoisin, että olemme varatuomareita Jonas Castrenin astianajotoimistosta Helsingistä, niin taitaisittepa pakaroillenne Lentää!

KIVEKÄS. Se valhe ei pysty minuun! — Jos kerran olette kunniallisia miehiä, eihän teillä ole syytä salata mitään.

HANNU. Se on totta. Silloin kun vedotaan kunnon mieheen, olen minä aivan avuton kuin äskensyntynyt lapsi! Silloin alkaa kunniantunto minussa, käydä kuin uusi viini vanhassa leilissä. Ja minua ei saisi poikkeamaan rehellisyyden tieltä itse taivaan herrakaan!

KIVEKÄS. No niin, mistä te sitten olette?

HANNU. Me olemme toiminimi Nissinen & K:nin kauppamatkustajia Pietarsaaresta, jos totta puhutaan eikä valehdella. Profrytteria ammatiltamme ja yhteiskunnalliselta asemaltamme.

KIVEKÄS (merkiten muistikirjaansa). Ja nimenne?

HANNU. Salomon Soikkanen… jos saan luvan! Ja tämä toverini on Julius Jassikka.

KIVEKÄS. Mitä te kauppaatte?

HANNU. Lemmennousua.

KIVEKÄS (lyö nyrkillään pöytään). Joko te taas alatte!

KALLE (yrmeästi). Heinänsiemeniä ja maanviljelyskoneita. — Mitäs kieräilet? Mikset puhu niinkuin asia on!

HANNU. Ja agentuuri! "Lacta"-separaattoreille.

KIVEKÄS. Onko teillä minkäänlaisia papereina?

HANNU. Onhan sitä aina papereita matkassa.

KIVEKÄS. Näyttäkääpäs.

HANNU (viekkaasti). Nähkääs, herrat. Asia on oikeastaan sillä tavalla… Me olemme hiukan deekikselle joutuneita miehiä. Sattuuhan sitä, herra paratkoon! Nuorekas sielu ja rento luonto!… Te ymmärrätte! Meidän kaupoista ei ole paljon ollut viime aikoina. Nähkääs, herrat, on tullut hiukan juhlittua ja pedattua matkan varrella. Uhkapeli ja hieno juopottelu ovat kauppamatkustajain perisyntejä. Ja pelkäänpä, että on tullut hiukan hukattua sekä lompakoita että papereita… Ymmärrättehän, herrat, että meistä on hieman vastenmielistä joutua etsiväin kanssa kosketuksiin. Mutta totuus on sentään totuus ja se täällä maailmassa lopultakin paikkansa pitää! Kas niin, nyt se tuli sanotuksi!

KIVEKÄS. Hm! Vai niin… Te luulitte kai meidän etsivän teitä?

HANNU. Niin, hitto hänen tiesi! Sitä me tosiaan uskoimme. Paha omatunto, paha omatunto!… Mutta nyt kun asia on puhuttu kohdalleen, niin emmekö lyö leikiksi? Meillä on vähän olutta matkassa. Eikö saisi olla herroille hiukan?

KIVEKÄS. Kiitos vain! Eihän vähä vahingoittaisi, kun olemme nieleskelleet niin paljon tomua.

RANKONEN. Virkistäisihän se! — Minä menen sanomaan ohjaajalle.

KIVEKÄS. Ja minä pyydän emännältä lasit. (Menevät kumpikin ulos.)

X kohtaus.

Hannu. Kalle.

KALLE. Mutta kyllä sinä osaat valehdella!

HANNU. Mitäpä ei tekisi ihminen hyvän asian eteen!

KALLE. Jos sinä hyvää päivää sanot, kun tiellä vastaan tulet, en minä sitäkään todeksi usko tästä lähtien!

HANNU. Älä puhu roskaa, vaan kiirehdi hakemaan oluet. Sekoita tuntuvasti viinaa oluen joukkoon! Se vaikuttaa kuin maanjäristys valvoneissa miehissä.

KALLE. Vai niin, sinä aijot siis…

HANNU. Me teemme nelijalkaisia vielä tänään noista miehistä.

KALLE. Senpä minä tahdon nähdä! (Poistuu ulos. Janne tulee.)

XI kohtaus.

Hannu. Janne.

HANNU (hämmästyneenä). Janne!… Oletko sinä ihminen vai kummitus?

JANNE. Ihminen ja paremman puoleista sorttia!

HANNU. Jollen olisi näin valistunut mies, niin lentäisinpä pakaroilleni sulasta hämmästyksestä ja lukisin kaikki, mitä ulkoa osaan. Jätimme sinut Pyhäjoen tiehaaraan ja nyt astut täällä eteemme kuin joku kyöpeli.

JANNE. Hiljaa, Hannu! Luutnantti heilineen on myöskin täällä.

HANNU. Ihme numero toinen! Mitenkä hitoissa he täällä ovat? Heidänhän pitäisi huilata aivan toisella taholla.

JANNE. He saivat heti etsivät jäljilleen…

HANNU. Samoin kuin mekin!… Jatka!

JANNE. Sitten antoivat ratsumestarin huiputtaa heitä edelleen ja istuivat moottoriveneeseen. Ja niin tulimme tänne suoraan vesien yli.

HANNU. Mutta siiloin he juoksivat sutta pakoon ja tuli karhu vastaan.

JANNE. Niin, vallesmanni sieppasi heidät kiinni.

HANNU. Kiinni! Täälläkö?

JANNE. Juuri täällä. Mitä me nyt teemme?

HANNU. Ryypätään, Janne, ryypätään!

JANNE. Ja jättäisit heidät pulaan, senkin rasvakäärö!

HANNU. Vaiti ruoja! Minä en totisesti tiedä mitä olisi tehtävä. Mutta se on ainakin varmaa, että minä juon nuo etsivät pöydän alle, vaikka terveys menisi.

JANNE. Sinä aijot vapautua heistä…?

HANNU. Puhtaasti siveellisillä keinoilla, poikaseni! Jos humala ja jumalanvilja jotain vaikuttavat syntisessä ihmisessä, niin nuo etsivät haistelevat vielä tänään lattianrakoja. Mutta sinun on parasta siivota luusi. He eivät saa nähdä sinua. (Kuuluu ääniä.)

JANNE. Siellä tullaan!… Minä menen tuonne. (Aikoo mennä kamariin.)

HANNU. Hölmö! Ei sinne; tuonne kaappiin, lurjus!

JANNE. Kaappiinko…?

HANNU. Miksei? Eihän siellä tuule eikä sada, sanoi entinen mies! (Työntää hänet kaappiin ja sulkee oven.)

XII kohtaus.

Hannu. Kalle. Kivekäs. Rankonen.

KALLE (tulee ulkoa ja vetää päällystakkinsa taskuista olutpuolikasta sekä laskee ne pöydälle). Riittääkö nämä?

HANNU. Vasta ensihätään, Kalle, vasta ensihätään!

KALLE (vetää takkinsa povesta 6 puolikasta). Entäs nämä?

HANNU. Enemmän, Kalle, enemmän!

KALLE (vetää takkinsa taskuista taas 8 puolikasta). Entäs nyt?

HANNU. Enemmän, Kalle poikaseni, enemmän!

KALLE (vetää taas housuntaskuista 4 pulloa). Jokohan riittää?

HANNU. Vasta 26 pulloa! Aijotko petkuttaa, lurjus?

KALLE (ottaa housunkauluksen alla vielä 8 puolikasta). Pitäsiihän siinä olla kerraksi.

HANNU. Enemmän. Kalle, enemmän, jos on!

KALLE (vetää saapasvarsistaan vielä 6 olutpuolikasta). Jolleivät nämä riitä, niin sitten siinä olet pohjaton kuin papin säkki!

HANNU. Neljäkymmentä purkkia olutta. No onhan siima alkajaisiksi. Mutta minut saa vaikka suolata kuin Paimelan lahnan, jollei sinulle jäänyt vielä muutamia, lurjus…! Avaa pulloja! Tässä ei ole aikaa siekailla!

KIVEKÄS (tulee Rankosen kanssa laseja kädessä). Oo, täällähän on pöytä koreana!

HANNU. Hiukan ensi hätään, herrat; hiukan ensihätään! Istukaa pöytään, herrat! Tehkää hyvin! (Kaataa laseihin.)

RANKONEN. Kiitos! Minulla onkin niin hitonmoinen jano!

HANNU. No, sitten lasit pohjaan, herrat! Kippis! (Tyhjentävät; kaataa uutta.)

KIVEKÄS. Kas tämä virkistää!

HANNU. Toiset perään yhteen menoon! Kaksi silmääkin on ja nenä kolmas! (Juovat.) Kas niin!

RANKONEN. Eikö herra Jassikka ensinkään ota?

KALLE. Periaatteellisista syistä minä en nauti olutta muuten kuin ruuan yhteydessä.

KIVEKÄS. Hieman outo periaate kauppamatkustajalle.

HANNU. Hän on periaatteellinen hölmö! Minulla on ollut elämässäni vain yksi periaate ja sen minä olen horjumatta pitänyt. (Koputtaa lasiaan.) Kippis, herrat. (Juovat.)

RANKONEN. Ja mikä se on?

HANNU. Etten milloinkaan periaatteitten kanssa painiskele. Otan vastaan päivän kerrallaan ja kaksikin yhteen menoon, jos pöydällä ainetta piisaa. Kippis, tämä on periaate! (Juovat.)

RANKONEN. Se on erittäin mukava periaate.

HANNU. Paras kaikista! Kun ei laita itselleen ansoja, ei lankea koskaan. Ja kaikki lankeamiset ovat siveellisesti alentavia! Siksi en harrasta mokomaa härkätaistelua oman itsensä kanssa… Kippis! (Juovat.)

KIVEKÄS. Minusta tässä oluessa: on hieno sivumaku!

HANNU. Aivan niin, siinä on hieno maku!

KIVEKÄS. Tarkoitin sivumakua.

HANNU. Hartsia, ystäväni! Hiukan hartsinmakua; ei mitään muuta! Alentaa äänirekisteriä; muuttaa äänen miehekkääksi. Värjää nenän karmosiinipunaiseksi ja istuttaa ruusut poskille! Ovat hartsanneet tynnyreitään, kanaljat! — Hei, pannaan pohjaan! (Juovat)

KIVEKÄS. Se ei ole hartsinmakua; se on jotain muuta.

HANNU. Tosiaankin!… No, juodaan pois, että saadaan uudet pullot. (Kaataa laseihin.) Hei, pojat! "Hyvä talo, mutta pitkät ryyppyvälit!" (Juovat.) Ja nyt koettelemme tätä. (Täyttää taas lasit.) Entäs tämä? (Juovat.)

RANKONEN. Aina hullumpaa!

HANNU. Eikös hitossa! Ei sitä voi yhdestä lasillisesta päättää! Otetaan toinen. (Juovat.)

KIVEKÄS. Sama asia; aivan sama maku!

HANNU. Sepä nyt on hittoa! Kolmas kerta toden sanoo! (Täyttää lasit ja tyhjentävät heti.)

RANKONEN. Ei parane; siinä on jotain.

HANNU. Ei auta; täytyy ottaa uudet pullot.

KALLE (kaataen toisista pulloista). Maistakaapas tätä, herrat!

HANNU. No, koetetaan sopiiko tämä suuhun! Minä alan innostua tähän kokeiluun! (Juovat.)

KIVEKÄS. Nyt tulee jo liikaa! Emmekö henkäise väillä?

RANKONEN. Tämä menee päähän kuin hylky! (Pyyhkii otsaansa.)

HANNU. Taikka oikeammin toisesta päästä toiseen! Oluen tavallinen ominaisuus. Paljasta kauttakulkuliikennettä; ei mitään muuta! En ole koskaan oluesta pitänyt. Mutta juohan tätäkin näin matkalla, ennenkuin selkäänsä ottaa!… No..kippis! (Juovat.)

KIVEKÄS (hyvin humalassa). Hullua, kuinka minua pyörryttää ja raukasee. (Haukottelee.)

KALLE. Se on valvomisen vika. Siihen auttaa vain muutama hyvä siemaus.

HANNU. Ei, mutta terve Sherlock Holmes! Te olette vesikauhuisen näköinen. (Juovat, jonka jälkeen Kivekäs alkaa torkkua.)

RANKONEN (nauraen humalaisen naurua). Te taidatte olla aika vekkuli mieheksi!

HANNU. Paras minä olen äitini lapsista! Paiskataanko lauluksi? (Laulaa.)

"Kuulehan nyt kultani minua, ikävöinyt olen minä sinua. Hei kuk kuk kuu! Hei kuk kuk kuu! Hän nukkuu!"

KIVEKÄS (havahtuu, juo lasinsa ja nousee). Mi-minä pistäydyn hk-hiukan poissa. (Menee horjuen kamariin.)

HANNU. Tuon miehen jalat eivät ole yhtäparia, taikka sitten eivät ole minun silmäni!

RAHKONEN. Toveri on hiukan väsähtänyt.

HANNU. Mutta me kaksi emme väsähdä! Hei kippis, vanha veijari!

RANKONEN. Olkoon menneeksi! Te olette hitonmoinen toveri pöydässä.

HANNU. Hitonmoinen, se on oikea sana! Ja sen päälle hitonmoinen siemaus! (Juovat.) Meneppäs Kalle katsomaan, minne se toinen etsivä sielu hävisi! (Kalle menee kamariin ja Hannu laulaa.)

Perjantaina pappilaan, Pollella tulen sua hakemaan! Hei kuk kuk kuu! Hei kuk kuk kuu! Hän nukkuu!

KALLE (tulee) Nukkuu kuin kivi!

HANNU. Miehestä tuli nahka! Rauha kaatuneelle; me pojat valvomme! (Juovat.)

RANKONEN. Minä me-menen katsomaan sitä toveria! (Nousee ja horjuu kamariin.)

XIII kohtaus.

Hannu. Kalle. Janne.

HANNU. Kas niin, kaksi kaatunutta!… Taistelu on voitettu!… Mutta kylläpä onkin hiton kaunis kasa kranaatinkuoria kentällä! Minun pääni on kuitenkin vielä pystyssä!

KALLE. Sinä olatkin oppineempi!

HANNU. Siinä näet, "jottei oppi ojaan kaada eikä taito tieltä työnnä". Se on vanha viisaus, joka pitää paikkansa! — (Nousee.) Mutta heiluuko kievari vai heilunko minä? (Menee kaapin luo ja avaa sen.) Tule ulos kaapista, Janne! Luulenpa, että ilmaston vaihdos tekee sinulle hyvää! (Janne kömpii esille kaapista.)

KALLE (hämmästyneenä). Mitä noituutta tämä on? Janne kaapissa! Mistä hiivatista…

HANNU. Suu poikki, nyt ei ole aikaa puhua roskaa! Mene ja tyhjennä etsivien taskut; ota heidän poliisimerkkinsä. Minulla on loistava ajatus! (Kalle menee kamariin.)

JANNE. Huh, kylläpä nyt maistuu purkki kaljaa. Hyi sitä ilmaa! (Ottaa olutta.)

HANNU. Nauti poika terveydeksesi! Minä olenkin ihan ympäri kännissä!… Enpä olisi kaskaan uskonut tarvitsevani sitä taitoa näin ihmisrakkaaseen tarkoitukseen. Mutta (haukottelee) "kaikki tiet vievät Roomaan".

KALLE (tulee muutamia papereita kädessä). Tässä ovat sekä merkit että paperit.

HANNU. Kas niin, nyt me rupeamme etsiviksi, menemme nimismiehen luo ja otamme täysillä valtuuksilla haltuumme luutnantin ja hänen morsiamensa. Mitä sanotte siitä?

JANNE. Se on kuninkaallinen ajatus!

KALLE. Loistava, hitto soikoon!

HANNU (ylväästi). Älkää ihmetelkö siiloin mitään, kun minä olen matkassa! — Mutta nyt me lähetämme asianomaiselle poliisiasemalle sähkösanoman, että pääsemme rauhassa kulkemaan. (Antaa Jannelle paperin.) Kirjoita!

JANNE. Mitä minun pitää kirjoittaman?

HANNU. Karkulaiset saatu kiinni. Kaikki hyvin. Kivekäs. — Nyt sinä viet tämän sanoman lähimmälle asemaille ja lähetät menemään. Mutta kiireesti!

JANNE. Aivankuin tulta jalkain alla! (Kiirehtii ulos.)

HANNU. Kas niin, nyt ne keskeyttävät etsiskelyt. Mutta meidän etsiskelymme alkaa… Kyllä minä johdan keskustelua siellä. Vaan jos sinä pelaat huonosti, niin saat mennä hirteen…

(Cecilia, Edvin ja nimismies tulevat.)

XIV kohtaus.

Edelliset. Cecilia. Edvin. Nimismies.

HANNU (hämmästyneenä) Mitä näenkään!… Tuhattulimmalsta, siinähän ovatkin meidän karkulaisemme, joita olemme ajaneet takaa kautta Suomen! Tuodaan aivankuin tarjottimella! Hitto soikoon, sitäpä voi kutsua onnenpotkaukseksi!

NIMISMIES. Anteeksi, mutta minä en tunne herroja!

HANNU. Minä olen etsiväylikonstaapeli Kivekäs Turun poliisilaitoksesta; tällä kertaa hieman toisellakymmenellä, mutta aina tehtävänsä tasalla oleva mies. Ja tämä toverini on etsiväpoliisi Rankonen, jos saan luvan. Olemme juuri etsineet tätä herraväkeä. Tässä on merkkini, jos sallitte. (Näyttää poliisimerkkiä nimismiehelle.)

NIMISMIES. Hm!… No niin, tämä säästää minut enemmistä toimenpiteistä. Minun on siis luovutettava pakolaiset teille.

HANNU. Aivan niin, jos suvaitsette! Olette tehnyt meille korvaamattoman palveluksen, nimismies. Mutta olkaa varma, että teitä tullaan muistamaan ensi pääsiäisenä, taikka sitten ei minun sanallani ole mitään kantavuutta tässä maassa!

KALLE (hiljaa) Mikä muuten on luultavampaa!

NIMISMIES (katsellen pöytää). Täälläpä on kaunista siivoa!

HANNU. Kodikasta, nimismies, enemmän kodikasta kuin kaunista!

NIMISMIES (ivallisesti). Onko teillä aina tapana valmistautua tehtäviinne näin perusteellisesti?

HANNU. Valitettavasti meidän tavallinen ohjelmamme on paljoa kuivempi… Mutta näin maaseudulla vieraillessamme me toisinaan upotamme ja kuoletamme "Vanhan Aatamin".

NIMISMIES. Vai sillä tavalla!

HANNU. Kohtasimme täällä pari kauppamatkustajaa, ja, niinkuin nimismies tietää, ne herrat eivät ole suinkaan mitään lihansakiduttajia. Heillä oli ainetta mukana ja saivatpa minutkin tinkimään hieman siveellisistä periaatteistani. Nyt he nukkuvat kuin aasit tuolla toisessa huoneessa… (Huoaten.) Sääli miehiä kaikissa tapauksissa; sillä heidän uransa ei tulle olemaan pitkäaikainen. Siihen ovat he liiaksi väkeviin meneviä, raukat!

NIMISMIES. No niin, tämä herrasväki jää siis teidän haltuunne.

HANNU. Luonnollisesti. Kyllä me viemme mammanpiian mammalle takaisin kaikella kunnialla!… Noo, nuorlpari, teidän kuherrusmatkanne loppui sangen lyhyeen kuin Molkan tupakki! Mitä?

NIMISMIES. Teidän leikinlaskunne on hieman paksunlaista!

HANNU. Eikö mitä, todellisuus on aina paksumpaa! — Te laskitte hyvin, luutnantti! Mutta te unohditte, että me elämme järjestetyssä yhteiskunnassa.

EDVIN. Se on minun asiani! (Kääntää selkänsä.)

HANNU. Hitto soikoon, luulitte laskettavanne vain autolla läpi elämän heila rinnalla! Ettekä ottanut huomioon,, että mekin satuimme olemaan matkassa! No niin, sellainen huomaamattomuus on sattunut hyvin monelle! (Nauraa hyväntuulisesti ja ottaa olutta.)

NIMISMIES (Cecilialle). Toivoin voivani luovuttaa teidät parempiin käsiin… Mutta, ikävä kyllä, näyttää käyvän toisin.

CECILIA. Mekin olisimme sen suoneet! Olette ollut niin ystävällinen, nimismies.

EDVIN. Kyllä minä nämä herrat vielä opetan!

NIMISMIES. Jos he käyttäytyvät tahdittomasti, niin uhatkaa ilmoittaa poliisimestarille! Vanhojen poliisimiesten tapana on kohdella kaikkia rikollisina. — No niin, jääkää nyt hyvästi! Ja parempaa onnea! (Puristaa kädestä.)

HANNU. No, joko te menette, nimismies? Olisin mielelläni tahtonut kuulla, minkä menetelmän mukaan te nipistitte heidät kiinni. Minulla on aivan uusi pettämätön järjestelmä. Minä etsin henkilöni sieltä, missä kaikkein vähimmin luulisi niiden olevan.

NIMISMIES. Siltä se näyttää! Mutta minulla ei nyt ole aikaa keskustella. — Minun ei kai tarvinne huomauttaa herroille, että heitä on kohdeltava hyvin!… Hyvästi! (Poistuu.)

XV kohtaus.

Cecilia. Edvin. Hannu. Kalle.

EDVIN (pyöräyttää Ceciliaa riemuissaan). Pelastettu! (Puristaa Hannun kättä.) Te pelasitte mainiosti! Te olette voittamaton nero! Eläköön Hannu!

HANNU. Kas niin, siinä ette sanonut mitään uutta! Mutta parempi on toistaa kunnollista vanhaakin kuin puhua roskaa!

EDVIN. Te olette suuri mies!

HANNU. Jollei nerojen luontainen kainous estäisi, niin myöntäisin sen. Sillä onpa tämä juttu vaatinut minulta yli-inhimillisiä ponnistuksia. Ja minä toivon, että se otetaan huomioon lopputilissä.

EDVIN. Luonnollisesti, kuinkas muuten!

HANNU. Minä olen: pro primo kertaalleen läpiammuttu; pro secundo aavan läpiväsynyt; ja pro tertio ihan läpi humalassa. Näistä kolmesta riittäisi jokainen erikseenkin nujertamaan tavallisen kuolevaisen.

EDVIN. Aivan niin, kuinkas on haulien laita?

HANNU. Aijoin otattaa ne pois, mutta lääkäri selitti, että vähemmällä kivulla ja ajanhukalla saa haulia urheilukaupasta!

CECILIA. Sepä oli hauska lääkäri!

HANNU. Sitten hän sanoi, että uusimman lääketieteen mukaan ei lyijystä ole ihmisruumiin taloudessa mitään haittaa muualla kuin uidessa. Se kasvattaa ympärilleen lyijyvalkeata, josta muodostuu suojeleva kalkkeutumiskerros.

KALLE. Kumpaa se suojelee: lyijyä vai ihmistä?

HANNU. Sitä hän ei sanonut. Luulen, että se kanalja oli eläinlääkäri, sillä hän tutki minua kuin kilpa-ajoihin vietävää hevosta.

EDVIN. Ettekö kysynyt?

HANNU. Ilmaisin hänelle mustan epäluuloni. Mutta hän selitti, ettei hän valitettavasti ole eläinlääkäri. Silloin hänellä ainakin olisi potilaita, — "jotka eivät nauti lain turvaa", huomautin väliin! — eikä, vaan joiden taudeista kehtaa säädyllisessä seurassa puhua, sanoi hän.

EDVIN. Ja siihen se asia jäi?

HANNU. Niin, koko suuri remontti supistui muutamaan grammaan sublimaattivettä, sidepumpulia ja vanua. En ole koskaan nähnyt niin hävyttömän yliolkaisesti kohdeltavan arvokasta ihmisruumista!

KALLE. Eiköhän olisi terveellistä poistua. Etsivät saattavat milloin tahansa herätä.

HANNU. Silloin me pidätämme heidät irtolaisuudesta ja toimettomasta elämästä!

EDVIN. Se olisi hävyttömyyden huippu!

HANNU. Minunkin omatuntoni sotii sitä vastaan. Vie etsiville takaisin heidän merkkinsä, ettei heille tapahtuisi ikävyyksiä. (Kalle menee.)

EDVIN. Ja sitten kiireesti matkaan!

CECILIA. Mihin lähdemme?

EDVIN. Takaisin Turkuun. Sieltä he eivät osaa etsiä meitä. Ja Arvo sähköitti, että omaiset hommaavat sukukokousta, joka lausuu lopullisen kirouksen asiasta.

CECILIA. Voi noita onnettomia!

HANNU. Siinä kokouksessa tahdon minä olla mukana!

EDVIN. Todellakin, siitä tulee mainiota!

HANNU. Minä marssitan sinne komennuskunnan uusia sukulaisia; nuorempien veljien nuorempia poikia. Ne eivät kyllä ole aivan "comme il fauit" perhejuhlassa, mutta hiton hyviä äänestyksessä!

EDVIN. Verratonta! Suuremmoista!

HANNU. Minun tietääkseni yksi tällainen pikkuserkku on muonarenkinä Korpilahdella. Hänet täytyy ottaa lukuun. (Kalle tulee.)

EDVIN. Sen me teemme! Tule Cecilia! Silloin me lähdettiin. (Menevät kaikin.)