USKONHEIMOLAISIA. (continued 2)
Johannes Linnankoski translation
Pastori katseli taasen tuota nuorta tyttöä, joka aivan tietämättään punastui, katseli noiden mustien silmiensä käsittämättömällä pilkkeellä. Hän oli verrattoman kaunis, seisoessaan siinä vaaleassa kesäleningissään, jonka vyöhön oli pistettynä muutamia orvokkeja. Pastorista ei hän ollut milloinkaan näyttänyt niin rakastettavalta; toden totta, tuo sininen kirkkaus silmissä, otsan puhtoisuus ja huulten pirteä puna olivat kauniinta, mitä hän ikinä oli nähnyt jonkun naisen luomuksessa.
He istuivat kauvan yhdessä etehisessä haastellen, vaan sitte kutsui vanha Vappu neuvoksetarta luokseen jonkun tärkeän taloudellisen seikan vuoksi ja kummiukko ehdotteli, että Anna lähtisi näyttämään pastorille puutarhaa. Hän oli tänään ollut itse niin paljon liikkeellä ja "hänen itsevaltijaansa", kuten hän nimitti kipeitä jalkojaan, käskivät hänen nyt pysyä hiljalleen.
Anna nouti hattunsa sisäeteisestä, mutta hän ei pannut sitä päähänsä, vaan heilutteli kädessään, kävellen hitaasti vieraansa rinnalla hiekotetulla käytävällä ja aina välistä kiinnittäen hänen hnomiotaan milloin kaksoisneilikkaan, milloin sulkamaiseen tähdykkään tai majesteetilliseen georginiin.
Miten hartaasti toivoikaan pastori, että hän asettaisi päähänsä tuon leveälierisen hatun ja siten varjostaisi hiukan noita kasvoja, joiden katselemisessa hän ei koskaan väsynyt, kasvoja, jotka päivä päivältä kävivät hänelle rakkaammiksi.
Liisteaidan ulkopuolella ulkoni pitkin järven rantaa pieni metsähaka ja kun he olivat tulleet puutarhan päähän, avasi Anna veräjän ja alkoi mennä eteenpäin pitkin pientä polkua läpi viitakon aina alas rantaan asti, mihin hän niin usein muulloinkin kuljeksi kuuntelemassa laineiden salaperästä soittaa. Hän käveli aivan rauhallisena, aavistamatta mitään niistä kuohuvista tunteista, jotka liekehtivät hänen seuralaisensa sydämmessä. Nuoren pastorin tällä käynnillä oli oma erikoinen tarkoituksensa, hän oli päättänyt puhua Annan kanssa, oikein avata hänelle sydämmensä. Heidän ympärillään oli niin hiljaista tässä pienessä lehdikössä, nyt, juuri nyt oli hänen hetkensä tullut, sille he olivat aivan kahden, ainoastaan tuuli, joka hiljalleen puiden latvoissa humisi, voi kuulla mitä sanottiin. Hän tahtoi, hänen täytyy puhua: lämpimät, lempeät ja sydämmelliset sanat tulvivat hänen huulilleen, hänen silmänsä loistivat, poskensa hehkuivat ja äänessä oli niin ihmeen pehmeä sointu.
Anna kuunteli tätä kuin unissaan, hän ei ymmärtänyt hitustakaan. Pastori rakasti häntä ja pyysi häntä vaimokseen; hän koetti käsittää näiden sanojen merkitystä ja havahtui yhdellä hivahduksella vastenmieliseen todellisuuteen.
Tunteittensa ylenmääräisessä kuohussa oli pastori painaltanut Annan käden vasten rintaansa, mutta Anna veti nyt kätensä pois ja pudisti päätään torjuen.
— Mitä merkitsee tämä, Anna neiti, kysyi hän tuskaisesti — mitä saan minä uskoa, mitä toivoa?
— Minä hämmästyin kokonaan, kangersi tuo nuori tyttö; — minulla ei ollut edes aavistustakaan, että teillä olisi semmoisia tunteita minua kohtaan!
— Eikö edes silloin kuin minä en kyennyt salaamaan pelkoani, että te sairastuisitte, rakas Anna?
Hän pudisti kieltävästi päätään — ei edes silloinkaan.
— Minä olen rakastanut teitä jo kuukausia, toisti hän hiljaan. — minun valoisa unelmani on ollut, että te, Anna, jakaisitte minun kanssani minun tulevaisuuteni, ajatukseni, suunnitelmani ja toiveeni. — Hän katseli Annaa selittämättömällä hellyydellä ja tämä seisoi taasen kuin huumeuksissa, hypistellen suonenvetoisesti muutamia kukkia, joita hän oli tieltä poiminut.
— Ah, virkkoi hän vihdoinkin, me olemme niin erillaisia, onko teidän koskaan ollut hyvä ollaksenne minun seurassani, pastori Törne?
— Minä olen ollut onnellinen yksin tietäessäni saavani olla tiedän läheisyydessänne, vastasi hän.
Tuo matala, väräjävä sointu äänessä sanoi selvemmin kuin sanat kuinka syvästi, kuinka tulisesti hän oli rakastunut. Mutta tämä rakkaus ei herättänyt mitään vastakaikua Annan sydämmessä, päin vastoin tunsi hän itsensä erinomaisen jäykäksi ja kylmäksi tätä liikutettua nuorta miestä kohtaan. Mutta hänen vakavuutensa pakotti häntä heti antamaan selväsanaisen vastauksen, tuon ainoan, minkä hän voi antaa.
— Istukaamme tähän, sanoi hän, laskeutuen muutamalle suurelle rantajyrkänteen kivelle, minä luulen, että minun pitää puhua vilpittömästi teidän kanssanne, luvatkaa ainoastaan kuunnella minua kärsivällisesti.
— Sen lupaan, vastasi hän vakavasti, mutta hän ei näyttänyt enää iloiselta eikä toivovalta, pikemmin varjosti hänen kasvojaan pimento, joku synkistyttävä heijastus Annan katseessa kuvastuvasta kylmyydestä.
Anna alkoi, kertomalla hänelle lapsuudestaan muutamia lyhyviä piirteitä, jotka selvästi kuvasivat hänen sisäisen silmänsä näkösälle tuon pienen, vaiteliaan, itseensäsuljetun tytön, joka kuunteli salaperäisiä säveleitä mielikuvitteen luodessa hänelle satumaailmoita ihmepuistoineen keskellä sulaa jokapäiväistä elämää. Hänen kotonaan ei kukaan ymmärtänyt häntä eikä hän sen vuoksi voinut kellekään uskoa lapsellisia unelmiaan; hän rakasti hellästi vanhempiaan eikä tahtonut pahoittaa heidän mieltään, siksi antoikin hän vetää itsensä aivan tiedottomasti tuohon hengelliseen joukkueen, johon hänen sukulaisensa kuuluivat.
— Nähkääs, sanoi hän, minulla ei ole mitään vakuutusta, minä olen seurannut heitä vain välttyäkseni tekemästä heille mieliapeaa, ja olen edelleenkin niin tekevä; mutta heidän vakuutuksensa ei ole minun, minä kuulun heidän uskonheimouteensa vain näön vuoksi. Minä olen raukka, horjuva varjo ja varsin, varsin onneton! Ah, minä luulen, ett'ei kukaan voi käsittää, miten paljon minä olen kärsinyt tuosta pakosta, jolla minun sieluani on vaivattu. Minua on viety noihin alinomaisiin kokouksiin, niin että itse jumalan sanakin on käynyt minusta aivan yhdentekeväksi noiden loppumattomain kääntymishistoriain ja tuon hengellisen laajasanaisen laapotuksen tähden, jolla keskustelut maustetaan. Kaiken sen julistaminen, yksinpä sisäisimmänkin, mikä tapahtuu Jumalan ja sielun välillä, henkisten kokemusten lohkoeleminen pienempiinkin yksityispiirteihinsä, tuntuu minusta selittämättömän kiusalliselta, tuntuu kuin karkea käsi huolettomasti muserrellen käsittelisi armaan suloisesti tuoksuavan kukan lehtiä. Minusta tuntuu tuo minulle tyrkytetty oppi löyhältä ravinnolta, enkä minä voi sitä ottaa vastaan, ja kuitenkin saavuttaa minut rajaton sieluntuska joka kerta, kun ajattelen, että minun rakas äitini ja moni muu hyvä ja rehellinen ihminen on tällä tiellä löytänyt vapautensa ja onnensa. Minä olen tuntenut itseni aivan muserretuksi, ja semmoiseksi tunnen minä itseni tälläkin hetkellä!
— Rakas Anna, kenties suo Jumala minun lohduttaa sinua, sanoi nuori pappi hellästi.
— Ei, ei, vastasi hän suruisesti; tosin kyllä minä aluksi toivoin teidän kauttanne pääseväni johonkin varmuuteen, mutta se ei onnistunut minulle. Te kutsutte ainoastaan syntisiä, jotka tuntevat syntiensä painon — ja minä olen usein aivan tunteeton; te sanotte: "usko ainoastaan" ja — minä en voi uskoa. Teidän sananne ovat jo aikoja sitte jättäneet minut täysin toivottamaksi, minusta on teidän saarnanne oppia, joka kyllä soi hartaussalin seinissä, mutta joka ei tunkeudu puhdistavana ja vahvistavana elämän hyörinnöihin; on sieluja, jotka keskellä hunajan yltäkylläisyyttä ovat nääntyä suolan puutteesen, ja — minä olen yksi semmoinen.
Hän kätki päänsä käsiinsä ja koko tuo hento vartalo vapisi liikutuksesta.
Pastori oli hyvin vaalea, hän istui aivan liikkumatonna ja katseli hievahtamatta tuota liikutettua nuorta tyttöä ja kun hän istui, laineiden loiskiessa aivan hänen jalkainsa juuressa, tuntui kuin olisi leveä rotko auvennut hänen ja hänen rakkautensa, hänen unelmoidun onnensa ja valoisain toiveittensa välille.
Anna katsoi ylös ja pyyhkäsi kädellään otsaansa, hän ei itkenyt, mutta hänen silmissään kuvastui liikuttava, tuskainen ilme: — Minä olen tahtonut sanoa kaiken tämän teille, pastori Törne, sanoi hän hiljaa, olen tahtonut teille näyttää kuinka kaukana me itse asiassa olemme toisistamme ja ilman täydellistä sopusointua elämän syvimmissä kysymyksissä ei voi syntyä mitään onnea, eikö niin?
Pastori ainoastaan taivutti päätään vastaukseksi, ainoatakaan sanaa ei lähtenyt hänen vaaleilta huuliltaan.
— Minä kiitän teitä sydämmellisesti minulle osoittamastanne luottamuksesta, jatkoi Anna; sekä pappina että ihmisenä pidän minä teitä suuressa arvossa, ainoa mitä tahdon vielä sanoa teille, pastori Törne, edellä sanomaani suuntaan on: puhukaa vähemmin ja toimikaa enemmin! Minä tiedän, että olen haavoittanut teitä syvästi, mutta minä en voinut menetellä toisin jos tahdoin olla rehellinen sekä teille että itselleni. Voitteko antaa minulle anteeksi?
— Mitä anteeksi antamista olisi minulla sen vuoksi, ett'ette te voi rakastaa minua, vastasi hän suruisesti.
— Ja myös ne katkerat sanat, jotka tulin lausuneeksi ja joita jo niin kauvan olen mielessäni hautonut?
Pastori puristi ystävällisesti hänen kättään:
— Teidän puheessanne on hyvin paljon totuutta, vakavuudella ja suoruudella lausuttua totuutta pitää meidän itserakkautemme oppia sulattamaan.
Näytti kuin hän olisi aikonut lähteä hyvästiä heittämättä, mutta äkkiä kääntyi hän jälleen häneen päin ja noissa syvissä mustissa silmissä välkkyi kaunis kimallus: — Me emme voi uskoa toisen edestä, sanoi hän matalasti, mutta me voimme rukoilla, että tuo toinen tulisi uskovaiseksi. Vapahtaja, joka lukee jokaisen ajatukset, kuulee myös hiljaisenkin huokauksen, kuulee janoovan peuran huudon tuoreen veden perään eikä vielä kukaan, joka on häntä etsinyt, ole jäänyt avutta. Jumala ei päästä teitä niin, hän pitää teitä lujasti voimakkaalla kädellään ja kun hänen hetkensä on tullut, on täydellinen valo valistava teidän sydämmenne. Jumala siunatkoon teitä, Anna!
* * * * *
Varsin myöhään palasi pastori Törne asumukseensa, hän oli kulkenut käyden koko matkan Merenlahdesta, olipa vielä tehnyt pienen syrjäkierronkin, sillä liikunta vaikutti rauhoittavasti hänen kuohuviin tunteihinsa.
Hän asui pienen, hiljaisen kadun varrella vanhan Rask-mamsellin luona, joka taisteli innokkaasti tuota uudenaikaista neiti-nimeä vastaan, tahtoen säilyttää vanhan nimityksen. Eukolla oli oma pieni talonsa, siisti ja hoidettu niin ulkoa kuin sisältä sekä sievoset vuotuiset tulot, joita hän vielä lisäsi vuokraamalla kaksi pientä huonetta muille, mieluimmin papeille, sillä papit olivat mamselli Gustava Raskin heikko puoli ja aitohikkaalla, leikikkäällä tavallaan laskikin hän toisinaan pientä pilaa mieltymyksestään tämänlaatuiseen väkeen. Hän oli mitä hupaisin nainen avomielisine uskaliaine kasvonpiirteineen ja viisaine, ystävällisine silmineen, vielä oli koko hänen olemuksensa mitä ehein ja äidillisin.
Pastori Törne ei voinut toivoa itselleen sopivampaa asuntoa kuin minkä hän sai tässä hyvin tunnetussa pappiskortteerissa ja jonka iloluontoinen emäntä oli nyt, kuten tavallisestikin, kerkeä ylistämään "hänen pastoriaan". Kun pastori saapui kotiin tänä iltana, oli hän jo portailla vastassa terveisineen, ja kun hän huomasi pastorin suruiset kasvot, levisi tuo hyväkäs hymy hänen huulilleen.
— No, mitä kuuluukaan nyt minun pastorilleni? pääsi aivan kuin tahtomattaan hänen huuliltaan.
Pastori hymyili hänelle ystävällisesti: — Rakas Gustava mamselli, sanoi hän matalalla soinnukkaalla äänellään — päivä ei paista aina, toisinaan sallii Jumala sen peittyä pilviin, mutta hänen armonsa aurinko ei laske milloinkaan.
— Ei, ei, vastasi hän herttaisesti, ja se valaisee usein kirkkaimmin silloin kuin maa on pimeä, sen olen minä itse kokenut.
Pastori puristi kiitollisesti hänen kättään, tuo lämmin osanotto teki hänelle niin hyvää, mutta kun hän innokkaasti kehoitti pastoria käymään saliin iltaselle, kiitti tämä ystävällisesti ja päättävästi: — Huomenna on myöskin päivä, rakas mamselli Rask.
— Mutta minun täytyy sanoa, että huomispäivä tapailee usein olemaan aika veijari, tuumi vanhus hymyillen, ainakin minun kelpo munakokkeliani kohtaan se on semmoinen!
Pastori hymyili: — Hyvää yötä, ystäväiseni!
— Hyvää yötä, hyvää yötä!
Pastori vetäysi noihin pieniin ylishuoneisiinsa, joissa hän asui, ne olivat matalia, varustettu vaaleaksi valaistuilla tiilikakluuneilla, huonekalut olivat mamselli Raskin vanhempain perintöä, ikkunain verhot omatekoisia. Makuuhuoneen ikkuna oli tuon hiljaisen kadun puolella ja siinä avautuvaa näköalaa rajoitti vanha keltaiseksi maalattu lauta-aita, jonka ylitse levittihe nyörinpunoja Paulsonin puutarhasta pistäyvät tuuheat oksat. Pastorilla ei ollutkaan siis tämän ikkunan ääressä juuri mitään näkemistä, mutta hän asettui siihen sen vuoksi, että sen edessä oli hänen kirjoituspöytänsä ja hän oli tottunut ajattelemaan ja työskentelemään juuri tässä paikassa.
Hän ei sytyttänyt kynttilää, mutta verhoomattoman ikkunan kautta tunkeusi kuun valo supistettuna valovirtana hänen alaskuuristauneen päänsä ylitse, hivautellen välkkyviä laineitaan tuolle kuluneelle mutta puhtaaksi pestylle lattialle ja noille seinillä riippuville, raamatullisia tapauksia kuvaaville kivipiirroksille. Mutta pastorin katse ei tarkannut näitä, se tähysi syvemmälle hänen istuessaan siinä liikkumattomana, vaipuneena aatemereen, jonka tämän päivän tapahtumat olivat panneet kuohuvaan liikkeesen.
Miten paljon olikaan tänään tapahtunut, kova musertava isku oli hänet aivan kuin maahan lysmistänyt. Hänen kaunis unelmansa maallisesta onnesta oli murrettu ja hajalleen revitty ja hänen sydämmensä vertavuotavat haavat kirvelivät. Mutta kaikki ei ollut siinä: ne sanat, jotka Anna lausui, olivat tulisina nuolina lävistäneet hänen sydämmensä tavalla, jota hän ei voinut selittää. Hän ajatteli koko kulunutta elämäänsä, miten hän köyhästä pojasta oli hellittämättömän taistelun kautta askel askeleelta päässyt eteenpäin, miten vakaisen taistelun hän oli kestänyt juuri nuorukaisijän kynnyksellä, jolloin hänen henkielämänsä sai suuntansa ja myös määräsi hänen maallisen kutsumuksensa. Tuo taistelu oli ollut hänelle ankara, lain raskaan taakan alle orjuuttava, ollen vähällä musertaa ja saattaa hänen epäilyksen partaalle. Mutta juuri silloin sai hän erään kristillismielisen toverinsa kautta tiedon vapauttavasta armosta, joka kohotti hänet valoon, vapauteen ja onneen. Oliko sitte ihme jos hän — tultuaan papiksi — tunsi itsensä pakotetuksi myös muille julistamaan tätä valtavan selittämätöntä armoa, joka oli hänen oma riemunsa ja autuutensa. Hän ei voinut tehdä toisin, hänen täytyi puhua sydämmensä kyllyydestä, vapauttaakseen ne, jotka vielä olivat, kuten hän itse muinen, sidottuna lain orjuuteen.
Hän ei itse mielestään kuulunut mihinkään erityiseen kirkolliseen puolueeseen, mutta pian huomasi hän kuitenkin aivan tietämättään liittyneensä oman mielipiteensä heimolaisiin. Muuan entinen lukutoveri, joka oli muuttanut mielipidettään ja antaunut lakitieteilijäksi, nimitti häntä eräänä päivänä "heränneeksi papiksi" ja vakuutti että hän nyt kuului mahtavaan ja laajalle levinneesen puolueesen. Hän ei ymmärtänyt sitä silloin, mutta sittemmin huomasi hän, että tuossa puheessa oli paljon totuutta, hän huomasi, että kaikkialla ojennettiin hänelle ystävällisiä käsiä ja toivotettiin tervetulleeksi. Lukuaikoinaan oli hän elänyt niukalla ruoalla ja palellut kehnoissa vaatteissa, nyt sai hän myötään hyvää tarkoittavia lahjoja, useinkaan aavistamatta kuka antaja oli, hän sai ainoastaan pienen viittauksen että lahjoittaja oli joku uskoveli tai pikemminkin — sisar.
Ystävänsä olivat neuvoneet häntä muuttamaan X:ään, eikä hän ollut koskaan tuntenut selvemmin kuinka joku näkymätön, katkeamaton side yhdisti tämän paikkakunnan samanuskoista joukkoa, joka nyt etsi hänessä henkistä keskipistettään. Kaikki nämä kohtelivat häntä mitä sydämmellisimmin — toisin ajattelevia ei hän juuri monia tuntenutkaan — eikä noilla tuhannenlaisilla ystävyydenosoituksilla ollut koskaan mitään rajaa. Ja ne viihdyttivät häntä, hän tunsi itsensä turvalliseksi ja onnelliseksi.
Mutta oliko kaikki todellakin hyvin, oliko kaikki kuin olla piti nyt kuin hän oli heittäynyt jonkunlaiseen lepotilaan? Nuo Annan sanat: "puhukaa vähemmin ja toimikaa enemmin", eivät antaneet hänelle rauhaa, levotonna vääntelihe hän muistellessaan niitä. Kenties rajoittuikin hänen vaikutuksensa enimmäkseen vain sanoihin; hän puhui niin mielellään juuri semmoista, joka liikutti sydäntä ja mahdollisesti olikin hän tämän kautta itse köyhtynyt saattamatta kuitenkaan ketään rikkaammaksi. Meidän oma henkemme voi nimittäin täten köyhtyä, ja siinäpä se juuri onkin vaara tarjona. Kenties oli hän myös liian paljon luottanut noihin hyviin ystäviinsä turvautumatta ollenkaan omaan arvosteluunsa tai tahtomatta itse omin silmin katsella asioita; hän oli myös luullut tarpeelliseksi olla luottamaton toisin ajattelevia kohtaan ja tuntenut itsensä välinpitämättömämmäksi heitä kuin omanuskoisiaan kohtaan. Hän ajatteli sitä, että jos hän aivan tietämättään pettikin itseään, jos hän olikin uinumaisillaan tuohon omaan varmuuteensa, tätä hän enimmän pelkäsi.
Oi Jumalani, Jumalani! kuului hänen yhteen puristetuilta huuliltaan. Sinä tunnet minun, sinä tiedät minun sisimmän pyrkimykseni, minun haluni aina ja kaikissa täyttää sinun tahtoasi, ja jos minä tietämättäni vaivun leväperäisyyteen ja hengelliseen velttouteen, jos inhimillisyys tahtoo sinun kuvasi himmentää, niin armahda minua ja anna minulle anteeksi. Auta niitä, joita minä heikkouteni ja suuren puuttuvaisuuteni tähden en onnistunut voittamaan sinulle ja siunaa minun heikko työni, niin että sinun kunniasi ja ihanuutesi tulisi kaikkialla ylistetyksi. "Anna Sinä, mitä tahdot, anna riemua, anna tuskaa, ainoastaan minun ruununi anna minulle viimmeiseksi!"
Eloton hiljaisuus vallitsi tuossa pienessä huoneessa ja ulkona tuolla rauhoittuneella kadulla, yksikään ihmisolento ei huomannut minkä rukoustaistelun tuo yksinäinen mies suoritti tänä kauniina elokuun yönä Jumalan kasvojen edessä. Ja kun hän muutamia tuntia myöhemmin nukkui vuoteellaan, levisi hänen vaaleille kasvoilleen samalla kertaa syvä ja voittoisa levollisuus. Se ei ollut uinuavan lapsen viatonta rauhaisuutta, se oli miehen rauhaisuutta, joka oli taistellut ja — voittanut. Sinä Jumalan sotilas: — Ole uskollinen kuolemaan asti, niin hän on sinulle elämän ruunun antava.
* * * * *
Kun Anna seuraavalla viikolla palasi kotiinsa, puhui äidin katse selvemmin kuin sanat, että hän tiesi pastorin kosinnan ja että hän myös tunsi tyttärensä vastauksen ja paheksui sitä.
— Voi, äiti, minä en voinut tehdä toisin, huusi tuo nuori tyttö heittäytyen äitinsä syliin; minä tiedän, että se oli sinun toivoasi vastaan, mutta pastori Törne on siksi hyvä ja vakava-perusteinen mies, ett'en minä voinut muuta kuin olla vilpitön häntä kohtaan — ja niin minun täytyi vastata kieltävästi.
— Minä tunnustan ujoilematta, että vanhempaasi hartain toivo oli nähdä sinun liittyvän tähän mieheen, vastasi äiti raukeasti. Minä olin aina ajatellut tyttöstäni papin rouvaksi; näes, äitilläkin voi joskus olla mielihaluja lastensa tulevaisuuden suhteen, ja niissä pettyminen koskee häneen tuntuvasti.
— Tulisina hiilinä lankee jokainen sinun sanasi minun sielulleni, nyyhkytti Anna raukka; sinä olet aina ollut niin hellä äiti ja nyt palkitsen minä sinun näin huonosti.
— Niin ei sinun pidä puhua, lapseni, sanoi Liina rouva lempeästi, äidinrakkaus ei odota mitään palkintoa, mutta kenties sinä et olekaan täydellä vakavuudella koetellut sydäntäsi?
— Minä en rakasta häntä, vastasi Anna tumman punastuksen kohotessa hänen poskilleen ja kaulalleen ja hän piilotti pelokkaasti päänsä äidin rintaa vasten.
— Niin ollen emme puhele tästä asiasta sen enempää, sanoi rouva Montell tavallisella tyyneydellään. Lupaa ainoastaan, että kohtelet aina pastori Törneä ystävällisesti, sinun tähtesi ei hänen pidä tarvita välttää meidän taloa.
— Sen lupaan, äiti!
— Hyvä, mutta älä itke nyt enää, tyttöseni, se on tarpeetonta tunteellisuutta. Hän suuteli tytärtään sydämmellisesti ja sillä oli keskustelu päätetty.
Anna tiesi nyt, ett'ei hänen äitinsä enää koskaan tulisi puhumaan tästä asiasta, hänen luonteensa mukaista ei ollut palautua alituisesti samaan aineesen kaikenlaisten, enemmän tai vähemmin haavoittavain viittausten muodossa, mutta hän tiesi nyt ensi kerran menetelleensä aivan vanhempainsa tahtoa vastaan, ja se juuri ahdisti hänen tunteellista mieltään. Muuten oli hänellä kyllin kärsimistä kaikista heidän seurusteluystäväinsä antamista pienistä syrjä-iskuista, kaikki tuntuivat olevan ihmeteltävän selvillä hänen salaisuudestaan, vaikk'ei hän voinut ollenkaan ymmärtää mitä tietä se olisi heidän tietoonsa tullut.
Rakkaalle kummitädilleen puhui Anna luonnollisestikin aivan perin-pohjaisesti asian ja tuli hyvin ihmeihinsä, kuullessaan että neuvoksetar jo kauvan oli aavistanut pastorin aikeet sekä arvannut syyn hänen muistettavaan käyntiinsä Merenlahdella. Tuo kunnon rouva olisi niinikään mielellään nähnyt Annan yhdistyvän pastoriin, joka hänessä aina oli herättänyt niin suurta myötätunnetta. Hän oli myös toisinaan toivonut, että nämä kaksi vaikuttaisivat molemmin puolin tehokkaasti toisiinsa, mutta kun tämä toivo nyt näytti häipyvän, ajatteli hän hiljaisuudessa, että Jumalalla on monta keinoa ja monta tietä vaikuttaakseen ihmissydämmeen ja että hän kyllä vielä voi tehdä hänen armaan kummityttönsäkin onnelliseksi sekä henkisessä että ajallisessa suhteessa. Pastori Törnellä oli kuitenkin oma sijansa hänen äidillisessä sydämmessään.
Nuoret näkivät toisensa tämän jälkeen monta kertaa, milloin kirkossa, milloin sunnuntaikoulussa, jonka pastori nykyjään ylellisesti kertyneiden toimien tähden oli jättänyt lastenopettaja Johanssonnille, sitte vielä erityisesti vanhan Ringvallin rouvan luona, jonne pastori oli kutsuttu jakamaan tuolle väsyneelle pyhiinvaeltajalle sekä hänen lapsilleen ja lastensa lapsille Herran ehtoollista, matkaevästä tuolle pitkälle matkalle, jolle vanhus pian tämän jälkeen antausi.
Nuori pastori näyttäysi aina Annaa kohtaan ystävälliseltä ja huomaavaiselta, vaikka hänen seuraansa ei hän, kuten luonnollistakin oli, enää pyrkinyt.
Suurta iloa tuotti Annalle syksyllä veljensä kotiintulo. Hän oli nimittäin kirjoittanut isälle ja pyytänyt saada olla vuoden umpeen matkallaan, mutta saanut jyrkän kiellon ja kehoituksen palata kotiin eikä vetelehtäen kuluttaa kallista aikaa pitemmälti.
Siten sukeutui niin, että nuori Juho herra koteutui eräänä päivänä X:ään uusimuotisena "ulkomaalaisena", kuten ihmiset sanoivat, iloisena ja elonhehkuisena, aivanpa entistään kauniimpana äidin mielestä, joka ei voinut katsella ylpeydettä tuota uljasta vartta ja sulavasti kannettua päätä, joka niin karskisti kohosi hänen leveiltä voimakkailta harteiltaan. Hänessä ei ollut mitään isän näköistä, kaikki oli jäljennöstä äidistä itsestään.
Anna oli onnellinen, hän voi tuntikausittain istua ja kuunnella veljen kertovan matkoistaan, hän tunsi itsensä niin sydämmellisen tyytyväiseksi veljensä kuiskatessa ettei kukaan ymmärtänyt häntä niin hyvin kuin "hänen pieni, kiltti siskonsa". He kävelivät usein yhdessä ja suunnittelivat, että Juhon pitäisi Annalle lähettämäinsä pitkäin kirjeitten pohjalla kirjoittaa matkakuvauksia, ja hänestä tuntui niin riemuisalta nähdessään veikon tahtovan kokonaan unohtaa vanhat tapansa ja tulla vakautuneeksi mieheksi. Isä näki jo hengessä Montell nuoremman nousevan hänen tilalleen tuon arvokkaan liikkeen johtajaksi ja Liina rouva taasen heitti tutkivia silmäyksiä kaupungin tyttäriin, löytääkseen hänelle arvokkaan puolison.
Anna ei ajatellut niin pitkälle, hän oli tyytyväinen olevaiseen riemuun, mutta kuitenkin toivoi hän parasta kaiken senkin suhteen mitä tulevaisuus oli mukanaan tuova, vaikka hänen katsettaan tahtoi himmentää muuan varjo, joka hiljaisena, uhkaavana pilvenä kohosi veljen otsalle. Eräänä hämärähetkenä, jolloin he kylmästä vihmasateesta huolimatta olivat tavallisella kävelyllään, katkasi Juho vihdoin tuon tässä suhteessa siskoaankin kohtaan osoittamansa vaiteliaisuuden. Hän valitti katkerasti sitä, että isä oli kieltänyt hänen pysähtymästä pitemmälti ulkomailla ja muuten nureksi hän koko elonkohtaloaan yleensä: nuo ahtaat pikkukaupunkilais-olot tuntuivat hänestä nyt aivan sietämättömiltä sen jälkeen kuin hän oli saanut nauttia vapautta siellä ulkona, hänen täytyi tunnustaa, että tuo tuleva vaikutus ala, jota hänelle tyrkytettiin, näyttäysi nyt aivan mahdottomalta, se painoi hänen sieluaan, se tuntui hänestä jonkunlaiselta ilkeältä kummitukselta.
— Sinä saat vielä nähdä, Anna, virkkoi hän, että minä joko tulen hulluksi tai päätän katuojaan!
Anna kehoitti häntä puhumaan kaikki rehellisesti isälle, vaikk'ei hänellä itselläänkään ollut juuri toiveita sen onnistumisesta.
— Entä sitten? kysyi Juho katkerasti, — jos isä antaisikin minulle vapauden vaihtaa ammattia, niin mille alalle minä antautuisin, sillä minä olen varsin kasvatettu konttorijakkaraa varten.
Anna aivan kauhistui hänen apeamielisyyttään ja koetti kaikin tavoin lohduttaa häntä puhuen vanhempain suuresta rakkaudesta lapsiaan kohtaan ja miten paljon he toivoivat pojastaan. Konttoorityö ei häntä miellyttänyt ja kuitenkin oli hänellä velvollisuuden täyttämisessä vanhempiaan kohtaan niin paljon semmoista, jonka eteen kannatti elää. Mutta Annan sanat tuntuivat luiskahtavan hänen ohitsensa ja kun Anna vanhastaan tiesi että siveyssaarnat tekivät hänet vain niskoittelevaksi ja ivalliseksi, keskeytti hän tykkänään kaikki, joka voisi vähentää veljen luottavaisuutta häneen. Kaikissa tapauksissa oli jo sekin hyvä kun hän tahtoi edes puhua murheistaan jollekin.
Tämä suru veljensä tähden ja hänen oma pitkällinen sieluntaistelunsa riudutti vihdoin hänen terveytensä, niin että neuvoksetar levottomuudella puhui hänen kalpeista poskistaan. Sen vuoksi uskalsikin hän vain viitata veljensä mielenapeaan, sillä tämä oli kovin hellätunteinen eikä suvainnut kennenkään huolehtivan hänen mielipiteistään ja ajatuksistaan. Annan täytyi siis yksin kantaa taakkansa, sillä ei edes äitikään huomannut Juhon mielentilaa. Hän, samoin kuin isäkin, oli tyytyväinen kun näki poikansa välttävän tuota entistä iloista toveriseuraa ja ainoastaan silloin tälläin huvittelevan metsästämällä kaupungin läheistössä Sormusen vanhimman pojan, hänen "aseenkantajansa" kanssa, kuten hänellä oli tapana sanoa.
Annalla oli surullinen joulu, tosin syötiin ja juotiin kuten tavallisesti heimolaisten ja ystäväin luona ja vietettiin joulujuhlallisuuksia sunnuntaikoulussa ja lähetysyhdistyksessä, mutta sydäntuskaa tuottavaa oli tulla kotiin ja tavata Juhon synkkää katsetta hänen ollessaan vaipuneena jonkun kirjan tai sanomalehden lukemiseen. Hän oli muutenkin tullut niin hirveän ärtyiseksi ja pisteliääksi että oli melkein mahdoton seurustella hänen kanssaan, pari kolme kertaa oli jo ollut pieniä yhteensattumisiakin isän kanssa ja Annasta näytti kuin häntä myöskin vaivaisi joku ruumiillinen kivulloisuus, kenties joku hermosairaus. Hän olisi mielellään kysynyt neuvoa talon hyvältä ystävältä tohtori Westeriltä, mutta rautahermoinen Liina rouva ei voinut ollenkaan käsittää koko asiaa, hän luuli Juhon vain oppineen ulkomailla huonoja tapoja, mutta meidän pitää ohjata kehnoa luonnettamme ja harjaantua itsensä hallitsemiseen j.n.e. Taaskin vanha juttu: huolimatta syvästä, palavasta rakkaudestaan lapsiaan kohtaan, ei hän taasenkaan heitä ymmärtänyt.
* * * * *
— Miten Juho viipyy kauvan tällä kertaa, sanoi Anna eräänä aamuna Uudenvuoden jälkeen, mennen ikkunan luo ja silmäillen levottomasti Suurelle-kadulle. — Toinen vuorokausi on jo kulumassa sitte kun hän läksi, eikä Kalle Sormunenkaan ole hänen kanssaan, minä tapasin Kallen eilen.
— Juho lie hyvinkin entiseen tapaansa majoittunut johonkin talonpoikaistaloon, vastasi Liina rouva tyynesti; kenties hänellä on ollut hyvä metsästysonni. Tuletko sinä mukaan rouva Blomgrénin luo edellä puolisen.
— Minulla on nuottien kirjoittamista sunnuntaikoulua varten, äitihän tietänee että minä ja opettaja olemme alkaneet harjoittaa lapsille myös laulua?
— No siinä tapauksessa voit jäädä kotiin, ja jos Juho tulee, niin on kyökkipiialla pieni lämmin aamiainen valmiina, minä olen niin toimittanut.
Anna seurasi äitiään eteiseen, mutta meni sitte ainakin viidennen kerran ikkunaan, hän tunsi niin selittämätöntä levottomuutta veljensä tähden, ett'ei hän voinut sitä millään järkevillä syillä tukahuttaa. Ja koko yön oli hän nähnyt tuskallisia unia, veli ei ollut viipynyt niin kauvan millään metsästysretkellä.
Hän koetti käydä työhön käsiksi, mutta siitäkään ei tahtonut tulla mitään, sitte harjoitti hän erästä virttä urkujen säestyksellä, mutta kääntyi kuitenkin aina lopuksi ikkunaan. Siten tulikin hän ensimmäisenä huomanneeksi miten muuatta yksinkertaista, lammasnahkaisella rekiverholla peitettyä talonpoikaisrekeä ajettiin kartanolle. Tuulena törmäsi hän eteiseen ja portaita alas, vaistomaisesti aavistaen jotain riensi hän re'en luo juuri silloin kun kyytimies pysäytti hevosen. Näytti kuin hänen pelkonsa olisi arvannut, että joku onnettomuus oli tapahtunut. Ja siellä makasikin hänen Juho veljensä peitteen alla mitä elottomimpana, pää kääreesen kiedottuna.
— Onko hän kuollut? kysyi hän kääntyen konemaisesti kyytimieheen.
— Ei luullakseni, ainakin aamulla, kun me löysimme hänet pyssynsä vierestä meidän metsästä, männikön alalaidasta, eli hän. Korkeintaan luulen nuoren herran pyörtyneen.
Kiitäen hivelti Anna noutamaan palvelusväkeä kantamaan haavotettua sisään ja lähetti sitte heti äitiä hakemaan. Rouva olikin jo kotiintulossa ja ilmausi tuota pikaa tuohon pieneen joukkoon, joka oli keräytynyt ruokasalin sohvan ympärille, mille talon nuori herra oli laskettu.
— Ah, äiti, Jumalan kiitos jotta tulit niin pian! huudahti Anna.
Äiti viskasi päältään kallisarvoisen turkkiviittansa ja polvistui poikansa viereen, vetäen hänen liikkumatonta päätään puoleensa. Mutta tämä pieni liike hellitti tuota väliaikaista sidettä ja muutamia pisaroita mustaa sakeaa verta tunkeusi pienestä takaraivossa olevasta haavasta ja putosi Liina rouvan hienolle pitsireunustalle.
— Kiireesti tohtori Westeriä hakemaan, kuiskasi hän, painaen sormellaan lujasti haavaa. Tämä kipua tuottava liike sekä Annan käyttämä kylmä vesi herätti sairaan tajuttomuudestaan.
Hän katseli harhaillen ympärilleen ja sanoi tuskin kuultavasti: — Missä minä olen?
— Kotona poikaseni, koeta olla tyyneenä, sinä olet hiukan loukannut itseäsi, mutta tohtori Wester tulee pian katsomaan vammaasi. Hänen äänensä ilmaisi hillittyä levollisuutta ja Anna aivan ihmetteli kuinka hän ei hetkeksikään kadottanut malttiaan, vaan puhui yhtä tyyneesti kuin tavallisesti.
Pian oli nuori mies toimitettu omalle vuoteelleen, mutta kun häntä kannettiin huoneesensa, valitti hän ääneensä, niin että Anna ihmetteli miten tuo näköjään niin vähäpätöinen haava voi tuottaa semmoista kipua. Tohtori Wester, vanha, kokenut, jonkunverran ärtyisä lääkäri tuli viivyttelemättä, tutki haavan mitä huolekkaimmasti ja kävi sitä tehdessään yhä ajattelevammaksi.
— Tuo pieni haava takaraivossa on kuulan tekemä!
Rouva Montell nyökäytti myöntäen, Annan katse oli hievahtamattomasti kiintynyt lääkärin huuliin.
— Kuula pitänee kaiketi ottaa pois? kysyi äiti.
— Hm, omituista kyllä on se nähtävästi tullut itsekseen ulos, täällä on pieni reikä tukanrajan alapuolella, mutta ruumis näyttää saaneen tuntuvamman kolauksen!
— Mies, joka toi hänet kotiin, kertoi että hän luultavasti on luisunut korkeata vuoren rinnettä alas, sanoi Anna vaalein huulin.
— Kas niin, se on siis selvää, hän on kaatunut ja lau'ettanut siten pyssynsä tapaturmaisesti ja me voimme tässä nähdä tuon onnettoman metsästysretken lopun, mumisi vanha eläinystävällinen lääkäri.
— Me voimme siis hyvinkin peljätä haavakuumetta? kysyi äiti.
Tohtori nyökäytti myöntävästi. —
— Sanokaa vain miten minun tulee häntä hoitaa, minä en ole mitään unhottava.
— Ette kyllä, sen tiedän, te olette oivallinen sairaanhoitaja, Liina rouva; mutta alkakaa nyt ensin tuosta nuoresta neidistä, joka on pyörtymäisillään — ei tarvitse nähdä kuin pennin lantin kokoisen haavan, niin jo alkaa huulet vaaleta, varsin on toisista aineista kuin äiti.
Anna oli tarttunut käsiksi muutamaan tuolinselustimeen ja piti siitä suonenvetoisesti kiinni, mutta häntä ei saanut vaalenemaan tuon pienen haavan näkeminen, vaan muuan toinen ajatus, kauhea, hirvittävä aavistus. Tohtori oli selittänyt miten pyssy oli tapaturmassa lauennut veljen kaatuessa vuoren rinteellä ja sanonut "se on siis selvää", hän huomasi myös äidin luulevan sen vahingossa tapahtuneen, mutta mitä voisi, mitä uskaltaisi hän itse ajatella tästä? Juho oli ollut niin sairalloinen ja alakuloinen, ajatus että hän hetkisen epäilyksen valtaamana — hän ei kyennyt ajattelemaan sen pitemmälle, hänen silmänsä sulkeutuivat ja kuin unessa kuuli hän tohtorin sanovan: — Antakaa hänelle lasi vettä, se on samalla ohitse!
— Ei, ei! vastasi hän, kirvahtaen suoraksi voimiaan ponnistaen — minä en pyörry.
— Niin no, vaan kaukana ei se missään tapauksessa ollut, pikku ystäväiseni, sanoi tuo tuikea ukko ystävällisesti. Anna oli ollut hänen oikea lemmikkinsä aina siitä pitäin kun hänen onnistui pelastaa tyttönen kuristustaudista lapsena ollessaan.
Tuskaisia ja levottomia olivat seuraavat tunnit; Juho makasi lähes koko ajan huumoksissa, herra Montell käveli käsiään väännellen ympäri huonetta äidin istuessa koko ajan sairaan vuoteen vieressä ja tarkatessa pienempiäkin muutoksia. Hän suvaitsi Annan tuskin ojentavan kättään avuksi sairaanhoidossa: — Minä olen niin tottunut siihen — sanoi hän tyynen estävästi ja kun isään ei vaikuttaneet mitkään lohdutukset eikä osaaottavat sanat, jäi tuo nuori tyttö kokonaan omia pelottavia ajatuksiaan akkiloimaan.
Kyytimieheltä oli luonollisestikin kyselty kaikkea aivan perinpohjaisesti ennenkun häntä päästettiin lähtemään.
— Nuorella herralla on tapana metsästysmatkoilla ollessaan tulla usein heidän taloonsa ja pyytää kuppi kahvia tai lasi maitoa, kertoi mies. Edellisenä päivänä oli hän puolenpäivän tienoissa ollut heillä ja tilannut itselleen yömajan, mutta kun ei häntä illalla kuulunut tulevaksi, luultiin hänen yöpyneen jonnekin muualla. Aamulla ani varhain, kuin isäntä miehineen meni metsään hakkuulle, löysivät he hänet lumelta aivan sen äkkisyvän jyrkänteen alta, jota kansa nimittää "Velhovuoreksi". Lumessa olevista jäljistä voi selvään nähdä kuinka hän oli luisunut alas kallionsyrjältä, joka todellisuudessa oli aivan sileän jääiljangon peittämä, vaikka sen päälle oli päivällä höytyellyt hiukan lunta; kallionhalkeimessa kasvoi muuan mutkikas mänty ja rikkirepeytyneestä hihan kyynäspäästä näkyi, että se oli tarttunut siihen kiinni, ja silloin oli hänen pyssynsä lauennut. Kun he löysivät hänen, makasi hän levitetyin käsin suullaan maassa, se oli oikea Jumalan varjelus, ett'ei hän paleltunut yöllä, mutta hänellä oli lammasnahkainen takki ja, kummallista kyllä, oli ilmakin illan tullen leutoutunut.
Siinä oli melkein kaikki mitä he saivat tietää tapahtuneesta onnettomuudesta, mutta asian syvällisintä puolta ei voinut kukaan, ei kyytimies eikä kukaan muu valaista, ajatteli Anna vapisevin sydämmin.
Seuraavana päivänä kävi tohtori uudelleen sairaan luona, näyttäen Annan mielestä yhtä arvelevalta kuin ensi kerrallakin; äiti taasen huolehti ainoastaan haavakuumeen tähden, hän ei näyttänyt ollenkaan ajattelevan lääkärin selitystä kaatumisesta ja loukkaantumisesta, joka oli tullut nuoren metsästäjän osaksi. Anna yksin huomasi, että lääkäriä ei huolestuttanut kuulan tekemä vaikutus tai sen seuraukset, ja kun tohtori otti hyvästinsä, hiipi hän hänen jälkeensä eteiseen.
— Paras setä, kuiskasi hän hivauttaen kätensä hänen käsivarteensa.
— No, mitä pikku ystäväiseni nyt asioipi, tahtooko hän lääkkeitä hermopuuskauksille, vai? Vanhuksen halu heittäytyä leikkisille katosi kuitenkin heti katsottuaan hänen rukoileviin silmiinsä: — Puhu, lapseni, kehoitti hän.
— Minä haluaisin mielelläni tietää — hän pysähtyi tähän, vetäen syvemmin henkeään, mutta jatkoi sitte päättävästi — minä rukoilen, sanokaa minulle onko Juhon tila hengenvaarallinen?
— Hm, hm — niin — minulla ei ole koskaan tapana hätäillä tuomioissani, vastasi ukko, kiinnitellen hitaasti hansikkaittensa nappeja; — tuo pieni haava on tosin vähäpätöinen asia, mutta — —
— Kenties Juho vahingoitti itsensä pudotessaan? ehätti Anna vapisevin huulin.
— Siinä osasi hän oikeaan, Juho lienee saanut jonkun sisäisen vamman.
— Ja se on hyvin vaarallinen?
Tohtori tarttui äkkiä hänen molempiin käsiinsä, vei hänet täyteen lampunvaloon ja katseli tutkien hänen vaaleihin, tuskanilmeisiin kasvoihinsa. — Luulenpa parhaaksi ilmaista hänelle totuuden, mutisi hän. Tuo nuori pillomus tuolla sisällä — hän näytti kädellään sairaan huoneesen — olisi tehnyt viisaimmin, jos hän ei koskaan olisi lähtenyt metsälle viattomia eläimiä vainoamaan kun ei hänellä kerran ole sen vakauneempaa aistia ja tottumusta metsän polkuja astella. Nyt hän on siten saattanut omaisilleen sydämmen surua — eikä hänellä, poikarukalla, ole sen pahempi enää monia päiviä jäljellä.
Anna ei huutanut, vaikka tohtori sitä puolittain pelkäsi, mutta sen sijaan näki hän miten raju puistutus hivahutti koko hänen ruumistaan.
— Voitteko te kestää sen lapseni? kysyi tuo töykeä ukko milt'ei hellästi.
— Minun täytyy, — hän puristi kovasti tohtorin käsiä jäähyväisiksi ja lähti, kiiti varjona omaan yksinäiseen huoneesensa, tarttui molemmin käsin päähänsä sekä seisoi moniaita hetkiä liikkumatonna, melkein tiedotonna.
— Hän kuolee itsemurhaajana — tunkeusi hänen yhteenpuristettujen huuliensa lomitse, sitte vaipui hän aivan kasaan kuin murtunut ruoko noiden hirvittäväin sanain soidessa kuolonkellona hänen korvissaan. Voi, jos Juho vielä hetkiseksi havautuisi täyteen tietoisuuteen, jos hän uskaltaisi kysyä! Hänen sieluntuskansa oli niin suuri, ett'ei hän luullut voivansa kestää tämän epävarmuuden painoa. Mutta vanhempien ei tule saada mitään tietää; ja se tieto, että heidän poikansa täytyy kuolla, olisi kyllin voimakas musertamaan heidät. Miten surullista onkaan elämä, hän oli niin usein kuullut maailmaa sanottavan "murheen laaksoksi", nyt ymmärsi hän täydellisesti noiden sanojen merkityksen, sillä taivas oli suljettu kuin rautaovi ja Jumala äärettömän kaukana. Hän ei rukoillut, hänellä ei ollut sanoja siihen.
Äiti ei tahtonut sallia hänen valvoa yöllä, mutta hetkeksikään ei hän kuitenkaan voinut silmiään ummistaa ja aamupuoleen hiipi hän hiljaan sairaan huoneesen. Äiti viittasi häntä luokseen: — Sinä voit tulla hetkiseksi minun tilalleni, Anna, kuiskasi hän, minun pitää mennä puhelemaan isärukan kanssa, joka on pitkin yötä käynyt täällä katsomassa.
— Eikö äiti tarvitsisi levätä hetkisen?
— En, minä en tunne ollenkaan itseäni väsyneeksi, minä olen niin voimakas, kuten tiedät. — Ja kaikesta levottomuudesta ja kahden yön valvomisesta huolimatta näyttikin hän aivan terveeltä ja reippaalta. — Täällä on minun kutimeni, kaidenna säären kohdalta joka seitsemännellä kierroksella.
Anna katseli hetkisen tuota pitkää, harmaata "lähetyssukkaa", sitte asetti hän sen huoahtain pois luotaan, hänellä ei ollut äidin tavatonta, kaikissa olosuhteissa kukistumatonta tointa. Sairas liikutti itseään ja valitti hiljaa. Anna kumartui hänen ylitsensä kuiskaten mitä vienoimmalla, hellimmällä äänellä hänen nimensä, ja kuin hänen lemmenvoimaisen tahtonsa tenhoamana avasi sairas hitaasti silmänsä ja katsoi häntä aivan selvä-ilmeisellä katseella.
— Pikku siskoseni — sanoi hän soinnuttomasti, ääntäminen näytti tuottavan hänelle kipuja.
— Armas Juho! — Hän polvistui vuoteen viereen, niin että hänen kasvonsa olivat milt'ei veljen kasvojen vieressä tyynyllä: — sinä et tiedä miten levoton minä olin sinun tähtesi eilispäivänä, kuiskasi hän, minä aavistin, että joku onnettomuus oli kohdannut sinua.
Juho tarttui lujasti hänen käteensä: — minä olin hyvin alakuloinen sinä päivänä, mumisi hän, en tietänyt mitä tahdoin. Katsohan, elämä näytti minusta liian raskaalta ja minä — — —
Anna tunsi miten jääkylmä puistutus hivautti hänen ruumistaan, mutta hän pakotti itseään ja sanoi mitä vienoimmalla äänellä: — Mitä ajattelitkaan, oma, rakas veljeni?
— Vetäydy pois, Anna — sanoi hän tukehtuneella äänellä — minä olin päättänyt ampua luodin otsaani!
Mutta Annapa ei poistunutkaan, hän painautui sen sijaan yhä lähemmä ja kiersi kätensä hänen kaulalleen: — Sinähän et kuitenkaan ampunut, Juho?
— En, sitä en tehnyt, minä ajattelin sinua, pikku sisarueni, ja äitiä. Muistatko muuatta kertaa lapsuudestani, jolloin putosin heinäladon rappusilta! Kaikki luulivat minua kuolleeksi, mutta minä ainoastaan pyörryin, ja kun toivuin, seisoi äiti ylitseni kumartuneena, silmissä katse, jota en koskaan voi unhottaa — ja juuri tuo katse se pidätti minua nytkin.
Anna painalsi yhä uudelleen ja uudelleen huulensa veljen huulia vasten, hän ei voinut puhua, vaan siltä tuntui kuin olisi ääretön paino äkkiä irtaunut hänen harteiltaan ja hänen äsken elottomasta sielustaan kohosi nyt juhlivia ylistys- ja riemuvirsiä kohti korkeutta. Nyt tuli hän ajatelleeksi myös sitä, että puheleminen saattoi olla vaarallista hänen veljelleen, koska se näkyi niin vaikealta; mutta jos tämä keskustelu lyhentäisikin hänen elämäänsä, ei hän sittekään olisi tahtonut välttää sitä, hän tunsi tämän jälkeen voivansa kestää vaikka mitä, kunhan vain tuo kauhea mahdollisuus oli häipynyt. Kun Juho tahtoi ruveta kertomaan miten tuo tapahtuma oli sukeutunut, pani Anna hymyillen sormensa hänen huulilleen ja kertoi itse mitä hän oli kuullut kyytimieheltä, jolle veli nyökäytti myöntävästi, hänellä oli tuohon kaikkeen ainoastaan joitakuita pikkuseikkoja lisättävänä.
Kun äiti palasi, huomasi hän potilaan melkoista reippaammaksi, niin että sekä hän että isä siitä suuresti riemastuivat. Annan sydäntä kirvelti kuitenkin tätä nähdessään, sillä hän muisti tohtorin sanoja; mutta toivon ääni kuiski hänelle että kokeneinkaan lääkäri ei ole kuitenkaan mikään Jumala ja se rohkaisi häntä suuressa määrässä.
Kummallista kyllä ei tuo vanha lääkäri lausunut mitään erikoista iloa tai ihmettelyä tuon heidän mielestään Juhon tilassa huomattavan melkoisen tervehtymisen johdosta, syvä poimu asui edelleenkin hänen tuuheain kulmakarvainsa välillä ja Annan täytyi itsekseen myöntää ett'ei se näyttänyt ollenkaan ilahuttavalta.
— Kunhan vain vapauduttaisiin tuosta kuumeesta, tuumitteli äiti luottoisesti. Tohtori vaikeni ja Juho sulki raukeasti silmänsä.
Kun Liina rouvaa heti tämän jälkeen kutsuttiin pois, kävi Anna hänen tilalleen. Silloin sanoi tuo nuori mies äkkiä: — Kun ihminen seisoo haudan reunalla, näyttää elämä pikku murheineen aivan toisenlaiselta kuin sitä ennen!
Anna katsoi häntä hämmästyneenä. Juho vastasi hänen katseesensa suruvoittoisesti hymyillen: — Tiedätkö, pikku sisarueni, että ihmissydän on kumman horjuva, sanoi hän hiljaa; minä olen kaiken aikaa aihkaillut huolissani ja antanut niiden raskauttaa itseäni siinä määrässä, jotta olin vähällä väkivaltaisesti vapauttaa itseni niistä, mutta nyt, kun todella seison kuolon kynnyksellä, huomaan että on kuitenkin jotain, jonka eteen kannattaa elää.
— Oletko sitte niin varma kuolemastasi, rakas Juho? kysyi hän.
— Näeppäs, Anna, vastasi hän, minä tunnen, että minä olen tavalla tai toisella turmeltunut ja ukko Westerin sanoista ymmärsin samaa, en voi kertoa miten pieninkin liike vaivaa minua, minä olen aivan musertunut. Äiti rukka, hänellä kun on niin hyvä toivo!
Tämä oli myös totta. Rouva Montell tyyneine luonteineen katseli asiaa yleensä parhaalta puolelta ja kun hänen tapaturman tuottama ensi hämmästyksensä oli asettunut, ei hänessä ollut pienintäkään pelvon vivahdusta siitä ett'ei poika hänen huolekkaalla hoidollaan pian tervehtyisi ennalleen. Olihan hän nuori ja tavattoman lujarakenteinen, melkein kuin äiti itse, eikä hän sitä paitsi ollut koskaan sairastanut, siksi ei hän voinutkaan uskoa, että kuolema nyt juuri ja juuri tämän onnettomuuden kautta hänet yllättäisi.
Anna kärsi sanomattomasti tästä varmatoiveisuudesta, vaikk'ei hänellä kuitenkaan itselläänkään ollut uskallusta sitä epäillä, vaikka hän kyllä peittelemättä näyttikin levottomuuttaan sairaan tähden.
— Minun armas tyttöseni on aina ollut taipuisa katsomaan kaikkia mustalta puoleltaan — oli rouva Montellin ainoa vastaus tyttärensä arveluttaviin viittauksiin. Seuraavana päivänä oli Juho entistään raukeampi ja makasi enimmäkseen horroksen tapaisessa uinailussa. Iltasella, kun Anna taasen hetkisen istui hänen luonaan, valitti hän isosti.
— Miten voit, rakas ystäväiseni? kysyi Anna hellän levottomasti.
— Minulla on luullakseni tänään ollut enemmin tuskia.
Anna katseli tutkivasti hänen tuskanilmeisiä piirteitään, jotka vielä äsken loistivat terveyttä ja eloa, hänen sydäntään puristi ja ahdisti tuska, sillä hänestä näytti kuolema joka silmänräpäys hiipivän lähemmä ja hän ei tietänyt tunsiko veli tätä peljättävää totuutta.
Kuin vastaukseksi näihin hiljaisiin ajatuksiin sanoi sairas äkkiä sortuneella äänellään: — Kuolema tuntuu kovalta, pikku sisareni, kun meillä on ollut kyllin kaikkea täällä ja siellä toisella puolella ei ole mitään odotettavissa, jos nimittäin mitään on olemassakaan! Kenties onkin kaikki vain kaunista lohdutussaarnaa, jota teidän pappinne tarjoo hurskaille sieluille. Niin, niin, Anna, älä näytä ollenkaan niin hämmästyneeltä, sillä minusta on näyttänyt kuin sinä olisit itsekin suuresti epäillyt pappien saarnain totuutta.
— Ah, rakas Juho — hän kumarsihe alas ja otti hänen vaipuneen kätensä omiinsa — minua on monet epäillykset ahdistaneet, mutta varmuus siitä, että on Jumala, tuomio ja tulevainen elämä, on aina säilynyt järkkymättömänä taistelevassa sielussani. Katsoppas, minä luulen loukkaantuneeni muotoon ja siten jouduin vieraantumaan koko opin rikkaasta sisällöstä, mutta näinä pimeinä, synkkinä päivinä, rakas veikkoni, on Jumala sallinut valkeutensa valistaa minua ja suuresta rakkaudestaan johtanut minut Vapahtajan luo. Nyt tuntuu kaikki minusta niin valoisalta, ja rehellisesti, epäilemättä voin nyt sanoa: minä uskon, uskon Jumalan ijankaikkisesti armahtavan laupeuden Jeesuksessa Kristuksessa. Kyynelet tulvivat hänen poskilleen, mutta hänen silmistään loisti sisäinen kirkastus.
Juho naurahti surunvoittoisesti. — Se on siis hyväksi sinulle, pikku siskoni, koska se tekee sinut onnelliseksi, sanoi hän hiljaan.
— Jos sinäkin voisit tulla samanlaiseksi, Juho, kuiskasi hän; haluaisitko sinä puhutella pastori Törneä.
Hänen kasvonsa sävähtivät jäykiksi ja kylmiksi: — Ei, sanoi hän tuimasti; sen verran olen minä pitkin elämääni kiusautunut pappeihin ja heidän puheisinsa ett'en minä halua ketään heistä luokseni kuolinhetkenäni. Jos kenenkään ihmisen sanoihin voin luottaa, niin voin juuri sinun sanoihisi, Anna; mutta toisen vakuutus ei voi auttaa toista kuolonsyvyyden ylitse ja mitä luulisit sinä muuten tämmöisellä maailmanlapsella kuin minulla voivan olla odotettavana siellä toisella puolella? — Hän puhui tavattoman tyynesti, mutta niin jäätävän toivottomasti, että Annan sydän oli tuskasta haljeta; pakottavana kaipuuna ikävöi hän kaunopuheisuuden lahjaa, voidakseen mitä palavimmilla sanoilla johtaa hänen sielunsa armon lähteelle. Mutta hänen kielensä oli kuin kiinni sidottuna ja suuren heikkoutensa tunnossa turvautui hän Jumalan rajattomaan laupeuteen: — Herra Jeesus, auta meitä! tunkeusi hänen vapisevilta huuliltaan.
Kun tohtori Wester seuraavana aamupäivänä astui sairaan huoneesen, havaitsi hänen tarkka silmänsä, että tavaton muutos oli tapahtunut sairaan tilassa. Piirteet olivat käyneet teräviksi, silmät elottomiksi ja sisäänpainuneiksi sekä iho kellahtavaksi, kaikista näkyi että kuolon työ oli jo alkanut.
— Minusta tuntuu Juho tänään puhuvan paljon helpommin, sanoi rouva Montell toiveikkaasti. Yöllä hän niinikään nukkui useita tuntia.
Tuo kokenut lääkäri läheni sairasta ja tarttui hänen herpouneesen käteensä, hänen tutkiva silmänsä kiinnittyi noihin tyynyllä lepääviin vaaleihin kasvoihin ja kun hän kohtasi äkkiä nuoren miehen katseen, ymmärsi hän sanoitta niiden selvää kieltä: — Sanokaa hänelle, että kuolontaistelu on käynnissä. Sairaasta kohotti hän katseensa pääpuolessa seisovaan Annaan ja havaitsi hänenkin kasvoillaan tuon saman visseyden, äiti yksin istui rauhaisana kuolinvuoteen vieressä.
— Ehkä me annamme nuorelle ystävällemme jotain rauhoittavaa, sanoi hän ja tuossa karmeassa äänessä voi huomata harvinaisen, väräjän soinnun; — hän tarvitsee ennen kaikkea — lepoa. Hän laski harmajan päänsä alas, asettaen korvansa sairaan rintaa vasten, oliko se todellakin vielä nuorukaissydän, joka tykkäeli noin raukean väsähtäneesti!
— Valmistakaa häntä varovasti, sanoi Juho soinnuttomalla äänellä hänen korvaansa. Tohtori nyökäytti päätään ja rouva Montell seurasi häntä ulos.
— Äiti parka, hetki on tullut, kuiskasi Juho.
— Jumala häntä vahvistakoon! sanoi Anna, ottaen Juhon käden omaansa.
— Minä olen tuumaillut paljon eilistä keskusteluamme, sanoi hän vaivaloisesti; tiedätkö, siskoseni, minäkin luulen etsineeni Jumalaa, vaikka tosin omalla tavallani, ja löytäneeni hänen käsialaansa taiteen suuruudessa, kaikessa luonnossa ilmenevässä kauneudessa. Minä en tietänyt sitä silloin, mutta nyt ymmärrän minä, että minussa on aina ollut salainen ikävöiminen jonkun korkeamman perään, minä nimitin sitä ihanteeksi, mutta mikä sitte on meidän korkein, ylevin ihanteemme, joll'ei juuri — Jumala. Jos me kerran uskomme hänen olevan olemassa, niin täytyy meidän myös olettaa, että kerran tulee tuomio, jossa jokainen saa töittensä jälkeen, mutta Jumala ja syntiset, Anna — — —
— On olemassa välittäjä Jumalan ja meidän välillämme, Jeesus Kristus, vastasi Anna juhlallisesti.
— Minä en tiedä, jos minä voin käsittää sitä, sanoi hän surullisesti — minun ajatusvoimani on sammumaisillaan.
— Mutta Vapahtaja voi käsittää sinua, rakas veljeni, vastasi hän sydämmellisesti yhä kasvavalla luottavaisuudella. — Hän on sanonut "rukoilkaat, niin te saatte" ja minä olen lakkaamatta rukoillut Herraa sinun tähtesi.
Samalla hetkellä tuli äiti sisään, hän ei mennyt kuten tavallisesti vuodetta kohti, vaan suoraa päätä ikkunan luo, jonka alaslasketut verhot hän veti ylös, päästäen siten talvipäivän hämäränomaisen valon virtaamaan huoneesen. Sitte läheni hän askel askeleelta sairasta, tutkivain silmäystensä tarkastellessa hänen kasvojaan. Ja mitä kauvemmin hän katseli, sitä varmemmaksi hän tuli lääkäriltä äsken kuulemainsa totuudesta. Hän oli ollut siksi monen kuolinvuoteen ääressä, ett'ei hän voinut epäillä noiden kuolonmerkkien luotettavaisuutta, jotka kohosivat hänen poikansa, esikoisensa, kylmän hien kostuttamalle otsalle.
Kun hän oli asettunut tavalliselle paikalleen, otti nuori mies hiljaa hänen kätensä ja asetti sen poskeaan vastaan, mutta kumpainenkaan ei puhunut mitään. On hetkiä elämässä, jolloin tunteet ovat niin valtavia, että uupuu sanat niiden ilmaisemiseksi.
Tämä päivä oli Annasta kuin joku eriskummainen uni, ja hän olisi niin mielellään toivonut, että hän olisi voinut puhella äidin kanssa kahden kesken, siitä olisi ollut huojennusta heille molemmille. Mutta äiti sanoi vain ohimennen: — Minä olen pyytänyt tohtori Westerin puhumaan asiasta isälle, häntäkin tarvitsee valmistaa. — Hän liikutteli itseään ja puhui aivan kuin tavallisesti, kuitenkin näytti Annasta kuin koko hänen olemuksessaan olisi jotain outoa ja kylmää.
Tohtorin antamien lääkkeiden vaikutuksesta makasi Juho jonkunlaiseen horroksen tapaiseen uneen vaipuneena eikä häntä näyttänyt mitkään tuskat vaivaavan. Anna oli kiitollinen tuolle kokeneelle lääkärille siitä, että tämä kykynsä mukaan koetti lieventää kuolontaistelun tuskia ja odotti joka hetki lopun lähenemistä.
Jälkeen puolenpäivän tuli neuvoksetar, kuten useita kertoja ennemminkin sairausaikana. Rouva Montell istui sisässä sairaan luona, mutta Anna tuli niin iloiseksi saadessaan heittäytyä moniaiksi minuuteiksi puhelemaan vanhan rakkaan ystävänsä kanssa — Minä olen niin omituisessa mielenvireessä, sanoi hän — Juhon kuolontaistelu on jo alkanut, mutta minä en itke enkä sure, sillä minä tiedän, että hänen tähän asti kahlittu henkensä on nyt vapautumaisillaan. Voi kummitätini, hänelle on varmaankin onnellisinta, että hän pääsee täältä, sillä tietämätöntä on, olisiko elämä voinut hänelle tarjota tyydyttävää vaikutusalaa ja hänen sielunsa suhteen en minä ole nyt enää ollenkaan levoton. Minä en voi sitä selittää, mutta minua elähyttää niin ihmeellinen tunne: Herra on vallannut minun kovan sydämmeni, minun sieluni luottaa häneen täydellisesti ja samoin toivon olevan veljenikin laita.
— Aamen sanokaamme sitte! vastasi tuo kokenut ystävä sydämmellisesti ja he kumartuivat yhteiseen hiljaiseen rukoukseen Jumalan edessä.
Kun Anna palasi sairaan huoneesen, oli siellä perin hiljaista, liikkumatonna istui sekä isä että äiti sairaan vuoteen ääressä. Nuori tyttö polvistui nyt, kuten usein ennenkin, heidän keskelleen ja ottaen Juhon voipuneen, kylmähkön käden omiin elonhehkuisiin kätösiinsä, äänsi hän: — Rakas Juho! Tuo hellä, hyväilevä ääni herätti vielä kerran liitävän sielun horroksen huumeestaan. Hän avasi silmänsä ja katsoi häntä sammuvin katsein.
— Oi Jeesus, tule ja vapauta meidän rakkaamme! rukoili Anna selvällä, nuorella äänellään. — Ainoastaan sinuun, Herra Jeesus, me luotamme, tule, meidän ainoa turvamme.
Hänen vaiettuaan sanoi äiti konemaisesti: — rukoile, rukoile!
— Jeesus on jo tullut, äiti — kuiskasi hän. Rukouksen avain oli avannut elon portit.
* * * * *
Saatuaan sanoman kuolontapauksesta, riensivät kaikki Montelliin, näyttääkseen osanottoaan suruun. Isäntä vetäysi kuitenkin konttoriin, jättäen vieraat naisten huollettavaksi. Liina rouva oli aina siitä pitäin, kun hän tohtorilta sai tiedon poikansa lähenevästä kuolemasta, ollut aivan kuin kone, hän kyllä täytti tavalliset velvollisuutensa, vieläpä järjesteli kaikki kuollutta ja hänen hautaamistaan koskevat seikat, mutta hän jätti Annan tehtäväksi yhä uudelleen ja uudelleen kertoa noille lukuisille ystäville sairaudesta ja kuolemanhetkestä, näytti kuin hän ei olisi itse tahtonut tehdä sitä eikä kuunnella heidän hyväntarkoituksellisia lohdutussaarnojaan.
Neiti Fager ja rouva Blomgrén huomasivat, että tuo rakas Liina kantoi suruaan kerrassaan sopimattomalla ja kristitylle hyljättävällä tavalla, sen vuoksi pitivätkin he kristillisenä velvollisuutenaan antaa hänelle vakavia nuhteita ja istuivat niin tuntikausia hänen luonaan puhellen Jumalasta, joka hyvyydessään lähettää ihmisille koettelemuksia, nöyryyttääkseen heidän ylpeää sydäntään; Liinakin oli jumaloinut poikaansa, sen vuoksi täytyi Herran ottaa sen häneltä pois. Herra Jumala, kaikki maallinen on katoovaista; kiusaukset ovat niin monenlaiset, sen vuoksi pitääkin meidän katsoa eteemme, ja he huokasivat ja huomasivat, että tuo rakas kristisisar itse asiassa olikin kovin itsevaltias ihminen, Jumalan täytyi hänellekin, jonka kaikki asiat aina olivat olleet niin hyvin, löytää joku kuritus. Sitte menivät he rauhoitetuilla omillatunnoilla matkaansa. Annan huulilta pääsi helpotuksen huokaus, sulkiessaan eteisen ovea noiden "Jobin ystäväin" jälkeen, niinkuin hän heitä nimitti. Heidän sanoissaan oli kyllä paljon totuutta, mutta heiltä puuttui kokonaan oikea lohdutustapa ja vilpitön mieli. Annalle johtui mieleen pastori Törne, äiti kyllä ei ollut hänestä mitään puhunut, mutta Anna luuli olevansa varma siitä, että äitinsä halusi tavata häntä.
Koko Juhon sairauden ajan oli pastori maannut vuoteen omana pahanlaisen vilustumisen tähden, mutta Anna tiesi että hän heti tervehtymisensä jälkeen tulisi ensi työkseen heillä käymään. Anna toivoi vielä, että hän myös toimittaisi ruumiin siunauksen, kuten äitikin halusi.
Päivää ennen hautausta tulikin tuo nuori pappi heidän luokseen. Anna tuli vilpittömän iloiseksi nähdessään hänen tulevan ja toivotti hänet sydämmellisesti tervetulleeksi. Pastori oli kyllin hienotunteinen ymmärtääkseen oikein tämän vastaanoton herttaisuuden, hän puristi luottavasti tytön kättä, vaikka hienonen punerrus kohosikin hänen taudin kalvakoimille kasvoilleen.
— Minä luulen äidin odottaneen teitä, sanoi Anna, pastori varmaan löytää hänet hyvin paljon muuttuneena, hän on tullut niin hiljaisiksi ja ihmeteltävän välinpitämättömäksi.
— Suru vaikuttaa eri lailla — sanoi pastori merkitsevästi, katsellen hänen avoimiin ilmeikkäisiin kasvoihinsa. Anna ei vastannut, hänen kirkastunut, luottoisa katseensa vain kohtasi pastorin silmäilyä, sitte saattoi hän hänet äidin luo ja jätti heidät kahden kesken. Ja kun hän tunnin kuluttua palasi, tulvivat tuon surevan äidin tähän saakka kuivista silmistä kyynelet ensi kertaa kuolemantapauksen jälkeen. Anna kiersi kätensä hänen ympärilleen:
— Äiti rukka, armas äiti!
Pastori oli mennyt ikkunan luo ja myös hänen silmissään huomasi Anna kostean väikkeen. Hyvästiä heittäessä sanoi Anna hänelle, tuo kaunis, avoin katse silmissään:
— Minä tahtoisin sanoa teille jotain, herra pastori, jotain, josta minä olen varma ja joka tulee teitä ilahuttamaan. — Pastori katsoi häneen kysyvästi.
— Muistatteko, minkä kauniin toivomuksen te sanoitte minusta, te uskoitte, että Herra suurella pelastajan rakkaudellaan vielä on etsivä minua — ja nyt voin minä sanoa teille: Hän on myös minut löytänyt — surun tiellä.
— Herra kuulee rukoukset, niinkuin hän pettämättömästi luvannut on! vastasi pastori painokkaasti.
* * * * *
Aina pastorin käynnistä saakka, niinpä itse hautauspäivänäkin, näytti rouva Montell olevan ennallaan, hän vastasi ystävällisesti kaikkein osaa-ottaviin kysymyksiin, kuultiinpa hänen kirkkaan äänensä yhtyvän hautausvirteenkin. Hänen ystävättärensä huomasivat tässä todistuksen siitä, että heidän viisaat neuvonsa olivat vaikuttaneet hyvää Liina sisaressa, eikä kumma, sillä mehän olemme hyvin taipuisia uskomaan omalla vaikutuksellamme olevan valtaa ja tehokkuutta. Anna oli kenties ainoa, joka huomasi, että vaikka äiti näyttikin jälleen ennalleen tasautuvan ja vähitellen käyvän käsiksi poikansa sairauden ja kuoleman kautta keskeytyneesen laajaan toimintaansa, oli hän kuitenkin jossain määrässä muuttunut.
Hän lueskeli nyt, jota hän ei tähän saakka pitänyt ollenkaan tarpeellisena — ja Anna huomasi, että hän ajatteli vieläkin enemmin, vaikk'ei hän puhellut asioistaan enemmin hänelle kuin vanhoille ystävilleenkään, päin vastoin näytti toisinaan kuin hienonen, tuskin huomattava väliaita kohoisi Liina rouvan ja hänen muinaisten innokkaimpain ihailijainsa, esim. neiti Fagerin ja rouva Blomgrénin, välille, viimmemainittujen sitä kuitenkaan huomaamatta. Annan äiti oli syvällisesti omaksunut ne uskonnolliset käsitteet, joiden piirissä hän oli kasvanut ja ne olivat aina täydellisesti tyydyttäneet hänen henkiset tarpeensa, niin ett'ei hänen mielipiteensä voineetkaan koskaan joutua minkään suuremman muodostuksen alaiseksi. Mutta oli kuitenkin olemassa jonkun verran ahdasmielisyyttäkin, pieniä omituisuuksia, jotka aina ilmenivät hänen avoimelle siimalleen oikeassa karvassaan. Oli tosin eroa ihmisillä, mutta koskaan ei hän tuntenut itsellään taipumusta ketään tuomitsemaan. Hän alkoi huomata, että ihminen voi olla kristitty tarvitsematta rajoittaa henkeään mihinkään visseihin, ahtaisiin muotoihin.
Tuolla älykkäällä, toimivalla luonteella oli salaista taipumusta farisealaisuuteen, tosin tuohon hienompimuotoiseen; ja tälle pienelle siemenelle olikin runsaasti langennut ihmiskiitoksen hunajakastetta. Mutta hänen kristielämänsä rehellinen, totinen puoli oli kuitenkin voimakkaasti vastustanut tuota nousevaa tainta. Mutta nyt tuli pojan kuolema ja paljasti salaman välähdyksen tapaisella valolla tuon salassa versoneen vesan, ainoastaan jotkut harvat juurenhapset säilyivät tuolta mullistukselta. Voimakkaan iskun tavalla nöyryytti suru hänen oman voimansa maan tasalle.
Ja juuri se, että hän, kristitty äiti, jo lapsuudessa herännyt ja valistunut nainen, vieläpä koko puolueensa kokenut neuvonantaja, ei kyennyt tekemään mitään oman poikansa saattamiseksi Jumalan luo — se juuri antoi hänen omalle varmuudelleen kuolon iskun. Oli kerrassaan käsittämätöntä, selittämätöntä, miks'ei hän koskaan voinut pienintäkään vaikuttaa poikaansa tässä suhteessa; hänen nuoruudenhehkuinen elämänsä oli kiitäen häipynyt ja kun hän vihdoin, muutamia tiimoja ennen kuin se kokonaan sammui, kauhistuneena tuijotti kuolemaa kasvoista kasvoihin, oli hänen kielensä aivan halpautunut. Hänellä ei ollut ainoata sanaa, ei ainoata pelastusköyttä viskattavana tuolle rakkaalle sielulle, jota Tuonenvirta mustilla laineillaan kuljetti yhä kauvemmas hänen läheisyydestään. Hänelle muistui mieleen Raamatun kertomus ylimmäisen papin Elin pojista — oliko se mikään puollustus lastensa suhteen velvollisuutensa unohtaneille vanhemmille? Ei, se oli peloittava varoitus!
"Kasvattakaa lapsenne kurituksessa ja Herran nuhteessa!"
Pastori Törne oli ainoa, jonka kanssa hän voi puhella tuosta kauheasta painosta, joka lepäsi hänen sielullaan sekä pelvostaan ja toiveistaan poikansa sielun suhteen, Anna taasen iloisella varmuudellaan ei kyennyt häntä lohduttamaan. Pastori neuvoi äitiä turvautumaan ahkerasti rukoukseen, omasta kokemuksestaan tiesi hän, että tämmöinen neuvo oli ainoa, minkä täänlaatuisessa tapauksessa voi antaa. Me emme voi katsoa toiselle puolelle hautaa tuon alaslasketun esiripun taakse ja siten vakuuttautua rakkaittemme kohtalosta, mutta meillä on oikeus rukoilla heidän edestään ja rukous suo samalla meidän omille sieluillemme toivoa ja vapautta Jumalassa.
* * * * *
Vuosi oli mennyt menojaan, kevään kukat olivat kaunistaneet pojan ja veljen hautaa tuolla hiljaisella hautuumaalla, syksyn sumut olivat sitä ympäröineet ja talven lumi juuri parhaillaan levitteli sille pehmyttä, valkeaa vaippaansa.
Anna oli kesän ajalla seurannut neuvosmies Hellsbergiä tämän kylpy- ja terveyslähdematkoilla ja sitte kotimatkalla pysähtynyt pääkaupunkiin muutaman rakkaan kummitätinsä sisaren luokse. Se oli myöskin neuvoksettaren tointa, että tuo nuori tyttö joutui heidän matkueeseensa, hän nimittäin piti tarpeellisena muuttaa tämän suojattinsa uusiin oloihin, sillä nuo surulliset kotoiset olot: veljen kuolema ja siitä syntynyt kaipuu, olivat heikontaneet hänen terveyttään. Hänen sekä ruumiinsa että sielunsa kaipasi toista ympäristöä, uusia, vereksiä vaikutteita ja vanhemmat, jotka tekivät kaikki minkä voivat ainoan elossa olevan lapsensa eteen, olivat vilpittömän kiitollisia voidessaan jättää hänet noiden vanhain kelpo ystäväinsä huostaan.
Neuvoksettaren sisar, muuan professorin leski, kuului piiriin, joka oli tunnettu sekä teräväsilmäisestä älystään että syvästä, vakavasta suunnastaan, ja häneltä sai Anna useita hyviä vaikutteita ja kokemuksia. Tuo täällä nuorten tyttöjen kesken huomattava työteliäs elämä antoi hänelle paljon ajattelemisen aihetta. Hänen kotikaupunkinsa, kovin ahtailta tuntuvine oloineen, ei olisi hänelle suotuisa työvainio, mutta hän ei tahtonut siitä huolehtia, Jumala kyllä näyttää hänelle jonkun vaatimattoman toimialan, jolla hän voi olla toisten hyödyksi.
Reippaana ja elpyneenä palasi Anna kotiinsa ja huomasi siellä kaikki olevan ennallaan. Isä askarteli vanhaan tapaansa rakkaassa konttoorissaan ja äiti oli aivan kuin ennen, ompeluyhdistyksen ja kokousten keskuksena, hänen viljavissa hiuksissaan ei ollut ainoatakaan harmajaa karvaa ja hänen terve hipiänsä antoi hänen kasvoilleen vielä kauniin ja nuorekkaan sävyn, mutta noissa kirkkaissa silmissä voi toisinaan aivan kuin vahingossa huomata väsymyksen ja kärsimyksensekaisen ilmeen, joka ilmaisi, että tämän äidinsydämmen sisimmässä sopukassa asui esikoistaan kaipaava suru, joka ei koskaan enää katoaisi. Kuitenkin haihtui tämä ilmaus niin äkisti, että ainoastaan Annan herkkä silmä voi sen huomata, ja hän taasen, joka hyvin ymmärsi sen alkulähteen, koetti osoittaa äidilleen kahdenkertaista rakkautta. Äidin ja tyttären väli ei koskaan ennen ollut näin hyvä, he näyttivät nyt ymmärtävän toisiaan kaikissa ja kiitollisuudella tunsi Anna että äitinsä viimme aikoina oli vapautunut kaikesta pakollisuudesta, huomio, joka teki kodin hänelle entistä rakkaammaksi.
Kauvan ei hänen tarvinnut olla kotonaan ennenkun hän huomasi, että tuo ennen niin jakamattoman kehuva arvostelu pastori Törnestä oli melkoisesti himmentynyt. Hän ei enää istunut tuolla koskemattoman pyhällä istuimella, jonne nämä uskovaiset aina tahtoivat pappinsa asettaa, vaan oli alentunut tavalliseksi syntiseksi ihmiseksi.
Kun esimerkiksi ajateltiin, että hän sunnuntaikoulussa oli koko luokan edessä torunut Kinnulan matammin poikaa — ja matammi kun nautti semmoista arvoa uskonheimolaistensa keskuudessa — ja selittänyt vakuutuksensa olevan, että tuo jumalaton Liisa Snygg oli mennyt autuaana ijankaikkisuuteen — juuri näillä sanoilla lopetti neiti Fager, puhuessaan asiasta ompeluyhdistyksessä — niin voi hyvin ymmärtää, ett'ei kaikki ollut kuin olla piti, ja muutenkin hän oli käynyt niin ankaraksi kirkossa jotta toisinaan oikein tahtoi puistuttaa. Niin, puheessa ei ollut enää yksinomaan evankeliumin hunajaa ja maitoa. Hän, neiti Fager, pelkäsi todellakin saaneensa maistaa lain kirpeää viiniä — niinhän se käy kun ei ole varovampi seurapiirinsä suhteen. Pään pudistus ilmaisi paremmin kuin sanat, että neiti Fager mielellään haluaisi vapautua noista pastorin nykyjään niin tiheistä käyneistä Hellsbergien luona; mutta hän ei saanut mitään kannatusta, sillä Liina rouva ei edes suljetummassakaan piirissä hyväksynyt moittivia arvosteluja. Hän ei sitä paitsi huomannut nuoressa papissa tapahtuneeksi mitään moitetta ansaitsevaa muutosta, hän sanoi ainoastaan, että pastori Juhon kuoleman jälkeen oli ollut hänen paras poikansa.
Nämä erilaiset lausunnot herättivät Annassa jännitetyn halun saada kuulla hänen saarnaansa. Ensimmäinen sunnuntai hänen kotiintulonsa jälkeen oli viimmeinen adventtipyhä, niin että jonkunlainen joulutunnelma tuntui vallanneen koko seurakunnan, ainakin tuntui Annasta niin, sillä hänen omaan sieluunsa oli joulurauha jo koteutunut. Miten hyvältä tuntuakaan olla jälleen kotona ja nähdä sulia tuttuja kasvoja, siellä istui mamselli Rask leppeine, tyytyväisyyttä säteilevine, vanhanaikuisen päähineensä reunustamine kasvoineen. Anna nyökäytti tervehdykseksi vanhalle Biina neidelle ja hymyili vastapäätä olevassa penkissä istuvalle rakkaalle kummitädilleen. Sitte kaikuivat urkujen mahtavat sävelet, ja äänet kohosivat aamuvirren sävelinä ylistäen ja kiittäen kohti korkeutta. Sen jälkeen rukoili Anna sydämmensä syvyydestä, että pastori "jakaisi heille oikein totuuden sanaa", ja hänen rukouksensa tuli myös täydellisesti kuulluksi.
Saarna oli todellinen adventtisaarna, josta kajausi kauttaaltaan joulukellojen juhlallinen sointu. Vastustamattomalla voimalla tempasi tuo vakava ääni kuulijat mukaansa ja tämä evankeliumin julistus ei liikuttanut yksinomaan tunteita, vaan tunkeusi voimakkaana sisimpään sydämmen sopukkaan, avasi sielun silmän raamatun kirkkaalle valolle ja näytti samalla kertaa kuinka tämän valon tulee valaista koko elämän, yksin sen pienimmätkin jokapäiväiset hyörinnät, sen tulee puhdistaa ja pyhittää ne, niin että jokainen, joka tahtoo omistaa kristityn nimen, myös täytyy vaeltaa tuon suuren mestarin jälkiä. Eikä hänen tule tehdä tätä ansaitakseen töillään autuutta, vaan hänen tulee todistaa koko maailmalle, että joka todella rakastaa Kristusta ja uskoo häneen, hänen tulee myös tämän uskon ja rakkauden pakottamana elää ja vaeltaa Kristuksen seuraajana.
Tämän suuntainen oli saarna. Anna ei kadottanut ainoatakaan sanaa, vaan syvä, todellinen ilo täytti hänen sielunsa ja hänen silmissään säteili kostea välke katsellessaan pastorin vakavia, aivan kuin sisäisen valon kirkastamia kasvoja.
— Minä olen niin sanomattoman iloinen, kummitäti, sanoi hän, puristaen kirkon käytävässä neuvoksettaren kättä — hän puhui aivan minun oman sydämmeni tunteita.
— Todellakin on hän myös minun mieleni mukainen pappi, vastasi tuo hyvä kummitäti sydämmellisesti.
— Ja kuitenkin julistaa hän samaa vanhaa, siunattua evankeliumia — tuumaili Liina rouva.
— Henki on sama, mutta julistamistapa erilainen, sanoi neuvoksetar painokkaasti.
Anna näki pastori Törnen uudelleen vielä samana päivänä kotonaan päivällispöydässä, mutta ei saanut tilaisuutta kiittää häntä saarnan edestä, kuten olisi tahtonut; pastori oli häntä kohtaan ystävällinen ja huomaavainen, antaumatta kuitenkaan mihinkään keskusteluun hänen kanssaan. Ja sama oli asian laita myöhemminkin kun he silloin tällöin tapasivat toisiaan sunnuntaikoululla tai Hellsbergein luona, — missä pastori oli nyt milt'ei jokapäiväinen vieras. Annan kaikesta uurastamisesta huolimatta ei heidän välinsä tullut enää ennalleen, ja se apeoitti häntä, sillä nyt olisivat he voineet ymmärtää toisiaan paljon paremmin kuin ennen.
Äiti puhui hyvin harvoin hänen kanssaan pastorista, mutta neuvoksetar sen sijaan sitä useammin, niin että tuo nuori tyttö tätä tietä tutustui aivan perinpohjaisesti hänen makuunsa ja ajatuskantaansa.
— Minä en ymmärrä, minkä vuoksi ei meistä voi tulla hyviä ystäviä, sanoi hän erään kerran melkein kärsimättömästi — ja niin mielelläni kun minä sitä haluaisin. Kummitäti hymyili sievosesti: — Ystävyys rakkauden sijaan, on samaa kuin kivet leivän sijaan, sanoi hän — kenties saat sinä ajan pitkään tarjota hänelle saman lahjan, jota hän ei nyt voi ottaa vastaan.
Anna sävähti hyvin punaiseksi ja loi katseensa alas välttääkseen kummitädin ystävällistä, tutkivaa silmäystä, eikä hän sen perästä siihen aineesen enää palannutkaan.
Aika kului edelleen tasaista menoaan ja tuo nuori tyttö tunsi itsensä onnelliseksi kodissaan, jota hän nyt sulostutti tasaisella, aina iloisella luonteellaan. Vasta nyt huomasi isäkin, kuinka suuresti hän itse asiassa oli kaivannut häntä pitkän poissa-olonsa aikana, ja äiti, joka ei suinkaan ollut kovin herkkä hellyyden osoituksiin, loi häneen usein katseen, jolla oli suurempi arvo kuin herttaisimmilla hyväilyillä.
— Minun ja äidin väli on nykyjään aina niin ihmeen selvä, sanoi Anna kummitädilleen — minä tunnen itseni aivan pakotetuksi hänen seuraansa eikä minulla ole enää entisiä katkeroita tunteita hänen hengenheimolaisiaankaan kohtaan; minun henkinen ihmiseni on vapautunut ja minä olen vapaa sekä Jumalaan että ihmisiin nähden.
— Niin ollen on kaikki hyvin, lapseni — kunhan vain voimme pidättäytyä toisiamme tuomitsemasta ja sen sijaan, joskin tosin heikkoudessa, seurata tuota jumalallista käskyä: — "Rakkaat veljet, rakastakaat toisianne, täyttäen siten Kristuksen lakia".
Uusi vuosi oli jo aikoja sitte mennyt ja kevättalvi oli juuri murtumaisillaan auringon pakottavan voiman alaiseksi, kun Anna eräänä päivänä, posket raikkaan ilman purppuroimina, astui neuvoksettaren kodikkaaseen arkihuoneesen. Kummisedän luona oli muuan "turvatti", kuten semmoisia ihmisiä nimitetään, — Anna tiesi hyvin, että se oli joku varaton nuorukainen, joka oli avunhaalinnalla eteenpäin pyrkiäkseen. Mutta hänen kummitätinsäkään ei kuitenkaan ollut yksin, pastori Törne nimittäin istui aivan vastapäätä häntä valoisan ikkunan luona. Anna punastui ehdottomasti huomatessaan pastorin, hän oli koko tien ajatellut häntä ja tuntui kuin olisi hän sen kautta kadottanut jotain heidän nyt niin äkkiä jouduttuaan kasvot vasten kasvoja.
Neuvoksetar veti hänet alas sivulleen istumaan ja pyysi pastorin ottamaan jälleen entisen paikkansa, heillä kolmen olisi nyt oikein hauska puheluhetki, tuumitteli hän. Mutta itse asiassa olivat nuo molemmat nuoret niin vaiteliaita, että hän sai melkein yksin pitää huolen keskustelusta. Anna ei voinut ymmärtää miksi hän tunsi itsensä nykyjään usein hyvin saamattomaksi pastorin läheisyydessä, kenties juuri senkin vuoksi, että pastori itse oli niin syrjäänvetäytyvä, hän tuumikin sen vuoksi juuri jotain aihetta, jonka nojalla voisi lyhentää tätä käyntiään, kun neuvoksetar nousi ja asettaen kätensä hänen käsivarrelleen sanoi jonkunlaisella painokkuudella: — Tiedätkö, Anna, mitä pastori on minulle tänään kertonut, hän on kertonut suuren uutisen! sanoi hän.
Mutta minkä vuoksi alkoi Annan sydän tätä kuullessaan tykkiä lähes kuuluvasti, minkä vuoksi hänet äkkiä valloitti sisäinen tuska?
Neuvoksetar jatkoi tyynesti: — Tämän uutisen pitäisi minua ilahuttaa, kun hän itsekin on niin tyytyväinen, — mutta lyhyeen — hän aikoo jättää X:n vielä tänä kevännä, on omasta pyynnöstään tullut muutetuksi pieneen — — — joen kappeliin kauvas erämaahan. Hän nyökäytti päätään aivan kuin sanojensa vahvikkeeksi, otti sitte pienen avainkorinsa ja jätti huoneen.
Tätä seurasi hetkisen äänettömyys, jonka jälkeen Anna aivan pakottamalla sai sanotuksi: — Pastori ei siis viihdy täällä kauvemmin?
— Oo, minä viihdyn erinomaisesti, sanoi hän iloisesti — kuinka voisinkaan toivoa parempaa ja sopivampaa paikkaa kuin tämä, mutta — minulle itselleni on suuremmaksi hyödyksi jos muutan täältä, sen olen jo kauvan tuntenut. Täällä X:ssä saan minä alituiseen taistella lepoon-asettumisen mielitekoa vastaan ja pyhiinvaeltaja — varsinkin niin nuori kuin minä — ei saa koskaan majoittua kovin pitkäksi aikaa samaan paikkaan, se tekee hänet vain uneliaaksi.
— Ah — sanoi hän — minä juuri luulen huomanneeni päinvastaista, teidän jumalansanan julistamisessanne on tavatonta eloisuutta ja minä olen odottanut sitä hetkeä, jolloin voisin ilmaista sydämmelliset kiitokseni opettajan voimakkaasta saarnasta. Kummitädin kautta tiedän minä myös, että teidän vaikutuksenne — hän keskeytti ja punastui häiriytyneenä.
— "Puhukaa vähemmin, toimikaa enemmin", ovat juuri teidän omat sananne, sanoi hän hienoisesti hymyillen, Anna neiti; minä tunnen ja tunnustan niiden totuuden sekä olen koettanut heikkojen voimieni mukaan sovittaa ne itseeni. Luuletteko te työmiehen, joka uurastaa päivätyössään täyttääkseen velvollisuutensa, ansaitsevan kiitosta? — Ei, Jumalan sana sanoo: — Koska te olette kaikki tehneet, kuin teille käsketty on, niin sanokaat: me olemme kelvottomat palvelijat, me teimme sen kuin meidän piti tekemän. — Päin vastoin tulee minun kiittää teitä sen valon edestä, jonka te kerran sytytitte minussa ja joka läpitunkevalla totuudellaan valaisi minun sieluni pimeät sopet, niin että minä huomasin paljon semmoista, jota en koskaan olisi luullut sieltä löytäväni. Pappi tarvitsee useammin kuin muut semmoisen perinpohjaisen puhdistuksen, hän kaipaa sitä todella, muuten hän vajoo omaan varmuuteensa. Moni kyllä moittii pappia takanapäin, mutta harvalla on miehuutta sanoa hänen puutteitaan avomielisesti hänelle itselleen ja siten avata hänen omat silmänsä itse niitä huomaamaan.
— Minun täytyy rehellisesti tunnustaa, ett'en minä sillä kertaa ollenkaan — jos niin itse lienen luullutkin — ajanut Jumalan asiaa, sanoi Anna hiljaa, — minä olin itse väsynyt ja sortunut omiin sisällisiin taisteluihini, olin tulvillani vastenmielisyyden kiihoitusta ja tunsin oikein todellista tarvetta lausua julki mitä jo vuosikausia oli sielussani itänyt ja paisunut. Muille olisi pikemminkin ollut hyötyä niistä mietteistä, joita te silloin lausuitte.
— Ne olivat minulle hyväksi, sanoi hän ystävällisesti — minä huomasin, että minun näköalani laajeni suuresti, vaikka uskon kautta armosta autuaaksitekevän evankeliumin julistaminen tulee tästä lähteinkin olemaan minun elämäni tehtävä. Minä olen huomannut ikävöiväni päästä joksikin ajaksi — kenties moniaiksi vuosiksi — johonkin syrjäiseen, hiljaiseen loukkoon, jossa voisin ajaa Herran asiaa sydämmeni halun mukaan minkään puoluehengen minua rajoittamatta, ja siten valmistautua paremmin suojelemaan kristityn vapauttani. Minä olen koettanut kaikissa kysyä Herran tahtoa ja minulle on selvinnyt, että minä nyt toimin sopusoinnussa sen kanssa.
Hänen koko olemuksessaan kuvastui semmoinen tyyni vakuus, että ihan ehdottomasti täytyi tunnustaa tämän miehen vaeltavan Jumalan kasvojen edessä.
— Tietääkö äiti jo teidän päätöksenne? kysyi Anna matalalla äänellä.
— Kyllä, eilen illasta alkaen.
— Oi, se olikin sitte juuri tämän tähden kun hän näytti niin masentuneelta; hän tulee teitä suuresti kaipaamaan.
— Me kristityt olemme kuitenkin Vapahtajamme kautta yhteydessä toistemme kanssa, joskin toisinaan olemme ulkonaisesti erotettuina, sanoi hän luottavasti.
— Tunnetteko lähemmin uutta seurakuntaanne?
— Tunnen tavallani, sillä minun isäni alkoi ratansa köyhänä paimenpoikana — — — joen erämaissa; ja se muisto on aina vetänyt minua sinne, niin että viimme kesänäkin käväsin siellä. Luonto siellä on suurenmoinen ja minä luulen, että minä tulen siellä myös viihtymään; elämä ei olekaan alituista vaellusta auringon paisteessa, eikä kristityn tule valittaa sen tähden, että hänen joskus täytyy vaeltaa pimennossakin. Iloisella mielellä katselen minä tulevaisuuttani, vaikka sitte saisinkin taivaltaa sitä — yksinäni.
— Ei, ei — Annan herttaisille kasvoille kohosi hienoinen punerrus — ei yksin — tavoitteli hän.
— Onko niin, voiko olla mahdollista, että sinä Anna tahtoisit — hän tarttui Annan molempiin käsiin ja katsoi syvästi hänen silmiinsä.
— Tulla teidän kanssanne; niin, minä tahdon — kuiskasi hän kätkien punoittavat kasvonsa käsiinsä. Mutta pastori veti ne hellästi puoleensa, sallien niiden levätä uskollista sydäntään vasten.
Kun neuvoksetar vähää myöhemmin avasi oven, astuivat he käsi kädessä häntä vastaan: — Ajatelkaas, hän on luvannut tulla minun vaimokseni ja seurata minua sinne kauvas, sanoi nuori pastori liikutuksesta vapisevalla äänellä. — Jumala on pohjattomassa armossaan lahjoittanut minulle suurimman maallisen onnen!
— Niin, hän on kuullut minun rukoukseni, ja sallinut teidän liittyä yhteen — vastasi tuo hyvä kummitäti sydämmellisesti. — Minä olen jo jonkun aikaa toivonut että niin kävisi, vaikk'ei minun pikku kummityttöni antanutkaan minun täydellisesti kurkistaa sydämmeensä.
— Minä en voinut ollenkaan aavistaa, että hänen tunteensa olisivat muuttuneet, sanoi onnellinen sulho.
— Sen vuoksi olinkin minä pakotettu itse ne ilmaisemaan, kuiskasi Anna. — Miten iloiseksi äiti tuleekaan nyt!
Neuvoksetar katseli heitä kyynelten kimaltaessa kauniissa, lempeissä silmissään: — Niin, sanoi hän, sinun äitisi, Anna, on samoinkuin minäkin toivova teidän onneanne ja rukoileva Jumalan siunausta teidän tulevaisuudellenne!