SISÄLLYS: (continued 2)

— Herra pastori, voisitteko osottaa minulle lyhimmän tien Villa Borgheseen? Olen harhaillut näitä kauniita käytäviä pitkin, ne ovat kuin labyrintti.

— Täältä asti on tosiaankin vaikea selvästi neuvoa. Sallitteko, että saatan teitä, kunnes suuri lehtokuja näkyy?

— Kiitos, te olette hyvin ystävällinen.

He kulkivat vaieten rinnakkain. Isä Valerius ei rohjennut katsoa sivulleen. Tuntui merkilliseltä, oikein hämilliseltä kävellä täällä kevätpuistossa tuntemattoman nuoren naisen kanssa. Ehkä hänen ei olisi pitänyt ehdottaa sellaista. Mutta kuinka hän toisinkaan saattoi menetellä?

Neiti keskeytti äänettömyyden, kysyen vähän arasti: — Ehkä häiritsen teitä? Valmistitteko saarnaa vai aioitteko mennä jonkun sairaan luo?

— En kumpaakaan. — Isä Valerius nosti jo katseensa. — Ette häiritse. Kävelin ihan joutilaana.

— Onko täkäläisillä papeilla paljon aikaa? Olen kuullut niin sanottavan.

Samassa tyttö huomasi, että kysymys voi kuulua häijyltä. — Anteeksi, — sopersi hän punastuen, — en tarkoittanut…

— Muutamilla on aikaa, toisilla ei, — vastasi Isä Valerius, ilman pahastumisen häivettä äänessänsä. — Minä olen apulainen, ja tuntuu siltä, että saan ankarasti tehdä työtä. Sehän on tarkoituksenikin. Tämä aamupäivä on poikkeus, sattuma.

— On turvallista kävellä papin seurassa, — selitti tyttö, ikäänkuin äskeistä laastaroiden. — Kun lähdin yksin liikkeelle asunnostamme, sain kuulla monta varoitusta. "Ei pidä kovin levitellä karttaa", "ei pidä vastata, jos joku vieras puhuttelee", "ei pidä" loppumattomiin! Koetin olla tottelevainen. Siksi mieluummin harhailin, kuin kysyin tietä keltään. Teitä tietysti en pelännyt. — Hän naurahti, ja nauru soi kuin pienten kellojen helinä.

Isä Valerius punastui nyt vuorostaan, vasten tahtoaan; valitettavasti hän tiesi, että kaikki eivät yhtä ehdottomasti luottaneet — syystäkään — mustakauhtanaisiin miehiin täällä etelän kuuman auringon alla. Hän alkoi lähemmin tarkastella tyttöä. Ivailiko hän kenties? Ei, muoto oli puhdas ja hymy herttainen.

— Mutta minähän en ole mikään naisten tuntija, — tuli hänen viimeiseksi johtopäätökseksensä.

— Te olette vieras Roomassa? — alkoi hän varovasti tiedustellen.

— Olen, pääsin isäni mukana matkalle. Isä tekee tutkimustöitä Vatikaanin kirjastossa.

— Ja te tutkitte taidetta?

— Minäkö? En ainakaan viran puolesta. Miksi niin arvelette?

— Koska etsitte Borgheseä.

— Tietysti tahdon nähdä taidetta. Sehän kuuluu jo yleissivistykseen. Mutta kuuluipa tahi ei, se viehättää minua. Ihmeellinen Rooma, täällä kaikki viehättää. Haluaisin katsella ja tutkia aamusta iltaan, päivästä päivään. Nyt kahden viikon kuluessa olen vasta lajitellut tutkittavani.

— Kuinka moneen ryhmään? — Isä Valeriusta keskustelu huvitti yhä enemmän.

— Toistaiseksi viiteen tai kuuteen. Ensiksi historiallinen Rooma; edustajat: Forum, Palatinum, Capitoliumin susi ja niin edespäin. Niitä kaikkia isä selittää minulle yltäkyllin. Historia ei ole vahvin puoleni. — Sitte taiteen Rooma. Se on ihana, verraton! Eikö ole, sanokaa?

— Tunnen sitä liian vähän. Voin aavistaa sen ihanuutta.

Tyttö kääntyi häneen äkkiä kummastuneena. — Kuinka niin? Oletteko siis tekin muukalainen?

— Olen muukalainen Lago di Gardan rannoilta. Seitsemän vuotta olen vieraana asunut Roomassa.

— Vieraana — seitsemän vuotta?

— Teillä, neiti, ei ole aavistusta papiksi valmistautuvan miehen elämästä.

— Pidättekö taidetta syntinä? Tiedän monien hurskasten ihmisten hylkivän sitä, mutta minun mielestäni se on väärin tehty.

— En pidä syntinä, en enempää kuin tekään. Mutta olen valinnut osani. Nuoruuteni on tarvittu muuhun, jotta nyt voisin olla kirkon palvelija.

— Tuohan on hirveätä! Te herätätte uteliaisuuteni ja innostutatte kolmanteen tutkimuspiiriini: se on katolinen Rooma, paavikirkon Rooma. Tai oikeastaan tämä piiri on neljäs. Alkukirkon Rooma on kolmas: Colosseum, katakombit, Mamertinilainen vankila ja muut sellaiset.

— Entä viides?

— Rooman uudenaikainen elämä ja Italian kansanelämä. Ja vielä kuudes: luonto. Tämä Monte Pincio on hurmaava. Luontoa kai tekin sentään rakastatte. Nuo kukkaset kielivät. — Hän hymyili, nyökäten neilikoille, joita pappi yhä piti kädessänsä. — Vieläkö on pitkältä isolle lehtokujalle? Keskustelumme on ollut oikein hauska, aika on kulunut nopeasti.

— Niin, te olette avannut eteeni rikkaita näköaloja.

— Minä? Voi, tosiaan —

Taas neitonen punastui. Mutta hän voitti pian tasapainonsa ja käänsi koko asian leikiksi.

— Minä kai olenkin puhunut melkein yksinäni, ja itse kehuin sitä hauskaksi. Näyttää siltä, että tänäpäivänä sanon tyhmyyksiä yhtenään. Nyt minun vuoroni on kuulla teidän opistotyöstänne ja katolisen papin elämästä.

— Iso lehtokuja on heti lopussa. Tuossa on Villa Borghese.

— Ja te saatoitte tänne asti! Kiitos… Olen pahoillani, nyt en saakaan kuulla mitään. Sääli teitäkin, käännytte pois taidepyhäkön ovelta. Eikö teillä nyt olisi aikaa ihailla sitä kiellettyä, joka ei ole synti?

"Sitä kiellettyä, joka ei ole synti"… Isä Valerius värähti, luoden pitkän silmäyksen nuoreen naiseen. Oliko hän kuitenkin viettelijätär? Oliko hän pimeä henki viattomuuden verhossa?

Ei mitään kaksimielistä eikä kiemailevaa näkynyt tytön katseessa. Hiukan luonnollista veitikkaa, joka vakavien silmien vaikutuksesta häveten hävisi.

— Anteeksi, anteeksi vielä kerran… Hyvästi, ja kiitos, herra pastori!

Neitonen kiirehti ylös portaita ja hävisi huvilan taidesaleihin. Isä Valerius kääntyi pois, rientäen kaupunkiin suorinta tietä, Porta Pincianan kautta. Hän oli kummallisessa, kiihkeässä mielentilassa. Vastikään hän oli ikävöinyt lapsuuskotiansa, nyt hän ikävöi Villa Borgheseen. Mielikuvituksessaan hän näki rivittäin, ryhmittäin tauluja ja veistokuvia, voimatta luoda niille yksityispiirteitä. Ne kimaltelivat, kutsuivat, vetivät kuin sähkövoimalla. Ja siellä kuvien keskellä kulki elävä olento, viehkeä nuori tyttö. Mitä hän olisikaan puhunut noiden kaikkien taideteosten johdosta — mitä älykästä ja sielukasta… "Se kielletty, joka ei ole synti"… Tyttö, tyttö — aavistiko hän itse olevansa sellainen — tai sellaisen olennoitunut edustaja — nuoren papin tiellä, kun kevätkaihot täyttävät ilman ja väräjävinä aaltoina tulvivat läpi sydämen sisimpäin?

Isä Valerius saapui kapealle, tukahuttavalle kadulle, jonka varrella hän asui, astui ylös portaita ja avasi kolean, pohjanpuoleisen huoneensa oven. Sisustus oli köyhä ja iloton. Ainoastaan kaunis Neitsyt Marian kuva hymyili vuoteen yläpuolelta, ja vastapäätä riippui krusifiksi, jonka kultaukset hohtivat. Pienellä kulmapöydällä oli muutamia esineitä, jotka näyttivät vierailta nuorenmiehen huoneessa: valkea helminauha, perlemovartinen sulkaviuhka ja siro, opaalipohjainen sormustin. Kolmena syntymäpäivänä hän oli lahjoittanut ne sisarellensa, ja Valeria oli rakastanut niitä rakkaan veljensä tähden. Paolo oli kotoa lähtiessään pyytänyt ne omikseen. Pyhänjäännöksinä hän säilytti niitä.

Mutta nyt nuori pappi ei kääntänyt niihin katsettansa. Hän laski pois hattunsa ja haki vesimaljan neilikoille. Kukat jo hiukan nuokkuivat lämmöstä, mutta niiden tuoksu oli suloinen. Miksi ne olivat tässä, miksei hän ojentanut niitä tytölle? Kuinka? Vento vieraalle — ja mistä syystä? Hänhän oli kuin järjiltänsä poissa!

Isä Valerius heittäytyi polvillensa, silmät luotuina Neitsyen kuvaan, taivaalliseen ihanteeseen. Mahdotonta! Ajatus ja tunne ei jaksanut kohota ylimaailmallisiin. Ennenkin hän oli nähnyt tutun ihmisen kasvot noissa pyhissä, suloisissa piirteissä. Noin oli aaltoillut Valerian kaunis, tumma tukka, noin syvin, säteilevin silmin hän oli veljeänsä katsellut. Mutta tämä muisto ei häirinnyt hengen hartautta. Nythän hänkin, Valeria sisko, oli pyhien joukossa ylhäällä. Jo maan päällä hän oli Jumalan enkelinä liikkunut omaistensa keskellä. Kiirastuli ei ollut sellaisia varten. Neitsyt Mariaa rukoillessaan Isä Valerius oli monasti puhjennut kaihoisaan huokaukseen: — Ave Maria, ora pro nobis! Valeria, cara, ora pro tuo fratre misero!

Vaan nyt! Hän ei nähnyt Jumalan äitiä, hän ei päässyt kiinni kalliin vainajan muistoon. Kuvan tummat kutrit välkkyivät vaaleilta, ruskeat silmät sinersivät… Heijastuiko joku eksynyt auringonsäde vastapäisistä ikkunoista? Mitä puhuivat nuo huulet? "Kielletystä, joka ei ole synti"…

Tuskan kiihkossa nuorukainen hypähti pystyyn. Eikö ollut ruoskaa, jolla pakottaisi hourivat haaveet järjen uomiin? Hänet valtasi voimakas halu kurittaa itseänsä. Tietysti hän oli paljon lukenut entisaikojen hengenmiehistä, jotka pyhityksekseen ruoskivat ruumistansa näännyksiin asti. Hän tiesi hyvin, että vieläkin löytyi munkkikuntia, jotka sitä vaativat jäseniltänsä. Mutta hänen kollegiossansa tämä tapa kuului menneisyyteen. Muutamat toverit — hän oli sen kuullut heiltä itseltään — olivat myöhemmin omasta vapaasta tahdostansa etsineet siitä apua synnin himoja vastaan, kiusausten ahdistaessa. Intoilijoita! Niin hän oli luullut — tähän hetkeen asti.

Hänellä tuskin oli nuoranpätkääkään huoneessansa. Hän katseli etsien ympärillensä, ja silmät sattuivat ristiinnaulitun kärsiviin kasvoihin. Sydän värähti. Itkien hän lyyhistyi kokoon, vaipui kuvan eteen, rukoillen, huutaen apua. Siinä hän vietti pitkän hetken. Kun hän nousi, oli katse varma ja sydän rauhoittunut.

Hän lähti esimiehensä luo työohjeita saamaan. Tulisella innolla hän toimi koko iltapuolen: hoivasi sairaita, luki iltamessun, valmisti sunnuntain saarnaa myöhään yöhön, vaikka vasta oli torstai… Seuraava päivä alkoi ukkosen jyrinällä ja rankkasateella. Isä Valerius tunsi noustessansa jotakin hiukaisevaa sydänalassa. Hän ei ollut palaakaan nauttinut sitte eilisaamun. Yön lepo oli ollut syvä ja virkistävä. Kaikki eilinen kuvasti etäiseltä, niinkuin käsittämätön, kummallinen unelma. Reippaasti hän pukeutui, toimitti hiljaisen aamuhartautensa ja riensi sitte suoraan ruokapaikkaan, sateesta välittämättä. Ravinto maistui hyvältä, sitä seuraava työ samoin.

Ukkosilma kulki ohi. Virtaava vesi oli lakaissut pölyn kaduilta, puistojen lehdet ja nuori nurmi kimalsivat pisarahelmissä, ilman täytti raikas tuoksu ja miellyttävä virkeys.

Isä Valerius oli suuttunut itseensä. — Houkka minä olin! Mikä minuun tulikaan? Miksi en mennyt suoraan Borgheseen, koska minulla todellakin kerran oli aikaa? Miksi en katsellut rauhallisesti tauluja ja veistoksia ja palannut yhtä tyynenä kotiin? Heikkous on miehen häpeä. Mitä minä turhia välitin tuosta vieraasta naisesta, oli hän mukana tahi ei.

Nuori pappi tuli siihen päätökseen, että ukkosen edellä käyvä kuumuus oli kohonnut hänen päähänsä. Niin herkäksi hän ei tosiaankaan olisi luullut itseänsä.

Melkein uhalla hän lähti ulos uudelleen, suuntasi askeleensa päättävästi Porta Pincianalle, siitä puistoon ja suoraan isolle lehtokujalle, joka johti Villa Borgheseen. Sydämensä tykytyksen hän tunsi vasta marmoriportaiden edessä. Oliko tämä kiusaukseen antautumista? Eikö hänen eilinen tuskansa ja hätänsä kumminkin ollut täyttä totta? Miksi hän nyt oli täällä?

Siksi… siksi, että hänellä oli oikeus siihen. Sisintä minuuttansa kunnioittaakseen hänen täytyi kokea, että hän niin ulkonaisesti kuin henkisesti oli oma herransa.

Eikö tyttökin sanonut hänelle, että taiteen tunteminen kuuluu jo yleissivistykseen? Kuka oli väittänyt, että papin muka pitäisi siitä sulkeutua pois? Eikö itse paavilla Vatikaanissa ollut taideteoksia miljoonien arvosta? Eikö jokainen kirkko samalla ollut taiteen pyhäkkö?

Hän oli vakuutettu siitä, että mitkään syrjävaikuttimet eivät hänen askeleitansa ohjanneet. Vieras neiti — mitä — olihan hän jo eilen jättänyt tämän paikan. Näitä portaita hän tosin oli keveästi astellut ylös, tuon oven hän oli avannut, tänne korkeaan, hiljaiseen saliin hän oli saapunut, nuo veistokset ensiksi kohtasivat hänen katsettansa… mutta sehän tapahtui eilen. Hän oli kulkenut läpi salien, viipynyt, ihaillut — niin, mitä noista taideteoksista hän lienee eniten ihaillut? — mutta sitte hän lähti pois, häipyi avaraan Roomaan, oli matkustava ehkä kuukauden tai parin kuluttua kauvas vieraaseen maahan eikä palaava milloinkaan…

Isä Valerius siirtyi salista toiseen. Mikään yksityinen veistokuva ei erityisessä määrässä kiinnittänyt hänen huomiotansa; ainoastaan yleistunnelma vaikutti omituisen tenhoavasti, sulkien hänet kuin juhlakehään, jonka ulkopuolelle kauvas kaikki arkinen oli jäänyt.

— Lienen liiaksi vieroittunut taiteesta, — hän ajatteli. — En kykene sen tuotteita ymmärtämään, mutta olen onnellinen täällä. Kauneus puhukoon nyt selittämättömiä sanoja sielulleni! Ensi kerralla ymmärrän paremmin.

Hän kiipesi portaita myöten yläkertaan ja alkoi taas uutta kiertokulkua, yhtä summittaisesti ihaillen täällä maalauksia kuin alasalissa veistoksia. Hän ei hidastanut, pikemmin kiirehti askeleitansa, vaikka useimmat taulut, Neitsyen ja Jeesuslapsen tutut piirteet, kärsimyskuvaukset, hautaanpanot ja muut pyhän historian aiheet olivat hyvin omiansa häntä pysähdyttämään. Tuossakin suloinen ryhmä: Jeesus pienokainen äitinsä sylissä, vieressä vanha Elisabet ja Johannes poikanen, valkeassa lampaanvillapuvussa. Lapset kurkottuvat sanomattoman herttaisesti toisiansa kohti… — Niin, — hän ajatteli, — palajan tähän huoneeseen uudestansa. Ensin kuljen ympäri, jotta saan yleissilmäyksen kaikesta. — Seuraavan suuren salin hän katseli kolmessa minuutissa.

Nyt viimeinen sali, yläkerran yhdestoista, seinät täynnä venezialaisen koulukunnan maalauksia… Isä Valeriuksen katse kiersi sen hätäisen nopeasti. Suuri, ihana taulu: Tizianon "Taivaallinen ja maallinen rakkaus." Sen edessä nuori, vaaleaverinen neito, Baedeker ja taidekokoelmain opas käsissänsä, kiikarilaukku olkanauhasta riippuvana.

Nuori pappi seisattui rajusti sykkivin sydämin. Hän oli vähällä huudahtaa: — Siinä hän on… Vihdoin! — Ja samassa silmänräpäyksessä Isä Valerius tiesi, että tätä ainoata hän koko ajan oli odottaen etsinyt.

— Tekö täällä? Hauska, että vielä tapasimme toisemme. Mutta teidänhän ei ollut määrä nauttia taiteesta ensinkään? — Hiukan veitikkamainen hymy väikkyi tytön huulilla. — Hyvä, että kaduitte! Oletteko tosiaankin Borghesessä ensi kerran?

— Olen.

— Minulle tietystikään ei yksi aamupäivä riittänyt. Sitäpaitsi myöhästyin eilen. En ehtinyt nähdä puoliakaan, ennenkuin ovet suljettiin.

Pappi oli sanomaisillansa: — Sen minä arvasin. — Mutta hän hätkähti omaa ajatustansa, ennenkuin se huulille ennätti. He vaikenivat kumpikin, ikäänkuin syventyneinä Tizianon tauluun. Sitte äkkiä Isä Valeriuksesta tuntui hämilliseltä, että hän katseli sitä nuoren neitosen kanssa yhtaikaa. "Maallinen rakkaus" — alaston Venus… — Minä en ymmärrä, miksi muka toinen noista naisista olisi maallisen, toinen taivaallisen rakkauden vertauskuva, — rupesi tyttö puhumaan, vapaasti ja luonnollisesti, keskeyttäen papin levottoman tunnelman. — Ei se ole Tizianon valitsema nimitys, eikä muiden olisi pitänyt ruveta selityksillänsä repostelemaan hänen taideluomansa salaisuutta. Toinen puettu, toinen pukematon, puhtaita ja kauniita kumpikin. Maallinen rakkaus kai tunnetaan siitä mikä kuuluu tähän maailmaan — vaatteista!

Isä Valerius katsoi tyttöä pitkään. — Teillä on merkillisiä ajatuksia, — sanoi hän.

— Jos minä olisin maalaaja, — jatkoi tyttö, — yhdistäisin maallisen ja taivaallisen rakkauden. Kuvaisin ihaninta maallista — ihanaa sentähden, että taivaallinen säteilee siitä. Ehkä Tiziano onkin sitä tarkoittanut tuolla pukemattomalla suloisella neidollansa. Näettekö, hän katsoo Amoriin päin, mutta käsi kohottaa lamppua, jossa taivaallinen tuli palaa.

Tytön puhuessa noin levollisesti, oli toinenkin tyyntynyt. Hänestä ei enää tuntunut pahalta katsella taulua. Puhdas tyttö loi siihen puhtauden hohteen. Hänen tunteensa ja mielentilansa vaihtuivat — kiihkeästä jännityksestä syvään kaihomielisyyteen.

— Te olette onnellinen, kun voitte yhdistää, — hän sanoi hiljaa.

Tyttö katsahti vieritoverinsa kasvoihin. Nopealla vaistolla hän käsitti, mihin nuorukainen tähtäsi.

— Pahoittaako teitä oma kohtalonne? — kysyi hän osaaottavasti. — Eilen jäitte minulle kertomuksen velkaa. Haluaisin kuulla elämästänne.

— Mehän olemme kaksi vento vierasta, — vastasi nuori pappi, yhä saman alakuloisuuden lumeissa.

— Minusta tuntuu, että kuitenkin olemme tuttavat, — sanoi tyttö.

— Te tulitte tauluja katselemaan…

— Te myös. Mutta tämä on viimeinen huone. Vai kuinka?

He kävelivät jo poispäin. Isä Valerius pysähtyi ohimennen avoimen oven eteen, joka johti salista parvekkeelle. — Katsokaa, kuinka kaunista, — hän sanoi. — Jumalan taulu on kumminkin paras. Siinä on toteutettuna teidän ihanteenne: maallinen kuva, josta taivaallinen hohde säteilee. — Hänen uneksiva katseensa kulki yli tummien piiniain ja kevätvihantien lehtipuiden kauvas etäisyyteen, lumivuorille asti.

— Sininen taivas ja maa täynnä kukkia!

— Ja joka oksalla viserrystä. — Liian iloista, — lisäsi nuorukainen sanoitta sydämessänsä. He vaikenivat.

— Nyt tulee keväästä kesä ukkosen ja sateen jälkeen, — virkahti sitte tyttö vilkkaasti, pudistaen pois tuntehikkaan mielialan. — Niin, te siis ette tahdo kertoa. Varmaan olin liian rohkea, kun pyysinkään. Jäättekö vielä tänne? Minä lähden nyt.

— Ei, ei, en minäkään jää. — He astelivat yhdessä portaita alas, läpi alikerran salien ja ulos hymyilevään, kukkivaan kevätpuistoon.

Isä Valerius alkoi kertoa. Ei pappiskollegiosta, ei virastansa. Runoutta uhkuvin kuvin, yhä kasvavalla liikutuksella hän viersi esiin lapsuutensa muistoja. Hän kertoi kodistansa ja vanhuksista, Valeriasta, palmuista ja neilikoista, sinivihreistä vaahtolaineista tai tyynestä päilypinnasta, johon korkeat vuoret kuvastuivat. He kävelivät syvälle puistoon, hiljaisuuteen, jossa ainoastaan lintujen liverrys ja piiniamäntyjen suhina sanoja säesti. Kauvan he istuivat penkillä puiden alla. Kumpainenkin unohti paikan ja ajan.

— Ja sitte —

— Niin, sitte tulin Roomaan ja hautauduin tänne. Nuoruuteni, onneni, kaiken uhrasin. Tahdoin elää Jumalalle.

— Minulle on opetettu, että ijäisen nuoruuden ja pysyvän onnen löytää vasta se, ken elää Jumalalle. Minkä kadottaa, sen saa takaisin satakertaisesti.

Tyttö oli vakava, niin syvän vakava.

— En ole sitä itse paljon kokenut, mutta uskon sen.

— Siinä tapauksessa elämä Jumalalle merkitsee muuta kuin papinkokelaan kasvatusta. Joka aamu ylös vuoteelta kello viisi. Ennen puolta kuutta jo hetkinen kirkossa. Sitte puolen tunnin yksinäinen aamuhartaus, sitte messu ja ehtoolliskäynti — kaikki vaieten hiljaa. Niin, ne aamut olivat suloisimmat, sillä rakastanhan minä Jumalaa. Sain voimaa päivän varalle, muuten en varmaankaan olisi kestänyt.

— Työtäkö toi päivä? Rakastattehan työtä myös?

— Pitkät vuodet filosofiaa, pitkät vuodet jumaluusoppia. Jokaisen hetken työ ja lepo tarkoin määrätty. Ajatus niinkuin auran eteen valjastettu hevonen. Kuinka kaipasinkaan aluksi vapauttani! Mutta kaikkeen voi tottua.

— Tulitteko joskus vapaahetkinänne tänne puistoon — kodistanne uneksimaan? — Tytön ääneen häivähti pehmeä, hellä sävy. Hän tunsi niin syvää sääliä.

— Yksinkö? En, en milloinkaan. Voiko uneksia satunnaisten, ehkä epämieluisten, sisäisesti aivan vieraiksi jääneiden toverien parissa? Asioille pääsimme ulos, mutta aina meille määrättiin kaksi toveria mukaan. Tietysti sellaiset, jotka vähimmin soveltuivat — minulle ainakin. Miksi olinkaan hehkusydäminen uneksija viisasten ja käytännöllisten joukossa? Minut täytyi taivuttaa ja mukaannuttaa, työkurilla, tunnekahleilla… Niin, kiittäisinkö kovimmastakin? Eikö meidän pidäkin kuolla itsestämme pois? Papin ennen muita. Minä ihailin papin virkaa, olen aina ihaillut enkä vieläkään lakannut siitä. Mutta hinta — se on kallis…

— Nythän se on maksettu, — sanoi tyttö hiljaa.

— Nytkö? — Veret kohosivat nuoren papin poskiin, yllättävän, kiihkoisan tunneaallon tulviessa. — Ei, nyt ehkä alkaa ankarin maksu. Mutta miksi minä puhun teille? Olenhan mieletön. — Hän nousi penkiltä kuin unesta herännyt.

Tyttökin nousi. — Niin, on aika lähteä, — sanoi hän. — Kiitän teitä. Ihmeellistä, mikä vaikuttaa, että kaksi "vento vierasta", niinkuin te sanoitte, näin voi päästä lähelle toisiansa. Tämä kohtaamisemme on kuin tarina.

— Tänään kuulitte tarinan ja huomenna unhotatte sen, — sanoi isä Valerius, katkera väre äänessänsä. — Se kyllä onkin parasta. Rientäkäämme nyt.

— En unhota, — tyttö loi totiset silmänsä seuralaiseensa. — Minä olen nuori, elämänhaluinen ja usein ajattelematon, mutta syvimmältä minäkin kaipaan täydempää elämää Jumalassa. Tiedän — olen sen nähnyt kotona nuorten ystäväini keskuudessa — että siitä johtuu oikea ilo ja vapaus. Kun etsin sitä itselleni, muistan teitä, joka kokonaan elätte Jumalalle — mutta tuskaksenne! En tiedä loukkaanko teitä — älkää käsittäkö minua, ikäänkuin pitäisin sisimpiä kokemuksianne vain tutkimushuvinani — minusta näet tuntuu, että paavikirkon Rooma on nyt elävämpi käsitykselleni, kuin jos koko vuoden sunnuntait olisin istunut Pietarinkirkossa…

— Älkää, älkää puhuko noin, — huudahti nuorukainen kuin hädässä. — Ettehän tahdo heittää epäilyksen ja kapinan tulikekäleitä sieluuni. Kaikesta huolimatta minä rakastan kirkkoani. Olen valinnut kaidan tien ja sitä olen kulkeva. Hengästyttekö? Anteeksi, kävelen kai liian nopeasti. Kohta tiemme eriävät.

Melkein vaieten, kiireisin askelin he sitte kulkivat puiston porttia kohti. Villa Borghese vilahti vielä kerran ohitse, heidän poiketessaan suurelle lehtokujalle.

Portilla pappi pysähtyi. — Nyt sen sanon teille, — hän lausui. — Sen jälkeen kuin sisareni kuoli, olette te ensimmäinen ja ainoa nainen, jonka kanssa olen puhunut, todella puhunut, tarkoitan. Ehkä yleensä ensimmäinen ja ainoa ihminen. En tiedä edes nimeänne!

— Kuinka se on mahdollista? Tosiaan, olen unohtanut mainita sen. Ester Ling.

— Ja osotteenne?

— Täällä Roomassa Via Gregoriana, — hän mainitsi numeron. — Isäni on mielellänsä tutustuva teihin, jos haluatte tulla. — Tytön ääni oli vähän epävarma. Hän koetti laskea leikkiä. — Aioin juuri huomauttaa, että nuo tärkeät kaksi saattajatoverianne myös ovat tervetulleet… Mutta sehän on tosi, nyt teillä jo on vapaus kulkea yksinänne. Niin — iltasilla me varmimmin olemme kotona.

— Kiitos.

He kättelivät jäähyväisiksi, kääntyen kumpikin tahollensa.

* * * * *

Ester Ling puuhaeli pienessä, jotenkin ikävännäköisessä täysihoitolahuoneessa Via Gregorianan varrella. Hän järjesti kirjat, jotka olivat hajallaan pöydällä ja piirongilla, pani kenkänsä kaappiin ja pyyhki ikkunalaudalta pölyn, jota tuuli oli ryöpyttänyt kadulta. Hiukan arvelevaisena hän katseli sänkyä ja pesutelinettä. Tuossa ne ovat, ei niitä saa mihinkään. Pitäisi olla siro, kevyt varjostin. Mutta kun ei ole, niin — Päättävän huolettomasti hän käännähti korollaan. — Kas näin! Istumme selin sinne päin.

Viereisen huoneen ovi oli suljettu. Tyttö lähestyi sitä, pysähtyi, odotti — sitte avasi sen yhdellä vedolla, koputtamatta.

Tohtori Ling, vanhanpuoleinen mies, istui selin oveen, suuren työpöydän ääressä, papereittensa ja kirjojensa ongelmiin vajonneena. Hän ei edes katsahtanut taaksensa. — Jaha, jaha, — kuului hän mumisevan itseksensä, — täällä sivu 229 ja tuolla folio 4… — Sitte vähän äänekkäämmin: — Onko siellä Ester?

— Sivulla 299 tai neljännellä foliolla! Ei, isä, en tosiaankaan tiedä, mitä niissä lienee, mutta minä olen tässä!

Hän nauroi heleän iloisesti, saaden vastineeksi: Jaha, jaha…

— Isä kulta, noin ahkerassa työssä vielä illalla ja heti ruoan jälkeen! Ei se tee vatsalle hyvää.

— Eikö? Niin, he panevat liiaksi öljyä ruokaan. Voithan sanoa neiti Peppille, että me emme ole tottuneet öljyyn.

— Isä, — tyttö laski kätensä tohtorin olalle. — Mitä, jos me saisimme vieraita?

— Vieraita?

— Eräs roomalaiskatolinen pappi tahtoisi tutustua isään.

— Roomalaiskatolinen pappi? Keneltä sinä sen kuulit? Ehkä Pater Hilarius. He ovat hyviä tiedemiehiä monessa luostarissa. Luulenpa, Ester, että me siirrymme Firenzeen. Siellä Certosassa on miniatyyritutkimus munkkien erikoisalana.

— Kuinka? Poisko Roomasta?

— Ei vielä, ei vielä. Muutaman viikon kuluttua. Niin, missä hän on — se pappi? Mitä hän tahtoo?

Ester joutui hämillensä. Kuinka saisi aseman selitetyksi isälle? Hän päätti mutkailematta käydä asiaan käsiksi.

— Olen tutustunut pappiin, jonka nimi ei ole Hilarius, vaan Valerius. Hän kysyi osotettamme, ja minä sanoin, että isää voi parhaiten tavata iltasilla. Ei hän nyt vielä ole täällä, mutta ehkä hän tulee.

— Jaha, jaha, minä ymmärrän. Kuules, Ester, minä kirjoittaisin paikalla muistiin nämä tärkeät asiat… Löysin juuri erään yhtymäkohdan. Sivu 299 — olihan se oikein? Kas tuossa. Jos hän tulee, sano, että hän odottaisi neiti Peppin salissa.

Viimeisen lauseen tohtori jo mumisi papereittensa seasta.

Ester hiipi huoneeseensa. Isä oli tänä iltana auttamattomassa professorikuumeessa; ei maksanut vaivaa yrittääkään.

Hän odotti, valoa sytyttämättä, katsellen ikkunasta ulos pimenevälle kadulle. Viereisestä huoneesta ei kuulunut muuta ääntä kuin kynän yksitoikkoinen rapina ja lehtien kääntyminen. Isä Valerius ei tullut.

Hänestä ei enempää ollut puhetta isän ja tyttären kesken. Tohtori näytti kokonaan unohtaneen, että sellaista miestä oli maailmassakaan.

Ester vietti aamupäivänsä Vatikaanin kokoelmissa, kirjoitti iltapäivillä kirjeitä, luki italiankielen alkeita, ranskalaisia runoja, tai myöskin pientä, mustakantista kirjaa, josta kultainen risti kimmelsi — rakasta, kotoa mukaan otettua. Toisinaan hän soitteli täysihoitolan salissa tai käveli kaupungilla isänsä kanssa muistomerkiltä muistomerkille. Mutta illoin hän mieluimmin istui jouten yksinänsä.

Hänen pieni huoneensa oli päivä päivältä muuttunut sievemmäksi ja miellyttävämmäksi. Signorina Peppi oli hankkinut varjostimen, halvasta maksusta. Ester oli aistikkaasti asettanut kaikki ostamansa taidejäljennökset ja pienet koruesineet sopiville, näkyville paikoille, poistaen signorinan paperikukat, porsliinipyhimykset ja kärpästenlikaamat taulut. Joka iltapuoli hän muutti pari tuoretta kukkasta maljakkoon. Hän teki tarkastuskierroksen nurkasta nurkkaan ja sitte vetäytyi ikkunapieleen, vaipuen mietteisiinsä.

Silloin hän tilitti omia tunteitansa. Ei ollut epäilemistäkään, hän toivoi Isä Valeriuksen tulevan. Hänelle hän koristi huonettansa. Häntä hän muisti ilta illalta.

Miksi? Niin hän kysyi itseltänsä, vaatien vastausta.

Siksi… että oli mielenkiintoista keskustella lahjakkaan ja rikastunteisen nuoren miehen kanssa, joka eli traagillista elämää, ristiriidassa oman sisimpänsä ja kutsumuksensa välillä. Oli romanttista muistella tuota omituista tutustumista, kävelyä Monte Pinciolla, kohtaamista Villa Borghesessa ja pitkää, tunnelmallista keskustelua keväisessä puistossa. Vieläpä velvoituskin liitti ajatukset tähän vieraaseen. — Lupasin, etten unohda, — mietti tyttö. — Sanoin itse etsiväni täyttä elämää Jumalassa. Olenko sen tehnyt? Pelkään, että Rooma on ollut upottamaisillansa minut vanhoihin muistoihinsa ja taiteensa ihanuuteen. Mutta miten lieneekin oman itseni laita — hänen puolestaan olen rukoillut.

Huoneessa oli pimeätä ja hiljaista. Sydän hiljeni. Hän pyyhkäisi silmäkulmaansa. Tuli niin outo ikävä. — Hyvä Jumala, — hän huokasi. — Anna minulle niin paljon taivaallista iloa ja voimaa, että voin tehdä hänet hiukan iloisemmaksi!

— Mutta miten? — heräsi samassa kysymys. — Kenties emme enää koskaan tapaa toisiamme. — Ester tunnusti itsellensä vilpittömästi, että se olisi pettymys. Joka päivä se kasvoi voimassa, niin, varmasti hän ei vielä eilen odottanut yhtä hartaasti kuin tänään. — Miksi? — kysyi hän taas.

— Olenhan jo selvittänyt sen. Hän on mieltäkiinnittävä henkilö, ja me molemmat kaipaamme syvintä iloa. Siitä riittää keskustelemista. Hän kaipaa sitä kieltäymystensä keskellä, minä hymyillessäni, laskiessani leikkiä, ammentaessani täysin kourin tämän maailman rikkautta.

— Eikö muuta syytä? — Lahjomaton omatunto ei tyytynyt.

— Siksi… että voisin rakastaa häntä… Tyttö kätki polttavat kasvonsa käsiinsä. — Ja luulen, että hän voisi rakastaa minua… Voisimme — ellei se olisi mahdottomuus!

Sen tunnustuksen jälkeen hän yöllä nukkui vastustamatta kumpuaviin kyyneliin, suloisiin ja haikeisiin.

Yhtäkkiä eräänä iltana hänelle tuotiin kukkia. Suuri kimppu tuoksuvia neilikoita! Mitään nimikorttia ei ollut mukana.

Koko viikon tyttö kulki taidekokoelmissa, ikäänkuin hän ei olisi tietänyt, missä kulki. Sydän säpsähti joka kerran kuin mustapukuisia pappeja tuli vastaan kadulla. Sunnuntaina hän osui kirkkoon, jossa ei ennen ollut käynyt. Aran kiihkeästi hän katsahti alttarille, — nähdäkseen pelkkiä vieraita kasvoja.

Sitte hän sai kimpun valkoisia ruusuja.

Signorina Peppi ja täysihoitolan vieraat alkoivat pilailla: — Kuka neidille kukkia lähettelee?

Tohtori Ling levitti silmänsä selälleen. — Ester, kuka sinulle kukkia lähettää?

— Näettehän, ettei ole nimikorttia, — vastasi Ester, hyvin halliten ilmeitänsä.

— Jaa, jaha, ei ole nimikorttia, — ihmetteli tohtori. Neidit purskahtivat nauramaan. Ester nauroi mukana. Mutta illalla omassa huoneessaan hän kauvan istui pää käden varassa, kysyen valkoisilta ruusuilta niiden sanatonta salaisuutta.

Pari päivää myöhemmin Ester meni kuulemaan nunnien laulua pieneen kirkkoon lähellä Fontana di Treviä, suurta suihkulähdettä. Nykyään hän aina mieluimmin kulki yksinänsä. Kirkossa hän vaipui haaveilevaan, hartaaseen tunnelmaan. Nunnien kauniit, vaaleansinivalkeat puvut hivelivät silmää, ja laulu soi vienon taivaalliselta kuin etäinen enkelikuoro.

Palatessaan hän äkkiä odottamatta kohtasi Isä Valeriuksen. Tietämättä kuinka se tapahtui, he seisoivat yhtaikaa Fontana di Trevin kivikaiteen äärellä.

Molempien väri vaihtui. Ester punastui hiusmartoa myöten, nuori pappi kalpeni.

He tervehtivät toisiansa.

— Tulen kirkosta, — sanoi Ester.

— Minä menen kirkkoon, — vastasi pappi.

— Täälläkö päin te asutte?

— Niin.

He eivät katsoneet toisiansa silmiin. Vedenhaltijat, näkinkengät ja vihertävät vesiryöpyt näyttivät nielevän puolet heidän huomiostansa.

— Minun lienee jatkettava matkaani, — sanoi pappi.

Nyt ei Ester enää voinut pidättäytyä. Pudistaen pois häiritsevän, oudon painostuksen hän kääntyi suoraan isä Valeriuksen puoleen.

— Sanokaa… tekö lähetitte minulle neilikoita ja ruusuja?

— Mistä se ajatus johtui mieleenne? — Pappi oli aivan ankaran totinen.

— Suokaa anteeksi…

Polttava häpeän tunne valahti Esterin sydämeen. Oliko hän siis täydellisesti erehtynyt?

— En tiedä ketään tuttavaa täällä Roomassa, — sopersi hän. — Ei ollut mitään nimeä kukkien mukana…

— Ellei ollut nimeä, niin älkää koettako tiedustella.

Ester katsoi häneen. Ei, varmaan hän ei kuitenkaan ollut erehtynyt. Mutta miksi tämä vakava muoto? Mikä tarkoitus oli kukkasilla, jos antaja ainiaaksi tahtoi jäädä salaan?

— Ei minulla voi olla iloa punaisimmista neilikoista eikä vaikeimmista ruusuista, ellen tiedä, kuka minua ystävällisesti ajattelee, — hän sanoi hiljaa.

— Kukkasilla on kieli, lähettäjästä riippumaton. Punaisia neilikoita, valkoisia ruusuja, sanoitte. Eivätkö ne puhu kyllin selvästi?

— Niinpä tulkaa selittämään. Te kysyitte osotettani, mutta ette ole milloinkaan käynyt luonamme. Isänikin odotti teitä.

— Anteeksi, että olette odottaneet turhaan. Minä en voi tulla.

— Hyvästi siis, — sanoi Ester, keveästi kumartaen ja kääntyen menemään. Hän ei tahtonut tunkeilla, ei tosiaankaan. Jos pappi oikutteli, sai hän olla olojaan. Harmi väreili tytön sydämessä. Viimeisten viikkojen jännittynyt, tuntehikas mielentila tuntui hänestä nyt äkkiä sulalta tyhmyydeltä. Ehkä Isä Valerius ei välittänyt hänestä mitään!

Hän kuuli hätäisiä askelia takaansa ja asteli sitä kiivaammin. Tuokiossa kumminkin oli Isä Valerius hänen rinnallansa.

— Neiti Lang, antakaa anteeksi, minä loukkasin teitä. Tietäkää sitte: minä lähetin kukat. Punaisten neilikkain piti toivottaa teidän elämänne tielle hehkuvinta iloa ja onnea — ikäänkuin tervehdyksenä minun ihanasta lapsuusmaailmastani. Valkoiset ruusut viittasivat ylöspäin, siihen puhtauteen ja kirkkauteen, jota kohti me kuljemme. En aikonut lähettää enempää kukkia, ja toivoin etten näkisi teitä enää milloinkaan.

— Mutta minä… minä joka päivä toivoin näkeväni teidät!

Kaikki kankeus, kaikki harmi oli hävinnyt kuin pyyhkäisemällä. Sydämet sykkivät herkkinä, äänet soivat pehmeinä, kuin taian muuttamina.

He huomasivat kulkeneensa katukorttelin ympäri ja seisoivat jälleen Fontana di Trevin luona.

— Tunnetteko tuon lähteen tarinan? — kysyi pappi.

— En.

— Joka siitä juo vesipisaraisen, hän kaihoaa alati Roomaan, vaikkapa hänen tiensä veisi maailman ääriin.

— Isäni lähtee pian Firenzeen ja minä hänen mukanansa.

— Milloin?

— En tiedä, mutta jos saan osotteenne, ilmoitan teille. Eihän voi olla vahingoksi, että jätämme jäähyväiset. Minä saan kiittää teitä Rooman kauneimmista ja ihmeellisimmistä muistoista — unohtumattomista.

— Neiti Ling, älkää puhuko noin. Minä en mitään merkitse teidän tiellänne. Te olette nuori, vapaa ja onnellinen, koko elämä on teidän. Toista on minun. Te toitte tuulahduksen kevään tarhoista, jotka ovat minulta suljetut koko ijäkseni.

Ester Lingin nuori sydän sykähti äkkiä yllättävästä voimakkaasta tunteesta ja rohkeasta ajatuksesta. Se välähti kuin salama, ennenkuin hän ennätti harkita mitään.

— Jättäkää kirkko, joka kahlehtii teitä! Se on ihmisten keksintöjä, se ei ole Jumalan tahto. Te ette saa haudata ja hävittää onnea ja rikkautta, jonka itse Jumala antoi!

Pappi pysähtyi kuin tyrmistyneenä, jääden tyttöä tuijottamaan.

— Mitä te sanotte? — pääsi hänen huuliltansa.

— Minä sanon, mitä ajattelen. — Ester hengitti nopeasti, uskaltamatta enää nostaa katsettansa.

— Kiusaaja!

Seuraavassa tuokiossa hämmästynyt tyttö seisoi yksin kadulla. Isä Valerius oli hävinnyt, antamatta osotettansa, lausumatta hyvästiksi muuta kuin tuon kovan sanan, joka askel askeleelta kaikui kotiin kiirehtivän tytön korvissa.

— Mitä olenkaan tehnyt? — hän valitti mielessänsä. — Unelma on unelma, siihen ei saa koskea todellisuuden karkeilla kourilla. Nyt olen itse särkenyt muistonkin.

Hän itki huoneessansa kiihkeästi ja katkerasti.

Mutta Isä Valerius kulki tietänsä, sydän kauhun valtaamana. Miksi, miksi hän oli jättäytynyt kiusaukseen? Nyt hän näki sen koko syvyyden. Valansa, virkansa, kaiken kalleimman ja korkeimman hän oli saattanut vaaraan. Ja enemmänkin oli tapahtunut. Säälimättömällä selvyydellä kello ilmoitti hänelle, että iltamessun aika oli solunut ohitse. Rikkomus hänen pyhää tehtäväänsä vastaan oli kiusauksen asteelta jo siirtynyt alkaneeksi teoksi.

Ei hänen mieleensäkään juolahtanut palata kotiin, paneutua maata ja satunnaisen pahoinvoinnin tekosyyllä suoriutua ankaran esimiehen tutkinnosta. Hän meni suorinta tietä juuri esimiehensä luo — tunnustamaan laiminlyöntiänsä, ottamaan vastaan nuhteita ja rangaistusta.

Kirkkoherra suositteli huonon muistin lääkkeeksi vakavia parannusharjoituksia, rukousta, paastoa ja yksinäisyyttä. Isä Valerius kohotti häneen tuskaiset silmänsä, pyytäen kuritusta ruoskalla. Hän tunsi syynsä suuremmaksi, hän ei vähemmällä voinut tasapainoa saavuttaa.

Omituinen hymy karehti kirkkoherran suupielissä. Hän tarkasteli nuorta pappia, eikä hänen muotonsa enää näyttänyt yhtä kireältä kuin äsken.

— Mene, poikani, — hän sanoi lauhkeammin, kuin Valerius koskaan oli kuullut hänen puhuvan, — mene ja tee mitä tuntosi käskee. Hengen synnit on kaduttava hengellisesti, lihan synneistä liha kärsiköön!

Hän teki ristinmerkin nuorukaisen ylitse, osottaen, että keskustelu oli loppunut.

Kirkkoherra oli tyytyväinen. Hän oli epäillyt tuota nuorta miestä, jonka silmät vuoroin uneksivat, vuoroin hehkuivat tulta. Uudenaikainen kapinanhenki ei ollut harvinainen. Mies oli pantava tiukkoihin aisoihin. Nähtävästi isällinen kasvatus oli onnistunut hyvin, ja kirkko oli saapa kuuliaisen palvelijan. Vain nuoren veren kuohua — ellei muuta, niin eipä kannattanut huolehtia. No niin, ei haitannut sekään, että nuorukainen katsoi asiaa vakavalta kannalta ja koetti olla ankara itseänsä kohtaan, näin alussa.

Ei hän arvannut sanojensa vaikutusta katuvaan nuoreen pappiin.

Isä Valerius meni kotiinsa kasvot kuumina häpeästä. Mihin alhaiseen luuloon hän olikaan saattanut esimiehensä! Oliko mahdollista, että ankara kirkkoherra niin väärin käsitti hänet — ja oli niin laupias?

Kauheita, raastavia epäluuloja kohosi hänen mieleensä. Kyllä hän tiesi, että papistoonkin turmelus oli hiipinyt — mutta kuitenkin! Omasta puolestaan hän tunsi, että jos hän todella "lihan syntiin" olisi langennut, hän ei koskaan enää rohkenisi pyhälle alttarille astua.

Kotona hän vaipui ristiinnaulitun kuvan eteen, vuodattaen koko palavan, tuskaisen sydämensä kiihkeään rukoukseen. Tässä oli hänen turvapaikkansa ennenkin ollut, tästä hän oli kerta kerran jälkeen avunsaaneena noussut.

Käyntinsä jälkeen Villa Borghesessa hän oli tuonut kotiin ruoskan. Tänään, niinkuin silloinkin, se jäi koskematta paikalleen. —

Vasta seuraavana päivänä Isä Valerius uskalsi kohdistaa ajatuksensa Ester Lingiin.

Miltä olikaan tytöstä tuntunut hänen eilinen menettelynsä?

Miltä oli tuntunut Pietarista, kun Kristus sanoi hänelle: "Mene pois minun tyköäni, saatana!"

Mutta sen sanan jälkeen Kristus oli kohdellut Pietaria yhtä rakkaasti kuin ennenkin. Ja hän, Valerius, — eikö hän ollut inhimillistä ystävällisyyttä velkaa tytölle, jota hän varmaan oli syvästi pahoittanut?

Hän etsi laatikostansa osotteella varustetun nimikortin, kirjoittaen siihen:

"Älkää katkeroituko minulle, en voinut toisin tehdä. Olen kiitollinen, jos saan ottaa vastaan jäähyväisenne Fontana di Trevin luona."

* * * * *

Silloin oli varhainen aamu. Ester Ling, matkapukuisena, kulki kiireisin askelin lyhyttä matkaa Via Gregorianalta Fontana di Treville. — Miksi tänne? — hän toisti mielessänsä. — Monte Pinciolla me ensi kerran kohtasimme toisemme. Borghesesta palatessamme hän kertoi elämäntarinansa. Porta Pincianan luona hän sanoi, että minä olin ainoa ihminen, jolle hän oli avannut sydämensä. Siellä Pinciolla olisin tahtonut tavata hänet myös viimeisen kerran, hiljaisten, korkeiden puiden alla. Minua vaivaa ihmisten liike kaduilla. Minua melkein kammottaa Fontana di Trevin muisto. —

Eilen Esterin isä oli äkkiarvaamatta virkkanut, ikäänkuin unesta havahtuen: — Ei se katolinen pappi olekaan tullut minun luokseni. Kuka se taas oli, Ester? Missä sinä hänet tapasit?

Ester oli toistanut hänen nimensä. — Tapasin hänet tielläni, — oli hän vakavasti vastannut. — Minä luulin hänen aikovan tulla, mutta ymmärsin väärin. Ei hänellä ollutkaan asiaa. —

Niin — hänellä ei ollut mitään asiaa Esterille eikä Esterillä hänelle. Ja kuitenkin heidän täytyi kohdata toisensa vielä kerran.

Isä Valerius odotti Fontana di Trevin kaiteen äärellä. Huomatessaan Esterin hän astui pari askelta vastaan. Ester säikähti hänen kuolonkalpeuttansa.

— Minä tulin siis. Mutta sanokaa, voitteko pahoin? Isä Valerius, te melkein horjutte.

— Olen valvonut viime yön.

— Mikä teidän on? — Suuri levottomuus valtasi Esterin. — Katsokaa, viittanne alta kihoaa verta kaulalle tuosta olkapään kohdalta. Oletteko te haavoittunut?

— Ei se mitään. — Isä Valerius joutui hämilleen. — Teidän ei olisi pitänyt sitä nähdä. — Hän pyyhkäisi punaiset pisarat nenäliinaansa.

Ester katsoi häntä pitkään. Sitte hän huudahti: — Te olette ruoskinut itseänne!

Pappi ei vastannut.

Kiihko ajoi veret tytön poskiin. — Isä Valerius, te ette saa, te ette saa! Nimittäkää minua kiusaajaksi vaikka kymmenesti, minä sanon sen kuitenkin. Sanon sen — rakkaudesta…

Miksi he eivät seisoneet Pinciolla keväisessä lehdossa? Miksi kova katu ei puhjennut kukkivaksi nurmeksi ja kaupungin heräävä häly vaihtunut syvään, pyhään hiljaisuuteen, — jotta Paolo Conti olisi unohtanut Isä Valeriuksen ja puristanut nuoren tytön rintaansa vasten yhden ainoan, ainoan kerran, sanomattomalla tuskalla ja riemulla?

Hänen täytyi tarttua kivipylvääseen, sillä hetken aikaa kaikki tuntui aaltoilevan hänen ympärillänsä ja kohisevan hänen korvissansa, kuten lähteen läikkyvä, kuohuva vesi. Kohinan keskeltä hän kuuli oman äänensä vastaavan:

— Ja minä tein sen — rakkauden tähden!

— Luvatkaa, että se oli viimeinen kerta, — pyysi tyttö värisevin sydämin.

— Luulen voivani luvata. — Isä Valerius oli ponnistuksella voittanut ankaran tunnejärkytyksensä ja puhui tyynemmin.

— En voi yhdistää maallista ja taivaallista rakkautta; mutta teidän muistonne on varjeleva minua, kun olette kaukana, ja Jumala auttaa rakkauttani kohoamaan ylös, vaikka kaihoni jää maan päälle.

Hän kumartui lähteen puoleen, upotti pienen välkähtävän esineen veden kuohuun ja nosti sen takaisin, ojentaen tytölle.

— Jäähyväisiksi… pisara Fontana di Trevin vettä.

Syvästi liikutettuna Ester kohotti huulillensa opaalipohjaisen hopeasormustimen.

— Pitäkää se muistona. Se oli Valerian oma. Ja kun Firenzestä jatkatte matkaa Lago di Gardan rannoille, viekää terveiset kotiini. Te löydätte sen, olenhan kertonut teille.

— Kiitos, — sanoi tyttö hiljaa. — Olkaa varma siitä, että täytän pyyntönne.

He ojensivat kätensä toisilleen.

— Te muistatte vesipisaran tarinan. Nyt, jos mihin vie tienne, asuu kaihonne täällä.

Ester loi häneen silmänsä, kyynelkiiltoisina: — Meidän kaihomme yhtyvät — ei täällä, vaan Jumalan istuimen luona.

Ja he erkanivat kumpikin tahollensa.

Raunioiden tarina

Matkailija on kiertänyt "kuollutta kaupunkia". Hän on nähnyt katottomat talot ja poikkinaiset pylväät, alastomat huoneet, tyhjät temppelit, autiot kylpylät, äänettömät näyttämöt paljaan, sinisenä kaartuvan taivaan alla. Kaduilla ei kukaan ajele syvään uurtuneita raiteita myöten, toreilla ei kenenkään astunta kiviltä kajahtele. Nurmi ja kukkaset kasvavat pihoilla ja entisillä lattioilla, ja vihreät sisiliskot ainoina asukkaina puikkelehtivat muurien lomiin.

Hän istuu Jupiterin temppelin portailla, ja avara Forum civile leviää hänen eteensä. Tuolla rahanvaihtajat ovat istuneet, tuolla myymälöissä on kansa tungeskellut. Tuonne vastapäätä ovat kaupungin arvokkaat virkamiehet, decurionit, aedilit ja duumvirit, juhlallisina, tärkeinä kulkeneet curioihin, pylväiden lomitse, ohi valkeiden kuvapatsaiden, hiljaisesti toivoen että he itsekin kerran ikuistettuina saisivat jalustoilla seisoa. Temppelin alttareille on uhreja kannettu, ja katuja pitkin on kuljetettu härkiä, koiria ja vangittuja petoja amfiteatterin arenaa varten, toistensa tai tuomittujen onnettomien surmaksi. Ihmisten vilinää kaduilla, uutteraa työtä vaatimattomissa kammioissa, orjien raadantaa, rikollisten riemuja, ylellisten juhlia juomineen, herkkuineen taiteellisen hienoissa, loistavissa saleissa, kukkien tuoksussa, soiton helkkeessä, aistihurmassa kaiken maailman ihanuuden keskellä…

Matkailija uneksii ja näkee menneisyyden näkyjä.

* * * * *

Pompeijissa, elokuun kolmantenakolmatta, vuonna 79 jälkeen Kristuksen.

Aamu on jo aikoja valjennut. Ylimystalon orjat ovat siistineet huoneet, ja puutarhuri on palannut puistotöistään, kastanut viridariumin kukkaset ja suihkuttanut vettä nurmikolle.

Marmoriseen, korkokuvilla koristettuun vesijohtoon nojautuu tulisilmäinen, mustakutrinen nuorukainen. Hän on puettu kirjailtuun tunicaan ja valkeaan togaan, jota kallis kultakudos reunustaa; olalta, käsivarsilta ja sandaaleista tuikahtaa sieltä täältä jalokivi, vaikka nyt ei suinkaan ole juhlapitojen aika.

Hän kuuntelee. Heleä viserrys täyttää ilman. Taas — taas, moninkertaisena. Mikä lintu se onkaan?

— Sopater! — hän huutaa kreikkalaiselle puutarhurillensa, joka peristyliumin nurkkauksessa leikkelee pois oleanderin kuihtuneita kukkasia tuoreiden tieltä. — Tunnetko linnut niiden laulusta?

Mies kohottautuu kyyryksistä, heristäen korviansa. Sitte hän lähenee ja kumartaa syvään, kohotetuin käsivarsin.

— Arvoisa Aelius, halpa palvelijasi on tottunut erottamaan leivon ja pääskyn satakielestä. Mutta tämä ei ole mikään niistä, tai se on kaikki kolme yhtaikaa.

— Mitä lorua! — tiuskaisee nuorukainen suuttuneena. — Onko tuo olevinaan vastaus? Puutarhurin täytyy tuntea puittensa asukkaat, ymmärrätkö? Minä tahdon juuri sen linnun, joka nyt lauloi. Mene kauppaan ja käske että se tuodaan tänne! Odota! Lintukauppiaan tytär seuratkoon mukana ja neuvokoon, kuinka laulajaa on hoidettava.

Nuori mies kävelee edestakaisin kärsimättömänä, mutta silmä on riemuisa ja hehku poskilla helakampi.

Hän jo polkee jalkaansa. Missä se orja kuhnus viipyykään? No tuossa vihdoin.

— Toitko linnun? Onko tyttö ostiumissa?

— Kas se oli niin, korkea-arvoisa Aelius, että minä en voinut tietää, mitä lintua sinä tarkoitit, eikä kauppiaskaan osannut arvata, sillä ne lauloivat kilpaa, ja niitä on monta kymmentä lajia. Hän pyytää nöyrimmästi, että jalosukuinen Aelius itse suvaitsisi vaivautua valitsemaan sen linnun, joka häntä parhaiten miellyttää.

Nuorukainen ei ehdi vastata; kahtaalta hänet keskeytetään. Tricliniumin ovella orja vetää purppurauutimen syrjään ilmoittaen aamuaterian olevan valmiina. Mutta samalla kertaa kimakat kirahdukset tunkevat vastapäisestä cubiculumista, talon nuoren neidin makuusuojasta. Paljashartiainen sievä orjatyttö juoksee peristyliumiin; veri punaa hänen käsivartensa ja vuotaa vaalealle viitalle. Valtijattaren pää pistää ovesta: harmaa iho, veltot silmäluomet, harva tukka puoliksi hajallaan.

— Orjat, Aelius, ottakaa hänet kiinni! — hän huutaa kiihkeästi. Unohtaen itsensä hän astuu kokonaan esiin, aamupukimissaan, intohimoisena kuin metsästäjä, joka pelkää saaliin karkaavan käsistä. Mutta puutarhurin ja pöytäpalvelijan vankat kädet ovat jo pidättäneet pakolaisen ja saattaneet takaisin emännän eteen.

— Sinä — sinä —

Julmat salamat iskevät noiden raukeiden luomien alta tyttöön, joka käpristyy kokoon kuin mimoosan lehti.

Aelius astuu lähemmäksi.

— Suloinen Laetitia sisareni, — hän lausuu, ivanhymy huulillansa, — mitä pahaa sinun kurja orjattaresi on tehnyt?

— Hän on tyhmin vetelys maailmassa! Koko tunnin hän on repinyt ja kierrellyt kiharoitani, saamatta tämän enempää aikaan. Ja kun minä vähän kuritan, niin hän kirkuu ja karkaa.

Samassa hän hämillään huomaa asemansa. — Anteeksi, veljeni, minä en ole sellaisessa asussa, että voin näyttäytyä…

Toinen orjatar, tummaihoinen, viekassilmäinen, pujahtaa pukuhuoneesta, polvistuen valtijattaren eteen.

— Salli minulle se onni, että hänen sijastansa käteni saavat kosketella jumalaisia kutrejasi! Olen odottanut kuin aamutähden nousua sen hetken koittamista, mutta tähän asti kohtalo ei ole ollut minulle suosiollinen.

— Hyvä on, Horone. Mutta sinä, Phebe, kärsi niskoittelusi seuraukset! Aelius veljeni, toimita, että hänet ruoskitaan. Minä en siedä häntä enää.

Kääntymättä taaksensa hän vetäytyy cubiculumiin ja istuutuu pehmeään tuoliinsa kiiltävän hopeakuvastimen eteen, pöydän ääreen, joka on täynnänsä irtokiharoita, hiusneuloja, ihomaaleja ja hyvänhajuisia voiteita.

— Sabina, — hän virkkaa seuranaisellensa, — ala lukea Saturnalioita! Ne ovat niin sukkelan rivoja ja huvittavia. — Hän vetää nenäänsä hajuvettä, nauttien ja vetelehtien, sillä välin kuin Horone panee parastansa kampaamisen jalossa taiteessa, kuiskaten valittuja imarteluja lukemisen höysteeksi.

Phebe orjatar on heittäytynyt Aeliuksen jalkoihin. — Armoa, armoa, — hän nyyhkyttää. — Herra, älä anna heidän viedä minua! Katso, nämä pitkien terävien neulojen haavat tuottavat minulle jo kyllin tuskaa!

Aelius katsoo tytön rukoileviin silmiin ja havaitsee ne varsin kauniiksi. Eikä tuo runsas ruskea tukka tarvitse tekokiharoita eikä kummallisia kampauslaitteita, ollaksensa täysin ihastuttava. Sääli hänen pehmeätä ihoansakin. Kiukkuisen kaunottaren jakelemat neulanpistokset eivät sitä vielä ole pilanneet; se voidaan parantaa.

— Käyköön pyyntösi mukaan, — hän vastaa huolettomasti. — Minuun sinä turvasit, niinpä ole minun, koska valtijattaresi on sinut hylännyt. Kas niin, Phebe, lakkaa itkemästä, se on rumaa. Hoi, orja, Rufus! Vie tämä tyttö naisten puolelle voideltavaksi ja puettavaksi. Ei ruoskita, koristettakoon hänet! Rufus, sinä voit tuoda hänet illalla minun cubiculumiini. Ei, odotas — tänään toivoakseni saan parempaakin huvitusta… ja huomenna suuret näytelmät sirkuksessa… ja sen jälkeen — niin, kyllä käsken, jahka soveltuu. Tyttö pitäköön itsensä valmiina.

— Kautta Jupiterin, kananpojat kai jo jäähtyvät ja kovettuvat, — huoahtaa jalo Aelius. — Kuumakin on ja janottaa. Totisesti, ensin minä syön pari palaa ja juon yhden amphoran falernolaista. Sitte haen lintuni ja sitte —

Pienen tricliniumin seinät ovat maalauksilla peitetyt, katto hohtaa heleävärisistä korko-ornamenteista, ja lattia on kiiltävää kuvamosaikkia. Pronssit ja hopeat upeilevat pöydällä, joka on ylellisesti katettu yhdelle ainoalle. Aelius aterioitsee, loikoen pehmeällä, kirjaillulla leposohvalla.

— Suvaitseeko minun herrani, että harpputytöt soittavat? — kysyy kumartava orja.

— En välitä, — Aelius viittaa torjuvasti. — Ota pois kananpojat. Nouda seuraava ruokalaji. Minun on kiire.

Tosiaankin hän suoriutuu aamiaisestansa tavattoman nopsasti. Tuskin hän puree palasiansa, huuhtoo ne vain viinillä alas.

Puolta tuntia myöhemmin hän jo on menossa lintukauppaan, joka sijaitsee viereisessä pikku talossa.

Puoti on kaitainen ja vaatimaton, mutta erinomaisen puhdas ja miellyttävä. Myymäpöydällä ja seinähyllyillä on häkki häkin vieressä, ja ilma soi moniäänisistä iloviserryksistä, ikäänkuin metsien vapaat asukkaat eivät vankeuttaan tuntisikaan raskaaksi tänä päivänpaisteisena aamuna. Ystävällinen käsi on täyttänyt vedellä jokaisen linnun juoma-astian, tuonut toukkia ja muurahaisten munia, sirotellut marjoja, hampunsiemeniä tai hirssijyviä ja asettanut häkkien lomiin terracottamaljoja vihreine oksineen, tuoreine kukkineen sinne tänne silmän ihastukseksi.

Kaunoaistinen Aelius näkee sen kaiken yhdellä silmäyksellä, nyt niinkuin useasti ennen ohikulkiessansa. Mutta turhaan hänen katseensa etsii sitä hyvää haltijatarta, jonka työn jäljet hän havaitsee.

Kauppias, keski-ikäinen kunnon porvari, tervehtii häntä kohteliaalla oman arvon tunnolla, joka suuresti eroaa hänen orjiensa matelevasta tai pelokkaasta nöyryydestä.

— Jalosukuinen Aelius, minun oli pakko pyytää sinua itseäsi saapumaan tänne. Kuuntele lintujeni viserryksiä ja valitse parahin! Tässä suloinen Luscinia, harmaa, mitätön näöltään, mutta ääneltä ihanin. Tuolla kullanhohtavat, kauniit laulajani. Katso tätä Emberizaa! Alauda, Fringilla, Parus… tässä kaikki tavalliset linnut —

— Mutta minä tahdon harvinaisen ja tavattoman. Missä on tyttäresi, Illina neito? Hän, joka lintuja hoitaa, valitkoon minulle!

Kauppias katsoo nuoreen ylimykseen tutkivasti. Hidastellen hän vastaa: — Tyttäreni on yläkerrassa. Hän vaalii vanhaa, sairasta äidinäitiänsä.

Aeliuksen kuuma veri on kuohahtamaisillaan, sillä hän ei ole tottunut vastuksiin eikä estelyihin. Hän huomaa kumminkin tarpeelliseksi hilliytyä; sentähden hän ponnistaa tarmonsa sanoakseen rauhallisesti: — Niinpä kutsu hänet tänne!

Vielä kauppias näyttää empivän, mutta huutaa sitte ylös kattoaukkoon, johon nappulaportaat johtavat: — Illina!

Aeliuksesta tuntuu kuin hänen silmänsä häikäistyisivät, kuin itse Olympo aukeaisi ja jumalatar astuisi alas ihmisten matalaan majaan. Hän on nähnyt satoja kauniita vallasnaisia ylenmääräisessä jalokivien väikkeessä, hän on tuntijan silmällä valinnut orjattarista viehättävimmät, hän on alentunut hetaleisten ilotyttöjenkin ihailijaksi — mutta nuoren Illinan kaltaista neitoa ei hän ole missään tavannut toista.

Tyttö on yksinkertaisessa puvussa, joka punertaa kuin aamupilvi. Hänellä tuskin on koristeita ensinkään. Verrattoman kauniit, kullanrusottavat kiharat ja tummat, säteilevät silmät vangitsevat katseen omituisella vastakohtaisuudellaan. Puhtaus ja sulo henkii hänen joka ilmeestänsä, ja sorjana ryhdiltään, keijusen keveänä hän astuu isänsä eteen, ohikäydessään kainosti tervehtien vierasta.

— Isäni, sinä kutsuit minua.

— Jalo Aaelius pyytää neuvoasi lintujen valinnassa, — vastaa kauppias lyhyeen.

Aelius on kuin taikakehässä. Hänen täytyy näytellä vierasta osaa, sillä kauppias ei käännä hänestä silmiään, ja tyttö on arvokas ja vakaa.

— Ihana Illina, osota lintu, joka on sinulle mieluisin! Sen laulu on heleimmältä soiva minunkin korvissani, — saa hän vihdoin sanotuksi. — Arvelen, että hoitaja parhaiten ymmärtää holhokkejansa.

— Jos lemmikkilintuani kysyt, on valinta helppo, — vastaa tyttö luonnollisesti ja ujoilematta. — Tuo pieni väritön ja nimetön laulaja, jonka silmät ovat sokeat. Luulen, että se on vangittu matkalla kotimaahansa, kauvas, minne lieneekään aikonut lentää. Minä rakastan sitä ja säälin niin että sydämeni on pakahtua. Osta se isältäni ja suo sen kuolla!

— Illina, sinä olet haaveksija, — nuhtelee kauppias. Aelius ei ymmärrä tytön ajatuskulusta mitään, mutta heti hän kysyy ruman laululinnun hintaa ja lukee rahat pöytään.

— Ylevä Illina itse tuokoon iltapuolella lintunsa kotiini ja ohjatkoon parasta orjatartani sitä hoitamaan. Ja sinä, kauppias, varaa minun kyökkimestariani varten kaikki satakielesi, olkoon niitä vähän tai paljon! Niiden lauluun olen väsynyt, se on liian tavallista; mutta niiden kielet ovat hyviä syödä.

Hän ei huomaa kauhun värähdystä tytön kasvoilla. Kohteliaasti hän hyvästelee.

— Iltapuolella siis, Illina neito! Silloin meillä on aikaa.

Kotiin palatessaan hän tapaa Laetitia sisarensa aterioimassa. Hän on nyt vihdoin valmiiksi puettu. Posket eivät enää ole harmaat, vaan punaiset, muu hipiä on maidon valkoinen, ja mustat kulmakarvat kaartuvat silmäluomien yllä. Tukka on rakennettu ihmeelliseksi torniksi, jossa timantit säihkyvät, ja puku on koruista kirjava.

— Marakatti, — pääsee Aeliuksen hampaitten välistä. Hän on juuri nähnyt toisenlaista kauneutta, jonka rinnalla valekulta kalpenee, käyden inhoksi.

Mutta ei hän osaa kaihomielisenä haaveilla, ja odottavan aika on sietämättömän pitkä. Hän huutaa Rufus orjaansa. — Mene, vie kutsu ystävälleni Urbanukselle. Hän voi tulla pelaamaan noppaa tai panemaan vetoja huomisista arenataisteluista. Lintukin maksoi turhan vähän. Mihin minä rahani panisin? —

Hän heittäytyy leposohvallensa punnitsemaan mielessään gladiaattorien ominaisuuksia ja muistelemaan Illina immen kullanpunervaa tukkaa.

* * * * *

— Tyttäreni, sinä olet viaton kuin kyyhkynen, — sanoo kauppias Illinalle. — Varo Aelius herraa! Hänen silmissään on palo, joka tietää pahaa.

— Enkelit varjelevat minua, — vastaa tyttö kirkkaasti hymyillen. — Mitäpä hän minulle tekisi?

— Mitä tahansa. Ja enkö ole sanonut, että jättäisit loruamatta enkeleistäsi ja muista tyhmyyksistä. Isoäiti on vanhuudenhöperö ja panee pääsi pyörälle. Varo, sanon minä, kun astut sen elostelijan taloon. Menisin itse, ellen pelkäisi hänen liiaksi suuttuvan. Laululintuja ostetaan vähän näihin aikoihin, me saamme paraat tulot rikasten keittiöistä. Jos hän tahtoo, voi hän yhtä hyvin tilata varastonsa vaikkapa kaupungin toiselta ääreltä asti. Ei, Illina parka, ei auta — sinun täytyy mennä. Mutta muista: varo itseäsi!

— Kiitos neuvosta, isäni, — hän vastaa vakavana.

— Puh, ilma on kuuma, — huokaa kauppias oikoen käsivarsiansa ja haukotellen. — Tämmöistä oli kuusitoista vuotta takaperin suuren maanjäristyksen edellä. Ei vesipisaraakaan ylhäältä, paitsi ukkosen ja salamain mukana. Viimeinen rajuilma oli kauhea, luulin sen kaatavan katot ja seinät. Mutta nyt on taivas kirkas, ei näy pilvenhattaraakaan. Lähde liikkumaan, tyttö, hae ystävättäriä seuraksesi ja kävele vilpoiselle rannalle! Vielä on aikaa iltapuoleen asti. Sinä istut liiaksi isoäidin ahtaassa huoneessa.

— Juuri olenkin aikeissa lähteä. Noudan vain huntuni ja pyydän Syntycheä pitämään tänään isoäidistä huolta. Syntyche raukka, hänkin tarvitsisi ulkoilmaa, hän on niin hento ja nuori. Sallitko, isä, että sopivaan aikaan annan hänelle vähän vapautta?

— Orjalle? Meidän ainoalle orjallemme? Mitä mielettömyyksiä se on? Illina, sinä et tule maailmassa toimeen. Jos olisit rikas, köyhtyisit heti ja kaikki orjasi tekisivät kapinan. Pitää osata etuansa valvoa ja olla kova, oikein kova, jos tarvitaan.

— Mutta eihän tarvita, isä! Kas näin, nyt minä sinua syleilen, ja sinä olet kumminkin hyvä minulle ja valvot etuja minunkin puolestani. Niin tekee Syntyche myös. Hän rakastaa minua.

— Kukapa ei sinua rakastaisi, sinä kummallinen tyttö, — mutisee isä itsekseen. — No niin, — hän lisää ääneensä, hellänä ja hyväntahtoisena, — tietysti minä en voi sinulta mitään kieltää. Tee mitä tahdot Syntychen suhteen, kunhan ensin onnellisesti suoritat asiasi Aeliuksen talossa. Mene nyt vaan rauhassa kävelemään ja huvittele vähän, kun saat! Köyhyys ei ole mikään ilo, se pakottaa työhön, ahkeraan työhön…

— Ei ainakaan minulta mitään puutu, — hymyilee Illina. Iloisesti hän rientää yläkertaan ja palaa pian jälleen, nyökäten isällensä "vale" näkemiin asti. —

Hän kulkee katuja pitkin, läpi vilkkaan, liikkuvan ihmisvirran. Isänsä tahdon mukaan hän pitää kauniit kasvonsa keveän hunnun verhossa. Ei hän kiinnitä katseitansa kirjaviin myymälöihin, ei rikasten vaunuihin eikä uteliaiden joutilasten hälinään. Kuumuus ei häntä erikoisesti rasita; hän astuu joustavasti, jopa kiireisesti, vastoin huvikävelijöitten tapaa. Matka on pitkä kaupungin läntiseen, merenpuoliseen osaan.

Hän kääntyy syrjäiselle kujalle ja kolkuttaa vähäisen, vaatimattoman talon ovea. Nuori, Illinan ikäinen tyttö avaa sen.

— Terve sinulle! — soi iloinen huudahdus vastaan.

— Voitko tulla kanssani, Clymene? En päässyt kokoukseen eilen; odotan että kertoisit minulle.

— Tulen heti.

Hän pyörähtää Illinan mukaan, ilman mitään enempiä varustuksia, ja he kävelevät Porta marinasta rantaan päin.

— Illina, tiedätkö — aivan kuin eilen olisi selvinnyt minulle, mitä se merkitsee, että meillä on Isä taivaassa. Johtaja puhui sanoista "Isä meidän". Minusta tuntuu, että se Isä riittää äitiäkin korvaamaan. Meidän molempain äitimme ovat kuolleet, sekä sinun että minun, mutta hän on meille kaikkena, hän rakastaa, hän hoitaa ja pitää huolta. Nyt ymmärrän, että saan puhua hänen kanssansa pitkin päivää, milloin vain haluan, ja hän kuulee minua.

— Etkö ole sitä ennen ymmärtänyt? — kysyy Illina ihmetellen.

— Minun kotonani ei ole ketään muuta, joka etsii kristittyjen Jumalaa, — vastaa nuori Clymene huoahtaen. — Sinulla onnellisella on äidinäitisi.

— Niin, ja hän on minulle äärettömän rakas; ehkä eniten juuri siitä syystä. Mutta isäni kieltää minua Jeesuksen nimeäkin mainitsemasta. Hän pelkää vahinkoa kaupallensa.

— Kuule, toisesta toiseen, eilen kerrottiin eräs hyvin surullinen asia. Tunnethan sinäkin Nerean, hajuvesikauppiaan tyttären — sen sievän, vilkkaan tytön, joka välistä on käynyt vieraana kokouksissa? Hänen isänsä on rikkaalle Sallustiukselle velkaa neljätuhatta sestertiaa. Sanottiin, että Sallustius on ollut kovin viekas ja ystävällinen, oikein tarjonnut korotonta lainaa, kun kauppias oli hädässä pelivelkojensa tähden. Nyt hän äkkiä vaatii sen takaisin, eikä sellainen rappeutunut mies tietysti voi maksaa. Huomenna Sallustius ottaa velasta Nerean.

— Kuinka? Eihän se ole mahdollista!

— Hän on nähnyt Nerean myymälässä, ja he luulevat, että koko laina on ollut vaan ansa.

Kestää kotvan aikaa, ennenkuin Illina jaksaa käsittää niitä hirvittäviä syvyyksiä, joita toinen hänen eteensä avaa. Rikas Sallustius on nähnyt köyhän, kauniin Nerean ja tahtoo hänet haltuunsa tavalla millä tahansa! Ja äkkiä, kuin salaman valossa, selviää toinenkin asia: ylhäinen Aelius on samoin nähnyt Illinan ja himoitsee häntä… Siis sitä hänen oma isänsä tarkoitti…

— Mutta, Clymene, — hän sammaltaa säikähtyneenä, — eihän kukaan isä toki voi antaa tytärtänsä! Eikö hän mieluummin anna koko kauppaansa?

— Voi, Illina, ei hän ole hyvä isä, hän on kurja peluri ja tuhlaaja. Eikä Sallustius suinkaan huolisikaan kaupasta, vaikka hänelle hajuvesi hyvin kelpaa — tietenkin. Hän vaatii huomenna Nerean, jos rahoja ei sitä ennen makseta. Nerea kuuluu itkevän ihan nääntyäksensä. Kokouksessa tuumittiin, eikö rakkauden lahjoilla saataisi kokoon noita neljäätuhatta. Mutta he ovat köyhää väkeä, ei heiltä kerry millään uhrauksillakaan enempää kuin puolet summasta. Silloinhan se ei auta asiaa, sillä mistä toinen puoli saataisiin?

Tytöt ovat saapuneet rantajyrkänteelle. Vakavat mietteet täyttävät heidän mielensä, mutta kumminkin heidät pysähdyttää luonnon suurenmoinen ihanuus, joka silmien eteen aukenee. IIlina on heittänyt huntunsa syrjään ja seisoo ystävänsä rinnalla, vapaana ihaillen suloista ja valtavaa näkyä. Merenlahti hohtaa heleän sinisenä, kuvastaen yhtä sinistä taivaan avaruutta. Viljavat rannat valkeine huviloineen hymyilevät auringonpaisteessa. Sivulla mahtava Vesuvius kohottaa jättihaahmoansa pilviä kohti. Sen huippu on totinen, miltei uhkaava, mutta kupeillaan se kantaa vihreitä viinitarhoja ja rauhaisia kyliä, joissa ihmiset tyytyväisinä ja onnellisina odottavat syksyn runsaita satoja.

On niin tyyntä, ettei lehtikään liiku. Mutta siitä huolimatta kalastajaveneet rannassa hiljalleen keinuvat ja meren povi kohoilee kuin raskaista huokauksista.

— Clymene, — lausuu Illina hiljaa, kuin uneksien, — miksi maailma on niin kaunis, kun se kumminkin on syntiä ja kauhistusta täynnä?

Clymene ei osaa vastata siihen, ja Illina jatkaa: — Oi, et arvaa, miten kaihoisasti sydämeni joskus kaipaa niitä paratiisin tarhoja, joihin Jeesus Vapahtaja on mennyt! Me puhumme niistä yhdessä, isoäitini ja minä. Hän on kohta perillä. Kuinka yksinäiseksi elämäni silloin tuleekaan, kun ei isä tunne kalleinta aarrettani.

— Niinkuin minun on nyt. Mutta en minä sen takia kaipaa maailmasta pois. Mehän olemme nuoria. Omaisemme voivat kääntyä, ja sitäpaitsi —

Nuori tyttö punastuu.

— Kuiskaanko sinulle salaisuuden, Illina? Tiedän erään, joka on minulle hyvin, hyvin rakas, isää ja siskojakin rakkaampi. Hän on kristitty — mutta aivan köyhä niinkuin minäkin, ja köyhyys on aina paha asia vanhempien ihmisten mielestä. Minä en siitä välitä, kun hän vaan on hyvä ja rakastaa minua. Nyt en vielä sano hänen nimeänsä… en, en! Oletko utelias? Et saa kysyä…

Illina ei ole utelias. Hän puhuu ystävällensä helliä, sydämellisiä sanoja, toivossa iloiten hänen onnestansa. Kuitenkin kaiken aikaa vieno surun sävy lepää hänen kasvoillansa, ja pian hän palaa äskeiseen puheenaineeseen.

— Rakkaan isäni tähden minäkin kyllä tahdon mielelläni elää. Etkö käsitä, Clymene, että minä en muutenkaan kuolemaa kaipaa, vaan Jeesusta, Jumalan Poikaa, jota me taivaasta odotamme. Jos hän tulisi nyt, silloin Sallustius ei saisi ottaa Nereaa, eikä minun tarvitsisi viedä lintua Aeliukselle, eikä satakieliä surmattaisi kielten tähden, ei laululinnuilta puhkaistaisi silmiä, orjat pääsisivät vapaiksi, eikä huomenna olisi kauheita gladiaattoritaisteluita ja eläinnäytelmiä. — Oi, minusta tuntuu kuin koko maa huokaisi suuressa ahdistuksessa: "Tule, tule, Herra Jeesus!"

Clymene vaikenee jälleen. Nämä ovat liian syviä asioita hänelle. Mutta samassa hän muistaa jotakin ja tarttuu iloisesti ystävänsä käteen.

— "Isä meidän" — siinähän on lohdutus, Illina. Me saamme puhua tämän kaiken hänelle.

— Kiitos, — kuiskaa Illina. — Niin, se on tosi.

Ja he rukoilevat yhdessä hiljaisen luonnon temppelissä, yksinäisyyden rauhassa. Nereankin raskaan kohtalon he hartain anomisin laskevat hyvän taivaallisen Isän voimakkaisiin käsiin. Sitte he kääntyvät palaamaan takaisin kaupunkiin.

* * * * *

Varjot ovat pitenneet ja aurinko kallistunut länttä kohti, kun ylin orja saattaa lintuhäkkiä kantavan Illinan herransa kauniiseen, avaraan cavaediumiin, vastaanottosaliin.

— Odota tässä, — hän sanoo epäkohteliaasti, itsekseen ihmetellen, miksi Aelius on käskenyt osottaa moista turhaa huomaavaisuutta köyhälle myyjätytölle. Olisihan hän voinut ostiumin ovellakin seisoa, kunnes herra suvaitsi tulla.

— Pyytäisin toimittaa heti asiani, — vastaa Illina varmalla, sointuvalla äänellä.

Vanha Atriensis katsoo tytön käytöksen liian vaateliaaksi ja tokaisee närkästyneenä: — Herralla on hieno vieras, paras ystävänsä luonaan noppaa pelaamassa. He jäivät aterian jälkeen tuonne peristyliumin puolelle. Kun herrat pelaavat, ei heitä koskaan sovi mitättömillä asioilla häiritä.

— Poistunko siis? — kysyy Illina, joutumatta hämilleen. — Vai tahdotko kutsua luokseni orjattaren, jonka haltuun saan uskoa lintuni?

— Enkö käskenyt sinun odottaa? — kivahtaa vanhus yhä äkäisempänä. — Ellei herraa rupea kuulumaan, toimitan hänelle sanan. Ymmärrätkö, minä tiedän, milloin se käy päinsä. Minä olen herrani ensimmäinen mies.

Mahtavuudestansa tietoisena hän paiskaa oven kiinni, jättäen Illinan yksinänsä cavaediumiin.

Illinan sydän värähtää. — Oi Jumalani, Isäni, — hän äänettä rukoilee, — suojele lastasi! Lähetä enkelit ympärilleni, että olisin turvattuna!

Huone, johon hänet on jätetty, on loistavan upea. Solakat pylväät korintholaisine kapiteeleineen kannattavat kattoa, jonka keskiaukosta lempeä, punertava valo leveänä vinona juovana virtaa lattian mosaikille. Vesi altaassa loiskuu ja kimaltelee, lähettäen keveitä suihkuja ilmaan. Harvinaiset kivet ja lehtevät vesikasvit reunustavat compluviumia. Niiden lomista kohoaa Tritonien vartaloita kalanpyrstöineen, jotka vedestä kuultavat. Olentojen selässä kiikkuu iloisia, alastomia Nereidejä vallattomissa asennoissa.

Illina kääntää päänsä pois. Hänen silmänsä kiintyvät hetkeksi seinämaalauksiin, mutta jo toisessa tuokiossa hän häveten painaa alas katseensa. Yhä tuskallisemmaksi hän tuntee olonsa. Lintu hänen vierellään helähyttää viserryksen; se on kuin toivon ja lohdun sävel.

— Lemmikki raukkani, — kuiskaa Illina, voimatta estää kyyneleitä vierimästä poskillensa, — minne me olemmekaan joutuneet? Mikä neuvoksi meille?

Silloin ovi hälinällä aukeaa, ja ostiumista astuu sisään Laetitia neiti päällysvaatteissaan, Sabinan ja Horonen seuraamana. Hän puhelee äänekkäästi seuranaisensa kanssa eikä ensinkään näe syrjään vetäytynyttä Illinaa, ennenkuin linnunlaulu herättää hänen huomionsa.

— Mikä se on?

— Tyttö ja lintu, — huomaa Sabina.

— Minä voin antaa selityksen tähän asiaan, jos korkea-arvoisa Laetitia sitä haluaa, — puuttuu Horone mielistelevästi puheeseen. — Aelius herra on kuullut ihmeellisen kaunista viserrystä naapurikauppiaan myymälästä ja on tuottanut sieltä linnun. Hän kuuluu jättävän sen hoidettavaksi Phebelle, jonka sinä, oikeamielinen valtijatar, olet hylännyt. Millä hän lieneekin luikerrellut korkean herramme suosioon…

— Mitä? Kykeneekö hän vielä lintuja hoitamaan ruoskimisen jälkeen? En tahdo nähdä häntä silmäini edessä!

Kateellinen Horone selittäisi mielellään, mikä laupias vääryys on tapahtunut Phebelle, mutta Laetitian tarkkaavaisuus on jo toisaalle kiintynyt.

— Katso, Sabina, tuon tytön tukkaa! Siinä nyt on oikea laji, juuri se väri, jota niin kauvan olemme etsineet. Mene heti kysymään, onko sekin värjätty tuhalla ja rasvalla!

Sabina tuo vastauksen, että tukka ei ole värjätty ensinkään.

— Kautta Venuksen ja kaikkien Gratiain! Luonnollinen tukka! Noin komea ja tuota väriä! Sehän on kuin lainehtiva virta punaista kultaa!

Laetitia neiti itse astuu Illinan luo.

— Oletko sinä lintukauppiaan orja? — hän kysyy.

— Olen hänen tyttärensä.

— Sepä paha. Varmaan isäsi ei tahdo myydä sinua. Mutta —

Valoisa ajatus lentää Laetitian aivoihin.

— Tyttö, myy sinä minulle tukkasi! Annan tuhat sestertiaa. Se on ruhtinaallinen hinta hiuksista.

Illinan herkkä, puhdas sydän on tyrmistyksissään kaikesta, mitä hän näinä lyhyinä hetkinä on nähnyt ja kuullut. Laetitian puhuessa hän on itsensä unohtanut ja kaiken aikaa ajatellut Nereaa. Voi hyvä laupias Jumala — täytyykö tyttö raukan huomenna isänsä pelivelkojen takia joutua tunnottomien ihmisten käsiin, jotka ehkä rääkkäävät ja ruoskivat häntä, niinkuin tuo julma nainen on tehnyt? Tai ehkä hänelle tapahtuu vieläkin pahempaa, sitä kauheata, josta —

Laetitian odottamaton kysymys katkaisee Illinan huolehtivat mietteet. Se tulee yllättävänä kuin salama. Yhtä nopeina ja välähtelevinä alkavat samassa hänen omat ajatuksensa risteillä.

Myydä tukkansa — tämä tukka, jota isä ja isoäiti niin usein hellästi silittelevät! Illina tietää, että se on hänen huomattavin koristeensa; kuvastin on näyttänyt sen, ja monet ihailevat huulet ovat samaa kuiskanneet. Ei hän koskaan ole turhamaisena kiinnittänyt sydäntänsä siihen, ei ole luullut edes välittävänsä kauneudestaan. Mutta tällä hetkellä hän voimakkaasti tuntee sisimpänsä järkkyvän. Hän rakastaa tätä lahjaa, jonka itse Luoja on hänelle antanut — rakastaa niin, ettei hän mistään hinnasta luopuisi siitä.

Eikö mistään hinnasta? Kuinka tuo ylhäinen, itsekäs neiti sanoikaan? "Tuhat sestertiaa." Entä jos tässä olisikin Nerean pelastus — rukousten kuuleminen? Mutta se ei riitä, tarvitaan kaksituhatta… Jos hän antaisi niin paljon?

— Vapahtajani kuoli minun tähteni… Ja minäkö voisin empiä näin vähäpätöisen uhrin suhteen? Ei, ilolla olen valmis. Kunpa hän vaan suostuisi!

Illina vastaa päättäväisesti: — Kahdesta tuhannesta sestertiasta saat mitä pyydät, valtijatar!

— Kas, kas, hän osaa käyttää tilaisuutta, tuo pikkuinen kettu. Etkö häpeä? Mitä sinä niin paljolla rahalla tekisit?

— Ostaisin vapaaksi ystävän, joka muuten viedään orjaksi, — hän vastaa yksinkertaisesti.

Laetitia katsoo häntä pitkään. Hän on niin tottunut omanvoitonpyyntöön, viekkauteen ja ahneuteen, että hän tuskin käsittää todeksi moista puhetta. Se vaan hänelle selviää, että tyttö ei ole määrännyt hintaa umpimähkään: siis se lienee maksettava.

— Horone, hae sakset, — hän käskee.

Tuokiota myöhemmin Horone kantaa pois Illinan pitkiä, ihania kiharoita, ja Sabina tuo valtijattarensa huoneesta pussillisen kultarahoja tytölle, joka istuu lintuhäkkinsä vieressä paljaaksi riistettynä kuin lehdetön puu syksyllä. Hän ei enää tunne pelkoa eikä alakuloisuutta, hänen sydämensä on onnesta tulvillaan. — Isäni, taivaallinen Isäni, kuinka hyväksi sinä kaiken käännät! Tämän avun takia minun siis piti tulla Aeliuksen taloon. Minä kiitän ja ylistän sinua!

Mutta nyt hänen onkin kiire lähteä. Hän jättää lintunsa Sabinan huostaan, selittäen mitä siemeniä se syö ja kuinka usein sen juomaa ja kylpyvettä on vaihdettava. Atriensis tahtoo ovelta käännyttää hänet takaisin, mutta hän vakuuttaa jo toimittaneensa asiansa. Vanhus tuijottaa tytön lyhythiuksiseen päähän. — Hyi, — hän sanoo sylkäisten. — Vai sellaista asiaa! — Eikä hän enää estele Illinaa poistumasta.

Ilo siivittää tytön askeleet. — Enkelit olivat kanssani! — hän riemuitsee. — Nyt on Nerea pelastettu, eikä minun tarvinnut edes nähdä Aeliuksen kasvoja! —

Mutta Aelius herra ei olekaan yhtä hyvillänsä siitä, että hän ei ole saanut ihanan Illinan kasvoja nähdä. Hän raivoaa, kohdistaen vihastuksensa kaikkeen, mikä eteen sattuu.

Hän on pelannut ystävänsä Urbanuksen kanssa, ensin välinpitämättömästi, sitte yhä kiihtyen. Vihdoin Aelius kyllästyy ja heittää nopat menemään.

— Pidä rahasi, sinä jumalien suosikki! Minä lopetan.

Levottomana hän huomaa huoneen hämärtyvän. Joko nyt lähenee ilta?

— Juo! — hän kehottaa Urbanusta. — Juo pohjaan asti, minä teen samoin. Olen pahoillani, etten voi nauttia seurastasi kauvempaa. Muut asiat vaativat aikani.

Urbanus noudattaa viittausta ja lähtee. Aelius voi tuskin hillitä jännitystänsä. Hän kiirehtii puhuttelemaan Atriensista — ja saa kuulla Illinan käyneen ja menneen!

— Sinä kelvoton, sinä tomppeli, sinä kaikkien aasien aasi, Cerberus sinut syököön! Mikä sinut esti ilmoittamasta minulle?

Hän ravistaa ukkoa käsivarresta niin tuimasti, että tämä älähtää ja voivottelee, vaipuen polvillensa vihastuneen nuorukaisen eteen.

— Armollinen, jalo herra, luulin, että sinua ei pitänyt häiritä kesken kaiken. Sitäpaitsi tyttö tapasi Laetitia neidin ja —

— Enkö minä sanonut sinulle? Enkö antanut käskyä?

Uusi, entistä ankarampi ravistus. Sitte Aelius ryntää Laetitiaa hakemaan, mutta kohtaakin Sabinan, joka ruokkii lintua.

Surullinen, vieno viserrys soi häkistä.

— Tuoko se kurja nyt on? Mitä mokomaa piipitystä? Onko minut tässäkin petetty? Toisin se aamulla lauloi.

Sabina rohkenee hymyillä.

— Jalo Aelius kuulee viridariumiinsa ja puistoonsa kaikkien lintujen yhtaikaa laulavan. Siitä ne ihmeelliset sävelet syntyvät.

Aeliuksen suuttumus kuohahtaa yli ääriensä. Hän pelkää joutuneensa naurunalaiseksi.

— Minä tapan sen!

Se on jo tehty, ennenkuin Aelius muistaa, että juuri tätä Illina käsittämättömässä oikussaan oli toivonutkin.

Mutta mitä merkitsee viheliäisen sokean linnun elämä tai kuolema, kun hän itse ei ole saanut pyydystetyksi sitä oikeata lintua, jota hän koko sielullaan ja ruumiillaan halajaa?

Vihdoin hän talttuu niin paljon, että malttaa järjellisesti ajatella.

Hän kutsuttaa luoksensa Pheben, joka saapuu vielä hiukan kalpeana, mutta viehättävän sirona valkeassa puvussaan ja uusissa koristeissaan. Kun hän astuu Aeliuksen eteen, leviää purppuranpuna hänen vaaleille poskilleen.

Hetken Aelius katsoo häntä mielihyvällä, mutta kysyy sitte kiireisesti ja vakavasti:

— Phebe, voinko luottaa sinuun?

— Herrani, pyydä minulta mitä tahdot! Kaikkineni olen sinun vallassasi, palvelukseesi valmis.

— Tunnetko lintukauppiaan orjattaria?

— Hänellä on vain yksi orjatar, Syntyche. Olen nähnyt hänen kantavan kaivolta vettä.

— Eikö hän siis ole tuttavasi tai ystäväsi?

Phebe tulee pahoillensa, kun jumaloitu Aelius sellaista kysyy.

— Herrani, hän on tavallinen halpa tyttö, sitäpaitsi tuskin täysi-ikäinenkään. Sinä tiedät, että valtijatar täällä korotti minut omaan huonepalvelukseensa.

Aelius ei voi olla hymähtämättä tytön huvittavalle turhamielisyydelle.

— Niin, niin, minä ymmärrän, tuommoinen Syntyche ei ole sinun seurasi arvoinen. Mutta etkö ole sattunut kuulemaan hänestä mitään? Voiko häneltä urkkia tietoja ja saako hänet helposti lahjotuksi?

— Koetan tehdä kaiken, mitä käsket, herrani. Näihin aikoihin, ennen pimeän tuloa, hän varmaan on kaivolla, niinkuin muutkin tytöt.

— Siis mene, ota selko, ketkä lintukauppiaan talosta aikovat huomisiin sirkusnäytäntöihin ja ketkä jäävät kotiin. Kuule, — Aelius tarttuu lähentelevästi hänen käteensä ja vetää hänet äkkiä puoleensa, — jos hyvin onnistut, saat palattuasi jäädä luokseni.

Kuten aamullakin, tyttö kiihkeästi suutelee hänen viittansa lievettä ja rientää matkaansa innosta ja onnesta säteilevänä.

Varsin pian hän tuo vastauksen: kauppias menee, mutta hänen tyttärensä ei harrasta verisiä taisteluita ja jää yksin pitämään huolta myymälästä. Syntyche ei pääse sirkukseen, hänen täytyy hoitaa sairasta isoäitiä. Hän sanoo tekevänsä sen mielellään, sillä emäntänsä takia hän uhraisi vaikka henkensä.

— Niinpä uhratkoon, jos on tarvis, — mutisee Aelius. — Hyvä näinkin. Huomenna siis, ja Venus itse olkoon minun apunani! Tule, pikku Phebe, nyt en jaksa ajatella mitään näitten ponnistusten jälkeen. Sinä voit huvittaa minua.

* * * * *

Pimeys laskee, yön siivet suhajavat. Ilma on raskas ja rajusäätä ennustava. Pompeiji valvoo synnissä. Pompeiji nukkuu huolettomuuden rauhassa.

Mutta likellä rikkaan Sallustiuksen taloa, rappeutuneen hajuvesikaupan ylishuoneessa, nuori, äsken vielä epätoivoinen tyttö itkee ilokyyneleitä. — Kristittyjen Jumala! — hän kuiskaa sydämensä syvimmästä pohjasta. — Sinun palvelijasi ovat minut pelastaneet. Minä tahdon myös tulla kristityksi. Sinä olet totisesti oikea Jumala, sillä sellaista rakkautta kuin heillä ei ole kellään koko maan päällä. —

Ja ylhäällä lintukauppiaan talossa vanha vapiseva käsi hellästi laskeutuu toisen nuoren tytön päälaelle.

— Illina lapseni, — sanoo isoäiti. — Älä murehdi isäsi tyytymättömyyden tähden. Hänen silmänsä eivät ole vielä auenneet näkemään ijankaikkisia aarteita, joita kukaan ei voi ryöstää meiltä pois. Jeesus Kristus on antava sinulle kruunun, jonka rinnalla kultakiharat eivät ole minkään arvoiset. Näin sinä olet kaunis hänen edessänsä.

— Kiitos, isoäiti. Enhän minä murehdi, olen onnellinen ja kiitollinen.

— Siunatkoon sinua kaikkivaltias taivaallinen Isä! Lepää rauhassa, rakas lapsi.

Illina menee makuuhuoneeseensa, joka on isoäidin huoneen vieressä. Pian hän on riisuutunut ja ristissä käsin vaipunut suloisen unen helmoihin. Mutta vanhus kohottautuu vuoteessansa istumaan.

— On niin ihmeellinen ollakseni, — hän puhelee itsekseen. — Tuntuu kuin Herra olisi lähellä, hyvin lähellä. Ei yksin minua, vaan Illinaa myöskin. Koko tätä kaupunkia.

Uni ei tule hänen silmiinsä. Hänen täytyy lakkaamatta rukoilla: — Armahda, Herra, armahda meitä! Älä syökse syntisiä tuomioon!

Sitte autuas rauha leviää hänen kasvoillensa: — Niin tule, Jeesus, me odotamme sinua.

* * * * *

Uusi päivä, elokuun neljäskolmatta, on valjennut kuumana ja painostavana. Aurinko ei ole pilvien peitossa, mutta ilma on kuin sumusta tai savusta sakea. On liikkumattoman tyyntä, niinkuin edellisenäkin päivänä; kuitenkin meri kuohuu ja kohajaa, eilistä paljon voimakkaammin.

Harvat ihmiset tarkkaavat luonnon merkkejä. Suuret sirkusjuhlat täyttävät pompeijilaisten mielen. Kaduilla on vilkasta liikettä, ja torit kajahtelevat iloisten äänien hälystä. Kukkain myyjillä on hyvät markkinat. Ruokakojujen ympärillä pitkämatkaiset maalaiset haukkaavat murkinaansa, ja toiset ostavat leipää ja hedelmiä näytäntöeväiksi. Joku myöhästynyt vielä valikoitsee nauhoja, helyjä ja löyhyttimiä. Pian ihmisvirta alkaa liikehtiä amfiteatteria kohden. Se on oikea kansanvaellus. Nuoret ja vanhat, äidit sylilapsinensa, isät kesken tärkeiden toimiensa, heikotkin sauvojensa nojassa kiirehtivät nauttimaan taistelujen jännityksestä ja verenvuodatuksen hekumasta.

Monet taitavat kädet ovat koko yön työskennelleet, valmistaaksensa Illinan kiharoista uutta tukkalaitetta Laetitialle. Hän on ylpeä ja tyytyväinen, saatuaan sen päähänsä kaikkine helminauhoineen ja säihkykivineen. Muutenkin hän on mättänyt pukuunsa kultaa ja kalleuksia ylenmäärin. Sitä vähemmän on kangasta käytetty. Paljas povi ja paljaat käsivarret kuultavat valkeina, verhottomina.

— Kuinka kaunis minä olen, — hän ihailee itseänsä. — Minä olen kuin jumalatar!

Hänen kantotuolinsa odottaa oven ulkopuolella; orjat hankkiutuvat sitä kuljettamaan ja orjattaret seuraamaan saattueena. Mutta Aeliuksen kantotuolia ei näy missään.

— Mene kysymään, missä herra viivyttelee, — käskee Laetitia lähimmälle orjalle.

Orja tuo vastauksen, että korkea-arvoisa Aelius pyytää sisartansa lähtemään, sillä hän itse ei ole vielä valmis. Hän on tuntenut pahoinvointia ilman tukaluuden takia, mutta toivoo suihkun ja viinin avulla piankin reipastuvansa.

— Liikkeelle siis! — komentaa Laetitia.

Tuntia myöhemmin koko kaupunki on kuin kuollut. Siellä täällä joku satunnainen kulkija astuu yli kadun tai joku toimeton kauppias haukottelee myymälässänsä. Toisiin taloihin on jätetty muutamia orjia vartijoiksi, mutta monet ovet ovat kokonaan teljetyt. Illina, joka yksin askaroi lintujen kera, tuumii itsekseen, että kenties oli aivan turha pidättää Syntycheä kotona. Yhtä hyvin voisi sulkea myymälän, sillä ei nyt kuitenkaan ostajia tule. Mutta toisaalta hän on tyytyväinen siitä, että tyttö täten säilyy raakoja verinäytelmiä näkemästä.

— Koetan korvata hänelle tämän uhrauksen kaikella mihin kykenen, — hän ajattelee. — Jumala on siunaava hänen altista, uskollista sydäntänsä.

Hän solmii hunnun, joka hänen päätänsä verhoaa, ja istuu lukemaan pientä kirjoitustaulua. Clymene on hankkinut sen hänelle lainaksi edellisenä iltana. Siinä on ihmeellisiä lauseita. Kristittyjen kokouksessa on kerrottu, että ne on Herralta saanut vanha apostoli Johannes, joka vielä elää.

— Hän on onnellinen, joka silmillään on nähnyt Herran ja vielä nytkin korvillaan kuullut hänen äänensä puhuvan!

Illina lukee: "Älä pelkää sitä, mitä tulet kärsimään. Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän voittoseppeleen. Sitä, joka voittaa, ei toinen kuolema vähääkään vahingoita."

Hänet keskeyttää Syntyche orjatar, keskenkasvuinen lapsekas tyttö, joka hätäisenä laskeutuu alas yläkerran irtoportaita.

— Illina, tule katsomaan! Ikkunasta näkyy kummallisia salamoita. Minä kovasti säikähdin, ja isoäitisi puhuu asioita, jotka menevät ihan sekaisin. En ymmärrä mitään. Tule pian, Illina.

He rientävät yhdessä ylös isoäidin huoneeseen. Seinään avatun pienen ikkunan verho on vedetty syrjään. Siitä kajastaa kuin tulipalon hohde. Toisessa tuokiossa taas kaikki tummenee.

Illina ei ensimmäiseksi kiirehdi ikkunaan, vaan sairaan vanhuksen vuoteen luo.

— Kuinka sinun on laitasi, rakas isoäiti?

— Hyvin, hyvin. Olen valvonut yöllä ja nukahdin äsken. Näin ihanaa unta, Illina, ja nyt kun olen hereillä, se yhä tuntuu jatkuvan. Taivaan portit aukenevat… Jeesus on kohta täällä.

— Isoäiti, ethän tahdo vielä jättää minua? — Tyttö syleilee ja suutelee häntä kyyneltyvin silmin, väräjävin sydämin.

Silloin kuuluu kumea jyrähdys. Syntyche parkaisee kauhusta. Huone tärisee, pronssinen lampunjalus kierii pöydältä lattialle ja vesimalja helähtää rikki.

— Rajuilma puhkeaa, — sanoo Illina hilliten levottomuuttansa. — Syntyche, peitä ikkuna-aukko! Voimmehan sytyttää tulta.

Nyt isoäitikin näyttää havahtuvan likemmäksi ympäröivää todellisuutta. Kirkas hymy kuolee hänen kasvoiltansa, ja silmiin tulee huolestunut ilme.

— Jumala armahtakoon Pompeijin kaupunkia! — hän sanoo tuskallisesti. — Lapset, rukoilkaa!

— Isoäiti, palajan heti, minun täytyy käydä sulkemassa puoti ensin.

— Jupiter ja Mars ja Vulcanus ja kaikki jumalat auttakoot! — nyyhkii Syntyche. — Niin, ja se suuri Jumala, joka on hyvä. Matrona, minä pelkään!

— Tule tänne lähelle. Vielä on vähän aikaa. Joudu, lapsi parka! Aurinko pimenee, kuu ei anna valoaan, taivasten voimat järkkyvät…

Hänen äänessään on jotakin juhlallista ja salaperäistä. Mutta sitte se muuttuu luonnolliseksi ja lempeäksi, ikäänkuin hän vasta nyt täysin kotiutuisi näkyjensä mailta.

— Syntyche, minä rukoilen kanssasi ja neuvon sinua.

Tyttö kyyristyy vuoteen nurkkaan tuskasta ja kammosta vapisten, huoneen tärähdellessä yhä uudestaan ja leimausten valaistessa pimeyttä, läpi peitetyn ikkunankin. Vanhus puhuu. Hän puhuu orjatytölle ja hän puhuu Jumalalle Jeesuksen Kristuksen nimeen.

Sillävälin Illina rientää alakertaan. Tuskin hän on päässyt keskilattialle, ennenkuin hän kirkkaassa kuumotuksessa, joka nyt valaisee koko kaupankin, seisoo Aeliuksen kanssa silmäkkäin.

— Ihana, jumalainen Illina neito, — saa nuori ylimys sanotuksi kalpeana ja kiirehtien, — vuori palaa, suuri Vesuvius vuori! Minä rakastan sinua, ja nyt on hetkeni tarjona; nyt itse Vulcanus Venusta palvelee. Sinun tähtesi olen jäänyt näytännöistä pois, sinua olen etsinyt ja ikävöinnyt. Jo sataa tuhkaa ja kiviä. Tule, riennä, minä pelastan sinut!

Hän tempaa tyttöä vyötäreistä, mutta lujalla voimalla Illina irtautuu.

— Aelius, älä koske minuun!

Vastaukseksi Aelius viheltää. — Hoi, orjat!

Illina näkee joukon rotevia miehiä ryntäävän avoimesta ovesta ja huomaa kadulla kantotuolit.

— Jumalani! — hän huudahtaa hädässänsä. Ei ole kuin yksi pakotie ja sekin lyhyt. Siipioravan notkeudella ja nopeudella Illina kiitää porrasaskelia yläkertaan. Mutta miehet törmäävät perään, Aelius eellimmäisenä.

Ryske ja rysähdys! Heitä on liian monta yhtaikaa. Hauraat nappula-astimet sortuvat kuorminensa. Ainoastaan Aelius ja yksi orja ovat ehtineet ylös asti.

— He tahtovat ryöstää minut mukaansa! — muuta ei Illina ennätä selittää isoäidin huoneessa. — Laskeudu ikkunasta, jos voit, pelasta itsesi, Syntyche, ja koeta viedä sana isälleni! Aelius ja monta miestä on tulossa. Isoäiti, rakas isoäiti, sinä et saa säikähtyä… Rukoile, auta!

Kauhistunut Syntyche luulee syöksyvänsä kuoleman syliin, kun hän muistaa rajuilman raivon. Mutta jo kuuluu hälinää, kolinaa ja askeleita, ja tyttö ymmärtää, mistä on kysymys. Mitäpä hän ei tekisi rakastetun Illinan tähden? Omasta puolestansa hän pelkää luonnonvoimia enemmän kuin keitä tahansa vieraita sisääntunkijoita.

Ikkunasta on pääsy hyvin kyllä mahdollinen sille, joka talon tuntee, sillä matala muuri on rakoinen ja rosoinen ja yläkerta kapeampi alakertaa. Tyttö ei voi empiä silmänräpäystäkään. Koe onnistuu odottamattoman helposti, ja pian hän henkensä edestä juoksee katua pitkin, ilman hämärtyessä, tuhkasateen yltyessä, pylväiden kukistuessa hänen ympärillänsä. — Kaiken loppu on tullut! — liikkuu ajatus hänen mielessänsä. — Ehkä jumalatkin kuolevat, ja kristittyjen Jumala on ainoa, joka elää. — Jotain sellaista hän hämärästi on tajunnut vanhan emäntänsä puheista. Ja hän huutaa ääneensä: — Jos maailma vielä on pystyssä ja minä pääsen tämän hävityksen läpi, niin minä uhraan sinulle, suuri Jumala!

Isoäiti ja Illina ovat huoneessa kahden, kun kiihtynyt Aelius orjinensa ovella näyttäytyy. Hän ei enää kysy mitään, hän vaan suoraan hyökkää sieppaamaan tyttöä vanhuksen vuoteen vierestä.

— Herra Jumala, anna puhtaan kyyhkyn puhtaana tulla luoksesi! — rukoilee isoäiti.

Eräs ajatus välähtää äkkiä Illinan mieleen. Hän tempaa päästänsä hunnun ja seisoo niin paljastettuna miesten edessä.

— Aelius, mitä minusta tahdot? En ole enää kauniskaan. Näitkö tukkani oman sisaresi päässä?

Aelius tuijottaa tyttöön. — Kurja Laetitia! — tunkee hänen kiristettyjen hampaittensa välistä.

Hän ei ennätä enempää.

Ikkuna on jäänyt auki Syntychen paetessa. Tuulenviima sammuttaa pienen lepattavan lampun, ja keltaisenpunainen valo täyttää äkkiä huoneen viimeistä soppea myöten. Seuraa kamala jyrähdys. Talo järisee liitoksissaan. Kuuluu kivien kumahduksia, murtuvien muurien rominaa, vihlovia huutoja ja vaikerrusta. Yksi ääni soi kuin pelastetun: — Minun Jeesukseni, jo tulit! — Sitte kaikki hetkeksi hiljenee.

Illina ja Aelius seisovat yhä vastakkain, kuin ihmeen kautta varjeltuina. Osa kattoa ja väliseinää on suistunut, haudaten allensa orjan ja kaikki hänen alas jääneet kumppaninsa, jotka paraikaa ovat yrittäneet uudestaan pystyttää portaita. Irtonainen kivi on sattunut myös vanhan isoäidin otsaan, ja hän lepää liikkumattomana.

Hurja tuska vääristää Aeliuksen kasvoja. Hän pälyilee joka puolelle, mutta kivet tukkivat tien, ja alakerta ammottaa kuin kuilu. Nyt hän kiroaa hullunyritystänsä. Kaikki on turhaa, kulta, himo ja kauneus… Henki vain on kallis. Hän luulee järkensä sekaantuvan, ja kuolon kauhu nostaa kylmän hien hänen otsallensa.

— Sinun on syy! — hän huutaa tytölle, joka on heittäytynyt isoäidin vuoteen ylitse ja painanut päänsä kuolleen rinnoille. — Minä joko surmaan sinut tai suljen syliini vielä tässä tulen ja kuoleman keskellä. Pelastusta ei kumminkaan tule.

Hän pysähtyy.

— Mitä tämä on? Pimenee. Joko se on ikuinen yö? No hyvä, sittepä en näe raastettua päätäsi, kuvittelen sen kultakiharaiseksi niinkuin ennen. Illina! — Ääni soi jo hellemmin. — Morsiusvuoteesta Letheen… Missä olet? En tee sinulle pahaa, minä rakastan sinua!

Hän hapuilee käsillään, vaan ei uskalla liikkua, peläten sysisynkkyydessä astuvansa aukkoihin. Kirkas ääni helkähtää pimeästä vastaan:

— Aelius, minä olen kristitty. Isoäitini jo lähti, ja minä olen valmis seuraamaan häntä Jeesuksen Kristuksen luo. Älä puhu jumalattomasti. Minä tahdon rukoilla puolestasi, ja rukoile sinäkin. Viimeiset hetkemme ovat käsissä.

— Etkö pelkää? — saa tyrmistynyt Aelius suustansa.

— En sinua enkä kuolemaa — en nyt enää. Tunnen enkelit ympärilläni.

Aelius on kuin huumaannuksissa eikä käsitä kuulemaansa. Jotakin korkeampaa hän aavistaa, jotakin hänelle itsellensä tuntematonta. Mutta taas kumisee ja tärähtelee. Epätoivoisen raivolla hän ryntää Illinan ääntä kohti.

— Otan sinut kuitenkin, otan — sillä mikään rukous ei auta, ei mikään —

Hirmuinen jyske ja pauhina, kuin koko maailma kukistuisi… Ratisee, suhisee, paukahtelee. Seinät kaatuvat, katto sortuu, rikkikaasut, kiehuva laava ja kuuma tuhka tunkevat sisälle. Uljas Aelius parkaisee kerran — mutta tytön huulilta ei ääntäkään kuulu. Silmänräpäys on tuskatta siirtänyt hänen henkensä valon ja puhtauden ijankaikkiseen rauhaan.

* * * * *

Kun ilta-aurinko kalvasna katsoo ihanuudesta ja rikkaudesta ylistetyn Campania felixin puoleen, silloin se heti taas verhoaa silmänsä haikean surun harsoon. Sinimerikin on tuskasta käpristynyt kokoon, vetäytyen kauvemmaksi hävityksen rannoilta. Vihannat viinitarhat, kukkaisat puistot, vauraat kylät ja kauniit kaupungit lepäävät syvässä haudassa kivikerroksen, laavan ja soran peittäminä. Pakolaisten hätääntynyt joukko harhailee ympäristöllä, koditonna, turvatonna, vanhemmat huutaen lapsiansa, puoliso puolisoa etsien. Vain harvat ovat pelastaneet kalleuksiansa; köyhä ja rikas, orja ja vapaa ovat muutamissa tuokioissa muuttuneet samanarvoisiksi. Kylmäveriset rosvot ovat kaapanneet osansa tavarasta, mutta enimmät heistä kultasäkkejä raahaten hukkuneet raunioiden alle.

Nuori Syntyche itkee isäntänsä jalkojen juuressa. Hän on kokenut kauhuja enemmän kuin hän vielä jaksaa kantaa. Amfiteatterin täyttänyt ihmispaljous on hänen silmäinsä edessä purkautunut kuin patonsa särkevä tulvavirta. Petojen ulvonta ja ihmisten parkuna on sekaantunut maan uumenien järinään ja ilmojen riehuun. Hän on nähnyt kaamean mahtavat tulisuihkut palavassa värivälkkeessä työntyvän jättivuoren kidasta ylös pilvien korkeuteen. Mutta enimmän hän on säikähtänyt irtonaista naisen päätä, joka kaatuneen kivikaaren alta on vierinyt hänen tiellensä. Sula maali on kirjavina juovina vuotanut poskia pitkin, ja kullanpunervat kutrit ovat tuhassa laahanneet. Syntyche on paennut kuin kamalaa aavetta, käsittämättä, miten hän itse on ehjänä selvinnyt tulen ja häviön keskeltä ulos avoimille kedoille. Ja kuinka on etsitty isäntä osunut hänen tiellensä? Sen tietää yksin Illinan Jumala, se suuri Jumala, jota Syntyche tästälähin tahtoo kumartaa.

Lintukauppias, toimen mies, tähyää synkkänä ja neuvotonna tyhjään ilmaan. Hänen talonsa on hävinnyt, hänen lintunsa kuolleet, hänen säästönsä hautautuneet. Vanhuksen hengestä hän ei paljoa perusta. Ja kaiken muunkin hän vielä voisi kestää — mutta ainoa tytär, armahin aarre, rakas suloinen Illina! Yksi katkera lohdutus jää kumminkin isän osaksi: kuolema on häpeätä parempi! Syntychen sanoista hän on ymmärtänyt, mikä vaara oli tytärtä jo liiankin lähellä ennen viimeisen tuhon tuloa.

Illinaa muistelee myöskin Clymene neito, seisoessaan nuoren, vakavan miehen kanssa kukkulalla, jonka juurta meri vielä aamulla huuhteli.

— Kuinka raskas on monen kohtalo, — sanoo mies huoahtaen. — Meillä onnellisilla on toinen toisemme. Köyhyys ei enää ole välillämme esteenä — nyt kun rikastenkin rikkaus on tuhaksi mennyt.

— Sallustiuksen sanotaan ruhjoutuneen raajarikoksi, — kertoo Clymene. — Hänen orjansa ovat karanneet, eikä hänellä ole kattoa päänsä päällä.

— Nemesis divina, — mumisee mies. — Missä hänen uhrinsa Nerea lienee?

— Niin, sinähän et ole kuullutkaan. Meidän rakas Illinamme esti hänet uhriksi joutumasta. Oi, hän oli enkeli! Nyt hän on enkelien luona.

Kyyneleet vierivät tytön silmistä. Hän kertaa mielessänsä eilistä keskustelua ja yhteistä rukousta juuri tällä samalla paikalla. Hänen sydämensä läpi väräjää aavistus luomakunnan huokauksesta, jonka Illinan herkkä sielu oli tuntenut, ja hän ymmärtää, että taivaan laupias Isä myös on vanhurskauden ja tuomion Jumala.

— Mutta miksi piti hänen kuolla, joka Herraansa rakasti ja odotti? Siksikö, että hän oli valmiimpi meitä?

Clymene muistaa lohdun sanat kirjoitustaululta, jonka hän on ystävänsä käteen antanut: "Sitä, joka voittaa, ei toinen kuolema vähääkään vahingoita."

* * * * *

Taas yö laskeutuu yli Pompeijin. Yö laskeutuu, päivä koittaa, yhä toiset yöt, yhä uudet päivät. Pompeiji nukkuu. Pian nukkuu sen muistokin.

Niin kuluvat vuosikymmenet ja vuosisadat. Valkenee sekin päivä, joka haudalta ensimmäiset kivet vierittää ja sorat nostaa pois.

Jo on hauta puolittain auennut. Pompeiji on kutsuttu esiin. Mutta elämä ei herää. Kuolleena kaupunkina, menneisyyden ja muistojen kaupunkina se ontoin silmin katsojaansa tuijottaa. Se kertoo, että "kaikki liha on niinkuin ruoho ja sen ihanuus niinkuin ruohon kukkanen".

Ja ehkä on sydämiä, jotka tajuavat enemmänkin: "Ruoho kuivettuu ja kukkanen lakastuu, mutta Herran sana pysyy ijankaikkisesti."

* * * * *

Matkailija, joka Jupiterin temppelin portailla istuu, on havahtunut entisyyden unelmista. Mutta nyt hänen katseensa liitää eteenpäin, yli nykyhetken, kohti suurta päivää, jonka enteet hänen edessänsä lepäävät.

Kerran maa vapisee mahtavasti ja taivaan voimat järkkyvät. Kerran kuollutkin kaupunki heräjää. Mikä merkki leimahtaa idästä länteen asti? Ken tulee, ken tulee pilvissä, voimalla ja kunnialla, pasuunain kajahtaessa maan äärestä toiseen?

Ihmiset havahtuvat askareiltansa, mikä pelloltaan, mikä kaupastaan, mikä tieteen ja taiteen kukkuloilta.

Kaikki sukukunnat parkuvat: "Vuoret, langetkaa päällemme ja peittäkää meitä!"

Mutta ne jotka tuntevat ylhäisen tulijan, Kuninkaansa, rakkaansa, ne riemuitsevat häntä vastaan: "Hosianna Daavidin Poika! Siunattu hän, joka tulee Herran nimeen!"

Milloin on koittava se päivä? Ei vastausta. Rauniokaupunki vaikenee.

Ehkä lyhyiden haihtuvien hetkien perästä — ehkä tuntemattomien aikojen takaa. Tuhat vuotta kiitää ohitse kuin vartio yöllä, ja hän, odotettu, ilmoittaa: "Katso, minä tulen pian."

Matkailija painaa kätensä hiljaa ristiin. Kuollut kaupunki uinuu hänen ympärillänsä, raunioiden tarina väräjää hänen sydämessänsä. Hän tahtoisi oppia tavailemaan rukousta: — "Niin tule, Herra Jeesus!"