TOINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Paason asunnon edustalla. (Rouva Paaso tulee, kirje kädessä.)

R. PAASO. Mitä? Olen ihanuuteni juhlapäivinä rakkauden kirjeiltä pelastunut, ja pitääkö minun nyt joutua niiden esineeksi? Katsotaanpas:

"Älkää kysykö minulta järkisyitä, miksi teitä rakastan, sillä vaikka rakkaus käyttää järkeä parantajanaan, ei se kuitenkaan ota sitä neuvonantajakseen. Te ette ole sen nuorempi kuin minäkään; no niin, siinä on sopua; te olette hilpeä, niin minäkin; ha! ha! siinä vielä enemmän sopua; te rakastatte sektiä, samoin minäkin; voitteko toivoa, rouva Paaso, suurempaa sopua? Olkoon se kylläksi sanottu — jos koskaan soturin rakkaudesta voi niin sanoa — että sinua rakastan. En tahdo sanoa: sääli minua, se ei ole soturin puhetapaa; mutta minä sanon, rakasta minua.

Mikä Herodes Juudanmaasta! — Oh, sinä inha, inha maailma! Mies, joka jo on melkein lahonnut vanhuuttaan, esiintyy nuorena teikarina! Mitä varomatonta — hiton nimessä! — on tuo flaamilainen juopporenttu[9] keskustelussani äkännyt, kun tuolla tavalla uskaltaa minua ahdistaa? Niin, hän on tuskin kolmea kertaa ollut seurassani. — Mitä olisin hänelle sanonut? — Säästelin silloin hyvinkin hilpeyttäni; — taivas sen minulle anteeksi antakoon! — Totta tosiaan jätän parlamenttiin lakiehdotuksen, että miehet on viralta pantava. Miten kostaisin hänelle? Sillä kostaa minä tahdon, niin totta kuin hänen sisuksensa on putingista.

(Rouva Virta tulee.)

R. VIRTA. Rouva Paaso! Olin, totta totisesti, juuri tulossa teille.

R. PAASO. Ja minä niinikään menossa teille. Te olette niin huononnäköinen.

R. VIRTA. Sitä en ikänä usko. Voin näyttää, että asia on toisin.

R. PAASO. Kyllä minusta vain siltä näyttää.

R. VIRTA. Näyttäköön vain; mutta minä voin näyttää, että asia on toisin. Oi, rouva Paaso, antakaa nyt hyvä neuvo!

R. PAASO. No, mikä nyt sitten hätänä, hyvä ihminen?

R. VIRTA. Oi, ystävä, jos ei olisi noita turhia arveluja, niin voisin päästä semmoiseen kunniaan, että!

R. PAASO. Vähät niistä arveluista; ottakaa kunnia vastaan. Mikä on asia? — Heittäkää koko arvelut! — Mikä on asia?

R. VIRTA. Jos tahtoisin mennä hiiteen tämän ijankaikkisen pilkun päällä, niin voisin tulla ritarilliseksi.

R. PAASO. Mitä? — Sen sinä valehtelet. — Sir Alice Virta! — Sellaiset ritarilliset joutuvat pian julkisiksi; ja näin ollen sinun olisi paras pitää vanha arvonimesi.

R. VIRTA. Me poltamme tulta keskellä päivää: — kas tuossa, lue, lue, ja huomaa, kuinka minä voisin tulla ritarskaksi. — Tulen aina lihavista miehistä luulemaan pahinta, niin kauvan kuin minulla on yksikin silmä, millä voin erottaa toisen mieshaamun toisesta. Ja kuitenkaan hän ei kironnut; ylisteli vain naisten kainoutta ja moitiskeli niin siivolla ja sopivalla tavalla kaikkea säädyttömyyttä, että olin vähällä vannoa, että hänen mielenlaatunsa oli yhtä todellista kuin hänen sanansa; vaan ne eivät pidä yhtä eivätkä sovi toisiinsa enemmän kuin sadasensimmäinen psalmi "viheriän hameen" nuottiin. Mikä rajutuuli lieneekään tänne Windsorin rannikolle paiskannut tuon valaan, jonka on mahassa tiesi kuinka monta tynnyriä rasvaa? Miten voisin kostaa hänelle? Luulenpa että olisi parasta tuuditella häntä toiveilla, kunnes hekuman kirottu tuli on hänet sulattanut hänen omaan ihraansa. — Oletko koskaan mokomaa kuullut?

R. PAASO. Sanasta sanaan samaa; nimet vain, Paaso ja Virta, ovat erilaiset! — Suureksi lohdutukseksesi tuossa riettauksien sokkelossa esitän sinulle tässä kirjeesi kaksoisveljen; mutta sinun saa periä ensimmäisenä, sillä minun, totta totisesti, ei tule koskaan perimään. Lyön vetoa että hänellä on tuhatmääriä noita kirjeitä — varmaan enemmänkin — joissa on tyhjä tila nimille, ja nämä ovat toista laitosta. Epäilemättä hän ne vielä painattaa, sillä hänelle on yhdentekevää mitä hän painoonsa panee, koska tahtoisi siihen meidätkin molemmat. Ennemmin olisin jättiläisnainen, Pelionin vuori päälläni. Totta totisesti, helpompi on minun löytää parikymmentä haureliasta toukomettistä kuin yksi siveä mies.

R. VIRTA. Kas vain, aivan samaa: käsiala sama, sanat samat! Mitä hän meistä ajattelee?

R. PAASO. Sitä tosiaankaan en tiedä; mutta vähällä on etten rupee napisemaan omaa siveyttäni vastaan. Minun täytyy kohdella itseäni kuin henkilöä, johon en vielä laisinkaan ole tutustunut; sillä varmaankaan, jos hän ei olisi minussa havainnut piirrettä, jota en itsekään tunne, hän ei olisi minua sellaisella raivolla vallannut.

R. VIRTA. Sanotko: vallannut? Mutta minä hänet kannella pysytän, se on varma.

R. PAASO. Niin minäkin; jos hän laivanluukulleni pääsee, niin en enää koskaan mene merille. Meidän pitää kostaa hänelle, määrätä yhtymispaikka, antaa hänen mieliteolleen hiukan toivon haametta ja houkutella häntä kauniilla viivytyksen syötillä, kunnes hän on Sukkanauhan isännälle hevosensa pantannut.

R. VIRTA. Minä olen valmis vaikka mihinkä koiruuteen häntä kohtaan, kunhan se vain ei tahraa maineemme puhtautta. Oi, jos mieheni saisi nähdä tuon kirjeen! Siitä hänen luulevaisuutensa saisi ikipäiviksi ravintoainetta.

R. PAASO. Katsos, tuossa hän tulee, ja minun hyvä mieheni myöskin; hänestä on luulevaisuus yhtä kaukana, kuin minusta sen aiheuttaminen, ja se kaukaisuus on, toivoakseni, ääretön.

R. VIRTA. Onnellinen vaimo sinä!

R. PAASO. Pitäkäämme yhteistä juonta tuota rasvaista ritaria vastaan. Tule tänne.

(Vetäytyvät peremmälle.) (Virta, Pistooli, Paaso ja Nym tulevat.)

VIRTA. Toivon, ettei niin ole laita.

PISTOOLI. Mut toivo joskus vainuton on koira; Sir John sun vaimoasi katselee.

VIRTA. Ei, vaimoni ei ole enää nuori.

PISTOOLI. Hän valtaa ylhät, halvat, rikkaat, köyhät, Nuoret ja vanhat; kaikki kelpaa, Virta; Hän moskaa rakastaa; siis varo, Virta! VIRTA. Rakastaisiko vaimoani? PISTOOLI. Tulena maksa.[10] Torju taikka karkaa, Kuin Don Actaeon, hurtat kintereillä.[11] Oh, iljettävä sana! VIRTA. Mikä sana? PISTOOLI. He, sarvi. Hyväst'! Auki silmät! Varo! Näet, öisin varkaat liikkuu; varo, varo, Ennenkuin suvi saa ja käki kukkuu. — Mars matkaan, herra korpraal Nym! — Te, Paaso, Hänt' uskokaa, hän puhuu järkeä. (Menee.)

VIRTA. Odotahan vain! Kyllä siitä selvän otan.

NYM (Paasolle.) Ja se on totta; minun humöörini ei ole valehdella. Hän on minua loukannut muutamassa humöörissä; minunhan se piti viedä vaimollenne se humööri-kirje; mutta minulla on miekka, ja se puree, jos siksi tulee. Hän rakastaa vaimoanne, lyhyestä tärkimpään. Nimeni on korpraali Nym; minä sen sanon ja takaan että se on totta; — nimeni on Nym, ja Falstaff rakastaa vaimoanne. — Ajöö! Minä en rakasta sitä leipä- ja juustohumööriä, ja se on sen asian humööri. Ajöö!

(Menee.)

PAASO. Sen asian humööri, hän sanoi; sepä mies pelottaa humöörin ihan pois järjiltään.

VIRTA (syrjään). Minä haen käsiini sen Falstaffin.

PAASO (syrjään). En ole ikänäni kuullut noin pitkäpiimäistä ja teeskentelevää lörppöä.

VIRTA (syrjään). Jos siitä saan vihiä, niin — hyvä!

PAASO (syrjään). En usko tuollaista kiinalaista,[12] vaikka itse seurakunnan pappi vakuuttaisi hänet kunnialliseksi mieheksi.

VIRTA (syrjään). Se oli kelpo ja älykäs mies; hyvä!

PAASO. Kas vain, Kaisa!

R. PAASO. Minne menet, Yrjö? — Kuulehan toki!

R. VIRTA. Mikä sua vaivaa, rakas Franssu? Miksi olet niin melankollinen?

VIRTA. Minäkö melankollinen? En ole melankollinen. — Mene sinä kotiin, mene.

R. VIRTA. Totisesti, sinulla on taas joitakin houreita päässäsi. — Lähdettekö pois, rouva Paaso?

R. PAASO. Lähden. — Tulethan kotiin päivälliselle, Yrjö? — (Syrjään rouva Virralle.) Katsos, kuka tuossa tulee! Hänestä saamme sananviejän sille surkealle ritarille.

R. VIRTA. Niin oikein; häntä minäkin ajattelin; hän on siihen omansa.

(Rouva Reipas tulee.)

R. PAASO. Tulitte varmaan tervehtimään tytärtäni Annaa?

R. REIPAS. Niin tietysti. Ja kuinka nyt jaksaa se hyvä neiti Anna?

R. PAASO. Tulkaa mukaan, niin saatte nähdä. Hauskaa olisi puhella hetkinen kanssanne.

(Rouva Paaso, rouva Virta ja rouva Reipas menevät.)

PAASO. No, herra Virta?

VIRTA. Kuulittehan mitä se mies sanoi minulle, vai mitä?

PAASO. Kuulin; ja kuulittehan te mitä se toinen sanoi minulle?

VIRTA. Luuletteko, että heissä on totuus?

PAASO. Hirteen koko roistot! Minä en usko, että hän sitä julkeisi; mutta nuo miehet, jotka häntä syyttävät aikeista vaimojamme kohtaan, ovat juhtapari hänen virkaheittoja palvelijoitaan; oikeita riiviöitä, nyt kun ovat ilman paikkaa.

VIRTA. Olivatko nuo hänen palvelijoitaan?

PAASO. Olivat tietystikin.

VIRTA. Mutta ei asia minua siltä sen paremmin miellytä. — Asuuko hän Sukkanauhassa!

PAASO. Asuu tietystikin. Jos hän rupee minun vaimoani miellyttelemään, niin jätän eukon rentonaan hänelle. Mitä hän muuta häneltä saa kuin purevia sanoja, se tulkoon minun päähäni.

VIRTA. En minäkään vaimoani epäile; mutta ilkeätä olisi nähdä heidät yhdessä. Mieskin voi olla liiaksi luottavainen, ja minä en tahtoisi mitään päähäni. Minä en niinkään voi rauhoittua.

PAASO. Kas, tuossa tulee se suupaltti Sukkanauhan isäntä. Hänellä on joko viinaa kallossa tai rahaa kukkarossa| kun on noin mielihyvillään. — Mitä kuuluu, hyvä isäntä?

(Ravintolan isäntä ja Höllönen tulevat.)

ISÄNTÄ. No, julkupukari! Sinä olet aatelismies. — Hidalgo-rauhatuomari, sanon minä!

HÖLLÖNEN. Tulen, isäntä hyvä, tulen. — Hyvää iltaa, kymmenesti hyvää iltaa, herra Paaso! Herra Paaso, tuletteko kanssamme? Meillä on pieni kepponen tekeillä.

ISÄNTÄ. Sano se hänelle, hidalgo-rauhatuomari, sano se hänelle, julkupukari.

HÖLLÖNEN. Niin, täällä on kaksintaistelu tekeessä walesilaisen papin, sir Hughin, ja ranskalaisen tohtorin, Cajuksen, välillä.

VIRTA. Hyvä Sukkanauhan isäntä, saanko vähän puhua kanssanne?

ISÄNTÄ. Mitä tahdot sinä, julkupukari?

(Menevät syrjään.)

HÖLLÖNEN (Paasolle). Tuletteko mukaan katsomaan? Iloinen isäntämme on mitannut heidän miekkansa ja, luulemma, haastanut heidät kummankin eri paikkaan; sillä uskokaa pois, pastorin kanssa ei, kuulemma, ole hyvä leikitellä. Kuulkaa, kerron teille, mikä kepponen meillä on tekeillä.

ISÄNTÄ. Eihän sinulla vain liene mitään velkajuttua ritariani vastaan, sinä kavalieri-kuntini?

VIRTA. Ei, totta totisesti; mutta tarjoan teille pullollisen kuumaa sektiä, jos hankitte minulle pääsyn hänen luokseen ja sanotte hänelle, että nimeni on Ojanen; noin vain pilan vuoksi.

ISÄNTÄ. Tuohon käteen, pukari! Hankin sinulle sisäänmenon ja ulospääsyn; — sanoinko oikein? — Ja nimesi on oleva Ojanen. Se on hauska ritari. — Joko tulette, topra herrat?

HÖLLÖNEN. Tulen minä, isäntä hyvä.

PAASO. Olen kuullut, että tuo ranskalainen on oikea miekkataituri.

HÖLLÖNEN. Joutavia! Ymmärrän minäkin vähän niitä asioita. Nykyaikaan niillä on asennot ja hyökkäykset ja väistöt ja tiesi mitä kaikkia; mutta sydämmestä kaikki riippuu, herra Paaso; tässä sen on paikka, tässä. Muistan niitä aikoja, jolloin pitkällä miekallani olisin pannut teidät kaikki neljä vahvaa miestä kippaamaan kuin rotanpoikaset.

ISÄNTÄ. No, pojat, no! Joko tallustetaan?

HÖLLÖNEN. Kyllä minä tulen. Hauskempi olisi nähdä heidän toraavan kuin tappelevan.

(Isäntä, Höllönen ja Paaso menevät.)

VIRTA. Vaikka Paaso onkin suruton narri ja niin lujasti luottaa vaimonsa heikkouteen, niin kuitenkaan en minä voi niin hevin luulojani heittää. Vaimoni oli hänen seurassaan Paason talossa, ja mitä he siellä tekivät, sitä ei ole niin helppo tietää. No niin, minun täytyy saada asiasta selko, teeskentelemällä aion peijata kiinni sen Falstaffin. Jos löydän vaimoni uskolliseksi, niin ei ole vaivani hukkaan mennyt; jos on toisin, niin on vaiva hyvin käytetty.

(Menee.)

Toinen kohtaus.

Huone Sukkanauha-ravintolassa. (Falstaff ja Pistooli tulevat.)

FALSTAFF. En, en penniäkään sinulle lainaa.

PISTOOLI. Siis maailma mun olkoon osterini, Jonk' avaan miekallani. — Takaisin maksan summan tavarassa.

FALSTAFF. Ei, ei penniäkään! Olen suvainnut sen, että olet luottoni pannut pantiksi; olen jo kolme kertaa häkittänyt hyviä ystäviäni pelastamaan sinut ja tuon juhtakumppanisi Nymin, — muuten olisitte saaneet häkin takaa kurkkailla kuin pari kaksoisbabiaania. Olen jo helvetin oma, kun ylimysystävilleni olen vannonut, että olette muka hyviä sotureita ja kelpomiehiä; ja kun Pirjo rouva kadotti viuhkansa kahvan, niin vakuutin kunniasanallani, ettet sinä sitä varastanut.

PISTOOLI. Saithan siitä osasi: kokonaista viisitoista penniä.

FALSTAFF. Se oli oikeus ja kohtuus, sinä konna, oikeus ja kohtuus. Luuletko, että minä ilmaiseksi panen sieluni alttiiksi? Sanalla sanoen, älä roiku enää niskoillani: minä en ole sinun hirsipuusi. Mene! Lyhyt veitsi ja kansantungos; — mene säteriisi Lutkalaan, mene! — Et tahdo kirjettäni toimittaa perille, senkin konna! — vetoat kunniaasi! Haa! sinä senkin pohjaton alhaisuus! Täysi työ on tässä itselläni pitää oma kunniani säntillään. Minun, minun, minun itseni täytyy toisinaan työntää jumalanpelkoni vasempaan, kääriä kunniani puutokseni vaippaan ja koukutella, vaania ja veijailla; ja sitte vielä sinä, senkin konna, tahdot rääsysi, villikissankatseesi, kapakkajuorusi ja karkeat hollitupavalasi kätkeä kunniasi suojavarustuksiin! Eikö niin, vai mitä?

PISTOOLI. Ma kadun; muuta miehelt' et voi pyytää.

(Roopetti tulee.)

ROOPETTI. Herra, täällä eräs rouva tahtoo teitä puhutella.

(Rouva Reipas tulee.)

R. REIPAS. Hyvää huomenta, armollinen herra.

FALSTAFF. Hyvää huomenta, rouvaseni.

R. REIPAS. Ei ihan niin, teidän armonne luvalla.

FALSTAFF. No, tyttöseni sitten.

R. REIPAS. Se olen, sen vannon, niin totta kuin äitini se oli sinä hetkenä, jona minä tulin maailmaan.

FALSTAFF. Joka vannoo, sitä uskon. Mitä minusta tahdot?

R. REIPAS. Suvaitsisin sanoa pari sanaa teidän armollenne.

FALSTAFF. Vaikka pari tuhatta, kaunis nainen; minä suvaitsen sinua kuulla.

R. REIPAS. Täällä on eräs rouva Virta, teidän armonne; — pyydän, tulkaa vähän lähemmäksi tänne. — Minä itse asun herra tohtori Cajuksen tykönä.

FALSTAFF. Hyvä! Jatka! Rouva Virta, sanot, —

R. REIPAS. Siinä olette ihan oikeassa, teidän armonne; mutta olkaa hyvä, teidän armonne, vähän lähemmäksi tänne.

FALSTAFF. Vakuutan, että kukaan ei meitä kuule: omaa väkeä vain, omaa väkeä.

R. REIPAS. Niinkö? Taivas heitä siunatkoon ja tehköön heidät palvelijoikseen!

FALSTAFF. No niin: rouva Virta, — mitä hänestä?

R. REIPAS. Ah, herra, hän on hyvä luontokappale. Hyväinen taivas, te olette, teidän armonne, aika velikulta. No, no, taivas anteeksi antakoon teille ja meille kaikille, sitä rukoilen.

FALSTAFF. Rouva Virta; — no siis: rouva Virta, —

R. REIPAS. No niin, lyhyestä tärkimpään. Te olette pannut hänet niin hulluun myllyyn, että on vallan ihme ja kumma. Kaikista paras hoviherra, kun hovi täällä Windsorissa luseerasi, ei olisi voinut panna häntä niin hulluun myllyyn. Ja kuitenkin niissä oli ritareita ja loordeja ja aatelismiehiä, ja kaikilla kuomivaunut; niin, totta totisesti, vaunut toistensa jälkeen, kirje toisensa jälkeen, lahja toisensa jälkeen; ja haiskahtivat niin hyvälle — pelkkää myskiä kaikki! — ja kahisivat, totta totisesti, silkissä ja kullassa; ja semmoiset valiosanat ja semmoiset viinit ja sokerit, kaikkein parasta ja sominta sorttia, että niillä olisi voinut voittaa vaikka minkä naisen sydämmen; ja, totta totisesti, hän ei heihin edes vilkaissut. — Itse olisin voinut saada kaksikymmentä enkeliä tänä aamuna; mutta minä annan palttua koko enkeleille, jos ne on semmoista sorttia, kuin sanotaan, ja jos ei kaikki käy kunniallisesti; — ja, totta totisesti, he eivät saaneet häntä senkään vertaa suostumaan, että olisi ryypäissyt samasta pikarista kuin kaikkein plookin heistä; ja kuitenkin niissä oli kreivejä, vieläpä henkivartijoitakin;[13] mutta, totta totisesti, se kaikki on hänestä yhtä.

FALSTAFF. Mutta mitä sanoo hän minusta? Lausu lyhyesti, hyvä Mercuriani.

R. REIPAS. Niin, hän on saanut kirjeenne, josta hän teitä kiittää tuhatkertaisesti; ja hän antaa teille tiedoksi, että hänen miehensä on poissa kotoa kymmenen ja yhdentoista välillä.

FALSTAFF. Kymmenen ja yhdentoista?

R. REIPAS. Niin, ihan niin; ja silloin, hän sanoo, voitte tulla katsomaan sitä kuvaa — tiedättehän; Virta, hänen miehensä, ei ole silloin kotoisalla. Ah! Sillä rouva-kullalla ei ole hauskat päivät sen miehen kanssa; hän se on oikea mustasukka; sillä sydänkäpysellä on oikein koiran päivät hänen kanssaan.

FALSTAFF. Kymmenen ja yhdentoista! — Viekää hänelle terveiseni, rouva; tulen täsmälleen.

R. REIPAS. No sepä kilttiä. Mutta minulla on vielä toinenkin komisjooni teidän armollenne: rouva Paaso myöskin lähettää teille herttaiset terveisensä; ja sallikaa minun kuiskata korvaanne, että hän on niin hevelin siivo ja kunnon vaimo, vaimo — sen sanon teille — joka lukee aamu- ja ehtoorukouksensa siinä kuin joku toinenkin Windsorissa, olkoon kuka tahansa; ja hän käski minun sanoa teidän armollenne, että hänen miehensä on harvoin kotoa poissa, mutta hän toivoo että vielä se aika tulee. En ole ikänäni nähnyt naista niin pikeentynyttä mieheen; luulen tosiaankin että te käytätte noitatemppuja, niin, totta totisesti.

FALSTAFF. Ehkä, siitä saat olla varma; viehättävien puolieni tenhovoimaa lukuunottamatta, en laisinkaan käytä taikatemppuja.

R. REIPAS. Jumala teitä siunatkoon siitä!

FALSTAFF. Mutta kuulehan, sano minulle yksi asia: onko Virran vaimo ja Paason vaimo kertoneet toisilleen että minua rakastavat?

R. REIPAS. Se vasta olisi hullua, totta totisesti! — Ei, niin Jumalalta hyljättyjä he eivät toki ole, toivon ma; — sepä olisi kolttonen, totta totisesti! Mutta rouva Paaso pyytäisi, että lähettäisitte hänelle pikku kantapoikanne, kaikin mokomin; hänen miehellään on ihmeellinen kimma tuohon pikku poikaan; ja, totta totisesti, herra Paaso on kunnon mies. Ei ole yhdelläkään vaimolla Windsorissa parempia päiviä kuin sillä rouvalla: tekee mitä tahtoo, sanoo mitä tahtoo, ottaa kaikki, maksaa kaikki, menee maata milloin lystää, nousee milloin lystää; kaikki niinkuin tahtoo; ja totisesti hän sen ansaitseekin, sillä jos Windsorissa on hyvää vaimoa, niin kyllä hän se on. Teidän täytyy lähettää hänelle kantapoikanne, siinä ei auta mikään.

FALSTAFF. Kyllä sen teen.

R. REIPAS. No niin, teette sen siis! Ja, nähkääs, hän voi tulla ja mennä ja kulkea teidän molempien väliä; ja joka tapauksessa tulee teillä olla tunnussana, että tiedätte toistenne ajatukset ja ettei poika niistä saa vihiä, sillä ei ole hyvä, että lapset saavat tietää mistään pahuudesta; vanhemmat ihmiset, nähkääs, ovat hienon-varovaiset, niinkuin sanotaan, ja tuntevat maailman.

FALSTAFF. Hyvästi! Puhu puolestani kummallekin. Tuossa on kukkaroni; jään sittekin sinulle velkaan. — Poika, mene tämän rouvan kanssa.

(Rouva Reipas ja Roopetti menevät.) Nämä uutiset panevat pääni pyörälle. PISTOOLI. Tuo lutka Cupidon on postilaiva. — Purjeita lisää! Jälkeen! Ylös suojus! Lauk! Mun on saalis, tai sen vieköön meri! (Menee.)

FALSTAFF. Mitä meinaat, vanha Hannu? Onnea matkaan! Panen vastedes enemmän arvoa vanhaan ruhoosi, kuin tähän saakka. Vieläkö sinuakin vilkistellään! Sinäkö, joka olet niin paljon rahaa menettänyt, sinäkö rupeat nyt voittajaksi? Hyvä ruho, kiitos sulle? Sanokoot vain, että se on jykevää tekoa; kunhan se vain on hyvin tehty, vähät muusta.

(Bardolph tulee.)

BARDOLPH. Sir John, tuolla alhaalla on eräs herra Ojanen, joka mielellään tahtoisi teitä puhutella ja tutustella kanssanne; ja lähettää teidän armollenne vähän sektiä aamujuomaksi.[14]

FALSTAFF. Ojanenko hänen nimensä?

BARDOLPH. Niin, herra.

FALSTAFF. Kutsu hänet sisään. (Bardolph menee.) Terve-tulleet ovat sellaiset ojaset, joista tämmöistä juomaa vyöryy. — Ahaa, rouva Virta ja rouva Paaso, nytkös olette verkossani? Eteenpäin mars! Hurraa!

(Bardolph tulee ja Virta valepukuisena.)

VIRTA. Herran rauha!

FALSTAFF. Jumal' antakoon! Tahdotteko minua puhutella?

VIRTA. Rohkenen näin muitta mutkitta tunkeutua seuraanne.

FALSTAFF. Terve tulemastanne! Mitä suvaitsette? — Poistu, viinuri!

(Bardolph menee.)

VIRTA. Olen mies, joka olen paljon eläissäni hurvitellut. Nimeni on Ojanen.

FALSTAFF. Hyvä herra Ojanen, haluan saada lähemmin tutustua teihin.

VIRTA. Niinikään minä teihin, hyvä herra John; en suinkaan ollakseni teille vastukseksi, sillä minun tulee teille huomauttaa, että minulla luullakseni on enemmän rahaa lainata pois kuin teillä; ja se on tavallaan antanut minulle rohkeutta näin sopimattomaan tungeskelemiseen, sillä sanotaanhan, että, kun raha käy edellä, on kaikki tiet auki.

FALSTAFF. Niin, herra, raha on hyvä soturi, se raivaa itselleen tien.

VIRTA. Se on totta; ja tässä olisi minulla pussillinen rahaa, joka on vaivaksi minulle. Jos tahdotte auttaa minua sitä kantamaan, sir John, niin ottakaa kaikki taikka puolet siitä hyvästä, että taakkani kevennätte.

FALSTAFF. En tiedä, herra, millä minä olen ansainnut kunnian tulla teidän kuormankantajaksenne.

VIRTA. Sen sanon teille, herra, jos vain suvaitsette minua kuulla.

FALSTAFF. Puhukaa, hyvä herra Ojanen; olen iloinen, jos saan teitä palvella.

VIRTA. Hyvä herra, kuulen että olette lukenut mies — sanon lyhyesti sanottavani — ja olen jo kauan teidät tuntenut, vaikk'ei minulla ole ollut sen verran tilaisuutta kuin halua päästä teidän tuttavuuteenne. Ilmaisen teille erään asian, vaikka sillä tosin tuon liiaksi julki oman heikkouteni; mutta, hyvä herra John, jos toisen silmänne käännätte minun tyhmyyksiini, jotka näin teille paljastan, niin luokaa toinen omien tyhmyyksienne rekisteriin, jotta pääsisin asiasta sitä helpommilla nuhteilla, kuin itse tiedätte miten helppoa on tällaisiin vikoihin joutua.

FALSTAFF. Hyvä, hyvä, herraseni; jatkakaa.

VIRTA. Täällä kaupungissa asuu eräs rouvasihminen; hänen miehensä nimi on Virta.

FALSTAFF. No niin, herraseni.

VIRTA. Olen kauan häntä rakastanut ja, totta totisesti, paljon hänen tähtensä kuluttanut; seurannut häntä hassahtavalla huomaavaisuudella; etsinyt tuhkatiheään tilaisuuksia tavatakseni häntä; kalliisti maksanut pienimmänkin tilapään saadakseni vain vilaukselta häntä nähdä; enkä ainoastaan hänelle ostanut kalliita lahjoja, vaan muitakin runsaasti lahjonut saadakseni tietää mitä lahjoja hän haluaisi. Sanalla sanoen; olen vainonnut häntä niin kuin rakkaus on minua vainonnut, se on, kaikkien tilaisuuksien lentoneuvoilla; mutta minkä palkan lienenkin ansainnut, joko lemmestäni tai kuluistani, sen vaan tiedän, etten mitään palkkaa ole saanut, jos ei kokemus ole kullan arvoista; sillä sitä olen saanut tavattomasta hinnasta, ja se on minulle opettanut tämän muistosäkeen:

Kuin varjo rakkaus pakenee, kun rikkaus sitä vainoo; Jos vainoat, se pakenee, jos pakenet, se vainoo.

FALSTAFF. Eikö hän koskaan ole antanut teille mitään hyvityksen lupausta?

VIRTA. Ei koskaan.

FALSTAFF. Oletteko koskaan häntä ahdistanut siinä mielessä?

VIRTA. En koskaan.

FALSTAFF. Minkä laatuinen on siis rakkautenne ollut?

VIRTA. Kuin kaunis huone, toisen miehen maalle rakennettu: niin että olen menettänyt rakennukseni, kun erehdyin rakennuspaikasta.

FALSTAFF. Ja missä tarkoituksessa minulle tämän kaiken ilmoitatte?

VIRTA. Sen kun olen teille sanonut, niin olen sanonut teille kaikki. Jotkut sanovat, että, vaikka hän tekeytyy uskolliseksi minulle, hän kuitenkin toisin paikoin menee niin pitkälle iloisuudessaan, että siitä syntyy pahoja jälkipuheita. Ja nyt, sir John, nyt tulen ehdotukseni ytimeen: te olette aatelismies, teillä on erinomainen kasvatus, ihmeteltävä kaunopuheliaisuus, ylhäisiä tuttavuuksia, te olette virkamiehenä ja ihmisenä arvossa pidetty ja monenmoisista ansioistanne soturina, hovimiehenä ja oppineena yleisesti suosittu.

FALSTAFF. Oo, hyvä herra!

VIRTA. Uskokaa pois, sillä tiedättehän sen itse. — Tuossa on rahaa; käyttäkää sitä, käyttäkää sitä; käyttäkää vielä enemmänkin; käyttäkää koko omaisuuteni, kun vain annatte minulle vastavuoroon niin paljon ajastanne, kuin tarvitaan rouva Virran siveyden lemmekkääseen valloittamiseen. Käyttäkää kosiskelutaitoanne, suostutelkaa häntä itseenne; jos sitä kukaan voi, niin te sen voitte siinä kuin joku toinenkin.

FALSTAFF. Olisiko teidän tuliselle lemmenkiihkollenne siitä mitään hyvää, että minä voittaisin sen, mitä itse halaatte? Minusta te määräätte itsellenne sangen nurinpuolisen parannuskeinon.

VIRTA. Mutta käsittäkäähän mitä tarkoitan. Hän elää niin turvallisena kunniansa puhtaudessa, että sydämmeni turmelus ei tohdi näyttäytyä; hän on liian helottava suoraan katseltavaksi. Jos olisi hallussani jokin havainto, kun häntä lähestyn, niin olisi toiveillani esimerkki ja todistus, millä suositella itseään. Voisin silloin hänet karkoittaa noista hänen siveytensä, maineensa, aviolupauksensa ja tuhansien muiden puolustuskeinojansa varustuksista, jotka nyt ovat vahvana vastassani. Mitä sanotte siitä, sir John?

FALSTAFF. Herra Ojanen, ensiksi rohkenen ottaa rahanne; sitten antakaa minulle kätenne; ja lopuksi, niin totta kuin olen aatelismies, niin saatte, jos tahdotte, Virran vaimon haltuunne.

VIRTA. Oi, hyvä herra!

FALSTAFF. Saatte, minä sen sanon.

VIRTA. Ei raha ole esteenä, sir John, ei sitä tarvis säästää.

FALSTAFF. Ei rouva Virta ole esteenä, herra Ojanen, ei häntä tarvis säästää. Hän on itse — sen voin teille sanoa — tilannut minut luokseen; juuri kun te tulitte, niin hänen apurinsa, hänen välijuoksiaimensa läksi täältä; sanon, että kello kymmenen ja yhdentoista välissä olen hänen luonaan, sillä siihen aikaan hänen miehensä, se kirottu mustasukkainen kanalja, on tiessään. Tulkaa luokseni illalla, niin saatte kuulla, kuinka on käynyt.

VIRTA. Tuttavuutenne on oikein siunaus minulle. Tunnetteko tuon Virran, hyvä herra?

FALSTAFF. Hirteen se köyhä sarvipää saatana! En häntä tunne; — kuitenkin teen väärin, kun sanon häntä köyhäksi. Sanotaan että sillä mustasukkaisella aisankannattajalla on rahaa kuin roskaa; sen vuoksi hänen vaimonsa onkin niin viehättävä minun silmissäni. Käytän häntä avaimena tuon sarvipään kassakaappiin, ja siellä aion elojuhlaani viettää.

VIRTA. Hyvä olisi, jos tuntisitte tuon Virran, että voisitte karttaa häntä, jos hänet näkisitte.

FALSTAFF. Hirteen senkin poroporvarillinen voinaama! Mulkoilen häneltä järjen päästä; aisoissa pidän häntä sauvallani, se on häilyvä hänen sarviensa päällä kuin ilmaraana: — saat nähdä, ystävä Ojanen, kuinka minä sitä moukkaa pitelen, ja maata sinä saat hänen vaimonsa kanssa. — Tule varhain tänä iltana luokseni. — Virta on konna, ja minä hänen arvonimeään vielä täydennän; sinä, herra Ojanen, saat puhutella häntä konnaksi ja aisankannattajaksi. — Tule varhain illalla luokseni.

(Menee.)

VIRTA. Mikä kirottu epikurolainen riiviö! — Sydämmeni on harmista haljeta. — Sano nyt, onko tämä ennenaikaista mustasukkaisuutta! Vaimoni on hänelle lähettänyt sanan, aika on määrätty, kaupat tehty. Kuka olisi voinut mokomaa ajatellakaan? — Oh, uskoton vaimo on koko helvetti! Aviovuoteeni häväistään, raha-arkkuni pannaan tyhjäksi, hyvä nimeni jyrsitään rikki; eikä siinä kyllä, että minun täytyy kärsiä tämä kunnoton häväistys, vaan minun pitää vielä lisäksi ottaa vastaan häijyjä haukkumanimiä saman miehen suusta, joka minua näin on häväissyt. Ja mitä nimiä ja nimityksiä! — Amaimon kuuluu hyvältä, Lucifer hyvältä, Barbason hyvältä, ja kuitenkin ne ovat perkeleen arvonimiä, pahojen henkien nimityksiä; mutta aisankannattaja! sarvipää aisankannattaja! Itse paholaisella ei ole sellaista nimeä. — Paaso on aasi, suruton aasi; hän tahtoo uskoa vaimoonsa, ei tahdo olla mustasukkainen. Mutta ennen minä uskon hollantilaiselle voini, walesilaiselle pastori Hughille juustoni, irlantilaiselle viinapulloni tai varkaan hoitoon säisyn ruunani, kuin uskon vaimoni omaan haltuunsa; silloin hän haaveilee, hautoo ja keksii jos jotakin; ja mitä he ovat päähänsä saaneet, se on tapahtuva; vaikka sydän halkeisi, se on tapahtuva. Jumalalle kiitos mustasukkaisuudestani! — Yksitoistahan oli määräaika; minä ennätän heidät, riistän naamarin vaimoni kasvoilta, kostan Falstaffille ja nauran Paasoa. Teen sen heti; parempi kolme tuntia ennen aikaa kuin minuutti liian myöhään. Hyi, hyi, hyi! Aisankannattaja! Aisankannattaja!

(Menee.)

Kolmas kohtaus.

Windsorin puisto. (Cajus ja Rugby tulevat.)

CAJUS. Jack Rugby!

RUGBY. Herra tohtori!

CAJUS. Mike ole kello, Jack?

RUGBY. Se hetki on jo mennyt, jolloin pastori Hugh lupasi saapua.

CAJUS. Hen ole pelasta hene seelu, kun ei on tule; hen ole rukoilla hyvest hene raamattu, kun ei on tule. Parbleu, Jack Rugby, hen ole jo koollut, jos hen tule.

RUGBY. Hän on ovela, herra tohtori; hän tietää että teidän armonne löisi hänet kuoliaaksi, jos hän tulisi.

CAJUS. Parbleu! Silli ei on niin koollut, kuin mine löö hene kooljaks. Otta sinu meekka, Jack, mine neyte sinu, kuinka mine löö hene kooljaks.

RUGBY. Voi, hyvä tohtori, minä en osaa miekkailla.

CAJUS. Kanalj, otta sinu meekka!

RUGBY. Heretkää! Tässä tulee ihmisiä.

(Isäntä, Höllönen, Laihanen ja Paaso tulevat.)

ISÄNTÄ. Herran rauha, julku-tohtori!

HÖLLÖNEN. Nöyrin palvelijanne, herra tohtori Cajus![8]

PAASO. Mitä kuuluu, hyvä herra tohtori!

LAIHANEN. Hyvää huomenta, hyvä herra!

CAJUS. Mite te kaikki, yks, kaks, kolm, neli, teke teell?

ISÄNTÄ. Tulimme näkemään, kuinka sinä miekkailet, kuinka hyökkäät, kuinka väistät, kuinka olet milloin täällä, milloin tuolla, näkemään kaikki nuo puntot, stoccatot, reversat, distantet, montantet. Onko hän kuollut, minun etiopialaiseni? Onko hän kuollut, minun Francisconi? Haa, sinä pukari! Mitä sanot sinä, Aesculapius? sinä, Galenus? sinä, seljansydän? Onko hän kuollut, minun virtsapukarini? Onko hän kuollut?

CAJUS. Parbleu! Se tyhme pappi ole kaike suurema emme, mike ole maa peell; ei neytte hene kasvot.

ISÄNTÄ. Sinä olet kastilialainen,[15] kuningas Urinal! Kreikan valtakunnan Hektor, sinä vanha poika!

CAJUS. Mine pyyde te todista ett mine on vartto hent kuus, seitseme, kaks, kolm tunti ja hen ei on tule.

HÖLLÖNEN. Hän on valinnut viisaamman osan, herra tohtori: hän on sielun tohtori, ja te olette ruumiin tohtori; jos nyt tappelette, niin iskette kumpainenkin omaa ammattianne vasten partaa. Eikö totta, herra Paaso?

PAASO. Herra Höllönen, olette itse ollut aika tappelupukari, vaikka nyt olette rauhan mies.

HÖLLÖNEN. Hitto olkoon, herra Paaso, vaikka nyt olen vanha ja rauhan mies, niin kutkuttaa vielä sormiani, kun näen paljaan miekan. Vaikka olemmekin rauhatuomareita ja tohtoreita ja kirkonmiehiä, herra Paaso, niin on meissä sentään vielä hitunen nuoruuden suolaa; me olemme vaimosta syntyneet, herra Paaso.

PAASO. Totta, totta, herra Höllönen.

HÖLLÖNEN. Se on niinkuin olla pitää, herra Paaso. — Herra tohtori Cajus, minä olen tänne tullut hakemaan teitä kotiin. Minä olen valan tehnyt rauhatuomari, ja te olette viisas lääkäri, ja sir Hugh on viisas ja suvaitseva sielunpaimen. Teidän täytyy tulla kanssani, herra tohtori.

ISÄNTÄ. Anteeksi, kundi rauhantuomari: — sananen teille, monsieur vedenkuurnitsija!

CAJUS. Vedekuurnitsa? Mite se ole?

ISÄNTÄ. Vedenkuurnitsija on meidän kielellä sama kuin urhollinen, sinä pukari.

CAJUS. Parbleu, mine ole ykte vedekurnitsa kuin se engelsman. — Se koiranen pappi kanalj! parbleu, mine löö hene korva pois.

ISÄNTÄ. Hän sinua kuranssaa hyvänpäiväisesti, sinä pukari!

CAJUS. Kuranssa! Mite se ole?

ISÄNTÄ. Se merkitsee, että hän antaa sinulle hyvitystä.

CAJUS. Parbleu, mine takto se nekde, ett hen minu kuranssa; parbleu, mine takto se niin.

ISÄNTÄ. Ja minä hänet siihen pakotan, muuten korjatkoon luunsa.

CAJUS. Mine kiite sinu siit.

ISÄNTÄ. Ja vielä muutakin, sinä pukari. — (Hiljaa toisille.) Mutta ensin, te. herra kundi, ja te, herra Paaso ja samalla muotoa te, kavalieri Laihanen, menkää kaupungin kautta Fragmoreen.

PAASO. Sir Hugh on siellä, niinkö?

ISÄNTÄ. On; tutkikaa, millä tuulella hän on; minä tuon tohtorin sinne peltojen poikitse. Onko hyvä näin?

HÖLLÖNEN. Sen me teemme.

PAASO, HÖLLÖNEN ja LAIHANEN. Hyvästi, hyvä herra tohtori!

(Paaso, Höllönen ja Laihanen menevät.)

CAJUS. Parbleu, mine löö kooljaks se pappi, hen puhu tuhmeliini poolest miss Anna Paaso tykön.

ISÄNTÄ. Hän joutaa kuolla. Mutta ensin pistä tuppeen hätäisyytesi, vala kylmää vettä sapellesi. Tule kanssani tuosta vainion poikitse Fragmoren kautta; vien sinut erääseen maataloon, missä neiti Anna Paaso on kestissä; ja missä voit kosia häntä. Osasinko oikein? Onko hyvä näin?

CAJUS. Parbleu, mine kiite te; parbleu, mine tykke te; mine hankki te hyve kundi, kreivi, ritari, jaarli, aateli, minu patsientti.

ISÄNTÄ. Ja siitä hyvästä minä saatan sinut epäluottoon Anna Paason tykönä. Onko hyvä näin?

CAJUS. Parbleu, hyve ole hyve puhe.

ISÄNTÄ. No, tallustakaamme sitte matkaan.

CAJUS. Tule minu kintu päräss, Jack Rugby.

(Menevät.)