KOLMAS RUNO.

Nyt tupahan hyvin loistoisehen, rakettuun pätevästi Käskyä herran noutaen nyt kytät urheat astui. Ensin ne sukset nost' toki seineä vasten ja sauvat Hankehen löi sekä porstuahan jaloistaan lumen pieksi, Ennenkuin sisähän oven kitkavan kautta ne siirtyi. Siell' ilokseen näkivät valoss' soittojen nyt varusteissaan Seitsemän torppari-miestä jo istuvan ympäri pöydän, Kun hyräten pii'at kuki nurkassaan näpeästi Kukkiansa surisutti ja lankoa rullahan kiersi.

Tervehdittyä nyt molempain sekä istuttuansa Alkoi jo, vait' kun muut olivat, heti riipeä Matti Silmin tarkkailevin tuvan ympäri etsiä Heddaa. Helpoinpa, kun solean näki varren ja poskien ruusut, Tunsiki sen joukost' useain, kuten arvasi Pekka: Sitten vaan ihaltain sitä katseli viehättyneenä.

Vait'-olon katkasi nyt Sakar' arvoisa Pyylahen äijä Harmaja, vanha, ku pöydän pääss' etevimpänä istui: "Nyt", sanoi, "nähtävä on, hyvät ystävät arvollisimmat, Matti kun sai tänne, kuka on paras ampuja meistä? Kunnioitettava herrako, vai tuo mielevä Pekka, Vai minä, kenties, voittava oon Kuru-vierahan kuulun; Tietävän on toki miel', tämä lintuinen kappeli että Kunnon kyttiä ei vähemmän, kuin miehiä, kanna".

Vastasi nyt jälleen hänellen Kurun riipeä Matti; "Oi, Sakar', ellös sä noin puhuko sekä kääntäkö kaikkein Silmiä nyt minuhun, jos sitten en kaatane yhtään; Kyllähän kyttiä kappeliss' on Kurun lintuhisessa, Kuin sanoit, taitavia'i, mut lienenkö myös minä niitä, Sen nyt näyttäköhön tahi kieltäköhön teko itse". Virkkoi; ja kaikki jo koettelemaan halus' oikkuja onnen.

Mut kuvollaan uunin noki-vierellä myös sopess' oikoi Ääneti veikkoja parrakkait' ihan keksimätöinnä, Rihkan myöjiä nuo varakkaan Arkangelin, jotka Astuvat ympäri maan hiess' otsan kiskoen kultaa Viehättävää, raskas selässään iso kesseli täynnä Räämeä loistelevaa ihanteeks hyvä-luontoisen rahvaan. Laukut vieressä nyt sopess' uunin luona ne loikoi Uuvuksissahan, kun Kurust' asti ne käynnä ol' eilen, Joss' olivat levänneet Matin luona jo taas, kuten aina'i. Mutta kun äkkäsivät äänen, tuvass' siinä ku haastoi, Tunsi ne sen unissaan sekä karkasi vuoteheltansa Pois iloissaan, kun vierahissa'i tapas' ystävän oivan. Räyhäten riensi ne sen käet sulkemahan käsihinsä; Kullakin ol' hänellen sanomist', ett'ei sata korvaa Tuskinpa ois äänten tätä lentoa voinunna ko'ota; Loppumatta, kuten kissasta'i säkeneet yhä säihkyy, Polvellaan sitä kun silittää käsin hempehin ämmä, Niin säkenöi sanatkin nyt pöyheäpartojen suusta.

Mut näin yksi ja toinenpa lie puhununnaki niistä: "Oi, miten on iloisaa tavata Matin riipeän täällä'i! Niin hyvä ei kenkään, kuin tää, ole ollunna meille; Jos milloin väsyneinä me sen tulimme tupahanki, Olkia lyhtehen tuotti ja joskus lämmittäväisen Puuronki, kun nahat ostimme vaan oravan tahi näädän. Aina on tuo mieleen, erittäin toki uupunehelle. Hartahin ystävä meille se on tämä Matti ja suora Kaupassa'i, kuten eilen, kun ostimme kontion taljan; Voi, kuin möimme sen het' etuisasti jo tultua tänne! Koin, näet, syömä se ei kavalastipa ollunna eikä Musteella painettukaan, joka vaaleepi vuosia voittain; Siksi nyt arvoisa Komsarjus tähän mieltyiki kohta".

Noin puhuivat ne, ja paljo, ku hämmentyi hälinässä, Haihtuiki, niinkuin haiku, ja ei kukahan sitä kuullut, Kunnekka niist' etevin, punapöyheä-partainen Ontro, Aukasi laukun ja mielissään niin irvellä huulin, Että sen kiiltelevät hampaat läpi viiksien vilkkui, Kaivoi jo siit' esihin hyvin tarkkahan tulpitun pullon, Josta hän matkoillaan maku-rommia maisteli joskus, Joi sekä silmää iskien myös Matillen sitä tarjoi.

Pii'at taas sopessaan kuki kehräten kun korehitten Huivien silkkisien loiston näki suusta jo laukun, Töytäsi äärehen sen, rukit unhottaen sekä rullat. Haukkaa liitelevää kuten kirkuen kiertääpi pääskyt, Niin nämä Ontroakin punapöyheä-partoa saarsi, Kyllin katsoa saadakseen koru-räämeä mointa. Silmin ne hartovin nyt kysyi hintoja huoaten usein Saatuansa tietää, miten kallihit ol' nämä hemmut; Sentähen virkkoipakin tuo nuori ja järkevä Hedda: "Kas, mitä viivymme tässä ja mahdottomaa haluamme, Kuinkas silkkiäkin köyhät voi vaatia pii'at. Poika jot' yksinnä vaan tilan-haltia ostaapi joskus Miellyttääksehen morsiotaan muka miekkohisinta? Jospahan tunnettu mies tahi tuntematon seassamme Lahjoittais' minullen ees ompelu-neuloja kirjan, Kiittäen tuon vastaan kyll' ottaisin myös ilo-mielin". Lausui; ja loi silmät suloisensa miehien puoleen.

Mut hymy-suin likemmä heti siirsihe riipeä Matti, Lompakon nahkahisen povestansa otti ja siitä Sai setelin käsihin sekä nyt makeaisia ynnä Kirjan neuloja ost'; nämä pii'oillen jakoi sitte Viel' lisäten tuohon Hedallen korean hi'us-kamman.

Neidot siit' iloissaan niias' nyt kiittäen hiljaa; Torpparit taas, samoin kuin punapöyheä-partainen Ontro, Suottailivat Matin kanss' koettain hämillen sitä saada.

Huus' muka viisoissaan näin joukost' yksi ja toinen; "Kas, kuin Hedda jo sai vieraan välehen satimeensa, Vaikka se moint' ei arvanna, kun tuli vapaana tänne. Noin laho-rastaskin puna-rintainen pihlaja-puuhun Huoleti laskeupi ei nähden kavalan pojan tuumaa, Kun varoen jouh'-ansahisen kepin lehdite pistää, Kunnekka ansassa kaula sen on ja se siipiä turhaan Vaan räpyttää kokien taas selvitä siitä jo irti. Niin pian myös paulaan Kurun riipeä Mattiki joutui".

Nyt rupes' ynnä jo naurussa suin taas mielevä Pekka: "Ihme se ei olekkaan, jos nääläni Matti ja muutkin, Vielä kun nuoret on nuo, Hedan pauloihin tarttuisivatki; Vaikea, näet, tätä vastustaa tosin onpiki miehen. Tuskinpakaan tiedän, miten vois sulon tuon kuvaella, Poikien kun pariss' on joko vai'eten tai pakinoiden: Niin, kevät-pilven kun helo lankeepi kuunahan puihin, Pensahat riemastuupi ja viehtyen seisoopi koirat, Aamun ne kun loiston näkevät sekä purppura-pilven, Kunnes se tuulahuksen lähettää, nyt hentoiset oksat Huojuu ja lehdetkin kaharat hekumasta jo värjyy; Ei vähemmin väräjä myös poika, kun Heddoa kuulee".

Mut sanoin nuhtelevin nyt vastasi riipeä Matti: "Vieläkö kutsunenkaan mieheks sua, mielevä Pekka, Vai joko poiaks parrattomaks, joka, leyhkeä ollen, Turhin noin sanoin tahraapi suun siveää imarrellen".

Lausui ja vaikeni; mut häveljään tytön nyt heleviltä Poskilta lens' punoitus, kuten ruusulta loistava perho, Lempeän kun silmän Matin riipeän puolehen luoden Siirsihe pois rukin äärehen taas sekä käämiä alkoi.

Mut siin' oisivat aamunkin hämärään nämä seisseet Nauraen, suottaellen repun ääressä miellyttäväisen, Jollei äkkiä vaan Komisarjus, arvoisa herra, Ois oven naukuvan nyt avannunna ja häirinnä seuraa. Mut tämä äänin korkehin näin jopa muistutti heitä: "Miehet, pois; minä oon valmis; nyt joutua täytyy; Yön pimeys hajoaa jo ja vaaleepi taivahan tähdet. Tärkkä on päiväki nyt; ajallaan hyvä saapua paikkaan".

Näin sanoi hän oven suussa ja kaikki nyt äkkäsi äänen, Kiivaina täyttämähän, kuten miehen on, käskyä herran. Ei toki kenkään puoltamaton olis' eitteä voinut, Että nyt ois toinen nopiammin tarttunna pyssyyn Tai haluisammin lähtennäkään, kuin mielevä Pekka. Pekkoa seurasi het' Kurun riipeä Matti ja sitte Kohta sä kolmanna taas, Sakar', uuttera Pyylahen ukko. Pyssyinehen nämä läksipä nyt jäless' arvoisan herran, Kun tuvan heitti se, vaan toiset tulivat asehitta. Mut pihallen ne kun pääsi, jo astuivat aikailematta Suksilleen siliöille ja hilppaina riensivät eelleen. Niinkuin hanhien parvi, ku jättääpi liitävin siivin Järvet Pohjolan jäätynehet, seuraa yhä kutsuu Lauluilla, huudoilla huojentaen noin vaivoja lennon, Niin kytät eellehen aukiolla'i nyt lens' lumisella, Kertoen toisilleen mikä milloinkin lyhyesti Jonkun miellyttävän uro-työn omansa tahi muiden.

Ääneti tok' Kurun riipeä Mattipa eellehen siirtyi; Hän vähemmin, näet, huol' omistaan uro-töistä ja muiden, Kuin suloisen tuon Heddasen kanss' hoviss' yhtymisestään. Vieläpä nyt ihanan näki eessähän niin, kuten äsken, Kukkia hyrryttävän tahi katsovan rihkama-loistoo; Vai'eten mielessään tätä vaan yhä muisteli Matti.

Viimein olkoa nyt hänen vanterataan kepeästi Komsarjus taputtel' täten lausuen lauhkehin äänin: "Sullako ei, vieras, ole myös, mitä kertoa, hupaa? Ääneti noin elä oo, sinä kunnian miehenä joskin Vierot kertoa töit' omias, kuten niist' isoellen, Sillä sä et tosin uunilla vaan ole viettänyt aikaas, Sen todistaa ryhtis tuo reima ja syntymä-paikkas. Aina ma kiitettävän Kurun lintuisen kappelin kuulin Miehien vuoks urhoin sekä kyttien taitaviensa, Joiden on ansio myös petojen perihukka jo siellä; Parhain no ymmärtää toki talvella karhuja kiertää. Sielt' olikin kotoisin tuo kontion-nahkani oiva, Eilen kun möi Ryssät; sen vertoa kooltahan ei oo Koskaan nähtynäkään; se on kauhea vieläki nähdä. Mut sano, ystävä, ootko sit' uskaliasta sä nähnyt, Keihäs jonka sen kaatoi; se kaadettu, näet, oli keihäin".

Vastasi nyt hällen ylös silmäten riipeä Matti: "Kunnioitettava Komsarjus, kaks vaan oli meitä, Mä sekä uskollinen tover, jotka sen yksinnä löimme; Mut toki vaaratta ei, sill' ennen kaatamian'pa Ei ole ykskään ollunna näin ylen tuima ja vahva".

Arvokas herra, sä taas sanelit hyvin kohteliaasti: "Kas, miten nyt toivon' niin äkkiä tässä jo täyttyi! Eilen kohta kun, ostettuan' tämän kauhean taljan, Ällällä silmin mä näin sen kynsine jänterenensä, Urhoa kaatajata'i koljon teki mieleni nähdä. Siis puhu nyt koko seikka; mun on hupa kertoa sitte Tuota, kun ystävinen' reess' istun ja vauhdissa talja Kiiluvin hampahineen lotajaa perälautoa vastaan".

Noin sanoi; mut heti kuuntelemaan tähän hiihti jo muutkin, Matti kun mielellään nyt miesten keskessä alkoi: "Karhun kiertäminen miten käy, pesä myös miten löy'tään Syksyllä, tiedättehän; sen teimme me, kuin isät ennen. Mut ohi kun mennyt oli Joulu ja metsien nietteet Kasvanna korkeammiks sekä hankiki kuortunna päälle, Keihäillä, pyssyillä pois jopa läksimme kimppuhun otson. Het' tämä paikoillaan, mihin syksyllä jäi, tavattiinki Nyt havu-kyysässään katoksess' ylen korkean kuusen, Jossa se huoleti vaan piti talv'-asuntoo lumen alla. Mutta nyt arvelin kahdappäin: jokohan koh'astansa Pyssyni lauaisnen lävite pesän ampuen otsoon, Vai lymystään ajanen väkevää tätä huudolla ensin. Sen pidin tok' parhaana, mit' ensinnä arvelin; sillä, Jos heti kaataisin tuon, minun kunnia yksinnä oisi. Siis viritin hanan nyt sekä laukaisin pyssyni sinne. Mut möristen peto vimmassaan jopa töytäsi ilmi, Hyysältään lumen puisti ja kämmenin raivasi tietä Hirveenä aukossa vaan seisten vihan-säihkyvin silmin. Nyt tover' uskollinen myös pyssynsä heti nosti, Tähtäsi kiirehin, mut tuli nuoruuden hänen petti, Luoti kun silpasi vaan vähän kalloa kauhean koljon. Mut, kuten ryskävä tuulis-pää, ylös hyökkäsi karhu Nyt toverin' päälle, kuin ukkosen nuol' tahi pilvyys, Maahan paiskasi härhäilijän ja sen paikalla voitti. Hämmästynnä mä nä'in, havin kuinka se kynsin ja leuvoin Hirmuisin nyt poikaa tavoittel' sitä ruhjoaksensa, Ennenkuin minä keihäällän' ojetull' avuks ehdin; Mut pelotonna kun tään syvähän mä sen kurkkuhun syöksin, Niin vihan kääns' minuhun levittäin kidan hurmehisensa, Kiljui ja koiviltaan vapisten kävi keihoa vastaan Etsien nyt mua taas käpälin, suin, silmin ja hampain; Turha koko ylläkkö ol'; mikäli tämä ryntäsi, minä'i Vaan sikäli väistyin terävää yhä vääntäen rautaa, Kunnes se tyhjentäin verensä lumellen punavulle Jalkaini juurehen vaipui, ja henk' örinällä jo läksi".

Kuultuansa hyvillään Matin riipeän tuot' urotyötä Suksin suljuvin nyt taas kaikki jo kiisivät eelleen.