TOINEN NÄYTÖS.

(Sama sali kuin ensimmäisessä näytöksessä. Pikkupöydät ja tuolit ovat siirretyt seinää vasten. Miina pyyhkii lattiata, Kalle on sukkasillaan ja puhdistelee akkunaa.)

Kalle: Kukahan juutas sen narripeilin on yöllä tervannu? Olen sitä hieronu ja kehnänny koko aamupualen; ikkunakin on tervassa.

Miina: Olisit kuullu Kauppiskan pärpätystä, kun se tuli aamulla torilta ja huamas tervatun klasin, ihan oli syärä siihen paikkaan.

Kalle: Niin, niin, eukko on paisunu kuin alunalla paisutettu häränvuota. Ennen sanottiin sitä Kauppiskaksi, sitte muutettiin se Kauppeliinskaksi, nyt ei saa enää sanoa: mestari, vaan… mikäs nimi se taas olikaan?

Miina: Haltiusmies tai mikä hullutusmies.

Kalle: Kaikkia niitä raastuvan herrojen päähän pälkähtää. Niin, täällähän on kohta oikein aika kalaasi ja minun pitää häärätä oikein syypparina.

Miina: Sinun!

Kalle: Oikein patiimoissa ja häntätakissa. Miina kultaseni, säästä minulle joku makupala rääpiäisistä. Kuules! (Lähestyy Miinaa ja aikoo tarttua käteen.) Näin teki urkuri Eveliina ryökkinälle.

Miina: Senkin ampiainen! (Työntää Kallen pois.)

Kalle: Kuules, minä muutan nimeni Kalle Rajasesta Kalle Rajaliiniksi, onks se fiinimpää.

Miina: Muuta vaikka turkkeliiniksi! Pois! Kätes on tervassa!

Kalle: Sinä tairakkin kattella Antti sälliä.

Miina: Jo sinä joutavia. Rouva tulee!

Kalle: Avainkimppu helisee.

(Hyppää akkunan luo.)

Rouva Kauppelin: Vieläkö te täällä vetelehditte? Ei työstä tule mitään, jollei vieressä seiso. Miina, mene auttamaan apumuijaa ruoan laittamisessa ja sinä, Kalle, pukeudu herra valtuusmiehen vanhaan hännystakkiin, mutta muista, että et sinä tänä iltana seiso parkkitiinun ääressä. Muistakaa, minä sanon sen vielä kerran! Tästälähin ette saa sanoa: mestari, vaan: herra valtuusmies. Saatte mennä!

Kauppelin: (Paperi kädessä, lukee.) Arvoisat vieraat, arvoisa herrasväki, höm?

Rouva Kauppelin: (Matkien.) Höm. Niin sellaista se on, kun tulee myöhään kotiin Väinölän klubista.

Kauppelin: Mutta, Akusta kulta, eilen oli syytä.

Rouva Kauppelin: Syytä, syytä. Syy sepissä kuin sysissä, se urkuri kai vietteli. Kupariseppä!

Kauppelin: Katsos, kun vaali onnistui kaikkien asianhaarojen ja laskujen mukaan, olenhan minä nyt saavuttanut sen tärkeän päämaalin, johon jo monta vuotta olen pyrkimällä pyrkinyt.

Rouva Kauppelin: Oletko sinä jo lähettänyt kutsukortit pormestarille ja muille?

Kauppelin: Olen, olen. Ja sitten olen minä kirjoittanut puhetta, tässä tärkeässä asemassa, missä nyt olen, täytyy minun tottua sanallani vastaamaan kaikenlaisiin puheisiin ja esiintymiselläni vahvistamaan niiden vaikutusta.

Rouva Kauppelin: Kukahan sen katupeilin on yöllä tervannut? Jestas sentään, minä olen niin vihanen, niin vihanen, varmaankin on sen tehnyt joku Rimpin oppipoika.

Kauppelin: Niin, Rimppi on kukistettu, hänen valtansa on ollutta ja mennyttä, sillä asianhaarojen sitova voima on näyttänyt hänelle hänen oikean paikkansa.

Rouva Kauppelin: Nahkaverstaassa niin, kaikki tässä herroittelemaan. Sinä, Andres, olet itsesi kunnostanut, et sinä sovi enää tähän vanhaan, rähjäävään ja epäsiistiin toimeen, koska nyt olet valtuusmies ja aikasi tästälähin on ylösotettu. Sentähden olen ajatellut, että ostat talon torin varrelta ja me muutamme pois täältä karvarien kulmalta, sillä onhan meillä varoja.

Kauppelin: Sinä voit olla oikeassa, asemani kaupungin asioitten valtuutettuna määrääjänä nykyään aiheuttaa ehkä sellaisen toimituspiteen.

Rouva Kauppelin: Kuules, sinä otat sen ruman nahkakyltin pois, sen sijaan hankimme ulko-oveen kiiltävän nimilevyn: Valtuusmies Kauppelin. Se kuuluu hienommalta.

Kauppelin: Niin, niin, ajatelkaamme toiste sitä asiaa, nyt on kiire.

Rouva Kauppelin: Oletko lähettänyt kutsukortit myöskin tohtorille ja tukkukauppiaalle ja luuletko, että kuvernöörille sopisi…

Kauppelin: Ei, ei, kuvernööri on virkamatkoilla. Olen kutsunut vaan herroja, sillä kuvernöörin päivällisillä oli vaan herroja.

Rouva Kauppelin: Kampreerska sentään on hyvä olemassa näissä vaalikamuissa.

Kauppelin: Tapahtukoon tahtosi, Akusta. Rimpin olen minä myöskin kutsunut.

Rouva Kauppelin: Anders, oletko tullut päästä vialle!

Kauppelin: Olen kutsunut Rimpin siitä ylenmääräisestä syystä, että hän tuntisi alennuksensa minun jalomielisen mennettelytapani johdosta vielä suuremmaksi.

Rouva Kauppelin: No tulkoon vaan, saahan sitten kertoa Rimpiskälleen meidän kekkereistämme. (Rientää akkunan luo ja siirtää kartiinit sivulle.) Kas näin saa Rimpiskä tuolla vastapäätä nähdä kaikki vieraamme ja on kateudesta halkeamaisillaan.

Kauppelin: Akusta, sytytä kattokruunu! — Minun täytyy miettiä pöytäpuhetta, höm.

(Ovikello soi.)

Kamreerska: Oi, rakas Augusta. Minä onnittelen teitä, herra Kauppelin, tuhannen kertaa. Saanko minä oikein sydämmestäni puristaa teidän kättänne. Ette usko, kuinka minä iloitsen teidän menestyksestänne. Koko kaupunki siitä puhuu, lyseon opettajat ovat noloja, parturi joi eilen harmissaan itsensä hutikkaan. Hän oli sellaisessa tilassa, että hänen toverinsa Viktoria hotellista palattua laskivat hänet Bärlundin vedettömään kaivoon, sieltä hänet palovartiat yöllä nostivat. Niin kertoi minulle eläinlääkäri Stumlander, joka sattumalta oli joutunut paikalle.

Rouva Kauppelin: Voi tokiinsa. Tiedätkös hyvä Sesilia, että ovat tervanneet yöllä meidän katupeilimme. Sellaiset yökulkijat pitäisi panna linnaan.

Kamreerska: Soo. Siitä minä en vielä ole kuullutkaan! Kateutta, kateutta! Mutta kyllä minä siitä vielä selvän otan, siitä pitää ilmoittaa viskaalille.

Kauppelin: Ilkityön tekijät ja kadehtijani luulivat tällä edesottamisellaan ehkä pilaavansa minun valtuusmiesiloni, mutta siinä he aivan erehtyvät, tänään, jolloin ystäväni kokoontuvat pienelle juhla-aterialle.

Rouva Kauppelin: Niin, kuules Sesilia, olemme kutsuneet vain herroja.

Kamreerska: Vain herroja?

Rouva Kauppelin: Lukuunottamatta sinua.

Kamreerska: (Itsekseen.) Eivät ole lähettäneet edes kutsukorttia, fi donc!

Rouva Kauppelin: Olimme juuri aikeissa lähettää sinulle kutsukortin, mutta koska nyt satuit paikalle, niin on se kai tarpeetonta.

Kamreerska: (Ivallisesti.) Tietysti tulee tänne tohtori.

Rouva Kauppelin: Tietysti. Hän tulee jo piankin antamaan Eveliinalle oppia. Mutta nyt tahtoisin minä sinulta kysyä neuvoa. Illalliset syödään tietysti (näyttää oikealle) ruokasalissa, mutta mitä sopisi sitä ennen tarjota?

Kamreerska: Kun minun isä vainajallani, joka oli luutnantti ja aatelismies…

Rouva Kauppelin: Sesilia hyvä, sen tiedän.

Kamreerska: Oli maakartano, oli isä vainajallani tapana tarjota jäälikööriä naisille ja seudun parooneille ja muille ylhäisille oikeata ranskalaista konjakkia, joka sitä varten oli tilattu suoraan Ranskasta. Minun isäni oli oikea ritari ja aatelismies, vaikka kateelliset poroporvarit tässä pienessä nurkkakaupungissa väittävät asian vääräksi. Mutta asia on niin, että minun isäni iso-isä saapui tänne Saksasta, mutta jollain selittämättömällä tavalla katosivat laivasta aateliset sukukirjat eikä minun isäni, vaikka hän sitä varten kävi Saksassa, löytänyt puuttuvaa sukulenkkiä, rengasta.

Rouva Kauppelin: Niin, tapahtuu se vahinko merelläkin. Kuules pappa, kun sinä olit kuvernöörin päivällisillä, mitä siellä tarjottiin ennen ruokaa!

Kauppelin: Kun minä olin kuvernöörin päivällisillä — oli tuorstaipäivä niinkuin tämäkin juhlapäivä, — tarjottiin siellä isossa salissa ruottalaista punssia pienissä hienoissa mukilaseissa.

Rouva Kauppelin: Koska kuvernöörin päivällisillä… niin meilläkin. Jestas sentään! Mistä minä nyt hankiin sellaiset lasit!

Kamreerska: Ruotsalaista punssia!

Rouva Kauppelin: Voi tätä onnettomuutta, meillä kun on vaan sekaisin viina- ja viinilaseja. Mitä nyt vieraat ajattelevat!

Kamreerska:. Augusta kulta, älä hätäänny, pormestarilla on.

Rouva Kauppelin: Lainaiskohan pormestari, rakas Sesilia?

Kamreerska: Minä käyn siellä itse puhumassa, kyllä palvelustyttö sitte tuo.

Rouva Kauppelin: Kuinka sinä olet kiltti, herttainen Sesilia, pelastit minut pahasta pulasta.

Kamreerska: Minä menen heti! Täytyyhän minun hiukan siistiytyäkin.

Kauppelin: Anteeksi, minun täytyy mennä pohtimaan puheeni kaikkia ponsia ja käänteitä. (Pois.)

Rouva Kauppelin: Niin, tule nyt hiukan ennen muita katsomaan laitoksiani!

Kamreerska: Tulen, tulen. Kuules, hyvä Augusta, en voinutkaan maksaa tänään velkaani, oli niin paljon muita menoja.

Rouva Kauppelin: Mitäs niistä.

(Ovikello soi.)

Kamreerska: (Eteisessä.) Ympäri mennään yhteen tullaan, rakas tohtori. Hihhii. Saanko auttaa? (Tulee salin ovelle tohtorin mukana.) Tietäkääs, rakas tohtori, olen jo lukenut raittiusrunonne, mainiota, kerrassaan suuremmoista!

Rouva Kauppelin: Kas kuinka se keikailee.

Kamreerska: Niin, hyvästi kaikki, iloisiin näkemiin. (Pois.)

Rouva Kauppelin: Tervetuloa, hyvä tohtori.

Keino: (Kiitellen.) Mi-minulla on kunnia, hm.

Rouva Kauppelin: Meillä kunnia on. (Itsekseen katsellen käsiään.) Kas, mistä käteni on tullut tervaan! (Ääneen.) Tulitte sopivaan aikaan, Eveliina on kotona ja on kaipaillut ruottintuntiaan.

Keino: Minulla on suuri ilo uudesta discipulastani, hän edistyy kiitettävästi.

Rouva Kauppelin: (Huutaa.) Eveliina! Täällä on tohtori.

(Eveliina tulee.)

Keino: Hm, neiti, hm, minä…

Rouva Kauppelin: Voitte istua tässä sohvassa te nuoret, minä menen kyökkiin. (Menee.)

Eveliina: Tietäkääs, tohtori, minä en ole tänään ollenkaan lukenut läksyjäni. — Mutta tohtori, kätenne on vallan tervassa, hahhaa!

Keino: Niin, hm, kun minä eilen tulin illalla kotiin, oli lukon kädensija tervattu. Joku minun discipulukseni on tämän kepposen tehnyt; voilla ja saipualla olen pessyt käsiäni, mutta terva ei vaan tahdo lähteä.

Eveliina: Sama missipulus, saapasjalkainen missi on varmaan tervannut meidän katupeilimmekin.

Keino: Hm, vai niin, hm, ikävä casus, tapaus, hm.

Eveliina: Älkää pahastuko vaikka sanon teitä tohtori missipulukseksi, se on vaan hyväilynimi.

Keino: Teillä neiti on oikeus sanoa vaikka miksi, hm. Minun etunimeni on oikeastaan Mikko, mutta kotona sanoivat minua Mikiksi, hehhee.

Eveliina: Tästä lähin sanon minä teitä Mikki Missipulukseksi.

Keino: Viehättävä veitikka! Jos te tietäisitte, neiti, kuinka minä, hm, olen yksin maailmassa kuin orpo, hm.

Eveliina: Yksin ja onneton.

Keino: Ja luvalla sanoen, kaikki tieteelliset kyvyt ovat hajamielisiä, myöskin minä olen hajamielinen.

Eveliina: Te olette tavallanne rakas.

Keino: (Aikoo nousta.) Rakas, hm, oo, neiti…

Eveliina: Hiukan itserakas, tarkoitan. Ja hajamielisyydessänne olette unohtaneet, että meillä on nyt ruotsintunti, hahhaa.

Keino: Hm, niin, alkakaamme. Mitkä ovat persoonapronominit? Minä autan: jag, ja niin edespäin.

Eveliina: Jag, du, han, hon, vi, ni, de.

Keino: Minä, sinä, ja niin edespäin. Mikä on nyt eroitus han ja hon sanojen välillä?

Eveliina: En minä tiedä, hahhaa.

Keino: Mikä on ero minun ja neidin välillä.

Eveliina: Te olette saksalainen tohtori ja minä olen oppimaton oppilas.

Keino: Hm. Eikö ole muuta eroitusta?

Eveliina: Teillä on parta mutta minulla ei ole.

Keino: Eikö neiti puvusta päättäen voi keksiä mitään eroa?

Eveliina: (Veitikkamaisesti.) Hyi tohtori, te olette häijy.

Keino: (Hämillään.) Hm, en minä mitään tarkoittanut. Otetaan alusta. Mitä on sinä ruotsiksi?

Eveliina: Du.

Keino: Aivan oikein. Mitä on ruotsiksi rakastaa?

Eveliina: Sen minä tiedän: älskar.

Keino: Sinnepäin, minä autan teitä. Accusativus persoonapronominista minä on ruotsiksi mig. Miten käännettäisiin siis: sinä minua.

Eveliina: Du mig.

Keino: Tehän edistytte. Asettakaa nyt edellisten sanojen eteen: älskar!

Eveliina: Älskar du mig.

Keino: Niin, rakastatko sinä minua. Mitä olisi siis: minä rakastan, kääntäkää aivan samassa järjestyksessä, hm.

Eveliina: Jag älskar.

Keino: Jag älskar, hm, niin tuota, minä rakastan sinua, anteeksi, hm, teitä, neiti, sillä minä…

Eveliina: Te rakas… hahhahhaa (nauraa kauvan ja juoksee huoneeseensa.)

Rouva Kauppelin: Mikä onni meidän perheellemme!

Keino: Minä, hm, rakastan, hm…

Rouva Kauppelin: Tytärtäni, minä annan teille siunaukseni, minä kuulin viimeiset sananne.

Keino: Mutta neiti nauroi, hm. Minä en ymmärrä, hm.

Rouva Kauppelin: Hän on vielä niin nuori ja vallaton ja vakaantumaton.

Keino: Kyllähän minä… mutta minun täytyy jo lähteä.

Rouva Kauppelin: Kyllä minä puhun Eveliinalle. Niin, niin, tulkaa nyt kekkereihiimme, ennen muita olette tervetullut.

Keino: Kyllä minä, en ole ajanut vielä partaani, hm. Minä kumarran. (Pois.)

Rouva Kauppelin: Muistakaa nyt jälkenne!

Rimppi. (Eteisestä.) Onkos mestari katona?

Rouva Kauppelin: Mikä mestari?

Rimppi: Mestari Kauppinen, tiemmä.

Rouva Kauppelin: Olette joutuneet väärään paikkaan.

Rimppi: Ettekö te ole Kauppiska?

Rouva Kauppelin: Mitääh!

Rimppi: Ahaa. Onkos Kauppeliini kotona?

Rouva Kauppelin: Valtuusmies Kauppeliinia kai tarkoitatte?

Rimppi: Niin. Tunteehan valtuusmieskii minun, monta kertaa nuorena miehenä kun valtuusmieskii oli hanskamaakarin sällin tytär, tanssimme me yhdessä.

Rouva Kauppelin: Oh! Anders, Anders!

Kauppelin: (tulee) Päivää, mikä asiasi?

Rimppi: Tulin sopimaan siitä ojajutusta. Minä ehdottaisin, että yhdessä kaivatamme ojan, jota myöten molempien parkkivesi juoksee järveen.

Rouva Kauppelin: Korjatkaa pois se santaläjä!

Rimppi: Siihen en voi suostua.

Rouva Kauppelin: Mutta minun mieheni määrää valtuustossa, että te saatte noukkia jokaisen santamurun.

Kauppelin: Jos minä tahdon, niin voin ajaa asiani juoksun siihen suuntaan.

Rimppi: Kävin äsken pormestarin puheilla ja pormestari sanoi, että asiasta on sovittava naapurien kesken.

Kauppelin: Sinä, sinä olet kiero mies!

Rimppi: En ole kiero, enkä väärä, mutta jaksan minä vedättää aidan eteen vielä yhden santakuorman lisää.

Rouva Kauppelin: Hävytön mies!

Kauppelin: Soh, soh, Akusta, ei niin. Tahdon jalomielisesti rangaista pahan hyvällä, koska nyt olen edistykseni kukkuloilla. Olen kutsunut sinut ilta-aterialle, tule, mutta käyttäydy kuin vieraissa ainakin! Otatko nyt santaläjän pois!

Rimppi: Perästä kuuluu sanoi torventekijä. Minä tulen. Hyvästi sinatyörskä. (Menee.)

Rouva Kauppelin: Hyi! Sellainen viimeisen päivän mies, sellainen saastainen sekotus!

Kalle: (Oikeita juhlapuvussa servietti kainalon alla.) Pormestari on lähettänyt klasia ja kukonpaisti on palanut pohjaan.

Rouva Kauppelin: Voi taivas! (Oikealle.)

Urkuri: (Perältä hännystakissa kädessä kukkavihko.) Heipä, hei! Terve viljon veikkonen! Paraimpana ystävänäsi kiirehdin onnittelemaan sinua menestyksesi johdosta. Otan osaa niin suruihisi kuin iloihisi, sillä vaikka minussa sykkii taiteilijaveri, en silti ole häilyväinen, olenhan minäkin kantanut korteni sinun suureen vaalikekoosi.

Kauppelin: Höm, hehhee, mitä ne nyt siellä vihollisleirissä?

Urkuri: Irvistävät ja itkevät ja soittavat surun hymnejä epätoivon uruilla.

Kauppelin: Sinun vertaavaisuutesi ei ole ontuvainen, hehhee!

Urkuri: Yksi soraääni on iloni kanteleessa.

Kauppelin: Mitä? Onko tapahtunut vaalissani erehdys, niin sanoakseni paljastus, höm, ei, asianhaarojen käänne?

Urkuri: En ymmärrä sinua. Ei, minä tarkoitan, että setäni kuulemma on kuoleman sairas.

Kauppelin: Vai ei sen pahempaa. Minä onnittelen, sittehän olet kohta rikas mies.

Urkuri: Niin ja sentähden ajattelin, että saisi jo se ihana aika minulle koittaa, jolloin saan sinun tyttäresi omakseni.

Kauppelin: Tiedäthän, etten ole naimaliittoa vastaan, odottakaamme asianhaarojen sitovia voimia, minun rouvani ehkä vihdoin taipuu, höm. Kas tuolta tulee Eveliina, puhu hänelle itselleen, minä menen viimeistelemään puheeni ratkaisevaa loppua. (Menee.)

Urkuri: Armas neiti, nöyrin palvelijanne.

Eveliina: Herra äänien värvääjä ja vallan hännystakissa!

Urkuri: (Tarjoo kukkavihkoa.) Saanko minä tarjota tämän. Ymmärrättekö kukkaskieltä?

Eveliina: Ah, ruusuja! Kiitos.

Urkuri: Minä näin viime yönä teistä niin ihanaa unta, teidän silmistänne tahtoisin minä selvityksen etsiä.

Eveliina: Te puhutte tänään niin kummallisesti.

Urkuri: Minä näin unta, että me soitimme nelikätisesti suuressa hopeasalissa, ja ilma oli täynnä ruusuja ja sointuja ja me keinuimme laulun laineilla ylös, ylös.

Eveliina: Pianiino myöskin?

Urkuri: Veitikka! Ja avaruudesta kaikui soiton jumalattarien kuoro: oi, armas, jos en sua saa. Katsokaa Eveliina, saanhan minä sanoa Eveliinaksi, katsokaa mitä kukkavihossa piilee!

Eveliina: (Ottaa vihosta paperin.) Nuottipaperi!

Urkuri: Siinä sävellys, jonka teille lupasin. Vuosikausia on se sävel korvissani soinut, povessani olen sitä kantanut kuin orpolasta.

Eveliina: (Lukee.) Oi, armas, jos en sua saa, niin koittaa elon surut, ma murheen virttä laulelen, soi murheen mustat urut.

Urkuri: (Lukee.) Mut jos sa mua rakastat, niin ilo surun voittaa, ja rinnassani riemuiten kultaiset urut soittaa.

Eveliina: Mutta jos mamma tämän näkee…

Urkuri: Rakas Eveliina, olkoon tämä meidän salaisuutemme.

Eveliina: Tämä tuli niin äkkiä. Minä ihan punastun.

Urkuri: Punastutte kuin ruusu. Ah, Eveliina. (Kietoo kätensä Eveliinan vyötäröille.) Taiteilijasydämmeni palavimmasta pohjasta minä sinua rakastan.

Eveliina: Ky-kysykää mammalta! Joku tulee!

Urkuri: Saanko minä siis….

Kalle: (Kulissin takaa.) Kuules Miina, sokerinuppuni, herran terttuni!

Miina: Mitäs sinä siinä rimpuilet, pöytä kaatuu.

Urkuri: Voi vietävä! Menkäämme teidän kammioonne!

(Vie Eveliinan vasemmalle; Miina ja Kalle kantaen pöytää.)

Kalle: Voi, turkanen, kuinka sinä tänään olet nätti valkosessa esiliinassas.

Miina: Ja sinä olet mustahäntäinen korppi.

Kalle: Nyit minä olen oikein herra, parempi kuin Antti sälli, eikä ole kalkkunan nenää, ei ollenkaan.

Miina: Antti puhuu hullutuksin humalassa, mutta sinä puhuit aina.

Kalle: Mutta kun minusta tulee mestari.

Miina: Vielä mun mitä. Haltiusmies tai pormestari, veussu!

Kalle: Niin sinusta tulee pormestarinna.

Miina: Se on vasta vaasasta!

Kalle: Ja minä ostan sinulle oikein alpakkahameen.

Miina: Milläs sinä ostat?

Kalle: Nips napin paikalla kuin Poukan taivaaseen pääsö, tui, tui!

Miina: Pyh! pysy kauempana!

Kalle: (Nipistää Miinaa korvasta.) Sinä olet sellainen taltiainen.

Miina: Jos et sinä, niin minä lyön sinua kuupalla päähän.

Kauppelin. (Paperi kädessä.) Arvoisa herrasväki…

Kalle: Kuules, mestari sanoo meitä herrasväeksi.

Kauppelin: Minulla on suuremmoinen ilo nähdä teitä täällä?

Kalle: Niin, mutta rouva on vallan toista mieltä.

(Miina hihittää.)

Kauppelin: Minun sydämeni on liikutettu… Mitä te täällä?

Kalle: Mestari, minä kratulieraan.

Kauppelin: Älkää häiritkö minua minun tärkeässä toimituksessani!

(Miina, Kalle pois.)

Rouva Kauppelin: (Ponsuuri kädessä.) Anders!

Kauppelin: Miksi niin tuimalla äänellä?

Rouva Kauppelin: Minä sanon vielä kerran: Anders!

Kauppelin: Mitä nyt?

Rouva Kauppelin: Koska sinä tulit kotiin yöllä klubista?

Kauppelin: Noin kello puoli yhden aikaan.

Rouva Kauppelin: Etkä poikennut mihinkään?

Kauppelin: Joko sinä taas.

Rouva Kauppelin: Taas, taas.

Kauppelin: Sanoinhan, että menimme onnistuneen vaalin jälkeen klubiin hiukan lämmittelemään.

Rouva Kauppelin: Kuinka sinä tulit kotiin?

Kauppelin: Kuljimme koreasti keskellä katua niinkuin valtuusmiehetkin tekevät palatessaan kokouksista raastuvassa.

Rouva Kauppelin: Kuinka pääsit sisään?

Kauppelin: Koitin katuovesta.

Rouva Kauppelin: Sinä valehtelet.

Kauppelin: Mutta olin hukannut avaimeni. Tästä lähin täytyy laittaa sähkökello.

Rouva Kauppelin: Sähköä sinulla on päässäsi. Mutta kuinka sinä herran nimessä sittenkin pääsit kotiin?

Kauppelin: Kiipesin portin yli, eläinlääkäri Stumlander minua auttoi.

Rouva Kauppelin: Entäs sitten?

Kauppelin: Entäs sitten, seisoin tietysti pihalla.

Rouva Kauppelin: Seisoit? Hoipertelit. Entäs sitten?

Kauppelin: Koputin kyökin akkunaan.

Rouva Kauppelin: Kyökin häh? Koputit hiljaa, tulit kuin varas yöllä omaan kotiisi.

Kauppelin: Olisiko minun pitänyt mennä sällien puolelle makaamaan.

Rouva Kauppelin: Niin, olet sinä kerran kanakopissakin maannut. Ja millaisessa siivossa sinä silloin olit, räähkä!

Kauppelin: Räähkä? Älä puhu sellaista minulle, joka olen kaupungin valtuusmies!

Rouva Kauppelin: Sinä et ole muuta kuin ontto nolla ja kurja kysymysmerkki.

Kauppelin: Akusta!

Rouva Kauppelin: Minä en ole sinun Akustasi! — ja Miina tuli avaamaan?

Kauppelin: Niin. Kukas muu!

Rouva Kauppelin: Kukas muu. Voi, minua onnetonta!

Kauppelin: Mikäs sinun on? Enhän sinua herättänyt, hiljaa kömmin vuoteeseen.

Rouva Kauppelin: Kenen vuoteeseen?

Kauppelin: Sinun tietysti. Entä sitten?

Rouva Kauppelin: Vielä häntä kysyy. Kyllä minä tiedän, Anders, sinä höyläät minun ruumiskirstuani. Mokoma perheenisä, jolla on naimaijässä oleva tytär!

Kauppelin: Soh, soh, Akusta, sinä puhut kuin unissapuhuja.

Rouva Kauppelin: Huuti! Vielä tässä teeskentelet. Mitä sanoo tästä tohtori, mitä sanoo pormestari ja koko kaupunki?

Kauppelin: Minä olen kuin pilvistä pudonnut.

Rouva Kauppelin: Sinä yötyri, aviorikkoja, sinä, sinä, oh, minä kuolen varmaan. Anders! Mikä on tämä! (Näyttää hiusneulaa.)

Kauppelin: Hiusneula.

Rouva Kauppelin: Niin, mistä se on joutunut ponsuurisi taskuun! Vastaa, äläkä kiemurtele kuin ankeriainen!

Kauppelin: Akusta kulta, en kuolemakseni tiedä.

Rouva Kauppelin: Et tiedä. Sinä olet pettänyt minua, sinä punainen pulisonkimaakari, sinä rietas pöhömaha. Ja tuommoisen rievun kanssa minä astuin vihkituoliin.

(Kauppelin peräytyy huonettaan kohti.)

Kauppelin: Pyhä isä auttakoon!

Rouva Kauppelin: Tuommoisen tuulihatun kanssa olen minä syönyt, juonut ja yöni nukkunut. Etkö sinä häpeä, eikö sinulla ole ollenkaan sydäntä.

Kauppelin: Älä, älä! Miehellä on miehen sydän.

Rouva Kauppelin: Jestas sentään. Minä toimitan sinun holhouksen alle ja minä haen sinusta avioeron.

Kauppelin: Akusta kulta!

Rouva Kauppelin: Ja tämän hiusneulan näytän minä tuomareille tuomioistuimen edessä ja ne tuomitsevat sinun linnaan.

Kauppelin: Enhän minä, enhän minä…

Rouva Kauppelin: Minä revin silmät päästäsi ja minä pyöräytän sinua tukasta pitkin lattiata niin, että sinun viheliäinen syntinen ruumiisi on mäsänä.

(Kauppelin peräytyy huoneeseen, rouva Kauppelin heittää ponsuurin Kauppeliinin silmille, Kauppelin lukitsee oven.)

Rouva Kauppelin: Isakotti! Avaa, muuten minä huudan poliisia!

Urkuri: (Ovella, viittaa Eveliinan jäämään.) Rouva kulta, mikä hätänä?

Rouva Kauppelin: Sellaisia ne miehet ovat, uneliaita ja uskottomia!

Urkuri: Mitä pahaa on miehenne tehnyt?

Rouva Kauppelin: Katsokaa tätä! (Näyttää hiusneulaa.)

Urkuri: Hiusneula, hm!

Rouva Kauppelin: Tämä neula on pistänyt puhki minun sydämmeni, tämä neula on ratkonnut sen siteen, joka oli minun ja Andersin välillä.

Urkuri: Istukaa ja rauhoittukaa, rouva!

Rouva Kauppelin: (Itku kurkussa.) Minä en enää koskaan saa rauhaa, Anders on sen murhannut. Katsokaas, tämän löysin minä hänen ponsuurinsa taskusta.

Urkuri: Hahhaa!

Rouva Kauppelin: Mitä te nauratte? Te olette samanlainen!

Urkuri: Tässä on tapahtunut hullunkurinen erehdys. Se koiranleuka Stumlander pisti tämän neulan eilen yöllä klubissa Andersin taskuun.

Rouva Kauppelin: Stumlander, se trankkitynnöri, jolla on vesinäppylä silmän alla. Onko se totta?

Urkuri: Kunniasanallani vakuutan, unohdin koko asian. Ajatelkaamme muuta? Tietäkääs, rouva, olen hommannut palokunnan soittokunnan kadulle soittamaan, olen erityisesti Andersin kunniaksi säveltänyt valtuusmiesmarssin ja Andersin palokomppania saapuu sinne soihtukulkueessa.

Rouva Kauppelin: Voi, Anders raukkaa! Katsokaas, minä en voi mitään luonnolleni, mutta nyt minä olen iloinen. Kiitos urkuri, olen saanut teistä toisen käsityksen.

Urkuri: Saatte ehkä vielä paremman käsityksen, jahka minä kerran olen director cantus.

Rouva Kauppelin: Tirehtööri! (Ovikello soi.) Hyvä herra Urkuri — toivokaamme tirehtööri, — menkää lohduttamaan Andersia, tässä harja, puhdistakaa hiukan ponsuuria! (Menee eteiseen.)

Urkuri: Sulkeudun suosioonne. (Koputtaa Kauppeliinin ovelle.) Älä pelkää, minä se olen! (Menee huoneeseen.)

Kamreerska: Tässä minä taas olen. Eihän täällä vielä ole vieraita.

Rouva Kauppelin: Jätän ulko-oven raolleen, että pääsevät muitta mutkitta sisään. Kiitos laseista, Sesilia.

Kamreerska: Ei mitään kiittämistä. Tiedätkös, Augusta, kaikki ihmiset juttelevat näistä pidoista.

Rouva Kauppelin: Tiedätkös, en ole koskaan elämässäni ollut niin iloinen kuin tänään. Istuhan sohvaan juttelemaan!

Kamreerska: Kuules, minä olen päässyt hiukan sen tervajutun perille.

Rouva Kauppelin: Noo?

Kamreerska: Pormestarin palvelustyttö, jonka veli kulkee yöllä kadulla palovartijana, kertoi, että palovartijat olivat nähneet miehen varjon, joka hiipi teidän akkunanne alta ja katosi Bärlundin taloon, missä tohtori Keino asuu.

Rouva Kauppelin: Eivätkö miestä tunteneet?

Kamreerska: Pitkä oli ollut, kadulta olivat löytäneet silmälasit, niin että kyllä poliisit ovat hyvillä jäljillä.

Rouva Kauppelin: Puhuit tohtori Keinosta. Kuules, minulla on pieni salaisuus, istuhan lähemmäiksi!

Kamreerska: Minä olen kovin utelias.

Rouva Kauppelin: Tohtori Keino kävi täällä tänään. Hän oli hiukan hämillään.

Kamreerska: Niin, meidän rakas tohtorimme on hiukan ujonlainen.

Rouva Kauppelin: Jätin Eveliinan ja tohtorin kahden saliin, mutta minä luulen, että he puhuivat muutakin kuin ruottinkieltä.

Kamreerska: Mitä kieltä, en ymmärrä?

Rouva Kauppelin: Sitä kieltä, jota kaikki osaavat, ymmärrätkö nyt? Ja tohtori sanoi minulle, että Eveliina edistyy.

Kamreerska: Tohtori sanoi minulle aivan toista.

Rouva Kauppelin: Katsos, kun minä tulin kyökistä, niin minä kuulin kaikki.

Kamreerska: Mitä, mitä sinä kuulit?

Rouva Kauppelin: Tohtori oli punainen kuin kukko ja…

Kamreerska: Ja? Sinä kiusaat minua.

Rouva Kauppelin: Ja sammalsi: minä, hm, rakastan teitä, neiti. Katsos, Sesilia, hän puhui rakkauden kieltä. Sitä minä vaan ihmettelen, miksi tohtorin kädet olivat tervassa, kun minä annoin siunaukseni.

Kamreerska: (Nousee sohvasta.) Tämä ei ole totta, tämän sinä olet keksinyt.

Rouva Kauppelin: Mika sinuun on tullut? Oletko sinä ehkä hiukan mustasukkainen?

Kamreerska: Hoo, minäkö? Eveliina tohtorille, mikä mesaliangssi! Tohtori sanoi minulle, että Eveliinalla on kalanaivot.

Rouva Kauppelin: Kalanaivot. Hillitse kieltäsi, lasareetin kampreerska!

Kamreerska: Hanskamaakarin tytär, et ole syntynyt sivistyneestä perheestä kuten minä.

Rouva Kauppelin: Kaunista sukua! Aatelissukua muka. Mihinkä ne aateliskirjat katosivat, ei niitä ole merellä eikä maalla eikä missään! Puuttuva lenkki! Taitaa puuttua jok'ainoa lenkki. Mitä jätti jälkeensä sinun sotamiehestä kohonnut isäsi? Vanhan koin syömän mahonkisängyn ja mustuneen kynttiläjalan.

Kamreerska: Älä häväise isäni muistoa!

Rouva Kauppelin: Talosta taloon sinä kuljet kuin syöpäläinen juorukello kaulassa.

Kamreerska: Mokomassa talossa olen minä käynyt, talossa, jonka hajun tuntee jo pitkän matkan päästä, talossa, jonka isännän valtuusmieshullutuksia koko kaupunki nauraa. Ehei, tohtori on liian hyvä tällaiseen ryöväripesään, tohtori on monivuotinen ystäväni, ja minä vien hänet ihan nenäsi edestä!

Rouva Kauppelin: Pidä tohtorisi, jo vakka kantensa löysi. On Eveliinalla rikkaampiakin kosijoita. Mutta kuules, rakas herttainen Sesilia, maksahan pois ne pikkuvelkasi! Maksan, maksan, huomena maksan, jopa kai!

Kamreerska: Maksan vaikka tänä iltana, sillä minulla on hienoja, varakkaita ystäviä. Luuletko, että täällä enään kukaan kunnon ihminen käy! Tyytykää te matami Kauppiska vaan Rimpiskän seuraan!

Rouva Kauppelin: Lasaretin rotta, muistatko kuinka huonoa ruokaa sinun miehesi antoi sairaille? Kuolivat raukat, ja sinun miehesi oli menettää virkansa, luuletko, ettei sitä tiedetä!

Kamreerska: Minä haastan sinut käräjiin kunnian loukkauksesta, kyllä vielä näet. En ikinä enää avaa näitä ovia.

Rouva Kauppelin: Ei ole väliä.

Kamreerska: Hyi!

(Menee kiireesti ovesta.)

Urkuri: (Ovella.) Eveliina!

Eveliina: (Toisella ovella.) Missipulus, missi, kissi, kis, kis!

Urkuri: Leskirotta missin ottaa, hus, hus!

Rouva Kauppelin: (Huomaamatta.) Hyi!

Urkuri: No kerrankin sai kamreerska kuulla kunniansa. Sen hän ansaitsee, vanha juorukello.

_Rouva Kauppelin_t Haukkui kuin sylikoira, kun ei ruokaa saa. Siinä sai osansa Anders ja Eveliina ja kaikki. Sanoi tohtorin sanoneen, että Eveliinalla on kalanaivot. Mutta sen minä sanon, ettei Eveliina enään tarvitse mitään latinaruottia.

Eveliina: Mieluimmin minä menisin talouskouluun.

Urkuri: Taisi olla kuin ketun ja pihlajamarjojen, kamreerskahan hyppää tohtorin kintereillä aamusta iltaan.

Rouva Kauppelin: Eveliina on liian hyvä sille kirjatoukka friiarille, jolla ei ole muuta kuin vanha kirjakaappi ja vanhoja lukuvelkoja.

Urkuri: Rahojanne hän vain kosi, sitä vastoin tunnen toisen, joka ei rahoja katso, vaan on katsonut syvään Eveliinan silmiin.

Rouva Kauppelin: Tarkoitatteko… Kaikesta huolimatta ei kampreerskan kiukku saa häiritä tämän illan iloa. Kohtahan jo vieraatkin saapuvat. Eveliina, eihän sinulla ole uutta kultasolkeasi, joudu!

(Eveliina pois.)

Urkuri: Teidän tyttärenne on ihastuttava, Tuollainen silmälasiherrako hänet nappaisi, se olisi rikos luontoa vastaan.

Rouva Kauppelin: Silmälasiherra, niin. Kuulkaas, palovartijat löysivät kadulta silmälasit, olikohan ne tohtorin omat?

Urkuri: Kuulin kellosepältä, että tohtori oli ostanut uudet "silmät".

Rouva Kauppelin: Ahaa, nyt selviää minulle kaikki, tohtorin kädet olivat tervassa… silmälasit… Bärlundin talo… pitkä mies. Tohtori on tervannut meidän katupeiliimme, selvä kuin päivä. Ja sellaiselle olin tyttäreni antaa.

Urkuri.: Vanhan miehen vanhoja ylioppilaskujeita, hahhaa!

Rouva Kauppelin: Ja kampreerska on ollut yksissä juonissa.

Urkuri: Kunnioitettava rouva Kauppelin. Tahdon puhua teille vakavia asioita. Minun setäni on kuolemaisillaan ja tiedättehän, että hänen kuoltuansa voin perustaa sievän kodin. Tarvitsen itselleni vain kodin haltijattaren ja olen löytänyt sen teidän tyttäressänne, hänen suostumuksestansa olen melkein varma.

Rouva Kauppelin: Tämä tuli niin odottamatta.

Urkuri: Olen teitä aina kunnioittanut kuin äitiä, ja miehenne herra valtuusmies on parain ystäväni, hän on minun puolellani.

Rouva Kauppelin: Anders raukka, mitähän hän nyt ajattelee!

Urkuri: Eräässä isossa kaupungissa on minua kehoitettu hakemaan lukkari-urkurin paikkaa ja…

Rouva Kauppelin: Ja voitte päästä tirehtööriksi.

Urkuri: Niin luulen.

Rouva Kauppelin: Ennemmin annan minä tyttäreni teille kuin tohtorille.

Urkuri: Joka on Saksassa leivottu eikä meidän kotimaisten tohtoriamme vertainen.

Rouva Kauppelin: Niinkö. Siinä tapauksessa — ja tohtorin kiusaksi ja kampreerskan mieliharmiksi…

Urkuri: Minä pyydän ja rukoilen, onneni siitä riippuu.

Rouva Kauppelin: Minä suostun.

Urkuri: Oi kiitos… äiti. Te olette parain ihminen, minkä tunnen.

Rouva Kauppelin: Ja Anders saa julaista kihlauksen ennen illallista. Mutta menkäämme Andersin luo! Varmaankin hän on kovin suruissaan. (Koputtaa ovelle.) Anders rakkaani, kulta ukkoseni! (Urkuri ja rouva Kauppelin menevät.)

(Stumlander ja Keino peräovella kursaillen.)

Stumlander: (Hiukan liikutettuna.) Herra raittius, menkää te ensin, minä olen vaan eläintohtori!

Keino: Hm, minä. Ei menkää te ensin, minä olen nuorempi, hm!

Stumlander: Mennään molemmat yht'aikaa.

(Rimppi ja Jokinen tulevat jälessä.)

Rimppi: Kauppeliini on hännystelijä ja puoskari. Ja hän rykii ihan niinkuin tohtori tekee.

Jokineni: Älä moiti miestä, joka ei ole itseänsä puolustamassa!

Rimppi: Taidat kärkkyillä Eveliinaa, koska niin puolustat.

(Saapuu muita vieraita.)

Ensimmäinen vieras: Kovin täällä karvarikulmalla on paha haju.

Toinen vieras: Mutta minä olen kuullut, että parkkihaju on terveellistä keuhkoille.

Keino: Kuten sanoin, väkijuoma on juurineen, mätähaavoineen hävitettävä ja poltettava, se on paisuke, joka…

Stumlander: Viina ja raittius riippuvat toisistaan. Raittiusseura saa vuosittain suuren osan viina-anniskelun voittorahoista, siis kuta enemmän juodaan, sitä enemmän edistetään raittiutta. Minä puolestani olen koittanut hävittää väkijuomia niin paljon kuin olen voinut.

Keino: Kauniisti sanottu. Minä otan esimerkin omalta alaltanne. Eikös ole kamalaa, kun markkinamiehet kaatavat viinaa hevosen korviin!

Stumlander: Kamalaa, kamalaa. Pitäisi perustaa juoppojen hevosten parantola.

(Kauppelin, Rouva Kauppelin, Eveliina, urkuri tulevat saliin.)

Kauppelin: Höm, rakkaat ystävät ja vieraat, minä tervehdin.

(Kättelyä ja onnittelua, senjälkeen pitempi äänettömyys.)

Ensimäinen vieras: Taitaa tulla kylmä ilma.

Toinen vieras: Itä hiukan ruskotti aamulla.

Kauppelin: Missähän pormestari ja tukkukauppias viipyvät?

Rouva Kauppelin: (Menossa kyökkiin.) Kas herra tohtori, en huomannut, eihän kätenne olekkaan tervassa ja teillä on ihan uudet lasisilmät, niillä näette kai nyt yölläkin kadulla lukea.

Keino: Hoc est mirabile. Hän puhuu ihmeitä, hm.

Kauppelin: Rimppi, tässä kunnian valaistuksessa annan minä kaikki anteeksi ja rakentakaamme nyt ystävyyden muuria.

Rimppi: Mutta ei sannasta, niinkö?

Rouva Kauppelin: Kuinkas Rimpiskä jaksaa, voi, minä unohdin lähettää kutsukortin. (Menee oikealle.)

Rimppi: Perästä kuuluu, sanoi torventekijä.

Urkuri: Kas, kuinka tohtori mulkoilee ympärilleen kuin märkä varis aidan seipäällä, hahhaa!

Eveliina: Missipulus, hahhaa!

(Kalle ja Miina tarjottimineen, Rouva Kauppelin.)

Rouva Kauppelin: Olkaa niin hyvät, tyytykää siihen, mitä meidän yksinkertainen talomme voi tarjota!

Keino: Seuran vuoksi teen minä tämän pienen poikkeuksen.

Stumlander: Huit rumpsis! Olisipa tämä edes konjakkia.

(Kaikki kilistelevät.)

Urkuri: Maljasi, Eveliina.

Jokineni: Kiitos, minä en nauti väkijuomia.

Stumlander: (Nykien Keinoa.) Pitäkää nyt jo se puhe!

Keino: (Nousee seisomaan.) Jo Cicero (lausuu kikero) aikoinaan piti mainiot puheensa Catilinaa vastaan, hm, toisin sanoen pahetta vastaan; minä en ole mikään Cicero, mutta yhteiskunta on suunnilleen pysynyt samana. Nykyaikainen Catilina on vesikansan vastustuspuolue. Tapauksien sitova voima ei Rooman aikojen jälkeenkään ole voinut parantaa yhteiskunnallisia ruttohaavoja, hm…

Rimppi: Tohtoriltahan se Kauppelin varastaa sanansa.

Jokineni: Minäkin olen raittiusmies, mutta Keino pilaa mielestäni lörpötyksillään hyvän asiamme.

Keino: Kuten muinoin tribuuni Rooman torilla seisoo tänään joukoissamme mies, lääkäri niin sanoakseni, joka uutteruudellaan, hm, pelkäämättömyydellään, hm, sankariudellaan, hm, on koittanut sanalla sitoa ja toiminnan karboolivedellä parantaa potevan kaupunkimme mätähaavoja.

Stumlander: (Puoliääneen.) Eikös parkkivedellä!

Keino: Nyt kun hän on unus patrum urbis, on yksi kaupunkimme isiä, toivomme, hm, että hän yhä suuremmalla sankariudella jatkaa alotettua työtään. Minä juon hänen maljansa.

Stumlander: Vedessä, fyi fan, sillä tämä punssi on kuin vettä.

Keino: Minä kumarran.

Stumlander: Eläköön raittivuus!

Rouva Kauppelin: Herra Stumlander, nyt ette ole hiusneuloja poimimassa.

Kauppelin: (Rykien.) Höm. Arvoisa herrasväki, minä, minä… Asianhaarojen pakotuksesta ja vaikutuksesta olen minä ylöttynyt siihen asianomaiseen asemaan, jossa tahdon uhrata henkeni ja yritteliäisyyteni rakkaan kaupunkimme ylösrakennukseksi. Tämän sanon minä torjuakseni tohtori Keinon kauniit, oppineet sanat, höm. Minä olen puhunut, höm. Ja samalla saan minä sen arvaamattoman kunnian ilmoittaa, että minun tyttäreni…

Kamreerska: (Ilmestyy äkkiä peräovelle.) Suokaa anteeksi, taisin unohtaa tänne sateenvarjoni, onko tämän talon numero seitsemänkymmentä seitsemän?

Kauppelin, Rouva Kauppelin, Urkuri, Eveliina: Kampreerska!

Kamreerska: Saako astua sisään? Minä onnittelen seitsemänkymmentä seitsemän kertaa.

Rouva Kauppelin: Kuka rouva on?

Kamreerska: Minun nimeni on: paha uutinen. (Kaikki nauravat.) Kuulkaas, herra valtuusmies, numero seitsemänkymmentä seitsemän on äänestänyt itseään. Pormestarinna sanoi, että pormestari oli sanonut, että Kauppelin on antanut äänensä itselleen.

Kauppelin: (Hämmästyneenä.) Mi-mitä! Kuka sen voi todistaa.

Kamreerska: Tässä kaupungissa ei ole kahtakymmentäkolmea ääntä kellään muulla kuin Kauppeliinilla, siitä saivat kiinni!

Kauppelin: (Peräytyen.) Oh, miksi piti tämän tulla juuri nyt.

Kamreeska: Ja parturi aikoo tehdä valituksen.

Kauppelin: Minä en todellakaan tiedä, kuinka se tapahtui, pöydälläni oli kaksi vaalilippua, Virtanen ne varmaankin sekoitti.

Urkuri: Minäkö? Vastaatkos sinä sanoistasi!

Kamreerska: Älkää kiivastuko, herra virrenvetäjä — olette minua panetellut — teidän köyhä mökkiläissetänne nousisi haudastaan.

Rouva Kauppelin: Mitä minä kuulen!

Urkuri: (Änköttäen.) Mi-minulla on toinen setä Amerikassa.

Kauppelin: Minä en koskaan anna sinulle tytärtäni ja maksa jo pois entisetkin velkasi!

Urkuri: Viis tyttärestäsi, pilaisi soraäänillään koko elämäni.

Eveliina: Hyi, minä en ole teitä koskaan rakastanut! Pois minun silmistäni!

Kamreerska: (Tarttuu Keinoon.) Tulkaa pois, rakas tohtori, olette joutunut väärään seuraan!

Keino: Hm, todellakin, nyt muistan, minun discipuluksillani on huomenna koekirjoitus ex tempore, minun täytyy, minä kumarran!

Rouva Kauppelin: Ulos harakka!

Kamreerska: Hahhahhaa!

(Taluttaa Keinon peräovesta.)

Urkuri: Mi-minä myöskin, kiireellisiä tehtäviä, nöyrin palvelijanne! (Menee.)

Rimppi: Minun on nälkä. (Menee.)

Stumlander: Hik, minä menen Viktoriaan tuutingille!

(Menee, muut vieraat seuraavat.)

Jokineni: Kun talo sortuu, niin hiiret pakenevat.

Kauppelin: Mikset sinäkin lähde?

Jokineni: Kuules Antti, olen sinulle aina sanonut: parempi mustana nahkurina kuin herrojen pilkan valkoisena maalitauluna.

Kauppelin: Mikä häväistys, mikä häväistys!

Rouva Kauppelin: Jestas sentään kun minua sapettaa, tuli tässä ihan turhaan hommattua niin paljon ruokaa.

(Puhaltaa kynttilät sammuksiin. Kalle ja Miina tuovat tarjottimia ja lasia.)

Kalle: Miina, menes sinä erellä!

Miina: Ei, menes sinä!

Kalle: Talitiainen!

Miina: Västäräkki! Kuulkaas rouva, minä tiärän kuka tervas peilin, parturin poika sen teki.

Rouva Kauppelin: Emme tarvitse enään mitään.

Kalle: Mestari! Ei kun herra haltiusmies. Turkin pippuri, Antti on taas emäpletkassa, se putos äsken parkkitiinuun.

Kauppelin: Uikoon siellä kunnes selviää! (Kalle ja Miina jäävät töllistelemään.) Oh, höm, höm! Mutta kerran minä vielä yritän. Kerran minullakin on äänivalta.

Rouva Kauppelin: Sinä et yritä enään mitään, vaan menet koreasti nukkumaan, sillä tästälähin on minulla äänivalta talossa.

Kauppelin: Soh, soh, mammakulta… Kuules, (kadulta kuuluu palokunnan räikeä marssi) tämän piti tapahtuman samanlaisena päivänä kuin silloin, kun pappa oli kuvernöörin päivällisillä.

(Soitto paisuu.)

Rouva Kauppelin: Tämä on kauheata!

Kauppelin: Jukukliut!

(Pistää sormensa korviin, Rouva Kauppelin tekee samoin.)

Rouva Kauppelin: Hiljaa! Kuvernöörin päivälliset!

(Pui akkunasta nyrkkiä soittajille.)