"TUULIKIN" MUISTOJA

["Tuulikki" oli lasten lehti joka ilmestyi tämän vuosikymmenen alkupuoliskolla.]

VELJEKSET (ENSIMÄINEN KIRJE)

Meitä on kolme veljestä. Heikki on vanhin, Viljo on keskimäinen ja Eljas on nuorin. Me asumme Eerikinkadun varrella Helsingin kaupungissa. Siinä talossa on puiset rakennukset ja sievä piha. Pihassa on paljo sopivia komeroita, missä sopii olla piilossa, kun leikimme kuuropiilosilla. Lukukauden ajalla käy siellä paljo poikia leikkimässä, varsinkin Valmistavan koululaisia, jotka ovat Viljon ja Eljaan tovereita. Kerran oli meitä kuusitoista kaikkiaan, mutta silloin oli tyttöjäkin. Elsa, Siiri ja Ester olivat silloin mukana. Ne ovat Viljon luokkalaisia.

Me huusimme ja hurrasimme silloin niin hirvittävästi, että isän täytyi avata ikkuna ja kysyä, oliko siellä sota. Voi, kuinka me nauroimme!

Kun tulimme silloin leikkimästä sisälle, niin olivat vaatteemme niin märkiä, että tuli suuri lätäkkö vettä lattialle riisuessa. Ja Leena sanoi meille, ettei saappaista tule kalua koko talvena. Mutta äiti vaan nauroi ja sanoi, että pitää panna tulta hellaan ja vaatteet kuivamaan hellan ympärille.

Monta hauskuutta oli meillä pitkin talvea, mutta kaikista hauskinta oli se, kun alkoi lumi sulaa ja sai ruveta tekemään puroja pihamaalle. Yhdessä pihan reunassa oli Heinjoki ja toisessa oli Volga. Reinin varrelle laitoimme Boden järven ja heti kun Rein läksi Bodenista, niin siihen tehtiin Schaffhausin putous. Me panimme päreitä poikittain puron pohjalle ja siitä tuli niin mainio putous, että vesi kävi vaahtoon. Meillä oli kaikilla lapiot ja vielä käytimme pihamiehen vanhaa rautalapiota.

Mutta nyt on lumi kaikki loppunut pihasta ja purot ovat kadonneet. Syreenipensaissa on suuria lehtisilmuja ja vaahterat alkavat jo vihannoida. Koulu on loppunut. Kaikki olemme päässeet luokalta. Heikin todistuksessa oli neljä kymmenikköä, Eljaan oli viisi ja Viljon kolme. Mutta isä sanoi, että pääasia oli, että pääsimme luokalta ja että joka pojalla oli käytös ja huolellisuus kymmenen.

Heti kun tulimme koulusta antoi äiti meille marjahilloa ja pannukakkua. Ja kun olimme riisuneet juhlapuvut pois, niin rupesimme heti laittamaan tavaroitamme kuntoon maalle lähtöä varten. Isä sanoi, ettei saa ottaa paljo rojua, tarpeellisimmat tavarat vaan. Mutta Eljas olisi tahtonut ottaa kaikki tavaransa. Vanha Polle, jolta on toinen etujalka poissa, oli muka otettava maalle, että paranisi siellä. Ja Pollen kärryt, jotka ovat aivan rikki, vietäisiin maalle, että seppä ne siellä korjaisi. Mutta kun kori niistä olisi tullut melkein täyteen, sanoin minä, ettei Pollea ja kärryjä saisi ottaa. Silloin rupesi Eljas itkemään ja Leena tuli sisälle, torui minua, nosti minun tavarani korista pois ja pani Pollen ja kärryt sinne.

Eljas herkesi nyt itkemästä ja näytti hyvin tyytyväiseltä. Minä arvelin, että minne minä nyt tavarani panen, mutta en viitsinyt itkeä, kun olen lyseolainen. Kokosin tavarani lattialta ja panin ne pöydälle, arvelin että hätä keinon keksii.

Silloin tulee Eljas ja ottaa minua kädestä ja sanoo: "anna anteeksi, veikko". — Kori on nyt tyhjä ja Eljas on kätkenyt Pollen ja kärryn ison sohvan taakse. No, minä taputan Eijasta olkapäälle ja kaikki on unhotettu.

Huomenna me lähdemme maalle, äiti, Leena ja me pojat. Isä ei pääse mukaan, sillä isällä on lyhempi kesälupa, kuin meillä. Isä tulee maalle Juhannukseksi ja matkustaa jälleen pois, mutta sitte tulee isä koko heinäkuuksi. Isä sanoi, että kun minä olen suurin mies kodissa isän poissa ollessa, niin minun tulee auttaa äitiä ja hoitaa pieniä veikkoja. Tahdonpa koettaa täyttää, mitä isä toivoo. Tahdon olla äidille hyvä poika.

Kun tulemme maalle, niin kirjoitan sieltä Tuulikkiin, jos Tuulikin toimitus ottaa tämän vastaan.

(TOINEN KIRJE)

Olen niin hirmuisen iloinen, kun minun kertomukseni otettiin "Tuulikkiin!" Kun olin kertomukseni lähettänyt "Tuulikin toimitukselle", niin odotin levottomana kesäkuun 15:sta päivää. Voi, miten aika kului hitaasti! Mutta vihdoinkin tuli 15. Tuli posti, mutta "Tuulikki" ei tullut. Taas uusi odotus. Seuraavana päivänä "Tuulikki" tuli. Vaikka se on minun osoitteellani, niin avasi äiti sen ensiksi. Minä en uskaltanut katsoa äitiin. Kun äiti oli avannut sivut, luki hän hiljaa itsekseen. Minä olin aivan varma siitä, ettei minun kertomukseni ollut siellä. Rupesin hyräilemään hiljaa "Porilaisten marssia" ja menin katsomaan ulos akkunasta. Siellä pihassa näin pikku Eljaksen ajavan vitsa kädessä kissaa takaa. Juoksin pihalle, otin vitsan Eljakselta ja löin sillä Eljasta kahdesti selkään. Eljas rupesi itkemään, mutta minä sanoin: "Katsos, niin käypi sille, joka syytöntä kissaa piiskaa!" Sitte juoksin jälleen sisälle.

Kun tulin pöydän luo, antoi äiti minulle "Tuulikin". Katsoin kauan ensi sivua ja luin kaikki, mitä siinä seisoi. Sitte käänsin lehden, ja siellä oli kirjoitukseni. Luin sen. Sitä oli vaan hyvin pikkusen muutettu. Luin sen uudelleen. Olin niin iloinen. Sitte menin äidin luo. Äiti otti minut syliinsä, suuteli minua, silitteli päätäni ja sanoi: "Miten hauskaa, kun isä juhannukselle tultuaan saa sen nähdä." Minulla on paras äiti maailmassa! Hänen tähtensä tahtoisin vaikka kuolla.

Lupasinhan kirjoittaa ensi "Tuulikkiin" ja se olisikin ollut niin hauskaa, mutta kun nyt on tullut niin sateista ja ikävätä, että ei tiedä, mistä kirjoittaa. Me muutimme sitte maalle, mutta matkalla satoi koko matkan. Kun tulimme perille, olivat kaikki tavaramme likomärkiä ja itse olimme samanlaisia. Pikku Eljas itki melkein koko ensimäisen illan ja äiti luuli, että Eljas tulisi kipeäksi. Mutta juuri, kun meidän piti mennä maata, juoksi hiiri pitkin makuukamarin lattiata. Siitäkös elämä syntyi! Leena sieppasi isän saappaan ja aikoi sillä lyödä, mutta hiiri piiloutui matkakorien joukkoon. Viljo ja Eljas hyppelivät lattialla innostuksesta ja ihastuksesta! Nopeasti tyhjennettiin korit. Mutta ei mistään löytynyt hiirtä.

Leena arveli, että hiiri mahdollisesti oli jälleen juossut sillan alle. Mutta äiti sanoi, ettei hän ennen uskalla mennä nukkumaan, kun hiiri löytyy.

Lattialla oli pari täkkiä ja Eljaksen pieni korvatyyny. Pikku pojat rupesivat siinä telmimään ja tuuppelivat toisiansa. Äiti ja minä syynäilimme tavaroita hiirtä etsien. Samassa kuuluu kova ilohuuto! Viljo on saanut hiiren kiinni ja pitelee sitä kourassaan. Voi, miten pieni se on ja miten sievä. Sillä on pehmoinen harmaa karva ja pikkuset siniset silmät. Se pelkää niin kovin. Sen sydän lyö kiivaasti. Leena ehdoittaa, että se tapettaisiin, mutta pikku pojat tahtoisivat sen elätikseen.

Äidin kanssa neuvoteltua päätetään se viedä kauas metsään ja päästää vapauteensa. Pikku pojat ja minä menemme kauas, aidan toiselle puolelle, pitkin metsäpolkua. Siellä panemme hiiren erään suuren kiven viereen. Se lähtee juoksemaan ja katoaa kanervikkoon. En luule, että se koskaan enää löytää kotiin takaisin.

Sen jälkeen olemme joka päivä käyneet siinä kiven luona, mutta ei mitään ole näkynyt. Toivomme hartaasti, että hiiri on löytänyt uuden kodin.

Pikku pojat ovat tehneet pihalle leikkituvan, jossa ovat sadetta suojassa. Se on niin matala, että en minä siellä mahdu seisomaan. Seinät ovat vanhoja lautoja, jotka ennen ovat olleet rappujen astimina. Kattona on tavaralaatikkojen kansia. Istuimena siellä on vanha sokerilaatikko ja pöytänä sievä pölkky. Olen ollut sateella monta kertaa tuvan sisässä, ja siellä on sangen hyvä.

Viljokin on kirjoittanut kertomuksen "Tuulikkiin", mutta hän ei uskalla sitä lähettää, kun se on niin huonosti kirjoitettu. Hänellä oli kaunokirjoituksessa vain 7. Mutta ensi vuonna hän aikoo opetella kauniimmin kirjoittamaan.

Hauskaa kesää!

(KOLMAS KIRJE)

Hyvää päivää! Eräänä iltana, kun äiti ja me pojat olimme metsässä katsomassa oliko siellä yhtään sieniä, tuli meitä vastaan eräs pieni poika. Ja tiedättenkös mitä sillä oli sylissä? Hirmuisen sievä, ruskea koira! Me pojat huusimme äitiä, joka kulki jälempänä, että hän joutuisi pikemmin koiraa katsomaan. Kun äiti tuli, niin antoi poika koiran äidin syliin. Me kaikki hyväilimme sitä ja se nuoli ensin Eljaksen kättä ja sitte minun kättäni.

Äiti kysyi pojalta, kenenkä koira se oli. Poika sanoi silloin, että se on hänen koiransa, mutta että hän on nyt sitä myymässä. Ja samassa hän kysyi, että eikö äiti sitä ostaisi.

Eljas alkoi heti pyytää äitiä, että äiti sen ostaisi ja kyllä me toiset pojatkin vähän pyysimme. Mutta äiti sanoi, että täytyy ensin kysyä isältä. Kyllä se oli hyvin sievä ja mielelläni minäkin olisin sitä hoitanut ja antanut vaikka osan voileivistäni sille. Sillä oli niin pehmeä karva ja sileä, kostea kuono. Monta kertaa se aivan suuteli minua.

Minä sain sitä kantaa kotiin asti ja se vieras poika kulki minun jälessäni. Me päätimme antaa sille nimen "Jalo", jos saisimme sen omaksemme. Matkalla se nukkui minun syliini, niin ettei se huomannut kun tultiin portista sisälle.

Eljas juoksi edeltäpäin isän luo ja me kuulimme, kuinka se siellä huusi: "Rakas, rakas, kulta isä! Osta meille sievä koira! Tule, se on täällä!"

Silloin tuli isä ulos ja piti myöskin paljo Jalosta. Hän kyseli pojalta kaikenlaista ja viimein kysyi hän, mitä koira maksaa. Poika sanoi, että se maksaa 50 penniä. Silloin päätettiin, että jokainen meistä panisi 10 penniä; ja kun meitä on viisi, nimittäin isä, äiti, Viljo, Eljas ja minä, niin siitä tuli 50 penniä. Meillä pojilla ei ollut rahaa maalla mukana, kun säästölaatikot jäivät kotiin, mutta äiti lupasi lainata.

Nyt on Jalo ollut meillä jo kolmatta viikkoa. Se osaa syödä leipää, maitoa, lihaa ja sokeria. Se osaa jo antaa kättä ja sanoa ison sanan. Se on kasvanut aikatavalla. Eljas ei enää jaksa pitää sitä sylissään. Kun joku meistä pojista juoksee, niin juoksee Jalo jälestä ja tarttuu takaa kinttuihin. Talon kissan kanssa on Jalo hyvä ystävä. Kissa antaa sen syödä omasta kupistaan. Kissa on jo vanha.

Meillä on eräs hyvä täti Helsingissä. Nyt olemme pyytäneet häntä tänne maalle tulemaan, mutta kirjeessä emme sanoneet mitään Jalosta. Mitähän täti mahtanee siitä sanoa? Kyllä se varmaankin siitä paljo pitää.

Leena oli eräänä päivänä nähnyt käärmeen metsässä. Isä lähti heti keppi kädessä metsään sitä etsimään ja kulki siellä kauan, hakien sitä, mutta se oli mennyt piiloon. Kunhan meidän serkkumme Kaarlo tulee tänne, menemme me sitä vielä etsimään. Silloin saa Kaarlo tappaa sen. Kaarlo on jo niin suuri poika ja seitsemännellä luokalla meidän koulussamme.

Viljo on saanut jo kolme kertaa ratsastaa Ruskolla, sillä renki Pekka pitää niin paljo Viljosta ja kutsuu häntä aina luokseen. Mutta minä olen ollut Verkko-Matin luona nuottakodassa ja käynyt monta kertaa hänen kanssaan käistelemässä. Eräänä päivänä toin minä äidille kaksi haukea. Minä olen saanut Matilta pienen verkon aivan omakseni. Minä käistelen sillä itsekseni rannikoilla. Täällä on aivan hiekkaiset rannat ja syvemmällä on paljo ulpukoita. Niitä minä olen monta kertaa tuonut äidille.

Eräänä sadepäivänä opetti Matti minua verkkoa kutomaan. Se on hirveän hauskaa työtä. Aina kun sataa, istun minä tuvassa kutomassa verkkoa Matin vieressä. Minä olen saanut Matilta kävyn ja kalvosimen aivan omakseni.

Kaksi kertaa olemme kaikki olleet heinäniityllä. Isä, äiti ja Leena haravoivat ja me pojat kannoimme kuivia heiniä latoon. Isäntä oli sanonut isälle, että meistä oli oikein paljo hyötyä. Seuraavana päivänä lähetti emäntä meille lahjaksi ison lautasellisen voita. Siitä valmistettiin illalliseksi munavoita. Ja meillä oli kaikilla hyvin hauskaa silloin, sillä silloin olimme kaikki jotain ansainneet.

(NELJÄS KIRJE)

Nyt minun täytyy kertoa Tuulikin lukijoille yhdestä kummallisesta tapauksesta. Eräänä aamuna kun Eljas, Viljo ja minä olimme pellon takana metsässä hakemassa äidille kukkia, kaatui Eljas yhden pienen koivun juurelle sammalmättääseen. Hän rupesi itkemään ja minä juoksin hänen luoksensa. Kun puistelin hänen vaatteitansa sammalista, niin kuulin kummallisen äänen. Jokin piipitti kimakasti aivan minun jalkojeni juuressa.

Rupesin katselemaan, mikä se mahtoi olla. Silloin näin pienen linnun pesän ja siellä pikkusia poikasia. Eljas herkesi heti itkemästä ja Viljo juoksi katsomaan, mitä me olimme löytäneet.

Siinä oli viisi poikasta, mutta kaksi niistä oli kuollut, sillä Eljas oli kaatunut juuri pesän päälle. Elävät pojat huusivat hädissään ja koettivat räpytellä siipiään, joissa ei vielä ollut höyheniä.

Me otimme kuolleet pojat pesästä pois ja panimme ne Viljon hattuun viedäksemme kotiin. Silloin näimme poikasien äidin. Se lenteli puusta puuhun meidän ympärillämme ja kun me menimme kauemmas pesän luota, lensi se heti sinne.

Sitte juoksimme aikakyytiä kotiin ja veimme linnun pojat äidille. Äiti sanoi, että meidän pitäisi ne haudata. Ja me hautasimme ne leikkituvan viereen ja istutimme pienen pihlajan haudan päälle. Aina kun meille tulee vieraita, viemme heidät katsomaan linnun poikien hautaa.

Olemme myöskin muutamia kertoja käyneet katsomassa sitä linnun pesää pellon takana. Nyt on pienillä linnun poikasilla jo suuret höyhenet.

Täti tuli sitte Helsingistä meille ja toi minulle kauniin puukon. Viljo sai kärryt, sillä täti on hänen kumminsa, ja Eljas sai pallon. Kun täti tuli, niin siitäkös elämä syntyi. Pikku pojat hyppelivät ilosta, Jalo haukkui ja isä ja äiti nauroivat. Täti on niin hyvä meille pojille. Isä sanoo aina, että täti on liian hyvä.

Nyt on meillä ollut niin hauskaa, kun täti on täällä. Me olemme käyneet hänen kanssansa marjassa ja sieniä poimimassa. Aina hän keksii jotain hauskaa. Hän on niin viisas ja hyvä. Luulen, että isä ja äiti rakastavat häntä suuresti. Isä sanoi eräänä päivänä, että nyt on kuin juhlapäivä, kun täti on meillä, ja se olikin minun mielestäni totta.

Tädin mukana sain minä kirjeen Kaarlo-serkulta. Siinä ilmoitti hän tulevansa ensi viikolla meille. Hän kokoaa hyönteisiä ja kärpäsiä. Meillä onkin kärpäsiä hyvin paljon, niin että kyllä on hyvä, että hän pian joutuu.

Eilen oli Eljaksen syntymäpäivä ja meillä oli suuri juhla. Aamusella täti ja äiti ja isä lauloivat oven takana "Sun haltuus rakas isäni" ja "Herra taivahan". Sitte juoksivat he kaikki sisälle ja isä nosti Eljaksen sängystä korkealle. Äiti antoi hänelle kaksi vehnärinkeliä ja Viljolle yhden ja minulle yhden. Ja täti toi suuren kimpun kukkia.

Sitte kantoi Leena sisälle kukkapöydän ja siinä oli yksi muistikuva, yksi lyijykynä ja paperiarkki. Eljas piirtää mielellään ja isä oli antanut hänelle nämä. Täti pani sitte pöydälle yhden hopeamarkan.

Meillä oli niin hauskaa koko päivän. Ja illalla menimme kaikki soutelemaan Mansikkasaarelle. Matkalla lauloimme monta laulua ja oli aivan tyyni. Jalo oli myöskin mukana, vaikka sitä onkin hyvin vaikea pitää venheessä, sillä se juoksee ympäri venhettä ja joskus menee aivan venheen reunalle kuikkimaan.

Me toimme Mansikkasaarelta paljo viheriäisiä koivun ja pihlajan oksia. Kotona pantiin ne huoneisiin ja nyt asumme aivan kuin lehtimajassa.

Huomenna on Leenan syntymäpäivä. Mutta siitä kerron vasta ensi kirjeessä. Terveisiä kaikille Tuulikin lukijoille.

(VIIDES KIRJE)

Nyt on minulla oikein kauheata kerrottavaa Tuulikin lukijoille. Täällä Helsingissä on tapahtunut sellainen tapaus, joka on saattanut kaikki koulupojat ja koulutytöt surullisiksi.

Asia on tällainen. Täällä Helsingin lähellä on eräs saari, jonka nimenä on Korkeasaari. Se on sellainen paikka, johon Helsinkiläiset menevät, kun he tahtovat nähdä metsää, nurmea, kallioita ja merta sekä kuunnella lintujen laulua.

Siellä saarella on suuria häkkiä, tai niinkuin pieniä huoneita, joiden seinät on rautatangoista, ja niissä huoneissa on erilaisia eläimiä vankina. Ne ovat siellä sitävarten, että ihmiset saisivat niitä nähdä. Mutta minusta niillä on siellä hyvin ikävä ja paha olla, kun pojat usein pistelevät niitä kepeillä, oksilla ja heinänkorsilla. Eivätkä ne saa nukkuakaan, kun niiden on uni, sillä ihmiset rummuttavat häkin reunoja ja koettavat yhä niitä hereillä pitää.

Yhdessä häkissä on siellä suuria maakarhuja ja eräässä toisessa jälleen hirmuisia jääkarhuja. Yksi jääkarhuista on iso ja kaksi on pienempää.

Eräänä iltana oli yksi normaalilyseolainen tätinsä kanssa ollut Korkeasaarella eläimiä katsomassa. He olivat menneet jääkarhujakin katsomaan. Jääkarhut olivat näyttäneet hyvin vihaisilta. Silloin oli se poika pistänyt jalkansa jääkarhuun päin rautatankojen välitse. Mutta silloinkos jääkarhu oli vimmoissaan tarttunut pojan jalkaan ja alkanut vetää häntä luoksensa häkkiin. Sen pojan täti oli kyllä pidellyt häntä kädestä, mutta ei ollut jaksanut pidellä niin kovaa, että poika olisi pysynyt. Kun jääkarhu oli niin voimakas, niin sai se voiton. Ja poika putosi jääkarhun häkkiin.

Heti rupesivat jääkarhut repimään poikaraukkaa, joka valitti surkealla äänellä. Eikä kukaan voinut saada poikaa pois rautahäkistä.

Haettiin tankoja, jolla jääkarhua alettiin hätyyttää ja viskattiin iso lihapala alas, että se tulisi sitä syömään. Mutta se oli kuin vimmattu. Se repi pojan niin pahaksi, että kun poika viimein saatiin häkistä ulos, oli hän aivan verinen ja runneltu.

Meidän koulumme pojat kertoivat minulle, että hän oli vielä silloin osannut puhua ja sanonut: "Älkää vaan kertoko tätä äidille, sillä äiti pelästyy."

Mutta samana iltana poika kuoli kauheita tuskia kärsittyään.

Nyt ovat meidän luokan pojat päättäneet, etteivät enää koskaan millään lailla kiusaa eläimiä, ei niitä eläimiä, jotka ovat Korkeasaarella eikä mitään muitakaan eläimiä. Me olemme kaikki nyt luvanneet olla eläinten ystäviä.

Nyt en jouda enempää, sillä meillä on niin paljo läksyjä.