KAKSI ILTAA TAIVAASSA

eli mitä siellä Viipurista tiedettiin.

Ei se nyt ole taivaassakaan ollut hauska näinä pimeinä päivinä ja tämmöisillä lentsu-ilmoilla. Mutta eihän teistä hyvin moni taida taivaasen päästäkään. Vielä harvempi teistä on taivaassa käynyt. En minäkään siellä ole mikään jokapäiväinen vieras, vaan onnellisen sattuman kautta olen kuitenkin nyt tilaisuudessa kertomaan parista iltapakinasta siellä. Millä tavalla ne ovat tulleet minun tietooni, sitä en katso olevani oikeutettu ilmaisemaan; sen vaan voin vakuuttaa, ettei siinä ole käytetty mitään taikakeinoja ja että tiedonantoni ovat kaikin puolin luotettavat, sillä tunnollisesti olen välttänyt antamasta muistiinpanoilleni sellaista väritystä, joka olisi sopusoinnussa omain mielipiteitteni kanssa. Kerron ainoastaan, mitä olen nähnyt ja kuullut, aivan semmoisenaan — puolueettomasti. Muistiinpanojeni vaillinaisuuden takia voi yhtä ja toista jäädä kertomatta, mutta lisää en pane mitään omasta päästäni.

ENSIMÄINEN ILTA.

Oli uudenvuoden ilta v. 1894. Iltahuuto oli pidetty ja viimeiset symbaalin sävelet vaienneet. Autuaat olivat vetäytyneet makuuhuoneihinsa ja valmistivat vuoteitansa, antautuakseen unen helmoihin, sillä kello 10 piti kaikki tulet olla sammutetut. Napisematta noudatti itsekukin tätä sääntöä ja koetti nukkua niin nopeasti kuin suinkin voi, saadakseen voimia taas uutta riemun päivää viettämään.

Ainoastaan eräästä nurkkahuoneesta olisi yövahti voinut nähdä tulen hiukan kumottavan paksujen akkunaverhojen läpi, jos olisi arvannut sinne katsoa. Se oli neljännessä kerroksessa, vanhemmassa ruotsalaisessa osastossa. Huoneen asukkaina oli kolme ijäkästä arvon miestä, joiden pieniä järjestysrikoksia ei ylimalkaan oltu näkevinään, varsinkin kun niistä ei muille ollut pahennusta. He olivat tulleet tänne vähä kuin pakosta — ei hurskaan elämänsä tähden, vaan niiden ansioitten, mitä heillä oli ollut oikean opin levittämisessä maanpäällä. Näin ollen ei heiltä myöskään tahdottu jyrkästi kieltää niitä erikoisvapauksia, joita he olivat itselleen ottaneet, sillä muuten he eivät ehkä olisi tunteneet itseään täysin onnellisiksi. Ja mielikarvautta ei saa olla kellään, joka kerran on tänne päässyt; kaikkein tulee iloita onnesta.

Tänä iltana oli noilla kolmella vielä erityinen syy valvoa myöhempään. Heillä oli ollut ikävä koko viime vuoden — semmoinen ikävä kuin täällä voi olla. He olivat kauan olleet näkemättä toisiaan, erotettuina, ja koko heidän elämänsä oli kuin hairahtunut vanhalta ladultaan. Ennen he olivat aina kolmisin istuneet illoin: Eerikki kuningas, Birger jaarli ja Torkkeli Knuutinpoika. Mutta nyt oli Torkkeli ollut lomalla suurimman osan vuotta, ja elämä oli tuntunut vähä kuivalta kahteen mieheen. Eikä Torkkelillakaan liene ollut hauska yksinään.

Mutta nyt oli Torkkeli palannut. Kolmas vuode, joka niin kauan oli ollut liikuttamatta, oli nyt pöyhitty, ja kaikki oli taas ennallaan. Jälleennäkemisen ilo kuvastui jokaisen kasvoilla. Ei siis ole ihme, jos Birger tämän johdosta iltahämärässä oli pistäytynyt puhvetin puolella ja neuvotellut sieltä vähä virvokkeita tänne "ylös", vaikka se ei oikein luvallista ollut. Niinpä oli nyt pöydällä pari litran pulloa simaa, tuota vanhaa sankarijuomaa. Nuorempain ruotsalaisten kansallisjuoma, punssi, ei ollut saavuttanut ystävysten suosiota.

"Vai niin, vai ei siellä juhlaa tullutkaan", virkkoi Eerikki kuningas, kun taas kilisti Torkkelin lasiin.

"Ei tullut, ikävä kyllä. Ja minulta vuosi meni sitä odotellessa. Mistä lienevätkään viipurilaiset saaneet päähänsä, että siellä muka vietettäisiin 600 vuoden juhlaa linnan perustamisesta. Mitä nyt viime vuosien kutsunnassa on viipurilaisia tänne tullut, kaikki ne ovat siitä juhlasta puhuneet, niinkuin veljet muistavat, ja kehottaneet minun pyytämään lomaa, että näkisin, kuinka suureksi Viipuri on paisunut sitte vuoden 1293, ja kuinka tämä mahtava kaupunki nyt kunnioittaa perustajansa muistoa. Sillä tavalla narrasivat minut lähtemään."

"Milloinkas viipurilaisiin on ollut luottamista!" huomautti Birger ivallisesti. "Toista on Hämeen miehen sana."

"Noh, kenties he vaan tahtoivat puhua mielikseni eli kuten sanotaan — ryypyn puoleen. Mutta mahdollisesti oli heidän erehdyksensä kuitenkin hyvin luonnollinen ja anteeksi annettava. Sillä minä tulin itsekin samaan luuloon Viipurissa ollessani, ja juuri sentähden viivyin siellä niin kauan turhassa odotuksessa."

"Kuinka niin?"

"Nähkääs, ne sitä linnaa korjailivat, rakentelivat ja puhdistivat koko vuoden, ja samaa olivat tehneet jo monta vuotta ennen, enkä suinkaan minä liene ollut ainoa, joka päivästä päivään odottelin sen valmistumista. Sitte kait — ajattelin — juhlan vietto alkaa, kunhan linna saadaan kuntoon. Paljo siinä onkin tehty työtä ja paljo muuttunut rakennus siitään kun se minun kädestäni jäi. Lisää on muurattu koko joukko matalampaa rakennusta, mutta minun uljaat tornini on typistelty pilalle. Päätorni vain on hiukan entisessä haamussaan."

"Tekevätkö hyvää työtä nykyiset miehet?"

"Ei, huonoa tekevät, ylen huonoa. Käyttävät liian pehmoista kiveä, joka ei kestä ilmoja vastaan niinkuin luonnon kivi. Semmoisesta rakentavat kaikki rakennuksensa nykyisin, sillä se käy hyvin joutuisasti. Kivet ovat särmäkkäitä kuin saaristolaisjuustot, vähä paksumpia vain, ja niistä ladotaan seinää kuin halkopinoa."

"Kenen toimesta sitä linnaa nyt rakennetaan?"

Torkkeli ei heti vastannut. Ääneti kaasi hän ensin maljansa täyteen vaahtoavaa nestettä. Kyynel vierähti hiljaa hänen silmästään ahavoituneelle poskelle.

"Surullinen on Viipurin linnan kohtalo ollut, mutta surullisempi nyt kuin koskaan ennen. Viipurin vaiheet ovat myös Suomen vaiheet. Tunnettehan Suomen tarinan… Minun muurini ja tornini eivät ajan pitkään voineet pidättää historian kulkua. Linna on nyt niiden käsissä, joiden vastustamiseksi se oli rakennettu, sen tiedätte ennestään. Mutta sillä ei enää valloittajan silmissä edes ole linnoituksen arvoa, ja se minua sotilaana enimmän loukkaa. Parempi raunioina Torkkelin linna kuin korukaluna vihollisella. Niin, ryssäthän siinä nyt rehentelevät."

"Maljasi, veikko! Eihän se murehtimisesta parane", sanoi Eerikki kuningas. "Minunkin uhkea linnani Turussa kuuluu olleen pahantekijäin säilytyspaikkana."

"Entäs minun Hämeenlinnani sitte!" lisäsi Birger alakuloisesti. "Kehruuhuoneena, pinhuusina maineettomille naisille."

"Semmoisia vastaanhan ne meidän linnamme nykyaikana kelpaavat. Ihmisten lapset ovat paljon oppineet siitä, kun me heidät jätimme. Oppineet sekä hyvää että pahaa. Heidän linnansa purjehtivat nyt pitkin aavoja meriä, kolahtavat karille ja menevät pohjaan kun sattuu, mutta pystyssä ollessaan ne ovat ainakin yhtä lujia varustuksia kuin meidän mainiot vallimme. Maasotaväki kaivautuu muutamissa minuteissa ehyeen tantereesen, ja niin syntyy linna mihin milloinkin tarvitaan."

"Oliko sulla muistopatsasta Viipurissa?"

"Oli — vaikka harva sitä on nähnyt. Se on piilotettuna raatihuoneen saliin; luulevat ehkä, että minä en tarkeneisi ulkona. Taikka on siihen joku muu syy. Kuulin olleen aikomuksena pystyttää kuvani julkiselle paikalle, mutta siitä tuumasta oli luovuttu, ja kun syytä kysyin, pudistelivat päätään niin surkean näköisinä, että jätin heidät rauhaan omaan valtioviisauteensa. Sillä paikalla missä minun ja minun toverieni pitäisi olla ikuistettuna — Linnansillan päässä, vanhan Rinkiportin pielissä — siinä on kaksi pronssista valettua naista. Tässä he kuitenkin ovat tavallaan olleet oikeassa, sillä miehuutta ei nykyinen polvi tunne. Nainen heille on kaikki kaikessa. Hänen turmelevan vaikutuksensa alaisina he unhottavat kunnian ja miehuuden vaatimukset. Pitävät huolta vain omista yksityisistä asioistaan. Mutta nämä ovat ikävystyttäviä nämä muistelmat ja saattavat meidät huonolle tuulelle. Minulla on Viipurin matkaltani paljo muutakin kertomista, osaksi hauskojakin havannoita nykyisen polven oloista ja elämisestä, jotka ehkä uutuudellaan teitä huvittavat. Mutta alkaa jo olla myöhä ja ruumiissa tuntuu matkaväsymys. Mennään nyt maata, että jaksetaan aamulla nousta."

"Parasta taitaa olla", myönsivät toiset haukotellen.

Ryyppäsivät lasinsa pohjaan, riisuutuivat ja puhalsivat vahakynnttilän sammuksiin. Sen jälkeen ei enää tulta pilkottanut mistään ikkunasta laitoksessa.

TOINEN ILTA.

Oli aamusta ja päivästä tullut toinen ehtoo. Ystävykset istuivat taas entisellä paikallaan pyöreän pöytänsä ääressä. Torkkeli oli kertomassa.

"Minä tulin Viipuriin aikaseen aamulla. Ajoin näet loppumatkan junalla."

"Junalla?"

"Niin, junalla. Voin kyllä arvata, että veljet eivät tunne sitä kulkuneuvoa. Outo laitos se oli minullekin, enkä vieläkään ole sen salaisuuksista täysin selvillä. Siinä oli joukko vaunuja, joita veti raudasta rakennettu hevonen. Kulkuvoima saadaan jonkunlaisella koneella, jossa pääasiana on veden kuumentamisesta syntyvä höyry. Samanlaatuinen kone kulettaa myös laivoja, joten soutaminen ja purjeiden käyttäminen on vähentynyt. Junat liikkuvat erittäin rakennettuja n.s. rautateitä myöten, pitkin maita mantereita ja tekevät hevoskyydin harvinaiseksi. Sentähden onkin hevosen hoito laiminlyöty. Ennen niin kuuluisa Karjalan hevonen on menettänyt kaiken ryhtinsä, niin että maan ratsuväelle tarvittavat hevoset täytyy tuoda Venäjältä. Ihme vaan, etteivät vielä ole keksineet höyryllä käypiä sotahevosia. Tosin sain monestikin nähdä ratsastajia, joilla hevosen asemesta oli allaan suuri pyörä; sitä jaloillaan kiertäen he kiitivät huimaa vauhtia. Mutta siinä olivat ratsastajan kädet ja jalat kiini koneen hoidossa, niin että heillä ei olisi mahdollisuutta taisteluun muilla aseilla kuin ehkä hampaillaan."

"Kulkiko juna nopeasti?"

"Sangen nopeasti. Ja mukava siinä oli matkustaa. Viipuriin tullessa alkoi niissä vaan tuntua omituinen tuoksu. Sierameni laajenivat uteliaisuudesta, ja ennen pitkää ne huomasivat kohdanneensa tuttavan entisiltä ajoilta. Vanha aatelisnenä ei petä. Paljo on 600 vuoden kuluessa muuttunut, mutta musikan haju on ennallaan, ryssän musikan haju. Sen laadun voitte arvata, kun ajattelette, että nenäni näin kauan oli siitä säilyttänyt katkeran muiston. Kaikissa venäläisissä ei kuitenkaan ole tätä hajua; oli toisia, joilla oli hieno hipiä, parrattomat kasvot ja visertävä ääni. Ne ovat venäläisiä naisia, ja he miellyttävät yhtä suuressa määrässä kaikkia aistimiamme. Pääkansallisuutena Viipurissa ovat kuitenkin suomalaiset, enimmäkseen karjalaisia."

"Kumpiko kansallisuus nyt kaupunkia hallitsee, venäläinen vai suomalainen?"

"Ei kumpikaan. Ja sepä se onkin ihmeellistä. Hallitsevana osana on kansa, jota ei kertaakaan mainita raamatussa ja jota minun tietääkseni ei ihmiskunnan historiakaan tunne — ikkefennomaanien kansa. Minulle se oli ollut ihan tuntematon tähän asti, ja tietysti teille myös. Tosin olemme tänne tulleiden edustajain kautta saaneet tietää monta uutta kansaa, niinkuin tsheremissit, syrjäänit, hererolaiset y.m.m., joista meillä ei ennen ollut aavistustakaan, mutta ikkefennomaanien kansasta ei tänne ole saapunut ainoatakaan näytettä. Ja kuitenkin ovat he kristityitä eivätkä ylimalkaan näyttäneet elävän suuremmissa paheissa kuin heidän ympärillään asuvat kansat. Syynä lienee joku kirous vanhoista synneistä. Muutamat ikkefennomaanit arvelevat olevansa Aasain sukua, niinkuin mekin, ja siihen heidän kielensä hiukan viittaakin. Mutta heidän luonteensa ja tekonsa puhuvat tätä olettamista vastaan. He ovat yhtyneet ryssiin ja pitävät niiden avulla kaupunkia vallassaan. Myös näyttävät he kavaluudessa olevan ryssien vertaiset, ellei etevämmät näitä. Rauhallisen luonteensa takia ei suomalainen kansa, vaikka onkin paljoa voimakkaampi, ole kukistanut ikkefennomaanien valtaa. Yhteisissä asioissa tyytyy suomalainen äänestämään i ja 2 äänellä, samalla kuin ikkefennomaanit äänestävät 25:llä. Heillä on näet semmoinen laki, ja suomalaiset pitävät pyhänä kaikkea lakia."

"Sillapa niitä on niin helppo kenen tahansa pitää orjuudessa", huomauttivat toiset.

Hetken vielä näistä asioista juteltuaan kääntyi Torkkeli puhumaan Viipurin kaduista.

"Muutamat niistä olivat suorat ja leveät, ja pitkin niiden vartta oli korkeita patsaita, joihin oli kiinnitetty suoraksi pingotettuja rautalankoja. Ensin ajattelin niiden olevan sitä varten, että jos tulipalo hävittäisi kaupungin, jäisivät kuitenkin nämä langat osottamaan katujen paikkaa ja niiden avulla voitaisiin kaupunki uudestaan jakaa tontteihin. Mutta kun olin muutamia päiviä oleskellut kaupungissa, sain selville, että näitä lankoja myöten kulkee ääni pitkiä matkoja, joten ihmiset toistensa kanssa puhellessa saattavat istua kukin kotonaan. Se vähentää jalkavaivoja ja helpottaa suuresti ihmiselämää."

"Mutta eikö se saata ihmisiä vieraantumaan toisistaan?"

"Kyllähän se muuten voisi laimentaa seuraelämän tykkänään, jos ei olisi vekseleitä."

"Mitä ne ovat?"

"Paperinsuikaleita, joilla pankeista lainataan rahaa. Niihin tarvitaan useampia nimiä, jotka ovat jokaisen omakätisesti kirjoitettavat, ja sentähden täytyy miesten käydä toistensa luona. Muutamista tuleekin sillä tavoin hyvin ahkeria kylänkävijöitä ja miellyttäviä seuramiehiä."

Sitte Torkkeli taas palasi jatkamaan kuvaustaan Viipurin kaduista. Meille siinä ei ollut mitään uutta, vaan kyllä hänen kuulijoilleen. Enimmän he ihmettelivät viipurilaisten huonoa muistia, kun melkein jok'ainoan täytyy maalata nimensä kadunpuoleiselle seinälle, että naapurit tietäisivät, kuka missäkin paikassa asuu.