SISÄLLYS: (continued 2)

Ja tunnen heti huojennusta. Enhän ole missään suhteessa muita huonompi. Ovathan muut sitä, mitä näyttävät olevan. Miksi en minäkin olisi se, miltä näytän!

Ja jo taas olen isänmaallinen, kaikkea hyvää harrastava kansalainen. Jo häämöittää minulle taas tulevaisuus ja tuo varsinainen, oikea elämä siellä!

Mutta vaikka kauhistuksen jäljet ovatkin näin helposti silitetyt, niin painuu niistä kumminkin mieleen tieto, että täytyy ennen tai myöhemmin päästä semmoisista elämäntavoista, jotka ovat jyrkimmässä ristiriidassa sekä oman kuvan että tulevaisuuden kanssa,—tieto, että minun täytyy ikäänkuin ennättää kuvani, päästä sisällisesti siihen, miksi annan itseni ilmi ulkonaisesti. Minussa elää koko ajan toivo, että minä kaikessa hiljaisuudessa ja kenenkään näkemättä voitan pahat tapani,— ennenkuin kukaan joutuu osoittamaan minua sormellaan ja sanomaan: katsokaa tuota, hän ei olekaan sitä, mitä hänestä luulimme; ei hän kelpaa mihinkään! Se, etten tehnyt parannusta, ei riippunut siitä, etten olisi tahtonut sitä tehdä, vaan siitä, etten voinut. En voinut, enkä tahtonut tunnustaa, etten voinut. Sillä jos olisin tunnustanut, niin olisin sortunut tieltäni ja myöntänyt, että olen väärässä ja valheellisessa elämässä.—Minä siis kuvailin, että voin parantua, jos vaan oikein tahdon. Ja vaikka tiesin, että olin lukemattomia päätöksiä tehnyt ja yhtä lukemattomasti niitä rikkonut, eli minussa kuitenkin semmoinen kuvailu, että jos oikein tahtoisin, niin kyllä voisin pitääkin päätökseni. Enkä sentähden, päättäessäni, koskaan uskaltanut päättää nimenomaan niinkuin tämä nyt olisi ollut juuri se oikea, lopullinen päätös,—sen varalta, että minulla olisi se lopullinen vielä jäljellä, jos rikkoisin nytkin.—Kuinka mieletöntä, ja samalla kuinka tuttua!

Huomautan vieläkin, että tämä hyväänpyrkiminen ei suinkaan saanut eikä tarkoittanut saada minua horjahtamaan uskostani omaan tulevaisuuteen ja koko siihen elämään, jonka olin itselleni suunnittanut. Se koski vaan minun ominaisuuksiani tähän tulevaisuuden onneen pyrkiessä. Onnistuakseni minulle oli tarpeen tapojen siisteys, tarkkuus, säännöllisyys elämässä ja niin edespäin. Mutta uskoni varsinaisiin elämän tavoitteluihin, siihen, että minun täytyi kilpailla hyvätuloisiin paikkoihin päästäkseni, että minulla täytyi olla vireellä joka jänne, hereellä joka hermo voidakseni valppaasti valvoa etujani ja pitää puoliani tässä kilpailussa,—se usko oli yhtä horjumaton aina. Näitä asioita olisin voinut panna kysymyksenalaisiksi yhtä vähän, kuin väittää valoa pimeäksi.

Mutta nyt, vietettyäni rauhallisen kesän maalla, omaisten seurassa, ja syksyn jo tultua, minä ensi kerran tunsin jonkinlaisen aivan itsenäisen tarpeen siveellisesti muuttua,—ikäänkuin riippumatta siitä, että tämmöinen muutos olisi ollut käytännöllisistä syistä hyödyllinen ja välttämätön.

Mielen täytti jokin outo alakuloisuuden tunnelma, joka viihdytti ja tuntui lämmittävän.

Muun muassa minä silloin päiväkirja-kirjoituksen tavoin kirjoitin pienelle paperiarkille muistiin muutamia ajatuksia omasta itsestäni ja elämästäni. Jos paperi olisi tallella, jäljentäisin sen tähän semmoisenaan;—mutta se on hukkaantunut tai lienenkö sen hävittänyt.

Koetin siinä olla ehdottoman rehellinen itseäni kohtaan. Koetin kaikin voimin kiinnittyä vaan totuuteen. Mietin kauan silmät ummessa ja käsi silmillä. Säälimättä tunnustin elämäni tarkoituksettomuuden, oman luonteeni höllyyden, kaiken lujuuden puutteen tahdossani; kirjoitin siitä, kuinka monasti olin päättänyt toden teolla ryhtyä työhön itseni kanssa ja kuinka olin aina tehnyt tyhjäksi edelliset päätökseni; kirjoitin, että olin kehittynyt pahaksi, ilkeäksi olennoksi, että vaivasin ympäristöäni olematta sille miksikään avuksi tai iloksi. Mutta jatkoksi kirjoitin usein tuntevani, että minä oikeastaan, syvimmässä itsessäni, en ollutkaan niin paha; että minussa oikeastaan olisi ollut paljon taipumusta hyvään. Muistan erityisesti kirjoittaneeni jotenkin näin:—»Joskus tuntuu kuin olisi jumala minusta aikonut ihan toista kuin mitä nyt olen. Minusta tuntuu, että jos aina koettaisin olla hyvä, niin pääsisin vieläkin tietämään mitä Hän on minusta aikonut.»

Mutta muistan myöskin, että kirjoittaessani minä samalla en voinut karkoittaa mielestäni jonkinlaista levottomuutta, joka kasvoi sen mukaan, mitä rehellisempi koetin olla, mitä avonaisemmin syventyä todelliseen itseeni. Tämä levottomuus tuli siitä, että pelkäsin paperilapun voivan joutua jonkun syrjäisen nähtäväksi ja minä olisin tahtonut sitä tallettaa muistiksi siitä, kuinka nyt ajattelin ja tunsin. Kirjoittaessani sentähden samalla mietin, minne sen piiloittaisin: päivällä pitäisin povitaskussa ja yöksi panisin tyynyn alle.—Sillä en olisi mistään hinnasta sallinut kenenkään saavan tietää, että minä, partasuu juristi, ajattelin itsekseni niin lapsellista, kuin että »jospa aina koettaisin olla hyvä!» Mikään asia ei olisi voinut olla minulle masentavampaa ja saattaa minua enemmän hämilleni.

Salaisesti minä kumminkin päätin käyttää hyväkseni tätä harvinaista tunnelmaa.

»Jospa perustuisin siihen ja juuri nyt tekisin tuon viimeisen, lopullisen päätökseni,—nyt, ennenkuin olen jälleen tullut vastatusten ulkomaailman kanssa!»

Juuri tämä tunnelma teki, että nykyinen päätökseni saattoi tulla niin erilaiseksi, kuin kaikki entiset, että nyt saattoi syntyä entisiä vakavampi, perusteellisempi ja voimakkaampi päätös. Juuri tätä tunnelmaa minä siis en saanut päästää käsistäni. Ja minä ryhdyinkin aivan erikoiseen toimenpiteeseen sen säilyttämiseksi ja tehdäkseni sen, jos mahdollista, vielä herkemmäksi.

Koetin siinä tarkoituksessa lähestyä Jumalata.

Siinä se oli tuo vanha lapsuuden suhde Jumalaan aivan entisellään. Eivät mitkään ateismit olleet sitä vähimmässä määrässäkään muuttaneet. Aivan niinkuin minulla ei olisikaan ollut suippopäistä partaa ja ylläni kiiltävää verkatakkia, eikä koko tuota elämää levottomine pyrkimyksineen. Kaikkien muiden kokemuksieni kasvaessa oli tämä suhde Jumalaan yksin jäänyt siksi, mitä se oli ollut lapsena ollessani.

Enkä minä mitenkään osannut puhutella Jumalaa nyt niinkuin minusta aikaihmiselle olisi sopinut.

Eriskummainen oli tämä mielentila. Kun vaan koetin rukoilla, vetäytyi Jumala pois, eikä ollut enää läsnä, ja minä olin kadottamaisillani koko tunnelman.

Miksi, miksi hän ei voinut tehdä tätä tunnelmaa ikuisesti kestäväksi! Jos kerran sen pysymisestä riippui kaikki!

Juuri tätä kysymystä hän tosin kutsuikin minua ratkaisemaan, aivan niinkuin ennen muinoin sitä kysymystä, miksi Jumala ei voinut muuttua minulle pääasiaksi ja hänen ilmakehänsä ei voinut ympäröidä minua aina.

Mutta minulla ei nyt ollut aikaa syventyä tähän kysymykseen. Aivan niinkuin ennen muinoin minä vaan nytkin tein hänelle lupauksen, että tahdoin vihdoinkin oikein koettaa päästä kaikesta siitä, mikä minun tulevaisuudelleni ja aikeilleni voisi olla vahingoksi. Ja niinkuin silloin, niin nytkin, minusta tuntui, että Jumalan olisi ollut syytä olla ainakin johonkin määrin tyydytetty kauniisiin lupauksiini ja siis minua hyvissä pyrinnöissäni tehoisasti auttaa.

* * * * *

Jos rukoukseni muistutti minulle lapsuuden aikoja, niin oli tässä toinenkin asia, joka minulle samaa muistutti.

Se, ettei Jumala nytkään rukoustani kuullut.

Sillä jo muutaman päivän kuluttua minä olin kaikin puolin rikkonut tämän näin erikoisesti valmistetun lopullisen päätökseni.

Olin senjälkeen kahdenvaiheilla, oliko minun purskahtaminen hillittömään itkuun, vai oliko minun pitäminen koko asiata ikäiselleni miehelle sopimattomana lapsellisuutena, joka ei ainoastaan ollut muilta tyystin salattava, vaan minun itsenikin mitä pikemmin pyhittävä pois muististani.

12.

»Kristuksen opin henki».

Eräänä syysiltana, palattuani kaupunkiin käräjiltä, istahdin äidin huoneeseen ja aloin selailla hänen pöydällään olevia kirjoja. Tolstoin teokset olivat siinä, kuten sopii arvata, valtavana enemmistönä.

Näistä huomasin yhden, jota en ennen ollut nähnytkään. Se oli vaan pieni vihkonen, ruotsalainen käännös Leo Tolstoin kirjasesta »Kristuksen opin henki».

Ensin herätti uteliaisuuttani seuraavat kohdat siinä:

»Juutalaiset, jotka pitivät itseänsä oikeauskoisina, palvelivat ulkonaista Jumalaa, maailman luojaa ja herraa.

»Heidän arvelunsa mukaan oli tämä Jumala tehnyt liiton heidän kanssansa, jossa hän oli luvannut heitä auttaa ja he häntä palvella. Ensimmäisiä ehtoja liitossa oli sabatin noudattaminen. Jeesus sanoi: »Sabatti on inhimillinen laitos. Ihminen, joka elää hengessä, on yläpuolella kaikkia ulkonaisia menoja. Sabatin noudattaminen, kuten kaikki muutkin ulkonaisen jumalanpalveluksen menot, sisältää erehdyksen. Me emme saisi tehdä mitään sabattina, mutta hyvä työ on tehtävä milloin hyvänsä, ja jos sabatti estää hyvästä työstä, niin on sabatti selvästi erehdys.»——

»Senjälkeen hän vaelsi Jerusalemiin, pyhänä pidettyyn kaupunkiin, ja astui temppeliin, jota sen ajan oikeauskoiset pitivät Jumalan asuntona. Ja siellä hän sanoi, että ihminen oli tärkeämpi kuin temppeli, ja että lähimmäisensä rakastaminen ja auttaminen oli ainoa välttämätön. Jeesus sanoi myöskin, ettei ole välttämätöntä palvella Jumalaa jossakin määrätyssä paikassa, vaan että meidän on palveleminen Jumalaa teossa ja hengessä, mikä on ihmisen tieto lapsisuhteestaan ikuiseen Henkeen, jota ei voi nähdä eikä näyttää.»

»Temppelit ovat tarpeettomia asioita, sillä todellinen temppeli on rakkauden siteillä kokoonpantu maailma, ja ulkonainen jumalanpalvelus on sekä väärä että vahingollinen kun se antaa aihetta pahoihin töihin, kuten juutalaisilla, jotka vaativat murhaa ja velvollisuuksien laiminlyömistä vanhempia kohtaan. Joka on tarkka noudattamaan ulkonaisia menoja, tulee sitäpaitsi helposti tyytyväiseksi itseensä ja unohtaa rakkaudentöiden tekemisen.»

Minä luin nämä paikat ääneen niille, jotka istuivat huoneessa ja huomautin, kuinka tässä oikeastaan oli sanottu ulkonaisesta jumalanpalveluksesta ja muista kirkonmenoista juuri samaa, mitä mekin aina olimme niistä ajatelleet ja mistä meitä oli syytetty jumalattomiksi.

Mutta kun sitten luin eteenpäin, hajotti kaikki muut ajatukset tieltään suuri henkinen valo, joka aavistamattani täytti sieluni, joka ei voi enää sieltä sammua, joka on antanut minulle ikuisen elämän tiedon.

En voi sanoin kuvata, en voi löytää kyllin elävää lausetta ilmaistakseni sitä, mikä minuun heräsi kun ensi kerran koko sielullani ymmärsin Kristuksen ilmoittaman elämänviisauden, että minulla on henkinen Isä, jonka tahdon voin tuntea itsessäni,—jonka tahdon seuraaminen on minun elämäni ainoa tarkoitus.

Tahtoisin tähän paikkaan, tähän paperille panna kaikki yhtaikaa, koko sydämmeni jokaisen nähtäväksi.

Sillä kun koetan kuvata suhdetta Jumalaan, joka minussa nyt niin aavistamatta syntyi, tuntuivat kaikki sanat elottomilta. Siitä leviävä valo on niin erikoinen ja niin suuri, että kaikki kirjalliset apukeinot tahtovat olla riittämättömiä, aivan niinkuin maalaajan käytettävänä olevat värit ovat riittämättömiä esittämään kankaalle keskipäivän aurinkoa.

Kun en siis voi kuvata tätä valoa osoittamalla sen keskukseen itseensä, täytyy minun koettaa antaa elävä kuva sen voimasta osoittamalla sen valaisemiin esineisiin.—Näin ollen lukija voi saada jotakuinkin kokonaisen käsityksen tästä heräämisestä vasta sittenkuin olen laveammin kuvannut valaistut pääesineet. Ja lähtiessäni siis tavallisilla rauhallisilla sanoilla selittämään tätä uutta suhdetta Jumalaan, tunnen voivani onnistua ainoastaan siinä tapauksessa, että lukija oman totuudentietonsa avulla tahtoo itse nähdä, mitä minun vaillinaisten viittausteni takana on.

* * * * *

Ensiksikin minun täytyy koko laajuudessaan ottaa tähän ne kohdat mainitusta Leo Tolstoin kirjasesta, joilla oli ratkaiseva vaikutus käsitykseeni Kristuksen henkilöstä ja opista. Nämä kohdat ovat mielivaltaisesti temmatut siitä yhteydestä, missä ne alkujaan ovat, mutta minä toivon, että johtava ajatus ei sittenkään mene lukijalta hukkaan.

»Jeesus sanoi opetuslapsillensa: Ihmisen oikea ravinto on Isän tahdon täyttäminen, ja tämän tahdon täyttäminen on aina mahdollista. Koko meidän elämämme on niitten elävien hedelmäin kokoomista, jotka Isä on meihin istuttanut. Nämä hedelmät ovat se hyvä, minkä teemme muille.»

Meillä ei ole mitään odottamista; meidän elämämme täytyy olla keskeytymätön rakkaudentyö kanssaihmisiämme kohtaan.

Ruumiin kuolema ei voi olla mitään pelättävää ihmiselle, joka on antautunut Isän tahdon alaiseksi, sillä hengen elämä ei riipu ruumiin kuolemasta. Jeesus sanoo, että se, joka uskoo hengen elämään, ei tarvitse pelätä mitään.

Jeesus sanoi, että joka tahtoo saavuttaa totisen elämän, mikä on Isän tahdon täyttämisessä, hänen on ennen kaikkea luopuminen omista persoonallisista toivomuksistaan. Hänen ei ole ainoastaan luopuminen halusta järjestää oma elämänsä oman toivonsa mukaan, vaan myöskin milloin hyvänsä oleminen valmis kestämään kaikennäköisiä kärsimyksiä ja kieltäymyksiä.

Joka tahtoo järjestää ruumiillisen elämänsä oman toivonsa mukaan, hän tärvelee totisen elämän, joka on Isän tahdon täyttämistä.

Todellinen elämä Isän tahdon täyttämisessä ei ole se elämä, joka on mennyt, ei myöskään se, joka tuleva on, vaan nykyisen hetken elämä, mitä jokaisen on tehtävä nyt. Tästä seuraa, ettemme koskaan saa lakata ponnistamasta saattaaksemme tämän elämän täytäntöön. Ihmisten tehtävä ei ole huolehtia menneestä tai tulevasta elämästä, vaan siitä elämästä, joka on kunakin nykyhetkenä, ja tämän elämän kestäessä täyttää kaikkien meidän Isämme tahtoa. Jos he päästävät käsistänsä tämän elämän, jättämällä täyttämättä Isän tahtoa, eivät he voi enää saada sitä takaisin. Vahti, joka on pantu yötä valvomaan, ei täytä tehtäväänsä, jos hän nukkuu, vaikkapa vaan hetkeksikin, sillä juuri tänä hetkenä voi varas tulla. Ihmisen on senvuoksi paneminen kaikki voimansa liikkeelle nykyistä hetkeä varten, sillä Isän tahdon täyttäminen voi tapahtua vaan nykyisyydessä. Isän tahto on kaikkien ihmisten elämä ja onni. Senvuoksi on hänen tahtonsa täyttäminen kaikkien ihmisten eduksi. Ainoastaan ne, jotka hyvää tekevät, elävät. Tehdä hyvää ihmisille (nykyisenä hetkenä), se on elämä ja yhdistää meidät yhteisen Isämme kanssa.

Vastaukseksi juutalaisten pyyntöön, että hän todistaisi oppinsa totuuden, sanoi Jeesus todistuksen olevan sen, ettei hän opettanut omasta itsestään, vaan kaikkien yhteisestä Isästä.

»Minä opetan sitä, mikä on hyvää kaikkien ihmisten Isän edessä ja mikä siis on hyvää kaikille ihmisille. Tehkää mitä minä sanon, täyttäkää minun viisi käskyäni, ja te näette, että mitä sanon on totta. Näiden viiden käskyn täyttäminen vapauttaa maailman pahasta, ja käskyt ovat tosia. Selväähän on, että joka ei julista omaa personallista tahtoansa, vaan sen, joka on hänet lähettänyt, hän julistaa totuutta. Mooseksen laki opettaa ihmistahdon täyttämistä, ja senvuoksi se on täynnänsä ristiriitaisuuksia. Minun oppini käskee Isän tahdon täyttämistä, ja siksi se kaikessa johtaa samaan päätökseen.»

Juutalaiset eivät häntä ymmärtäneet, vaan vaativat ulkonaisia todistuksia siihen, että hän oli Kristus, josta puhuttiin ennustuksissa. Tähän hän vastasi: »Älkää koettako saada tietää, kuka minä olen, taikka ovatko teidän profeettanne kirjoittaneet minusta vai eivät, vaan pankaa minun oppini sydämmellenne ja mitä minä sanon yhteisestä Isästämme. Minua, ihmistä, ei tarvitse uskoa, vaan uskokaa mitä minä sanon kaikkien meidän yhteisen Isämme nimessä.»

»Mitään ulkonaista todistusta siitä, mistä minä olen tullut, ei ole tarpeen, vaan ainoastaan että te seuraatte minun oppiani. Joka sitä seuraa, saavuttaa totisen elämän. Ei voi löytyä mitään todistusta minun oppini totuudesta. Se on valoa, ja niinkuin valoa ei voi valaista, niin ei voi todistaa sen totuutta, mikä on totta. Minun oppini on valoa, ja jokainen, joka sitä näkee, hänellä on valoa ja elämää, ja hänelle ovat kaikki todistukset hyödyttömiä. Mutta joka pimeydessä on, hänen täytyy päästä valoon.»

Mutta juutalaiset kysyivät häneltä uudestaan, kuka hän oli lihassa. Hän sanoi heille: »Minä olen, mitä olen alusta teille sanonut, ihminen ja elämän Isän poika. Ainoastaan se, joka ymmärtää itsekin olevansa tämän Isän poika (mikä on se totuus, jota opetan) ja joka täyttää hänen tahtonsa, lakkaa olemasta orja ja tulee vapaaksi, sillä meitä estää vapaiksi tulemasta vaan se erehdys, joka panee meitä pitämään ruumiin elämätä todellisena elämänä. Vapaa ja kuolematon on vaan se, joka ymmärtää totuuden, että elämä on ainoastaan hänen Isänsä tahdon täyttämisessä.»

Ja Jeesus sanoi: »Minun oppini on nukkuvan elämän herätys. Joka uskoo minun oppiani, herää ikuiseen elämään ja on elävä kuoleman jälkeen.»

»Minun oppiani ei voi todistaa, mutta ihmiset seuraavat sitä siksi, että se yksin lupaa heille elämää.»

»Niinkuin lampaat seuraavat paimentansa, joka antaa heille ruokaa ja elatusta, niin hyväksyvät ihmiset minunkin oppiani, siksi että se antaa elämää kaikille. Niinkuin lampaat eivät seuraa varasta, joka murtautuu lammaskotaan, vaan pakenevat häntä, niin eivät voi ihmisetkään uskoa oppia, joka perustuu väkivaltaan ja verenvuodatukseen. Minun oppini on ovi lampaille, ja kaikki, jotka minua seuraavat, löytävät totisen elämän. Hyvä paimen on itse isäntä ja rakastaa lampaitansa ja antaa elämänsä niitten edestä, mutta paha paimen on palkattu eikä rakasta lampaitansa. Sama on opettajien laita, ainoastaan se on totinen opettaja, joka ei sääli itseänsä, mutta huono on se opettaja, joka tekee minuutensa ensimmäiseksi tarkoituksekseen. Minun oppini on, ettemme saa huolehtia itsestämme, vaan olisimme valmiit uhraamaan ruumiillisen elämämme hengen elämälle. Sitä minä opetan ja teen.»

Mutta juutalaiset eivät sittenkään häntä ymmärtäneet, vaan yhä hakivat todistuksia siihen, oliko hän Kristus vai ei, ja olisiko heidän siis häneen uskominen vai ei. He sanoivat: »Älä pidä meitä enää epätiedossa, vaan sano suoraan, oletko Kristus vai et?» Jeesus vastasi, ettei heidän pitäisi uskoa sanoja, vaan töitä. »Niistä teoista, joita minä saarnaan, voitte päättää saarnaanko totuutta vai valhetta. Tehkää niinkuin minä teen, älkääkä enää pysykö tyhjissä sanoissa. Täyttäkää Isän tahtoa, niin te kaikki yhdytte minuun ja Isään, sillä minä, Ihmisenpoika, olen mitä Isä on. Minä olen mitä te sanotte Jumalaksi ja mitä minä sanon Isäksi. Minä ja Isä olemme yhtä. Teidän laissanne on kirjoitettu, että Jumala sanoi ihmiselle: te olette jumalia. Jokainen ihminen on hengessä Isän poika, ja jos hän elää täyttääkseen Isän tahtoa, niin on hän yhtä Isän kanssa. Jos minä täytän Isän tahtoa, niin on Isä minussa ja minä Isässä.»

Sitten Jeesus kysyi opetuslapsiltansa, kuinka he ymmärsivät hänen oppiansa ihmisenpojasta. Silloin vastasi Siimon Pietarinpoika: »Sinun oppisi on, että sinä olet elävän Jumalan poika, että Jumala on hengen elämä ihmisessä.» Ja Jeesus sanoi hänelle: »Autuas olet sinä, Siimon, joka olet tämän ymmärtänyt, sillä totisesti ei ole liha ja veri sitä sinulle ilmoittanut, vaan sinä olet sen ymmärtänyt Jumalan ilmestyksen kautta sydämmessäsi.»

Ihmisen tosi elämä on perustettu tähän tietoon, ja semmoinen elämä ei tiedä mistään kuolemasta.

Juhlassa oli läsnä muutamia pakanoita, jotka olivat kuulleet puhuttavan Jeesuksen opista ja tahtoivat hänen kanssaan siitä asiasta puhua. Kun opetuslapset tämän kuulivat, he pelästyivät. He pelkäsivät, että Jeesus antaisi itsensä ilmi keskustelussaan pakanain kanssa ja kiihoittaisi kansan vastaansa. Ensin he tahtoivat estää Jeesusta näitä tapaamasta, mutta sitten he päättivät sanoa hänelle, ketkä halusivat puhua hänen kanssaan. Tämän kuultuansa tuli Jeesus surulliseksi. Hän tiesi, että jos hän saarnaisi pakanoille, hän sillä selvästi osoittaisi hylänneensä koko juutalaisen lain, kiihoittaisi alemman kansan vastaansa ja antaisi fariseuksille aihetta syyttämään häntä seurustelusta vihattujen pakanain kanssa.

Jeesus oli tuskissaan tästä tiedosta, mutta hän tiesi myöskin kutsumuksensa olevan julistaa ihmisille, yhden isän lapsille, heidän yhteyttänsä riippumatta uskon erilaisuudesta. Hän tiesi, että tämä askel kukistaisi hänet, hänen ruumiillisen elämänsä, vaan hän tiesi myöskin, että hänen kukistumisensa antaisi ihmisille totisen elämänkäsityksen, ja senvuoksi hän sanoi: »Niinkuin nisunjyvän täytyy hävitä voidakseen kasvattaa hedelmän, niin on ihmisen kadottaminen ruumiillisen elämänsä, tuottaakseen hengen hedelmiä. Se, joka säilyttää ruumiin elämää, kadottaa totisen elämän, ja joka kadottaa ruumiinelämän, voittaa totisen elämän. Sieluni on murheellinen siitä, mikä minua odottaa, mutta minähän olen nykyhetkeen asti elänyt vaan tätä varten, ainoastaan elääkseni tähän hetkeen asti; kuinka sitten voisin olla tekemättä mitä minun on tehtävä? Tulkoon siis tänä hetkenä Isän tahto kirkastetuksi minussa.»

Sitten Jeesus kääntyi kansan puoleen, pakanain ja juutalaisten puoleen, ja lausui avonaisesti, mitä hän ennen oli sanonut vaan salaisesti Nikodeemukselle.

Hän sanoi: »Ihmissuvun elämä eri uskontunnustuksineen ja eri hallitusmuotoineen on päättyvä. Kaikki inhimillinen valta on saava loppunsa. Ainoa välttämätön on ymmärtää ihmisen poikasuhdetta elämän Isään, ja tämä ymmärrys on hävittävä kaiken hajaannuksen ja vallan ihmisten keskuudesta ja yhdistävä heidät yhdeksi ainoaksi suureksi kokonaisuudeksi.»

Silloin sanoivat juutalaiset: »Sinä hävität juuriltaan koko meidän uskontomme. Meidän lakimme mukaan löytyy yksi Kristus, ja sinä sanot, että on olemassa vaan Ihmisenpoika, ja että hän on ylennettävä. Mitä tämä on?» Hän vastasi heille: »Ylentää Ihmisenpoikaa se on elää ymmärryksen valossa, joka löytyy ihmisessä, että niinkauan kuin valo on, eletään sen mukaan. En minä saarnaa mitään uutta uskoa, vaan ainoastaan, mitä jokainen ihminen tietää itsessänsä. Jokainen tietää, että hänellä on elämä itsessään, ja jokainen tietää, että elämän on hänelle ja kaikille ihmisille antanut elämän Isä. Minun oppini on vaan, että teidän on rakastaminen sitä elämää, jonka Isä on teille antanut.»

Senjälkeen Jeesus nousi ja alkoi pestä opetuslastensa ja Juudaksen jalkoja, ja lopetettuansa hän sanoi: »Minä tiedän, että yksi teistä on pettävä minun ja vuodattava minun vereni, vaan minä olen antanut hänelle syötävää ja juotavaa ja pessyt hänen jalkansa. Tämän minä olen tehnyt opettaakseni teille, kuinka teidän on kohteleminen niitä, jotka teille pahaa tekevät: Jos niin menettelette, te tulette autuaiksi.» Opetuslapset kysyivät häneltä uudestaan, kuka heistä tulisi hänen pettämään. Mutta Jeesus ei tahtonut häntä nimittää, ettei olisi saattanut häntä rangaistuksen alaiseksi. Pimeän tultua osoitti Jeesus Juudaksen luoksensa ja käski hänen mennä. Juudas nousi pöydästä ja meni, eikä kukaan pidättänyt häntä.

Silloin sanoi Jeesus: »Tämä on mitä sanotaan Ihmisenpojan ylentämiseksi. Sitä tehdä on olla rakastavainen niinkuin Isä, ei ainoastaan niitä kohtaan, jotka meitä rakastavat, vaan kaikkia, myöskin niitä kohtaan, jotka tekevät meille pahaa. Älkää siis puhuko minun opistani, älkää tutkiko sitä järkiperäisesti niinkuin fariseukset, vaan tehkää niinkuin minä aina olen tehnyt, niinkuin nyt olen tehnyt teidän nähtenne. Minä annan yhden ainoan käskyn,—rakastakaa kaikkia ihmisiä. Koko minun oppini on siinä sanottu, että te rakastatte toisianne keskenänne loppuun asti.»

(Getsemanen yrttitarhassa:) »Isä, lopeta kiusauksen taistelu minussa! Vahvista minua täyttämään sinun tahtosi! En minä tahdo omaa tahtoani, oman ruumiillisen elämäni puolustamista; minä tahdon sinun tahtoasi, etten vastusta pahaa». Opetuslapset eivät häntä ymmärtäneet. Hän sanoi heille: »Älkää ajatelko ruumiin asioita, vaan koettakaa nostaa itseänne hengessä. Henki on väkevä, mutta liha on heikko.» Ja taas hän sanoi: »Isä, jos tämä kärsimys on välttämätön, niin anna minun se kantaa; mutta kaikessa kärsimyksessäni tahdon minä ainoastaan, että Sinun tahtosi on tapahtuva eikä minun.» Opetuslapset eivät ymmärtäneet vieläkään häntä. Silloin Jeesus uudelleen taisteli kiusausta vastaan ja vihdoin hän sen voitti ja tuli opetuslastensa luo sanoen: »Nyt on kaikki päätetty, ja te voitte olla rauhassa. Minä en tahdo sotia vastaan, vaan antaudun tämän maailman ihmisten käsiin.»

Kun Pilatus kuuli heidän sanansa, peräytyi hän ja käski viedä Jeesuksen kuolemaan. Mutta ensin hän antoi hänen ruoskittavaksi ja puetti sitten uudelleen kalliisen kaapuun, ja sotamiehet löivät ja rääkkäsivät ja pilkkasivat häntä. Sitten he antoivat hänelle ristin kannettavaksi ja veivät hänet mestauspaikalle ja ristiinnaulitsivat hänet. Ja kun Jeesus riippui ristinpuussa, herjasi häntä koko kansa. Mutta tähän kaikkeen hän vaan vastasi: »Isä, anna heille anteeksi, sillä eivät he tiedä, mitä he tekevät.». Ja kun kuolema jo lähestyi, sanoi hän: »Isä, Sinun haltuusi annan minä henkeni». Ja niin hän painoi päänsä alas ja heitti henkensä.

13.

Uuden suhteen syntyminen.

Totisesti minä sanon teille: ellette käänny ja tule niinkuin lapset, niin ette suinkaan tule sisälle taivaan valtakuntaan. (Matth. 18:3.)

Totisesti, totisesti sanon minä sinulle (Nikodeemukselle): ellei joku vasta uudesta synny, ei hän taida Jumalan valtakuntaa nähdä. (Joh. 3:3.)

Mitä lihasta syntynyt on, se on liha: ja mitä Hengestä syntynyt on, se on Henki. (Joh. 3:6.)

Ei astu kenkään ylös taivaaseen, vaan joka taivaasta astui alas, Ihmisen Poika, joka on taivaassa.

Ja niinkuin Mooses ylensi käärmeen korvessa, niin myös Ihmisen Poika pitää ylettämän: että jokainen kuin uskoo häneen, ei pidä hukkuman, mutta ijankaikkisen elämän saaman.

Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut että hän antoi ainoan Poikansa, että jokainen, kuin uskoo häneen, ei pidä hukkuman, mutta ijankaikkisen elämän saaman. (Joh. 3:13-16.)

Tämä uusi suhde Jumalaan syntyy samassa kun minussa herää tieto ja tunto siitä, että hän rakastaa minua,—rakastaa minua semmoisena kuin olin lapsena; rakastaa minussa sitä lasta, sitä sisäisintä minua, joka oli jäänyt jonnekin vuosien taa, unohduksiin sen itsetietoisen, levottoman, vaativaisen, ylpeän minuuden rinnalla, joka oli kasvanut sijaan ja tunkenut edellisen tieltään. Ja kun minä tunnen tuon suuren voimallisen Jumalanrakkauden kohtaavan minua, niin minä tahtoisin nähdä mitä se oikeastaan on, jota hän minussa rakastaa, tahtoisin vetää sen esille, nostaa sen päivän valoon, ikäänkuin todistaakseni itselleni, että minun sisällisessä itsessäni on jotain, joka siis ansaitsee Jumalan rakkautta. Mutta mitä tarkemmin katson, sitä vähemmän jääpi minusta jäljelle, sitä kirkkaampana paistaa vaan vastaani elävän Jumalan rakkaus.—Tahtoisin hävetä, tahtoisin huomauttaa entisestä elämästäni, jonka koko mustuus, jonka kaikki alhaiset teot, jonka herjaava ylimielisyys samassa on silmieni edessä. Mutta taas kuuluu vastaan rajattoman hellän Isän ääni: kaikki on unhotettu, kaikki on poispyyhitty, riemuitkaamme vaan palauksestasi!—Ja tässä suuressa sovituksessa minä tunnenkin olevani kuin pesty. Tämän rakkauden valossa minä olen valkoinen kuin lumi. Eikä siinä kyllä. Niinkuin kotiin palannut tuhlaajapoika isän rajattoman rakkauden ympäröimänä ei voinut enää jäädä syntiin, vaan tiesi tulevansa vastaisuudessa aina ajattelemaan ainoastaan tämän isän palvelemista, aivan niin minäkin tunnen, että vastasyntynyt uusi suhde Jumalaan on vapauttanut minut ainiaaksi pahasta, ettei Jumalan ilmakehä ole asettunut minun ympärilleni enää haihtuvana tunnelmana, vaan Isän rajattoman rakkauden tieto on antanut minulle kokonaan uuden elämänviehätyksen, uuden halun elää ainoastaan Hänen tahtoansa varten, joka on nyt muuttunut elämän ainoaksi »pääasiaksi». Minuun syttyy vastustamaton vetovoima sinne ylös, niinkuin pyrkisin johonkin takasin, josta olen lähtenyt, niinkuin näkisin kaiken kaipaukseni sataman, niinkuin tuntisin, että siellä Hänen luonaan on se kaikki, mikä on hienointa, puhtainta, lämpimintä, mikä on ikuista kotia. Mutta kaikkien minun halujeni ylitse näen yhä Isän suuren rauhallisen rakkauden paisteen, ikäänkuin hän odottaisi minulta jotain, eikä kuitenkaan tahtoisi antaa minulle mitään aikaa kiitollisuuden tunteisiin. Minusta näyttää, kuin pitäisi minun jostakin ulkopuolelta tavoittaa vastausta siihen, mitä minun nyt on tekeminen tässä armon äärettömässä valtameressä. Onko minun siirtäminen vuoria paikoiltaan, onko minun kääntäminen tuulet kulussaan, vai onko minun lentäminen valokeskusta kohden, siihen uppoutuakseni?

Silloin näen Jeesuksen tutut piirteet.

Juurihan minä luin hänen oppinsa. Juurihan hänen oppinsa kautta sain tietää, että minulla on Isä. Hänen suuri kuolemansahan avasi silmäni näkemään tämän rakkauden äärettömyyttä. Hänen ilmoituksensahan on minulle antanut elävän Jumalan.

Ja hän siis myöskin ilmoittaa minulle, mitä minun on tekeminen.

Hän elää ja ilmoittaa itsensä jokaiselle, joka hänen sanansa kätkee.

»En minä jätä teitä orvoiksi, vaan minä tulen teidän tykönne.»

»Jokainen, joka minua rakastaa, se pitää minun sanani; ja minun Isäni rakastaa häntä, ja me tulemme hänen tykönsä, ja asumme hänen tykönänsä.»

Niin, minä tunnen, että he nyt jo ovat minun tykönä, enkä minä enää ole tietämättä, mitä minun on elämälläni tekeminen.

Kuinka Jeesus ymmärsi Isän tahdon? Mitä hän teki, kun tunsi Isän rakkauden kohtaavan itseänsä?

Hän otti Isän tahdon omakseen, tahtoi niinkuin Isä tahtoi ja rakasti niinkuin Isä rakasti,—rakasti meitä ja tahtoi tehdä meidätkin saman Isän lapsiksi, että mekin olisimme ymmärtäneet saman Isän tahdon ja siinä saaneet ijankaikkisen elämän. Ja hän antautui ristiinnaulittavaksi tietäen, että hän siten antoi meille uskon tähän meidän omaan autuuteemme.

Ja kuitenkin hän juuri siinä täytti Isän tahdon. Hän kirkasti Isän maan päällä, täyttämällä sen työn, minkä Isä oli hänen tehtäväksensä antanut. Ja oli Isän ainoa poika.

»Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan Poikansa, että jokainen, kuin uskoo häneen, ei pidä hukkuman, mutta ijankaikkisen elämän saaman.»

Ja minä tunnen, että koko heräämyksessäni toteutuu vaan Jeesuksen rukous:

»Että he kaikki yhtä olisivat, niinkuin sinä Isä minussa olet, ja minä sinussa, että hekin meissä niin yhtä olisivat: että maailma uskoisi sinun minua lähettäneeksi. Ja minä annoin heille sen kunnian, kuin sinä minulle annoit: että he yhtä olisivat, niinkuin mekin yhtä olemme. Minä olen heissä, ja sinä minussa, että he niin yhdessä täydelliset olisivat, ja maailma tietäisi, että sinä minun lähetit, ja että sinä heitä rakastit, niinkuin sinä minua rakastit. Isä, minä tahdon, että kussa minä olen, siellä nekin olisivat minun kanssani, kuin sinä minulle antanut olet; että he minun kunniani näkisivät, jonkas minulle annoit, sillä sinä rakastit minua ennenkuin maailman perustus laskettu oli. Vanhurskas Isä, ei maailma sinua tuntenut, mutta minä tunsin sinun, ja nämät ymmärsivät, että sinä minun lähetit. Ja minä julistin heille sinun nimes, ja vielä julistan; että se rakkaus, jolla sinä minua rakastit, heissä olisi, ja minä myös heissä.»

Kaikki elämän vaikuttimet nyt kääntyvät minussa, kun minä ymmärrän, että minun on rakastaminen ihmisiä niinkuin Isä minua rakastaa. Minä koetan ottaa Isän tahdon omaksi tahdokseni. Ja ensimmäiset tekoni tästä uudesta vaikuttimesta—ne ovat niin lapselliset, niin kömpelöt, niin taitamattomat, että on hyvin vaikea niistä muille kertoa, mutta kuitenkin ne täyttävät sydämmeni sykkivällä riemulla, ei siksi, että olisin niillä jotakin aikaansaanut, vaan siksi, että niiden vaikutin on Isästä ja yhdistää minua Häneen, ja että minä tunnen mahdolliseksi kasvaa Hänen tahtonsa täyttämisessä.

Siitä hetkestä perustui se suhde Isän ja minun välillä, se ikuinen, joka ei koskaan voi katketa eikä kuolla.

Sen kanssa minä olen alkanut ijankaikkisen elämän. Sillä heräämisestäni asti tähän päivään saakka olen minä elänyt hetki hetkeltä ja tunti tunnilta tämän ainoan totisen Jumalan ja hänen lähettämänsä Jeesuksen Kristuksen tuntemisesta.

14.

Rakkaus.

»Niin tulivat hänen veljensä ja äitinsä, ja seisoivat ulkona, ja lähettivät hänen tykönsä kutsumaan häntä. Ja kansa istui hänen ympärillänsä, ja sanoivat hänelle: katso, sinun äitis ja veljesi kysyvät sinua ulkona. Ja hän vastasi heitä, sanoen: kuka on minun äitini taikka minun veljeni? Ja koska hän oli ympäri katsonut niiden päälle, jotka hänen ympärillänsä istuivat, sanoi hän: katso minun äitini ja minun veljeni! Sillä joka tekee Jumalan tahdon, hän on minun veljeni ja minun sisareni ja äitini.» (Mark. 3:31-35).

»Älkää luulko, että minä olen tullut rauhaa lähettämään maan päälle. En ole minä tullut rauhaa, mutta miekkaa lähettämään. Sillä minä tulin ihmistä isäänsä vastaan riitaiseksi tekemään, ja tytärtä äitiänsä vastaan, ja miniätä anoppiansa vastaan, ja ihmisen vihamiehet on hänen perheensä. Joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä enemmän kuin minua, ei se ole minulle sovelias, ja joka rakastaa poikaansa taikka tytärtänsä enemmän kuin minua, ei se ole minulle sovelias.» (Matth. 10:34-37).

»Te kuulitte sanotuksi: rakasta lähimmäistäs, ja vihaa vihollistas. Vaan minä sanon teille: rakastakaat vihollisianne, siunatkaat niitä, jotka teitä sadattavat, tehkäät niille hyvää, jotka teitä vihaavat, ja rukoilkaat niiden edestä, jotka teitä vainoovat ja vahingoittavat, että te olisitte teidän Isänne pojat, joka on taivaissa, sillä hän sallii aurinkonsa koittaa niin pahain ylitse kuin hyväinkin, ja antaa sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin. Sillä jos te rakastatte niitä, jotka teitäkin rakastavat, mitä teidän siitä palkkaa on? Eivätkö publikaanit myös niin tee? ja jos te ainoastaan veljeinne kanssa soveliaat olette, mitä te sen kanssa erinomaista teette? Eivätkö publikaanit myös niin tee? Olkaat siis te täydelliset, niinkuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on.» (Matth. 5:43-48.)

Kristus ei pysähtynyt nauttimaan Isän rakkauden paistetta, jonka tunsi itseänsä kohtaavan. Vaan niinkuin peili lähettää edelleen siihen sattuvan valon, niin lähetti Kristus Isän rakkauden edelleen ihmisiin.

Totinen rakkaus on ihmisen kautta kulkeva Jumalan rakkaus.

Taikka selvemmin: Se rakastaa totisesti, joka koettaa rakastaa muita, niinkuin tuntee Jumalan rakastavan häntä itseänsä.

Joka yhtyy Isään, hänen täytyy tuntea ihmisissä saman Isän lapsia. Hänen täytyy tuntea, että hänen pysymisensä Isässä on samaa kuin rakastaa kaikkia ihmisiä niinkuin Isä kaikkia rakastaa. Se on: hänen täytyy tuntea Isän rakkauden alituisesti kulkevan hänen kauttansa.

Tämän ymmärtäminen, tämän tiedon ensimmäinen värähdys, jota ei vähinkään teko ollut vielä ennättänyt seurata, toi minut lähemmäksi ihmisiä ja antoi aavistaa äärettömän lujan ja lämpimän yhdyssiteen kaikkien meidän välillä.

Oli niinkuin jokin vangittu olisi minussa vapauteen päässyt, kun opin tuntemaan tämän uuden Jumalasta lähtevän rakkauden.

Se oli uusi, ja kumminkin se oli sydämmen kotoisin tunne, sen lämpimin kieli. Se oli erilainen kuin entinen rakkaus, ja kumminkin se oli yhtä ymmärrettävä ja yhtä tuttu.

Uusi ja erilainen se oli siksi, että se kohtasi kaikkia erotuksetta, ja jota vastoin entinen inhimillinen rakkaus valitsi jotkut pitääkseen heitä parempina toisia. Erotus omaisten ja vieraiden, tuttujen ja tuntemattomien välillä ikäänkuin katosi. Sillä juuri tämä erotus oli vieras uudelle rakkaudelle. Ja kumminkin minä sanomalla sanon, ettei tämä uusi rakkaus ollut minulle tuntematon, vaan tuttu ja kotoinen. Lapsena minä osasin rakastaa omaisiani ja muita ihmisiä, jotka olivat minulle hyviä, juuri sillä samalla rakkaudella. Ja vielä nytkin vanhempana yksi puoli tai yksi osa omaisrakkaudesta oli sitä samaa, sitä oikeata, vaikka tämä osa ijän karttuessa oli yhä supistunut ja antanut yhä enemmän sijaa itsekkyydelle.—Niinikään, olihan se vaatimaton tunne, jonka olin itsessäni löytänyt ja sittemmin tehnyt suureksi isänmaanrakkaudeksi, alkujaan puhtain ja vilpittömin tunne, eikä siihen ollut sekaantunut mitään kerskailemisen tarvetta tai etevämmyyden pyyntöä.

Kaikissa tapauksissa, kun heräsin, oli minulle kohta selvänä uuden rakkauden laatu. Puhtaudellaan, vilpittömyydellään ja rajattoman kehittymisen mahdollisuudella se minut hurmasi. Se oli itse valo. Jumala on rakkaus.

Mutta samalla minulle oli selvänä, kuinka poljettu se minussa oli, kuinka unohtunut, kuinka kehittymättömäksi jäänyt, kuinka sotkuksissa itsekkyyden kanssa.

Minun täytyi melkein kauhistua nähdessäni mitä rakkaus on ja kuinka vähän minä rakastin. Lukuunottamatta omaisiani, minulla kyllä oli ystäviä. Ne olivat niitä, jotka eivät olleet joutuneet pyrintöjeni tielle, niitä, jotka tahtoivat minulle sitä, mitä minäkin tahdoin itselleni, jotka olivat minun puolellani, kun minä kilpailin vieraiden kanssa,—jotka toivoivat minun pääsevän muiden yläpuolelle ja joille minun viholliseni olivat vihollisia. Mutta heti kun minun ja ystäväni edut menivät vastakkain, saatoin minä jättää hänet ja olin valmis löytämään hänessä kaikellaista rumuutta.

Jonkinlainen hämärä aavistus siitä, että elämän ajatus ja merkitys oli haettava minussa itsessäni asuvasta rakkauskyvystä, oli nuoruudessani saattanut minut tempaamaan irti sydämmestäni sen, mitä siinä oli rakkautta, eroittamaan sen ikäänkuin nähtäväksi ja käsin pideltäväksi, ja, kun se tuntui minusta liian vähäpätöiseltä ja vaatimattomalta, kaikin tavoin kehittämään ja paisuttamaan sitä mahdollisimman suureksi ja valtavaksi. Ja kun minä vihdoin, käytettyäni loppuun kaikki keinot tämän luonnottamasti kasvatetun rakkauden ylläpitämiseksi, luovuin turhasta vaivasta, näin minä, että todellinen rakkauskykyni ei ollut nimeksikään suurennut, vaan päinvastoin oli entistänsä ehkä vieläkin vähäpätöisempi. Eikä siinä kyllä. Sen sijaan, että olisin ruvennut rakastamaan enemmän kuin ennen rakastin, oli minulle vaan kertynyt yhä enemmän vihattavaa. Ei edes niitä ihmisiä kohtaan, joita sanotaan puoluelaisiksi, samanmielisiksi, liittolaisiksi, minulla ollut sen enempää lämpimyyttä, kuin että saatoin pitää jokaista heistä kuolleena myöskin minulle, heti kun hän oli kuollut puolueelle tai yleisölle.

Minä heräsin omien vihollisteni keskuudessa.

Ja näitäkö nyt minun piti siunata ja rakastaa ja palvella!

Epäilemättä, koska me olemme saman Isän lapsia, koska Isä heitä rakastaa niinkuin minua, koska minun täytyy olla vaan peili, josta Isän rakkaus heihin heijastuu.

Isän kasvojen edessä kaikki viha ihmisiä kohtaan katoaakin niinkuin yön varjo päivän tieltä. Ja ainoastaan tultua pois Jumalan kasvojen edestä, ajatellessa suhteita ihmisiin ja oloja jokapäiväisessä elämäntouhussa, voi tuo vihollisuus jälleen näyttää voittamattomalta.

Mistä syntyvät minulle viholliseni?

Koetan lyhyesti vastata tähän kysymykseen.

Olen jo edellisissä kuvauksissa osoittanut, että kaikkien pyrkimyksieni perustus, koko elämäni perussävel ja sen päävaikutin oli toisten rakkauden taivuttamisessa itseeni. Ilmestyen yksinkertaisimpana jo lapsuudessa ja selvimpänä nuoruudessa, se ilmeni sittemmin elämän koko moninaisuudessa, elämän levottomissa, ristiriitaisissa pyrinnöissä, maineen ja kunnian, rikkauden tavoittelussa. Minun vihollisiani siis olivat kaikki ne, jotka tässä tulivat tielleni, kaikki ne, joita minä en miellyttänyt, jotka eivät minua rakastaneet ja jotka eivät omistaneet sitä kuvaa minusta kuin tahdoin.

Mutta nyt edellyttää yhtyminen Isään, että tulen riippumattomaksi tästä ihmisten rakkaudesta, että ennen kaikkea juurinensa hävitän tuon valhekuvan itsestäni, että luovun omasta tulevaisuudestani ja kaikista pyrinnöistä järjestää aineellinen elämäni omien toiveitteni mukaiseksi.

Senvuoksi yhtyminen Isään samalla poistaa kaiken aiheen vihamielisyyteen ihmisiä vastaan.

Niille, jotka ovat itse kokeneet uudestasyntymyksen, en minä tarvitsisi tarkemmin selittää tätä pääkohtaa siinä, sitä, kuinka rakkaus ihmisiin vaan senvuoksi, että sama Isä näkee heitä ja puhuu heille ja sanoo heitä lapsikseen, voi syntyä, kehittyä ja kasvaa.

Mutta minä olen ennen itse pudistanut päätäni niille, jotka minulle puhuivat tämmöisen rakkauden mahdollisuudesta. Minusta on tuntunut mahdottomalta rakastaa ihmisiä, joihin ei minulla ollut mieltymystä. Ja kun tiedän, että ainoastaan Isään yhtyminen on voinut saattaa minua käsittämään, mitä tämmöinen rakkaus on, niin voin hyvin asettua niiden kannalle, jotka eivät sitä käsitä, vaan kysyvät: mitä se merkitsee, että meidän on rakastaminen vieraita? Kuinka meidän on rakastaminen meille tuntemattomia ihmisiä? Kuinka meidän on alkaminen rakastamaan niitä, joihin meillä ei ole mitään tunteita? Täytyyhän meidän, jos tehtävämme todellakin on tämä, voida aavistaa mimmoinen se rakkaus on, johon meidän on pyrkiminen!

Ja niin omituinen on maailman rakennus, ettei ihminen todellakaan tässä kohden jää vastausta vaille, vaikkei hän tahtoisikaan sitä hakea suoraan sieltä, mistä se on haettava. Jokainen ihminen tietää, mitä rakkaus on. Sillä jokaisella ihmisellä on omaisia, joita hän on rakastanut tai vieläkin rakastaa, ja jokainen tietää, että tässä rakkaudessa on yksi osa puhdasta ja kuolematonta, puhtainta mitä ihmisessä voi olla. Se oli synnynnäinen, lapsuudesta asti tuttu suhde; —tuskin mikään asia maailmassa saattoi ollakaan niin tuttu, kuin tuo lämmin suhde omaisiin. Se voi tosin olla vaan ikäänkuin etäinen muisto, mutta se on kumminkin antanut käsityksen siitä, mitä rakkaus on. Jokainen ihminen on joko isä tai äiti tai poika tai tytär tai veli tai sisar. Ja jokainen ihminen on joko vanhus tai keski-ikäinen tai lapsi. Nyt kuuluu vastaus: rakasta vanhuksia niinkuin rakastat isääsi ja äitiäsi, ikäisiäsi ihmisiä niinkuin veljiäsi ja sisariasi, ja vieraita lapsia niinkuin omiasi.

Niille, jotka luulevat, että ihmisten väliset rakkauden suhteet ovat tunteen asioita, joita ihminen ei itse voi ohjata, saattaa tämä näyttää oudolta ja he hylkäävät sen ensi kuulemalta. Sillä heidän tunteensa lyöpi heti vastaan, ja tähän tunteesen he vaan ovatkin tottuneet luottamaan. Kuinka muka voisin rakastaa tuota ryppyistä akkaa niinkuin vanhaa äitiäni, jonka olento on silmissäni kirkastunut loukkaamattomaksi kuvaksi! Taikka tuota äijää niinkuin vanhaa isääni! Tai voisinko rakastaa palvelustyttöämme niinkuin omaa sisartani; tuota miestä, joka on kilpailijani, niinkuin veljeäni, jolle mielelläni suon kaikessa etusijan! Taikka vierasta katupoikaa niinkuin omaa pienoista lastani, jota en voi liikutuksetta ottaa syliini!

Mutta järki sitävastoin heilläkin hyväksyy ajatuksen kokonaan. Järki sanoo kohta, että kaikki nuo tuntemattomat ukot ja akat, miehet, naiset, lapset eivät eroa mitenkään niistä muutamista henkilöistä, joihin tunnen rakkautta,—että juuri tuota akkaa, jossa minä en näe kuin rumia ryppyjä, joku sanoo äidiksensä,—että tuo akka siis voi olla aivan samallaisen hellän rakkauden esineenä, kuin minunkin äitini,— että siis minun tunteeni on vaillinainen, koska se ei voi kiintyä siihen, mitä toinen rakastaa.

Ja samassa kuin on näin kosketeltu tunteen arinta kohtaa, sen riittämättömyyttä, on tunne valmis liikahtamaan, etsimään uutta esinettä, jota se tähän asti ei ole ymmärtänyt sulkea lämpimyyteensä.

Miksi sanonkaan tuota akkaa ryppyiseksi, siten värittäen lauseeni kieltämättä vähän halveksivaksi. Totta on, että hänen kasvonsa ovat ryppyiset; mutta niinhän on äitinikin. Ja kun nyt lähemmin tarkastelen hänen piirteitänsä, niin vähitellen ja yhä selvemmin alan ymmärtää, että ne ovat samallaisten kärsimysten ja vaivojen tuotetta, joita on ollut äidillä. Tuossa silmän luona värähtää vieraalla vanhuksella aivan niinkuin äidillänikin. Poskien alaosa suupielen luona on paksuissa rypyissä. Ne tietysti eivät siinä aina ole olleet. Ne ovat muodostuneet varmaan niinkuin äidilläkin: ensin muistan olleen vaan tuskin huomattavan viivan; mutta se syventyi ja toisia tuli vuosien mukana viereen, kunnes ne vähitellen hänen harmaantuessaan muuttuivat vanhuuden siliämättömiksi rypyiksi. Ja yhtäkkiä vieraan vanhuksen kasvot kirkastuvat silmissäni. Hänenkin ryppynsä ovat muodostuneet vähitellen ja niilläkin on oma historiansa, niittenkin takana on kokonainen elämä suruja ja iloja. Katson hänen silmiinsä ja minuun tulvahtaa outo riemu. Siinä hetkessä ymmärrän, miksi Jumala häntä rakastaa ja miksi siis minunkin on häntä rakastaminen niinkuin äitiäni.

Tällä tavoin, omaisrakkauteen vertaamalla, voi selvitä sen rakkauden laatu, jolla Jumala tahtoo meidän rakastavan erotuksetta kaikkia niitä ihmisiä, joita näemme ympärillämme ja joiden keskuudessa elämme.

Ihminen syntyy vaan omaisrakkaus sydämmessä. Omaisrakkaus on hänellä valmiina ilman että hän on sitä tarvinnut työllänsä saavuttaa. Mutta maailma sitten hänelle väärin opettaa, että hänen asiansa on vaan kartuttaa tätä omaisrakkautta, että hänen on rakentaminen sen perustukselle, että hänen on valvominen omaistensa etua muiden rinnalla ja muiden kustannuksella. Ja hänen elämänsä muodostuukin taisteluksi omaisten puolesta vieraita vastaan, samalla kuin se on taistelua hänen itsensä ylentämiseksi muiden rinnalla.

Mutta uudestasyntymys tuottaa hänelle uuden käsityksen. Uudestasyntymys on Jumalan välittämä sovitus vieraan kanssa, rakkauden syntyminen siihen, mikä ennen ei ole ollut rakkauden esineenä. Omaisrakkaus kadottaa silloin kaiken merkityksensä, mikäli se on omaisien asettamista vieraiden edelle.

Koko tämän asian, jota niin suurella vaivalla ja niin monimutkaisesti koetan selittää, on Kristus lausunut lyhyesti ja selvästi. Paitsi yllä mainittuja kohtia, tapaamme Luukaan evankeliumissa vielä seuraavat sattuvat sanat: »Jos joku tulee minun tyköni, ja ei vihaa isäänsä, ja äitiänsä, ja emäntäänsä, ja lapsiansa, ja veljiänsä, ja sisariansa, ja päälliseksi omaa henkeänsä, ei se taida olla minun opetuslapseni.»

»Joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä j.n.e.——enemmän kuin minua, ei se ole minulle sovelias.» Mutta »tulla Jeesuksen luo» taikka »olla hänelle sovelias» se on yhtä kuin rakastaa kaikkia ihmisiä erotuksetta, sen perustuksella, että kaikki ihmiset ovat saman kotoisen elämänhengen, saman Isän lapsia.

Meidän ei ole rakastaminen omaisia enemmän kuin vieraita, se on, meidän on rakastaminen vieraita sillä rakkaudella, jolla kykenemme rakastamaan omaisiamme.

Mutta,—sanotaan tähän—rakkaus johonkin ihmiseen edellyttää, että syvennyn tämän ihmisen sisälliseen olentoon. Mahdotontahan on siis synnyttää rakkautta miljooneja olentoja kohtaan, koska nähtävästi tarvitaan paljon aikaa oppiakseen rakastamaan yhtäkin sellaista ihmistä, jota ennen ei ole rakastanut.

Tähän täytyy vastata, että rakkauden laajentumista ihmissydämessä ei voi mitata lukumäärän mukaan, että, jos sisällisellä työllä olen onnistunut hävittämään vastenmielisyyteni jotakin henkilöä kohtaan tai olen oppinut rakastamaan semmoista ihmistä, johon minulla ennen ei ole ollut mitään tunteita, niin, huolimatta siitä, että olen työni kohdistanut johonkin erityiseen henkilöön tai henkilöryhmään, minä olen samalla joka suunnalle laajentanut rakkauden kykyä, se on, minun on nyt helpompi rakastaa kaikkia muitakin ihmisiä, joita ennen en ole rakastanut tai joihin olen tuntenut vastenmielisyyttä.

Minulla on omaiset ja omaisrakkaus vaan sitä varten, että ymmärtäisin, kuinka minun on rakastaminen vieraita. Toisin sanoen, omaisrakkauden avulla minä ikäänkuin ymmärrän, että ja miten Jumala rakastaa niitä ihmisiä, joita minä en vielä rakasta.

Kokemus näyttää sitäpaitsi, että juuri omaisrakkautta, mikäli se on puhdasta ja itsekkyydestä vapaata, ei voi mielin määrin laajentaa ja kasvattaa. Vai voiko kukaan sanoa onnistuneensa laajentamaan rakkauttansa omaisiin? Kuka voi sanoa, että hän nyt rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin ennen, nuorempana, tai että hän rakastaa vaimoansa hellemmin kuin alussa, tai veljiänsä tai sisariansa tai edes omia lapsiansa, enemmän kuin hän niitä on rakastanut? Ei kukaan. Ihminen ei voi omin keinoin saada luonteesensa sisältymään suurempaa rakkauskykyä kuin minkä se sisältää. Hän voi ainoastaan kohdistaa rakkauskykynsä semmoisia ihmisiä kohtaan, joita hän ei ole ennen rakastanut, ja siten oppia rakastamaan yhä useampia ihmisiä tai ihmisryhmiä sillä rakkaudella, mikä hänellä on käytettävänään. Ja silloin hänen omaisrakkautensakin vasta kirkastuu. Mutta jos hän kohdistaa rakkauskykynsä yhä ja yhä omaisiinsa tarkoituksella näin suurentaa tätä kykyä, niin pettyy hän surullisesti. Kaikki hänen pyrintönsä särkyvät ja hän katkeroittaa sekä itsensä että ne, joita hän luulottelee rakastavansa—Merkillistä on tältä kannalta tarkastella ihmiselämätä. Merkillistä on nähdä, kuinka niitä tuhansia, miljoonia ihmisiä, jotka eivät ole ymmärtäneet eivätkä koeta vapaaehtoisesti toteuttaa Kristuksen ilmoittamaa uutta rakkauden oppia, elämän yhä kovenevat kärsimykset tahtovat ikäänkuin väkisin johtaa tätä totuutta kohden. Puhumatta nyt niistä ihmisen pääkärsimyksistä, joiden tarkoitus on horjahuttaa hänen uskoansa omaan tulevaisuuteen ja lannistaa hänen toiveitansa siihen, että muut ihmiset kesken omia asioitansa voisivat joutaa häntä ajattelemaan, saati rakastamaan, tarkoittavat useimmat muut tavallisimmista kärsimyksistä saattaa ihmistä siihen, että hän, sen sijaan kuin ei ole tyytynyt omaisten ja vaatimattomien ystävien rakkauteen, vaan tahtonut vieraiden rakkautta, nyt päinvastoin itse oppisi vieraita rakastamaan. Tässä kohden on juuri syvin merkillisyys. Sillä elämä näyttää ihankuin tahallaan tuovan ihmisen tielle vieraan ja vihatun. Elämä tietää että jos hän oppii rakastamaan yhden vieraan sillä rakkaudella, joka hänellä on käytettävänä, niin hän samalla ilman muuta oppii kaikkia muitakin vieraita enemmän rakastamaan. Ja sentähden se tavalla tai toisella liittää hänet tähän yhteen, pakottaa heidät asumaan yhdessä, kärsimään yhdessä, suremaan ja iloitsemaan yhdessä. Tämmöinen vieraiden ainesten yhdistäminen tapahtuu hyvin usein esimerkiksi avioliittojen kautta. Minkä inhimillisen olosuhteen ympärillä voisikaan ajatella enemmän kärsimyksiä kuin avioliiton! Sattuu tosin usein, että avioliiton soimijat eivät ole toisillensa henkisesti vieraita; mutta kuinka paljoa useammin käy niin, että aistillinen viehätys yhdistää aviopuolisoiksi kaksi luonteeltaan ja kehitykseltään toisilleen kokonaan vierasta olentoa,—että, kun aistillinen tenho luonnon pakosta on kadonnut, nuo kaksi jäävät seisomaan vastakkain, vento vieraina toisilleen ja tuntien yhä kasvavaa kolkkoutta. Kuka mittaa silloin ne kärsimykset, joita heidän on kestäminen, oppiakseen ehkä vasta elämänsä ehtoolla rakastamaan toisiansa, hiljaa ja vaatimattomasti, niinkuin veli rakastaa sisartansa ja sisar veljeänsä!—Eikö liene myöskin kyllin tunnettu se ilon ja onnen täydellinen myrkytys, mikä perheessä voi olla välttämätön, jotta anoppi oppisi rakastamaan miniätä ja miniä anoppiansa? Ja jos kärsimykset todella opettavat anopin rakastamaan miniätä niinkuin hän rakastaa omaa poikaansa, niin eikö hän silloin jo ole uusi ja kirkastunut ihminen, jolle on enää mahdoton vihata ketään, vaan joka rakastaa kaikkia?—Mutta miksi minä luettelisin esimerkkiä elämästä, joka on jokaiselle tunnettu ja jota jokainen itse elää? Kuka täysikäinen ihminen ei itse tietäisi, että elämämme todella on täynnä tämmöisiä kärsimyksiä ja että ne kummallisella tavalla seuraavat meitä, mihin ikinä koetammekin niitä paeta? Ja kuka ei olisi, nähdessään näitä kärsimyksiä, ihmetellyt tai nurkunutkin kohtalon säälimättömyyttä!

Mutta kärsimykset ovat Jumalan rakkauden viimeinen todistus. Sillä ne ovat aijotut niille vapaille ihmisille, jotka vapaasti hylkäävät Kristuksen ilmoittaman rakkaudenopin, että he edes omien kärsimystensä kautta ehdottomastikin löytäisivät oikealle tielle. Eikö totta, yksi askel vielä Jumalan puolelta—ja koko siitä tahdon vapaudesta, josta ihminen itse ylpeilee ja joka antaa hänelle arvon olla Jumalan kuvan kaltainen, ei ole mitään jäljellä!

Mainitsemani Kristuksen sanat eivät ole mitään satunnaisia lausumistapoja, vaan sisältävät ytimen Kristuksen rakkaudenopista. Ne ilmaisevat ihmisille kokonaan uuden näkökannan, josta luonnollisella ihmisellä ei ole aavistustakaan. Ne tarkoittavat, niinkuin tarkoittaa kaikki, mitä Kristus on sanonut, Jumalan valtakunnan perustamista ihmisten keskuuteen, valtakunnan, jossa ihmiset riippuvat yksistään Isästä ja hänen tahdostaan.

Sentähden tämä oppi ulottuu kaikkiin olosuhteisin, mitkä ovat meidän maailmassamme suinkin mahdolliset:

Minulla on tosin omaisrakkaus siksi, että ymmärtäisin miten minun on vieraita rakastaminen. Mutta ei siinä kyllä.

Minulla on kotirakkaus, että minä oppisin rakastamaan vieraita koteja, että ymmärtäisin kaikki kodit niiksi sijoiksi, joissa asuu minun veljiäni ja sisariani,—minun oman isän lapsia.

Ja vieläkin enemmän.

Minulla on isänmaa, ja minä rakastan sen kansaa ja sen kieltä, vain ymmärtääkseni, kuinka minun on rakastaminen vieraita maita, vieraita kansallisuuksia ja vieraita kieliä, se on, ymmärtääkseni taaskin, että kaikki eri kansallisuudet ovat saman Isän lapsia, joita hän rakastaa niinkuin meitä. Jos siis olen yhtynyt Isään, niin täytyy minun tässäkin asiassa pitää hänen rakkauttansa, joka kohtaa kaikkia erotuksetta, ainoana ohjeena, eikä hakea maailman opeista mitään erikoista ohjetta, joka sallisi minun rauhassa rakastaa omaani ja vihata vierasta. »Te kuulitte sanotuksi: rakasta lähimmäistäs, ja vihaa vihollistas. Vaan minä sanon teille: rakastakaat vihollisianne, että te olisitte teidän Isänne pojat, joka on taivaissa.»

Aivan niinkuin omaisrakkaus ei voi kasvaa ennenkuin olen oppinut rakastamaan vieraita niinkuin omaisiani, aivan samalla tavalla ei voi olla mitään hyötyä siitä, että minä koetan puhaltaa hehkuksiin isänmaanrakkauden. Todellinen rakkauskykyni ei siitä liikahda nimeksikään ylöspäin, vaan sen sijaan kasvaa kansallisylpeyteni, johon tosi rakkaus päinvastoin tukehtuu. Ja kansallisylpeys kasvattaa minulle yhä yltyvän kansallisvihan vieraita vastaan. Kaikki kansallisuudet elävät siinä maailman uskossa, että he menisivät suinpäin turmioon, jos seuraisivat uutta totuuden oppia. Ja sentähden he sulkevat rajansa ja koettavat kaikin tavoin nostattaa kansan rakkautta omaan itseensä. Mutta kuka taaskin mittaa ne veriset kärsimykset ja ne raskaat taakat, joita kansojen on kestäminen tullaksensa vihdoin pakostakin tämän saman totuuden tielle, avatakseen rajansa selko selälleen ja oppiakseen toistensa tarpeita palvelemaan ja toisiansa rakastamaan niinkuin omaansa!

Vielä minun täytyy ottaa puheeksi pari kohtaa.

Olen sanonut, että esimerkiksi äiti, vaikka kuinka koettaisi suurentaa rakkauskykyänsä omiin lapsiinsa, ei sitä voi tehdä. Hänen yrityksensä tulevat päättymään—ja melkein aina päättyvätkin—siihen, että hän yhä enemmän antautuu vaan lastensa ruumiillisen hoidon ja aineellisen hyvinvoinnin palvelemiseen.

Ainoastaan yhdessä tapauksessa voi todellinen rakkauskyky suureta. Siinä tapauksessa, että äiti oppii rakastamaan vieraita lapsia niinkuin omiansa, ei ainoastaan tunteissa, vaan teoissa. Sillä silloin hän itse on muuttunut uudeksi ja kirkastuneeksi ihmiseksi, joka tietää, mitä hänen omat lapsensa ovat ja mitä he tarvitsevat. Hän rakastaa heitä Jumalan rakkaudella, joka ei voi suureta vaan siksi, ettei sitä voi mitata.

Jos sen rakkauden ohjeena, jolla meidän on vieraita lapsia rakastaminen, on se rakkauskyky, jolla voimme rakastaa omiamme, niin on ihanteena sille rakkaudelle, jolla meidän on omia lapsiamme rakastamisen, Jumala itse.

»Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan Poikansa——»

Mitä tämä merkitsee inhimillisesti?

Se merkitsee, että meidän ei ole rakastaminen omia lapsiamme niinkuin kana rakastaa poikiansa, vaan henkisesti, niin, että jos meidän lapsemme, opittuansa meiltä totuuden, sanoisi: »isä ja äiti, minä näen, että totuus minua vaatii uhraamaan henkeni sen edestä, ja minä olen tullut jättämään teille hyvästiä», niin me emme ottaisi häntä syliin estääksemme häntä tästä teosta, vaan ottaisimme hänet syliin siunataksemme hänet siihen.

15.

Mistä syystä en ruvennut tuomariksi.

»Älkäät tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.» (Matth. 7:1.)

Kirjanoppineet ja fariseukset toivat kerran Jeesuksen eteen, joka istui temppelissä ja opetti kansaa, huoruudessa tavatun vaimon, ja sanoivat: »Laki käskee meitä, että tämmöiset ovat kivillä surmattavat. Mitäs sinä sanot?»

He kysyivät näin, koska tiesivät Jeesuksen opettavan, että ihmisen tulee kuunnella ainoastaan taivaallisen Isänsä ääntä eikä tuomita ketään. Ja he toivoivat siis, että hän olisi nyt sanonut heille jotakin, joka oli heidän omaa lakiansa vastaan.

Jeesus, tietäen tämän, kumartui ja kirjoitteli vaan sormellansa maahan, tahtomatta ensin vastata mitään. Mutta kun he yhä vaativat vastausta, ojensi hän itsensä, ja sanoi heille:

»Joka teistä on synnitön, se heittäköön ensin häntä kivellä.»——

Jos nyt Jeesus olisi antanut toisen vastauksen ja sanonut heille jonkun rangaistuslajin, joka olisi lain mukaan ollut tähän rikostapaukseen sovitettava, niin kenen tahdon mukaan hän silloin olisi menetellyt? Hän olisi menetellyt »kansan tahdon» mukaan, »kansan oikeudentunnon» mukaan, joka on lausuttu kansan laissa. Hän olisi myöskin tehnyt itsensä tuomariksi.

Mutta hän ei niin tehnyt, vaan sanoi, että ruvetkoon se tuomariksi, joka tuntee olevansa synnitön.

Samaa opetti hän vuorisaarnassansa, kun suorin sanoin kielsi tuomitsemasta:

»Miksi näet raiskan, joka on veljes silmässä, etkä huomaa malkaa omassasi? Taikka kuinka sinä sanot veljellesi: odotappas, minä otan raiskan silmästäsi, ja katso, malka on omassa silmässäs? Sinä ulkokullattu, heitä ensin malka ulos silmästäsi, ja katso sitten, kuinka saisit raiskan ulos veljesi silmästä.»

Ja kuinka hän olisi voinut ruveta tuomariksi, joka määrää rangaistuksia pahoille ja siis vetoo inhimilliseen pakkovaltaan, kun hän itse juuri oli antanut näille ihmisille uuden lain, että pahoja ei pidä väkivallalla vastustaa?

Kristuksen opetus on siis selvä.

Juuri näistä syistä oli nyt minunkin valittava Isän tahdon ja yhteiskunnan tahdon välillä.

Jos minä olisin tullut tuomariksi, olisi minun pitänyt vannoa tuomarivala. Mitä se on se tuomarivala? Minun olisi pitänyt vannoa, että tulen seuraamaan »kansan tahtoa» eli »kansan oikeudentuntoa» semmoisena kuin se ilmaantuu kirjoitetussa laissa, se on, että tulisin tämän kansan tahdon toimeenpanijaksi, sen kätyriksi, tuomitsemaan sen nimessä niitä, jotka lakia rikkovat.

Mikä on kansan tahto? Kuinka se on saatu selville? Kuinka voin olla varma siitä, että se on kansan tahto, joka on vaatinut esimerkiksi kuolemanrangaistuksen rikoslakiimme? Taikka jos valtiopäivälaitoksemme on todella niin merkillinen ja viisaasti kokoonpantu ihmekalu, että sen avulla on käynyt mahdolliseksi päästä kansan tahdon perille, niin mitkä takeet minulla voivat olla siihen, ettei ole päästy ainoastaan kansan tahdon vaan myöskin sen oikeudentunnon perille? Sillä onhan kansan tahto jotakin ihan toista kuin kansan oikeudentunto. Vai voivatko valtiopäivät saada aikaan senkin, mikä jokaiselle yksityiselle on itsensä suhteen niin vaikea saavuttaa,—sen, että kansa todella rupeaa tahtomaan sitä, mitä se pitää oikeana?

Mutta olkoon, että valtiopäivämiehet voivat äänestämällä päästä selville siitä, mikä on kansan oikeudentunto. Niin ollen jääpi jäljelle vaan se kummallinen seikka, että oikeudentunto, se on: omatunto, joka pitäisi olla sama kaikilla ihmisillä, voi olla erilainen kansalla kuin sen yksityisillä jäsenillä.

Minun olisi nyt vannominen, että tahdon ottaa noudattaakseni »kansan tahtoa», joka suurimmaksi osaksi edellyttää erilaista oikeudentuntoa, kuin mikä minulla on. Vala on Jumalaan vetoova lupaus ihmisille, että tulen menettelemään heidän tahtonsa mukaan.

»Taas te kuulitte sanotuksi vanhoille: älä vanno väärin, vaan pidä valas Herralle. Vaan minä sanon teille: älkäät ensinkään vannoko.» (Kolmas käsky vuorisaarnassa.)

Ja todellakin,—kuinka voisin täyttää Isän tahtoa, ja samalla kertaa valalla sitoutua noudattamaan ihmisten tahtoa, joka lakikirjassa löytyy edeltäpäin ilmoitettuna kutakin tapausta varten! Isän tahto on siitä omituinen, että se kussakin eri tapauksessa osoittaa minulle, miten minun on menetteleminen. Olen antautunut kokonaan tälle Isän tahdolle, ja se johtaa minua nykyisyydestä nykyisyyteen. Nyt minä hänelle itsellensä vannoisin, että vastaisuudessa tulen erityisissä tapauksissa aina noudattamaan jotakin muuta kuin hänen tahtoansa!

Jos aijon aina seurata Jumalaani, niin en voi samalla kertaa vannoutua jollekin muulle.

Jos minä olen valalla sitonut toimintavapauteni, on minun mahdoton edes ajatella Jumalan tahdon täyttämistä. Pelko, että tämä tahto näyttäytyisi ristiriitaiseksi virkavelvollisuuteni kanssa, tekee minulle tarpeelliseksi ajatella Jumalaa niin vähän kuin mahdollista. Minun täytyy nimenomaan oppia panemaan hyvin vähän arvoa sille sisälliselle äänelle, joka tahtoisi nousta virkavelvollisuuksia vastaan.

Mahdoton on harjoittaa yhteiskunnallista pakkovaltaa Jumalan nimessä tai edes Jumala ajatuksissa. Ainoastaan kirjoituksissa ja juhlallisemmissa puheissa voi tavata väitteitä, että niin tehdään. Mutta itse asiassa ensimmäinen vallanharjoitus ehdottomasti karkoittaa Jumala-ajatuksen. Pakkovallan harjoitus ajan pitkään saattaa ihmisten uskonnollisen elämän supistumaan vaan jonkinlaiseksi sisälliseksi, personalliseksi erikoiselämäksi, jolla ei ole mitään yhteyttä jokapäiväisen yhteiskunnallisen elämän kanssa, ja luopi heille ahtaan käsityksen Jumalasta, joka ei tahdo mitään tästä elämästä tietää. Kuinka hullunkuriselta heistä tuntuisikaan sekoittaa Jumalan tahtoa johonkin yhteiskunnalliseen kysymykseen!

Ja kumminkin, kaikki riippuu siitä, että me tunnustamme Isän tahdon ainoaksi ratkaisijaksi niissä kysymyksissä, joita elämä eteemme asettaa.

Perustumatta Kristuksen nimenomaisiin sanoihin ja opetuksiin, voi saman asian—ettei meidän ole tuomitseminen—todistaa myöskin välittömästi hänen rakkaudenoppinsa avulla.

Silloin sanon, että syy, miksi en voinut ryhtyä tuomarintoimeen, oli se, että minun olisi pitänyt tuomita rangaistukseen niitä, joita minun oli rakastaminen niinkuin omaa isääni tai äitiäni tai veljeäni tai sisartani tai parasta ystävääni.

Jos kuvailen, että isäni olisi tehnyt itsensä syypääksi semmoiseen tekoon, joka on laissa rangaistuksen alainen, niin en minä olisi voinut tuomita häntä. En tarvitse kauan ajatella ymmärtääkseni, mistä syystä vanhan isäni tuomitseminen olisi vastoin Jumalan tahtoa. Minä en voisi tuomarinistuimelta katsoa isääni silmiin, sen rakkaussuhteen vuoksi, joka välillämme vallitsee. Hän tuntee minut, on nähnyt minun kasvavan silmäinsä edessä ja on minua pienuudesta pitäen rakastanut. Samaten minä tunnen hänet, olen häntä kunnioittanut ja rakastanut ja nähnyt omin silmin hänen harmaantuvan. Kuinka hyvin minä tiedän, ettei mikään rangaistus voi tässä olla paikallaan, ettei mikään rangaistus ole suinkaan omiansa häntä parantamaan, vaan että siihen tarvittaisiin jotakin ihan toista, jotakin sisästäpäin vaikuttavaa. Sillä minä, joka tunnen hänet, tiedän, kuinka syvältä ovat haettavat hänen tekonsa syyt, kuinka monet asianhaarat ja kuinka lukemattomat erikoisseikat, joista vieraalla ei voi olla aavistustakaan, ovat vaikuttaneet, että hän on se, mikä hän on. Onnettoman isän rikos minua vaan vetää rakastamaan häntä entistä enemmän, ja nimenomaan tuntuu moittivan, etten ole kylläksi häntä rakastanut, mutta ei missään tapauksessa käske tuomitsemaan häntä.

»Mutta,—sanotaan tähän,—ei ole kysymyskään hänen parantamisesta. Tiede on aikaa sitten luopunut siitä teoriasta, että rangaistuksen tarkoitus muka olisi parantaa rikoksentekijöitä. Kysymys on vaan siitä, että tässä tapahtuu oikeus. Oikeus on Jumalan tahto. Ankaran jumalallisen oikeuden mukaan, sinun velvollisuutesi olisikin tuomita isäsi, mutta laki on kuitenkin, erityisiin seikkoihin nähden, vapauttanut tuomarin tästä velvollisuudesta, käskien hänen semmoisissa tapauksissa jäävätä itsensä.»

Minä säpsähdän ja alan horjua. Mielessäni välähtää kertomus roomalaisesta sotaherrasta, joka pelkästä oikeudentunnostaan tuomitsi oman poikansa surmattavaksi.—Olisiko todellakin Jumalan tahto, että minä tuomitsisin isäni? Ja pitääkö minun todellakin kiittää inhimillistä armahtavaisuutta siitä, että minulle on tässä kohden vaatimukset lievennetyt? Ei, minä olen vannoutunut Jumalan tahdolle, minä tahdon täyttää sen kokonaan, minä en huoli mistään lievennyksistä.—Ja ylevä oikeudentunto täyttää koko minun olentoni, kun nyt olen voittanut inhimillisen heikkouteni ja kun pidän kädessäni loukkaamattoman, ikuisen oikeuden vaakaa. Ja minä tunnen ikäänkuin Jumalan pyhyys virtaisi minun kauttani.

Mutta juuri ennenkuin lausun tuomion, katsahtaa vanha isä minuun, ja meidän silmät kohtaavat toisensa. Isäni katse yhtäkkiä muistuttaa minulle koko entisyyteni. Hän tietää kaikki, kaikki, mitä siellä on ollut;—tietää senkin, kuinka minä kerran menettelin alhaisesti,— punastun vieläkin kun sitä ajattelen.—Ja samassa hetkessä minä lutistun alas siltä pyhän oikeuden jalustimelta jonne olin kohoutunut. Minä häpeän enin, että olin sinne osannutkaan kohota. Minä häpeän, että olin kohonnut sinne, missä ei ollut ollenkaan minun paikkani. Juuri jumalallisen oikeuden edessä minä häpeän. Juuri jumalallisen oikeuden valo syöksee minut tuomarinistuimelta ja käskee minun punastumaan sen edessä, jota aijoin tuomita.

Aivan samat tunteet minussa risteilisivät, jos minun olisi tuomitseminen veljeäni, tai sisartani, tai omaa vaimoani. En luule myöskään, että yksikään poika voisi oikeudentuntonsa perustuksella toivoa yhteiskunnallista rangaistusta esimerkiksi omalle äidillensä.

Se on äitini ja minun välillä elävä rakkaus, joka tekee minulle niin selväksi, että minun ei ole tuomitseminen.

Yhtä vähän minä voisin tuomita semmoisia ihmisiä, jotka eivät ole minun omaisiani, vaan joita kumminkin olen oppinut rakastamaan niinkuin omaisiani.

Ja juuri siksi, että se on rakkaus, joka minulle asian selvittää, en minä tarvitsekaan erityisesti Jumalan välitystä tässä tapauksessa ymmärtääkseni, ettei minun ole tuomitseminen. Inhimillinen luontoni sen minulle jo selvittää.

Sitävastoin tarvitsen nimenomaan Jumalan välitystä, ymmärtääkseni, että tuomitseminen on yhtä paljon hänen tahtoansa vastaan myöskin niihin henkilöihin nähden, joita minä en rakasta niinkuin omaisiani. Kun vaan jätän Jumala-ajatuksen mielestäni, olen minä nimittäin taas valmis vähitellen vetämään ylleni pyhän oikeuden kaapun, sen mukaan kuin on kysymys minulle vieraammista olennoista. Jos on kysymys toveristani, joka pankinvirkamiehenä on tehnyt kassanvajausrikoksen, olen minä vielä kahden vaiheilla. Sääli tosin tahtoisi ottaa voiton, mutta minä voin sen myöskin pudistaa päältäni, ja silloin minun itserakkauttani jo melkein kutkuttaa se kärsimys ystävän puolesta, jonka minä oikeudentunnon nimessä muka otan kantaakseni. Jos saman rikoksen tekee minulle tuntematon henkilö, niin, vaikka hänen oma äitinsä hyörisi ympärilläni ja koettaisi saada mieltäni järkähytetyksi, en minä voisi muuta kuin hymyillä tuon äidin lapsellisuudelle. Minun oikeudentuntoni on silloin jo horjumaton.

Kunnes vihdoin tullaan siihen ihmisryhmään, joka on minulle enin vieras. Se on se ihmisryhmä, jota sanotaan alemmaksi yhteiskuntakerrokseksi. Tässä ei ole enää edes oikeudentunnosta kysymys, tässä on vaan »päivänselvää», että heitä on tuomittava. Vai vieläkö niitä pitäisi jättää rankaisematta, noita tappajia, varkaita ja huorintekijöitä! Täällä minä tunnen, mitä en tuntenut silloin, kuin oli kysymys sen yhteiskuntaluokan jäsenistä, johon itse kuulun, jolloin rangaistus tuntui vaan semmoiselta välttämättömältä pahalta, mistä oikeuden vuoksi ei sopinut ketään vapauttaa. Täällä minä nimittäin vasta tunnen että suorastaan vihaan heitä ja heidän rikoksiansa, ja että pidän rangaistusta erittäin sopivana heidän rikostensa kostokeinona.

Mutta jos nyt minun on näitäkin ihmisiä rakastaminen niinkuin saman Isän lapsia!

Jos minun täytyy osata ymmärtää ja olla tuomitsematta heitä, niinkuin ymmärrän ja olen tuomitsematta isääni tai äitiäni tai veljeäni tai sisartani tai parasta ystävääni!

Tai jos minun tässäkin täytyy asettua puhtaan oikeuden kannalle, niin mitä sanoo minun omatuntoni?

Se sanoo, että minun suhteeni heihin on kahdenlainen, riippuen siitä, ajattelenko vaan omaa suhdettani heihin vai ajattelenko heidän ja minun välilleni meitä yhdistävää Isää.

Edellisessä tapauksessa minä todellakin esiinnyn tuomarina heihin nähden. Minun on todellakin melkein mahdoton ymmärtää, mikä oikeudentunto voisi kieltää minua tuomitsemasta tavallisia tappajia ja varkaita. Sitä paitsi asettaa tässä minun sivistyksenikin minut heidän yläpuolelleen ja ikäänkuin oikeuttaa minun tuomarinasemaani. Minähän tiedän ja ymmärrän, että tappaminen ja varastaminen on väärin, mutta he eivät sitä ymmärrä. Ja sentähden minun täytyy pitää huolta siitä, että he rangaistuksen avulla sitä vähitellen oppisivat ymmärtämään. Toisin sanoen, tässä ei ole ratkaisevana enää oikeudentunto, vaan itse rangaistuksen tarpeellisuus.

Mutta jälkimäisessä tapauksessa, kun nimittäin ajattelen meidän suhdettamme toisiimme saman Isän lapsina, minä taaskin kukistun tuomarinasemaltani. Ja tällä kertaa on kukistumiseni vieläkin täydellisempi. Ei mitään, ei mitään jää minusta jäljelle Jumalan kasvojen edessä. Musta verkatakki, kiiltokaulus, kultanappi kaulahuivissa ja suippopäinen parta eivät tule otetuksi ollenkaan lukuun. Ne olivat äsken minulla ulkonaisena tunnusmerkkinä siihen, että minä olin sivistyksessä ja kehityksessä heidän yläpuolellaan ja siis sekä oikeutettu että velvollinen heitä tuomitsemaan. Nyt ne hävettävät minua ja minä en tiedä, mihin niiltä lymyisin. Sillä sivistyksen, jota niiden oli tarkoitus edustaa, Jumalan edessä tuomitsee minua itseäni.

Astuessani Jumalan eteen vastaamaan siihen, mikä on oikeuttanut minua muiden tuomariksi, ja riisuttuani siis yltäni kaiken tuon ulkonaisen asun, jolla täällä tietysti ei ole mitään merkitystä,—mikä häpeän puna nousee kasvoihin, kun minun eteeni aukeaa minä kaikessa alastomuudessaan!

Minun täytyy katsoa ympärilleni nähdäkseni olenko todella yksin ajatusteni kanssa, ettei minua kukaan yllättäisi.

Kuinka outo on tämä näky, kuinka tottumaton minun silmäni on siihen!

Onko tuo teko, jonka muisto nousee nyt esiin oltuaan tähän asti kuin maanpakoon karkoitettuna ajatuksistani,—onko se todellakin minun!—Ja tuo toinen, jota en ole koskaan voinut loppuun asti ajatella ilman että kaikki on minun sisässäni kouristunut.

Kuinka minä olinkaan saattanut unohtaa nuo tekoni niin kokonaan, etten kymmenkuntaan vuoteen kertaakaan ollut niitä toden teolla ajatellut! Ne eivät olleet astuneet mieleeni edes silloin, kuin olin luullut arvostelevani sisäistä itseäni. Ne eivät olleet vähimmässä määrässäkään antaneet väriänsä sille minulle, jona itseäni pidin.

En voi ajatella itseäni noiden tekojen yhteydessä. Minulla ei ole mitään kuvaa semmoisesta minuudesta, jossa noilla teoilla olisi jotakin osaa. Se olisi sentähden minusta ihan mieletöntä, jos joku tahtoisi kaivaa ne semmoisinaan esille, ottaa ne erikseen tarkastaaksensa ja antaa niiden perustuksella arvostelun minusta.

Mutta minähän olen valmis ottamaan tarkastaakseni muiden ihmisten tekoja ja langettamaan niiden perustuksella tuomion—aivan riippumatta siitä, missä yhteydessä nämä teot olivat tekijän sisäisen minuuden kanssa, tuntematta ollenkaan näitä ihmisiä,—ainoastaan ilmiantajan tai yleisen syyttäjän ilmoituksesta!

Minä olen sivistynyt ihminen ja minä pidän rangaistusta aivan välttämättömänä rikoksentekijöille. Ja minä olen ollut valmis ottamaan elämäntehtäväkseni poimia tämmöisiä tekoja, tutkia, arvostella ja tuomita niitä, semmoisina kuin ne joutuvat syytteesen ja tulevat todistetuiksi.

Minä olen sivistynyt ja ymmärrän, että yhteiskunnan turvallisuus vaatii rangaistusta.

Sivistykseni perustuksella minä olen ymmärtävinäni, että rangaistus on välttämätön tappajalle,—ja kumminkin tietää Jumala, että minä kriminaalisesti täysikäisenä opetin pienen tyttölapsen samaan paheeseen, jota itse harjoitin,—että minä näin tehdessäni täydellisesti aavistin, minkä vaaran alaiseksi minä lasta saatoin. Ja vaikka tiedän, että lapsi kuoli aikasin, ja vaikka epäilen itseäni siihen syylliseksi, en minä sivistykseni perustuksella sittenkään mene yleisen syyttäjän luo antaakseni itseäni ilmi, enkä millään tavalla katso itselleni hyödylliseksi tai yhteiskunnallisen turvallisuuden vaativan, että minä kärsisin rangaistuksen.

Sivistykseni perustuksella minä olen ymmärtävinäni, että rangaistus on välttämätön varkaalle,—ja kumminkin tietää Jumala, että minä eräässä juhlatilaisuudessa toverieni kesken kokosin hattuun rahoja yhteisten juomien tilaamista varten, mutta tilasin sitten juomia vähemmän summan edestä, kuin minkä olin koonnut, sekä käytin näin kavalletun jäännöksen vielä samana iltana omiin tarkoituksiini. Ja vaikka minä hyvin tiedän, että tämmöinen kavallus ei ole vähempää kuin tavallinen varkauskaan, niin ei minun sivistykseni sittenkään aja minua yleisen syyttäjän luo, enkä minä ollenkaan joudu huoliin yleisen omistusoikeuden turvallisuudesta.

Ja mitä minä vielä kaikkea tiedänkään Jumalan edessä!

Jumalan edessä voi minun suurempi sivistykseni, se on, parempi ymmärrykseni siitä, mikä on hyvä ja mikä paha, vähimmin oikeuttaa minua tuomitsemaan. Täällä tämä sivistys tuomitsee vaan minua itseäni.

Minä tiedän, että minussa on itu, mahdollisuus, kaikkiin niihin rikoksiin, joita kriminaalipsykologiiassa luetellaan ihmisten tekemiksi. Ja tiedän vielä, että tämä itu olisi voinut kasvaa ja kehittyä teoiksi, jollei minua olisi huolellisella kasvatuksella jo alusta pitäen ohjattu oikealle tielle,—ellen olisi alituisesti nähnyt ympärilläni hyviä esimerkkiä ja aatteellisia harrastuksia, jotka minua johtivat hyvään ja haihduttivat rumat ajatukseni,—ellei minulla olisi ollut tarpeeksi millä nälkääni sammuttaa, millä vaatettaa itseäni, millä nauttia lämmintä, kodin rauhaa, virkistyksiä…

Enkä minä siis voi tuomita niitä, joilla ei ole osaa minun sivistyksestäni,—jotka ovat saaneet yksin taistella sisälliset taistelunsa ilman kasvatusta ja opetusta, ilman ympäristön ohjausta ja ilman mitään aavistustakaan aatteellisista harrastuksista. Minä voin Jumalan edessä tuntea vaan sitä suurempaa edesvastausta siitä, että minulla on tätä kaikkea ja heillä ei ole. Jumalan edessä minun elämäni ei saa olla muuta kuin alituista pyrkimistä tämän erotuksen poistamiseen. Jumalan edessä ne heidän tekonsa, joita minä sanon rikoksiksi, eivät tuomitse muita, kuin minua itseäni. Sillä minä en ole rientänyt jakamaan heille sivistystä, vaikka olen nähnyt, että he ovat pimeydessä; en ole antanut heille omastani, vaikka minulla on yltäkyllin ja enemmänkin, ja he ovat puutteessa; en ole tehnyt mitään, saattaakseni heidät vertaisikseni ja heidän elämänsä semmoiseksi, että heidän olisi yhtä tarpeeton ja yhtä vaikea tehdä yhteiskunnallisia rikoksia, kuin on minun.

Siellä siis, missä maailman käsityksen mukaan tuomari on enin paikallaan, siellä Jumala suurimmalla voimalla osoittaa hänet viralta.

16.

Tasa-arvoisuus.

»Te tiedätte, että ne, jotka ovat asetetut kansain päämiehiksi, hallitsevat heitä, ja heidän ylimmäisillänsä on valta heidän ylitsensä. Mutta ei niin pidä oleman teidän keskenänne. Vaan joka teidän seassanne tahtoo suurin olla, se olkoon teidän palvelijanne; ja joka teistä tahtoo tulla ensimmäiseksi, hän olkoon kaikkein orja.» (Mark. 10:42-44).

»Kansain kuninkaat valitsevat heitä, ja joilla valta on heidän ylitsensä, ne kutsutaan armollisiksi herroiksi. Mutta ette te niin. Vaan joka teistä suurin on, se olkoon niinkuin nuorin; ja joka ylimmäinen on, se olkoon niinkuin se, joka palvelee. Sillä kumpi suurempi on, sekö joka aterioitsee, vai sekö, joka palvelee? Eikö se, joka aterioitsee? Mutta minä olen teidän keskellänno niinkuin se, joka palvelee.» (Luk. 22:25-27).

»Sittenkuin hän oli pessyt heidän jalkansa, ja vaatteensa ottanut, istui hän taas ja sanoi heille: Tiedättekö, mitä minä teille tehnyt olen? Te sanotte minun Mestariksi ja Herraksi, ja te sanotte oikein, sillä minä myös olen. Sentähden jos minä, joka olen Herra ja Mestari, olen teidän jalkanne pessyt, niin pitää myös teidänkin toinen toisenne jalat pesemän. Sillä minä annoin teille esikuvan, että te niin tekisitte, kuin minä tein teille. Totisesti, totisesti sanon minä teille: ei ole palvelija suurempi herraansa, eikä sanansaattaja suurempi kuin se, joka hänet lähetti.» (Joh. 13:12-16).

Jotkut sanovat:

»Myönnämme kyllä, että Kristuksen rakkaudenoppi, jos pääsisi ihmisten joukossa valtaan, voisi muodostaa maailman uudestaan; mutta me epäilemme, voiko se päästä valtaan meille käsitettävässä tulevaisuudessa. Sillä asia ei ole vielä sillä autettu, että kaikki ihmiset tietävät, että heidän pitäisi rakastaa vierasta niinkuin omaista. Muutos parempaan päin voi tulla kysymykseen vasta silloin, kuin kaikki ihmiset todella rakastavat vierasta niinkuin omaista.»

Tämä on nyt se tavallinen väite, jolla me koetamme vapautua meille asetetuista vaatimuksista. Me teemme kysymyksen koko maailmaa tarkoittavaksi, ja ilmaisemme sitten vaan surumme siitä, ettei tämä maailma voi uutta oppia sulattaa. Samassa me emme enää ole tietävinämmekään siitä, että vaatimus olisi ollut mitenkään meille personallisesti tarkoitettu.

Tässä ei ole ollenkaan kysymys mistään toimenpiteistä, joilla maailma opetettaisiin rakastamaan vieraita niinkuin omaisia. Tässä on kysymys yksistään siitä, ilmoittaako Jumala jokaiselle yksityiselle tahtonsa olevan semmoisen. Ja jos ilmoittaa, miten silloin tämän yksityisen on suhtautuminen maailmaan. Tässä on siis yksinomaan kysymys yksityisen suhteesta maailmaan, eikä ensinkään maailman muuttamisesta ensin meidän ihanteittemme mukaiseksi.

Tosin voi yksityinen omastakin puolestaan sanoa, että hän kyllä myöntää Jumalan tahdon olevan sellaisen, mutta että hän ei voi rakastaa kaikkia ihmisiä niinkuin omaisiaan ja paraita ystäviään, ja että mitäpä silloin siitä myöntämisestä kellekään olisi hyötyä.

Ja kuitenkin riippuu kaikki juuri siitä myöntämisestä.

Sillä jos minun onkin mahdoton heti oppia rakastamaan vieraita ihmisiä niinkuin omaisiani, niin minun ei ole mahdotonta heti luopua kaikesta siitä toiminnasta, jolla tieten tai tietämättä olen tätä Jumalan tahtoa polkenut. Minun on mahdollista, niinkauan kuin en vielä osaa kaikkia rakastaa, muuttaa elämäni niin, etten koko sen voimalla ja kärjellä nouse suoraan Jumalan tahtoa vastaan. Minun on mahdollista juuri ulkonaisessa suhteessani maailmaan asettua muiden ihmisten rinnalla sille kannalle, kuin olisimme saman Isän lapsia.

Ensiksikin täytyy yksityisestä elämästäni kadota kaikki se, mikä on suorana esteenä tälle rakkaudelle. Mikä siinä on esteenä? Kaikki entiset pyrintöni; sillä ne ovat kaikki tarkoittaneet minun itseni saattamista muiden edelle. Minä olen toivonut ja hakenut itselleni edullista virkaa, ja olen ollut valmis kilpailemaan kaikkien muiden kanssa tämän viran saamisesta. Ainoastaan siinä tapauksessa, että minun oma veljeni olisi toivonut samaa virkaa, olisin minä luopunut kilpailusta. Mutta minunhan täytyy rakastaa vieraita niinkuin veljeäni. Onhan minun mahdoton rakastaa niitä, joiden edelle minä pyrin; sillä mahdoton on minun yhtaikaa sekä toivoa heille kaikkea menestystä että toivoa heidän joutuvan tappiolle. Koska en voi kilpailla veljeni kanssa, jota rakastan, niin en voi, noudattaen Isän tahtoa, kilpailla niidenkään kanssa, joita minun tulee rakastaa niinkuin veljiäni.

»Mutta,—sanotaan tähän taas,—melkein kaikkihan yhteiskunnallinen elämä edellyttää tällaista kilpailemista muiden kanssa; kaikki teollisuus edellyttää sitä, kaikki kauppa edellyttää sitä; jokainen kaupunki on elävä kuva siitä, kuinka keskinäinen kilpailu synnyttää edistystä ja uusia elämänmuotoja; ja katsoen inhimillistä elämää ja sen hyörinää ikäänkuin yläpuolelta sitä itseään, meidän täytyy nähdä, että oikeastaan ihmiset kilpaillessaan keskenään eivät tee muuta kuin kilpailevat yhteiskunnan tai yleisön tarpeiden palvelemisessa: paras viranhakijoista paraiten palvelee yhteiskuntaa, taitavin tehtailija tai kekseliäin kauppias paraiten palvelee yleisöä.»

Tämä ajatustapa onkin itse asiassa nykyisen kansantaloudellisen tieteilemisen pohjana. Tiedemiehet puhuvat tästä maailmanjärjestyksestä aivan niinkuin se olisi heidän oma keksimänsä järjestelmä. He selittävät sentähden peittelemättä ja avonaisesti, ettei ihmisen ole itseltänsä kysyminen, mitä toisten tarpeita siveellisyys häntä käskee palvelemaan, se on, mitä hän itse pitää muille hyödyllisenä,—vaan että hänen on ainoastaan tutkiminen, mistä palveluksesta enin maksetaan; sillä ainoastaan siten hän voi koota rikkauksia ja tulla yhteiskunnallisesti hyödylliseksi. Vaikka hän siis palvelisi esimerkiksi toisten tarvetta humaltumiseen, niin on se heidän mielestään siveellisesti yhdentekevää. Ja kaikki muutkin ihmiset, kun on kysymys uusista yhteiskunnallisista elämänmuodoista, vetoovat niinikään tähän kilpailun lakiin aivan niinkuin se olisi heidän oma säätämänsä, suurella vaivalla, vuosisataisilla ponnistuksilla ja kaiken mahdollisen ihmisviisauden avulla pystytetty laki, jolla he ovat perustaneet maailman onnen.

Ei mikään voi olla suurempi erehdys. Ihmiset eivät ole viisaudellaan ottaneet mitään osaa sen lain säätämiseen, jonka nojalla he itsekkäisimmissä puuhissaan tulevat sittenkin toinen toistaan palvelleeksi. Se on Jumalan taloutta. Siinä vaikuttaa se sama Jumala, joka osaa kääntää kaiken muunkin pahuutemme lopulta meidän parhaaksemme.

Jos me siis tahdomme puolustaa itsekkäisyyttämme sillä, että vetoamme kilpailun tuottamiin hyviin seurauksiin, niin on se samaa, kuin jos sanoisimme, että meidän on tekeminen pahaa, jotta Jumala voisi sen kääntää parhaaksemme.

Minun täytyy, jos tahdon Jumalan selvästi ilmoitettua tahtoa seurata, luopua kaikista pyrinnöistä, jotka edellyttävät kilpailua ja vahingon saattamista toisille.

Mutta sen yhteiskunnallisen toiminnan ala, jolla minä olin, tekee estettä Jumalan tahdon täyttämiselle vielä kahdesta muusta yleisestä syystä.

Ensimmäinen on se, että pyrkiessäni eteenpäin virka-uralla, minun menestykseni tulee riippuvaksi joko yksityisestä henkilöstä tai henkilöryhmästä. Ja riippuvaisuus synnyttää luonnon pakosta erityisen suhteen minun ja heidän välillensä. Jos tämä suhde ei ole puhdasta liehakoimista, niin se on vaan tavallista suosiontavoittelemista. Mutta jollei se ole sitäkään, niin se voi olla salattua vihaa pakotetun ulkonaisen kohteliaisuuden alla. Ei missään tapauksessa tätä suhdetta määrää vapaa veljesrakkaus, joka ei voi perustua muuhun kuin tietoon, että olemme syntyisin samasta Isästä. Minun on mahdoton rakastaa tämmöisellä vapaalla rakkaudella niitä, joiden suosiosta yhteiskunnallinen menestymiseni riippuu. Minun rakkauteni täytyy tulla riippuvaksi tästä suosiosta, ja se sammuu heti kun suosio kääntyy minusta pois tai joku nimitys tapahtuu minun ohitseni.

Toinen syy on se, että yhteiskunnallinen asema antaa minulle itselleni vallan ja ylemmyyden niiden ihmisten yli, joiden päälliköksi minä tulen. Sillä tämä minun valtani estää minua vapaasti suhtautumasta niihin, jotka ovat sen alaisia. Minä tosin voin syyttää tästä heitä itseään, koska he itse pitävät minua ylempiarvoisenaan ja ovat valmiit minua kumartamaan ja matelemaan edessäni; minä en voi siis parhaalla tahdollanikaan laskeutua täydellisesti heidän vertaisekseen. Mutta samalla pelkään itse, että jos laskeutuisin, he ymmärtäisivät minut väärin ja alkaisivat tuttavallisesti taputella minua olalle. Jos esimerkiksi vahtimestarimme, jonka tehtävänä on muun muassa auttaa päällystakkia ylleni, menettelisi näin, niin ei se olisi suinkaan omiansa minussa herättämään ystävyyden ja veljeyden tunteita häntä kohtaan.—Sen vuoksi minun on mahdoton rakastaa vapaalla, Jumalan tahtoon perustuvalla veljesrakkaudella niitä, joita minun täytyy pitää arvolleni sopivan välimatkan päässä itsestäni, olkoon tämä välimatka sitten vaikka kuinkakin lyhyt ja tuntumaton.

* * * * *

Heräämiseni kautta olin näin ihan aavistamattani ja kokonaan toista tietä tullut takaisin keskelle nuoruuteni ensimmäistä ja minulle läheisintä aatetta,—tasa-arvoisuutta kaikkien ihmisten välillä.

Mutta kuinka toisellainen, kuinka paljon syvempi ja totisempi oli nyt tämä aate. Se ei ollut minun, se oli Jumalan.

Kaikki entiset yhdenvertaisuuden haaveeni, kaikki ajatukset, jotka olivat tarkoittaneet yhteiskunnan vastaista kehittämistä tasa-arvoa kohden, kaikki tieteelliset teoriiani, joilla olin oppinut näkemään sekä entisyyden historiassa tätä kehitystä että vastaisuudessa tämän kehityksen tietä,—se kaikki kadotti arvonsa. Minä olin noilla aatteillani, luottamuksellani yhteiskunnan edistykseen, uskollani sen tulevaisuuteen vaan oppinut miedosti ja silmät ummessa arvostelemaan yhteiskunnan nykyisyyttä. Ja tätä minä olin tehnyt omaksi edukseni. Sillä minähän olin ollut nuoruuteni aatteelle uskoton; olin täysin voimin antautunut yhteiskunnallisen aseman ja vallan tavoittelemiseen ja pyrkinyt aineelliseen varakkuuteen. Jos varhaisimmassa nuoruudessani, jolloin minulla ei ollut mitään asemaa eikä mitään rahoja, minun olikin oikeus hyökätä juuri yhteiskunnan nykyisyyden kimppuun ja julistaa kaikki siinä kelvottomaksi, niin tämmöinen menettely kävi yhä mahdottomammaksi mitä enemmän asemaa ja rahaa minulla joko alkoi olla taikka oli toivo vastaisuudessa saada. Jokainen olisi voinut sanoa minulle, että parasta olisi ensin ajatella omia virheitänsä ja sitten vasta korjata toisten. Sentähden minun tuli hyvin tärkeäksi ummistaa silmäni yhteiskunnalliselle nykyisyydelle, niinkuin ummistin omalleni. Tiesinhän minä, että ne elivät ja hengittivät paraikaa ne huono-osaiset, joilla usein oli nälkä ja kylmä eikä mitään toiveita; tiesin, että ne päivä päivältä kärsivät yhä samaa aineellista puutetta ja samaa henkistä pimeyttä. Samalla minä myöskin tiesin, että itse yhä kartutin varojani ja tietojani, söin hyvin, pukeusin lämpimästi ja asuin mukavasti, ja jos tulin itseäni työllä rasittaneeksi minulla oli aina tilaisuus virkistyksiin ja huvituksiin. Mutta minä selitin, että sekä edellinen että jälkimäinen tosiasia oli seuraus pitkällisestä historiallisesta kehityksestä. Minä tahdoin kyllä tutkia tätä kehitystä, miettiä sen syitä, ehdotella lakeja ja yleisiä toimenpiteitä epäkohdan poistamiseksi. Mutta minä olin karttuvan ijän ja opin perustuksella yhä selvemmin ymmärtävinäni, että syyt eriarvoisuuteen ihmisten välillä olivat liian syvällä, liian kaukana entisyydessä, että niitä olisi voinut yhtäkkiä korjata.

Sitävastoin ymmärsin nyt, että nämä »syyt» olivat minussa, ja että niiden korjaaminen äkkiä tai vähitellen oli todellakin aivan minun omassa vallassani.

Kun ymmärsin, mitä on tasa-arvo Isän tahtona,—tasa-arvo; joka perustuu siihen, että me olemme saman Isän lapsia, niin minun täytyi hämmästyä, kuinka kaukana juuri minä olin totuudesta. Kummallisella sokeudella olin tähän asti, valittaessani ihmisten välillä olevaa eriarvoisuutta, jättänyt ottamatta lukuun itseäni. Kun nyt käännyin itseeni, kohtasi minua täällä se odottomaton ilmiö, että, vaikka kuvailin olevani yhdenvertaisuuden lämpimin puoltaja, löysin kaikki esteet, jotka tekivät yhdenvertaisuuden mahdottomaksi ihmisten välillä, juuri itsessäsi. Minähän itse pyrin pois kaikesta tasa-arvoisuudesta, kun kilpailin muiden kanssa päästäkseni heidän edelleen. Minähän itse, huolimatta ylpeistä teoriioista, olin valmis kumartamaan esimieheltäni suosiota ja mieltymystä. Ja minä itse katsoin välttämättömäksi pitää alaisiani tarpeellisen välimatkan päässä.—Minähän itse, joka tein työtä silloin kuin tahdoin ja sen verran kuin tahdoin ja niiden aatteiden hyviksi kuin tahdoin,—palvelutin itseäni palkkaväellä, jotka tekivät työtä kaksitoista tuntia päivässä ilman mitään vaihtelua tai vapautta työssä ja semmoisesta paikasta, että juuri hengissä pysyivät. Suutarit, räätälit, ajurit, kyyppärit, vahtimestarit, torimyöjät, kadunlakasijat,—kaikkien näiden työ ei tarkoittanut muuta, kuin tehdä mahdolliseksi minun mukavuuttani ja vapauttani.—Ja vihdoin, omassa kodissanikin minä palvelutin itseäni palkatuilla palvelijoilla, joiden kanssa en olisi saattanut syödä samassa pöydässä enkä olisi voinut pakottaa itseäni kävelemään rinnakkain julkisella kadulla.

Nyt minulla ei ollut mitään keinoa, jolla olisin voinut selittää olemattomaksi tai edes lieventää tätä ristiriitaisuutta »olevien olojen» ja Isän tahdon välillä. En voinut epäillä, että minun oli juuri itsestäni hävittäminen tämä inhimillisen eriarvoisuuden perustus, ja tunnustaminen ei ainoastaan ajatuksissa vaan teossa veljikseni ja sisarikseni ne henkilöt, joiden tehtävänä oli minua palvella kantamalla ruokaa eteeni pöytään, korjaamalla jälkiäni, valmistamalla minulle saappaita, vaatteita ja niin edespäin.

Enkä olisi koskaan ennen, kuin nyt, voinut aavistaa, että herrasmaisuus oli todella siihen määrään syöpynyt koko minun olentooni,—minuun, joka olin pitänyt itseäni läpitsensä »kansanvaltaisena» ja »vapaamielisenä».

Niinkauan kuin oli kysymys vaan myöntämisestä, että minun velvollisuuteni oli asettua tasa-arvoiselle kannalle noiden ihmisten kanssa, oli kaikki selvää ja luonnollista. Mutta kun sitten teossa koetin palvella omaa palvelijatani, niin minun piti pakottamalla pakottaa itseäni siihen, aivan kuin johonkin kuulumattomaan nöyrtymiseen, ja kun minä sain itseni pakotetuksi, niin olin siitä ilonen kuin lapsi jostakin urotyöstä!—Tai kun käskin itseni kovan pyryn aikana kadulle lunta luomaan ja siellä tapasin erään tuttavan taiteilijan, hämmennyin minä ja punastuin hänen edessään kuin olisi hän tavannut minua missä sopimattomassa paikassa tahansa.

Erittäin kuvaavana tässä suhteessa täytyy minun mainita vielä seuraava yritykseni.

Niiden veljieni joukosta, joiden herrana olin tottunut itseäni pitämään, tuntuivat minusta suutarit olevan kauimpana minusta. Tunnustan, että kun ajattelin itseni laskeutuvaksi johonkin heikäläiseen työverstaasen pimeässä kivijalan alustassa, istuakseni heidän viereensä ja oppiakseni heidän käsityötänsä, niin tuntui kuin olisi vastaani lämähtänyt ylipääsemätön mahdottomuuden muuri. Tuhannet vastasyyt tunkivat päähäni: Sehän olisi ihan turhaa; mitä sillä voittaisin;—järjellinen työnjako;—ihmiskunnalle on enemmän hyötyä minusta, jos kirjoitan, kuin jos valmistan saappaita;—suutarit käsittäisivät minut väärin ja nauraisivat selkäni takana; muut ihmiset selittäisivät käytökseni jonkinlaiseksi omituisuuden tavoitteluksi, sanoisivat, että tahdon matkia Tolstoita, ja niin edespäin. Mutta minulla oli niin selvänä ja niin kirkkaana tieto siitä, että olin oikealla tiellä, että heti ymmärsin kaikki nuo vastasyyt tekosyiksi ja tunsin, että jos olisin antanut niiden vaikuttaa, olisin tieten tahtoin luopunut totuudesta. Mitä mahdottomammalta minusta tuntui, sitä selvemmäksi minulle kävi, että minun täytyi astua tämä askel ja voittaa kaikki vastenmielisyys. Tämä omituinen ristiriitaisuus vaan selvensi minulle, kuinka kauas olin jo eksynyt totuudesta.

Kun olin päätökseni tehnyt, menin heti erääseen kenkäkauppaan, jonka isännälle olin tuttu vanhana ostajana. Tässä kohtasi minua ensimmäinen koetus. Miten esittäisin asiani suutarimestarille, joka ei tietysti aavistanut mitään! Mitä hän ajattelisi minusta, kun saisi kuulla omituisen pyyntöni!—Ja niin vahva oli minussa vielä luomani kuva entisestä itsestäni, etten voinut pakottaa itseäni sanomaan suoraan, että tahdon oppia suutarintyötä. Minä koetin puhuessa peittää hämmennystäni ja käytin semmoista puhetapaa ja äänenpainoa, jolla luulin onnistuneeni säilyttää hänessä rikkomattomana sen kuvan, mikä hänellä, katsoen yhteiskunnalliseen arvooni, olisi pitänyt minusta olla. Sillä hän ei ällistynyt. Sanoin hänelle, että muka halusin läheisesti tutustua kaupunkilaisen käsityöläisluokan oloihin ja elämäntapoihin, ja että senvuoksi tahdoin jonkun aikaa olla läsnä heidän työverstaassaan, ja tehdessäni työtä yhdessä heidän kanssansa, keskustella ja kysellä kaikkea, mikä heitä koskee. Suutarimestari pitikin tuumaani järkevänä, enkä minä nähtävästi pudonnut hänen silmissään vakavien herraskansalaisten rivistä.

Mutta kohtalo määräsi minulle uuden koetuksen tämän näin keskeneräisen sijaan.—Suutarimestari ilmoitti, että niin mielellään kuin hän muuten suostuisikin pyyntööni, oli se hänelle mahdoton verstaassa vallitsevan ahtauden takia. Ja neuvoi puolestaan erään toisen luo, jolla olisi sijaa enemmän.

Ennen lähtöäni käänsin vielä puheen toisaanne, johonkin leikilliseen aineeseen, siten kokonaan silittääkseni mahdollisen häiriön hänen minua koskevassa ajatusjuoksussaan.—Ja sittenkin tuntui minusta kuin olisi hänen silmäyksensä seurannut minua vielä ovessa mennessäni ja arvostellut: hm, eikö tuo siis olekaan niitä! Ja etäisyys hänestä minuun ikäänkuin lyheni; hän varmaan piti nyt minua lähempänä vertaisenaan, jonka kanssa sopii käyttäytyä tuttavallisemmin. Tunsin selässäni hänen myhähdyksensä, ja se tuotti minulle todellista kärsimystä.

Mutta tämä tunteeni ei nyt enää ollut semmoinen, etten olisi voinut asettua sen ulkopuolelle ja arvostella sitä. Päinvastoin se juuri selvitti minulle, että minä paraikaa taistelin koko entistä olemustani vastaan, että minä olin pala palalta hävittämässä tuota kuvaa, joka oli ollut entisen elämäni perustus. Kadulla ensimmäinen raikas tuulahdus puhalsi mieleni puhtaaksi ja totuus oli taas minulle kirkkaana kuin valo itse.

Viipymättä läksin toisen suutarimestarin luo. Ja hänelle sain sanotuksi yksinkertaisesti ja suoraan, että tahdon oppia suutarintyötä, ja pyysin päästä hänen verstaaseensa. Ehdot hän sai määrätä niinkuin itse tahtoi. Hän tosin kummasteli pyyntöäni, mutta ei pannut vastaan.

Kuitenkin vielä täälläkin tahdoin edes vähän parsia rikki revittyä kuvaani ja lisäsin sittenkuin olimme sopineet ehdoista, että tarkoitukseni oli samalla oppia tuntemaan työväen oloja.

—Jaa, jaa, tietysti, kyllä ymmärrän, herra on vissiin kirjailija taikka niin—?

Minä ajattelin, että varsinainen koetus alkaa kumminkin vasta tuolla verstaassa ja että siis on yhdentekevää vaikka tämä täällä jäisikin väärään käsitykseen.

Hän oli heti valmis, auttoi minulta päällystakin ja saattoi minut verstaaseeensa.

Se oli pienen- ja pimeänlainen huone, jossa ensi katsaukselta näytti vallitsevan epäjärjestys ja likaisuus. Valo tuli ylhäältä, kivijalan soikeista ikkunoista. Ilma oli huoneessa tukahuttavan lämmin.

Kaikki miehet ja pojat lakkasivat heti naputtelemasta ja koputtelemasta tekeleitään, kun näkivät minut, jonka isäntä nyt toi heidän eteensä.

—Tämä herra tässä—sanoi hän heille ikäänkuin esitellen minua,—tahtoo oppia suutarin työtä. Tiironen siirtyy tänne lähemmäs Tourusta ja Sarén vähän sinnemmäs Pakkalan viereen!—komensi hän.

—Herra on niin hyvä,—sanoi hän sitten minulle kohteliaasti kumartaen ja osoittaen istumaan matalalle pallille, joka työnnettiin Tiirosen ja Sarénin väliin, ja katosi samassa omalle puolelleen puotiin.

Minä istuin osoitetulle pallille.

Suutarit ryhtyivät sanaakaan sanomatta työhönsä ja syntyi kummallinen, järjetön äänettömyys, jonka kuluessa he vaan silloin tällöin katsahtelivat toisiinsa lyhyillä, kysyvillä silmäyksillä, välttäen tyystin kohtaamasta minun katsettani.

Olin kuin kuumilla hiilillä. Tukalampaa asemaa lienenkö koskaan tuntenut.

Mutta samalla tiesin horjumattoman varmasti, että juuri näin pitikin olla,—että tämä vaan oli kärkeensä kehittynyt taistelu sitä entistä olemusta vastaan, jonka olin ajatuksissani jo hylännyt, ja että minun asiani oli nyt vaan voittaa.——

Vihdoin aloin keskustella heidän kanssaan. Ja he tarttuivat siihen kuumeentapaisesti, aivan kuin hekin olisivat vaan hakeneet tilaisuutta päästäkseen vaikeasta asemasta. Pian olimme tuttavia ja pahin kankeus oli murrettu. Heidän huomiolla ja ystävyydellä ei tuntunut rajoja olevan. Enkä tiedä, kuka olisi voinut hienotunteisemmin varoa, etten minä vaan olisi epäillyt heidän minulle nauravan.

Mutta minä tiesin joka sanan mukana, ettei minun taisteluni vielä ollut lopussa. Selvästi tunsin, kuinka minä pelastuakseni koetin luoda heihin uuden kuvan itsestäni, jota he olisivat voineet ymmärtää ja asettaa tarpeellisen korkealle. Minulla oli ikäänkuin kiire antaa heille käsitys itsestäni. Tuntui niinkuin ei olisi ollut minkä päällä seisoa, ennenkuin heillä oli käsitys minusta. Sentähden minulla olikin hyvin paljon puhumista heille itsestäni ja ajatuksistani. Panin nimenomaan merkille, että tämä välttämätön tarve saada pian määrätyksi, mitä minä olin siinä uudessa maailmassa, jossa minulla ei vielä mitään kuvaa itsestäni ollut, olisi voinut antaa oman suuntansa koko minun vastaiselle kehitykselleni. Kuinka hyvin ymmärrän niitä nuoria, sivistyneestä luokasta lähteneitä »sosialistejä», jotka luopuvat entisistä elämäntavoista, antautuvat rahvaan sekaan ja koettavat omistaa sen elämäntapoja! Täällä he juuri tavallisesti eksyvätkin. He ovat luopuvinaan entisestä kuvasta, jossa ovat eläneet, mutta he samalla luovat uuden: he esiintyvät omituisissa puvuissa, he muuttavat käyntitapansa, rupeavat syljeskelemään, puhuvat luonnottomalla äänenpainolla ja lausuvat heille itselleen vieraita ajatuksia. Ja he ihmettelevät, ettei se totuus, jota he niin suurella ponnistuksella ovat koettaneet toteuttaa, annakaan heidän sydämelleen sitä rauhaa ja sitä tyydytystä, jota he olivat odottaneet. Päinvastoin heistä tuntuu kuin olisivat he rikkirevityt ja kaikkien jättämät: toverinsa he ovat itse hylänneet, yläluokka nauraa heille heidän selkänsä takana ja alaluokka ei ota uskoakseen sitä, mitä he koettavat vakuuttaa, vaan pysyy yhä sitkeästi omissa tuumissaan. Mutta kuinka hän voisikaan jäädä kokonaisuudeksi, kun hän entisen yhden kuvan sijaan nyt elää kahdessa ja kolmessakin: alaluokalle hänen pitäisi esiintyä heikäläisenä rahvaanmiehenä, tovereille yhteiskunnallisena uudistajana, ja yläluokalle jonkinlaisena intressanttina ilmiönä! Ja sentähden, jos hänen kärsimyksensä eivät jaksa viedä häntä Jumalan luo, hän tavallisesti palaa entiseen yhteiskuntaluokkaansa, ja, melkein jonkinlaisesta kostontunteesta julistaen valheeksi kaikki, mihin oli pyrkinyt, antautuu suuremmalla vauhdilla, kuin ennen, yläluokan elämäntapaan ja on valmis puhtaalla omallatunnolla ottamaan jälleen osaa sen sortoon ja väärinkäytöksiin.

Mahdotonta on ilman Jumalaa kokonaan vapautua entisestä kuvasta.

Mahdotonta on myöskin, ilman Jumalaa, olla luomatta uutta kuvaa samassa kuin entisestä vapautui.

Sillä jos ei riipu Jumalasta, niin ei voi muuta kuin riippua ihmisistä ja olla siis heidän käsityksensä orja.

Mahdotonta on minun siis pysyväisesti asettua oikealle tasa-arvoisuuden kannalle niiden ihmisten suhteen, joita olen pitänyt luonnollisina palvelijoinani, ellen ajattele Jumalaa meidän välillämme yhdistävänä siteenä, isänä samoille veljille.

Mutta jos ajattelen Jumalaa, niin en enää voi pitää yrityksiäni heitä lähestymään minään urotyönä. Minun täytyy päinvastoin vaan hävetä, että olen ollenkaan voinut pitää itseäni parempana ja arvollisempana heitä, —hävetä sitä, että minulla voi edes syntyä urotyön ajatus, vaikka kysymys ei ole ollut muusta, kuin tunnustaa Isän edessä, että minä en ole ylempi enkä etuoikeutettu oman veljeni rinnalla.

Tässä valossa minulle muuttuvat yhä epäselvemmiksi ne syyt, jotka ennen olivat tekevinään eriarvoisuuden meidän välillämme niin luonnolliseksi.

Pääsyy oli ollut se, että yksinkertaisesti olin sivistyneempi heitä. Mutta Jumalan edessä, kuten sanoin, juuri tämä tosiasia käski minua poistamaan kaiken eriarvoisuuden minun ja muiden välillä. Sillä minun sivistykseni ei vaikuttanut, että olisin ollut heitä arvokkaampi siveellisessä suhteessa. Siis juuri siinä, missä erilaisuus olisi oikeuttanut eriarvoisuuden, ei erilaisuutta ollut olemassa, tai jos oli, niin ei ainakaan minun edukseni. Minä en tosin tavallisesti puheessa käyttänyt rumia enkä raakoja sanoja, mutta minä tiedän, että ajatukseni ja useat tekoni eivät suinkaan olleet puhtaampia kuin heidän. Minä join hienompia juomia ja käytin siihen tarkoitukseen pimeämpää vuorokauden aikaa ja paikkoja, joista rähinä ei kuulunut kadulle,—mutta minä tiedän, etten minä suinkaan juonut vähemmän enkä kuluttanut siihen vähemmän aikaa.

Mutta jos ei tämä siveellinen puoli sivistyksestäni—ja missä muussa puolessa sivistyksen merkitys olisi—ollenkaan saa tulla kysymykseen, niin voin minä eriarvoisuuteni perustaa vaan siihen, että minulla on tietoja, joita heillä ei ole, ja että minä näiden tietojen perustuksella pystyn semmoiseen työhön, johon he eivät pysty. Minä tiedän kumminkin, ettei tämä suurempi tieto ja taito suinkaan perustu siihen, että olisin ollut heitä henkisesti etevämpi, vaan yksistään siihen, että vanhemmillani on ollut varoja minua kouluttaa, jota vastoin heillä ei ole ollut mitään varoja siihen tarkoitukseen käytettävänä. Minulla itselläni ei siis ole ollut tässä asiassa mitään osaa näyteltävänä. Ainoastaan siinä tapauksessa saattaisin minäkin tulla vaa'assa jotakin merkitsemään, jos voisin todistaa, että minun työni on kysynyt suurempia ponnistuksia, suurempaa kestäväisyyttä ja väsymättömyyttä, kuin heidän. Mutta jos minä tässä suhteessa ajattelen ketä tahansa minun ijässäni olevaa työmiestä ja hänen kaksitoistatuntista työpäiväänsä, niin en voi muuta kuin hävetä. En ole tehnyt enemmän työtä kuin he, en edes niinkään paljon.

Alan joutua yhä pahemmin ymmälle.

Sekö oikeuttaisi minun eriarvoisuuteni, että minä tehdessäni työtä teen »henkistä» työtä? Vai sekö, että minun työni olisi ihmiskunnalle hyödyllisempää kuin heidän?—Mutta eihän mikään työ voi olla hyödyllisempää, kuin se työ, mikä on ihmiskunnalle välttämätön. Ja heidän työnsä on epäilemättä välttämätön, koskemme voi tulla toimeen saappaitta, vaatteitta ja niin edespäin.—Vai sekö, että minun työni olisi vaikeampaa? Mutta eihän se ole vaikeampaa, koska minä sen voin suorittaa käyttämällä vähänkin tarkkuutta ja ajatuskykyä. Kuka hyvänsä heistä, joka olisi samalla tavalla koulutettu, voisi tehdä minun työtäni, ja ehkä vielä paljoa paremmin. Sekö vihdoin olisi antanut minulle suuremman arvon heidän rinnallaan, että minä olin heitä kauniimpi, että minulla oli sileämpi ja hienompi iho, että minulla oli aina puhdas kaulus ja sirotekoiset vaatteet? Mutta nämä kaikki edut olivat minulla senvuoksi, että heidän yksinomaiseksi tehtäväkseen oli joutunut kaikki ruumiillinen työ ja minulle oli valmistettu tilaisuus siitä kokonaan vapautua. Minun kauneuteni, ihoni hienous ja käytökseni somuus oli etuoikeuksia, joita voin nauttia vaan sillä ehdolla, että heiltä nämät edut olivat riistetyt. Ja mitä minun puhtauteeni tulee, niin ei sekään ollut minun ansioni. Huomasinhan verstaassa enemmän kuin yhden kerran, etten ajan pitkään huolinut noudattaa tuskin niinkään suurta siisteyttä kuin he. Miksi minä olin siis verstaan ulkopuolella niin paljoa siistimmän ja puhtaamman näköinen? Siksi, että minä ostin suurimman osan siisteyttäni rahalla, ja sitä he eivät voineet tehdä. Sillä jos kaikki ne kädet, jotka korjasivat tupakintuhkaa pöydältäni ja tomua huoneestani,—jotka kiillottivat saappaani, harjasivat vaatteeni, silittivät kaulukseni, keritsivät tukkani, leikkasivat partani ja kähersivät viikseni, olisivat kieltäneet minulta palveluksensa,—luulen minä, että aivan pian olisin ollut jotenkin samannäköinen, kuin mikä rahvaan mies tahansa. Ajan pitkään minä tuskin olisin viitsinyt panna itseni hoitamiseen enemmän huolta ja vaivaa, kuin nyt ne huolelliset ja työteliäät ihmiset, joita nämä kädet eivät palvelleet.

* * * * *

Ei mikään järjen avulla keksitty peruste, jonka tarkoitus on puolustaa tai edes lievästi selittää eriarvoisuutta ihmisten välillä, voi siis pitää paikkaansa.

Päinvastoin. Kun asia vedotaan Ylimmän järjen ratkaistavaksi, menee auttamatta hajalle koko se monipuolinen, historiallinen ajatusjärjestelmä, jonka me sukupolvesta sukupolveen olemme toisiltamme perineet, siten vähitellen kasvattaen lujan ja läpipääsemättömän etuvarustuksen omaa totuudentietoamme vastaan.

Täällä meidän täytyy nähdä, että keksimillämme teoriioilla ja kaikellaisilla historiallisilla näkökannoilla, joilla me koetamme yhdeltäpuolen selittää keskuudessamme vallitsevaa eriarvoisuutta ja toiseltapuolen uskotella, että me vähitellen yhä lähestymme tasa-arvoa, on vaan ollut tarkoituksena löytää tarpeellista viihdytystä pahalle omalletunnollemme.

Se ei ole mikään logiikka, ei mikään järjen välttämättömyys, eikä mikään jumalallinen maailmanjärjestys, että meidän keskellämme täytyy vallita eriarvoisuus. Se on yksinkertaisesti vaan meille edullista, että niin on. Meille on edullista, että me olemme ylempänä niitä, jotka ovat meitä alempana.

Enkä minä siis ollenkaan saa syyttää yhteiskuntaolojen historiallista kehitystä siitä, että minä yhä pysyn näin ylempänä niitä, jotka ovat minua alempana.

Jos syy on haettava entisyydestä, niin on ainoa ja koko syy se, että minä itse olin vähitellen luonut kuvan itsestäni, jolla tahdoin itseäni yleistää; jonka nimeen olin rakentanut tulevaisuuteni, valinnut toimialani, pyrkinyt vaikuttavaan asemaan ja yhteiskunnalliseen valtaan. Siinä on todella ollut ainoa ja ehdoton este yhdenvertaisuuden toteutumiselle.

Tie yhdenvertaisuuteen ei siis voi olla se, että minä ensin saavutan omat tarkoitukseni ja toteutan oman tulevaisuuteni, jotta sitten vasta korkealta asemaltani muka voisin vaikuttaa aatteen hyväksi. Se on samaa kuin jos luulisin voivani aikaansaada tasaisempaa omaisuuden jakoa tulemalla ensin itse rikkaaksi.

Tie yhdenvertaisuuteen on sama kuin yleensä tie Jumalan luo:

Minun täytyy lyödä pirstaleiksi oma kuvani. Minun täytyy hävittää se tietoisuudestani, hävittää juuria myöten. Minun täytyy, kun se alituisesti pyrkii entiseksi vaikuttimeksi sydämmessäni ja totuttuun asemaansa ajatuksissani, yhtä alituisesti sitä sieltä häätää, täytyy joka aamu herätä siihen tietoon, etten saa tuota kuvaa ylläpitää, en mitään ajatella enkä mitään tehdä sen vaikutuksesta.

Vasta sittenkuin olen onnistunut särkemään ja tekemään olemattomaksi tämän kuvan, vasta sitten minä olen hävittänyt yhdenvertaisuuden ensimmäisen ja todellisen esteen.

Sillä kuvani kanssa särkyy koko minun ylpeyteni ja koko maallinen elämäntarkoitukseni. Minun nyt täytyy nöyrtyä rakastamaan samoja ihmisiä, joiden huomiota ja arvonantoa olen tahtonut niin vaativaisesti taivuttaa puoleeni, sillä pienellä, vähäpätöisellä kehittymättömällä rakkauskyvyllä, joka minulla on käytettävänäni.

Mutta jos minä huomaan, etten minä ollenkaan voi rakastaa näitä ihmisiä, tai etten minä edes voi käsittää mitä tämmöinen rakkaus merkitsee, niin en minä ainakaan saata enää pitää tätä kykenemättömyyttä minään puolustuksena itselleni, vaan minun täytyy hävetä sitä, pitää sitä henkisenä raajarikkoisuutena, onnettomuutena, johon olen itseni saattanut ja josta minun on hakeminen pelastusta.

Minulla on silloin, kuten jo olen sanonut, vaan yksi keino jäljellä: asettua ainakin ulkonaisesti heidän suhteensa semmoiselle kannalle, kuin olisimme saman Isän lapsia.

Ja minä luulen, että pelastus silloin tulee jokaista vastaan itsestään, ennenkuin täysi askel on ennätetty ottaakaan: niinkuin kevään henki irroittaa maasta jääkahleet, niin tämä askel on ihmisessä vapauttava rakkauskyvyn. Se on avaava hänelle uuden maailman, jota hän ei ole aavistanut olevan, jonka ääriä hän ei näe, jonka rajoja hän ei tunne,— sillä se on ääretön ja rajaton Jumalan valtakunta.

17.

Tulevaisuus.

Jotkut sanovat taas tähän:

»Mutta mihin joutuisi koko meidän yhteiskuntamme, jos kaikki näin jättäisivät semmoisen toiminnan, joka sotii heidän yksityistä omaatuntoansa vastaan. Jos ei olisi sotapäällikköjä, niin ei olisi sotamiehiä, ja jos ei sotamiehiä, niin ei koko sotaväkeä. Mutta jollei olisi sotaväkeä, niin kuka tottelisi kuvernööriä, joka on ylimmäinen käskynhaltija? Mutta jollei olisi kuvernööriä, niin ei olisi kruununvoutia eikä vallesmannia, ja kuka silloin panisi tuomiot täytäntöön? Pitäisi jättää velat ryöstämättä ja pahantekijät kiinniottamatta. Ja jos ei olisi tuomareita, niin ei olisi tuomituita, ja jos ei tuomituita, niin ei vankeja, ei vanginvartijoita eikä vankiloita. Jos ei olisi syyttäjiä, niin ei olisi syytetyitä, jollei olisi poliiseja, niin ei olisi järjestystä. Ja jos ei olisi siis oikeutta eikä järjestystä; niin vallitsisi oikeudettomuus ja epäjärjestys; intohimot pääsisivät vapaasti riehumaan, petoina hyökkäisivät ihmiset toinen toisensa kimppuun, yleinen sekasorto ja hämmennys olisi ainoa seuraus.»

Taas me siis rupeamme huolehtimaan maailman tähden. Äsken me huolehdimme sitä, ettei maailma kokonaisuudessaan voi muuttua Kristuksen ihanteiden mukaiseksi, koska se voisi käydä päinsä vaan siinä tapauksessa, että kaikki yksityiset ottaisivat samalla kertaa näitä ihanteita seuratakseen. Ja nyt me taas epäilemme, että yhteiskuntamme eli yhteiset asiamme joutuisivat sekasortoon, jos me kaikki ilman muuta alkaisimme seurata näitä samoja ihanteita.

Tähän tavalliseen ja usein kuultuun arveluun on vaan vastaaminen, että intohimot, oikeudettomuus ja yleinen sekasorto eivät suinkaan ole mahdolliset semmoisten ihmisten keskuudessa, jotka kaikki ovat niin hienotunteisia, etteivät suostuisi semmoiseen toimintaan, mikä sotii heidän omaatuntoansa vastaan. Semmoiseenhan edellytykseen—»miten kävisi, jos kaikki jättäisivät»—perustuikin kuitenkin koko johtopäätös.

»Mutta,—sanotaan,—tarkoitus olikin vaan kysyä, mitä tekisimme kaikille varkaille, ryöväreille, murhaajille, pettäjille, järjestyksen rikkojille, jos me muut, jotka emme ole heidän kaltaisensa, olisimme niin hienotunteisia näitä sankareja kohtaan, ettemme rupeisi poliiseiksi, syyttäjiksi, tuomareiksi, kuvernööreiksi, emmekä pukeutuisi mihinkään sota-aseisiin vastustaaksemme väkisin yhä yltyvää pahaa?»

Tämmöisenä saa kysymys kuitenkin yhä oudomman ratkaisun. Sillä jos me kerran muutumme näin hienotunteisiksi, niin epäilemättä meidän hienotunteisuutemme tulee ilmaantumaan myöskin ja ennen kaikkea siinä, ettemme enää ajattele vaan omien lastemme kouluttamista ja sivistämistä, silloin kuin muiden lapset elävät köyhyydessä ja pimeydessä; ettemme kokoo omiin käsiimme rikkauksia ja siten pidätä niitä muilta; ettemme elä ylellisyydessä, kun tiedämme, että se on ostettu muiden puutteella; ettemme ylennä itseämme ja pyri ensimmäisiksi, vaan tahdomme olla tasa-arvossa ja yhdenvertaisina jokaisen kanssa. Mutta jos hienotunteisuutemme siis ylettyisi myöskin tähän kaikkeen, niin ei murhaajia, rosvoja ja varkaita meidän keskuudessamme olisikaan. Sillä miksi kukaan enää tahtoisi väkisin muilta ottaa, jos hänellä kerran itsellään olisi kylläksi sekä aineellista että henkistä ravintoa?

Kysymyksellä saattaa siis olla jotakin järkeä ainoastaan siinä tapauksessa, että sillä tahdotaan saada tietää, mimmoiseksi meidän yhteiskuntalaitoksemme muodostuisi, jos me asianomaiset, joilla on valtaa, tietoja ja varoja, muuttuisimme niinhyvin yhdessä kuin toisessakin suhteessa hienotunteisiksi.

En minä sitä tiedä. Semmoiseen kysymykseen voi jokainen hakea vastausta itseltänsä, kahdenkesken. Sillä onhan se kysymys aivan sama, kuin kysymys: mimmoiseksi yhteiskuntamme muodostuisi, jos me rupeisimme noudattamaan Jumalan tahtoa. Eihän juuri mielellään voisi epäillä sitäkään, että Jumala olisi neuvoton, miten käyttää meidän hyväntahtoisuuttamme meidän parhaaksemme.

Mutta jos sittenkin minun on jotakin vastaaminen, niin en tietysti voi perustua muuhun, kuin omiin yksityisiin kokemuksiin. Ja ne minä saatan mielelläni kertoa.

Kun minä elin yksistään oman tahdon täyttämistä varten, saatoin minä hartaastikin rukoilla Jumalaa, että hän auttaisi minua tarkoituksissani. Mutta minä rukoilin turhaan. Hän ei kuullut minua, vaikka ei kyllä sysännyt luotansakaan.—Ja kun minä en siis tarvinnut Jumalaa muuta kuin omia tarkoituksiani auttamaan, ja kun hänestä näin ei ollut mitään apua, jätin minä hänet tarpeettomana syrjään.

Mutta tuli sitten aika, jolloin Kristuksen oppi antoi minulle uuden tiedon Jumalasta. Tämä oppi käski minua kääntymään Jumalan puoleen saadakseni häneltä itse elämäntarkoituksen ja osoitti ainoaksi semmoiseksi Jumalan tahdon täyttämisen. Se antoi minulle oman tulevaisuuteni sijaan uuden tulevaisuuden: Jumalan valtakunnan rakentamisen.

Ei kukaan, joka olisi nähnyt saman valon, kuin sain nähdä minä ilman vähintäkään omaa ansiotani, olisi voinut pysähtyä arvelemaan, mihin suuntaan hänen nyt olisi ollut meneminen.

Mutta ne, jotka eivät nähneet tätä valoa, eivät sentähden voineet ymmärtää menettelyäni, kun minä jätin kesken pitkälle saatetun ja suuria varoja kysyneen urani. Mitkä varoittivat, mitkä ennustivat minulle ja perheelleni täydellistä perikatoa,—ja taisi olla niitäkin, jotka epäilivät, etten ollut täysissä järjissäni.

Jos minä nyt voisin kuvata sen siunauksen laajuutta, joka tästä askeleesta oli seurauksena, niin epäilemättä todistukseni voima kasvaisi, mutta minä tarvitsisin siihen yhtä paljon paperia kuin jo nyt olen tähän kirjaan käyttänyt. Sen vaan sanon, että jos olisin edeltäpäin tiennyt nimenomaan mimmoiseksi uusi tulevaisuuteni tulisi muodostumaan, niin en olisi hetkeäkään epäillyt vaalia vanhan ja uuden välillä.

Tämmöisen tiedon kautta olisi kuitenkin koko askeleen merkitys kadonnut. Sillä minä en olisikaan enää voinut perustua vapaasti Jumalan tahtoon, vaan olisin perustunut siihen viekottimeen, mikä tässä uuden tulevaisuuden tiedossa oli.

Minunhan oli juuri kehittyminen vapaudettomuudesta vapauteen. Oltuani oman tulevaisuuteni orja minun nyt piti päästä vapaaksi tästä ulkonaisesta viekottimesta. Oman tahtoni eli oman tulevaisuuteni sijaan minun nyt piti perustua Jumalan tahtoon. Siis en minä voinut saada mitään tietää siitä, mikä minua odotti.

Mutta kun minulla nyt on personallinen kokemus siitä sanomattomasta siunauksesta, mikä seuraa Jumalan tahtoon perustumista, niin kuinka minä voisin hetkeäkään epäillä, että koko ihmiskunnankaan kävisi muuten kuin hyvin, jos se perustuisi Jumalan tahtoon?

Minä näen selvästi, että ihmiskunnankin »oma tulevaisuus» on kehittynyt yhtä toivottomaan umpisokkeloon, kuin oli kehittynyt minun yksityinen tulevaisuuteni.

Me olemme luottavinamme tähän tulevaisuuteen, siihen että kerran selviämme sota-asioistamme ja pääsemme sotaveroista vähemmälle; me kuvailemme, että kerran perustamme kansainväliset sovintotuomarit, ja me mietimme ihan tosissamme, mimmoinen se valta muka pitäisi olla, jonka tehtävänä olisi valvoa tasa-arvoisuutta ihmisten välillä ja jakaa heille tavaraa yhtäpaljon jokaiselle. Mutta päivä kuluu päivän perästä ilman että me näitä hyviä tarkoituksia lähestymme nimeksikään;— päinvastoin, sotaverot yhä kasvavat, riitaisuudet kansojen välillä yhä enenevät ja tavara köyhien ja rikkaiden välillä ei ota tasaantuakseen.

Niin kurjalta kuin ihmiskunnan oma tulevaisuus siis minusta näyttääkin, uskon minä, että se juuri jouduttaa ihmiskunnan todellista parasta, sillä sen kautta luottamus tähän sen omaan tulevaisuuteen ennen tai myöhemmin täytyy auttamattomasti kadota.

Kansain päämiehet, ylimmäiset ja muut vallanpitäjät, jotka johtavat kansojen työtä ja määräävät kansojen tulevaisuutta, ovat myöskin aikoinaan alamaistensa rukousten ja siunausten kannattamina koettaneet kääntyä asioissaan Jumalan puoleen ja koettavat osaksi yhä vieläkin. Mutta meidän aikamme Jumala ei kallista enää korvaansa sota-asuun pukeutuville kansoille, jotka pyytävät hänen apuansa tarkoituksilleen, jotka sulkevat rajansa ja koettavat naapuriensa kustannuksella rikastuttaa itseänsä. Eivät mitkään kirkot, eivät mitkään juhlamenot, joissa rukoillaan siunausta näille tarkoituksille, ole voineet tuottaa apua. Jumala on läsnä, mutta hän ei kuule meitä. Ja sentähden olemme me vähitellen yhä enemmän jättäneet tämän Jumalan, josta ei ole mitään apua, ja teemme vielä viimeisiä ponnistuksia omin päin toteuttaaksemme tulevaisuutemme.

Näin kituu koko ihmiskunta omien tarkoitustensa orjuudessa.

Mutta aika on tuleva ja on jo tullut, jolloin Kristuksen oppi antaa ihmiskunnallekin uuden suhteen Jumalaan.

Silloin on ihmiskunta kehittynyt sille asteelle, jolta se menee vapauteensa,—jolloin se, oltuaan ihmisten valtakunta, mikä on kulkenut eteenpäin hallitsijainsa ja rahamiestensä tahdon mukaan, muuttuu Jumalan valtakunnaksi, mikä elää jokaisessa ihmisessä yhtäläisesti kuuluvan Jumalan tahdon mukaan.

Ja kun ihmiskunta nyt seisoo vapautensa ääressä, niin on luonnollista, että sen tulevaisuus peittyy meidän silmiemme edestä. Ei minkään ihmisen mielikuvitus voi avata tätä salaisuutta.

Sillä vapaata ihmiskuntaa ei saa liikuttaa eteenpäin tulevaisuuden häikäsykuva, vaan ainoastaan rakkaus Jumalaan ja usko hänen tahtoonsa.

* * * * *

»Mutta—kuuluu vielä vastaväite,—ei ole kylläksi antaa ihmisille yleistä lakia, että heidän on rakastaminen toisiansa. He tarvitsevat selvää ja helposti sovitettavaa lakia, joka ilmaisee heille, miten heidän on menetteleminen jäseninä yhteiskunnassa.»

Eikä tässäkään kohden ihmisiltä puutu johtoa Kristuksen opissa.

Päinvastoin. Juuri ne Kristuksen käskyistä, jotka lähimmin koskevat ihmisen suhdetta kansalaisiinsa, ovat annetut semmoisessa muodossa, ettei niiden sovittamistavasta voi syntyä vähintäkään epäilystä. Ne eivät nimittäin ole mitään käskyjä, miten meidän on menetteleminen, vaan ovat ainoastaan kieltoja, mitä meidän ei ole tekeminen.

Yksi kielto on muun muassa se, josta jo olen puhunut,—ettei ihmisen pidä valalla lupautua täyttämään kenenkään toisen ihmisen tahtoa, koska hän on kutsuttu täyttämään ainoastaan Jumalan tahtoa.

Mutta tärkein ja meidän kehityskauttamme ehkä läheisimmin koskeva käsky on se, joka kieltää väkivallalla vastustamasta pahaa.

»Te kuulitte sanotuksi: silmä silmästä ja hammas hampaasta. Mutta minä sanon teille: älkäät olko pahaa vastaan.» (Neljäs käsky Vuorisaarnassa).

Yhtä uusi kuin on maailmalliselle katsantotavalle Kristuksen rakkaudenoppi, joka käskee rakastamaan vierasta niinkuin omaista, yhtä uusi on myöskin tämä sen luonnollinen johtopäätös, pahan vastustamisen kielto.

Se on uusi, ja kumminkin, mikä voisi olla enemmän vanhaa ja korvillemme tutumpaa, kuin meidän oma sananlaskumme: pahaa ei ole pahalla kostaminen!—Siis ei myöskään väkivallalla.

Uutuus, ei olekaan siinä, että ensi kertaa kuulisimme sitä lausuttavan, vaan uudeksi se muuttuu vasta kun ensi kerran kuulemme vaadittavan sen toteuttamista koko laajuudessaan.

Meillä on silloin heti esillä tuhansia vastasyitä, jotka tekevät tuon opin toteuttamisen ainakin useissa tapauksissa mahdottomaksi. Meille tulee hyvin tärkeäksi todistaa, että löytyy tämmöisiä tapauksia. Sillä me hyvin ymmärrämme, että jokainen poikkeus yleisestä periaatteesta heikontaa tätä periaatetta, rikkoo koko sen kärjen ja tekee siitä vaan kauniin lauseen, jota voi käyttää korkeintaan sananlaskuna,—jota tosin voi ehkä opettaakin, mutta jonka noudattamisessa on käytettävä kaikkea valintaa ja varovaisuutta. Me tuomme esiin esimerkkiä, toinen toistaan liikuttavampia, joilla nyt tarkoitamme osoittaa, mihin hullunkurisiin johtopäätöksiin muka tulisimme, jos tekisimme tuon opin ehdottomaksi säännöksi. Pahin esimerkki ei ole siinä, että jos sinua lyö joku oikealle poskelle, niin käännä hänelle myöskin vasempasi. Sillä kunnioituksesta Kristusta kohtaan, joka tätä vertausta käytti, me menemme sen ohi lausumatta siitä sitä tai tätä, taikka, jos varovasti myönnämmekin, että olisihan ylevämielistä siihen määrään hillitä itseänsä, niin kohautamme sitten olkapäämme ja sanomme: mutta me nyt olemme tavallisia kuolevaisia! Paljo pahempia ja arveluttavampia esimerkkiä me voimme keksiä. Me asetumme itse ulkopuolelle tapausta, annamme pahantekijän lyödä, ei meitä, vaan jotakin meille rakasta henkilöä, ja kysymme sitten, onko meidän nytkin seisominen kädet ristissä tai sanominen: lyö vielä toisellekin poskelle! Tai vielä pahemmin: Inhoittava murhaaja hyökkää meidän oman äitimme kimppuun pistääkseen veitsen hänen rintaansa,—pitäisikö meidän antaa hänen suorittaa loppuun katala työnsä? Veret nousevat meidän päähämme pelkästä ajatuksestakin, meidän oma oikeudentuntomme nostattaa meitä kapinaan, ja me olemme valmiit inholla syöksemään mokoman opin luotamme. Sillä me aivan oikein tiedämme, että jollei oppi pidä paikkaansa näissä esimerkeissä, niin on se samassa kelvoton miksikään yleiseksi säännöksi.

Sentähden minä tahdon koettaa osoittaa, että oppi todella pitääkin paikkansa kaikissa kohdin, ja että se näin ehdottomana sääntönä muodostaa välttämättömän eikä vähimmin tärkeän osan Kristuksen rakkaudenopista.

Epäilemättä löytyy alemmassa kehitystilassa olevia kansoja tai heimoja, joille yhä vielä tuo tuttu käsky: ei sinun pidä tappaman, on jotakin uutta ja käsittämätöntä. Kuinka?—sanovat he,—vaaditteko todellakin, että minun pitäisi jättää henkiin sen joka on minua ja minun sukuani solvaissut? Siinä tapauksessa teillä ei ole mitään oikeudentuntoa, ja teidän moraalinne on käynyt hölläksi!

Mutta vaikka me hänet täydellisesti ymmärrämme, vaikka meitä voi miellyttää tuo hänen pyhä loukkaantumisensa, niin tiedämme kumminkin hänen olevan aivan väärässä. Meitä melkein naurattaa hänen itsepäinen pysymisensä omassa harhaluulossaan. Ja me olemme aivan vakuutetut siitä, että, jos vaan jollakin lailla voisimme saada hänelle asian selitetyksi, hänen täytyisi,—niin totta kuin hän on ihminen kuten mekin,—myöntää, että olemme oikeassa ja löytää juuri itsessänsä tuon moraalisen lain, joka on kaikille ihmisille yhteinen ja joka kieltää tappamasta. Vieläpä me voimme kuvailla, kuinka me häntä koettaisimme vakuuttaa ja kuinka hän vihdoin, pitkien miettimisten ja punnitsemisten perästä, alkaisi suostua uuteen ajatukseen. Rauhallisina hetkinä hän kenties voisi varovasti myöntää, että todella saattaa puhua semmoisesta yleisestä laista, joka kaikissa tapauksissa häntä kieltää tappamasta.

Mutta siinä myöskin kaikki.

Sillä niinpian kuin hänen mielenrauhansa tulisi häirityksi, niinpian kuin häntä tai hänen sukuansa jälleen loukattaisiin, häviäisi meidän pieni istutuksemme heti kuulumattomiin siihen sykkivän veren tulvaan, joka paisuttaisi hänen sydäntään. Hän viskaisi inholla pois meidän »hennot, humaaniset haaveemme». Hän ei tahtoisi enää mitään niistä tietää. Hän sanoisi meille: minulla on minun omat käsitykseni ja oikeudentuntoni,—pois tieltä!

Kuinka ymmärrettävä on hänen raivostumisensa, ja samalla kuinka eksynyt hän on, kun menee tappamaan lähimmäistänsä!

Me ymmärrämme, että jos he vaan tunnustaisivat tuon moraalisen lain, ja alkaisivat sitä seurata, niin heidän onnensa olisi sillä luotu. He voisivat jättää heimolaiselämänsä, heidän hajonneet sukunsa voisivat yhtyä kansaksi, he voisivat ryhtyä rauhalliseen maanviljelykseen, sivistys orastaisi heidän joukossaan, syntyisi kouluja ja yliopistoja, tulisi mahdolliseksi taide, tiede,—kaikki, mikä nyt antaa sisältöä meidän elämällemme.

Me sen ymmärrämme, sillä meillä on kaikki nuo siunaukset, ja me tiedämme, että ne ovat meillä juuri sen vuoksi, että olemme tunnustaneet tuon lain yleiseksi ja sitä noudatamme. Me olemme kirjoittaneet ja julistaneet semmoisen lain, että tappaminen on jokaiselle kaikissa tapauksissa kielletty.

Mutta nyt on tosin kiusansa meilläkin.

Näyttäisi, että kaikki on järjestyksessä. Näyttäisi, että onnestamme ei puutu mitään. Mutta sittenkin meitä jokin painaa. Onko se se tieto, että meidän joukossamme veriset sodat riehuvat, että me tuomitsemme ihmisiä kuolemaan tai elinkautiseen vankeuteen, että toisilla meistä on rajaton valta toisten yli, tai että toiset voivat olla joukossamme upporikkaita ja toiset ryysykerjäläisiä,—vai mitkä yhteiskunnalliset epäkohdat lienevätkään meitä painamassa? Me tosin koetamme vakuuttaa, että ilo riippuu sisällisestä tyytyväisyydestä eikä ulkonaisista seikoista. Mutta kuitenkin jääpi jäljelle kysymys: mistäs sisällinen tyytyväisyys riippuu? Eikö siihen ollenkaan voi vaikuttaa tieto ulkopuolella olevasta vääryydestä ja erehdyksestä? Tai eikö sillä ole mitään tekemistä toisten ilon ja surun kanssa?

Mutta mitenkäpä me voisimme päästä sodista ja tuomioistuimista ja mestauksista ja vankeuksista. Täytyyhän meidän toki torjua vihollisen hyökkäystä, täytyyhän meidän tuomita pahantekijät ja vangita rauhanrikkojat.