CARRIÈRE!

I.

Ei kukaan osannut olla niin mieliksi mammoille kuin Jancsi Muky eli, nykyisen muodin mukaan, Jancsi Mukfalvi Muky.

— Teidän armonne, neiti hurmaa koko seuran kauneudellaan, sulollaan.

— Herttainen olento, sen verran uskallan itsekin väittää — vastaa vaatimattomasti äiti.

— Teidän armonne tarkka jäljennös! Joka piirre, joka liike, joka ajatus, ulkonaisesti, sisällisesti, ruumis, sielu! Ja se ei ole yksistään minun ajatukseni, vaan kaikkien. Se on yleinen mielipide.

Ja tällä tavoin osaa Jancsi Muky lörpötellä, jos tarvitaan, tuntikausia, jopa päiviä ja kuukausiakin. Hän jaarittelee vakaumuksen puna poskillaan, vakaumuksen innostus äänessään. Ihmekö siis, jos niin turhamielinen mamma, kuin rouva Szögleti, piti häntä hyvin miellyttävänä miehenä ja olisi tuntenut itsensä erinomaisen onnelliseksi, jos joskus voisi sanoa häntä vävykseen. Mutta ystävämme Muky miellytteli ennemmin äitiä, kuin hänen tytärtään, jolle hän kyllä osoitti väsymätöntä huomaavaisuutta ja kohteliaisuutta, mutta ei mennyt askeltakaan sen pitemmälle. Hän ei salannut syytäkään siihen; eräänä tuttavallisena hetkenä tunnusti hän rouva Szögletille rakastavansa erästä naista … oikeammin sanoen erästä neittä, mutta hän katsoisi tunnottomaksi astua esiin niin kauan kuin hän ei ole sellaisessa asemassa, jommoista tuo eräs nainen saattaa vaatia vastaiselta mieheltään.

Rouva Szögleti oli äidin terävällä älyllä salaman nopeudella käsittänyt hienon salaviittauksen. Hän katsoi sitä sangen jaloksi itsensäpuolustukseksi ja oli vakavasti vakuutettu siitä, että nykyajan turmeltuneessa nuorisossa ei ole montakaan niin arkatuntoista ja järkevästi ajattelevaa miestä kuin Jancsi Muky. Ettei hänen tyttärensä Mártha katsonut asiaa samalta kannalta, tuotti hänen äidinsydämelleen monta murheellista hetkeä, mutta hän ei kumminkaan luopunut siitä toiveesta, että vielä onnistuu johtamaan tyttärensä paremmalle tielle.

Mártha seisoi tienhaarassa, jonka toisessa viitassa oli merkitty suunta: "Jancsi Mukyn syliin", toisessa ei ollut mitään, ei niin mitään. Tyhjä tienviitta! Ja kuitenkin Mártha tiesi, minne päin se osoittaa, mutta sitä tietoaan hän ei ilmaissut kenellekään, ei ainakaan äidilleen, sillä hän aavisti että semmoinen ilmaiseminen tuottaisi hänelle loppumattomia saarnoja ja houkutteluja eikä hän tahtonut antaa houkutella itseään. Kärsivällisesti hän siis jäi vartomaan, kätkien sydämensä pohjaan Pista Szánthón kuvan, joka eräässä suuremmassa maaseutukaupungissa odotti että julkisen notariuksen viran iäkäs, kivulloinen haltija jättäisi paikkansa. Enintään puolen vuoden kuluttua notarius poistuu ja virka tulee avoimeksi, kuului uusin sanoma, ja Mártha päätti itsekseen, että mitä hyvänsä Jancsi Muky tämän ajan kuluessa tehneekään, hän asettuu jyrkän vastustuksen kannalle. Mutta hänen, niinkuin jo olemme nähneet, ei tarvinnut pelätä varsinaista piiritystä; Muky tyytyi viittauksiinsa äidille eikä liikahtanut siitä suojustetusta asemasta tunnollisuutensa vallitusten takana, johon oli asettunut.

II.

Tuo asema tuntui vihdoin äidistä mahdottomalta puolustaa. Hän oli jo mielikuvituksessaan mitä vaihtelevimmilla väreillä kuvaillut sitä tulevaisuutta, mikä ainaiseksi oli yhdistävä hänet ihaillun vävynsä kanssa, joka loppumatta oli kaiuttava hänen korviinsa kiitosvirsiä ja kutkuttava hänen nenäänsä uhrisavun pilvillä.

Tämän ihanan aikakauden tuloa täytyi mistä hinnasta hyvänsä jouduttaa siten, että János Mukfalvi Muky saapi "vastaavan" aseman, jolloin hän kai rohkenee paljastaa salassa pitämänsä vakavan aikomuksen. Vastaavalla asemalla on ymmärrettävä erään viraston sihteerinvirka, kuten rouva Szögleti, käyttämällä äidillisen diplomatian koko viekkautta, herra Mukyltä eräänä heikkona hetkenä oli saanut tietoonsa.

Ylös siis, pappa Szögleti, toiminnan alalle, vaikutusvaltoinesi! Miksikä olisikaan sinulla tuttavuuksia, jos et niitä voisi käyttää tulevan vävysi eduksi? Tähän asti olet menestyksellä toiminut korkeamman protektsioonin alalla ja sen seurauksena jo saanut kaksi tytärtäsi miehelään, sillä vaikka ahtaisin aineellisiin oloihisi nähden et ole voinut myötäjäisillä tai eläkkeellä tukea nuoria heidän taistellessaan toimeentulosta, on sinun onnistunut sijoittaa vävyt hyviin virkoihin. Sen kautta oletkin naimahaluisessa nuorisossa saavuttanut suosiota, se kun on tullut siihen luuloon, että joka naipi tyttäresi, tekee "carrière'iä", ylenee virkauralla.

Nyt tarjoutuu uudestaan ja, koskei sinulla ole useampia naitettavia tyttäriä, viimeinen kerta tilaisuus näyttääksesi, millä tavoin kaikin puolin kyvytöntä miestä käypi voimakkaalla työnnillä virkaylennyksen tikapuilla puola puolalta ylemmäksi lykkääminen. Sillä Jancsi Mukfalvi Mukyn kyky ei ollut minkään arvoinen ja sen tiesi jokainen, paitsi rouva Szögleti, joka piti häntä väärin arvosteltuna nerona ja alituisesti ahdisti miestään hankkimaan hänelle tuon sihteerinviran. Ja pappa Szögleti, perhemamelukkina peläten jokaista pulaa, kulutti niin kauan koipiaan, että tosiaankin sai jotain aikaan.

Szögletin perheessä on päivällisen aika kello yksi. Silloin istutaan pöytään, niin täsmälleen, että kello ei uskalla ennen lyödä yhtä kuin he ovat istuutuneet. Perhetraditsiooni! Niin se on ollut Szögletin perheessä jo muutamia vuosisatoja. Ainoastaan Mohácsin tappion päivänä ei aterioitu täsmälleen. Asianomainen Szögletin esi-isä, joka asui Mohácsissa, istui, suuren kansallisen iskun sortamana, tuona päivänä pöytään puolta tuntia myöhemmin.

Mitä tämä? Onko Soliman sotajoukkoineen taas lähtenyt meitä vastaan, onko nuori kuninkaamme uudelleen saanut surullisen lopun sankariveren punaamalla tappotanterella, koska Szögletin perhe yhä vielä ei ole istunut pöytään? Seinäkello vain epäröiden lyö yksi, keittäjätär kyökissä on aivan ymmällään ja rouva Szögleti ei kykene käsittämään, missä hänen miehensä viipyy. Kello lyö neljänneksen yli yhden. Pappa Szögletin vartalo ei vaan miltäkään näköpiirin puolelta pistä näkyviin. Puoli kaksi! Mamma Szögleti asettuu ikkunan ääreen ja ilmaisee hermostuneella koputuksella lasiin tunteitaan, päättäen että jos isä ei vielä neljännestä vailla kaksi ole kotona, istutaan pöytään ilman häntä. (Mikä ei ollut tapahtunut edes Mohácsin turmapäivänä).

Neljännestä vailla kaksi!

Mamma Szögleti kääntyy pois ikkunan äärestä, astuu pöydän luo, ojentaa jo kätensä sähkökilistimen nappulaa kohti, antaaksensa sitä painamalla keittäjättärelle kaikkeinkorkeimman käskyn ruoantarjoiluun, kun huoneen kynnykselle ilmestyy hengästyneenä ja hiestyneenä pappa Szögleti.

— Ettäpä vihdoinkin suvaitsit tulla kotia — sanoo mamma kaikella käytettävissään olevalla ivalla ja vetäen jalallaan tuolin allensa.

— Suo anteeksi, myöhästyin Mukyn asian tähden — puolustelee itseään pappa.

Mukyn nimen mainitsemisesta asema heti muuttuu ja rouva Szögletin kasvoista, joista ilman Falb'in ennustustakin olisi saattanut lukea kriitillisen päivän lähestymisen, katosi yht'äkkiä ilman mitään väliastetta epäystävällisyys.

— Onnistuitko? — kysyi hän soppaa tarjoten.

— Puolittain!

— Mitenkä puolittain?

— Vähän kärsivällisyyttä, kultaseni, kunnes olen syönyt sopan, minun on kovin nälkä.

Sopan nauttimisen jälkeen rouva Szögleti kärsimätönnä odotti "puolittain" sanan selitystä, mutta palvelustyttö toi naudanlihan ohessa ydinluun, joka oli isännän mieliruokaa. Hänen kaivaessaan ytimen luusta ja levittäessään sen paahdetulle leivälle sekä mitä tarkimmasti jakaessaan kolmeen osaan, yhden mammalle, yhden Márthalle ja yhden itselleen, rouva töin tuskin jaksaa hillitä kärsimättömyyttään.

Vihdoin oli paahdettu leipä syöty ja Szögleti selittää hämärältä näyttävän sanansa "puolittain"; se merkitsee sitä, että tuossa virastossa ei ole mitään avonaista paikkaa; hänen täytyi sentähden suunnata ahkeroimisensa magneettineula toisaalle ja sen avulla hänen onnistuikin keksiä kylläkin hyvä virka.

— Budapestissäkö? — kysyy rouva.

— Maaseudulla! — kuuluu kieltävä vastaus.

— Missä?

— Abajdissa.

Mártha ei kuulu noihin kaavamaisiin viattomiin teatteri- ja novellineitosiin, joiden kasvot heti lentävät tulipunaisiksi. Omaten sivistyksen tuottaman itsensähillitsemiskyvyn, hän ei ulkonaisesti ilmaise sitä, mitä hänen sisässään tapahtuu, mutta kuullessaan nimen Abajd hän ei kuitenkaan voinut estää sydäntään sykähtämästä.

Abajd on rautatieasema eräällä radalla, mutta niin vähäpätöinen asema, että pikajunat eivät sitä ensinkään ota huomioon ja tavallisetkin junat pysähtyvät siihen vain minuutiksi. Mártha neiden sydän sitä vastoin jäisi siihen ikipäiviksi, sillä se on se Abajd, jossa asuu Pista Szánthó ja jossa tämä pyrkii julkiseksi notariukseksi.

— Abajdissa? — kysyi mamma Szögleti halveksivasti. — Mitä olet sellaisesta pesästä löytänyt?

— Tuottavan julkisen notariuksen viran!

Mutta tämän kuultuaan Mártha ei enää saattanut olla jokaisen muun nuoren teatteri- ja novellineitosen tavoin kovasti punastumatta. Pudottipa vielä veitsenkin kädestään!

Mamma Szögletiä tuo hanke ei liioin miellyttänyt, sillä hän tahtoi nähdä tulevan vävynsä jossakin virassa pääkaupungissa, voidakseen käyttää häntä mielistelijäkseen, mutta väliaikaisesti hän sentään tyytyisi tuohon julkisen notariuksen virkaan, jos vain Jancsi Muky siitä huolii, mikä on sangen epätietoista.

— Eipä ensinkään — ilmoittaa isä. —- Minä kohtasin hänet ja kysyin häneltä ja hän mielellään ottaa viran.

— Silloin täytyy hankkia se ja sitten … loput on teidän kahden asia — sanoi rouva Szögleti Márthalle.

— Äiti kulta! Eihän hän vielä ole sanonut sanaakaan minulle, että minua rakastaa — väittää uhri lempeästi vastaan.

— Hän on sen minulle näyttänyt selvää selvemmillä viittauksilla. Hän tunnustaa sen sinulle milloin tahdot. Kun vaan saa viran!

III.

Mártha käsitti että hän tässä asiassa ei voi mitään. Hänen äidistänsä Pista Szánthó on jäykkä, juro, sivistymätön, sentähden ettei hän osaa mielistellä eikä kohteliaisuuksia lausua. He molemmat eivät koskaan ymmärtäneet toisiaan, ensi hetkestä alkaen he tunsivat molemminpuolista suvaitsemattomuutta. Pistassa tosin ei ollut vastenmielisyyttä äitiin, päin vastoin hän herttaisena, hyväsydämisenä miehenä pyrki puolestansa mukaantumaan, mutta hänen suora, teeskentelemätön, rehellinen luonteensa ei kyennyt imartelemaan. Kuinka kaunis hänen armonsa on, kuinka hänen hattunsa somistaa häntä, kuinka hän astuu kevein askelin, kuinka hänen kukoistavaa terveyttään kadehditaan … kaikki sellaiset korulauseet jääkööt Jancsi Mukfalvi Mukyn asiaksi.

Pista Szánthó olisi ennemmin purrut kielensä poikki kuin lausunut mitään sellaista.

Hyvin tuntien oman äitinsä ja armaansa välisen suhteen Mártha toistaiseksi tyytyi olemaan vaiti.

Mutta hän ajatteli päänsä puhki saadakseen selville, millä tavoin voisi katkaista kaulan mamman suosikilta. Vaan hänen ei juolahtanut päähänsä mitään, mikä häntä kovasti suretti, jopa siihen määrään asti, ettei hänen enää tehnyt mieli Kugler'iin [Budapestin etevin konditoria. Suoment. muist.] syömään jäätelöäkään. Voipi käsittää sitä mielen tilaa, missä pääkaupungin neitonen on, kun hänelle ei enää kelpaa — Kuglerkaan. Rouva Szögletin täytyi mennä yksinään välipalalle.

Mártha ei katunutkaan kotiinjäämistä, sillä hän sai varsin rakkaita vieraita. Rózsa Szép äitineen pistäysi hänen luokseen. Szépiläiset oli upporikas maanomistajaperhe, joka asui maalla; Rózsa oli Márthan koulutoveri, jonka kanssa hän ennen oli vilkkaassa kirjevaihdossa. Kirjevaihto oli aikaa myöten lakannut, mutta ystävyys heidän välillään ei ollut höltynyt ja nyt he niin paljon jaarittelivat ja nauraa kikattivat, että rouva Szép ei enää voinut sietää sitä.

— Jätän teidät itseksenne, rakas Mártha, koskei äitisikään ole kotona; tulen myöhemmin takaisin — sanoo hän.

Kun molemmat ystävättäret olivat jääneet kahden kesken, lankesi Mártha Rózsan kaulaan.

— Kuinka kaunista sinulta, että tulit luokseni. Siitä näen, että vanha ystävyytemme ei ole laimentunut.

— Eikä koskaan laimenekaan, rakas Mártha, mutta nyt minun täytyy tavallisella suoruudellani ilmaista, että ystävyys yksistään ei tuonut minua tänne. Käyntini on yhteydessä käytännöllisemmän tarkoituksen kanssa.

Ja sen jälkeen hän kertoi pienen jutun, joka yksinkertaisuudessaankin suurimmassa määrässä veti Márthan huomiota puoleensa ja lopuksi aiheutti ääretöntä hämmästystä.

Rózsa Szép kertoi näet, että häntä hakkailee eräs nuori mies, johon äitinsä on hassahtunut sentähden, että hän kovasti osaa olla äidille mieliksi. Siihen määrään on hän voittanut rouva Szépin suosion, että tämä olisi ollut valmis heti antamaan tyttärensä hänelle, mutta herra Szép, isä, ei tahdo kuulla asiasta puhuttavankaan niin kauan kuin asianomaisella ei ole virkaa. Tämä este kumminkin katoo ennen pitkää, sillä tuo nuori mies voipi varmaan toivoa saavansa erään julkisen notariuksen viran. Äiti on sokaistu, mutta Rózsa ei, ja hän päätti, Budapestiin saavuttuaan, tiedustella tuttaviltaan Jancsi Mukystä.

— Jancsi Muky! — huudahti Mártha.

— Tunnetko hänet?

— Kuinka en!

— Sitä parempi, voit sitten antaa haluamani tiedot. Ole suora, älä pelkää mitään. Minua hän ei ensinkään miellytä, enkä muutenkaan tahtoisi vielä tehdä loppua hauskoista tyttövuosistani.

— Olet oikeassa; jos emme voi saada sellaista, joka tekee meidät onnelliseksi, on parempi jäädä vanhaksi piiaksi — oli Márthan vastaus.

— Minua Jancsi Muky, siltä tuntuu, ei voisi tehdä onnelliseksi.

— Oikealta tuntuu, sillä tämä mies, kuten nyt huomaan, on sellainen otus, joka, jos hänen syrjäyttämänsä tytöt joskus kiitollisuudesta pystyttäisivät hänelle muistopatsaan, olisi valettava semmoiseksi, että hän kumpaisessakin kädessään pitää lekkeriä — puhkesi Mártha sanomaan.

Rózsa ei ymmärtänyt näiden sanain tarkoitusta, mutta helppo oli se hänelle selittää.

Muky parka, jospa olisit voinut kuulla sitä keskustelua, minkä molemmat nuoret tytöt nyt sinusta virittivät!…

— Sinut hän tahtoi naida rikkautesi tähden; minä taas olin vain välikappaleena hänelle, jotta hän isäni kautta saisi viran. Semmoinen se on, tuo kaikkien mammojen suosikki! En tiedä, iloitsenko vai suutun?

— Kaikissa tapauksissa meidän täytyy antaa hänelle aika löylytys — ehdoitti Rózsa ja tämän ehdoituksen Mártha ilolla hyväksyi.

IV.

Rouva Szögleti oli ylen onnellinen. Mártha oli näet Mukyyn nähden täydellisesti muuttunut. Hän oli paljasta huomaavaisuutta, kohteliaisuutta, herttaisuutta.

— Näyttää siltä kuin hän ei minusta huolisi — valitteli hän äidilleen.

— Tiedäthän syyn, miksi hän on niin ujo. Niin kauan kuin hänellä ei ole virkaa, hän ei uskalla esiintyä vakavalla aikomuksella.

— Entä jos hän ei senkään jälkeen uskaltaisi?

— Mitä tarkoitat?

— Sitä, äiti kulta, että meidän pitäisi saada vakuutta. Sitoutukoon ensin, hän kyllä sittenkin tarpeeksi aikaiseen saa viran.

— Mikä epäluottamus tunnolliseen ihmiseen — nuhteli rouva Szögleti.

Mutta ukko Szögletikin piti tyttärensä puolta varovaisuuden kysymyksessä, niin että äiti lopulta luopui vastustuksesta. Hän otti suorittaaksensa asian herra Mukyn kanssa ja seuraavana päivänä hän todellakin jo ilokseen saattoi perheneuvottelussa tehdä ilmoituksen toimensa onnistumisesta.

— Muky tulee meille tänään jälkeen puolen päivän. Loput on sinun asiasi, Mártha, minä jätän sinut yksinäsi hänen kanssaan.

Iltapäivällä kello neljä saapuu Muky loistavin kasvoin. Kymmenen minuutin kuluttua rouva Szögleti poistuu.

Tuo suuri hetki on tullut ja Muky käy innolla tilaisuuteen käsiksi. Ikäänkuin tuliset tunteet jo vuosisatoja olisivat hänessä raivonneet ja hän vain suurimmalla voimainponnistuksella olisi saanut ne tukahutetuiksi, niin tulvaavat nyt sanat hänen huuliltaan.

— Minä rakastan, rakastan, rakastan Teitä!

— Todellakin?

— Todellakin!

— Tuskin uskallan uskoa sitä.

— Miksi epäilisitte?

— Eräs aavistus … oikeammin sanoen huoli vaivaa minua … jo kauan aikaa. Entä jos te rakastatte toistakin kuin minua.

— Mitä ajattelettekaan? Vain teitä — ei ketään muuta!

Ja tämän sanottuaan hän tarttuu Márthan pikku kätöseen, painaakseen sitä huulilleen. Mutta koputus ovella häiritsee hänen hankettaan. Hän hellittää äkisti kätösen.

Ja…

Jos olisin maalari ja voisin kuvata millaiseksi Jancsi Mukfalvi Mukyn naama kävi, kun hän sisäänastuvassa naisessa tunsi Rózsa Szépin, saisin varmaankin palkinnon taidenäyttelyssä.

Molemmat ystävättäret syleilevät toisiaan. Mártha esittää herra Mukyn Rózsalle, mutta Rózsa ilmoittaa sen olevan tarpeetonta, he ovat hyviä tuttuja.

Yleinen ihmettely! He ovat kaikki kolme yhteisiä hyviä tuttavia ja se tulee vasta nyt ilmi.

— Ettette, herra Muky, koskaan ole minulle mitään maininnut Rózsasta!

— Ei ole juontunut mieleeni — ankkasi hämillään kahden tulen väliin joutunut armastelija.

— Mutta ettehän minullekaan koskaan ole puhunut Márthasta — härnäilee Rózsa.

— Unhottanut minutkin! — huudahtaa Mártha.

Molemmat ystävättäret iskivät salaa silmää ja nyt alkoi hupaisin inkvisitsiooni, mikä koskaan on ketään hyväntekijää kohdannut. Jota enemmän he Muky ystäväämme löylyttivät, sitä suurempaa huvia hänen kidutuksensa tuotti heille — noille armottomille, sydämettömille!

Ettei muutamissa tytöissä ole sääliä ensinkään!

— Kuinka minua ilahuttaa, että tulit juuri nyt, tällä hetkellä — sanoo Mártha. — Et ikinä olisi tullut parempaan aikaan!

— Kuinka niin? — utelee tulija.

— Oi, jospa tietäisit, jos edes voisit aavistaakaan mitä nämät seinät vastikään kuulivat!

— Mutta, neiti hyvä, — vastustelee Muky — on asioita, joita ei saa antaa ilmi!

— Rózsalle minulla ei ole mitään salaisuuksia! Hän on paras ystäväni! Ajatteles, ystäväni, herra Muky tunnusti minulle juuri rakkautensa!

Tuli ja leimaus!

Jani Mukfalvi Muky katsahti lattiaan eikö siinä olisi syvennystä, josta voisi vajota alas. Sellaista ei löytynyt, mutta sitä ei ollut tarviskaan, sillä Rózsa ei heittänyt häneen vihtrilliä eikä tehnyt kohtausta tuskalloiseksi draamallisilla vihanpurkauksilla, vaan toivotti mitä ystävällisimmillä kasvoilla ja viehättävimmällä hymyllä onnea.

— Minuako onnittelet? — kysyi Mártha.

— En suinkaan sinua, vaan herra Mukyä! No, hyvä herra Muky, miksette anna minulle kättänne pudistettavakseni? Kuinka minua ilahuttaa nähdä teitä tämmöisenä kauniina hetkenä!

— Oi, neiti! — ähkyy nuori mies.

— Mutta teissähän, herra Muky, ei näy iloa hiukkaakaan. Eikö totta, Mártha? Katsoppas vaan, kuinka surulliselta hän näyttää! Minä todellakin loukkaantuisin, jos sulhaseni kymmenen minuuttia ensimmäisen lemmentunnustuksensa jälkeen näyttäisi moista naamaa.

— Minä olenkin loukattu — vastasi Mártha — ja kehoitan teitä, rakas Muky, näyttämään asemaamme ja onnellisuuteemme paremmin soveltuvaa kasvojen ilmettä.

— Hymyilenhän minä … hymyilen — vakuuttaa Jani Muky.

— Tuoko olisi muka hymyilyä? — inttää Mártha. — Jos tahdotte saada tunnustusta, hymyilkää leveämmin, näyttäkää onnellisemmalta!

Muky yrittää kaikkia saadakseen kasvonsa iloisemman näköisiksi, mutta turhaan, nuot kyllästymättömät naiset eivät tyydy siihen.

— Mutta pitäisihän teidän loistaa onnesta, istuessanne kahden semmoisen tytön välissä, jotka molemmat yhtä paljon ihailevat teitä!

Mártha katsoo hämmästyen Rózsaan.

— Mitenkä, sinäkin?

— Saattaako häntä vastustaa? — kysyy mielenkiihkolla Rózsa.

Herra Muky olisi ollut valmis vannomaan, että huoneessa oli kolme tulikuumaa uunia, vaikka vain yksi semmoinen seisoi nurkassa eikä sekään ollut lämmitetty.

Mártha on aivan kauhistunut.

— Ei hän vain lie sinuakin miellytellyt?

— Vieläpä rakkautensakin tunnustanut — vastasi Rózsa — mutta älä siitä ole milläsikään. Minä olen jalomielinen ja luovutan hänet sinulle.

Mártha ei tahtonut suostua siihen.

— Ei, Rózsa, niin paljon kuin häntä rakastankin, sinua en saata tehdä onnettomaksi! Olkoon hän sinun!

— Ja jos se tuottaa sinulle kuoleman? — kysyy Rózsa. — Ei niin, Mártha, tulkoon hän sinun omaksesi!

Mukystä tuntuu kuin nuot kaksi tyttöletukkaa aikoisivat pitää hänestä huutokauppaa.

— Valitkoon hän itse meidän kesken! — ehdoittaa Mártha.

—- Mainio aate! — huusi vakavimmalla äänellä Rózsa. — No, herra Muky, kummanko meistä suvaitsette valita?

— Tehkää hyvin, lausukaa arvoisa ajatuksenne, ja asianomainen on tunteva itsensä kunnioitetuksi siitä, että suvaitsette tehdä hänestä rouva Mukyn — täydensi ystävänsä ehdoitusta Mártha.

Herra Muky olisi tällä hetkellä tahtonut muuttua Porticin mykäksi.

— No, ettekö valitse armoton? — ahdistaa Mártha.

— Kauanko vielä pidätte meitä piinapenkillä? — lisää siihen Rózsa.

— Tulkoon mammojen luo, joiden ihanne hän on; pyytäköön siellä toista meistä!

— Molemmat mammat ovat viereisessä huoneessa.

— Tulkaa, tulkaa!

Silloin Muky saa takaisin puhekykynsä. Hän panee vastaan, pyytää anteeksi.

Mutta tytöt eivät anna perään, tarttuvat hänen käteensä, toinen oikeaan, toinen vasempaan, ja, vastoin tahtoaan purskahtaen raikuvaan nauruun, alkavat raastaa häntä toiseen huoneesen.

— Pian!

— Joutuun!

— Tuskin maltan odottaa ratkaisua.

— Valinneeko hän minut?

— Mitä minusta silloin tulee? Hyppään Tonavaan!

… Kun he saapuvat viereiseen huoneesen, Muky herra —- ei ole missään! Nielikö hänet maa? Haihtuiko hän ilmaan?

Sitä emme tiedä, se vaan on varma, että hän oli kadonnut.

* * * * *

Puolen vuoden kuluttua Mártha lähti Abajdiin julkisen notariuksen rouvaksi.