ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Junnilan torpan tupa. Vasemmalla perällä ovi porstuaan, oikealla perällä sänky. Oikealla seinällä ikkuna, jonka edessä pöytä penkkeineen. Vasemmassa peränurkassa uuni, astiakaappi y.m. ja etualalla vasemmalla sänky. Seinällä ikkunan vieressä pieni kirjahylly ja tämän alla arkku. Oikea ja vasen katsomosta.

Aamuhämärä syyskuun ensimmäisenä päivänä. MIINA on aamuaskareissaan uunin luona. URHO puhdistelee pyssyään pöydän ääressä ja VIHTO kuorsaa vasemmanpuolisessa sängyssä. Ulkoa kuuluu kukon kiekaisu.

URHO (Tarkastettuaan ikkunaa vasten pyssynreikää.)

Hyvä on. Loistaa ja välähtelee kuin nouseva päivä.

MIINA. Kylläpä sitä jo, Jumala paratkoon, on tuherrettukin tottakin työtä!

URHO. Älkää puhuko, äiti. Vai tarkoitatteko, että sitä pyssyttä sotaan mennään.

MIINA. Mokomaankin sotaan!

URHO. Sotaanpa hyvinkin. Ei niitä hirviäkään käsirysyllä kellistellä.

MIINA. Mene hiiteen hirvinesi! Minä olen sen jo sanonut, etten minä voi sietää hirviä.

URHO. Mutta hirvihän on oikein sitä herrain herkkua.

MIINA. Olkoon! Minä en vaan sitä herkkua pataani pistä.

URHO. Entäpä jos herrat pyytävät teitä paistamaan.

MIINA. En, vaikka polvillaan. Hyi!

URHO. No sehän on merkillistä.

MIINA. Vai merkillistä. Kun siinä on semmoinen katajanmakukin, että sisuksia karmii.

URHO. Mutta milloin te sitä olette maistanut sitten?

MIINA. Taivas varjelkoon maistamastakin. On ne kertoneet, jotka on maistaneet.

URHO. Turhia ne ovat teille uskotelleet. Kyllä teidän vaan on paistettava ja maistettava, jos vaan herrat vaatii.

MIINA. Sepä nähdään. (Koiran haukuntaa ulkoa.) Mutta herra Jumala, ne taitavat jo kohta tullakin, ja tässä on vielä kaikki työt kesken, Kello on kai jo seitsemättä.

URHO. Vasta viisi.

MIINA. Missä kummassa se Suonpään Siinakin tyttönsä kanssa kuhnii?

URHO. Pitäisikö niittenkin tulla?

MIINA. Pyysin vähän apuun. Enhän minä tässä yksin joka paikkaan kerkiä, vaikka sutena hääräisin. — Sipaseisit sinäkin edes isäsi hereille.

URHO (Kääntyy sänkyyn päin ja hankaa yhä pyssyään.) Isä hoi! Nouskaa ylös! — Minä lähdenkin tästä heti metsään. En minä viitsi jäädä tähän sitä Siinan kielikeittoa lusikoimaan.

MIINA. Älä komeile! Siina on reilu ihminen. Ja onhan Maiju taas hiljainen.

URHO. Tyttö taas on tyhmyyttään hiljainen.

MIINA. Puhuminen hopeaa, vaitiolo kultaa. Ja on se Maiju kova raatajaihminenkin.

URHO. On kyllä. Oikea juhta. Niinkuin älyltäänkin.

MIINA. Älä sinä käärmeile. Kyllä siinä vaan sinulle akkaa olisi, ja älyä niin paljon kuin tämmöiseen harakanpesään mahtuu.

URHO. Mitä te turhia!

MIINA. No niin se on! En minä tässä koko elämänikääni yksin jaksa keikkua. Ja parempaa apukeikkujaakaan et tänne saa. — Mutta aja nyt Herran nimessä ylös tuo ukkorahjus.

URHO. Isä! Kuuletteko!

MIINA. Aja, aja! Koppaa kylkeen. Ei se vähemmästä (URHO ripustaa pyssyn naulaan.) On siinäkin miehen niminen! Antaa minun aamusta iltaan ahertaa kuin ampiaisen. Itse kiskoisi tuota synninuntaan, vaikka tuomiopäivään asti. Johan nyt on kohta suurusaika (Ulkoa kuuluu taas koiran haukuntaa.)

URHO. Ai niin. Jokohan koira lie saanut mitään suuruspalaa.

MIINA. Keneltähän se olisi…

URHO. Jos sille antaisi vaikka vähän maitoa.

MIINA. Marssi suohon! Yhdestäkö lehmännahasta tässä vielä pennullesi asti!

URHO. Niin tosiaankin. En minä muistanutkaan, että Kullannuppu eilen kuoli.

MIINA. Mutta jättihän isäsi siitä reiden vajaan. Eikö se kelpaisi?

URHO. Minäpä menen antamaan sille vähän lihaa.

MIINA (Ryhtyy lakaisemaan lattiaa.) Vihto! Senkin unikeko. Vihto! (VIHTO kääntyy mumisten vatsalleen ja jatkaa kuorsaamistaan.) Vai et sinä kuonnu. Jollet nyt, jumaliste, lennätä luitasi pystyyn, niin… Vih-to! (VIHTO hautaa päänsä tyynyn alle.) Vai niin, senkin pahnatursas! Selkäsi siis syyhyy taaskin (Iskee pari kertaa Vihtoa luudalla.) Nousetko jo siitä, häh…

VIHTO (Karkaa istumaan huutaen.) Ai ai ai, auttakaa…

MIINA (Ravistaa häntä tukasta.) Älä kilju siinä, kun et kerran parempaankaan pysty.

VIHTO (Räpyttää nolona silmiään.) Höh, sinäkö se oletkin?

MIINA. Kuka tässä sinua tyyräisi. Ja mihinkä sinä tyyräämättä joutuisit? Suoraan hornan hinkaloon. — Housut jalkaasi siinä! Herrat tulevat tuossa paikassa.

VIHTO (Istuu sinertävät alushousut jalassa sängyn laidalla ja kahnaa itseään.) Kyllähän tästä, tuota, vielä ehtii.

MIINA. Housut jalkaasi, sanon! Siinä on. (Viskaa Vihtolle housut.) Ja äkkiä!

URHO (Tulee ulkoa taluttaen koiraa.) Mitä äläkkää se isä täällä piti? (Sitoo koiran oikeanpuoleiseen sängynjalkaan ja heittää sille mukanaan tuomansa lihapalan.)

VIHTO (Vetää haukotellen housuja jalkaansa.)

Hoh-hoi. Oli niin jumalaton painajainen.

MIINA. Painaudu nyt ryysyihisi vaan, äläkä siinä leukojasi loksuta.

VIHTO (On vetänyt toisen lahkeen jalkaansa ja kaivaa nyt housuntaskusta tupakkavehkeitään.) Itsehän siinä kieltäsi pieksät, höh. Johan toinen puntti on jalassa.

URHO. Vai oli niin jumalaton painajainen.

VIHTO. Niin tuota. Hirvi piru oli ahdistavinaan (Panee tupakaksi. MIINA vie rikat ulos.)

URHO (Ottaa metsästyslaukun seinältä ja järjestelee siihen evästä ja ampumatarpeita.) Näittekö tekin hirviä unissanne? Missä paikassa olitte näkevinänne?

VIHTO. Tuollahan se oli olevinaan tuon Rautsuon rannalla, Korpimäen puolella…

URHO. Se Korpimäki onkin mainiota hirvimaata…

VIHTO. Juuri siinä lepikossa, missä minä eilen sen Kullannupun nyljin.

URHO. Ahaa. Siinäkö, mistä ne hirvenräntyt äsken löytyi?

VIHTO. Siinä.

URHO. Saamarin sala-ampujat. Hyvä, että nimismies tulee niitä patistamaan. — No, mitenkä hirvenne sitten kävi? Saitteko kaadetuksi?

VIHTO. Höh! Vielä pahusta. Itse se mänttäsi minut puolikuolleeksi suohon. Ja tuskin ennätin pistää pääni mättään alle piiloon, kun se jo, tuota noin, potkaista navautti pari tuimaa laakia tuohon noin (Osoittaa paikkaa, johon Miina oli häntä lyönyt.)

URHO. Älkää ihmeitänne! No entä sitten?

MIINA (Tulee ulkoa.)

VIHTO. Niin sittenkö? Hm. Piru ties miten siinä sitten olisi pärjätty, ellei, tuota, Miina olisi sattumalta ravistanut hereille.

MIINA. No etkö sinä syötävä jo saa sitä toistakin punttia koipeesi! Vai tulenko minä kiskaisemaan?

VIHTO. No, no, kyllähän tässä nyt omin voiminkin, tuota, kyllähän tässä vielä… (Jatkaa pukeutumistaan.)

MIINA. Kyllä! Nukkunetko edes omin voimisi, paholaisen auttamatta.

VIHTO. Älä nyt taas papata…

MIINA. Suu kiinni!

VIHTO. Höh. Suutari sinun kanssasi viitsii naimisissa olla, kun sinä, tuota, aina motkotat kuin muninut kana.

MIINA. Suu kiinni, sanon minä!

VIHTO. No niin se on! Eroaa ne paremmatkin miehet akoistaan, tuota, jotta tärisee. Pitäisikö tässä sitten huonomman…

MIINA (Lähestyy Vihtoa ja ravistaa luutaa.) Voi sinä riivattu suupaltti…

SIINA (Tulee MAIJUN kanssa ulkoa.) Hyvää huomenta.

MIINA. Huomenta. Joko te nyt tulette?

SIINA. Taitaa kyllä olla vähän aikaista, koska Vihtokin näyttää vasta nousseen. Mutta johan ne herratkin näkyvät tuolla järvellä tulevan.

MIINA. Pyhä isä sentään, tulevatko ne jo?

SIINA. Tulevat. Ja oikein kahdella veneellä.

MIINA (Vihtolle.) Laittaudutte nyt äkkiä rantaan vastaan. Voi olla kantamistakin… Noh!

VIHTO. Kyllä, kyllä. Kyllä minä juoksen. (Menee ovelle, mutta palaa sieltä lieden luo piippuaan sytyttämään, jonka tehtyään menee.)

SIINA (Irroittaessaan huivia päästään, makeasti.) Kotonahan se vielä Urhokin on.

URHO. Lähtöäpä tässä juuri tehdään.

SIINA. Sanoinkinhan minä jo Maijulle jotta kotona se on. Maiju näet pelkäsi, ettei sinua enää tapaisikaan.

URHO. Onko Maijulla asiaa?

SIINA. Tuskinpa sillä erityistä. Kas, kas, kas, kun tyttö punastelee. (Oven suussa seisova MAIJU pillahtaa itkemään.) Mitä! Joko se nyt taas rupeaa vetistelemään? Suuri tyttö, rippikoulun käynyt ja kaikki, häpeä!

MIINA (Maijulle.) Älä siinä joutavia tillittele. Ota tuosta ämpäri ja mene hakemaan vettä. Minä kun en mitenkään kerkiä ja lähde on kaukana. (MAIJU menee.)

SIINA. Se raukka on niin ujo nuorten miesten seurassa, varsinkin Urhon. Ja ihmekös tuo!

MIINA. Jauhaisitko sinä, Siina, kahvit sillä aikaa kuin minä laitan nämä kupit kuntoon.

SIINA. No herranen aika. Komenna sinä vaan, kyllä minä leiskun.

MIINA (Asetellen kuppeja.) Saa nähdä, riittääkö nämä kupit. Et suinkaan sinä Sattunut lukemaan, montako henkeä niissä veneissä oli?

SIINA (Ryhtyy jauhamaan.) Annahan olla. Nimismiehen veneessä oli kaksi, konstaapeli Riuska kai toisena. Sitten oli Isomaan veneessä kaksi miestä, joita minä en kuolemaksenikaan tuntenut.

MIINA. No, ne oli kai niitä Helsingin herroja.

SIINA. Aa! Vai niitä. On se sentään jotakin, kun taas saa olla hienossa selskaapissa.

MIINA. No mitäpähän nuo sitten! Joku oluttrokari poikineen — mokomakin selskaappi!

SIINA. Älä sano! Helsingissä ovat kaikki sivistyneitä. Olin minä hullu, kun en minä jäänyt iäkseni Helsinkiin palvelemaan.

MIINA. No neljä miestäkö niitä vain tuleekin. Entä Isomaa?

SIINA. Totta kai Isomaakin tulee. Niin ja Inkerikin vielä —

URHO (Äkkiä.) Tuleeko Inkerikin?

SIINA. No sitähän minäkin juuri meidän Maijulle ihmettelin, että mitähän se Inkerikin nyt täällä — hirvestämässä! Mutta kuka sen nykyajan naisihmisen enää ymmärtääkään. Ja sellaiseksipa se on Inkerikin muuttunut. Ai ai, kun se on muuttunut.

MIINA. Niin. Kyllä kai se on kovasti hienostunut.

SIINA. No voi, voi! Totta kai. Vaikka en minä häntä suinkaan nähnyt ole. Mutta ennen se toki joskus pistäytyi meitäkin tervehtimässä. Entä nyt? Ei ole nenäänsäkään näyttänyt. Ja lieneekö täälläkään!

URHO. Mutta eihän Inkeri ole kokonaiseen vuoteen kotonaankaan ollut. Ja toissa talvenakin oli kansanopistossa.

SIINA. No olithan sinäkin samassa opissa. Mutta etpä sinä sentään ole ylpeäksi paisunut. Toisenlainen on Inkeri. Tuskin se nytkään tänne tulisi, mutta kun on herrasseuraa. (On saanut kahvinsa jauhetuksi, nousee.) Niin, niin. Kyllä se maailma vatvoo viattomankin lapsen. Sitä minä olen aina meidänkin Maijun päähän takonut, että älä sinä vaan mene niitten herrojen kelkkaan. — Tässä olisi nyt kahvit.

MIINA. Hyvä on.

SIINA. Kyllä ne herratkin on semmoisia kelmiä tähän maailman aikaan, ettei sitä köyhä uskokaan. Jussi-veikasta minä sen jo tiedän. Mies ei tehnyt täällä muuta kuin joi ja relluili. Mutta annahan kun pääsi Ameriikkaan, niin pullistuipa jo semmoinen herra, ettei enää kirjettäkään suvaitse paiskata.

URHO (On Siinan sanatulvan aikana katsahdellut tuon tuostakin ulos. ikkunasta ja hermostunut hermostumistaan; pistää nyt lakin päähänsä ja ottaa pyssyn seinältä.)

MIINA. Joko sinä nyt lähdet?

URHO. Mitäpä minä tässä.

MIINA. No juo nyt edes kuppi kahvia ensin. Se on tuossa paikassa valmista.. (Panee kahvivehkeitä pöydälle. URHO istuu.) Pitääkin tästä sitten juosta lypsämään. Muuten voi kahvimaitokin loppua kesken. Viitsisitkö sinä, Siina, sillä välin viedä porsaalle vähän ruokaa?

SIINA. Miksikä ei. Vaikka kymmenelle.

MIINA. Ja kaivaisit ehkä muutaman perunan samalla suurukseksi.

SIINA. Kaivetaan, kaivetaan. Komenna sinä vaan. Lystikseni minä leiskun.

MIINA. Mutta et suinkaan sinä vaan ajattele, että minä sinua tässä ilmaiseksi leiskutan. (Kaataa Urholle kahvia.)

SIINA. Mitä sinä, veikkonen, nyt rupatat!

MIINA. Ei tule kysymykseenkään. Vaikka olenkin köyhä, kyllä minä aina työstä maksan. Varrohan vähän. (Menee arkulle ja avaa sen.)

SIINA. No mutta Miina! Mitä sinä oikein tarkoitat? Enhän minä, Jumala nähköön, tänne palkan takia tullut, en sinnepäinkään, en toki. Lystiähän tämä vaan on, että sinä —

MIINA (Ottaa arkusta kirjavan huivin.) Kas tässä. Tässä on semmoinen huivi, ettei koko pitäjässä toista. Minulla on kyllä toinen samanlainen, niin etten minä tätä enää tarvitse. He, tuossa on.

SIINA. Ei, Miina kulta —

MIINA. No älä nyt kieltele. Ei tässä ole aikaa kursailuun.

SIINA. Voi, voi sentään. Täytyyhän minun, kun sinä pakotat. Kiitoksia nyt hyvin paljon. Kyllä tämä nyt oli vallan liikaa, mutta kun sinä —

MIINA. Tässä olisi sitä porsaan ruokaa.

SIINA. Vai niin. Kyllä minä lennätän. Jumala sinulle palkitkoon, Miina.

MIINA. Ja perunakoppa on siinä porstuan nurkassa.

SIINA. Hyvä on. Kyllä minä kaivan, kyllä minä — (Menee.)

MIINA (Urholle, joka juo kahviaan katsellen ulos ikkunasta.) Joko näkyy?

URHO. Ei vielä.

MIINA (Ottaa kiulun ja aikoo mennä, mutta oven auetessa kuuluu ulkoa kukon kiekaisu.) Hyvät ihmiset. Kanatkin on vielä ruokkimatta. (Ottaa vielä vakan ja menee. Kuuluu ulkona maanittelevan kaakattavia kanoja: »Tipu, tipu, tipu!»)

URHO. (Nousten pöydästä, koiralleen.) No niin, Tuittu, joko mennään?… Kohta, kohta! (Kävelee mietteissään edestakaisin.) Ei!… Minun täytyy tavata Inkeriä kahden kesken… Mutta miten?… (Kävelee taas, pysähtyy ja viheltää.) Hyvä! Kirje!… (Ottaa kirjahyllyltä paperiliuskan ja kynän ja ryhtyy kirjoittamaan.) Noin!… (Nousee.) Niin, niin! Herrat hiiteen. (Kirjoittaa taas, mutta ponnahtaa äkkiä ylös ja ryhtyy kiivaasti kävelemään pitkin lattiaa, tempoa sitten pöydältä kirjoittamansa paperin, rutistaa sen ja viskaa oven eteen permannolle.) Ah! Siina oli oikeassa. (Irroittelee koiraa.) Pitäkööt herrat hempukkansa!… (Heittää pyssyn ja laukun selkäänsä, painaa lakin päähänsä ja lähtee koirineen menemään.) No, Tuittu, korpeen! (Katkerasti.) Siellä sitä mekin ollaan herroja! (Syöksähtää ovessa INKERIÄ vastaan, joka samassa tulee kiireesti sisään.)

INKERI. Oh, oikeinpa pelästyin.

URHO. Inkeri!

INKERI. Terve! Mitä sinulle kuuluu pitkästä aikaa? (Tervehtivät. URHO on hämillään. Inkeri katsoo häneen pitkään.) Mutta, Urho, mikä sinun on?

URHO. Minunko…

INKERI. Niin. Oletko sinä noin muuttunut?

URHO (Naurahtaa katkerasti.) Hm. (Katsoo tutkivasti Inkeriä ja lausuu merkitsevästi.) Mihinkä ne toiset jäi?

INKERI. Kai ne kohta tulevat. Kiiruhdin edellä tavatakseni sinut.

URHO (Vilkkaasti.) Niinkö…(Epäillen.) Mitäpä sinä minusta?

INKERI. Hyvänen aika! Olisi paljonkin puhuttavaa, mutta ei tässä ennätä. (Purskahtaa nauramaan.)

URHO. Mikä sinua naurattaa?

INKERI. Voi voi, se on niin hullua, etten minä kehtaa sanoakaan. (Nauraa.)

URHO. Mikä niin? Sano pois vaan.

INKERI. Niin, näetkö, minua on — kosittu. (Nauraa.)

URHO. Vai niin. Ja sekö sinusta on niin hauskaa!

INKERI. Niin. Sinä et usko, Urho, miten hullunkuriselta näyttää, kun mies ryömii polvillaan tomussa ja tuhassa, lykkää valheita suunsa täydeltä ja vannoo todeksi joka ikisen sanan. (Nauraa.)

URHO. Siis sinä kieltäydyit?

INKERI. En kieltäytynyt suorastaan —

URHO. Etkö?! Vaikka tiesit, että hän valehteli…

INKERI. Minä määräsin hänelle kokeen. Jos saat hirven kaadetuksi, minä sanoin, niin sitten minä ajattelen asiaa uudestaan.

URHO. Ja jos hän tosiaankin onnistuu —

INKERI. Tuo tarhapöllökö! Älä pelkää. Sitäpaitsi minulla on jo varokeinot siltäkin varalta. Minä olen piilottanut vanhemman Maljasen pyssyn.

URHO. Vanhemman?

INKERI. Niin, sillä minusta näyttää isä olevan samassa juonessa poikansa kanssa. Ja kyllä minä riisun vielä pojaltakin aseet, ole varma siitä… (Koiran haukuntaa ulkoa.) No nyt ne tulevat, se on Maljasten koira.

URHO. Vai niin. No minä lähden.

INKERI. Minne päin sinä aiot mennä?

URHO. Korpimäelle. Tuletko sinäkin ehkä?

INKERI. Hyvä. Minä tulen myöhemmin. Näkemiin! (Kättelevät.)

URHO. Sana vielä, Inkeri. Jos minä kaadan hirven?

INKERI. Voi, voi, kuuluvat jo tulevan. Hyvästi, Urho…

URHO (Kiihkeämmin.) Vielä ehdit vastata. Jos minä onnistun —

INKERI. Silloin minä tuumin asiaa lähemmin. (Nauraa.)

SIINA (Tulee MAIJUN kanssa.) Ahaa. Kylläpä täällä lystiä pidetään. (URHO menee.)

INKERI. No kas, Siina ja Maiju! Päivää. (Kättelevät.) Mitä kuuluu?

SIINA. Kiitoksia kysymästä. Mitäpä sitä tänne. Entä kuinka siellä isossa maailmassa menee?

INKERI. Kyllähän siellä taas. Yhtenä myllynä vaan. (Katsoo ulos ikkunasta.)

SIINA. Niin, niin. (Lyhyt äänettömyys. Siina istuutuu vasemmanpuoliseen sänkyyn ja katsahtaa Inkeriin, joka edelleenkin katsoo ikkunasta ulos.) Siitä on jo tuosta Urhostakin paisunut aika pulska mies.

INKERI. Onpa tosiaan.

SIINA. Jollei ne opistot vaan olisi sitä pikkuisen pilanneet.

INKERI. Opistotko pilanneet! Mitenkä niin?

SIINA. No eihän se tee enää muuta kuin päivät päästään pyssy olalla metsissä patuleeraa.

INKERI. Mikä paha merkki se sitten on?

SIINA. Se nyt vielä tämmöisessä variksenpesässä, mutta ei hänestä vaan ison talon isännäksi olisi.

INKERI (Vaihtaa puheenaihetta.) Mutta missä ne toiset viipyvät?

SIINA. En tiedä. — Niin, niin, se oppi on köyhälle kuin hopealusikka porsaalle. Sillä minä olen tätä meidänkin Maijua aina varoitellut, kun se Urho on tätä vähän niinkuin riiastellut.

INKERI. Mitä! Ovatko Urho ja Maiju —

MAIJU (Hyrähtää itkeä vollottamaan.) Mitä te, äiti, taas valehtelette —

SIINA. Ole vaiti siinä… Kyllä minä tiedän.

MAIJU. Tiedän minäkin, ettei Urho minusta ollenkaan tykkää. (Ulkoa kuuluu pyssyn pamaus.)

SIINA (Hypähtää pystyyn.) Siunaa ja varjele.

INKERI. Herranen aika, eiväthän ne vaan toisiaan… (Katsoo ikkunasta.) No enkö arvannut!

SIINA (Hyökkää ikkunaan.) Herrajumala. Ettäkö toisiaan…?

INKERI. Ei, mutta siellä ovat Maljaset räiskyttämässä.

SANTERI (Tulee voitonriemuisena KALLEN seurassa, pyssy toisessa ja ammuttu lintu toisessa kädessä.) No, Inkeri, katsopas!

INKERI. Jeekutarallaa, mikä se on?

KALLE (Asetettuaan kantamansa korin penkille teeskentelee vaatimattomuutta.) Onpahan vain tuommoinen metson jurrikka, jonka Santeri täräytti näin alkajaisiksi. (Siinalle ja Maijulle.) Huomenta.

INKERI. Metso! No eihän nyt —

SANTERI. Niin. Tuossa aidan päällä se istua pökötti ja töllisteli, kun Netta haukkui.

INKERI. Vai sitä se —'

SANTERI. Sitä se niin. Mutta silloin minä hiivinkin nurkan taa ja tähtäsin —

KALLE. Älä nyt taas! Tähtäämättähän sinä sojotit, että roiski.

INKERI

Ja sattui?

SANTERI. Niinkuin naulaan. Näettekö? Ja kyllä tästä vielä hirvenkin sarvet sauhuaa.

KALLE. Sauhuaa jukoliste. Ja silloin on prinsessa sinun.

INKERI (Nauraa.) Ja valtakunnasta puolet.

MIINA (Hyökkää tuimana tupaan kiulu kädessä.) Tekö vietävät täällä ampua ryskäätte?

SANTERI. Mi — mitä —

KALLE. Oletteko te- hullu?

MIINA. Hulluja olette itse. Mitä halvattua varten te meidän kukon ammuitte —

SANTERI. Kukonko?

INKERI Kukon! Santeri ampunut kukon! (Nauraa.)

KALLE (Tempaa kukon Santerilta.) Perhanan pölkkypää. Kyllä minä sinut opetan.

MIINA. Ajatelkaa, meidän ainoa kukkomme. Vallanhan tässä jää puille paljaille. (Tempaa kukon Kallelta.)

KALLE. No älkää nyt siinä turisko. Kyllä minä kukkonne kuittaan.

INKERI. Nyt tulevat toiset. (Nauraa.) Tästä syntyy vielä hauska juttu.

KALLE. Älkää Herran nimessä tätä toisille kertoko.

SANTERI. Niin, älkää hyvät ihmiset. Syntyy skandaali. Ettehän kerro, emäntä kulta. Kyllä isä sitten korvaa teille.

KALLE. Niin, kyllä minä — Mutta pankaa hiidessä piiloon kukko. Pian, pian!

MIINA (Heittää sen sängyn alle.) No olkoon vaikka tuolla sen aikaa.

SANTERI. Sst! (Istuu penkille pöydän taakse ja latailee pyssyään.)

KALLE. Kyllä minä maksan kun sopii — — sst! (Avaa korinsa ja asettelee pikareita pöydälle. JOONAS ISOMAA, NIMISMIES, JANNE RIUSKA ja VIHTO tulevat. Muilla paitsi Vihtolla on pyssyt, nimismies taluttaa koiraa, Janne ja Vihto kantavat tavaroita.)

JOONAS (Miinalle, Siinalle ja Maijulle.) Huomenta. (Vihtolle ja Jannelle.) Laskekaa siihen vaan. (Kallelle.) Joko sinä nyt eväitä kaivat?

KALLE Jo. (Lähentelevälle Siinalle.) Onko emännällä pannu kuumana?

SIINA. On toki.

KALLE. Kas, hitto soikoon! Onpa sillä Vihtolla pulska emäntä.

VIHTO (Nauraa höhöttää.) Pulskako?! (Näyttää Miinaa.) Tuo se minun on. (MIINA katsahtaa myrkyllisesti Viiltoon.)

KALLE. Ai! Se on toinen juttu.

SIINA (Imelästi.) Niin. Minä olen vain semmoinen itsellisen leski. (Siirtelee kuppeja edestakaisin.) Mutta olen minä sentään maailmatakin nähnyt.

KALLE. Ohoh, vai leski. Ollaankin siis onnettomuustovereita. (Iskee Siinalle silmää.)

MIINA (Kaataa kahvia.) Istumaan!

KALLE. Niin. Olkaa hyvät. Herra nimismies, tässä olisi paikka.

NIMISMIES. Kiitos, kiitos, kyllä minä paikan löydän. (Istuutuu pöytään Santeria vastapäätä.) Tämä maisteriko se täällä äsken ampua rojautti?

SANTERI. Niin, ettäkö —

KALLE (Vältellen.) Hän kai se oli. — Hei, Joonas ja konstaapeli, tulkaahan nyt.

JOONAS (Istuutuu Santerin viereen.) Oliko orava, vai mikä otus?

KALLE. Niin oli, orava oli.

JOONAS (Nauraa.) No enkö arvannut.

KALLE (Hieman harmissaan.) No kyllä se poika olisi poksauttanut, vaikka itse pelsepuupi olisi siinä aidalla kekkuloinut. (Kaataa pikareihin viinaa.) No niin, tehkääpä hyvin nyt.

NIMISMIES. Kiitos, kiitos. Mutta mistä se herra Maljanen on näin sodan aikana tämmöistä kehveltänyt?

KALLE. No no, älkää olko millännekään, herra nimismies. Tämä on kaikki omasta varastosta. Mutta kun ei kerran yhtään saa muille myydä, niin täytyy itse koettaa kiskoa nahkaansa sen kuin ennättää. (Toiset nauravat.) Niin, niin. No, Vihto, lähemmäksi! — Niin, semmoista se sota on.

VIHTO (Siirtyy nauraa höröttäen sängyn reunalta pöydän luo.) Niin, semmoista se on. Mutta, tuota, mitä sinne sotaan nyt muuten kuuluu?

NIMISMIES (Jannelle.) Niin! Sattuiko Riuska illalla poikkeamaan postissa?

JANNE. Kyllä minä käväisin. (Etsii metsästyslaukustaan sanomalehtiä.)

VIHTO (Röhöttäen.) Täällä sitä elää, tuota, noin juuri niinkuin pussissa. Ei tiedä yhtään mitään mistään.

JANNE. Tässä olisi nimismiehen posti.

NIMISMIES. Kiitos, kiitos.

KALLE. Mutta, hyvät vieraat, kahvi jäähtyy. Terveydeksenne! (Juovat. MIINA nykäisee ohimennessään varoittavasti Vihtoa.)

JANNE (Kopeloiden vielä laukkuaan.) Sitten täällä olisi Suonperän Sinallekin kirje.

SIINA. Minulleko? No vie ja viipota!

JANNE. Pistin senkin mukaan, kun kerran tulin tännepäin. (Antaa kirjeen.)

KALLE. Mitä? Oikein Ameriikasta?

SIINA. Voi sun seitsemän ihmettä! Se on varmaankin Jussi-veikalta. (Repii kirjeen auki ja vetäytyy uunin viereen lukemaan.)

MIINA. Ähä, jopa viimeinkin. (Askartelee Siinan läheisyydessä, silloin tällöin keskustellen hiljaa tämän kanssa kirjeen johdosta.)

JOONAS. No kas, vielähän se Suonpään Jussikin sitten on hengissä pysynyt.

JANNE. Mikäpä pahan on pysyessä. — No, herra nimismies, vieläkö paukkuu?

NIMISMIES. Vielä vaan. »Suuret jättiläistaistelut riehuvat edelleen.»

VIHTO. Ai ai ai ai! Kova paikka. Kyllä on kova paikka.

JOONAS. Niin, kova on paikka.

VIHTO. Vaikka kova paikka se oli, tuota, silloinkin kun, tuota noin, Enklantti ja Rantriikki oli niitä pommeja paiskelemassa Helsingin ja Viaporin rantaan. Kovaa oli sekin vaan.

KALLE. Niin. Ropinaa kai sitä oli siinäkin.

VIHTO. Ropinaa oli ja kovaa olikin. Suolakin, tuota, maksoi kaksitoista hopearuplaa tynnyri.

NIMISMIES (Lukee.) »Suuri matkustajalaiva törmännyt miinaan. Suomalaisia laivassa.»

JOONAS. Oh saamari!

KALLE. Joka paikkaan ne suomalaisetkin tunkevat nenänsä. Jos aurinko ja kuu törmäisivät yhteen, niin varmasti siinäkin olisi joku suomalainen puskurina välissä.

NIMISMIES (Lukee.) »Lontoosta 29 p. elok. Sotasensuurin hyväksymä. Lloydin toimisto ilmoittaa, että yöllä elok. 28 p. vasten —»

SIINA (Hypähtää pystyyn.) Hyvä Jumala. Valehtelevatko minun silmäni?

MIINA, JOONAS ja JANNE. No mitä? Mitä nyt?

KALLE. Näettekö pikku ukkoja?

SIINA. No kun Jussista on tullut oikein pohatta. Se on tienannut siellä Amerikassa kaksikymmentä tuhatta —

MIINA. Kaksikymmentä tuhatta!

JOONAS. Ohhoh, ohhoh!

KALLE. Se on jotakin se!

JANNE (Kaksimielisesti.) Millähän tavalla se on siellä tienaillut?

SIINA. En tiedä. Mutta hän kirjoittaa, että hän katuu kaikki entiset kujeensa ja tulee kohta Suomeen ja ostaa täältä talon.

JANNE (Naurahtaa.) No sen arvaa, että siellä maa jo polttaa. Kyllä minä Suonpään Jussin tunnen!

NIMISMIES (On itsekseen jatkanut lukemista.) Suonpään Jussi! Mutta tämäpä on merkillinen yhteensattuma. Täällä on myöskin yksi Jussi Suonpää.

SIINA. Missä on?

NIMISMIES. Tässä laivassa, joka on ajanut miinaan ja uponnut.

SIINA. Mitä? Ettäkö Jussi olisi hukkunut —?

NIMISMIES. Ei se ole ollenkaan mahdotonta. Tässä sanotaan muun muassa näin: »Räjähtäessään miina lennätti koko Bermudan» — Bermuda oli sen laivan nimi — »lennätti koko Bermudan ilmaan, jonka jälkeen laiva upposi melkein silmänräpäyksessä.»

VIHTO. Ai ai ai ai, kauheita mööpeleitä ne Miinat.

MIINA. Sst!

NIMISMIES. »Muutamat matkustajat ehtivät alusvaatteisillaan hypätä mereen, mutta tuliko heistä kukaan pelastetuksi siihen saksalaiseen torpeedoveneeseen, joka tapauksen aikana risteili läheisyydessä, on vielä epätietoista.»

SIINA. No mutta oliko siellä meidän Jussi?

NIMISMIES. Vartokaahan nyt. »Matkustajia oli kaikkiaan 612 henkeä, m.m. suomalaiset ensi luokan matkustajat William Kekäläinen ja John Suonpää.» John on sama kuin Jussi suomeksi. Ja tehän sanoitte, että hän aikoo kohta tulla Suomeen, eikö niin?

SIINA. Niin, niin se kirjoittaa.

JOONAS. Kyllä se on sitten se. (Muutkin myöntävät.)

SIINA (Itkee.) Voi hyvä Jumala! Jussi hukkunut!

KALLE. Oliko hän teidän ainoa veljenne?

SIINA. Oli… Velipuoli…

KALLE. Eikö teillä ole muita omaisia?

SIINA. Ei ketään…

KALLE (Nousee pöydästä ja taputtaa Siinaa olalle.) No mitä te sitten turhia vetistelette. Ei niitä semmoisia perintöjä joka itsellisen leskelle ole tarjona. Kaksikymmentä tuhatta!

SIINA (Itkee ja nauraa.) Tämä on ihan niinkuin unta. Ei minun järkeni tätä vieläkään käsitä. (KALLE hykertää salavihkaa käsiään.)

JOONAS. Sehän on selvä kuin pläkki; toisen kuolema toisen leipä. (Nousee.) Mutta kyllä kai tästä pitää jo metsään mennä. Päivä on jo noussut.

KALLE (Kokoilee tavarat koriinsa.) Niin on. Lähdetään pois vaan. Mihinkähän, emäntä, nämä kampsut saa panna siksi kun taas päivälliselle tullaan?

MIINA. Viekää vaikka tuonne aittaan siksi aikaa. Minä tulen näyttämään. (Muut paitsi Siina, Maiju, Inkeri ja Vihto menevät kantaen kapistuksiaan. VIHTO nousee ja aikoo tyhjentää lasinsa, mutta samassa palaa MIINA ovelta, koppaa häntä käsipuolesta, kuljettaa hänet vasemmalle sängyn reunalle istumaan, tempaa lasin hänen kädestään ja heittää sen sisällön likaämpäriin, mennen senjälkeen ulos.)

INKERI (Itsekseen.) Nyt pitäisi piilottaa Santerinkin pyssy. (Ottaa sataa pyssyn käteensä.)

VIHTO (On Miinan mentyä noussut ja mennyt uunin luo sytyttämään piippuaan.) No mitä se Siina nyt, tuota, aikoo niin isolla rahalla tehdä?

SIINA. Kyllähän sillä rahalla aina reikiä on. Porsaan minä nyt aluksi ainakin hankin.

INKERI (Katseltuaan pyssylle piilopaikkaa, itsekseen.) Ei, mutta jos minä ottaisinkin luodin pois panoksesta. — Niin minä teenkin. (Tekee sen.)

VIHTO. Niin… Kyllähän se on porsaskin paikallaan. Tuleehan se, tuota noin, sika siitäkin. Tuleehan se. Mutta eikö sopisi, tuota, samalla vaivalla ottaa oikein ukko?

SIINA (Nauraa.) Ukkoko? Kukapa minusta enää huolisi — vanhasta variksesta?

VIHTO. Höh! Johan nyt.

INKERI (Itsekseen.) Kas niin. Ampukoonpas vielä, senkin tohlo.

VIHTO. Huolisinhan sitä, tuota noin, vaikka minäkin, (SIINA nauraa) jollei vaan jo olisi tätä entistä. (Eteisestä kuuluu kolinaa, Inkeri panee nopeasti pyssyn pois.)

KALLE (Tulee SANTERIN kanssa.) Ei täällä ole kuin sinun pyssysi. — (Vihtolle.) Vihto, missä helkkarissa minun on?

VIHTO. Höh, no eikö, tuota, siellä ulkonakaan… (Menee ulos. INKERI ottaa pienen korinsa ja menee ovelle.)

KALLE. No minne nyt?

INKERI. Sieneen.

KALLE. Herrajesta, yksinkö? Kyllä Santeri saattaa.

SANTERI. Niin, kyllä minä…

INKERI. Ei kiitos.. Hirvi ensin.

SANTERI (Kiihkeästi.) Mutta sitten, Inkeri —

INKERI (Ottaa maasta Urhon rutistaman paperin ja heittää sen Santerin kasvoihin.) Siinä on sinulle »sitten»! (Juoksee nauraen ulos.)

KALLE. Kas sillä lailla. Rauta alkaa jo olla kuuma. (SANTERI ottaa ajatuksissaan Inkerin heittämän paperin ja avaa sen vähitellen.)

SIINA (Nousee ja sitoo huiviaan.) Mennään nyt mekin, Maiju. Ei meitä tarvita ennenkuin päivälliseksi.

KALLE. No niin. Johan se emäntä on rauhoittunut. Se on oikein se.

SIINA. Ikäväähän tämä on, herra nähköön. Mutta eihän se itkukaan hädästä pelasta.

KALLE. Älkää nyt hädästä —! Kiittäkää te vaan sallimusta ja nauttikaa elämästä. — Kuulkaahan, emäntä, teidän pitäisi muuttaa kaupunkiin.

SIINA. Pyhä isä, minunko? Kaupunkiin! (Nauraa.) Mitä se herra nyt leikkiä.

KALLE. Kautta kunniani, tarkoitan täyttä totta. — Kaupungissa te vasta oikeaan arvoonne pääsette. Sillä mikä te täällä olette? Hm, kultakala rapakossa. Toista on kaupungissa…

SIINA. Ei, hyvät ihmiset. Menisinhän minä siellä päästäni pyörälle.

KALLE. Ettekä mene, kun vaan joku opastaa. Ja jollei ole muita, niin kyllä minäkin sen verran. Jollei nimittäin teillä ole mitään vastaan.

SIINA. Voi, voi, herra on ihan liian hyvä minulle. Mutta voisinhan tätä sentään vähän ajatella. Eikäpähän se olisikaan minulle ensimmäinen Helsingin matka.

KALLE. No niin no! Ja jos siellä tulee kuiva yksin lekotella, niin voitte mennä naimisiinkin milloin tahansa.

SIINA (Nauraa.) Ai ai sitä herraa, kun tekee pilkkaa yksinkertaisesta ihmisestä. Kaupunkilaisetko nyt tämmöisestä piittaisivat.

KALLE. Oo, te ette tunne kaupunkilaisia. Ihmisiähän ne ovat kaupunkilaisetkin.

SIINA Mutta eipähän minun ikävä tulisikaan. Onhan minulla tämä Maiju.

KALLE. Ahaa, onko tämä teidän tyttärenne? Niin hiljainen ja herttainen lapsi. (Silittää Maijun päätä.)

MAIJU (Vetäytyy pois ärjäisten itkunsekaisesti.) Noo!

KALLE. No, no, enhän minä…

SIINA (Nuhdellen.) Maiju!

MAIJU (Itkee.) Niin, en minä vaan rupea herrojen kelkkaan, en. (Menee ulos.)

SIINA. Tyttö raiska on niin ujo, hän kun on ikänsä ollut täällä maalaiskollojen seurassa. — No hyvästi nyt, pitää mennä. (Kättelevät.)

KALLE. Missä emäntä asuu.

SIINA. Tuollahan minulla on Korpimäen lähellä oma töllipahanen.

KALLE (Nauraa.) Vai niin, vai niin! Jos pistäytyisi katsomassa. (SIINA menee nauraen ulos Kallen saattaessa ovelle.)

SANTERI (On sillävälin lukenut saamansa paperin.) Isä! Katsokaapas tätä.

KALLE. Mikä se on? (Lukee.) »Tahtoisin mielelläni tavata sinut kahdenkesken. Jos voit, niin tule hetkeksi Korpimäelle. Minä odotan sinua siellä. Mutta eksytä ensin herrat jäljiltäsi, jotta saisimme olla rauhassa. Sydämellisesti tervehtien sinun» ja kysymysmerkki. — Mikä paperi tämä on?

SANTERI. No ettekö muista? Inkeri heitti.

KALLE. Inkeri… Ahaa, no nyt minä ymmärrän. Hän oli tietysti jo aikaisemmin heittänyt tämän lattialle etten minä hoksaisi. Vai niin, vai niin!

SANTERI. Niin, sehän on luonnollistakin. Mutta ette kai te, isä, ainakaan tule meitä häiritsemään.

KALLE. Johan nyt. Minulla on omiakin asioita hoidettavana. Onnea vaan ja pitäkää lystiä, että korvat ovat sulana.

SANTERI. Kiitoksia paljon. Olen siis jo lähellä päämäärääni.

KALLE. Niin, kiittäkäämme onneamme. Tämä paperi on ainakin viidenkymmenentuhannen arvoinen, sillä sen sinä kumminkin saat. Viisikymmentätuhatta ja kaksikymmentätuhatta tekee… seitsemänkymmentätuhatta. No, hyvä niinkin.

SANTERI. Mitkä kaksikymmentätuhatta?

KALLE. No, hitto vieköön, ne Ameriikan Jussin perintörahat.

SANTERI (On hetkisen vaiti niinkuin ei käsittäisi asiaa, purskahtaa sitten nauramaan.) Mitä? Ette kai te aikone tuon ämmän kanssa —

KALLE. So, so, so, älä hiivatissa tulevaa äitiäsi moiti. Ei koiraa karvasta eikä naamasta naista. Ja kyllä naamasta aina kalun saa, kun pesee ja värjää. Naaman saattaa kyllä väärentää, mutta menepäs, piru vie, väärentämään rahoja. Ja niitähän me tarvitaan. Tarvitaan jumaliste niin että jo hampaat kitisee.

SANTERI. Niin, niin. Kyllähän tuo kaikki totta on.

KALLE. Niin totta kuin aamen kirkossa. Et siihen muuta todistusta kaipaa kuin muistelet laskujasi ja kouraat taskujasi. Ja entä tulot sitten?

SANTERI. Mitkä tulot?

KALLE. Niin, niin, sitähän juuri kysytäänkin. Saakeli soikoon! Sota-ajat, kieltolait! Ne muutamat pullot, mitkä saa salaa selkänsä takaa kaupaksi, ne on kuin saunan kiukaalle sylkäisisi. Sen verran ne tuottaa. Ei muuta kuin juo pois itse vaan koko varastosi ja juota vielä kameelisikin kaupan päälle. (MIINA tulee ja ryhtyy korjaamaan astioita pöydältä. Hänen perässään tulevat NIMISMIES ja JANNE.)

NIMISMIES (Ovelta.) No eikö herrat jo ala olla valmiit?

KALLE. Kyllähän me muuten, mutta kun ei sitä kirottua kivääriä löydy. (VIHTO tulee.)

NIMISMIES. Vai ei löydy. Sepä kumma.

VIHTO. Ei sitä ulkonakaan ole, tuota, missään.

MIINA (Vilkaistuaan ympärilleen.) No siellä sen olla pitää. Missä se olisi?

VIHTO. Höh. Mene ottamaan sitten.

MIINA. Niin menenkin. Mies ei nää nokkaansa etemmäksi, vaikka silmiä on kuin helmiä.

VIHTO. No älä nyt taas —

MIINA. Kitas kiinni! (Menee. KALLE ja SANTERI seuraavat.)

VIHTO (Sytytettyään piippunsa ja hetkisen mietittyään.) Höm, herra nimismies…

NIMISMIES. Jaa-a. Mitäs Vihto…?

VIHTO. Suokaa anteeksi, tuota noin, mutta tehän olette kruununmies ja tunnette lain niinkuin katkismuksen.

NIMISMIES. No niin. Ehkä vähän paremminkin. Onko Vihtolla jotakin hampaankolossa ensi käräjiin, vai?

VIHTO. Eihän minulla vielä käräjiin saakka, tuota. Mutta eikö herra nimismies voisi neuvoa, että millä tempulla sitä, tuota noin, saisi niinkuin eron eukostaan…

NIMISMIES (Nauraa.) Vai sitäkö hammasta sillä kolottaakin. (JANNE tulee nauraen lähemmäksi.)

VIHTO. Niin. Semmoinen se on asianseikka, tuota, ettei se paljon naurata. Näkeehän herra vallesmanni itsekin, tuota, että millainen räkättäjä se on.

NIMISMIES. Kyllä, kyllähän se näkyy. Täytyyhän se myöntää.

VIHTO. Täytyy, jukoliste. Ja jos olisi edes räkättämisellä hyvä, mutta kun lyödäkin livauttaa, tuota, ettei aina tiedä varaansakaan pitää. (NIMISMIES nauraa.)

JANNE. Mutta onhan Vihto jo vanha mies. Eiköhän tuota kestä loppuunkin saakka.

VIHTO. Höh. Vanhapa se rauhaa vaatiikin. Edes henkensä heittimeksi.

NIMISMIES. Niin niin. Se on totta. Mutta se tuuma on vähän vaikea toteuttaa, sillä sanotaanhan sanassakin, että minkä Jumala —

VIHTO. Joo joo. Kyllähän minä itsekin, tuota, sanan tunnen. Mutta eiköhän sentään laki olisi, tuota noin, vähän niinkuin armahtavampi?

NIMISMIES. Lailla on samat periaatteet kuin sanallakin.

VIHTO. Mutta eikö niitä periaatteita kävisi, tuota, jollakin lailla tulkitseminen. Mitenkä ne, tuota, ne toiset sitten saavat niitä erokirjoja. Ne oppineet, meinaan.

NIMISMIES. Voisittehan tekin saada esimerkiksi siinä tapauksessa, että vaimonne suostuu.

VIHTO. Höh. Ei se piru suostu.

NIMISMIES. Taikka jos voitte todistaa hänet syylliseksi aviouskottomuuteen.

VIHTO (Kotvan mietittyään.) Niin, ettäkö Miina pitäisi yhtä jonkun toisen kanssa…? Kuka hullu siitä välittäisi.

NIMISMIES. Tjaa… Sitten ei ole muuta neuvoa kuin kärsiä.

JANNE (Nauraa.) Ja odottaa kirkkaampaa kruunua.

VIHTO (Hetken mietittyään.) Herra nimismies! Mutta eiköhän kävisi päinsä ja riittäisi, jos tuota noin, jos niinkuin minä harrastaisin sitä — sitä aviollista uskomattomuutta. (NIMISMIES ja JANNE nauravat.)

JANNE. Johan se Vihto nyt vallan uskomattomia latelee.

NIMISMIES. Vaimostanne kaikki silloinkin riippuisi.

VIHTO (Kynsii korvallistaan.) No voi sun pakana… (KALLE, SANTERI, JOONAS ja MIINA tulevat.)

KALLE. Ei näy pyssyä, vaikka silmä kourassa hakisi.

VIHTO. No enkö minä sitä —

MIINA. Sst!

NIMISMIES. Mihinkä te sen jätitte sitten?

KALLE. No kun en minä sitä kuolemaksenikaan muista. Mutta koska sitä ei kerran missään näy, niin sen ovat kai varkaat vieneet.

VIHTO. Ei täälläpäin varkaita liiku —

KALLE. No kuka hirteinen sen sitten —?

VIHTO. On sen voinut, tuota, joku muukin varastaa. Vaikka joku sala-ampuja —

NIMISMIES. Onko nyt näkynyt sala-ampujien jälkiä.

VIHTO. On kyllä. Löysin minäkin, tuota, tässä yhdet räntyt tuolta Korpimäen luota.

JOONAS. Kyllä ne sala-ampujaroistot olisi saatava tilille, maksoi mitä maksoi. Muuten ei täällä kohta ole hirvistä hajuakaan.

NIMISMIES. Olkaa huoleti, isäntä. Tässä on semmoinen koira, joka hakee roiston vaikka maan alta.

KALLE. Älkää nyt. Onko se poliisikoira?

NIMISMIES. Se on poliisikoira, se on hirvikoira ja se on yleensä kaikkea, mitä koiralta voi vaatia.

JOONAS. Ohhoh. Kylläpä, siinä sitten onkin koiraa kerrakseen.

KALLE. On totta toisen kerran. Eikä ole paljon minkään näköinenkään.

NIMISMIES. Noo, ei mekko miestä tee. Eikä toisekseen salapoliisi milloinkaan virkapukua käytäkään. (Toiset naurahtelevat.)

KALLE (Nauraa.) Vai on se oikein salapoliisi-koira.

NIMISMIES. Te nauratte. Mutta minä puhun täyttä totta. Sillä koiralla on niin hienon hieno sukutaulukin, ettei luullakseni herroista kellään. Kerronko pari esimerkkiä? (Toiset kehoittavat kertomaan.) No. Tämän isä on kuuluisimpia alallaan. Sen nimi on Zeus ja palvelee se Moskovan poliisikamarissa. Tehtiinpä sitten tässä takavuosina eräässä Moskovan pankissa miljoonavarkaus eikä varasta löydetty, vaikka olisi neulalla etsitty. No, haettiin paikalle Zeus ja annettiin sen istua puolisen tuntia kassakaapissa, jotta se olisi perinpohjin tutustunut rosvon hajuun. Ja voitteko te kuvitella, hyvät herrat! Päästyään kaupungin ulkopuolelle, se näytti tulleen kerrassaan hulluksi. Ulvoi vain ja teki parin kolmen metrin loikkauksia ylös ilmaan. Oli kuin se olisi tavoitellut itse paholaista hampaisiinsa. Silloin eräs konstaapeleista arveli, että rosvo on mahdollisesti lentänyt tiehensä. No, tuotiin oitis lentokone ja Zeus hyppäsi istumaan sen kokkaan ja annettiin mennä.

KALLE. Koiran yksinäänkö?

NIMISMIES. Ei, ei. Pari miestä mukana. Ja mihin ikinä Zeus haukahtaen käänsi kuononsa, niin siihen suuntaan ohjattiin konekin. Ja uskokaa hyvät herrat tai älkää: kuuden ja puolen tunnin kuluttua saatiin muudan yksitaso kiinni ja Zeus tarrasi rosvon kraiveliin. (Naurua.)

JOONAS. Jopa oli aika peto.

VIHTO. Höh. Ei se enää ollut laita koira.

KALLE (Nauraa epäilevästi.) Mutta mitenkä se voi olla mahdollista?

SANTERI (Nauraa.) Enhän minä ryssäläisen rosvon hajua epäile. Mutta kyllä tämä on sittenkin satua.

NIMISMIES. Satua? Miksi niin? Asia on yksinkertainen. Ilma oli onneksi ollut niin tyyni, että haju oli pysynyt paikallaan. (Naurua.) Niin, ja tahdotteko vielä kuulla tämän emästä jotakin!

KALLE. Onko se vielä etevämpi?

NIMISMIES. Se se vasta jotakin onkin. Oikea helmi nelijalkaisten herojen joukossa. (Ihmettelyn huudahduksia.) Niin, saattepa nähdä. Se toimii Hampurin poliisilaitoksessa ja on nimeltään Sibylla.

VIHTO. Höh, sen rohveetan kaima…

NIMISMIES. Niin. Sattuipa sitten niin, että erään suuren hampurilaisen laivayhtiön konttoriin oli murtauduttu. Rosvoja etsittiin monta päivää, mutta ei niin jälkeäkään. Poliisikoiratkin olivat ymmällä. Viimein päätettiin koettaa Sibyllankin taitoa, vaikka se oli silloin vielä melkein penikka. No, se tuotiin konttoriin, ja haistatettiin sillä murretut lukot ynnä muut sellaiset. Ja tiedättekö! Äkkiä pomppasi koira pöydälle, kohosi kahdelle jalalle suuren seinäkartan varaan ja nuuskaisi sen tuossa tuokiossa pohjoisesta etelään ja idästä länteen. Sitten se pysähtyi erään pisteen kohdalle ja rupesi vimmatusti kiljumaan. Katsottiin tarkemmin; se oli New York. Sähkötettiin heti sinne ja aivan oikein: siellä se oli koko rosvojoukko.. (Naurua.)

KALLE. Ei, mutta nyt herra nimismies ainakin syöttää pajunköyttä.

NIMISMIES. Ettäkö valehtelen? Kuinka niin?

KALLE. No ei suinkaan siinä kartalla voinut mitään jälkiä olla. Eihän ne rosvot sitä myöten sinne New Yorkiin livistäneet niinkuin kärpäset.

NIMISMIES. Ei-ei, ei tietenkään. Eläinlääkärit selittävätkin, ettei Sibylla toimi vain hajuaistinsa avulla, vaan sillä on lisäksi jonkinlainen selvänäköisyystaito. Se on spiritisti.

KALLE. Jaa, se onkin eri asia. No sittenhän nimismiehenkin koira voi ottaa minun pyssyni varkaat kiinni.

NIMISMIES. Kyllä muuten, mutta ettehän te muista mihin te sen pyssynne jätittekään. Täytyyhän koiran päästä edes langan päästä kiinni.

KALLE. Niin, niin tietysti. No mikäpä siinä sitten auttaa. Ehkäpä minusta on jotakin hyötyä pyssyttömänäkin. (VIHTO laskeutuu vasemmanpuoliseen sänkyyn pitkäkseen.)

JOONAS. No niin. Lähdetäänpä sitten. (Miinalle.) Kyllä kai Miina laittaa meille vähän ruokaa päivälliseksi.

SANTERI. Paistista me kyllä pidetään itse huolta.

JANNE. Niin. Kun ei vain nuolaistaisi, ennenkuin tipahtaa. (Menevät. MIINA pesee ja pyyhkii kuppeja.)

KALLE (Tulee hetken päästä hiljaa sisään.) Pst! Emäntä! Nukkuuko ukkonne?

MIINA. Joko se tuhannen vietävä taas —

KALLE. Sst! Antakaa sen hylkiön kuorsata. Minä maksaisin nyt teille sen äskeisen vahingon. Paljonko se maksaa? (VIHTO on kuorsaavinaan, mutta kuuntelee kuitenkin salaa.)

MIINA. No. Herra antaa vain mitä itse tahtoo.

KALLE. Riittäisikö kolme markkaa?

MIINA (Ilostuen.) Tuommoisesta kukostako!

KALLE. Sst! Pitäkää kaikki vaan. Mutta älkää puhuko kellekään.

MIINA. En niin halaistua sanaa. Kiitoksia paljon. Kyllä tämä on liikaa.

KALLE. Ei ollenkaan. — Mutta kuulkaa, emäntä! Mistähän tie menee Korpimäelle?

MIINA. Korpimäellekö? Minä näytän teille mistä sinne menee oikopolku. Sama kuin Siinan mökillekin. (Menee ulos.)

KALLE. Kiitos, kiitos (Menee.)

VIHTO (Kohottaa hetkisen kuluttua päätänsä ja kuuntelee, nousee sitten ylös ja kurkistaa varovasti ikkunasta.) Joo-o… Metsään menevät.. (Pistää hatun päähänsä.) Höh!… No ei sitä pirukaan olisi uskonut… (virittää piippunsa) että se Miinakin viljelee sitä uskomattomuutta… (Menee.)

ESIRIPPU.