KOLMAS LUKU.

Uusia vieraita saarella.

Veneen lähestyessä huomasimme siellä olevan viisi henkeä. Pian eroitimme myöskin, että peräpuolella istuva henkilö oli nainen, mutta vaikka olisimme kuinka siristäneet silmiämme emme nähneet muita samaan sukupuoleen kuuluvia.

"Sehän on harmillista", virkkoi mrs Aleshine, "sillä minä olen paljon itsekseni tuuminut, kummastahan tulen pitämään enemmän, Emilystä vaiko Lucillesta, ja nyt kun heistä tulee tänne vain toinen, en niinollen pääsekään siitä seikasta selville."

Vene läheni lähenemistään ja kohta taisivat naiset sanoa, että mr Dusante oli vanhahko mies ja että perässä istuva nainen oli nuori ja luultavasti hänen tyttärensä.

"Voihan olla niin", virkkoi mrs Aleshine, "että äiti — Emily tai Lucille, kumpi se nyt heistä lieneekään — ori kuollut ja senvuoksi he palaavat tänne ennen kuin pitikään."

"Minä toivon, ettei asia ole niin", lausui mrs Lecks, "sillä täällähän he näkevät paljon hänelle kuuluvia esineitä, ja se seikka vain lisää heidän suruaan."

"Myöskin on voinut käydä niin", virkkoi mrs Aleshine, "että Emily tai ehkä Lucille on mennyt naimisiin ja matkustanut aviomiehineen pois, vaan kun hän on saanut pikkusen, palaa hän kyllä tänne, jotta lapsi saa hengittää raitista meri-ilmaa, mikä ehdottomasti on hänelle terveellistä.

"Aiotko sinä todellakin asua täällä niin kauan?" kysyi mrs Lecks, luoden ystävättäreensä ankaran silmäyksen.

"Sen seikan päättäminen ei ole minun vallassani", vastasi mrs Aleshine. "Mutta sen minä sanon, että toivoisin heidän muistaneen tuoda mukaan saippuaa, sillä se alkaa jo olla lopussa."

Tämän keskustelun aikana olin minä ihmetellyt, kuinka huvilanomistajat saapuvat saarelleen tuolla tavoin. Miksi he tulevat avonaisella veneellä? Ja mistä he tulevat? Missä asuivatkin, niin ei voisi uskoa, että he saapuisivat soutuveneellä.

Koko huvilasta ja sen sisustuksesta saattoi päättää, että sen omistajat olivat varakkaita sekä tottuneet mukaviin ja miellyttäviin elämäntapoihin. Senvuoksi saattoi otaksua, että he saapuisivat saareen omalla höyrylaivallaan, johon myös mahtuisi ruokavaroja sekä muita tarpeita heidän täällä olo-ajakseen. Mutta siinä veneessä, joka nyt lähestyi saaren rantaa näkyi tuskin ainoatakaan kääröä tai pakettia. Vähitellen tulin yhä varmemmaksi siitä, etteivät lähestyjät suinkaan olleet saarella olevan talon omistajia.

Ei se kuitenkaan ollut sanottu, sillä enhän oikeastaan tietänyt yhtään mitään — voihan olla mahdollista, että heille oli sattunut joku onnettomuus. Joka tapauksessa oli minun velvollisuuteni mennä heitä vastaan väylän suulle, sillä elleivät he saisi irti rautatankoja eivät he pääsisi sisään, ja siinä tapauksessa olisi minun toimitettava heidät saarelle.

Sanallakaan mainitsematta epäilyksestäni hyppäsin veneeseen ja soudin väylälle.

Rautatankoja oli useampia kuin olin luullut ja ne olivat asetetut niin, että oli mahdotonta päästä saarelle veneellä, olipa vesi kuinka matalalla tai korkealla tahansa.

Muutaman minuutin perästä näin heidän veneensä hiljalleen liukuvan kalliosärkkien väliin. Samalla hetkellä esti ensimäinen rautatanko heitä pääsemästä eteenpäin.

"Hohoi!" huusi useita miehiä yhtä aikaa.

"Hohoi!" huusin minä vastaan. "Onko teillä avaimia rautalukkoihin?"

Muuan paksu, jäntevä, punapartainen mies nousi seisomaan perätuhdolle.

"Avaimia?" virkkoi hän. "Mitä avaimia?"

"Vai niin, ette siis olekaan täältä?" lausuin minä. "Keitä olette?"

Silloin nousi myöskin se herra, joka istui nuoren naisen vieressä. Hän oli vanhahko mies, pitkä ja kapea, ja noustessaan seisomaan oli hän vähällä kaatua eteenpäin.

"Parasta on että pysytte istumassa, sir", virkkoi punapartainen, joka kaikesta päättäen oli perämies. "Istuessanne hiljaa voitte puhua paremmin."

Vanha herra istuutuikin jälleen, kääntyen minun puoleeni seuraavin sanoin:

"Olen pappi ja nimeni on Enderton ja olen äskettäin ollut lähetyssaarnaajana Nan-fu-tschang'issä Kiinassa, sekä tämä on minun tyttäreni, miss Enderton. Olemme matkalla Sandwich-saarten ohi Yhdysvaltoihin ja olimme lunastaneet piletit purjelaivalla Honoluluun. Noin kaksi viikkoa sitten vahingoittui laivamme — —"

"Mädäntynyt keulamasto taittui myrskyssä", keskeytti hänet punapartainen mies. "Alus oli vanha ja sai vuodon."

"En tietänyt, että masto oli mädäntynyt", virkkoi pappi, "vaan ensimäistä päivää lukuunottamatta, jolloin tuuli oli myötäinen, on laivamme kulkenut tuskin ollenkaan eteenpäin. Ja vielä lisäksi pumppasivat merimiehet vettä laivasta yötä päivää, niin että oli aivan mahdoton nukkua. Sitäpaitsi olivat ruoka-ajat aivan epäsäännölliset ja joskus laimiinlyötiin ne kokonaan."

"Nälkä alkoi kouristaa vatsaa", pisti väliin tuo punapartainen.

"Voitte helposti käsittää", jatkoi vanha herra, "että minun ja tyttäreni oli mahdoton jäädä laivaan, jonka ainoat matkustajat me olimme. Minä pyysin senvuoksi kapteenia laskemaan meidät maihin lähimmälle rannalle, ja viikon kestäneen viivyttelyn ja estelemisen jälkeen suostui hän viimeinkin tekemään sen."

"Hän ei voinut tehdä sitä ennen kuin olimme tarpeeksi lähellä maata", lisäsi punapartainen.

"Kapteeni sanoi minulle", virkkoi pappi, "että tämä saari on asuttu ja että minä täällä voin saada katon pääni päälle sekä rauhaa ja lepoa siksi kunnes ehditään lähettää laiva Honolulusta minua hakemaan. Ja hän jätti minulle tämän veneen sekä kolme merimiestä, joista yksi on veneen päällikkö." Samalla osoitti hän punapartaista miestä.

"Olemme soutaneet aikaisesta aamusta saakka. Sitäpaitsi olemme nauttineet hyvin vähän ruokaa ja meidän on ollut kestettävä monet vastukset. Nyt, sir, olette kuullut historiani, ja minä kysyn teiltä lähimmäisenä, tahdotteko edelleenkin pitää vesiporttinne meiltä sulettuina?"

"Minä en ole sulkenut portteja", sanoin minä, "ja mielelläni ne aukaisisin, jos vain voisin. Saavuin tänne kaksi viikkoa sitten parin muun kanssa laivalta, joka joutui haaksirikkoon."

"Mitenkä sitten pääsitte saarelle?" kysyi punapartainen mies.

"Meidän veneemme upposi ja nähtyämme tämän saaren uimme me tänne pelastusvöiden avulla, joten me helposti pääsimme sukeltamaan rautatankojen alitse." Molemmat soutajat kääntyivät heti ja katsoivat minuun. He olivat kumpikin mustapartaisia miehiä ja huudahtivat samassa: "Tuhat tulimmaista!"

"Mutta suotta on minun jatkaa teille kertomustani onnettomuudestamme", virkoin minä. "Tärkeintä on saada teidät nyt heti maihin ja järjestää olonne niin mieluisaksi kuin mahdollista."

"Aivan oikein!" virkkoi veneen päällikkö. Ja molemmat soutajat säestivät: "Aivan oikein!"

Se rautatanko, joka esti heidän venettään pääsemästä edemmäs, oli aivan veden pinnalla, ja noin kuuden jalan päässä siitä esti minua pääsemästä heidän luokseen toinen tanko, joka oli noin jalan korkeudella vedestä. Äsken tulleiden veneessä oli muutamia irroitettavia pohjalautoja ja päällikkö antoi nyt nostaa esiin pari sellaista, jonka jälkeen ne asetettiin sillaksi, jonka toinen pää oli tuon suuremman veneen keulassa sekä toinen minun pikku alukseni edessä olevalla rautatangolla.

"Kas noin!" virkkoi päällysmies. "Antakaamme neidin mennä ensin!" Vanha herra nousi, ikäänkuin tahtoisi hän ensin kulkea siltaa pitkin, mutta punapartainen mies johtikin sitä ennen tyttären, joka ei vielä ollut lausunut sanaakaan, lautojen päälle, ja hän kulki toisen merimiehen tukemana sillan toiseen päähän, jonka jälkeen minä autoin hänet veneeseen. Sitten tuli hänen isänsä ja minä soudin heidät maihin.

Mrs Aleshine ja mrs Lecks tulivat heitä vastaan mitä ystävällisimmin.

"Mr Dusante, luullakseni?" virkkoi mrs Lecks.

Ja mrs Aleshine kuiskasi minulle innokkaasti: "Onko hän Emily vaiko Lucille?"

Niin nopeasti ja lyhyesti kuin suinkin selvitin minä heille asian laidan. Parin minuutin ajan seisoivat he aivan tuppisuina. Mikään tähänastinen tapaus — ei edes haaksirikko, pelastusveneen uppoaminen eikä matkamme pelastusvöiden varassa — ollut hämmentänyt heitä niin paljon kuin Dusanten perhekysymyksen jääminen ratkaisematta. Merimatka oli ollut heille jotain aivan uutta, merkillistä ja outoa, mutta milloinkaan eivät he olleet voineet aavistaa, että kohtalo voisi valmistaa heille sellaisen pettymyksen kuin nyt.

Tapahtuman jälkeen pääsivät rouvat kuitenkin pian jälleen tasapainoon ja he johtivat monin ystävällisin sanoin lähetyssaarnaajan tyttärineen huvilaan, kun minä taas palasin auttamaan merimiehiä saamaan alusta maihin.

Minä löysin heidät paraillaan kiinnittämässä venettään, etteivät aallot ruhjoisi sitä kallioita vasten.

"Tuumimme ensin", virkkoi punapartainen mies, kun he vihdoinkin olivat kiivenneet minun veneeseeni, "ettei ollut totta mitä meille ilmoititte, nimittäin ett'ette ole isäntä tällä saarella ja ettei teillä ole avaimia tankojen rautalukkoihin, mutta sitten ajattelimme, että jos kerran olisitte voinut lukot avata, ette olisi viitsinyt nähdä tällaista vaivaa meidän maihin pääsemiseksemme."

Minä kerroin nyt tarkemmin koko seikkailumme, ja miehet hämmästyivät suuresti kuullessaan, että onnettomuustovereinani oli kaksi naishenkilöä.

Kysymykseeni, miksi he olivat tulleet tälle saarelle, vastasivat merimiehet kapteeninsa saaneen kuulla, että tämä oli asuttu, vaan lähemmin hän ei tietänyt, keitä täällä asui. Ja kun vallitsevan merenkäynnin vuoksi oli mahdotonta laivalla lähestyä saarta, eikä kapteeni sitäpaitsi halunnut poiketa suunnastaan, päätti hän mieluummin luovuttaa pois kolme miestään kuin pitää lähetyssaarnaajaa tyttärineen enää päivääkään laivassa.

"Katsokaa, sir", lausui veneen päällikkö samassa kun nousimme maihin, "pappi ei tahtonut millään saada päähänsä, että ruokavarat olivat vähissä ja että aluksemme vuoti kuin seula, vaan hän vain riiteli ja napisi, joten hänestä koitui meille lopuksi pahempi kiusa kuin sisään tunkeva merivesi ja huonot laivakorppumme yhteensä, ja ellei hänen torailemisestaan olisi päästy, olisi hän saattanut tulla heitetyksi haikalojen ruoaksi. Sen vuoksi että meidät lähetettiin pois sai jälellejäänyt miehistö kolme puolta ruoka-annosta lisää, ja se vaikutti hyvää niin tukalassa asemassa."

Saavuttuamme huvilaan vein minä miehet keittiöön, missä mrs Aleshine jo oli valmistanut hyvän aterian ja kohta istuikin nuo kolme merimiestä tyytyväisenä runsaasti katetun pöydän ääressä. Mrs Aleshine piti huolta siitä, ettei heiltä saanut mitään puuttua, tehden samalla heille lukemattomia kysymyksiä.

Ennen kuin he olivat lopettaneet aterian saapui mrs Lecks'kin keittiöön.

"Olen luovuttanut papille ja hänen tyttärelleen kaksi etummaista makuuhuonetta", sanoi hän, ensin hyvin ystävällisesti tervehdittyään merimiehiä. "Mrs Aleshine ja minä kiirehdimme nimittäin huvilaan laittamaan kaikki järjestykseen samalla kun te läksitte veneellä tulijoita vastaan. Nuori neiti oli kovin väsynyt ja olikin sangan iloinen saadessaan teetä ja päästessään kömpimään sänkyyn. Vaan pappi tahtoi välttämättömästi saada löysäksi keitetyitä munia, ja kun minä sanoin, ettemme olleet löytäneet saarelta kanatarhaa, katsoi hän minuun ikäänkuin hän ei uskoisi minua, vaan ajatteli, että minä piilotin munat myydäkseni ne."

"Sepä lystikäs ajatus täällä keskellä valtamerta!" virkkoi mrs Aleshine.

"Jos hän lakkaa puhumasta teille löysäksi keitetyistä munista, madame", lausui punapartainen mies kunnioittavasti, "niin kiittäkää siitä taivaallista luojaanne."

"Niin, kiittäkää", lisäsivät molemmat toiset merimiehet.

Miss Ruth Endertonia eikä hänen isäänsä näkynyt ennen kuin seuraavana päivänä aamiaisella.

Nuori neiti teki hyvin miellyttävän vaikutuksen. Hän oli pienikokoinen, hento ja sorea. Hänen käytöksensä oli avonainen ja miellyttävä ja hän saavuttikin heti suuren armon mrs Lecks'in ja mrs Aleshine'n edessä.

Mr Enderton taas oli aivan toisen luonteinen. Hän oli kylmä, turhantarkka herrasmies, joka piti niin suuressa määrin huolta vain omasta persoonastaan, että hän tuskin huomasi, mitä hänen ympärillään tapahtui. Oikeastaan ei hän pohjaltaan ollut paha, ja yleensä oli hän rauhallinen, vaan hän pani todellakin niin vähän huomiota ympäristöönsä, ettei hän voinut käsittää, kuinka hänen tavalliset jokapäiväiset elintapansa voisivat häiriytyä. En ollenkaan ihmetellyt, että hän oli saattanut elämän vuotavalla laivalla paljon ikävämmäksi kuin se muuten olisi ollut.

Elämään saarella näkyi hän olevan sangen tyytyväinen ja mrs Lecks'ia, mrs Aleshine'a sekä minua piti hän saaren omistajina, ollen nähtävästi unohtanut tai oli jättänyt kokonaan huomioonottamatta kertomukseni siitä, miten olimme saarelle joutuneet.

Heti niin pian kuin mrs Lecks katsoi suinkin sopivaksi — ja sen hän teki jo ensimäisenä aamupäivänä — mainitsi hän mr Endertonille siitä maksusta, jonka heidän tuli suorittaa Dusanteille. Hän teki selvää, mitenkä me puolestamme olimme järjestäneet asiat, ja virkkoi, että koska mr Endertonilla ja hänen tyttärellään oli huvilan paraat makuuhuoneet, piti heidän hänen mielestään suorittaa viisitoista dollaria viikossa niistä molemmista.

"Vaan jos teidän tyttärenne", jatkoi hän, "voisi toimittaa taloudessa jotain hyödyllistä — vaikken tosin käsitä, mitä hän tekisi, koska mrs Aleshine ja minä suoritamme kaikki tehtävät — niin voisimmehan ehkä keksiä hänelle jotain. Mutta te itse ette voi tehdä mitään, ellette tosin pidä saarnaa joka sunnuntai, vaan kun emme tiedä, mihin kirkkokuntaan Dusantet kuuluvat, niin olisi väärin kuluttaa heidän varojaan sellaisen uskonnon opettamiseen, johon he eivät usko."

Koko tätä ehdotusta vastusti mr Enderton. "Tullessani tänne", virkkoi hän, "luulin, ettei minun tarvitsisi maksaa mitään olostamme täällä. Muuten ovat hintanne mielestäni aivan liian kalliit. Nan-fu-tschang'issa maksoi, jos muistan oikein, kaikkein paras täysihoito vain kaksi à kolme dollaria viikossa."

"Tarkotukseni ei ole ehdottaa mitään, mikä ei tunnu oikeudenmukaiselta", vastasi mrs Lecks, "vaan niin kauan kuin meillä on vähänkään omaatuntoa jälellä en aio istua täällä ja katsella, mitenkä Dusantet häviävät Kiinan alhaisten hintojen nojalla."

"En tiedä mitään Dusanteista", virkkoi mr Enderton, "vaan minä en halua maksaa viittätoista dollaria viikossa itseni ja tyttäreni puolesta."

Tätä mielipiteiden vaihtoa kesti kauan ja jatkettiin yhtä innokkaasti molemmin puolin sekä loppui se vihdoin siihen, että mr Enderton suostui maksamaan yhtä paljon kuin molemmat rouvat ja minä, eli panemaan joka viikko inkivääriruukkuun kahdeksan dollaria itsensä ja tyttärensä puolesta.

"Ette ehkä ota ollenkaan huomioon", lausui mrs Lecks kylmällä totisuudella, "että mr Craig, mrs Aleshine ja minä suoritamme täällä kaikki tehtävät, vaan ei sovi pistää inkivääriruukkuun niitä!"

"Minä puolestani tiedän", virkkoi mr Enderton, "että minä joka tapauksessa maksan kohtuuttoman korkean hinnan."

Päivällisen jälkeen — ja tässä huomautettakoon, ettei kummaltakaan tulokkaalta tiedusteltu heidän mielipidettään ruokailu-ajoista — keskusteli mrs Lecks samasta asiasta veneen päällikön kanssa, vaan se oli pian ratkaistu, sillä kaikilla kolmella merimiehellä ei ollut yhteensä kuin yksi dollari ja neljäkymmentäkolme centiä, ja ne rahat halusivat he mielellään säästää tupakkaan, selitti punapartainen.

Tämän vuoksi päätettiin, että kosk'eivat merimiehet voineet kukaan maksaa puolestaan, tulisi heidän suorittaa niin paljon työtä kuin mahdollista — päätös, johon miehet ilolla suostuivat.

"Pyydämme vain yhtä seikkaa", virkkoi veneen päällysmies mrs Lecks'ille, "ja se on, ettei meidän tarvitse olla yhdessä papin kanssa. Me olemme nyt syöneet kolme ateriaa samassa pöydässä kuin hän ja minä ja toverini olemme yhtä mieltä siitä, että me töintuskin saatamme sellaista tapaa jatkaa."

Sen jälkeen saivat miehet syödä kaikki ateriansa keittiössä. Ja mrs Aleshine, jota heidän seuransa huvitti sangen paljon, aterioi useimmiten heidän seurassaan. Joskus tuli hän myöskin ruokasaliin istumaan meidänkin kanssamme, vain näyttääkseen, että hän oli siihen yhtä oikeutettu kuin muutkin.

"En todellakaan käsitä", virkkoi mrs Aleshine, "mitä työtä nuo merimiehet tekisivät. Eivät he tietysti taida puutarhanhoitoakaan, se on selvä. Lienee senvuoksi parasta antaa heidän vain kalastaa."

Mrs Lecks'in mielestä tämä oli oivallinen ehdotus ja niin ilmoitettiinkin miehille, että heidän tulee kalastaa kahdeksan tuntia kaikkina muina päivinä paitsi sunnuntaisin.

Tämä järjestely ei kuitenkaan näyttäytynyt hyväksi, sillä heti ensimäisenä päivänä saivat he niin runsaasti kaloja, että oli mahdoton käyttää niitä kaikkia, huolimatta siitäkään, että miehet söivät niitä mitä parhaimmalla ruokahalulla. He saivat nyt käskyn kalastaa vain niin paljon kuin tarvittiin, ja muuten auttaa mrs Lecks'ia ja mrs Aleshinea miten parhaiten taisivat.

Minä jouduin hyvin pian ystävälliseen suhteeseen miss Ruth Endertonin kanssa, sillä hän keskusteli yleensä sangen mielellään.

"Siitä on pitkä aika kun olen saanut jutella kenenkään kanssa", sanoi hän.

Hän oli jättänyt Yhdysvallat aivan pienenä, eikä sen jälkeen ollut nähnyt isänmaataan. Sillä pienellä lähetysasemalla, missä hän oli kauan asunut, ei hänellä ollut ollut juuri mitään seuraa, ei ainakaan sellaista, mikä olisi häntä miellyttänyt. Ja nyt oli hän hyvin ihastuksissaan saada olla ihmisten luona, joiden kanssa hän tuli toimeen.

Ei kestänyt kauan ennen kuin hänen ystävyyssuhteenpa mrs Lecks'in, mrs Aleshinen ja minun kanssani lujittui yhä enemmän.

Minä tein kaiken voitavani tehdäkseni hänen olonsa niin miellyttäväksi kuin suinkin. Minä vein hänet soutelemaan kalliosärkkien väliin, opetin häntä kalastamaan ja osoitin hänelle kaikki saaren kauneudet.

Mr Enderton ei juuri paljon seurustellut kanssamme, sillä sen jälkeen kuin hän löysi kirjastohuoneen, vietti hän enemmän aikansa siellä.

"Teillä on hyvin valikoitu kirjasto, sir", sanoi hän minulle, "vaan huomaa hyvin pian, ettei teillä ole halua uskonnollisiin eikä tieteellisiin tutkisteluihin."

Useat kerrat selitin hänelle, etten minä ollut huvilan enkä kirjaston omistaja, mutta hän joko unohti sen hyvin pian tai ei kiinnittänyt mitään huomiota väitteeseeni.

Kun hän viikon loputtua suoritti maksunsa jätti hän rahat mrs Lecks'ille. Ja vaikka tämä hänen silmäinsä edessä laski ne inkivääriruukkuun, huomasin minä hänen siitä huolimatta uskovan, että hän maksoi mrs Lecks'ille, joka siitä sai ansiota ja voittoa. Hänellä oli joka tapauksessa mukava asunto sekä kaikki mitä hän tarvitsi — ja melkein kaikki mitä hän toivoikin, varsinkin mitä tuli ruokaan ja juomaan. Olin tuskin koskaan nähnyt niin oloihinsa tyytyväistä miestä kuin hän.

Myöskin noiden kolmen merimiehen oli hyvä olla. Kuitenkaan eivät mrs Lecks ja mrs Aleshine pitäneet siitä, että he joutilaina söivät Dusantein leipää. Kolmen päivän päästä virkkoi mrs Lecks minulle, että hän aikoi opettaa heille puutarhanhoitoa sekä näyttää miten vihanneksia oli poimittava.

"Luonnollisesti vähentyvät teidän tehtävänne näinollen jonkun verran, vaan kalastamiseen ja halkojen kantoon kuluu merimiehiltä kovin vähän aikaa, ja jos puutarhatyöt vain tulevat tehdyiksi, on mielestäni samaa kuka ne tekee. Te saatte enemmän aikaa seurustellaksenne miss Ruthin kanssa, sillä minun käsittääkseni ei ole mitään mitä hän voisi tehdä tai mitä hän osaisi tehdä."

Merimiehet tekivät enemmän kuin mielellään kaikki ne työt, mitkä mrs Lecks ja mrs Aleshine heille määräsivät, sillä he kunnioittivat suuresti noita kahta naista. Varsinkin viimemainittu oli suuresti heidän suosiossaan, ei ainoastaan senvuoksi, että hän niin paljon oli heidän kanssaan, vaan senkinvuoksi, että hänen käytöstapansa oli luonnollista ja ystävällistä. Miehet koettivat parhaansa mukaan paitsi keventää hänen töitään myöskin keksiä kaikkea, mikä saattoi häntä miellyttää.

Muuan heistä kiipesi "palmunlehtiviuhkapuuhun", joksi mrs Aleshine sitä kutsui, ja leikkasi siitä muutamia suuria lehtiä, mitkä hän sitten oikealla merimiehen tavalla ompeli yhteen viuhkoiksi, jotka tosin olivat raskaita ja kömpelöitä, vaan jotka — kuten hän väitti — aikaansaivat täydellisen myrskytuulen, jos hän sellaista halusi.

Päällysmies pyydysti elävältä kaksi lintua, leikkasi niiltä siivet ja kulutti monta päivää niiden kesyttämiseen, toivoen, että ne jollain tavoin korvaisivat kanoja, joiden puutetta mrs Aleshine kovasti valitti.

Sitäpaitsi tanssi kaksi miehistä hänelle joka päivä englantilaisen merimiestanssin, mikä häntä suuresti huvitti.

Noin kymmenen päivää lähetyssaarnaajan tulon jälkeen kun minun muutamana iltana tapani mukaan piti mennä rantaan panemaan kuntoon venettä, jolla miss Ruth ja minä kävimme iltapäivisin soutelemassa, näin mrs Lecks'in ja mrs Aleshine'n istuvan kahden erään puun varjossa. He nähtävästi odottivat minua, sillä heti minut huomattuaan viittasi mrs Lecks minua tulemaan heidän luokseen.

"Istukaahan tähän", virkkoi hän. "Tahdon puhua kanssanne eräästä seikasta. Mrs Aleshine ja minä olemme päättäneet sanoa teille, ett'ette turhanpäiten niin kauan vitkastelisi tuon tärkeän kysymyksen tekemisessä miss Ruthille."

Tämä kehoitus sai minut kerrassaan hämmästymään.

"Minkä tärkeän kysymyksen tekemisessä?" huudahdin minä.

"Niin, katsokaas!" jatkoi mrs Lecks, "me kyllä olemme huomanneet, ett'ette todellakaan vielä ole häneltä kysyneet, sillä ymmärrämme niitäkin asioita, kun kerran joskus maailmassa olemme itsekin olleet mukana sellaisessa. Mutta joka tapauksessa tiedämme, miten asiat ovat."

"Emme muuten kehottaisi teitä kiirehtimään, elleivät mausteet ja ennen kaikkea jauhot alkaisi olla loppumassa. Me olemme puhelleet merimiesten kanssa, ja he ovat vakuuttaneet, ettei kapteeni enää lähetä noutamaan heitä, sillä jos hän kerran olisi todella päättänyt lähettää hakemaan, olisi hän sen jo tehnyt. Ehkei hän ole tullut perillekään, ja siinä tapauksessa hänen tietysti on ollut mahdoton lähettää! Ja he sanovat olevan parasta mitä voimme tehdä — elleivät Dusantet saavu ajoissa, — että kokoamme kaikki jäännökset mitä meillä on, istuudumme suureen veneeseen ja soudamme sillä saarelle — en tiedä oikein kuinka kaukana se on, — jonne meidän laivamme kapteeni aikoi. Siellä on meidän oltava siksi kuin pääsemme johonkin laivaan."

"Mutta mitä sillä tuumalla on tekemistä miss Ruthin ja minun kanssani?" kysyin minä.

"Mitäkö on tekemistä?" huudahti mrs Lecks. "Koska kerran valinne miss Ruthin kanssa on selvä ja sovittu, niin eihän mikään estä meitä laittautumasta kuntoon eikä lähtemästä milloin tahansa."

"Mutta, rakkaat ystävät", sanoin minä aivan totisena, "minulla ei ole kaukaisintakaan aikomusta kosia miss Endertonia."

"Sitä minä juuri mrs Aleshinelle sanoin", virkkoi mrs Lecks, "ja senvuoksi me nyt olemme jättäneet silitysrautamme jäähtymään ja ryöstäneet itsellemme ajan puhutellaksemme teitä. Nuorten miesten tapana on lykätä sellaisen tuuman toteuttaminen niin pitkälle kuin mahdollista, vaan tällä kertaa ei niin saa tapahtua."

"Ei todellakaan!" vahvisti mrs Aleshine. "Ja senvuoksi minä nyt selitän teille tarkkaan, miten asiat ovat. On perheenemäntiä, jotka laskevat korttelin jauhoja olevan tarpeeksi kunkin henkilön osalle päivässä, vaan silloin ovat kysymyksessä maatyön tekijät — sillä raskaampaa työtä tekevät ihmiset syövät paljon. Mutta minä olen huomannut, että kolme neljänneskorttelia riittää erittäin hyvin, jos jauho vain on hienoa ja kevyttä, niin että se uunissa nousee hyvin. Niinpä olen minä nyt mitannut kaiken sen jauhon mitä meillä on, ja mrs Lecks ja minä olemme laskeneet, että jos kunkin osalle meistä tulee kolme neljänneskorttelia päivässä, voimme viipyä täällä vielä kahdeksan päivää, vaan ei yhtään enempää — tahtoo sanoa, elleivät Dusantet siksi saavu, mutta siitähän emme kukaan tiedä mitään. Ymmärrätte itse, mr Craig, ettei meillä ole yhtään aikaa hukattavaa, jos vielä otetaan huomioon, että hänellä on jotain varusteltavaa, ennen kuin hän voi ruveta morsiameksi."

"Ei", virkkoi mrs Lecks, "mitään juhlaa ei tarvitse pitää meille kahdelle eikä noille kolmelle matruusille."

Äänetönnä hämmästyksestä tuijotin minä vuoroin kumpaankin naiseen. Eikä mrs Lecks sitäpaitsi antanut minulle vielä tilaisuutta mitään lausuakaan.

"Jos asiat olisivat toisin", sanoi hän, "niin voitaisiin kihlautuminen lykätä siksi kuin pääsemme täältä pois, vaan tässä tapauksessa on se aivan mahdotonta. Täällä on kaikki teidän käsissänne, mutta antakaapa olla, kunhan pääsemme pois, niin kyllä kaikki loppuvat. Herttaisempaa tyttöä kuin hän ette milloinkaan löydä, vaan jos hän pääsee täältä ennen kuin olette hänet sitonut, niin eipä tiedä kuka hänet korjaa. Päästyämme tuonne toiseen saareen voitte saada nähdä hänet ehkä vain kerran viikossa — ehkette niinkään usein. Hän saattaa sitten matkustaa sieltä pois toisessa laivassa ja te toisessa, ja silloin on mahdollisuus käydä niin hullusti, että joku lähetyssaarnaaja tai muu pölkkypää korjaa hänet ennen kuin te olette ehtinyt kysyä häneltä ratkaisevasti."

"Eikä pahimmin yksin niin!" lausui mrs Aleshine. "Ajatelkaa, jos Dusantet saapuvat tänne ennen kuin olemme ehtineet lähteä. Kukaan meistä ei tiedä, mikä tuo Dusante on. Voihan hän olla Emilyn ja Lucillen veli. Mitä mahdollisuuksia teillä sitten olisi, kun miss Ruth asuisi hänen talossaan ja hänhän on myös veneen isäntä! Ja niinkin hullusti saattaisi olla, että hän on leski — ja se olisi kaikkein ilkeintä."

"Saman tekevää ovatpa poikamiehiä tai leskiä, mutta kaikki jotka miss Ruthin näkevät tahtovat saada hänet vaimokseen, ja ellei se tapahdu yksinomaan hänen kauniin muotonsa vuoksi niin ainakin hänen isänsä rahojen tähden."

"Isänsä rahojen tähden!" huudahdin minä. "Mitä te nyt oikein puhutte?"

"Niin juuri, rahojen tähden", sanoi mrs Lecks varmalla äänellä, "sillä kukaan ei ole niin kitsas ja säästäväinen kuin hän, ellei hänellä olekin oikein suuria summia."

"Ja te tiedätte yhtä hyvin kuin mekin", sanoi mrs Aleshine, "että niissä maissa missä hän on ollut, ovat pakanat hyvin kärkkäitä kullan ja hopean perään, rukoilevatpa he niitä epäjumaliltaankin, niin luuletteko, kun sellaiset pakanat käännytetään, etteivät lähetyssaarnaajat osaisi vietellä heiltä heidän omaisuuksiaankin? Mr Enderton on luullakseni kääntänyt tuhansia pakanoita."

Nyt purskahdin minä makeaan nauruun. Mutta mrs Lecks nuhteli minua siitä.

"Kuulkaahan, mr Craig", sanoi hän, "tässä ei ole mitään naurettavaa. Mrs Aleshine ja minä puhumme teille katsoen teidän omaa sekä miss Ruthin parasta. En tosin pane paljon arvoa hänen isäänsä, vaan hänen rahansa ovat yhtä hyviä kuin muidenkin. Ja vaikka he olivatkin pakoitetut jättämään matkalaukkunsa laivaan, voi kyllä huomata siitä vähästä mitä heillä on mukanaan, että he ovat tottuneet mitä parhaimpiin olosuhteisiin. Mrs Aleshine ja minä valvoimme kauan eilen illalla ja keskustelimme tästä asiasta, tullen siihen päätökseen, että näin hyvää tilaisuutta ei teille tämän jälkeen tule. Kun lisäksi ajattelette, että hänen isänsä on pappi ja voi vihkiä teidät siinä silmänräpäyksessä, niin ettekö todella itsekin älyä, miten tuhmaa olisi lykätä asia tuonnemmaksi?"

"Nyt täytyy minun mennä laittamaan illallista", virkkoi mrs Aleshine ja nousi, "mutta minä toivon, että istuessanne aterialla vastapäätä miss Ruthia ja katsoessanne hänen silmiinsä, te muistatte, mr Craig, että kolme neljänneskorttelia jauhoja päivässä on vähin määrä millä ihminen voi elää, ja että aika rientää."

"Toivon ettette ole maininneet miss Endertonille mitään tästä asiasta", sanoin minä.

"Emme", sanoi mrs Aleshine. "Koska kerran teidän asianne on kosia, katsoimme tietysti sopivaksi puhua siitä juuri teille. Ja koska itsellämmekin on kokemusta tällaisista tapahtumista, tiedämme, että jos odottamattomasti tyttöä kosii, sitä helpommin hän taipuu, jos hänellä kerran on aikomus taipua."

Tämän jälkeen jättivät rouvat minut ja minä seisoin siinä puoliksi nauraen, puoliksi vihastuneena.

Minulla ei ollut ollenkaan tarkotusta kosia miss Ruth Endertonia. Hän oli kyllä perin miellyttävä, vilkas ja iloinen tyttö sekä — mikäli minulla oli syytä otaksua — myöskin viisas ja ymmärtäväinen, vaan siitä kun hänet ensi kerran tapasin ei ollut kulunut vielä muuta kuin neljätoista päivää, eikä mikään avioliittotuuma suinkaan ollut lentänyt aivoihini. Mutta luulivatkohan nyt mrs Aleshine ja mrs Lecks tai — se kaikkein merkittävintä — luulikohan miss Endertonkin, että minä aioin häntä kosia?

Suureksi tyytyväisyydeksi sain viimeiseen kysymykseen kuitenkin heti vastauksen, sillä miss Ruth saapui siinä samassa juosten rantaan ja huusi minulle tavallisella teeskentelemättömällä, reippaalla tavallaan — tavalla, jolla nainen kohtelee ystäväänsä, vaan ei siten kuin hän tekee aavistaessaan kosimista. Hänen olennostaan ei nyt näkynyt yhtä enemmän tietoisuutta mrs Lecks'in ja mrs Aleshine'n suunnitelmasta kuin saattoi näkyä silloinkaan, jolloin hänet tapasin ensimäisen kerran.

Mutta soudellessani hänen kanssaan luotojen välissä tunsin minä sellaisen tunteen, mikä tähän saakka oli ollut minulle aivan outo.

Eihän ollut olemassa mitään syytä mrs Lecks'in ja mrs Aleshine'n olettamuksiin, vaan ajatuskin siitä, että he olivat ajatelleetkin jotain sellaista, vaikutti minuun tavattoman häiritsevästi. En tuntenut enää samallaista rauhaa ollessani miss Ruthin seurassa kuin tähän saakka.

Minun luullakseni ei hän huomannut mitään muutosta minussa, sillä hän nauroi ja jutteli yhtä avonaisesti kuin ennenkin ja kertoi, miten kovin hauskalta hänestä tuntui olo tuolla yksinäisellä merensaarella.

Palatessamme tapasimme mrs Aleshinen.

"Aikomukseni on kattaa teille kahdelle illallinen tuonne puun alle", lausui hän. "Olemme kaikki syöneet vähän aikaisemmin kuin tavallisesti, sillä matruuseilla oli kova nälkä. Isällenne vein ruoan kirjastohuoneeseen, missä hän vielä parhaillaan pitää kirjaa toisella kädellään ja toisella liikuttelee lusikkaa teelasissa, siksi kuin jok'ikinen nesteen pisara on vähitellen loiskahtanut lattialle, vaan se ei tee suinkaan mitään, sillä heti huomenaamulla pesen minä sen paikan permantoa."

Miss Ruth oli tähän sangen tyytyväinen, ja minä puolestani huomasin siinä ensi askeleen niiden aikomuksien toteuttamiseksi, jotka tiesin heillä olevan. Samalla kun istuin pöytään kuiskasi mrs Aleshine minulle hiljaa:

"Muistakaa alkaa kolmella neljäsosa-korttelilla!"

Sen jälkeen hän poistui.

"Eivätkö teidänkin mielestänne mrs Lecks ja mrs Aleshine ole tavattoman hyviä ja kilttejä?" lausui miss Ruth sekoittaen lusikalla teetään. "He näkyvät alinomaa ajattelevan vain miten he parhaiten voisivat osoittaa ystävällisyyttä toisia kohtaan."

Minä olin täydellisesti samaa mieltä miss Endertonin kanssa, mutta ajattelin samassa, että tietäisipä hän vaan, minkälaista ystävällisyyttä nuo naiset koettivat osoittaa häntä kohtaan.

"Joko olette yrittänyt lähestyä?" kysyi mrs Lecks minulta seuraavana päivänä.

Vastattuani hänelle, etten ollut koettanut lähestyä miss Ruthia sillä tavoin kuin hän tarkotti, läksi hän luotani totisena ja huolestunein kasvoin.

Muutamia tunteja sen jälkeen sai mrs Aleshine minut käsiinsä.

"Nyt on ilmestynyt vielä yksi syy kiirehtimään teidän kosintaanne. Nuo merimiehet eivät näy tulevan toimeen ilman tupakkaa, ja mrs Lecks on myynyt sitä heille eräästä laatikosta, jonka hän löysi kaapista. Ne saivat kokonaisen kupillisen viidellä centillä, ja minun mielestäni se on tavattoman halpa hinta, mutta hän sanoi, että kaukaisilla saarilla ovat hinnat aina huokeat ja hän on käärinyt rahat pieneen paperiin, jolle hän kirjoitti: 'Merimiesten maksamia tupakkarahoja!' Paketin on hän laskenut inkivääriruukkuun. Nyt on niiden rahat melkein lopussa ja mrs Lecks on sanonut, ettei hän anna heille hiventäkään mr Dusanten tupakoista, elleivät he siitä suorita maksua. Ja kun eivät ne nyt enää saa tupakkaa jättävät he tietysti tämän saaren ennen kuin jauhotkaan ovat loppuneet."

Tämä oli nyt uusi keino saada minut kiirehtimään kihlaustani, jonka mrs Lecks ja mrs Aleshine olivat sydämiensä syvyydessä päättäneet tapahtuvaksi!

Minulla puolestani ei ollut ollenkaan halua vielä lähteä saaresta ja toivoin sen kerran tapahtuvan jollain paremmalla aluksella kuin soutuveneellä.

Estääkseni matruuseja rupeamasta ajattelemaan liian aikaista lähtöä saaresta annoin heille tarpeeksi rahaa tupakan ostoon. Luulen kuitenkin, että minä tällä teollani pahoitin mrs Lecks'in ja mrs Aleshine'n mieliä. Mutta enpä olisi luullut, että minun pienellä lahjallani oli sellainen vaikutus.

Eivät he minulle mitään sanoneet, mutta heidän käytöksestään ja kasvojensa ilmeistä saatoin päättää, että he katsoivat minun tehneen kunnottoman teon. Kahteen päivään en kuullut montaa sanaa heidän suustaan. Vihdoin tuli mrs Aleshine luokseni ja ilmoitti minulle erään päätöksen, jonka minä katsoin olevan heidän myötätuntoisuutensa korkeimman huipun.

"Mrs Lecks ja minä koetamme nyt noudattaa suurinta mahdollista säästäväisyyttä", lausui hän minulle surullisena ja kostein silmin. "Me annamme merimiesten syödä enemmän kalaa, ja hän ja minä lakkaamme kokonansa syömästä leipää, koettaen korvata sen jollain muulla saatavissa olevalla ravinnolla. Te ja miss Ruth sekä hänen isänsä saatte kukin päivittäin kolme neljänneskorttelia jauhoja."

Nämä sanat liikuttivat minua syvästi. Enhän voinut sallia, että nämä hyväsydämiset naiset puolittain näkisivät nälkää valmistaakseen minulle pitemmän ajan kosimiseen. Minä lausuinkin nyt aivan totisena mrs Aleshinelle:

"Heittäkää koko ajatus rakkaudesta ja kosimisesta! Sehän on paljasta hulluutta! Ja eläkäämme kaikki rauhallisina ja tyytyväisinä kuten ennenkin. Jos ruokavarat loppuvat ennen kuin Dusantet tulevat, niin eihän meillä sitten ole muuta neuvoa kuin lähteä täältä soutuveneellä, vaan siihen hetkeen saakka nauttikaamme elämästämme täällä niin paljon kuin voimme ja olkaamme keskenämme yhtä hyviä ystäviä kuin ennenkin!"

Mutta se oli samaa kuin puhua jollekin niistä palmuista, joiden lehdet yllämme värähtelivät.

"Se jauhomäärä, minkä mrs Lecks, minä ja nuo kolme merimiestä voimme säästää teille, pitentävät aikaa neljä päivää."

Koko sen ajan minkä pastori Enderton oli oleskellut saaressa oli hän joko istuskellut kirjastohuoneessa tai hajamielisenä kävellyt rannalla.

Jostain selittämättömästä syystä oli hänen rauhallisuutensa nyt kuitenkin äkkiä loppunut. Hän tuli levottomaksi, tyytymättömäksi ja teki muistutuksia ruoasta ja asunnosta. Sen sijaan että hän ennen oli istunut kirjastossa alkoi hän nyt pari kirjaa kainalossaan käyskennellä ympäri saarta ja heittäytyi pitkälleen milloin minnekin, kuitenkin pian jälleen siitä nousten.

Eräänä iltapäivänä ollessamme miss Ruthin kanssa soutelemassa, näimme mr Endertonin tulevan rantaan. Tultuaan lähemmäs huusi hän tyttärelleen:

"Ruth, tule heti maihin! Jos tahdot hengittää raitista ilmaa voit yhtä hyvin kävellä minun kanssani kuin soudella — kenen kanssa tahansa."

Nämä epäkohteliaat ja kovat sanat saivat veren nousemaan kasvoihini ja miss Ruth tuli kalman kalpeaksi häpeästä ja nöyryytyksestä. Hänen isänsä ei ennen ollut lausunut sanaakaan ystävällistä suhdettamme vastaan, jonkavuoksi tämä hyökkäys tuntui anteeksiantamattomalta.

"Olkaa hyvä ja laskekaa minut maihin", sanoi miss Ruth.

Minä noudatin hänen pyyntöään sanaakaan sanomatta, sillä en luottanut tarpeeksi itseeni voidakseni puhua.

Hän lähti kävelemään isänsä seurassa, joka murisi, ettei tytär koskaan viihtynyt hänen seurassaan.

Tunti tämän jälkeen astuin minä muuatta niistä poluista, jotka johtivat metsään. Olin vieläkin kiihoittunut, joskin kuumin kuohu oli jonkun verran ehtinyt mennä ohi. Jouduttuani erään mutkan kohdalle aukeni eteeni näköala mereen saakka.

Siellä alhaalla näin mr Endertonin istuvan sillä penkillä, mistä olin löytänyt Emilyn kirjan. Hän istui selkä minuun päin ja näytti syventyneen lukemiseensa. Noin keskimatkalla hänen ja minun välillään asteli miss Ruth hiljaa vastaani. Hänen katseensa oli tähdätty maahan ja hän ei ollut vielä huomannut minua.

Minä vetäydyin sivulle ja vartosin häntä, Vasta kun hän oli tullut aivan lähelle, sanoin hänelle:

"Miss Ruth, onko isänne sanonut teille jotain minusta?"

Hän katsahti äkkiä ylös, nähtävästi hyvin hämmästyneenä siitä että tapasi minut.

"On", vastasi hän, "hän on sanonut sen olevan sopimatonta, että minä olen niin paljon teidän kanssanne yhdessä."

Näissä sanoissa piili jotain, mikä saattoi suuttumuksen uudestaan kuohahtamaan minussa. Mr Endertonin käytöksessä oli niin paljon sopimattomuutta ja kunniattomuutta — niin paljon vääryyttä ja tyranniutta, että se leimahutti vihan tunteita minussa palamaan. Minut oli loukkaavalla tavalla sysätty syrjään — minua oli kohdeltu iljettävällä tavalla. Minulta tahdottiin riistää jotain, jota minä nyt tunsin — rakastavani.

"Ruth", lausuin minä, mennen aivan lähelle häntä, "oletteko halukas seurustelemaan kanssani yhtä paljon kuin ennenkin?"

Ellei miss Ruth olisi viettänyt suurinta osaa elämästään sellaisella syrjäisellä seudulla kuin Nan-fu-tschang ja ellei hän olisi elänyt teeskentelemättömien, avosydämisten lähetyssaarnaajain keskuudessa, joilta hänen ei ollut tarvinnut peitellä tunteitaan, ja ellei hän koskaan olisi ollut tuntematta sellaisia tunteita, joita hänen oli pitänyt kätkeä, niin enpä luule, että hän nyt, vastatessaan minulle olisi kohottanut silmänsä minuun katsein, joista johtui ajattelemaan syvää, sinistä, kevyen kesä-autereen takaista taivasta. Ja luulenpa, ettei hän myöskään olisi avoimesti vastannut minulle:

"Tietysti olen halukas."

"No niin, muodostakaamme siis suhteemme sellaiseksi, että sitä kutsutaan sopivaksi!" lausuin minä ja suljin hänen molemmat kätensä omiini.

Silloin antoi hän minulle silmäyksen, joka loisti taivaista, himmentymätöntä kirkkautta — ja niin oli kaikki ratkaistu.

Noin viisi minuuttia sen jälkeen sanoin minä hänelle:

"Ruth, menemmekö nyt puhuttelemaan isääsi?"

"Menkäämme!" vastasi hän, jonka jälkeen me lähdimme polkua pitkin alas rantaan.

Lähetyssaarnaaja istui edelleen selkä meihin päin. Hän oli niin kiintynyt kirjaansa, että minä saatoin hänen huomaamattaan pitää käsivarteni Ruthin vyötäisten ympärillä siihen saakka kunnes olimme aivan lähellä häntä. Minä tartuin hänen käteensä ja niin menimme me hänen luokseen.

"Isä", lausui Ruth, "mr Craig ja minä aiomme mennä naimisiin."

Tämän kieltämättä äkkinäisen ja hämmästyttävän ilmoituksen kuultuaan nosti mr Enderton silmänsä, katsoen ensin tyttäreensä ja sitten minuun. Tämän jälkeen laskeutui hänen katseensa jälleen ja hän tuijotti merelle.

"No, isä", sanoi Ruth hieman kärsimättömästi, "mitä sanot sinä asiasta?"

Mr Enderton kumartui alas ja poimi maasta lehden, jonka hän asetti kirjan avoinna olevaan väliin, sulkien sen sitten.

"Tekemäsi ehdotus", virkkoi hän, "on minusta viisas useammaltakin kuin yhdeltä näkösannalta. Niin", jatkoi hän hieman vakavana, "luulen tosiaankin, että sellainen järjestely on sangen hyvä. Minua ei nimittäin ollenkaan ihmetyttäisi, vaikka olisimme pakoitetut oleskelemaan tällä saarella kauankin, eikä minua sitäpaitsi erikoisesti haluta täältä lähteäkään. Ja kun olet saavuttanut johtavan aseman taloudenhoidossa, niin toivon sinun pitävän huolta siitä, että kaikki toimitetaan enemmän mukavuuden ja hienojen vaatimusten mukaisesti kuin tähän saakka — varsinkin ruoka on saatava maukkaampaa."

Ruth ja minä katsoimme toinen toisiimme ja lupasimme sen jälkeen aina, sekä täällä saarella että muualla, koettaa tehdä mr Endertonin elämän niin mukavaksi ja onnelliseksi kuin suinkin.

Tämä oli hyvin paljon luvattu, mutta sillä hetkellä me olimme niin onnellisia ja kiitollisia.

Sitten hän nousi ja puristi meidän molempien käsiä, jonka jälkeen me jälleen jätimme hänet kirjansa pariin.

Kun Ruth ja minä lähestyimme huvilaa seisoi mrs Aleshine pihamaalla keittiörakennuksen lähellä. Nähtyänsä meidät katsoi hän ensin meitä pitkään ja tutkivasti, jonka jälkeen huomasin ihmeellisen eleen hänen kasvoillaan. Samassa nosti hän molemmat kätensä ilmaan ja sanaakaan sanomatta syöksyi sisään huvilaan.

Ennen kuin Ruth ja minä olimme edes ehtineet sinne ryntäsivät mrs Lecks ja mrs Aleshine meitä vastaan. Ja sellaisella innolla ja riemulla, jollaista en heissä ennen ollut nähnyt, kiirehtivät he luoksemme sekä syleilivät ja suutelivat Ruthia suurella sydämellisyydellä. Sen jälkeen kääntyivät he minun puoleeni ja puristivat iloisena käsiäni. Heissä säteili meitä kohtaan mitä riemukkain myötätunto.

"Samassa silmänräpäyksessä kuin näin teidät", virkkoi mrs Aleshine, "saatoin heti huomata, että kaikki oli päätetty ja selvää. Niin varma minä olin asiasta, etten edes mitään kysellytkään."

Minä aloin nyt pelätä, etteivät nuo kiltit rouvat sokeassa ilossaan vain ryhtyisi kertomaan Ruthille niistä suunnitelmista, jotka he liittivät meidän avioliittoomme, tai siitä, miten vastenmielisesti minä olin tämän askeleen ottanut. Mrs Aleshine näytti lukevan minun ajatukseni kasvoistani, koska hän, kokonaan loistaen ulkonaista ja sisäistä tyytyväisyyttä, nyhkäisi minut sivulle.

"Teidän ei tarvitse pelätä, että olisimme jotain maininneet miss Ruthille, tai että hänelle vast'edeskään mitään virkkaisimme. Parempi on hänen antaa uskoa, että te itse olette tämän kaiken kypsyttäneet."

Minua hiukan harmitti, että he luulivat jonkun voivan minua johtaa tällaisissa asioissa, vaan tällä onnen hetkellä pidätin itseni ja ainoastaan hymyilin.

"Minä olen niin iloinen, etten voi sitä sanoin selittää", jatkoi mrs Aleshine, kun Ruth ja mrs Lecks olivat kääntyneet mennäkseen sisään.

Minäkin aioin seurata heitä, vaan mrs Aleshine pidätti minut.

"Oletteko puhutelleet pappia? kysyi hän.

"Olemme", vastasin minä, "ja hän oli hyvin tyytyväinen. Se minua todellakin kummastuttaa, sillä näinä päivinä on hän ollut kovin ynseällä tuulella."

"Niin onkin ollut", myönsi mrs Aleshine, "totisesti on hän tähän aikaan näyttänyt perin pippurimaisia oireita. Katsokaahan, mr Craig, me olimme mrs Lecks'in kanssa yhtä mieltä siitä, ettei ollut oikein Dusanteja kohtaan antaa tuon rikkaan lähetyssaarnaajan maksaa omasta ja tyttärensä puolesta vain neljä dollaria viikossa, ja niin me päätimme, että ellemme saisi kiskotuksi häneltä enempää yhdellä niin ainakin jollain toisella tavalla. Oikeudenmukaistahan on, että joka ei maksa enempää ei myöskään saa enemmän kuin muutkaan. Senvuoksi olemme alkaneet antaa hänelle enemmän kalaa, mutta vähemmän leipää — aivan samoin kuin merimiehillekin. Samoin on hän myöskin saanut laihempaa teetä, eikä ainoatakaan sokeripalasta enempää kuin mitä on välttämätöntä. Ja sardiinilaatikoita, niitä minä en millään muotoa hänelle avaisi, sillä miksi ne eivät saisi jäädä Dusanteille, vaan nyt hän väittää, että hän sai jo Kiinassa enemmän kalaa kuin häntä halutti syödä. Sitten päätimme myöskin, että kirjastohuone oli puhdistettava, ja sen me panimmekin täytäntöön lainkaan välittämättä hänen murinastaan. Muuten, onko kuultu, että kenkään saa hienon makuuhuoneen ja hyvän ruoan sekä oikeuden käyttää kirjastoa neljällä dollarilla viikossa? Ja kun meitä ei tarvittu kahta siivoamaan yhtä huonetta, puhdisti mrs Lecks etuhuoneen, jonne hän oli kirjoineen siirtynyt. Sitten tulimme me ajatelleeksi mr Dusanten aamunuttua. Eihän ole kohtuullista, että hän saisi käyttää sitä samaan maksuun! Siksi me pesimme sen, priiskoitimme siihen vähän kamferttia ja veimme ylisille. Tahdoimme kaikella tällä näyttää, että jos hän edelleenkin käyttäytyy mokomalla saiturimaisella tavalla, niin on hänen parasta siirtyä tekemisiin muiden kuin meidän kanssa. Minä kyliä huomasin, ettei hän ollut tyytyväinen, sillä enpä ikänäni ole tavannut ketään yhtä mukavuuden ja levon haluista herrasmiestä kuin hän. Mutta me emme ole hänestä välittäneet, Mrs Lecks ja minä olimme sitä mieltä, että tällainen mielenosoitus tekee hänelle hyvää. Hän oli niin kiintynyt vain itseensä, ettei hän edes huomannut tyttärensä alinomaa seurustelevan erään nuoren miehen kera, johon hänen sydämensä päivä päivältä kiintyi yhä enemmän, kun taas tuolla nuorella miehellä ei ollut aikomustakaan mennä tytön kanssa naimisiin. Jaa'a, sen me voimme todistaa."

"Mrs Aleshine", sanoin minä ja heitin häneen terävän katseen "luulen, että mrs Lecks ja te olette saaneet tahtonne läpi ja kiirehtineet tämän asian päättymistä."

Hän vastasi rauhallisesti ja tyytyväisenä:

"Olemmepa niinkin! Tämä oli viimeinen mahdollisuus, eikä sen toteuttaminen käynyt erittäin vaikeaksi."

Mrs Lecks, jonka käytös viime päivinä oli ollut minua kohtaan kylmä ja ankara, muuttui nyt jälleen yhtä iloiseksi kuin ennenkin. Kuitenkaan ei hän malttanut olla tapahtuman johdosta jotain lausumatta ja niin virkkoi hän kerran nuhtelevasti:

"Minun täytyy myöntää, että olin vähällä saada teistä huonon käsityksen, mr Craig. Minun mielestäni ei nuori mies, joka ei heti ymmärrä onneaan, ole koskaan arvoinen sitä saamaan. Ja ellei miss Ruthin isä olisi asettunut väliin ja aiheuttanut ratkaisua, olisin todellakin surkutellut teitä. Mutta nyt on kaikki hyvin, eikä siis ole syytä enää puhua viimevuotisesta lumesta. Nyt ei meillä ole muuta tekemistä kuin hommata häät."

"Häät!" huudahdin minä.

Mrs Lecks silmäili minua harmin ja surkuttelun sekaisella katseella.

"Mr Craig, jos kukaan on holhoojan tarpeessa niin juuri te", lausui hän. "Minä sanon nyt teille kerta kaikkiaan, ettei ole luottamista mr Endertoniin kauempaa kuin hän on näkyvissä. Hän antaa, miss Ruthin mielellään teille nyt, kun hän vielä luulee, että te olette tämän huvilan omistaja ja kun hän kuvittelee, miten mukavata hänelle tulee sen jälkeen kuin hänen tyttärestään tulee taion valtijatar. Vaan joutuupa hän täältä pois ja löytää jonkun toisen mieleisensä nuoren miehen, joka on halukas ottamaan hänet taloonsa ja antaa hänelle ruokaa ja kirjastonsa käytettäväksi ilmaiseksi, niin saattaapa olla mahdollista, että hän suo teidän menevän niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Ja miss Ruth taas ei ole sellainen tyttö, joka menee naimisiin vasten hänen tahtoaan, kun hän vain avaa raamatun ja laskettelee sieltä hänelle epistoloita. Niin, sen sanon teille, että jos teidän tienne silloin kuin täältä lähdemme käyvät eri tahoille, niin ei kukaan ihminen tiedä, milloin ne jälleen yhtyvät, sillä jumala ties, minne hän tytön kuljettaa. Hän on mies joka yht'äkkiä päättää matkansa ja olonsa oman mukavuutensa perusteella."

"Tietysti olen minä halukas menemään hänen kanssansa naimisiin niin pian kuin suinkin", sanoin minä, "vaan luulenpa, etteivät Ruth ja hänen isänsä pidä sellaisesta kiireestä."

"Älkää totutelko uskomaan asioita, joista teillä ei ole varmuutta. Se aiheuttaa vain esteitä. Menkää hänen isänsä luokse ja jutelkaa asiasta, ja jos te vain saatte hänet suostumaan, on helppoa taivuttaa tyttö. Minä kyllä vakuutan, että tästä kaikesta tulee hyvä. Parasta on, että esitätte vihkimisen tapahtuvaksi huomenna, siliä voihan tapahtua, että me lähdemme täältä hyvin pian, ja sitä ennen täytyy meidän tehdä suursiivous, meidän täytyy leipoa ja laittaa ruokaa."

Minä noudatin hänen neuvoansa ja esitin asian mr Endertonille.

"Sir", lausui hän, laskien pois kädestään kirjan "teidän ehdotuksenne on merkillinen, hyvin merkillinen, se täytyy minun sanoa. Vaan lähemmin ajateltuani ei se kuitenkaan ole sen merkillisempi kuin monet muutkaan seikat, joita olen maailman varrella nähnyt. Uskonlahkoihin ja eri kirkkokuntiin kuuluvain kansain keskuudessa olen nähnyt yhtä merkillisiä, aivan yhtä merkillisiä tapahtumia. Ja myönnänpä, että tällaisissa asioissa vihkimisen vissi kiirehtiminen on hyväkin sekä morsiamelle että sulhaselle. Minusta on sitäpaitsi tuntunut hyvin ikävältä, että tyttärelläni on pienessä kodissamme muita naisia alempi asema, niin ettei hän saa järjestää taloudellisia seikkoja minun hyväkseni ja mukavuudekseni. — No niin — mielestäni on sopivaa, että vihkiminen tapahtuu huomenna. Vaikka sataisikin, ei tilaisuutta silti ole tarvis lykätä tuonnemmas."

Ehdotus häiden viettämisestä seuraavana päivänä ei oikein miellyttänyt Ruthia. Hän ei ollut ollenkaan valmistunut niin pikaiseen avioliittoon. Lopuksi antoi hän kumminkin perää — tosin enemmän mrs Lecks'in ja mrs Aleshine'n vaikutuksesta.

Koko jälelläolevan päivän olivat merimiehet täydessä touhussa. He kantoivat sisään viheriäisiä puunoksia, joilla koristivat etusalin. Mrs Aleshine johti valmistuksia.

Molemmat naiset olivat kokonaan antautuneet juhlatouhuun. Niinpä paistettiin suuret määrät torttuja ja muita leivoksia senkin seitsemät lajit.

Sitäpaitsi auttoivat he Ruthia laittamaan pukuansa edes jonkun verran morsiamen asuksi sopivaksi. Muutamia kauniita koristeita lainattiin Emilyltä tai Lucillelta — oli vaikeata tietää kummaltako —, ja kun ne oli silitetyt ja poimutetut kiinnitti Ruth ne pukuunsa sellaisella aistilla ja maulla, että hää-aamuna oli hän mielestäni ihanin morsian mitä ikänä olin nähnyt.

Matruusit olivat pesseet vaatteensa ja esiintyivät harjattuina ja kammattuina.

Mrs Aleshine ja mrs Lecks pukeutuivat niin hienosti kuin suinkin ja mr Endertonin kasvot saivat kaikkein papillisimman muodon, kun, hän etusalissa astui pöydän taakse, vihkien Ruthin ja minut.

"Kaikki nämä laitelmat ovat kiitettävän maukkaita", virkkoi mr Enderton istuttuamme juhlapöytään. "Muuten, rakas Ruth tyttäreni, minusta tuntuu, että avioliittosi vaikutus on jo alkanut, sillä minulla on ollut kerrassaan hyvä ruokahalu ja minusta on tuntunut miellyttävämmältä ja mukavammalta kuin ennen."

"Siinä ei ole ihmettelemistä", kuiskasi mrs Aleshine minulle, "sillä heti kuin saimme tietää kihlauksestanne, lisäsimme me hänen lasiinsa kokonaisen lusikallisen teetä ja lopetimme myös oitis kirjastohuoneen siivoamisen."

Kahtena seuraavana päivänä tehtiin saarella ahkerasti työtä.

Mrs Lecks ja mrs Aleshine tahtoivat lähtiessään saaresta jättää huvilan mitä parhaimpaan kuntoon ja järjestykseen, etteivät Dusantet kotiin saapuessaan olisi tyytymättömiä. Molemmat rouvat halusivat tietysti myöskin jättää hyvän käsityksen itsestään panemalla kaikki vielä parempaan kuntoon kuin mitä alunpitäen oli ollutkaan.

Mr Enderton ihmetteli suuresti näitä matkavalmistuksia. Hän oli hyvin tyytyväinen oloonsa saarella ja oli valmistautunut oleskelemaan siellä kauan, varsinkin nyt, kun hän oli luullut kiltin ja tottelevaisen tyttärensä astuvan mrs Lecks'in paikalle ylijohtoon.

Vaikka olimmekin hänelle selvästi ja perinpohjaisesti selittäneet, että ruokavaramme olivat lopussa, joten meidän oli lähdettävä soutamaan jollekin asutulle saarelle, luuli hän varmasti meidän muodostaneen salaliiton häntä vastaan, ja tuli senvuoksi kovin pahatuuliseksi.

Tämä hänen mielenmuutoksensa sai minut huomaamaan, miten oikea käsitys mrs Lecks'illa ja mrs Aleshine'lla oli ollut hänestä. Jos minä olisin lykännyt avioliiton solmimisen Ruthin kanssa tuonnemmas olisi minun onneni joutunut kokonaan hänen oikkujensa valtaan.

Eräänä kauniina aamuhetkenä alotimme sitten Ruth ja minä häämatkamme avonaisella soutuveneellä.

Mr Endertonille laitettiin mukava paikka perässä ja Ruth sijoittui häntä lähelle. Mrs Lecks ja mrs Aleshine istuivat vastapäätä toisiaan, kummallakin ruskea paperikäärö kainalossaan, — ne olivat hengenpelastusvyöt, joiden varassa he olivat tulleet saareen. He aikoivat säilyttää ne rakkaina muistoina.

Mrs Aleshine oli varustanut mukaan suuren ruokasäkin, ja kaikki olimme iloisia ja tyytyväisiä — mr Endertonia lukuunottamatta, jonka ei oltu annettu ottaa mukaansa muutamia mr Dusanten kirjoja.

"Kunpa jauhot vaan olisivat riittäneet", sanoi mrs Aleshine, "en olisi tahtonut jättää saarta ennen kuin olisin saanut näyttää Emilylle ja Lucillella — kumpi heistä mahtaakin hoitaa taloutta? — mitä kaikkea me olimme tehneet ja mitenkä heidän omaisuuttaan hoitaneet. Vaan kun he palaavat", lisäsi hän, "ja saavat lukea sen kirjeen, jonka mr Craig heille kirjotti ja jätti sinne, kun he saavat tietää, mitä kaikkea heidän huvilassaan on heidän poissaollessaan tapahtunut, ja kun he lukevat, miten onnellisiksi kaksi meidän joukostamme on siellä tullut ja että kaksi muuta — tarkoitan mrs Lecks'ia ja itseäni — olemme luopuneet Japanin matkastamme ja päättäneet sensijaan kirjottaa pojalleni, että hän tulisi kotiin Amerikaan sekä jäisi sinne synnyinmaahansa elämään ja olemaan — niin, elleivät Dusantet ole kaikkeen tähän tyytyväiset, niin ei kenenkään ihmisten ikänä tarvitse nähdä vaivaa koettaa tehdä heitä tyytyväisiksi."

"Se on totta se", vahvisti mrs Lecks. "Hääkortti on etusalin pöydällä, eikä missään näy tomuhiventäkään, ja sitäpaitsi on inkivääriruukussa maksu ruoasta ja asunnosta."