Front matter (continued 2)

"Nyt olemme tulleet hänen kanssansa niin pitkälle", sanoi hän noustessansa lähtemään.

Kun äiti oli tullut sisään seurattuansa Koulumestaria kalliolle asti, kutsui hän Öyvindiä tulemaan kammariin. "Muuan odottaa sinua tuolla kello 9", supatti hän. — "Missä?" — "Kalliolla."

Öyvind katsoi kelloonsa, se kävi yhdeksättä. Sisässä hän ei voinut odottaa, mutta meni ulos, nousta vilisti kalliolle, taukoutui kukkulalle ja katseli. Tupakartanon katto oli juuri alempana; katolla olevat pensaat olivat kasvaneet isoiksi, nuoret puut aivan ympärinsä sitä paikkaa, jossa hän seisoi, olivat myös kasvaneet, ja hän tunti jokaisen. Hän katsoi alas pitkin tietä, joka meni vuoren kuvetta myöten, ja jonka toisella puolen oli metsä. Tie näytti harmaalta ja yksivakaiselta, mutta metsässä oli kaikenlaisia lehtipuita, korkeita ja tuuheita, rannassa köllötti sillä pienellä meren lahdelmalla muuan laiva surpallansa olevine purjeinensa; siinä oli lankkuja lastina ja se odotti tuulta. Hän katsoi salmen yli, joka häntä oli kannattanut edes ja takasin, se lerotti nyt tyynenä ja välkkyvänä; monjaita vesilintuja lenti sen ylitse, mutta äänettöminä; sillä se oli myöhä. Isä tulla luppasi myllyltä, seisahti kalliolle ja katseli alaspäin, niin kun poikansaki, meni sitten alas rantaan tarkastamaan venettä yöksi. Äiti tuli toiselta puolen kartanoa, sillä hän tuli kodasta; hän katsahti vuorelle päin mennessänsä kanoja ruokkimaan, samoin tullessansa ja hymyili. Öyvind istuikse odottamaan; tiheät pehkot estivät häntä näkemästä kauvaksi, mutta hän kuulosti pienintäkin risausta. Kauvan kuului ainoastansa lintujen liike, joidenka siipien räpinä petteli häntä, kohta taas muutama orava, joka hypätä roiskautti puusta puuhun. Mutta vihdoin kuului kauvempata riske, taukosi vähän, riski taas; hän kavahti seisallensa, sydän hypähteli, veri täytti päähän; silloin rasahti pehkossa aivan lähellä häntä, mutta se oliki iso, pitkäkarvainen koira, joka tuli ja rupesi katsomaan häneen, seisahti kolmelle jalalle eikä liikahtanut. Se oli Ylä-Heidegaardenen koira, ja aivan sen takana ruski taas, koira käänti päänsä ja häntä pyöri, nyt tuli Mari.

Hame tarttui pehkoon, tyttö kääntyi sitä irtauttamaan ja juuri silloin näki Öyvind hänen ensikerran. Hän oli avopäin, mutta tukka oli kääryllä, niin kun neidot tavallisesti jokapäiväsessä olennossansa pitävät; hänellä oli vahva, punertava ja hihatoin liivihame päällä, eikä muuta kaulassa kun alas-kääntyvä paidan kaulustin; hän oli juuri varastaunut ulko-työpaikastansa, eikä ollut tohtinut mennä pukeumaan koreisiinsa. Nyt katsoi hän viistoon ylös naurussa suin; valkoset hampaansa ja raollansa olevat silmänsä kiiluivat vaan; hän seisoi siten vähän aikaa ja nauraa vilmotti, mutta tuli sitte lähemmäksi ja punastui enämmin ja enämmin joka askeleelle. Öyvind meni tyttöä vastaan ja otti sen käden omiensa väliin. Tyttö katsoi alas ja siten he nyt seisoivat.

"Kiitoksia paljon kaikista kirjeistäsi!" sanoi Öyvind ensimäiseksi, ja kun tyttö hymyissä suin katsahti ylös, tunti hän, että tämä oli mitä viehättävin haltia, kuin metsässä voi tavata; mutta hän oli pauloitettu, eikä tyttökään ollut sitä vähemmin. "Kuinka suureksi sinä olet tullut", sanoi tämä, mutta tarkoitti kokonansa toista. Tyttö katsoi enämmin ja enämmin häneen, hymyili enämmin ja enämmin; poika hymyili kanssa, mutta he eivät virkkaneet mitään. Koira oli vötkähtänyt kalliolle pitkällensä ja katsoi alas kartanoon päin; Thore keksi tämän koiran pään rannasta eikä voinut henkensä edestä ymmärtää, mikä se oli, joka näyttäysiin vuorelta.

Mutta ne kaksi olivat nyt heittäneet toisensa irti ja rupesivat jo puhelemaan. Ja kun Öyvind kerran pääsi alkuun, lasketteli hän siten, että tytön täytyi nauraa hänellä. "Niin se on, näet, kun minä olen iloinen, oikein iloinen, näet; ja silloin kuin välimme tuli hyväksi, kas silloin ikäänkuin laukesi lukko minussa, laukesi, näet." Tyttö nauroi. Sitte sanoi poika: "Kaikki laittamasi kirjeet minä osaan melkein ulkoa." — "Entäs minä sinun!" — "Mutta sinä kirjoitit aina niin lyhyesti." — "Sen tautta kun sinä yhtenänsä tahdoit niin pitkiä kirjeitä." — "Ja kun minä tahdoin, että me kirjoittaisimme enemmän yhdestä asiasta, niin sinä kiepsahdit pois." — "Minä näytän paraalta, kun näet hännän, sanoi keijulainen." — "Mutta todella: sinä et ole koskaan sanonut minulle, kuinka sinä pääsit Junnu Hatten'ista kuitiksi?" — "Minä nauroin." — "Kuinka?" — "Nauroin; etkö sinä tiedä, mitä nauraminen on?" — "Kyllähän minä nauraa osaan!" — "No koetapas." — "Kuulepas sitä! Pitäähän minulla olla jotakin nauramista." — "Sitä minä en tarvitse, silloin kun olen iloinen." "Oletkos sinä, Mari, nyt iloinen?" — "Naurankos minä nyt?" — "Naurat kyllä", — hän otti tytön kumpaisetki kädet ja läiskytti niitä yhteen katsoessansa tyttöön. Tällöin alkoi koira murista, nosti sitte harjansa pystyyn ja rupesi haukkumaan kallion reunalta alas; se vihastui vihastumistansa, ja raivostui viimein kovin. Mari juoksi peloissansa takaperin, mutta Öyvind eteenpäin ja katsoi alas. Se oli hänen isänsä, jota koira haukkui; hän seisoi nyt alaalla aivan lähellä kalliota, kumpaisetki kädet lakkarissa ja katsoi koiraan. "Ka oletko sinäkin siellä? Mikä hullu koira sinulla on siellä kalliolla?" — "Se on Heidegaardenen koira", vastasi Öyvind, vähän hölmästyneenä. — "Mistä se kehno on tullut sinne ylös?" — Mutta äiti oli pistäytynyt kodasta ulos katsomaan, sillä hän oli kuullut sen hirmuisen haukunnan, ja hän ymmärti kaikki, ja sanoi nauravalla suulla: "Se koira käypi täällä joka päivä, niin että siinä ei ole mitään kummeksittavata." — "Mutta onki sitä koko ahvatta koira." — Se tulee paremmaksi, kun sitä taputellaan, arveli Öyvind ja teki niin; koira vaikeni, mutta murisi. Isä meni hyvässä uskossa alas, ja ne kaksi olivat ilmaisemisesta pelastetut.

"Se nyt oli se kerta", sanoi Mari, kun he taas tulivat yhteen. — "Vieläkös sitä tulee pahempataki, luullaksesi?" — "Minä tunnen yhden, minä, joka tahtoo meitä väijyä." — "Ukkovaarisi?" — "Niinpä kyllä." — "Mutta hänen ei pidä tehdä meille mitään." — "Ei koskaan niin mitään." — "Ja sen sinä lupaat?" — "No, sen minä lupaan, Öyvind." — "Kuinka kaunis sinä olet, Mari!" — "Niin se kettu korpille sanoi ja sai juuston." — "Uskopas, että minäkin tahdon juuston." — "Mutta sinä et saa sitä." — "Minäpä otan sen." Tyttö käänti päänsä, ja hän ei ottanutkaan. — "Minä sanon sinulle yhden asian, minä, Öyvind!" tyttö katsoi viistoon ylös. — "No?" — "Mikä ilkimys sinusta on tullut!" — "Antanethan kumminki juuston." — "Enkä anna", hän kääntyi uudellensa pois.

"Nyt minun pitää mennä, Öyvind." — "Minä tulen seuraamaan sinua, minä." — "Mutta ei metsästä ulos; silloin voipi ukkovaari nähdä sinun." — "Ei, ei metsästä ulos. Kultani, juoksetko sinä?" — "Eihän tässä voi käydä rinnakkain." — "Mutta eihän se muuten ole seuraamista?" — "No ota minut!" hän lähti juosta hujottamaan, poika jälestä, tyttö tarttui kohta hameestansa kiini, ja Öyvind otti hänen. — "Olenko minä nyt ottanut sinut omakseni, Mari?" hänellä oli käsi tytön vyötäisellä. "Niinpä luulen", sanoi tyttö hymyssä suin, mutta oli sekä punottava ja totinen. Ei, nyt se tapahtukoon! ajatteli Öyvind ja yritti suutelemaan tyttöä; mutta se pujotti päänsä Öyvindin käsivarren alatse, ja juoksi nauraen tiehensä. Kumminki seisattui hän viimeisien puiden luona; "milloinkas me taas tapaamme toisemme niin?" kuiskutti hän. —"Huomenna, huomenna!" kuiskutti Öyvind jälleen. — "No, huomenna!" — "Hyvästi!" tyttö juoksi. — "Mari!" ja se seisottui. — "Kas, se oli järkevästi, että tapasimme toisemme ensiksi vuorella." — "Jaa, se oli niin"; hän juoksi taas.

Öyvind katsoi kauvan hänen jälkeensä, koira meni edeltä ja haukkui, Mari jälestä ja hyssytti. Öyvind kääntyi, otti lakkinsa ja viskasi sen kohoksi, otti jälleen ja viskasi; "kyllä minä nyt luulen rupeevani tulemaan iloiseksi, minä", sanoi poika, ja lauloi mennen kotiinsa päin.

Kymmenes Luku.

Muutamana päivänä kesän varrella, kun jälestä puoli-päivän äiti ja piika kouhottelivat heiniä pihalla sekä isä ja Öyvind kantoivat latoon, juosta hilisti pienoinen poika avo-päin ja jaloin alasmäkeä, pitkin ketoa Öyvindin luo, jolleka hän antoi pienen kirja-lipun. "Kyllä sinä olet hyvä juoksija", sanoi Öyvind. "Minä saan siitä maksun", vastasi poika. Kysyttyänsä, tokko siitä tulee vastausta, kuuli poika: "ei", ja alkoi juosta piipotella metsän kautta vuoren yli takasi kotiin; sillä hän sanoi jonkun tulevan jälestänsä tietä myöten. Öyvind aukasi paikalla lipun, joka oli pantu laskoksille ja sidottu rihmalla ristiin rastiin sekä sinetti päällä. Lipussa seisoi:

"Nyt se on marssimassa, mutta se käypi pitkään. Juokse metsään piiloon!

Tuttusi."

"Enpä minä sitä taida tehdä", ajatteli Öyvind ja katsoi jalona ylös mäelle päin. Siihen ei tarvittukaan kaukaa aikaa, ennen kun vanha mies näyttiikse mäen kukkulalla, lepäsi, kulki vähän matkaa, lepäsi taas; sekä Thore ja sen emäntä seisottuivat katsomaan. Mutta Thorea alkoi kohta naurattaa, emännän kasvot taas punastuivat. "Tunnetko sinä tuota?" — "No, eihän tässä voi helposti hairahtua!"

Isä ja poika rupesivat uudellensa kantamaan heiniä, mutta se viimeinen sovitti sen niin, että he aina kulkivat yhtä matkaa. Vanhus tuli mäen kukkulalta hiljallensa lähemmäksi ikään kun raskas länsituuli. Hän oli hyvin suora ja jokseenki jaksava, mutta jalat olivat jäykät ja hän kulki joka askeleen vaivaloisesti ja sauvan varassa. Hän tuli kohta niin lähelle, että ne voivat nähdä hänen selvään; hän seisahti, otti lakin pois päästänsä ja pyyhki nenäliinalla hikeä otsastansa. Hän oli jokseenki paljaspäinen takaraivoltansa; hänen pyöreä muotonsa oli jo kureilla; hänellä oli pienet, terävät silmän tiiretyiset sekä puuhkeat silmän luomet ja kaikki hampaat suussa. Kun hän haasteli, kuului hänen äänensä raikkaalta ja kimakalta, ja se hyppi ikäänkun raunioita ja kivikkoa myöten; mutta "r" pani hänen kielensä välistä lirpottamaan sievästi monta kyynärätä pitkältä, kunnes jyrkkä taite tapahtui äänessä. Häntä oli nuorempana pidetty hyvin ruttoisana mutta pikaisena miehenä; vanhoilla päivillänsä oli hän moninaisista onnettomuuksista tullut tyytymättömäksi ja luulevaksi.

Thore teki poikinensa monta viemämatkaa, ennen kun Ole ennätti tulla juntustaa esille; he ymmärsivät kumpikin, ettei se tullut hyvässä aikomuksessa, sen tähden olisi se ollut sitä somempata, ettei hän olisi ennättänyt milloinkaan. Heidän täytyi kumpaisenki kävellä sangen totisina ja haastella hyvin hiljaa, mutta kun siitä ei tullut loppua, niin se alkoi naurattaa. Ainoastansa puoli sanaa, kuin niin sattuu, saattaa semmoisessa tilaisuudessa sytyttää naurun, varsinki jos nauraminen on vaarallista. Kun ukko viimein oli ainoastansa muutamien sylien päässä, mutta joista ei tahtonut tullakaan loppua, sanoi Öyvind hyvin varoitellen ja hiljaa: "Tuolla mieheltä taitaa olla raskas kuorma!" — ja enempätä hän ei voinut naurulta sanoa. "Et sinä tunnu minusta järkevältä", supatti isä, vaikka häntä itseänsäki nauratti. "Hm-Hm!" röyhki Ole mäellä. — "Nyt se jo nääntyy", kuiskutti Thore. Öyvind viskautui polvillensa heinä-ruon vierelle, pisti päänsä heinien sisään ja nauraa kuhuutti. Isäkin kuukistui. "Lähtekäämme latoon", supatti hän, otti sylyyksensä heiniä ja puitti tiehensä; Öyvind otti pienen tuttosen, juoksi jälestä, naurusta kumarana, ja rötkähti heinille latoon. Isä oli vakainen mies, mutta kun joku sai hänen nauramaan, hykkäili hän esinnä, ja sitten kuului aina pitempi mutta katkoittu hykerrös, kunnes se sotkeutui yhdeksi ääneksi, jonka jälestä tuli laine laineelta sekä aina pitkä henkäys. Nyt oli hän rietautunut, poika rötkötti lattialla, isä seisoi takana, ja kumpiki nauraa kuhuutti. Heillä oli kerranki semmoinen naurupäivä; "mutta se ei ollut hyväksi", sanoi isä. Viimein eivät he tienneet, mitenkä se kävisi, sillä vanhus oli jo varmaanki tullut kartanolle. "En minä mene ulos", sanoi isä, "minulla ei ole hänen kanssansa mitään tekemistä." — "No, en minäkään lähde", vastasi Öyvind. "Hm-Hm", kuului aivan ladon seinän takana; isä muistutti pojalle: "tokko menet ulos!" — "Menkääte itse esinnä!" — "Ei, totto pötkit!" — "No, menkääte esinnä!" — ja työnnellen toisiansa menivät he hyvin vakaisina esille. Tultuansa rapulta alas näkivät he Olen seisovan kyökin oveen päin ikään kun mietteissänsä; hän piteli lakkia siinä kädessä, jossa oli sauva, ja pyyhki nenäliinalla hikeä paljaasta päästänsä, mutta pöyhisteli ylöspäin hivuksen huituvia korvien takaa ja niskalta, jotta ne pörröttivät ulospäin kun sian harja. Öyvind työnsiin isänsä suojaan; tämän täytyi sen tautta seisottua ja tehdäksensä siitä loppua, sanoi hän hyvin totisena: "Jaksavatko niinki vanhat olla liikkeellä?" — Ole kääntyi, katsoi häneen tuikeesti ja painoi lakin päähänsä, ennen kun hän vastasi: "No, niinpä kyllä." — "Lienethän väsyksissä, etkö lähde sisään?" — "Vielä vähän, voinhan minä levätä tässäkin seistessäni; minun asiani ei ole pitkä." — Muuan katsoi salaa kyökin ovelta; vanha Ole seisoi ovelta katsojan ja Thoren välillä, lakin lippa silmillä, sillä lakki oli käynyt liian väljäksi tukan hävittyä. Nähdäksensä töllisti hän päätänsä hyvin takaraivolle; sauvan piti hän oikeassa kädessänsä, ja vasen oli ojona sivulla, milloin hän ei sillä koikehtinut, mutta sitä hän ei koskaan tehnyt kovemmin kun kättänsä ojona pitämällä liikuttamatta, muka kun arvonsa vartiana. "Onko se tuo poikasi, joka seisoo takanasi?" alkoi hän hyvin vilkkaalla kielellä. "Niinhän ne sanovat." — "Eikös sen nimi ole Öyvind?" — "No, Öyvindiksihän sitä kutsutaan." — "Onhan se ollut muutamassa peltokoulussa tuolla etelässä päin?" — "Olihan se vähän sinne päin." — "Ei, tyttäreni, tuo tyttäreni tytär Mari, piti minun sanoa, se on viime aikoina tullut hullumaiseksi." — "Sepä oli paha." — "Se ei tahdo mennä naimiseen." — "Nytkö?" — "Se ei huoli kestään niistä taloisista pojista, jotka sitä köytäilevät." — "Vai niin?" — "Mutta se kuuluu olevan tuon syy, tuon, joka seisoo tuossa." — "Vai niin?" — "Hän kuuluu tehneen sille pään hämmikkiä, juuri tuo, poikasi, Öyvind." — "Elä hitolla!" — "Minä, näetsen, en salli kenenkään viedä hevoisiani, kun minä lasken ne metsään, enkä myöskään salli kenenkään viedä tyttäriäni, kun minä lasten ne tanssiin, sitä en salli ollenkaan." — "No, se nyt on tietty." — "Minä en voi käydä jälestä jälkeen; minä olen vanha, minä en voi vahdata." — "Eipä, ei!" — "Niin, minä, näetsen, tahdon pitää järjestystä kaikissa: tuossa pölkyn pitää seista, ja tuossa kirveen pitää olla, ja tuossa puukon, tuossa pitää lakaistaman, ja tuohon pitää viskattaman ulos, ei oven taakse, mutta tuonne nurkan taakse, juuri tuonne, niin, ja ei muuanne minnekään. Ja, kun minä siis sanon tytölle: 'ei hänelle, mutta hänelle', niin se pitää oleman hänelle — eikä hänelle." — "Totta kaiketi." — "Mutta siten se ei ole; kolmena vuotena on tyttö estellyt, ja kolmeen vuoteen ei ole välillämme ollut hyvää sopua. Se on paha; ja jos poikasi lienee siihen syynä, niin minä sanon hänelle sinun kuultesi, sinun, joka olet isä, ettei hänellä ole siitä etua; hän saa heretä." — "Aivan niin." — Vähän aikaa katsottuansa Thoreen sanoi Ole: "Sinä vastaat niin lyhyesti?" — "Se juttu ei ole pitempi."

Tällöin täytyi Öyvindin nauraa, vaikka hänen mielensä ei tehnyt nauramaan. Mutta eräillä ihmisillä on pelko naurun rajalla, ja se viimeinen sai hänessä nyt vallan. "Millä sinä naurat?" kysäsi Ole tiukkaan. — "Minäkö?" — "Nauratko sinä minulla?" — "Jumala varjelkoon!" mutta hänen oma vastauksensa nauratti häntä. Ole keksi sen ja tuli aivan vimmatuksi. Sekä Thore että Öyvind pyytivät nyt, ollen totisina, lähtemään sisään, mutta se oli kolmen vuoden mielikarvaus, joka nyt pullahti ulos, ja sen tautta sitä ei ollut hyvä taukouttaa. "Elä luule saavasi tehdä minusta pilkkaa", alkoi hän; "minä olen luvallisella asialla, minä pidän lapsenilapsen onnesta huolta paraan ymmärrykseni mukaan, ja koiransilmien nauraminen ei minua estä. Ei sitä vasten tyttöjä kasvateta, että niitä survataan ensimäiselle mökkiläiselle, joka vaan tulee ottamaan, eikä sitä vasten taloa hallita neljäkymmentä vuotta, että kaikkityyni jätettäisiin ensimäiselle, joka viekoittelee tyttöä. Tytär-vainaani kyöhäili niin kauvan, kunnes hän sai jonki-joutavan heittiön mieheksensä, joka juoda kellitti heidän kumpaisenki mieron tielle, ja minun täytyi ottaa lapsi hoitaakseni ja maksaa huvitukset; mutta surma vieköön! jos tyttäreni tyttärelle käypi samalla lailla; nyt sen tiedät! — Sen minä sanon sinulle, että niin totta kun minä olen Ole Nordistuen Heidegaardenesta, niin papin pitää ennen kuuluttaman häitä keijulaisille pohjois-laakson metsissä, kun hän saapi mainita semmoisia nimiä saarnas-tuolista, kun Marin ja sinun, sinä joulupukki! — Vai menetkö sinä säikyttelemään kelvollisia kosioita pois talostani, häh? Vaan koetapas tulla, niin pitää saamasi semmoisen kyydin ala-mäkeä myöten, että kenkäsi pitää tupsuta savuna jälestäsi. Sinä Irvi-Mikko! Sinä luulet ehkä, etten minä tiedä, mitä sinä mietit, niin sinä kun tyttökin. Ä-äh, te luulette, että vanha Ole Nordistuen kääntää nokkansa ylöspäin tuolla kirkkomaalla, ja sitten te tahdotte kepoitella alttarin ääreen. Ei, nyt minä olen elänyt 66 vuotta, — ja minä, juuri minä, näytän sinulle, poika, että minä elän, niin että teidän kumpaisenki pitää kalveneman. Ja sen minä sanon sinulle vielä, että sinä saat väijyä seinämillä kun varas, ja sinun ei kumminkaan pidä näkemän tytön kantapäitäkään; sillä minä lähetän sen kotoa sinne, jossa se säilyy, niin että sinä saat lennellä näillä seuduin naururastaana, ja tehdä naimisen sateen ja pohjatuulen kanssa. Ja nyt minä en puhu sinulle enempätä; mutta sinä, joka olet isä, tiedät nyt minun tahtoni, ja jos sinä tahdot katsoa poikasi parasta, josta tässä on kysymys, niin saa'os hänen johdattamaan virran sinne, jonne se saattaa juosta; minun maani poikki se on kielletty." — Hän kääntyi lyhyillä askelilla sukkelaan, nostellen oikeata jalkaansa vähän enämmin kun vasenta ja jupattaen vielä itseksensäki.

Jälelle-jääneet seisoivat nyt oikein vakaisina; heidän ilveilemistänsä ja naureskelemistansa seurasi nyt paha perästä, ja kartano seisoi muutaman hetken autiona, niin kun jonkun hirmun jälestä. Äiti, joka kyökin ovelta oli kuullut kaikki, katsoi pahoilla mielin Öyvindiin, ja ollen vesissä silmin ei hän tahtonut sanaakana virkkamalla tehdä poikansa mieltä vielä raskaammaksi. Kun he kaikki olivat menneet äänettöminä tupaan, istuikse isä ikkunan luokse ja katsoi Olen jälkeen hyvin vakaisen näköisenä. Öyvindin silmät tarkastivat hänen katsantonsa pienimpiäki muutteita; sillä mitä hän nyt ensimäiseksi sanoisi, oli mitä tärkeintä näiden kahden nuoren vastaisuudelle. Jos Thore kieltäisi samoin kun Ole, niin siitä tuskin voisi päästä ohitse. Pojan ajatukset kiitivät nyt haikeasti vastuksesta vastukseen; hän näki edessänsä ainoastansa köyhyyttä, vastahakoisuutta, epähuomiota ja solvaistua jalomielisyyttä, ja kaikki turvat, joihinka hänen teki mielensä luottautumaan, solahtelivat ajatuksien alla. Se enenti hänen levottomuuttansa, että äiti seisoi käsi kyökin oven linkulla, epätietoisena, tokko hänellä oli uskaliaisuutta olla sisässä ja odottaa asian ratkaisemista, ja että se vihdoin kokonansa kadotti uskaliaisuutensa ja pujahti ulos. Öyvind katsoi järkähtämättä isäänsä, joka ei tahtonut heretäkään katsomasta ulos; poika ei myös tohtinut puhua, sillä sen toisen piti saaman miettiä rauhassa. Mutta juuri samalla hetkellä oli ajatukset päässeet ahdistuksestansa ja järjestyivät jälleen; "ei kukaan muut kun Jumala voi meitä kumminkaan eroittaa", mietti hän ja katsoi isän rypistettyihin silmänluomiin; — nyt sieltä näytti tulevan kohta jotakin. Thore huokasi pitkään, nousi seisallensa ja luotti silmänsä ulkoa tupaan juuri poikansa silmiin. Hän seisoi ja katsoi häneen kauvan. — "Se minun olisi tahtoni, että sinä luopuisit tytöstä; sillä ei sitä pidä kerjäämän liiaksi eikä tungetella itseänsä esille. Ellet sinä taivu luopumaan, niin anna sinä minulle siitä sopivassa tilaisuudessa tieto, ja ehkä minä voin sinua auttaa." — Hän lähti työhönsä ja poika seurasi.

Mutta iltamassa oli Öyvindillä aikeensa valmissa; hän koettaisi päästä piirikunnan maaviljelys-neuvojaksi ja pyytää Johtajaa ja Koulumestaria auttamaan itseänsä. "Jos Mari vaan jaksaa kärsiä, niin kyllä minä sen vielä Jumalan avulla ja työlläni voitan."

Hän odotti tyhjään sinä iltana Maria; mutta hän lauleli kävellessänsä mieluisintansa laulua:

Nosta pääsi, nuorukainen! Josko toivo pettää, Loistaa silmässäsi toinen, Jonka Luoja jättää.

Nosta pääsi ilo-mielin, Käännä vähä kaulaa; Takanais tuhansin kielin Lemmittysi laulaa.

Nosta pääsi, siell' on suuri, Sinertävä kumu, Josta kuuluu riemu juuri, Harpun, huilun humu.

Nosta pääsi lauleskellen, Kevät-päivä koittaa. Talonpoika työskennellen Vuoden viljan voittaa.

Nosta pääsi nopeasti: Toivo kuutaa tuolta Pilven päältä tänne asti; Ei nyt ole huolta!

Yhdestoista Luku.

Päivä oli puolessa; Heidegaardin talon väki oli ruokalevolla, heinät olivat ruolla, ja haravat maahan isketetyt. Heinäreet olivat laon rapun vieressä, valjaat olivat remallansa sivulla, ja hevoiset olivat syömässä vähän matkan päässä. Paitsi näitä ja muutamia kanoja, jotka olivat tulleet sen niityn viereiselle pellolle, ei näkynyt yhtään henkeä koko kentällä.

Talojen luona oli vuoressa lotma, jossa kulki tie Heidegaardin laveille, vuoren päällys-laitumille. Mäellä, lotman päässä seisoi tänä päivänä eräs mies katsellen pitkin lotmaa, ikään kun odottaen jotakuta. Hänen takanansa oli lammikko, josta se puro juoksi alas, joka teki lotman vuoreen; tämän lammin ympärillä kulki karjan uria laitumille, jotka näkyivät hänelle kaukaa. Hälinä ja koiran haukunta kuului läheltä, kellot roiskivat sinne tänne harjuin välissä; sillä karja täytti nyt vesipaikalle, koirat ja paimenet kokivat saada niitä koolle, mutta turhaan. Lehmät laukata leipukkivat mitä kummallisinta hoijakkata, keippelehtelivät ja ammua riehkasivat juosten häntä pystössä aivan lammikon veteen asti, johonka ne seisottuivat; niiden kellot mälkättivät joka kerran, kun ne liikuttivat päätänsä. Koiratkin joivat vähä, mutta maalta jaloin; paimenet tulivat jälestä ja istuiksivat helteesen sileelle kalliolle. Tässä he ottivat eväänsä esille, jakoivat toisillensa, kehuivat toisiensa koiria, härkiä ja talonväkeä, riisuivat sitten ja juoksivat veteen lehmien sekaan. Koirat eivät tahtoneet mennä uimaan, mutta läähättivät käähäillen sinne tänne rippuvin päin, kuumin silmin ja kieli toisella puolella. Mäen vierillä ei näkynyt yhtään lintua, eikä muuta ääntä kuulunut kun lasten rähinä ja kelloin helinä; kanervikko oli palanut mustalle muralle, aurinko tulisti kallion kupeita, niin että kaikki kiehui varina.

Mutta se oli Öyvind, joka istui yläällä puolipäivän paisteessa odottaen. Hän istui paita-hihasillansa sen puron varrella, joka juoksi lammikosta ulos. Ei ketään näkynyt vielä Heidegaardenen kentällä, ja hän rupesi jo pitkästymään, kun iso koira yht'äkkiä ryykäsi ulos muutamasta ovesta Nordistuen talosta ja sen jälestä paita-hihasillansa oleva tyttö, joka alkoi juosta heinärukoin ohitse vuorelle päin; pojan teki mielensä huutamaan alas, mutta ei tohtinut. Hän piti tarkasti taloa silmällä, tokko ketään näkyisi tulevaksi ulos, joka olisi keksinyt tytön, mutta se oli rauhassa, ja hän nousi monta kertaa ylös malttamattomuudesta.

Vihdoin oli tyttö lähellä, alkoi nousta mäkeä ylös, koira edeltä nuuskien ilmaa, tyttö auttoi itseänsä ylöspäin vesoista vetämällä, mutta käynti väsytti häntä enämmin ja enämmin. Öyvind juoksi alaspäin, koira murisi, mutta Mari kielti sitä, nähtyänsä hänen tulevan, ja rupesi istumaan isolle kivelle, veripunaisena, väsyneenä ja hiessä päin. Hän kiipesi kanssa kivelle aivan viereen: "Kiitoksia tulemastasi!" — "Lämpiämisestä ja matkasta! Oletko sinä odottanut kauvan?" — "En. Koska meitä vartioidaan illoin, niin käyttäkäämme puolenpäivän aikaa hyväksemme. Mutta tästä lähin minä ajattelen, ettei sitä tarvitse pitää niin salassa ja vaikeana; juuri siitä minun teki mieleni haastelemaan kanssasi." — "Eikö salassa?" — "Kyllä minä hyvin tiedän, että salaisuus kaikissa on sinusta mieluisin; mutta uskaliaisuutta näyttäminen on sinusta myös sama. Tänäpänä minä tulen juttelemaan kanssasi kauvan, ja kuuntelehan nyt." — "Onko se totta, että sinä koetat päästä läänin maaviljelys-neuvojaksi?" — "On, ja kyllä minä pääsenki. Siinä minulla on kahdellainen tarkoitus: esinnä elättävän ammatin saaminen, ja sitte se päätarkoitus, että minä voisin toimittaa jotaki ukkovaarisi nähden ja havaiten. Se sattuu vielä niin somasti, että useimmat Heidegaardenen kylän talon omistajoista ovat nuorta kansaa, joka tahtoo parempata järjestystä työnteossa ja tarvitsee siis neuvoa; rahaa niillä on myös. Niin minä alan siitä: minä annan parantaa kaikki, niiden navetasta alkaen aina veden viemäriin asti, minä pidän heille esityksiä ja työskentelen, minä milt'en piiritän vanhuksenki hyvillä töilläni." — "Se puhe on hempeätä; puhu enemmän, Öyvind!" — "Aivan niin, mutta puhukaamme nyt omista asioistamme. Elä sinä lähde mihinkään pitkälle matkalle." — "Niin, vaan kun se käskee?" — "Eläkä salaa häneltä, mitä meitä kahta liikuttaa." — "Josko se kiusaisiki minua?" — "Mutta me voitamme enemmän ja suojelemme itsemme paremmin julkaisemalla kaikki. Meidän pitää varsin oleman niin paljon yksissä muiden ihmisten nähden, että ne aina saavat puhua kuinka me miellymme toisiimme; ne toivovat sitä paremmin meille käyvän hyvästi. Elä toki matkusta! Ero on aina vaarallista, sillä eronneiden välille voipi tulla eripuraisuus. Sitä emme usko ensimäisellä vuodella, mutta se on mahdollista, että toisella jo voisimme ruveta uskomaan sitä tätä. Olkaamme me kaksi yksissä kerran viikossa ja naurakaamme kaikelle pahuudelle, jota syrjäisten tekee mieli laittamaan välillemme; meidän pitää kainostelematta saattaa yhtyä tanssissakin ja tanssia niin että hurisee, niiden uhalla, jotka istuvat ympärillämme meitä panetellen. Meidän pitää yhtymän kirkolla ja tervehtimän toisiamme kaikkien niiden nähden, jotka soisivat olevamme satain peninkulmain päässä toisistamme. Jos joku laittaa meistä laulun, niin me istumme yhdessä miettien sille vastausta; kyllä se aina käypi laatuun, kun me autamme toisiamme. Ei kukaan voi meille mitään, kun me harjoitamme yhteyttä ja näytämme ihmisille, että se on totta. Onnetoin rakkaus on ainoastansa semmoisten välillä, jotka ovat joko pelkuria eli heikkoja eli kipeitä eli aprikoitsevia, jotka odottavat jotakuta soveliaisuutta, eli viekkaita, jotka vihdoin saavat kärsiä oman viekkautensa tautta, eli hentoja, jotka eivät niin paljon pidä toisistansa, että sukuperäisyys ja vanhat turhat luulot voitaisiin unouttaa, — ne piiloittelekset, lähettävät kirjeitä, ja vapisevat yhdestä sanasta; ja pelkoa, tätä alinomaista levottomuutta ja veren vaivaa, pitävät he viimein rakkautena, tuntevat olevansa onnettomia ja sulavat siihen paikkaan kun sokeri. Vähä niistä! jos ne oikein rakastaisivat toisiansa, niin ne eivät pelkäisi mitään, mutta nauraisivat vaan, ja kävelisivät kirkollakin julkisesti huolimatta muiden naurusta ja panettelemisesta. Minä olen sekä lukenut kirjoista ja nähnyt itsekin, kuinka sellainen rakkaus on vähäkelpoista, joka piiloittelekse. Alku olkoon salaista, sillä se alkaa viattomasti, mutta sitte se olkoon julkista, sillä se on iloista. Se on kun lehti, joka urvasta puhettuansa ei voi olla piilossa, sillä se kasvaa vaan isommaksi, ja ilman sitä niin näethän sen, että kaikki kuivettuneet lehdet tippuvat alas kuss'ikään nuoret puhkeavat ulos. Se, jolla on oikea rakkaus, luopuu kaikista, mitä hänellä oli vanhastansa mieluista, turhista taruista; mahala kihoaa ulos ja juosta jollottaa, ja eikö sitä sitte kukaan näkisi? Hih, tyttö! heidän pitää tuleman iloisiksi siitä kun näkevät meidän olevan iloisina; kaksi kihlattua, jotka eivät luovu toisistansa, tekevät kansalle siten hyvää, että ne antavat ainetta lauluille, joita lapset oppivat laulamaan ulkoa epäuskoisten vanhempainsa häpeäksi. Minä olen lukenut niin monesta semmoisestakin laulusta, joita näilläkin seuduin elää kansan suussa, ja juuri niiden lapset, jotka kerran olivat laulun aineena, ovat nyt ne, jotka liikutettuina laulelevat samoja lauluja. Niin, Mari, ja antakaamme nyt toisillemme kättä, kas niin, ja luvatkaamme myös toisillemme, ettemme eroa koskaan, aivan niin, ja niin sen pitää käymän, hurraa!" — Hän yritti tarttumaan päähän, mutta tyttö käänti sen toisaalle ja soluttiin kiveltä alas.

Hän jäi istumaan, tyttö tuli jälleen, ja jäi seisomaan hänen eteensä, laski kätensä hänen polvelle, ja sanoi katsoen häneen: "Kuulepas, Öyvind, kun se nyt tahtoo, että minun pitää lähteä matkalle, niin mitäs sitte?" — "Niin sinun pitää sanoa suorastansa: en lähde." — "Kultaiseni, käypikö se laatuun?" — "No, eihän se voi sinua kantaa kärriin." — "Jos hän ei juuri sitäkään tee, niin saattaahan se monella muulla tavalla pakoittaa minua." — "Sitä minä en usko; sinä olet tosin velvollinen tottelemaan, niin kauvan kun se ei ole synti; mutta sinä olet myös velvollinen antamaan hänen tuta selvään, kuinka raskasta totteleminen on sinulle tällä kertaa. Minä tarkoitan, että hän rupeaa arvelemaan paremmin, kun hän sen näkee, mitenkä asian laita on; nyt hän luulee vaan, niin kun moni muu, että rakkautemme on ainoastansa lapsellista armastelemista. Näytä hänelle, että se on vähä enemmästä arvosta." — "Usko pois, että hänen kanssa ei ole leikittelemistä. Hän vartioipi minua ikään kun kytkettyä kiliä." — "Mutta sinä katkot kytkyesi monta kertaa päivässä." — "Se ei ole totta." — "Onpahan; sillä sinä katkot sen joka kerran kun ajattelet minun päälleni." — "Niin, sillä lailla. Mutta tiedätkö sinä varmaan, että minä niin usein ajattelen sinun päällesi?" — "Muuten sinä et istuisi täällä." — "Kultaiseni, itsehän sinä lähetit sanan, että minä tulisin?" — "Mutta sinä tulit sen tautta, kun ajatukset ajoivat." — "Paremmin sen kautta kun ilma oli niin kaunis." — "Vast'ikäänhän sinä sanoit sen olevan liian lämpimän." — "Niin vastamäkeä käydä; mutta entäs alas jälleen?" — "No minkä tautta sinä tulit ylös?" — "Saattaakseni juosta alas." — "Minkäs tähden et jo ole juossut?" — "Sen tähden että minun pitää levätä." — "Ja jutella kanssani rakkaudesta?" — "Kyllä minä voisin sinua iloittaa kuuntelemallaki." — "Kunko linnut laulelevat?" — "ja kun joukko makaa", — "ja kun kellot kalisevat", — "tuolta vuoren takaa."

Tällöin näkivät he kumpikin Marin ukkovaarin tulevan rykien kartanolle ja menevän kellon nauhaan soittamaan joukkoa ylös. Työväki vetiikse esille, mikä ladosta, mikä aitasta ja tuvasta, menivät haukoitellen hevoisien ja haravien luokse, hajosivat ympäri niittyä, ja kohta kävi työn teko uudellensa vilkkaasti. Ainoastansa ukkovaari käveli huoneesta huoneesen, nousi viimein ladon ylimäiselle rapulle ja katseli ulospäin. Pienoinen poika juosta havotti hänen luoksensa; luultavasti oli hän sitä huutanut. Poika täppöiliki alas aivan Pladsen'in mökkiä kohti; ukkovaari kuhjusti sillä aikaa ympäri kartanoa, pälyen yhtenänsä mäelle päin, eikä mahtanut arvata, että se mustukainen "isolla kivellä" oli Mari ja Öyvind. Mutta tälläki kertaa oli Marin iso koira pahaksi onneksi. Se näki muka vieraan hevoisen ajavan kartanolle ja luullen olevansa koti-ammatissansa, rupesi se haukkua terhentämään täyttä voimaa. Ne kyllä kieltivät koiraa, mutta se oli tullut vihaiseksi eikä tahtonut heretä; ukkovaari seisoi alaalla töllistellen ylös mäelle. Mutta telme tuli vielä pahemmaksi, sillä kaikki paimenten koirat kuulivat kauhistuen tämän vieraan äänen ja juoksivat sinne. Kun ne näkivät, että se oli iso, harmaa halli, yhdistyivät kaikki turrukkakarvaiset suomalais-koirat tätä yhtä nukittamaan. Marille tuli semmoinen pelko, että hän juoksi jäähyväisittä. Öyvind meni tappelun kahakkaan, huiski ja löi, mutta koirat vaan muuttivat kamppailupaikkaa ja taas yhteen hirveästi häristen ja hyppien, hän jälestä uudellensa, ja sitä tehden, kunnes ne vieryivät aivan puron äyräälle; silloin juoksi hän kahuun, josta seurasi, että ne jokainoa vieryivät veteen juuri semmoiseen kohtaan, jossa oli jokseenki syvää, erosivat sitte häpeissänsä toisistansa, ja siihen loppui tämä metsäsota. Öyvind kulki metsää, kunnes hän pääsi kyläntielle, mutta Mari tuli ukkovaariansa vastaan halkovajan luona; koira oli ilmaissut hänen.

"Mistä sinä tulet?" kysyi ukko. — "Metsästä!" — "Mitä sinä siellä teit?" — "Poimin marjoja." — "Se ei ole totta." — "Ei, ei se vainen olekaan." — "No, mitäs sinä teit?" — "Haastelin muutaman kanssa." — "Oliko se mökin pojan kanssa?" — "Oli." — "Kuule nyt, Mari! huomenna sinä lähdet." — "Enpähän." — "Kuule nyt Mari, minä sanon sinulle ainoastansa yhden asian: sinun pitää lähteä." — "Sinä et voi nostaa minua kärriin." — "Enkö? enkö minä voi?" — "Et, sillä sinä et tahdo?" — "Enkö minä tahdo? Kuule nyt, Mari! huvikseni vaan, näet, huvikseni vaan tahdon minä ilmoittaa sinulle, että minä lyön selkäkappaleet palasiksi siltä sinun pojan reikaleeltasi." — "Eikö vähä, sitä sinä et tohdi." — "Enkö minä tohdi? Sanotko sinä, etten minä tohdi? Kuka minulle voisi mitään, kuka?" — "Koulumestari." — "Kou-Koulu-Koulumestari? Huoliiko se hänestä mitään, luullaksesi?" — "Huolii kyllä, hän juuri on pitänyt häntä maaviljelys-koulussa." — "Koulumestari?" — "Koulumestari!"

"Kuule nyt, Mari! minä en tahdo kuulla tästä juoksusta puhuttavan; sinun pitää lähtemän pois näiltä seuduin. Sinä teet minulle vaan huolta ja mielikarvautta. Minä olen vanha mies, minä tahdon nähdä sinut hyvästi holhottuna, minä en tahdo elää kansan suussa pilkkana sen asian tautta; minä tahdon vaan sinun omaa parastasi, sen sitä saat havaita, Mari. Kohta minusta aika jättää, niin sinä jäät hulhavalle; mitenkähän olisi käynyt äitisiki kanssa, ellei minua olisi ollut? Kuule nyt. Mari! ole järkevä ja tottele, mitä minä sanon; minä tahdon vaan sinun omaa parastasi." — "Etpähän tahdo." — "Vain niin? Mitäs minä sitte tahdon?" — "Saada omalle tahdollesi edistystä, sitä sinä tahdot, kysymättäsi, mikä minun tahtoni on." — "Olisiko sinullaki muka tahto, sinä mokoma lirpakko? Sinä muka ymmärtäisit omaa parastasi, sinä viettelys? Minä annan sinulle vähä vitsaa, annanko, ollospa kuin iso ja pitkä hyvänsä. Kuule nyt, Mari, anna sinä nyt minun puhella kanssasi suosiolla. Sinä et ole perijuuriasi aivan hullumainen, mutta sinä olet vietelty. Kuuntele sinä minua, minä olen vanha ja järkevä mies. Puhelkaamme vähä suosiolla; ei minun laitani ole niin loistava, kun ihmiset luulevat; köyhä, irtonainen lintu voipi kohta lentää tiehensä sen vähän kanssa, mitä minulla on; isä hyväsi varnisti sitä kovasti, hän. Pitäkäämme itse itsestämme huolta tässä maailmassa, se ei ole paremman arvoinen. Koulumestarin on hyvä puhua, sillä hänellä on itsellänsä rahaa, ja niin on papillaki; ne voivat saarnata. Mutta me, jotka saamme kärsiä orjuutta elatuksen eteen, meidän laitamme on toisellainen. Minä olen vanha, minä tiedän paljon, minä olen nähnyt monta kohtalota; rakkaus, näet, se voipi kyllä olla hyvä, noin puhellessa, jaa, mutta se ei kelpaa; se on kyllä hyvä papille ja sen semmoisille, vaan talonpoikaisten täytyy pitää sitä toisella tavalla. Esinnä ruokaa, näet, sitte Jumalan sanaa ja sitte vähä kirjoitusta ja luvun-laskua ja sitte vähä rakkautta, jos se voipi niin antautua, mutta siitä, surma vieköön! ei ole hyötyä että rakkaudella aletaan ja ruokaan lopetetaan. Mitä sinä nyt vastaat, Mari?" — "Enpä tiedä." — "Etkö sinä tiedä, mitä sinun pitää vastaaman?" — "Tiedän minä sen." — "No, mitä?" — "Pitääkö minun sanoa se?" — "No se nyt on tietty, että sinun pitää sanoa se!" — "Minä pidän paljon siitä rakkaudesta". Ukko seisoi vähän aikaa julmana, ja ajatellen niitä satoja puheita, jotka olivat loppuneet samalla lailla, puisti hän päätänsä, käänti selkänsä ja meni.

Hän suututtelikse mökkiläisillensä, torui piikoja, pieksi sitä isoa koiraa ja säikäytti melkein hengettömäksi pienoisen kanan, joka oli mennyt toukopeltoon; mutta tytölle hän ei virkkanut enää niin mitään.

Sinä iltana oli Mari niin iloinen makaamaan mentyänsä ylös. että hän aukasi ikkunan, katsoi renottaen kyynäs-varsin ulos ja lauloi. Hän oli saanut Öyvindiltä soman rakkauden kirjan ja siinä oli pieni rakkauden laulu, jota hän lauloi näin:

Mieltynet minuun, Miellyn mä sinuun Koko elinkautenamme; Kesä kun kuluu, Kukka kellastuu, Tulee takais leikkinemme.

Viimeisvuotiset Sanais suloiset Muistan mä nyt ikkunalla; Istun itseksen', Laulan lystiksen' Onnesta auringon alla.

Litli-litli-li, Kuule kultani, Joka juoksit pääsi hielle; Päivä pimiää, Seikka selviää, Sillä sinä sait sen tielle.

Hih-hih-hih-hih, ha! Suutelostapa En oo liioin laulanunna; Ja jos niinkin ois, Unohuta pois, Sen mä oon nyt sanonunna.

Hyvää yötä vaan, Niin mä nähdä saan Unta sini-silmistäsi. Ja tuhansista viistä sanoista, Kun oon kuullut kieleltäsi.

Nyt mä kiini paan, Mitäs muutakaan? — Lauluni jo lakastuvi; Tahtoisitko sä Mua viehättää? — Soma onpi tämä suvi.

Kahdestoista Luku.

Muutamia vuosia on kulunut viimeisen kohtauksen perästä.

Syksy-puoleen kesää tulee Koulumestari jalan Nordistuen taloon, aukasee ulko-oven, ei löydä ketään kotona, aukasee vielä toisen, ei löydä ketään kotona, menee sitte samalla lailla koko pitkän pytingin lävitse sisimäiseen kammariin; siellä istuu Ole Nordistuen yksinänsä sängyn edessä ja katsoo kämmeniinsä.

Koulumestari tekee hyvän päivän ja saa vastuun; hän ottaa tuolin ja istuutuu Olen eteen. "Sinä kutsutit minua?" sanoo hän. — "Niinhän minä tein."

Koulumestari siirtäytyy, katsoo ympäri kammaria, ottaa käteensä muutaman kirjan, joka on pöydällä, ja selailee sitä. "Mitä sinulla on minulle sanomista?" — "Minä istun juuri sitä miettien."

Koulumestarilla ei ole kiirettä, vetää silmälasinsa esille nähdäksensä lukea kirjan nimeä, pyyhkii ne puhtaaksi ja nostaa nenällensä. "Sinä vanhenet nyt, Ole." — "Juuri siitäpä minä olin puhua kanssasi. Se menee takaperin; minä kallistun kohta." — "Niinpä sinä saat katsoa, että saatat kallistua hyvillä mielin, Ole", — hän painaa kirjan kiini ja katsoo niteesen.

"Se on hyvä kirja, se, joka nyt on käsissäsi." — "Eipä se kyllä ole paha; — oletko sinä useinki päässyt kannen sivuitse, Ole?" — "Nykyjään, niin…."

Koulumestari panee kirjan pois ja pistää silmälasit koteloonsa. "Kyllähän sinulla ei taida olla mieluisesi elämä?" — "Sitä minulla ei ole ollut niin kauvan kun muistan." — "Niin se oli minunki laitani kauvan aikaa. Minä elin vihoin yhden hyvän ystäväni kanssa ja toivoin häntä tulevaksi luokseni, ja niin kauvan minä olin onnetoin. Silloin minä päätin mennä hänen luoksensa, ja sittemyöten on kaikki ollut mukavata." — Ole nostaa päätänsä äänetöinnä.

Koulumestari: "Mitenkäs luulet taloutesi kanssa käyvän, Ole?" — "Takaperin niinkun itseniki kanssa." — "Kellekä se jääpi, kun sinusta aika jättää?" — "Sitäpä minä en tiedä; se se myös minua huolettaa." — "Naapurillesi käy nyt hyvin, Ole." — "Niin, niillä on se maaviljelystaituri apuna, niillä."

Koulumestari, ei ollen niinä miehinäänkään, kääntyy ikkunaan päin: "Voisihan sinullaki olla apua, Ole? Sinä et voi paljon kävelläkään, ja vähä sinä tiedät uusia keinoja." — Ole: "Kukapa minua auttanee?" — "Oletkos pyytänyt apua?" — Ole ei virka mitään.

Koulumestari: "Minä syytin kauvan samalla lailla Luojaani. — Sinä et ole minulle hyvä, sinä, sanoin minä hänelle. Oletkos minua rukoillut? kysyi hän. En, minä en sitä ollutkaan; tällöin minä rukoilin, ja sittemyöten on se käynyt hyvästi." — Ole on äänettä, mutta nyt jäi Koulumestariki äänettä.

Vihdoin sanoi Ole: "Minulla on yksi lapsenlapsi; se tietää, mikä minua iloittaisi, ennen kun minä viedään pois, mutta se ei tee sitä." — Koulumestari naurahtaa: "Ehkäpä se ei iloittaisi tyttöä?" — Ole on vaiti.

Koulumestari: "Moni asia huolettaa sinua, mutta minusta tuntuu, että ne kaikki kumminki viimein kietoutuvat taloutesi ympäri." — Ole sanoo hiljaa: "Se on mennyt perintönä jo monta polvea ja onki mitä paraita maita. Kaikki mitä esi-isät ovat koonneet, makaa siinä; mutta nyt se ei idä. Enkä minä tiedä, kuka minun mentyäni tulee taloon. Omasta pesueesta se ei ole." — "No kyllähän tyttäresi tahtoisi estää pesuetta perikadosta." — "Mutta se, joka ottaa tytön, mitenkäs se ottaisl talonki? se minun pitäisi tietää, ennen kun menen multaan. Nyt, Baard, on jo kiire sekä minun että talon kanssa."

Kumpikaan ei virka mitään; sitte sanoo Koulumestari: "Lähdetäänkö ulos katsomaan taloa näin kauniilla säällä" — "No, lähdetäänpä kyllä; minulla on työväkeä tuolla mäellä lehtiä riivimässä, mutta ne ovat aina jouten, ellen minä ole näkemässä." Hän köntystää ison lakkinsa ja keppinsä luo ja sanoo sen ohessa: "Minun työni teetto ei maksa vaivaa; minä en sitä ymmärrä." Heidän tultua pihalle ja nurkan vieritse kulkiessa seisottui hän. "Näetsen, tässä ei ole järjestystä: halot viskotut sinne tänne, eikä kirves lyöty pölkkyyn", hän kuukistui vaivoin, nosti kirveen ylös ja löi kiini. "Kas tässä taas nahkaset, aidalta pudonneet; mutta onkos niitä kukaan nostanut ylös?" hän teki sen itse. "Ja tässä ruoka-aitta; luuletko, että tikapuut ovat otetut pois?" hän kantoi ne syrjään. Hän seisottui nyt ja katsoi Koulumestariin: "Sillä lailla joka ainoa päivä." —

Mennessänsä mäelle päin kuulivat he iloisen laulannan mäen päältä. "Nyt, ne laulavat työhön", sanoi Koulumestari. "Se on Itätuvan pikku Nuuti, joka laulaa; se riipii lehtiä isällensä. Minun työväkeni on tuonnempana; vaan kyllä ne eivät laula." — "Ei tuo laulu ole tämän seudun lauluja, vain kuinka?" — "Ei, kyllä minäki sen kuulen." — "Öyvind Pladsen on oleksinut usein tuolla Itätuvalla; ehkä se on hänen tuomiansa tähän kylään; sillä häneltä oppii monikin lauluja." Tähän ei vastattu mitään.

Maa oli hyvin epätasaista siinä kohti, jossa ne nyt kävelivät; sitä ei oltu viljelty. Koulumestari mainitsi tätä puutetta ja Ole seisottui silloin. "Minä en voi enempätä", sanoi hän melkein liikutettuna. "Vieras työväki ilman perään-katsojatta maksaa liian paljon. Mutta vaikeatapa se on käydä tuommoista maata myöten, voinet uskoa."

Kun he sitte rupesivat juttelemaan, kuinka iso tila oli, ja mitkä kohdat enimmän tarvitsisivat parantamista, päättivät he mennä mäelle katsomaan, miltä talo näytti ulompaa katsovalle. Kun he vihoviimeinki joutuivat korkealle paikalle katselemaan, sanoi vanhus surkutellen: "Minun ei ensinkään tekisi mieleni lähtemään siitä sillä lailla. Sekä minä että vanhempani olemme työskennelleet tuolla alaalla, mutta sitä ei näy." —

Silloin kuului yhtäkkiään laulaminen aivan heidän päältänsä sillä omituisella sävelellä, kun poikasilla on oikein vapaasti huiloitellessa. He eivät olleet kaukana siitä puusta, jonka latvassa pikku Nuuti Itätupa istui ja riipi lehtiä isällensä alas, ja heidän täytyi kuunnella poikaa.

Kun sun kääriä pitää Eväspussin pantaa, Elä tunge enempää Kun on kevyt kantaa. Elä huoli huoliais Mukahasi mäelle, Laita pakko laulullais Vuoren vierymille.

Linnut sulle laulelee, Kylän juorut kaikoo, Ilman henki hienonee Aivan tällä aikoo. Täytä riemurintasi, Laula lapsukaissa, Muinaisetki muistosi Ilmestyy iloissa.

Kun sä kerran kuuntelet Metsämiehen lauluu, Silloin selvät sävelet Korvihisi kuuluu. Mut kun puro purpattaa, Työhön tultuasi, Sepä sulle muistuttaa Velvollisuuttasi.

Heittäy Herran huomahan, Kun sä kerran lähdet! Nouse ylös noutamaan Latvastakin lehdet! Jos sinua johdattaa Jesus ja Elia, Kyllä tiellä kukoistaa Ruusun-kukkasia.

Ole oli istuutunut ja kätkenyt kasvonsa kämmeniinsä. "Tässä minä tahdon jutella kanssasi", sanoi Koulumestari ja istuikse viereen.

* * * * *

Öyvind oli juuri tullut kotiin pitkältä matkalta; kyytimies oli vielä oven suussa, hevoisen levätessä. Vaikka Öyvind nyt oli läänin maaviljelystaituri, asui hän vielä vanhempiensa luona pienessä kammarissansa ja auttoi väliajoilla työskentelemisellä. Pladsenin paikka oli nyt perin pohjin paranneltu, mutta se oli niin pieni, että Öyvind kutsui koko mökkiä äitinsä sateen suojaksi, sillä se oli varsinki äiti, joka siinä viljeli maata.

Öyvind oli nyt vast'ikään riisunut takin päältänsä, ja isä oli kanssa myllystä tultuansa heittänyt jauhoisen takkinsa pois. He tuumasivat juuri lähteäksensä kävelemään vähäsen ennen iltaista, kun äiti tuli jokseenki kalveana sisään: "Harvinaisia vieraita tulee; katsokaatte, kultaiseni, ulos!" — Kumpiki mies kahitti ikkunaan ja Öyvind sanoi esinnä: "Ka Koulumestari ja — niinpä minä luulen; — sepähän onki!" — "Kyllä se on vanha Ole Nordistuen", sanoi Thoreki, vetäyten ikkunasta, ettei häntä nähtäisi, sillä ne kaksi olivat jo aivan tuvan nurkkajuuressa.

Öyvind keksi, että Koulumestari iski silmää, ikkunan sivuitse mennessänsä, katsahtaen jälleen vanhukseen päin, joka astua töpötteli keppi-kädessä nostaen toista jalkaansa jäykemmästi kun toista. Oven takaa kuului Koulumestarin ääni: "Kyllä se on vasta tullut kotiin", ja Olen: "No-no."

Ne seisoivat kauvan ulkona äänettä; äiti oli hiipsinyt siihen nurkkaan, jossa maitohyllyt olivat, Öyvind istui rahilla kenossa selin pöytää vasten ja oveen päin, isä istui vieressä. Vihdoin aukesi ovi ja Koulumestari astui sisään ottaen hatun päästänsä, sitte Ole, joka ottaen lakin käteensä kääntyi panemaan ovea kiini; hänen kääntymisensä oli pitkäpiimäistä, hän oli nähtävästi kömpelä. Thore nousi ylös, käski vieraita istumaan, ne istuikset vierekkäin sivupenkille; Thore istuikse jälleen.

Mutta keskusteleminen oli semmoista kun nyt kerrotaan.

Koulumestari: "Meille tuli kumminki hyvät ilmat tänä syksynä." Thore: "Näyttäähän tuo viimeinki tasautuneen." — "Kyllä se nyt pysyy sillänsä kauvan, koska se kerran kallistui sille laidalle." — "Joko teillä leikataan?" — "Ei vielä; tämä Ole Nordistuen, jonka sinä mahtanet tuntea, tahtoisi mielellänsä apua sinulta. Öyvind, ellei vaan mitään estettä liene tiellä?" — Öyvind: "Kun sitä vaan pyydettäneen, niin kyllä minä teen, mitä voin." — "Niin, kyllä hän ei mielinyt sitä aivan vähäksi aikaa. Talouden hoitamisesta ei hän luule tulevan mitään, ja hänellä on se usko, että siinä puututaan oikeata toimellista keinollisuutta ja peräänkatsomusta." — Öyvind: "Minä olen niin vähän kotoisalla."

Koulumestari katsoo Oleen. Tämä tuntee, että hänen nyt täytyy tunkeuta tuleen, rykäisee pari kertaa ja alkaa sukkelaan ja lyhyesti: "Se oli, se on — jaa — se on tarkoitukseni, että sinä olisit ikään kun kiintonainen — että sinun pitäisi, tuota, oleman ikään kun kotonasi tuolla meillä — oleman siellä, silloin kun et ole muualla toimituksessa." — "Kiitoksia paljon tarjouksesta, mutta minä asun mielelläni, missä minä asun." — Ole katsoo Koulumestariin, joka sanoo: "Kyllä tämä päivä tuntuu olevan Olelle vähä humuinen. Juttu on siitä laadusta, että Ole on käynyt täällä yhden kerran ennenki, ja muistelu siitä panee hänen sanansa ristiin rastiin." — Ole vilkkaasti: "Niin se on, aivan niin; minä tein hullumaisia retkiä, minä tingin tytön kanssa, kunnes puusta lähti pilpareet. Mutta mik'on unoutettu, se on unoutettu; tuuliainen puhaltaa otran lakoon, mutta ei vieno tuuli; sadevesi ei saa isoja kiviä irti; maaliskuun lumi ei ole kauvan sulamatta; eikä ukkosen jyrinä lyö ihmisiä kuoliaksi." He nauravat kaikki neljä, Koulumestari sanoo: "Ole tarkoittaa, ettei Öyvindin eikä Thoren pidä muisteleman sitä enää." Ole katsoo muihin eikä tiedä, tokko hänen pitäisi alkaa uudellensa. Tällöin sanoo Thore: "Takiainen tarttuu monin hampain kiini, mutta ei revi haavoja. Minussa ei kaiketikaan ole enää yhtään semmoista hammasta." — Ole: "Minä en tuntenut poikaa sillä kertaa. Nyt minä näen sen itävän, mitä hän kylvää; syksy vastaa kevättä; hänen sormiensa nenissä istuu rahaa, ja minun tekisi mieleni saamaan häntä kiini."

Öyvind katsoo isäänsä, tämä äitiin, se taas Koulumestariin, ja sitte kaikki häneen. "Ole tarkoittaa, että hänellä on iso talo." — Ole välistää: "Iso talo, mutta huonosti viljelty; minä en enää voi, minä olen vanha, ja jalat eivät käykään asioilla. Mutta maksaa se vaivan, jos tuolla yläällä otetaan käsin kiini." — "Mitä parain tila koko pitäjässä", sanoo Koulumestari lomaan. — "Mitä parain tila pitäjässä; se on juuri onnettomuus; sillä vero on suuri; se on hyvä, vero on hyvä, mutta se pitää saataman hankituksi. (Yht'äkkiään kääntyen Öyvindiin päin:) voitsithan sinäki kajahtaa asiaan? vain kuinka?" — "Minun pitäis siis oleman talouden johtaja?" — "Aivan niin; sinä saisit koko talon." — "Saisinko minä koko talon?" — "Aivan niin; sittehän sinä sitä hallitseisit." — "Mutta?" — "Etkö sinä huoli?" — "Huolin kyllä." — "No, niinpä niin; se on siis päätetty! sanoi kana vesipaikan yli lennettyänsä." — "Mutta?" — Ole katsoo kummastellen Koulumestariin. "Öyvind kysyy varmaanki, tokko hän saa Marinki?" — Ole sievästi: "Marin päälliseksi. Marin päälliseksi!" — Silloin löikse Öyvind nauramaan ja hyppi kohona; hänen jälestänsä nauroivat kaikki kolme; Öyvind hieroi kämmeniänsä, käveli lattiata edestakasin ja sanoi sanottuaanki: "Marin päälliseksi!" — Thore nauraa katkatti, äiti karsinassa luopumatta katsoi poikaansa, kunnes kyyneleet alkoivat valua pitkin poskia.

Ole hyvin tärkeästi: "Mitäs luulet talosta?" — "Oivallinen maa!" — "Oivallinen maa, eikö niin?" — "Verratoin laidun." — "Verratoin laidun! Eikö käy laatuun?" — "Siitä pitää tuleman mitä parain talo koko läänissä!" — "Parain talo koko läänissä! Luuletko niin? luuletko niin?" — "Niin totta kun minä seison tässä!" — "No, enkös minä ole sitä sanonutki?" — Ne puhuivat kumpiki yhtä sievään ja lomiutuivat toisiinsa ikään kun kaksi hammasratasta. — "Mutta rahoja näet, rahoja? Minulla ei ole rahoja." — "Se käy hitaammin rahoitta, mutta se käy!" — "Se käy! kyllä se käy! Mutta sitähän sinä tarkoittanet, että jos meillä olisi rahaa, niin se kävisi sukkelammin?" — "Monta kertaa sukkelammin." — "Monta kertaa? Oliskopa meillä ollut rahoja! Vaan niin on niin: seki voi pureksia, jolla ei ole kaikkia hampaita; seki pääsee matkansa päähän, joka ajaa härillä."

Äiti istui ja iski silmää Thorelle, joka pälyi häneen viistoon, istuen ja vartalotansa kiikuttaen sekä polviansa hivellen kämmenillänsä. Koulumestari tähysti häneen; Thorella oli suu auki, vipakoitti vähäsen ja yritteli, mutta Ole ja Öyvind puhuivat taukoomatta toisiinsa suuhun, nauroivat ja liehuivat, niin että siinä ei saanut sanan vuoroa.

"Olkaate nyt äänettä, Thorella on vähän sanomista", sanoi Koulumestari lomaan; ne seisottuivat ja katsoivat Thoreen. Tämä alkaa vihdoin sangen hiljaa: "Se on ollut semmoista tällä paikalla, että meillä on ollut mylly; nyt viimeiseltä niinki, että meillä on ollut kaksi. Nämä myllyt ovat aina antaneet rahakipeneen vuoden ja vuorokauden välillä; mutta ei isäni enkä minä ole niitä rahoja liikuttanut paitsi sen kerran, kun Öyvind oli koulussa. Koulumestari on niitä hallinnut, ja hän sanoo, että ne ovat hyvästi pysyneet tallessa; mutta nyt se on parasta, että Öyvind saa ne Nordistuelle." Äiti seisoi karsinassa ja tekeisiin sangen pieneksi, loistavalla ilolla katsellen Thorea, joka astui hyvin totisena ja näytti milt'ei tuhmalta; Ole Nordistuen istui häntä ylempänä avossa suin, Öyvind selvisi esinnä kummastelemisesta, sanoen: "Eikös se ole niin kun onni seuraisi minua?" meni sitte isänsä luo, löi häntä olkapäälle, niin että lapsahti; "sinä isä!" sanoi hän, hieroi käsiänsä ja käveli uudellensa.

"Kuinka paljon niitä rahoja voipi olla?" kysyi Ole viimein Koulumestarilta hiljaa. — "Ei niitä ole aivan vähän." — "Monjaita satoja?" — "Vähä lisää." — "Vähä lisää? Öyvind, vähä lisää! Jumala minua varjelkoon, minkälainen talo siitä pitää tuleman!" Hän nousi ylös ja nauroi isosti.

"Minä lähden nyt kanssanne Marin luo", sanoo Öyvind; "otetaan tuo kyytihevoinen, joka vielä on pihalla, niin se käy sukkelaan." — "Jaa, sukkelaan, sukkelaan! Tahtoisitko sinä, että kaikki kävisi sukkelaan?" — "Jaa, sukkelaan ja hullusti." — "Sukkelaan ja hullusti! Aivan niin kun minäki nuorena, aivan niin!" — "Tässä on lakki ja keppi; nyt minä ajan teidät pois!" — "Sinä ajat minun, ha, ha, ha! mutta sinä seuraat, eikö niin, seuraathan? Tulkaate toisetki; istukaamme tänä iltana yhdessä, niin kauvan kun takassa on liekkiä; tulkaate mukaan!" — Ne lupasivat, Öyvind auttoi ukkoa kärriin, ja he lähtivät ajamaan ylös Nordistuelle. Siellä yläällä ei ollut se iso koira yksinänsä hämmästyksissä, kun Ole Nordistuen ajoi kartanolle Öyvind Pladsen'in kanssa. Kun Öyvind auttoi häntä kärristä ulos, ja palveliat ja kasakat katsoa ällöttivät heihin, tuli Mari ulos rapuille katsomaan, mitä koira niin herkiemättä haukkui, mutta seisattui kun naulattu, sävähti sitte punaiseksi ja juoksi sisälle. Vanha Ole huuti kumminki häntä niin kauheasti, tultuansa tupaan, että hänen täytyi taas tulla esiin. "Tule nyt tyttö ottamaan vastaan; tässä se nyt on, joka saa talon!"

"Onko se totta?" sanoo tyttö itsekään tietämättänsä ja niin kovasti, että se raikui. "Jaa, se on totta!" vastaa Öyvind lyöden kämmeniänsä yhteen; tyttö kiesahtaa tällöin varpaillensa, viskaa kädestänsä kannettavan pitkän matkaa ja juosta hujottaa ulos; mutta Öyvind jälestä. —

Kohta tuli Koulumestari, Thore ja sen emäntä; vanhus oli saanut kyntteliä pöydälle sekä valkosen pöytäliinan; viiniä ja olutta tarjottiin, ja ukko käveli yhtenään ympäriinsä, nosteli jalkojansa vielä ylemmä kun tavallisesti, mutta kumminki oikeata jalkaa korkeammalle kun vasenta.

Ennen kun tämä pieni kertoelma loppuu, saatetaan ilmoittaa, että viiden viikon perästä vihittiin Öyvind ja Mari seurakunnan kirkossa. Koulumestari veisasi sinä päivänä itse, koska lukkari oli kipeä. Hänen äänensä ei nyt juossut oikein, mutta Öyvindistä tuntui, että häntä kuuleminen teki hyvää. Ja kun hän oli antanut Marille kätensä ja vienyt hänen alttarille, nyökytti Koulumestari hänelle kuorista, juuri samalla lailla, kun Öyvind oli nähnyt sen, alakuloisena istuessansa muinoin tanssissa; hän nyökytti jälleen kyynelsilmin.

Ne tanssissa vuodatetut kyyneleet olivat alkuna näille, ja niiden välillä makasi hänen uskonsa ja työnsä.

Tähän loppuu kertoelma iloisesta pojasta.