KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU. (continued 2)

Silloin esittää hän heille tulevaisuuden kuvan, jota hän paraikaa herättelee kiusautuneessa ja tuskautuneessa sielussaan: "Kun kohta olen kuollut… niin senjälkeen ovat ankarat synnytystuskat runtelevat maata. Ulkonaiset viholliset ja sisälliset uskontotaistelut ovat taaskin riehuvat, lapset ovat taistelevat vanhempiansa vastaan; veljen- ja sisarensydämet ovat eroavat eripuraisuudessa. Se kaikki on oleva merkkinä, että Jumalan valtakunnan aika maan päällä lähestyy. Voimassa ja väkevyydessä on ihmisenpoika tuleva taivaasta ja tuova Jumalan valtakunnan maan päälle. Älkää pelätkö! Odottakaa uskollisesti! Minä palaan takaisin!"

He kysyvät häneltä epäilevän pelokkaasti: "Milloin on se tapahtuva?"

Hän ei voi antaa vastausta. "Se on tapahtuva vielä teidän eläissänne. Yht'äkkiä! Olkaa varuillanne! Valvokaa ja rukoilkaa!"

Kun hän yhä vielä kaivelee siten ajatuksiaan ja uudelleen ja uudelleen kuiskaa sielulleen: "Älä väisty! Älä väisty! Sillä pettäisit isäsi taivaissa. Hänen valtakuntansa ei tulisi silloin"… ja vahvistaa sieluaan kuvittelemalla suurenmoisia tulevaisuuden kuvia; niin silläaikaa istuvat kirkolliset kiivaassa neuvottelussa, kuinka he nopeimmasti saisivat hänet pois tieltään.

Nyt oli sankarilla, kuten sankareilla aina, merkillinen luottamus kaikkiin ihmisiin. Niinpä oli hänen uskollistensa piiriin hiipinyt eräs viekastelija ja nautinnonhimoinen mies. Tämä huomasi, että asiat täällä pääkaupungissa alkoivat saada huonon käänteen. Silloin menetti hän paikalla hituisen uskonsa ja hituisen rohkeutensa. Ja hän tuli paikalla "aivan toiseen käsitykseen". Häneltä putosivat "kuin suomukset silmiltä". Lisäksi alkoi vaikuttaa hänen turhamaisuutensa hänessä. Hän meni noiden pimeyden miesten luokse: "Antakaa minulle niin ja niin paljon rahaa", sanoo hän, "niin vien teidät tänä yönä paikalle, jossa voitte ilman suurempaa huomiota vangita hänet".

He kuuntelevat häntä häpeämättä vähääkään. Siellä ei ole ainoatakaan, joka karahtaisi pystyyn: "Tiehensä tuo roisto, en siedä nähdä häntä silmäini edessä". He neuvottelevat asiasta lyhyeen ja kiivaasti, ja päättävät: tänään vielä!

Ei yksikään astu häntä puolustamaan; ei yhdenkään rinnasta puristaudu syvän tuskan huokaus. Ei yhdenkään mielessä noista hirviöistä ole aavistustakaan, mitä he nyt syöksevät kuolemaan. He tuijottavat tuhmine kalasilmineen tuohon jaloon kultaiseen kruunuun, joka on pudonnut heidän lammikkoonsa.

He ovat kaikki turmeltuneita ja kuolleita. Elämän rinnoilla on yksin pysynyt hän, joka nyt on tuomittu kuolemaan, ja tuomittu kuolemaan siksi että hän oli ainoa elävä ihminen paljaitten aaveitten ja peikkojen keskellä.

Tuli ilta. Vihollisten käytöksestä ja petturin häviämisestä ovat sankari ja hänen uskollisensa huomanneet, että hyökkäys häntä vastaan on tapahtuva vielä tänä yönä.

Silloin istuutuu hän omineen viimeiselle aterialleen pöytään.

Oli vanha tapa koko maassa, että tänä iltana pöytä katettiin niin juhlallisesti, kuin perheenisän varat suinkin sallivat. Karitsanlihaa, leipää murrettuna palasiksi, ja viiniä pikareissa antoi perheenisä kädestä jokaiselle ympäri pöytää, ja puhui lyhyessä kiitosrukouksessa päivän merkityksestä, johtaen mieliin vanhan, harmaan, hädänalaisen muinaisuuden, jolloin Jumala, kansanuskon mukaan, oli todistaunut voimakkaaksi kansansa auttajaksi.

Hän puhui aluksi surumielisesti siitä ilosta, joka hänellä oli, että hänen vihollisensa olivat sallineet hänelle vielä tämän ihanan rauhallisen hetken, jotta hän sai viettää tätä iltaa vanhalla, esi-isiltä perityllä tavalla. Mutta samassa, kun hän oli lähettänyt ensimmäisen maljan kiertämään pöytää, nousee hänen sielunsa eteen hänen läheinen kova kohtalonsa. Hän katsoo heihin ympärillään ja sanoo suruisasti: "En ole enää istuva kanssanne, kun ensikertaa taaskin istutte viinin ääressä, mutta kun tulee minun isäni valtakunta, niin sitten istumme taaskin näin yhdessä, istumme puhdistetussa autuaassa maassa".

Kuulkaa! Sotamiesten askeleita?

Hän murtaa, rukoillen kiitossiunauksen, leivän, pelokkaassa ahdistuksessa on hänen armas sielunsa. "Noin on tapahtuva minun ruumiinikin kanssa. Sekin murretaan." Vielä kerran kaataa hän punaista viiniä maljaan; hän näkee oman verensä vuotavan ja sanoo raskaasti, muistellen vanhaa liittoa: "Minä annan vereni, että Jumala nyt tekisi uuden paremman liiton kansani kanssa."

He nousevat aterialtaan ja lähtevät ulos yöhön.

Kuulkaa, sotamiestenkö askeleet siellä kumisevat kadulla?

Hän tarttuu tuota huimapäätä käsivarteen, ja puhuu hiljaa ja kiihkeästi hänelle: "Kuule, minä tiedän: perkele on koettava viekotella teitä luopumukseen. Minä olen rukoillut tulisesti Jumalaa sinun puolestasi; sillä sinä olet rohkein: olen rukoillut, ett'et hylkäisi uskoasi minuun ja minun palaamiseeni. Jos sinä pelon aikojen jälkeen joskus taas rohkaiset ja karaiset mielesi, niin vahvista silloin veljiäsi."

Huimapää puhkesi kerskaamaan, ja sanoi kovaan ja kiihkeästi: "Minäkö?… Pelkäisin?… Olen valmis, nyt paikalla, seuraamaan sinua vankeuteen ja kuolemaan."

Silloin pudisti häntä sankari, eikä katsonutkaan häneen. "Ennenkuin kukko laulaa, vielä tänä yönä, olet sinä jättävä minut."

Heidän jatkatessaan matkaa lauhkeni hänen mielessään. Ihana entisyys ja kova nykyisyys sulavat yhteen.

"Muistatteko vielä, kun olimme pohjoisessa?… Minä lähetin teidät, niinkuin olitte… Kärsittekö puutetta mistään?"

He pudistivat kaikki päitään: "Ei, ei koskaan".

"Mutta nyt! Varokaa ja valvokaa! Teidän pitää olla varuksissa kuin sotamiehet."

"Kahdella meistä on miekat."

Siinä he nyt olivat siis taaskin sillä väärällä tiellä, jolle hän ei saanut lähteä, niin kovasti kuin sielunsa etsikin pelastusta. Hän katkaisi keskustelun: "Kylliksi siitä".

Kun he tulivat erääseen puistoon, valtasi useimmat kova väsymys. He heittäysivät ruohikkoon ja nukahtivat. Kolme uskollisinta seurasivat häntä jonkun matkaa, mutta hekin olivat uneliaita ja väsyneitä ja vaipuivat maahan. Silloin valtasi hänet kamala yksinäisyyden tunto ja hän rukoili heitä: "Olen niin kuolemakseni suruinen! Jääkää luokseni."

He makasivat siinä, nojautuen kyynäspäihinsä, eivät tienneet sanoa mitään, tylsiä ja uneliaita ja väsyneitä kun olivat.

Silloin riensi hänen kärsivä yksinäinen sielunsa kauas ihmisistä iäisen voiman turviin: "Isä… minun isäni, sinulle on kaikki mahdollista! Isä, ota pois juotavistani tämä katkera malja! Ota pois se!… Ei, ei niinkuin minä tahdon… vaan niinkuin sinä…"

Taaskin puhui hän ystävilleen: "Minä pyydän teitä, valvokaa kanssani… sinä, uskollisimpani, valvo; valvohan toki kanssani!"

Taaskin pois ihmisistä, iäisen voiman turviin. Hän lepää polvillaan sen edessä ja rukoilee taaskin: "Jos se on mahdollista… ei minun tahtoni mukaan… vaan sinun tahtosi. Isä, eikö se ole mahdollista?"

Se ei ole mahdollista. On iäinen, selittämätön luojan tahto: ihmiskunnan pitää vaeltaa ja kamppailla eteenpäin tuskan ja hädän kautta. Ihmiskunta voi ainoastaan kärsimysten tietä kohota parhaimpaan.

Hänkin tuntee sen, kokoo kuin vavahtelevan vaikertavan sielunsa. "Ei niinkuin minä tahdon. Vaan niinkuin sinä."

Siten makasi hän polvillaan puolen yötä.

Täytyy olla totta, mitä kerrotaan, että hän löysi lohdutuksen.

Silloin kuuluu aseiden kalinaa.

Petturi ilmestyy soihtujen sameassa valossa… Välkähtää miekkoja…

Paossa ovat uskolliset.

He kulettavat hänet keskellään kaupunkiin kirkkoraadin kokoushuoneeseen.

Pihalla, tulen ympärillä istuu ja loikoilee sotamiehiä. Palvelioita juoksee edestakaisin. Kaikellaista kurjaa joukkoa, joka elää kirkosta ja kirkonruhtinaista, ja jolle on annettu viittaus tapauksesta, alkaa kerääntyä paikalle.

Hiukan syrjempänä tulesta, puolhämärissä, syntyy lyhyt sananvaihto ja osoitetaan innokkaasti sormella.

"Olithan sinä hänen seurassaan".

"Oh, tyhjää puhetta!"

"Mutta kielesikin ilmaisee sinut. Olet pohjoisesta."

"Näin sinut kirkonpihalla, seisoit aivan hänen vieressään".

"Kautta sieluni!!… En ole eläissäni nähnyt koko miestä."

Kuolonkalpeana seisoo hän; hänen kätensä vavahtelevat pelosta. Kirkonruhtinaita menee ohitse.

Kyyryssäselin hiipii hän pois sieltä, valmiina livistämään juoksuun. Kun hän on päässyt turviin pimeälle kadulle, puhkee hän ääneen itkemään.

Alkaa sarastaa harmaa aamu, kirkon virkamiehet ovat kokoontuneet. Asia on kiireellinen. Ja asia on valmistettu hyvin. On aikeissa asettaa hänet syytteeseen valtiollisena rikoksentekijänä. Silloin joutuu hän valtion käsiin. "Ja valtio on pyövelimme, ja saattaa asian pikaiseen loppuun".

Niinpä on heidän siis tehtävä vaan yksi ainoa kysymys hänelle: "Oletko sinä Vapahtaja, kansamme kuningas?"

Vangittu sankari kohottaa päätään. Hänen puhtaissa silmissään loistaa hohde, joka ei enää ole tästä maailmasta: "Hän minä olen! Ja te… te olette saavat nähdä minut Vapahtajana, isäni oikealla puolella, ja tulevan taivaan pilvistä alas maan päälle."

Siinä oli tarpeeksi.

Päivä oli koittanut. Hän luovutetaan vartioille, ja viedään keisarillisen maaherran palatsiin.

Koko suuri kaupunki alkaa valveutua. Kansan joukot täyttävät kadut. Nyt ovat monet kädet pudistuneet nyrkkiin. Ja monissa silmissä välkkyy kyynel ja viha. Mutta linnan portti on sulkeunut hänen jälkeensä. Hän on nyt peloittavan voimakkaissa ja peloittavan ankaroissa käsissä.

Maaherran istuntosalissa syyttävät he häntä valtiollisena salajuonittelijana.

Maaherra, jo vanhempi mies, on keisarin palveluksessa jo saanut tottua monen kansan omituisiin tapoihin, ja on mukaunut keveästi niihin. Kuten niin monet korkeassa asemassa olevat, on hän kokonaan unohtanut, tai ei ole sitä koskaan tuntenutkaan: mitä on yksityinen ihmissielu ja sen arvo. Hän katsoo syytettyä ylhäältä alas asti ja kysyy ilman mitään sisällistä ymmärrystä häntä kohtaan: "Sinä siis olet tämän kansan kuningas?"

"Oikein sanoit".

Maaherra katsahtaa taaskin häneen: "Minusta tuntuu, että hän on vaaraton ihminen. Minä lasken hänet vapaaksi jälleen."

Paikalle keräytynyt hurskas roskaväki, joka seisoo ja tungeksii pilarien välillä, huutaa: "Ristiinnaulitse hänet, ristiinnaulitse hänet!"

Se oli keisarillisen rikoslain rangaistus valtiopetoksesta… Tuomittu sidottiin tai naulattiin käsistä ja jaloista yksinkertaiseen ylös pystytettyyn puuhun, ja siinä sai hän riippua, kunnes kuoli.

Sillä tapaa teloitettiin näihin aikoihin monta tuhatta ihmistä.

Arvokkaimmat kirkkoruhtinaista astuvat maaherran luokse ja puhuvat matalaan hänen kanssaan. Tuo mies on todella valtiollinen rikoksentekijä; paljo kansaa, varsinkin pohjoisesta maakunnasta, seuraa ja kannattaa häntä. Jos hän laski miehen vapaaksi… sikäli kuin he tiesivät, oli keisari sangen tarkka juuri valtiollisiin rikoksentekijöihin nähden.

Viittaus ymmärrettiin. Enemmän kuin oikeus merkitsee maaherralle hänen persoonallinen menestyksensä ja edistymismahdollisuutensa.

Sankari pohjoisesta tuomittiin siis kapinoitsijana ja kruununtavoittelijana valtion rikoslain mukaan, ensin ruoskittavaksi, ja sitte ripustettavaksi ristiin, kunnes hän on kuollut.

Ruoskaniskut viilsivät luihin asti. Ei tiedetä, kuinka tuo uskollinen sankari on kestänyt nuo kamalat ruumiilliset ja henkiset tuskat. Kun iskut taukosivat, on hän perinpohjin uuvuksissa. Hän ei jaksa kohottaa paalua, jonka hänen itse täytyy kantaa teloituspaikalle. Eräs mies, joka sattumalta menee ohitse pakoitetaan kantamaan se. Yhdessä hänen kanssaan kuletetaan kaksi muutakin, jotka maantierosvouksesta ovat tuomitut samaan kuolemaan kuin hänkin, teloituspaikalle.

Ylhäällä autiolla kukkulalla, joka kohoo yli kaupungin, riisutaan hän, lasketaan alas ja kiinnitetään paaluun. Voimakkaat kädet tarttuvat siihen ja nostavat sen pystyyn.

Sotamiehet tarjosivat hänelle juomaansa; mutta hän ei ottanut vastaan. Hän oli kai jo liian heikko.

Muutamat kirkkoraadin jäsenet ja joku rahvaasta pilkkaavat tuota hiljaa kuolevata. Samoin nuo kaksi rikoksentekijää hänen vierellään. He sanoivat: "Sinähän olet kuninkaamme! No, auta siis itseäsi!"

Mitä liikkui hänen mielessään, sitä ei tiedä kukaan ihminen. Hän ei puhunut enää mitään. Hänellä oli kai viimeiseen asti heikko toivo vielä, että hänen "Isänsä taivaissa" vapauttaisi hänet juomasta katkeraa maljaansa pohjaan.

Mutta ei ilmestynyt tuhatlukuisia enkeliparvia. Ei ilmestynyt ainoatakaan.

Hänen uskollisistaan ja hänen sukulaisistaan ei ollut ainoakaan paikalla.

Riiputtuaan jonkun tunnin vaikeasti korahdellen ristillä, kuoli hän verenvähyyteen ja tukehdukseen.

Semmoinen oli hänen elämänsä.

Ja se hänen kuolemansa.

Hän oli ihmisistä ihanin ja jaloin.

* * * * *

Hajalleen paenneet uskolliset riensivät kaksi ja kolme yhdessä, pohjoiseen kotiseuduille pelastaakseen kalliin henkensä. Sinne saavuttuaan, tohtivat he, hätäyneinä ja kovissa sielun tuskissa, ainoastaan matalaan, ja salaa, ja arasti ympärilleen vilkkuillen, puhua hänestä.

Hän oli varmasti uskonut, ja oli sen lujasti luvannut heille: "Minä palaan takaisin! Pian! Kolmantena päivänä! Sanon teille, palaan takaisin, puetettuna jumaluuden voimalla…"

Kului kolme päivää, kului kahdeksan… Hän ei palannut.

"Hänen täytyy tulla. Hän ei voi valehdella, ja hän ei saata erehtyä. On mahdotonta, että mikään hauta, olkoon se kuinkakin syvä, voisi pidättää tuota sankaria. Kuinka rakasti hän Jumalaa! Kuinka luotti hän Jumalaan! Kuinka sanoikaan hän? Voiko maallinenkaan isä antaa lapselleen, joka pyytää leipää, leivän sijasta kiven? Voisiko iäinen voima, johon hän niin syvästi luotti, olla antanut hänelle leivän sijasta kiven? Kuinka hän rakasti meitä! Mikä puhdas, suloisen ylevä ihminen hän oli. Kuinka liikutti hän koko sydämemme. Oi… mitä voimme tehdä ilman sinua! Tule, tuo meille iäinen valtakuntasi, oi Vapahtaja! Oi, me tarvitsemme sinua!"

"Hänen täytyy tulla", sanoivat vanhat kirjat, "hänen täytyy tulla", siten kuiskivat ihmiset ja katselivat kaihoten ja kaivaten ympärilleen. "Hänen täytyy tulla…", niin kuiskivat järvi ja puut ja tuuli yössä niillä seuduin, joilla hän vielä neljätoista päivää sitten oli liikkunut. "Minun täytyy saada nähdä hänet vielä", sanoi Pietari, joka oli kieltänyt hänet, "muuten en voi elää".

"Kuule! Näitkö jotain, Pietari?"

Seuraavana päivänä levisi ensimmäinen huhu: rannalla, jossa hän usein oli käyskellyt, oli Pietari illalla nähnyt hänet. Hän oli seisonut pimeässä kuin lempeä ystävällinen valaistus ja katsonut häneen.

Seuraavana päivänä liiti jo toinen huhu kylästä kylään.

Hänen vanhat ystävänsä, kalastajat, olivat edellisenä iltana istuneet rannalla, nuotion ääressä, syöden kalaa ja leipää. Tuli loimahteli, ja meri kohisi hiljaa ja tähdet tuikkivat taivaalla ja yö avausi äärettömänä heidän ympärillään ja he puhuivat hänestä: "Muistatteko vielä? Silloin… ja silloin!… ja silloin!… Kuinka hän aina valaisi ja aukaisi totuuden ihmisen eteen… oi, ja aina, aina lempeä… aina lempeä… niin suloisen ylevä ja rakas ihminen… Kun me istuimme tässä, muistatteko vielä? tässä rannalla… illalla aterioidessamme nuotion ääressä… ja tuli loimui kuin nytkin ja meri kohisi ja hän istui luonamme… ja otti leivän… ja rukoili rakkaalla äänellään… Oi Jumalani! Näetkö?… Näitkö sinä? Oi Jumalani, minä olen nähnyt hänet!… Hän seisoi tuossa sinun takanasi!…"

Seuraavana iltana vaelsi kaksi muuta hänen uskollisistaan pimeässä yksinäistä maantietä kaupunkiin, kokonaan vaipuneina muistelemaan ja puhumaan hänestä, he vaeltavat ja vaeltavat, ja ovat lapsia ajan, jolloin koko maailma on lumottu ja yö täynnä ihmeitä, ja heidän sydämensä haava polttaa ja rakkaus tuohon ihmeelliseen ihmiseen palaa… "Ja jotkut ovat nähneet hänet! Olleeko se ollut todellakin hän? Hän elää? Hän elää! Missä mahtaa hän olla tällä hetkellä, ja tällä hetkellä vuorokaudesta juuri ovat he aina nähneet hänet… minkänäköinen hän mahtaa nyt olla? Niin suloinen, sanoivat he, ja valoisa… niin, suloinen ja valoisa… ehkä… ehkä käy hän tässä rinnallamme… näkymätönnä… ja yht'äkkiä… kirkas loiste ja hän seisoo tuossa puun vierellä… Näitkö sinä mitään? Oi… viihdytä palava sydän!…" He tulivat kotiin, silmät syttyneinä, he olivat nähneet hänet: "Hän asteli hämärissä rinnallamme, ja katosi".

Nyt ei enää ollut mitään rajaa.

Kun ei hän näkynyt valveilla ollen, niin näkivät hänet uskonkaihoisat, rakastavat silmät. Kun ei hän tullut ilmipäivällä, näkivät he pimeässä hänen valo-ilmestyksensä.

Kului viikkoja… Kun ei hän tullut ihanuudessaan ja voimassaan: haihtuvana valona hän ei voinut kauan kestää. Näyt hälvenivät muutaman viikon kuluessa kuin usvaharsot.

Mutta kertomukset näistä näyistä eivät hälvenneet. Kertomukset lisäsivät ja suurensivat sitä, mitä oli nähty.

Vuosia kului… Yhä vaan ei hän tullut… He puhuivat yhä hänestä. Hänhän oli liikuttanut koko heidän sydämensä. Muodostui kalastajain ja nummitalonpoikien keskuudessa lahko, joka uskoi häneen Vapahtajana, ja joka joka päivä palavin sydämin odotti hänen tulemistaan ja Jumalan valtakuntaa.

Vuodet kuluivat. Niiden joukko, jotka kuiskivat ja kertoilivat keskenään hänestä ja uskoivat hänen tulemiseensa, kasvoi verkalleen. Heitä oli jo pääkaupungissakin; sieltä, juhlassakävijäin välityksellä, levisi heidän uskonsa heidän maamiestensä keskuudessa aina kaukaiseen, suureen keisarinkaupunkiin asti. Ja mitä ihmisiä ne olivatkaan, jotka sen omistivat! Ihmisiä kaikista maista, ja kaikista uskokunnista! Syrialaisia ja egyptiläisiä, germaanilaisia sotamiehiä ja kreikkalaisia työmiehiä. Kuinka he yhä uudelleen ja uusilla väreillä kuvasivat Vapahtajan elämän eteensä! He kaikki lapsia sekaisen levottoman ajan, ja asujamia lumotun maailman. Kaikkialla, missä heitä vaan oli kaksi tai kolme tai kymmenen yhdessä, kertoivat ja kuiskivat he matalaan, silmät säteilevinä, hänen elämästään.

Silloin muuttui tuo yksinkertainen uljas ihmiselämä aina ihmeellisemmäksi.

"Minulle on kertonut eräs — hän on kuullut sen joltakin hänen uskollisistaan — että hän kerran käveli merellä!"

"Niin… ja tiedätkö siitä, että hän kerran on asettanut myrskyn?"

"Oletteko jo kuulleet — tiedän sen eräältä, joka on kotoisin samoilta seuduilta kuin hän — kerran oli häntä seurannut autioon erämaahan neljätuhatta ihmistä. Ne kaikki ravitsi hän… mitä arvelet siitä? seitsemällä leivällä."

"Ei, niitä oli viisituhatta ihmistä, ja hänellä oli viisi leipää, siten se oli. Ja kaksitoista koria muruja koottiin aterian jälkeen."

"Yhden kuolleen on hän herättänyt kuolleista".

"Mutta pääasia on, että hän itse on noussut kuolleista".

"No… se on varmaa… Kaikille uskollisilleen on hän ilmestynyt."

"Vartiat haudalla ovat murtuneet polvilleen".

"Hän on istunut heidän seurassaan ja syönyt ja juonut. He olivat syöneet kaloja."

"Olenpa kuullut, kun kerran olin juhlilla kotimaassa, että hän yht'aikaa on ilmestynyt viidelle sadalle hengelle".

"Niin, heidän silmäinsä edessä on hän noussut taivaaseen".

"Ylös taivaaseen? Mitä hän siellä? Täällä maanpäällähän hänen pitäisi perustaa Jumalan valtakunta?"

"Niin… hän palaa taaskin. Hän on lähtenyt ainoastaan toistaiseksi pois."

"Mutta se on totta, hän on nyt taivaassa. Muutenhan hän olisi keskellämme! Sillä onhan hän noussut kuolleista!"

Kaikkea sitä, mitä he ennen turhaan olivat vaatineet tuolta yksinkertaiselta vilpittömältä ihmiseltä: ihmeellistä taivaallista syntyperää, kuninkaallista sukuluetteloa, yliluonnollisia ihmetekoja ja merkkejä, ylösnousemista; kaiken sen kuvitteli ja kutoi nyt tulinen rakkaus ja runoileva mielikuvitus ja uskonnollinen tarve hänen ilmestyksensä ympärille.

Siten puhuivat he ja siten odottelivat he.

Vuodet menivät menojansa. He rukoilivat Isää taivaissa, kuten hän oli opettanut: Tulkoon valtakuntasi; ja elivät puhtaasti, ja tukivat ja rohkaisivat toisiaan, ja elivät kaihon ja kaipauksen autuudessa. Muutamat hänen uskollisistaan kuolivat. Ja hän oli kuitenkin sanonut: "Minä tulen eläissänne vielä?…"

He odottivat ja odottivat.

Ja yhä vielä ei hän tullut.

Silloin oli lähellä vaara, että hänen kannattajansa jäisivät ainoastaan ahtaaksi, kansalliseksi lahkoksi. Se vaara oli lähellä sentähden, että hän ei tullut, niinkuin hän oli sanonut. Oli lähellä vaara, että tuo hurskas, urhoollinen sankari olisi elänyt elämänsä turhaan, ja että hänet unohdettaisiin: ja että ihana suuri asia, jonka edestä hän niin uljaana oli kuollut, nimittäin ihmiskunnan ylennys ja kohotus, menisi hukkaan ihmiskunnalta.

Oli lähellä vaara, että tuo hento ihanan suloinen elämä haihtuisi kuin tuoksu ilmaan.

Silloin astui esiin suuri, voimakas, melkenpä kummallinen mies. Hänestä tuli hänen oppinsa säilyttäjä ja sen julistaja.

* * * * *

Eleli, ei niin kaukana hänen synnyinseuduiltaan, eräs hänen kansalaisensa, kiihkokansallinen ja kirkollismielinen mies, hän oli hyvin oppinut, saanut laajan kansallisen ja yleismaailmallisen sivistyksen, ja oli järkensä terävä.

Mutta hän oli peräti ja perinpohjin sairas ihminen. Ja oli sairaus, joka häntä vaivasi, kuten esiintyy monissa kohdin hänen kirjeitään hänen ystävilleen, tämä: häntä kiusasivat vaikeat hermokohtaukset ja henkinen epäsointu niin, että hän näki luonnollisen elämän paljaana kurjuutena, inhottavuutena ja kuolemana; ajoittain kiihkeni tämä hänen sairaalloisuutensa suorastaan kaatuvatautikohtauksiksi, joiden kestäessä hän, tiedottomana, näki ihmeellisen ihania ja taivaallisen suloisia näkyjä. Hän ei nähtävästi ollut paljon nuorempi kuin tuo puhdas, uljas sankari pohjoisesta, eikä ollut nähnyt häntä ikinä omin silmin.

Tällä miehellä nyt oli eräs usko, joka oli yhteinen hänelle ja monelle sivistyneelle hänen maamiehistään ja aikalaisistaan, merkillisen ylevä ja ihmeellinen usko; kuten yleensäkin tuo levottomasti etsivä ja kamppaileva aika synnytti ihmeellisiä elämän selityksiä kuvitusrikkaissa päissä ja hurskaissa sydämissä. Hänen uskonsa, jossa hän riippui luonteensa ja sydämensä mukaisella kuumuudella ja tulisuudella, oli lyhyesti seuraava:

Ylemmästä taivaallisesta maailmasta, voimainsa ylenkylläisyydestä, on Jumala lähettävä Vapahtajan, iäisen, taivaallisen olennon. Tämä iäinen, taivaallinen olento, joka jo maailmaa luodessa oli Jumalan oikeana kätenä, ja joka on ihanampi ja ylevämpi kuin Jumalan enkelit, on nyt kätkevä ja peittävä taivaallisen ihanuutensa ihmishaamuun. 'Vapahtajana' on hän astuva taisteluun tämän alemman maailman pahoja ihmisiä ja henkiä vastaan ja on voittava tai kuoleva. Lopulta on hän kuitenkin joka tapauksessa Jumalan ja enkelien avulla voittava, ja on vapahtava ihmiskunnan kaikesta pahasta. Ja nyt, tuo iäinen taivaallinen olento tulee pian: sen täytyy tulla pian. Kuinka onkaan tuskaa ja puutetta ja valitusta koko elämämme, kuinka onkaan sitä joka ihmisen elämä! Hän voi tulla mikä päivä tahansa. Taivaallinen olento! Armas valoilmestys! Vapahtaja! Jumalan valtakunta! tule! tule! Sillä maailma on kypsä.

Kun nyt tämä mies, jolla oli tämä usko, kuuli, että pohjoisessa hänen kotimaataan oli lahko, joka väitti ja sanoi: Vapahtaja, tuo taivaallinen olento, oli, käsityöläisen haamussa, jo ilmestynyt, ja olivat hänen kansansa hurskaat johtomiehet, jotka eivät olleet ymmärtäneet ja tunnustaneet häntä, surmanneet tämän Vapahtajan, mutta että hän oli herännyt elämään taaskin, ja palaisi kohta takaisin; niin valtasi hänet ankara mielenliikutus ja voimakas suuttumus. Se ei ollut mahdollista! Kuinka ei hänen kirkkonsa olisi tuntenut Jumalan Pyhää? Hänen maansa hurskaatko eivät olisi tunteneet vieraassa haamussa ilmestynyttä taivaallista olentoa? Pettäjiä he olivat ja houkkioita!… Ja hän kutsui valtiota avuksi ja syytti ja vainosi heitä tulisella vihalla ja kiivaalla innolla.

Mutta hän ei löytänyt mitään lepoa ja rauhaa uskossaan. Se usko oli niin kylmä ja tyhjä. Se oli oikeastaan vaan kuin telineet todelliselle uskolle; puuttui siltä kuuma elokas ja eloon herättävä sisältö. Tätä sisältöä kaihosi ja kaipasi tuo ruumiillisesti ja sielullisesti kovasti kärsivä mies. "Oi Herra, lähetä pian taivaallinen olento! Oi Herra, kuinka on silloin oleva, kun hän tulee! Kuinka on maailma silloin oleva?"

Eräänä päivänä nyt siis, kun hän vaelsi yksinäistä tietä, ja juuri oli matkalla vainoomaan heitä, ja kuumassa, hurskaassa, sydämessään yhtämittaa ajatteli heidän väärää Vapahtajaansa. "Ylevän suloinen on hän ollut ja puhdas" sanovat he, "ja äärettömän lempeä, ja Jumalan lapsiksi tahtoi hän meidät ihmiset — pois kaikki ulkonaiset muodot ja ulkonainen hurskaus… Niin… se on totta. Semmoisia he ovat, hänen puoluelaisensa. Kuinka ihmeellisesti he luottavat Jumalaan! Kuinka suurella ilolla ajattelevat he olevansa hänen lapsiaan, ja kuinka riemumielin kestävät he minun vainoani! Ja kuinka lempeitä ja ystävällisiä ovat he toinen toisilleen! Niin… heillä on kaikki, kaikki, jota minä sydämelleni kaipaan ja kaihoon, ja jota en voi saavuttaa… Ja hän on surmattu, ja noussut ylös kuolleista? Vapahtunut kurjasta ihmisruumiista?… He ovat nähneet hänet omin silmin… jos se nyt kuitenkin olisi totta? Jos hän kuitenkin olisi hän?… Oi… kun hän… ilmestyisi minulle!… Kun näkisin hänet, kuolleista nousseena, todistettuna taivaan lähettilääksi; silloin… silloin löytäisin minäkin vapahduksen tästä kuoleman ruumiista… minäkin seisoisin, eläen vapahdettua ylevää elämää, Jumalan polvien edessä, autuaana… oi silloin!… silloin…" Ja katso… silloin… kun hän kulki siinä, peloittavan epäilyn raastamana: silloin yllättää hänet yksi hänen vaikeita taudin kohtauksiaan: hän näki hänet, joka saatti hänen sydämensä tähän epäilyyn ja hätään, näki hänet hänen taivaallisessa ihmeellisessä suuruudessaan ja ihanuudessaan.

Tästä hetkestä oli hän tulinen ja uupumaton uuden opin ja uuden sankarin julistaja. "Hän on ilmestynyt minulle!" sanoi hän. "Siis on hän Vapahtaja". Ja nyt sovitti hän tuon yksinkertaisen koruttoman sankarin, tuon ylevän ihanan, vilpittömän ihmisen elämään korkean haaveellisen uskonsa kaikki ihmetelineet. Hän teki hänestä tuon iäisen jumaluusolennon, tuon suuren iäisen maailman-ihmeen. Hän puki tuon koruttoman, pelokkaan, nöyrän ihmisen seitsenkertaiseen, välkkyvään ja kimaltelevaan ja koruista raskaaseen kultapukuun.

Nuo vanhat vilpittömät nummitalonpojat olivat tunteneet hänen isänsä ja äitinsä, ja olivat istuneet hänen kanssaan yhdessä pöydässä. He olivat nähneet hänen nauravan ja itkevän, olevan harhassa ja epäilevän, olevan suuttunut ja vihassa, terve ja heikko. He olivat vaeltaneet hänen kanssaan noita pitkiä hiekkaisia teitä pääkaupunkiin: he tiesivät, ett'ei hän ollut maailman luoja, vaan ihminen kuin he itse. Mutta tämä tulinen, haaveellinen, maailmankuvansa huikaisema ihminen ei ollut koskaan nähnyt häntä; hän tiesi ainoastaan hiukan hänen elämästään, se ei kiinnittänyt hänen huomiotaan: hän näki hänessä ainoastaan iäisen ihmeolennon, joka oli kuollut ja noussut ylös; ja nyt: "Herätkää, ihmiset! Herätkää! Jumala on ollut maailmassa! Herätkää! Hän tulee… hän tulee! Kohta!… Huomenna tai ylihuomenna tulee hän takaisin taivaasta, tuomiolle."

Hän tempasi tulihengellään mukaansa vanhat uskollisetkin. Hän voitti ja käänsi hänen vanhat kannattajansakin. Hän käänsi uusia: maamiehiään, muukalaisia. Sillä mielissä eli kaipaus suureen voimakkaaseen uskoon ja kokonaiseen maailmankuvaan. Ja hän oli urhoollinen ja henkevä, ja hänen hurskautensa oli syvä, tulinen ja haltioitunut. Kuin pyhä hurma, sanoo hän itse, eli ja hehkui hänessä hänen uusi uskonsa ja rakkautensa. Ja sitte oli hänellä rajaton mielikuvitus. Hän tiesi kaiken: Jumalan salaiset aikeet ja maailman luomisen, ja viimeisen tuomion. Kaiken, kaiken tunsi ja tiesi hän. Hän rakensi ihmeellisen ajatusrakenteen, jossa oli jos mitä tukia ja kiinnikkeitä, jäykkä se oli ja kankeamuotoinen, mutta sen läpi leimahteli ja hehkui rakkauden tuli; se ylettyi helvetistä, läpi kuolleitten hautojen, ja kohosi aina seitsemänteen taivaaseen ja ehkä senkin yläpuolelle.

Niinpä oli tuo koruton jalo ihmiskuva nyt kokonaan muuttunut uudeksi. Uskollisesta ja vilpittömästä, tuskallisesti kamppailevasta ja etsivästä ihmisestä oli tullut ihmishaamussa kulkeva iäinen ihmeolento. Miehestä, joka tulisesti rakasti köyhää, epätoivoon joutunutta kansaansa, ja joka kuoli murtunein toivoin, tuli iäinen, kaikkien ihmisten, tulevaistenkin, syntien sovittaja. Hänen vaatimuksensa: "Kaikki ihmiset ovat luonnostaan Jumalan lapsia, ja voivat täyttää Jumalan tahdon, jos vaan tahtovat", sai nyt tämän selityksen: "Ihmiset ovat luonnostaan kokonaan turmeltuneet, kokonaan voimattomat, synnin lapsia, ja voivat ainoastaan ihmeen kautta tulla kohotetuiksi Jumalan luoksi". Hänen vaatimuksensa: "Tunne itsesi Jumalan lapseksi! Täytä Jumalan tahto! Ihminen, joka täyttää Jumalan tahdon, on autuas", sai nyt uuden muodon: "Tehkää niin! Mutta uskokaa lisäksi, että iäinen Jumalan poika on kuollut puolestanne, niin tulette autuaiksi." Hänen toivonsa, "että hän pian palaisi takaisin ja perustaisi kansansa keskelle Jumalan autuaan valtakunnan", muuttui nyt uskoksi, "että hän tulisi ilmestymään kaikkien ihmisten maan päällä, elävien ja kuolleitten, iäisenä, jumalaisena tuomarina". Mutta yhdessä asiassa seisoi hän rinnan tuon vilpittömän, jalon ihmislapsen kanssa; hän sanoi kuten hänkin: rakkaus Jumalaan ja ihmisiin käyköön yli ja ennen kaiken!

Hän saarnasi ja saarnasi, tulisesti ja hehkuvasti, palaen rakkaudesta iäiseen taivaalliseen olentoon ja Jumalaan ja ihmisiin, jotka hän niin katkeran mielellään olisi tahtonut pelastaa. Hän kesti vaivaa ja vaaroja, pilkkaa ja vaikerrusta. Tosiaankin: hän oli suuri, jalo mies kaikessa omituisuudessaankin, ja uljas sankari. Hän saarnasi aina kuolemaansa asti: "Iäinen, taivaallinen olento tulee! Hän tulee! Ja hänen mukanaan tuomio!"

Mutta ei tullut.

* * * * *

Ei tullut.

Silloin varustausivat uskovat sen varalle, että viipyisi ehkä vielä kauankin hänen tuloonsa. He järjestivät olonsa ja tilansa hiukan mukavammin. He jättivät tuon tulisen uskon, että hän saattoi tulla mikä silmänräpäys hyvänsä, ja ilahuttivat mieltään lempeällä toivolla: "Kuolemamme jälkeen olemme pääsevät hänen luokseen, ja hän on sulkeva meidät armosyliinsä".

Silloin aukeni taaskin tilaa papeille. He työntäysivät hiljaa ja varovasti "taivaallisen Vapahtajan" ja ihmisen välille. Alkoi taaskin tuo iänikuinen kaupanteko ja tinkiminen ihmisvelttouden ja ihmispelon välillä; ja ylijäämä pujahti viekkaiden ja mukavuutta rakastavien pappien taskuihin. Aivan kuin oli ollut asianlaita armaan sankarimme aikoina hänen kansansa keskuudessa.

He kokosivat vanhat kirjat, joita tutkimaan tuo uskollinen sankari nuoruutensa vuosina oli pelonalaisessa mietiskelyssä syventynyt, ja neljä ihmeellistä kertomusta hänen elämästään; ja kirjeet, jotka tuo hänen suuri, omituinen kannattajansa ja puolustajansa oli kirjoittanut ja muutamia muitakin kirjoituksia, jotka käsittelivät hänen asiataan ja oppiaan, ja sitoivat nämä kaikki vastakohdat ja ristiriitaisuudet yhteen kirjaan, ja kutsuivat sitä "pyhäksi kirjaksi", ja sanoivat — ja useimmat heistä uskoivatkin todella siihen — että koko kirja oli kirjoitettu Jumalan silmien edessä, eikä sisältänyt mitään erehdyksiä ja ristiriitoja itsessään.

Ja kun tämä usko, tällä tapaa nyt jo kahdesti muunnettuna, nyt siis oli muuttunut helposti käytettäväksi, mukavaksi, ja sentään kirjavasisältöiseksi asiaksi, virtaili sille kannattajia summissa. Rikkaatkin ja ruhtinaat alkoivat pitää sitä siedettävänä. Ja kun yhä enemmän laajeni sen tunnustajain luku, niin liittyi niihin uskon asioista väliäpitämättömäin sankka joukko. Niinpä tuli tämä usko muotiasiaksi ja valtion uskonnoksi.

Vuosisatoja vierähti. Papit ja kirkolliskokoukset neuvottelivat ja keksivät uutta. Syntyi pyhiä tarinoita; kerrottiin vanhojen ja uusien pyhien ihmetöistä, ja kyhättiin kirjoja niistä. Kirjoitettiin suuria lakikokoelmia. Ja kaikki nämä tiedot ja pyhimystarut ja kirjat ladottiin kaikki, kirja kirjalta, pyhälle kirjalle. Pappien viljapelto heilimöi kukoistuksessaan ja täytti tuoksullaan lämpimän suvipäivän. He sovittivat yhä enemmän ihmisviisautta ja -kekseliäisyyttä pyhään kirjaan, eivätkä välittäneet siitä itsestään enää melkein ollenkaan, ja unohtivat sen melkein, eivätkä ajatelleet, että sattuisi joku siitä koskaan valittamaankaan.

Ja niinpä oltiin nyt niin pitkällä, että tuosta lempeästä nummistolaisesta, uljaasta sankarista, joka eli niin vilpittömän uskollisen elämän, ja jolla oli niin ihmeellinen puhdas lapsenusko, ja joka kuoli niin yksinäisen toivottoman kuoleman, että hänestä aika, ja ihmisjärki ja vallanhimo olivat luoneet jäykän kankean taruolennon: joka istui ylhäällä, pilvien takana, puettuna kultaan, ja hallitsi maailmaa. Ja hänen rinnallaan istui, häntä melkein suurempana vielä, hänen äitinsä. Hänen raukka, tuhma äitinsä!! Ja hänen ympärillään seisoivat silkkipuvuissa ja arvokkain, ylpein ja jäykin ryhdin ja ilmein nuo vanhat, viisaat ja kiivashenkiset nummitalonpojat, jotka muinoin avojaloin olivat vaeltaneet hänen rinnallaan pölyisiä hiekkateitä.

* * * * *

Iäinen voima pitää alituisessa liikkeessä, ei ainoastaan tähtiä, ei ainoastaan meriä, vaan ihmiskuntaakin.

Tapahtui että Saksan kansassa kasvoi eräs, jolla oli kuuma tulinen sielu, jonka henki oli voimakas, aistillinen ja luonnollinen, jonka uljuus oli ylväs ja suora, ja joka oli saanut kunnollisen sivistyksen, oikea saksalainen. Kun hänestä tuli mies, etsi hän sielussaan puhdasta vilpitöntä suhdetta iäiseen voimaan. Silloin heitti hän nurinniskoin kaikki nuo kierot ja tuhmat ja ylpeät kirjat, jotka papit olivat latoneet pyhälle kirjalle, viskasi ne pöydältä alas lokaan, ja istuutui pöydän ääreen ja alkoi tutkia kirjaa.

Ja kun hän nyt tutki sitä, niin tulvi siitä hänelle vastaan mahtavina ja runsaina nuo tuon suuren kummallisen julistajan, Paavalin torventorahduksilta tuntuvat sanat. Hän kuuli ainoastaan hänen äänensä. Hän ei ymmärtänyt tuota tulista kiihkeätä miestä kokonaan, hän selitti hänet hiukan oman päänsä mukaan. Hän asetti uskonsa keskukseksi hänen sanansa: "Ihminen löytää hurskauden Jumalan edessä uskossa Jumalan pojan kuolemaan ja iäiseen sovitukseen". Hurskautensa ja sen miehekkään rohkeutensa voimalla, jolla hän astui uskonsa eteen, voitti hän puolelleen puolet kansaansa. Pohjois-Saksa ja muut germaaniset kansat, maailman voima ja tulevaisuus heittivät luotaan koko tuon homehtuneen kirjaröykkiön ja lähtivät uusine uskoineen, "Jumalan sanoineen" tai "kirkonoppineen", kuten he sitä kutsuivat, purjehtimaan kohti uutta ylvästä aikaa.

Mutta kauan eivät he osanneet silläkään purjehtia. Eivät enempää kuin kolmesataa vuotta.

Se sisällinen, vaikea, historiallinen ja myöskin sielullinen harhaluulo, jolle tämä "Jumalan sana", tämä "kirkonoppi" oli perustettu — se nimittäin, että se opetti: että tuo vilpitön sankari olisi iäisenä ihmeolentona, Jumalan poikana ja maailman luojana ollut valepuvussa maan päällä — tämä harhaluulo vaikutti, että tämä kirkonoppi piankin sai jotain tyhjää, kovaa ja kankeata itseensä. Ja mitä kankeammaksi ja kovemmaksi se tuli, sitä enemmän miellytti se kaikkia keskinkertaisia ja lahjattomia. Ja mitä enemmän se joutui näiden keskinkertaisten ja lahjattomien käsiin, sitä enemmän alkoi se kopeilla ja ylvästellä ja sanoi itseään muuttumattomaksi. Ahdasmieliset ja lahjattomat miehet keksivät lopulta sanoa näinkin: "Jumalan sana ja Lutheruksen oppi eivät voi ikinä hävitä maan päältä".

Niinpä kääntyivät ja vieraantuivat kahden viime vuosisadan kuluessa, tästä kirkosta ja tästä uskosta kansan kaikki jaloimmat henget, sen parhaat runoilijat, ajattelijat ja ruhtinaat, kaikki nuoret ja ylpeänuskaliaat. He vaativat kirkolta, että se olisi ylevä ja ylväs totuuden julistaja koko kansan edessä, ja johtaisi sitä ylväille teille, kaikkeen jaloon vapauteen. Mutta nämä kirkot kumpikin seisoivat sensijaan kuin kaksi vanhaa leirikaupustelijatarta, aivan takimmaisina, salaisten rattaittensa ääressä, ja valittivat ja marisivat joukon takana, joka riensi eteenpäin. Hei, miten riensikään se joukko! Fredrik Suuri ja Goethe ja Helmholtz… ken luettelisikaan kaikki ne nimet! Kunniaa teille, johtajamme.

* * * * *

Iäinen voima vaikuttaa ja työskentelee alati ihmisten ajatuksissa ja mielissä.

Joukko viisaita ja uljaita saksalaisia miehiä, jotka eivät olleet löytäneet tyydytystä kylmässä, sielulle vieraassa kirkonopissa, ja joiden mielet iäinen voima oli herättänyt levottomiksi, niin että heidän täytyi etsiä Jumalaa, rohkaisivat mielensä — siitä on nyt jo sataviisikymmentä vuotta — ja päättivät ryhtyä tutkimaan pyhää kirjaa. He tahtoivat tarkastaa ja nähdä, oliko pyhä kirja todellakin eheä kokonaisuus ja erehtymätön, kuten kirkot opettivat. He päättivät näin — ja se oli rohkea päätös: "Me ryhdymme tarkastamaan ja tutkimaan pyhää kirjaa aivan kuin olisi se tavallinen kirja."

Ja kun he nyt tutkivat sitä, — sadat vilpittömät rohkeat oppineet, tutkivat sata vuotta, pitkässä vaikeassa työssä — niin alkoi käydä selkeämmäksi ja selkeämmäksi, että "pyhässä kirjassa" oli paljon historiallisia ja uskonnollisia erehdyksiä ja harhaluuloja, ja monellaisia eri uskoja, paljon jaloa ylevää ihmisyyttä ja paljon pahaakin, paljon kovaa ja tylyä ja paljon ristiriitaisuutta. Se oli ihana, järjestämätön, monikirjava kirja, kuten ihmeenihana, hoitamaton, monikirjava puisto.

Ja nuo uljaat miehet uskaltausivat yhä syvemmälle tuohon ihmeelliseen ihanaan puistoon. Yhä syvemmälle. Monen tiheän pensaikon läpi, ja korkeiden, ylväitten, taipumattomien puiden lomitse. Yhä syvemmälle. Arkaillen ja kuumaa tulista kunnioitusta kantaen sielussaan. Löytäisivätkö he sen pyhän maan, jota ihmissielu etsii!… Ja silloin, kuule!… silloin kuulivat he… keskellä tuota avaraa, monikirjavaa puistoa, piilottauneena viherjiin, ihmeellisiin, tiheihin pensaihin matalaan ja selkeään satakielen ihanan ja puhtaan äänen. Se lauloi ihmeellisen suloisesti, vilpittömästi ja syvästi, lopuksi niin pelokkaan kipeällä tuskaisalla äänellä iäisen voiman rakkaudesta ja ihmisluonnon jumalaisuudesta.

Ja kuten alkoi Lutheruksen päivinä monessa saksalaisessa kodissa uusi kuuma etsintä löytääksi "Jumalan sanaa", ja syttyi uusi rakkaus siihen: siten virkosi näinä meidän päivinämmekin tulinen uusi rakkaus tuohon vilpittömään sankariin, joka oli ollut niin monen oudon ja ihmeellisen puvun kätkemä ja peittämä. Se oli iloisen tulisen ahkeruuden aika. Valonkammoojain ja mustatakkisten pilkatessa ja hampaitaan kiristellessä, pelokkaiden luonteiden vaikeroidessa ovat uljasmieliset saksalaiset oppineet työskennelleet vuosikymmeniä peratakseen orjantappurapensaikkoa, jonka takana tuo sankari salattuna oli maannut kaksituhatvuotista untansa: Herää! Herää vilpitön uskollinen sankarimme! Ja vähitellen, kun monet uskolliset ja totuutta rakastavat miehet olivat työssä ja työskentelivät käsi kädessä, näimme hänen sielunsa, ja kuus' tai seitsemän tärkeintä kohtaa hänen elämässään tuli varmennetuksi; ja hän seisoi edessämme: ihmisenä.

Ihminen oli hän. Siitä on todistuksia kyllin! Ensinnäkin: hän on sanonut sen itse. Toiseksi: hän oli ajatuselämässään aikansa lapsi. Kolmanneksi: hänen luonteellaan oli erikoiset piirteensä ja puitteensa. Neljänneksi: hän on kehittynyt ja muodostunut. Viidenneksi: hänen luonteensa ei ollut ihan vapaa pahasta. Kuudenneksi: hän on erehtynyt, varsinkin siinä: hän ei palannut, eikä tullut Jumalan valtakuntakaan… Hän oli ihminen. Niin ihmeellisen hyvä ja lempeä, niin viisas ja rohkea kuin hän olikin: yksikään hänen tekonsa ja yksikään hänen ajatuksensa ei kohoo yli ihmismittojen. Hän oli ihanin ihmislapsista.

Ja ihmeellisen ihanasta ihmissielustaan on hän tuonut meille uskon jokaisen ihmissielun ylevään jumalaiseen arvoon ja merkitykseen, ja perustuen tähän uskoon, uskon tuntemattoman iäisen voiman hyvyyteen ja läheisyyteen, ja tästä samasta uskosta, ikäänkuin mehevästä voimakkaasta maasta täyteläs raskas hedelmä, versoovan uskon ihmiskunnan tehtävien ihanaan ratkaisevaan suuruuteen ja niiden ihmeellisen korkeaan päämäärään: Jumalan valtakuntaan. Ja on siten kohottanut valoon ihmiselämän tarkoituksen ja arvon, ja iäisesti aateloinnut sen.

* * * * *

Ja nyt työnnämme puoleen, mitä hänessä oli hänen aikansa ahtauksia ja harhaluuloja: hänen uskonsa henkiin, hänen ihmetekonsa, hänen uskonsa ruumiilliseen ylösnousemiseensa ja Jumalan valtakunnan läheisyyteen. Ei edes hänen siveysoppinsa, niin ylevä kuin se onkin, enää sido ajan lapsia, joka on niin kokonaan toinen, kuin hän voi ajatella.

Me työnnämme puoleen kaikki ne opitkin, joita ihmiset, Paavalista ja evankelioista alkaen ovat sommitelleet Jumalasta ja hänestä ja paljosta muusta.

Me hylkäämme siis Jumalan äidin ja pyhät, paavin ja messut. Pois ne! Jumala on lausunut tuomionsa siitä kaikesta saksalaisen tieteen kautta, ja on tuominnut ne kuolemaan.

Kolmiyhteisyydenkin hylkäämme ja syntiinlankeemuksen, ja iäisen Jumalanpojan ja hänen verensä lunastusvoiman ja ruumiin ylösnousemisen. Miksi uskoisimme niihin kaikkiin? Eivät ne tee meitä iloisemmiksi, eikä pyhemmiksi. Ja ylipäätään, mitä on noilla asioilla tekemistä uskon kanssa: nehän ovat tietoa. Ja ovat väärää tietoa. Saksalainen tutkimus on ruhjonnut ne. Ne saattavat aikoinaan olla olleet ihmiskunnalle hyvät ja siunaukseksi, ja muodostaneet suojelevan ristikkoverkon hennon Vapahtajan kuvan ympärille. Nyt niitä ei enää tarvita. Pois ristikot tieltämme! Ne jotka enää katsovat niihin, ovat joko tietämättömiä, tai teeskentelijöitä. Kuinka suloinen ja ihana on nyt kuvasi, Vapahtaja! Kuinka vilpitön ja lapsekkaan suora on uskosi!

Todellakin, sinä uskoit ilman suurta näkyvää perustetta, ja sinä uskoit ilman suuria näkyviä tuloksia. Sinun "isäsi taivaassa", hän salli sinun todella joutua syvään hätään ja syvään yöhön, ikäänkuin olisi hän armotta ja säälittä. Ja mitä ovatkaan ihmiset, joiden arvon kohotit niin korkealle, tehneet sinulle, oi sankari! Mutta sisällisesti, sisällisesti oli sielullasi ääretön ihana voitto korkeasta ylevästä uskostaan. Kuinka syvällä ilolla se täytti sinut, kuinka sädehtivät silmäsi, kuinka voimakas olit, ja kuinka lempeä! Oi, uskosi teki sinusta suloisimman ja ihanimman valon, joka loistaa ihmiskunnalle.

Siksi, olkoon tuntematon iäinen voima, mitä ja kuinka se olkoonkin, ja menetelköön kanssamme miten ja kuinka se tahtookin: sinun uskosi, sinä ihanin ihmislapsista, on meidän uskomme. Tämä on uskomme: Me tunnemme, tunnemme itsessämme salatun iäisen voiman ja uskomme siihen kuin iäisesti hyvään, turvalliseen ja pyhään. Ja astumme sen eteen pelokkaan hartaalla lapsenrakkaudella: turvaudumme siihen, iloitsemme siitä, kamppailemme ja haemme itsemme lähelle sitä. Ja voitamme siitä ilon, joka levittäytyy oloomme kuin sunnuntai rauha, saamme kyvyn antaa korkean arvon omalle ja jokaiselle sielulle, saamme valppaat avoimet silmät, voimaa kaikkeen uljaaseen edistykseen, ja iloisen luottavan toivon ihmiskunnan tulevaisuuteen.

Tämä usko on meidän uskomme, ei siksi, että hän, jolla ensiksi oli tämä usko, oli mikään iäinen ihmeolento, ja että hänellä muutenkaan olisi mitään sitovaa voimaa sisälliseen elämäämme nähden. Mikä voima voisikaan sitoa ihmistä näissä asioissa? Kuinka voisi näissä asioissa toinen sielu sitoa uskonsa käskyllä toisen sielun? Ihmisen sielu seisoo näissä asioissa yksin omalla pohjallaan. Vaan on tämä usko siksi meidän uskomme, että se avaa parhaimman sielussamme hereille. Olen koko elämäni siinä tilassa, että minun täytyy kysyä sielultani: "Sieluni, sinä et lakkaa tavoittelemasta ja etsimästä onnea. Sanohan sieluni: mikä nyt voi tehdä sinut tyyneeksi, lujaksi, luottavan, juhlivan iloitsevaksi ja iloiseksi?" Silloin vastaa se: "Siksi voi minut tehdä se usko, joka oli tuolla sankarilla. Hän oli oikea, kokonainen ihminen; siksi löysi hän tuon oikean ihmisuskon. Auta minua, iäinen voima, sinä salainen ja salaperäinen, lempeä, isä, auta minua, että minäkin saisin sen."

Ja nyt iloitkaa, lapset koko maassa, ja heidän opettajansa! Vielä pitää teidän vastaanottaa ja antaa väärää sekaista tietoa, jolla ei ole mitään tekoa uskon kanssa, ja joka on hyödytöntä ja vahingollista. Iloitkaa; se kaikki on kohta joutuva romukammariin. Te olette saavat iloita vaatimattomasta kirvesmiehestä Jesuksesta, tuosta ihmeellisestä puhtaasta sankarista, ja olette saavat ottaa hänen korkean ylevän lapsenuskonsa mukaanne elämään.

Iloitse, varttunut nuoriso koko maassamme! Kirkko taistelee järkeä vastaan, jonka Jumala meille on antanut, ja taistelee kaikkea jaloa elämänhalua vastaan. Katsokaa: tässä on usko, joka iloitsee, riemuitsee jokaisesta tieteen voitosta, usko, joka on lähellä jaloa kreikkalaisuutta.

Oppineet ja taiteilijat, iloitkaa! Kuinka seisoittekaan sekauneina ja päitänne pudistellen tuon muodottoman, oudon ihmekuvan edessä. Kirkko oli pystyttänyt sen keskelle ihmiskunnan tietä; te vältitte kaaressa, ettekä tietäneet, mitä sillä tehdä. Nyt seisoo hän tuossa, tiellä nytkin, vilpitön, pelokkaan kysyvä ihmislapsi, ja katsoo teihin syvine, vilpittömän uskollisine silmineen. Ihmeellisen ylevä, ja kuitenkin ihmisellinen on nyt ihmiskunnan tie.

Te saarnaajat kummassakin kirkkokunnassa, te, joilla on rohkea, vapaa mieli, iloitkaa tekin! Teitä ei enää tulla ahdistamaan ja pakoittamaan julistamaan mieletöntä maailman kuvaa, väärää ja pikkumaista Jumalaa, ja epähistoriallista, uusilla ja uusilla hämmentävillä koruilla peitettyä Vapahtajan kuvaa. Vaan olette te saavat välkkyvin silmin julistaa vilpittömän uskollisen sankarimme elämää, tekoja ja uskoa, ja olette profeettasilmin ja profeettasanoin saavat puhua ihmiskunnan tulevaisuudesta, joka rientää kohti autuasta Jumalanvaltakuntaa.

Iloitse, valtio!… Kirkko on käyttänyt sinua kelpolailla hyväkseen. Se on tehnyt sinut palvelijakseen ja kätyrikseen, ja sitte on palkaksi pettänyt ja nylkenyt sinua. Sehän uhkui salaisuutta ja salaisuuksia, ja pyyleni ja voimistui. Saksalainen tutkimus on riistänyt siltä sen salaisuudet. Millä se nyt siis enää hallitsisi ja vallitsisi kansaa, halkoisi sitä ja pidättäisi? Jokainen voi nyt omin korvin kuulla tuon satakielen ihanan vilpittömän laulun ja selittää sen omalla tavallaan.

Iloitse, kristikunta! Sinun asiasi on ollut aikanamme huonoissa käsissä. "Paavin" ja "Jumalan sanan" avulla et olisi valloittanut maailmaa. Mutta tuon vilpittömän sankarin ja hänen uskonsa ovat Kiina ja Jaapani ja India omaksuvat. Jos heillä on sielut kuin meillä, niin ovat he tulevat tähän uskoon. Sillä tämä usko on ihmissielun mukainen; ihmissielu tarvitsee sitä ja avautuu sille.

Ja iloitse sinäkin, sieluni! Hetki vielä viivähdä, ja mieti; ja iloitse! Kuinka on saksalainen tiede kohottanut valoon paljon, paljon, joka on ennen ollut pimeydessä. Tehköön tuo valo hetkeksi ehkä kipeätä sinulle, sieluni; silmäsi ovat tottuvat siihen, sieluni, sinä päivälintu. Näetkö nyt selvästi edessäsi maan? Iloitsetko? Mikä pyhä maa! Mikä tulevaisuuden iloa läikkyvä maa! Hetki vielä katsele ja mieti… Noin: nyt ei enempää! Nyt nouse, iloiseen työhön, sinä pelonalainen! sinä iloinen ja iloitseva! sinä Jumalan seuralainen!

* * * * *

Heinke Boje istui kammarissaan pöytänsä ääressä lampun valossa ja luki.

Kun tuli yö, kohosivat kaikkialta ojista ja notkelmista raskaat usvapilvet ja luikersivat kuin harmaat käärmeet Hilligenlein kaupungin ympärille. Ja livahtivat kaduille ja ilmestyivät ihmisille ja säikähdyttivät heidät siinä kun ne kaamean hiljaisesti solahtivat tietään, ja täyttivät lopulta koko kaupungin kattoihin ja leveän tornin lyijykattoon asti, ja peittivät kaiken valon.

Kun Heinke Boje puoliyöstä oli lukenut loppuun, aukaisi hän ikkunan ja katsahti ulos, ja näki tuon muodottoman samean usvailevan huurun ulkona, ja tunsi rintansa ikäänkuin liika ahtaaksi ja häntä alkoi peloittaa. Ihmisolemisen koko epävarmuus ja paino ja taakka, ja yksityisen ihmissielun kamala yksinäisyys ilmestyi hänen sielulleen, ja rasitti ja ahdisti häntä. Ja hän itki itseään ja kaikkia ihmisiä ja häntä, joka nyt kulki yksin tietään, tuossa harmaassa, kylmässä, muodottomassa usvassa. Häntä ei seurannut kenenkään rakkaus, ja yksin, ilman ainoatakaan, joka olisi jakanut hänen uskoaan ja toivoaan, sai hän matkata.

Mutta sitte johtuivat hänen ajatuksensa häneen, josta hän juuri oli lukenut, tuohon armaan suloiseen, voimakkaaseen ihmiseen ja hänen uskoonsa. Ja hänen uskonsa turvissa rohkeni hänkin taas antaa uskolleen vallan. Ja hän uskoi ja rukoili, kuten hänkin oli uskonut ja rukoillut.