Front matter (continued 2)
Yrjö Heilala translation
Berlini 3 p. syyskuuta 1886.
Olen palannut Sylt'ista ja Helgolannista, jossa olen kuluttanut neljä viikkoa Voldemar-sedän ja Liina-tädin seurassa. Pieni, siellä oleva yleisö tunsi luonnollisesti tarinani, joka tuulen siivillä oli kulkenut edelläni ja suhtautui se minuun jokaisen oman yksilöllisen käsityksen mukaan. Kunnioitettavat, oikeat äidit pitivät minua hunningolle joutuneena, vanhemmat herrat epäkeskeisenä, nuoret tytöt pitivät minua omaperäisenä ihmisenä ja naimaikäiset miehet naisena, jota voi rakastella ilman epämiellyttävää seurausten pelkoa.
Oi, tuskin löytyy mitään vaikeampaa kuin asua suuri suru sydämessä aivan vieraassa ympäristössä ja tällöin tuntea itsensä kykenemättömäksi vetäytymään itsekkäästi ja epäkohteliaasti pois toisten ihmisten seurasta ja pysyttäytymään etäällä heidän pienistä mieliteoistaan ja jokapäiväisistä keskusteluistaan. Millä kiihkeällä tarkkaavaisuudella minä tarkastelinkaan ensimäistä postilaivan häivähdystä taivaan rannalla, joka toi tullessaan kaivatun kirjeen Jegorilta. Ne tosin kertoivat yhä sen terveydentilan edistyvästä parantumisesta — hän voi jo olla kävelylläkin joitakin tunteja — mutta myöskin päivä päivältä lisääntyvästä alakuloisuudesta. Jegor ei tunnu uskovan tuleviin hyviin päiviin ja odottaa talvea kauhulla aina sen ainoan ajatuksen kiusaamana että minä voisin tulla liian myöhään.
"Myöskin tänä hiljaisena aikana", kirjoitti hän minulle kerran, "on tärkein pyrintöni ottaa jokaisesta hetkestä kaiken siinä tarjona olevan sisällön. On kuitenkin eräs seikka, joka minua suuresti kummastuttaa. Kun ennen kaunis maisema, suuri puu, herätti minussa hiljaista riemua, niin tekee sen näkeminen nyt, kun kaikki näyttää minusta kaksinkerroin kauniimmalta, usein alakuloiseksi."
Ja toisella kerralla:
"Minä olen seissyt kauan ikkunan ääressä ja antanut tuulen leikkiä ruskealla tukallani. Vain sinä, rakastettuni ja kaikkivoivat luonnon voimat saavat sen tehdä, jokainen muu kosketus pääni hiuksiin saattaa minulle ruumiillista kärsimystä. Mutta kun tänään katselin kuinka viheriät lehdet leikkivät sateessa kuin hulluja naamiohuveja, katseli elämä minua niin synkin silmin, että minulla oli vain yksi ainoa toivo, että se kerta kaikkiaan seisahtuisi. Erotessani sinusta, toivoin voivani luoda — mutta oi, minä olin unhoittanut että päivällä ajatellaan toisin kuin yöllä."
Heti kun olen tällaista lukenut, nousee eteeni jättiläismäisin rungoin vanha epäilys: teinkö oikein seuratessani lääkärin määräystä. Sen jälkeen kysyn aina uudelleen itseltäni, enkö minä lyö laimin velvollisuuttani tuomitessani rakastettuni tuohon kauheaan yksinäisyyteen?
Parhaimpana lohtuna ja virkistyksenä sielulleni oli Voldemar-setä, jonka kanssa minä Helgolannissa voin seurustella paljon perusteellisemmin kuin kotona, jossa hänellä ei koskaan ole vapaahetkiä. Liina-täti vieroi tietysti merellä oloa ja keksi syyksi meritaudin, mutta itse asiassa pelkäsi hän ainoastaan kallista henkeänsä.
Siitä syystä jouduimmekin me molemmat purjehtimaan usein kahden kesken aaltojen vyöryessä yli purren, tai katselemaan rantavalleilta kuinka virta ja tuuli saivat aallot leikkiin. Toisinaan istuuduimme me aivan rauhallisesti hiedalle meren vyörytellessä mainingeitaan hiedalla, tai katselimme me kukkuloilta kuinka palava auringon pallo purppuran punaisena vajosi mereen. Ne olivat parhaita hetkiäni, jotka käytin tutustuakseni Voldemar-sedän avulla lähemmin metafysiikan ja uudestasyntymisopin mysterioihin, jotka helposti ymmärrettävistä syistä tuon merkityksellisen illan jälkeen niin suuresti kiinnittivät mieltäni. Oli vaikeaa saada hänet keskustelemaan tästä aineesta, sillä hän pelkäsi että kysymykseni johtuivat tarpeettomasta uteliaisuudesta saada selkoa salaisista asioista, samalla hän myös epäili kykyäni voida käsittää niin tavattomia asioita. Mutta sitten kun sain poistetuksi nämä ennakkoluulot ja todistetuksi, että minä, vaikkakin vaivoin, voin seurata hänen ajatuksen juoksuansa, unhoitti hän usein vähemmän kehittyneen kuuntelijansa ja kertoi avomielisesti niistä asioista, jotka koko hänen elinaikansa olivat näyttäneet hänestä syvällisemmiltä ja saaneet hänet tutkimaan sekä vanhoja että uusia filosofeja.
Aluksi selitti hän minulle Kantin terävä-älyistä oppia ajan idealiteetistä, todisti minulle, kuinka aika kuului vain ilmiölliseen maailmaan, se on eräs meidän tietomme muoto, mutta itsessään sillä ei ole todellisuutta. Todellisuus on tuon suuren ajattelijan mukaan ainoastaan oliolla itsessänsä, "ikuisissa aatteissa", kuten Plato, "elämän halussa", kuten Schopenhauer sen sanoisi. Kaikki nämä erilaiset sanontatavat kuuluvat ainoaan muuttumattomaan, jolla ei oi alkua, jatkuvaisuutta tai loppua, kaiken elämä perussyyhyn, josta ajan ja paikan puitteissa yksilöt keskeymättä syntyvät ja kuolevat ihmiskunnan keskeymättä eläessä ja edelleen olemassa ollessa. Edelleen selitti hän minulle että ainoastaan ihmisen äly ja sen mukana luonnollisesti hänen tajuntansa ja käsityskykynsä tehdään olemattomaksi kuolemassa, mutta ei itse ydintä, tuota häviämätöntä oliota itseänsä tai halua elämään. Se ryöstäytyy aina uudelleen esiin luonnon sylistä mikä taas jälleen ottaa lapsen vastaan heidän ollessa väsyneitä ja elämään kyllästyneitä eikä salli niistä yhdenkään joutua hukkaan vaan antaa heidän, joskin toisen muotoisena, uudelleen alkaa kiertokulkunsa.
Voldemar-setä sanoi minulle myöskin että eräs meidän suuremmista ajattelijoistamme on esittänyt meille tuossa vanhojen käsityksessä unen ja kuoleman veljeydestä olleen viisauden siten, että kuolema vaikuttaa aina samoin sille häviämättömälle osalle ihmisestä, kuin uni vaikuttaa yksityiselle ihmiselle. Virkistyneinä, raittiina sekä varustettuna toisellaisella älyllä alkavat nämä lyhytaikaiset oliot uuden elintavan päästäkseen siten parempiin tuloksiin ja korkeampaan tietoon.
Kysymykseeni, olikohan tämä niin varmaa vastasi Voldemar-setä, että sen epäileminenkin oli jo rangaistavaa kevytmielisyyttä. Vaikkapa me suuntaamme katseemme minne hyvänsä niin näemme me kaikkialla luonnossa asteettaista kehitystä ja ainoastaan edellyttäen yksilön uudestasyntymisen on hänen täydelliseksi tulonsa mahdollinen. Kun ihmisen ollen muuttumattomasti sidottuna syyperäis-yhteyteen, täytyy välttämättömästi tehdä siten kuten hän tekee, niin voi ainoastaan kuolema vapauttaa hänet itsestään ja valmistaa hänelle tilaisuuden edelleen ja ylöspäin kohoavassa linjassa itsensä kehittämiseen uudistetussa muodossa.
Myöskin Lessing tunsi tämän välttämättömyyden koska hän sanoo "ihmissuvun kasvatuksessaan":
"Mutta kun lopuksi kaikki todistaa meille että ihminen ihmisyytensä ensimäisellä ja alimmalla asteella ei olekaan siihen määrään tekojensa herra, että hän voisi noudattaa siveyslakeja." Järjen kehityksen kautta, jatkoi Voldemar-setä, voitetaan ainoastaan tekojen lainmukaisuus, mutta ei koskaan siveellisyyttä, joka on sidottuna oman persoonallisuuden lakeihin ja joka on peräisin ihmisten sisäisestä olemuksesta. Mutta siveellisyyden edessä täytyisi jokaisen tuntea vastuunalaisuutta.
Saadakseni paremman yleissilmäyksen olen minä tähän asettanut kaikki selvästi yhteen mitä minulla oli tapana aina seikkaperäisesti merkitä muistiin sellaisten keskustelujen jälkeen. Ne olivat minun onnellisimpia hetkiäni, sillä näillä keskusteluilla oli sama voima, kuin Orfeuksen lauluilla; tuskan ja epätoivon peto, joka niin usein minua uhkasi, nukahti niiden ajaksi; näiden suurten ajatusten vaikutuksesta unhotin minä oman pienen persoonallisuuteni — niin, vieläpä Jegorinkin. Oi, ne tuntuvat minusta paljon käsitettävämmiltä ja luonnollisemmilta kuin se oppi, jota minuun oli vaivalla istutettu, että ihminen oli muodostunut tyhjästä ja eläisi täällä vähän aikaa herätäkseen sen jälkeen taivaassa kirkastetussa muodossa ja ylösnousemuksen päivänä yhdistettäisiin jälleen lihaan ja luuhun. Kuinka paljon lohdullisempaa onkaan usko edistyvään kehitykseen verraten vanhaan raakaan aineelliseen käsitykseen, joka meidän aikanamme jälleen voittaa maaperää ja tunnustaa ainoastaan aineen olevaisuuden joskin muuttuneessa muodossa. Tämä sisältää kuitenkin olevaisuuden koko eetillisen päämäärän kieltämisen ja antaa itse elämän vajota tarkoituksettomaksi leikiksi. Voldemar-setä on sitä mieltä, että eteville ajattelijoille on kaiken alkuperä aina mitä erilaisempien kysymysten takana ja että kaikkina aikoina on ollut nerojen asiana nähdä ajan ilmiöissä jotakin iäistä.
Millaiseen suhteeseen mahtanee tohtori Lehdén näihin kysymyksiin nähden asettua, jos hän edes viitsii niitä lähemmin ajatellakaan? Minä pelkään hänen oikean aikansa lapsen tavoin kiintyneen yksityisiin ilmiöihin ja tieteellisiin tutkimuksiinsa sekä olevan välinpitämättömän jalojen henkien suurille ajatuksille.
20 p. marrask. 1886.
On omituista kuinka toisinaan vaikeakäsitteiset totuudet aivan äkkiä kokemuksen avulla meille selviävät. Kun Voldemar-setä ennen tapansa mukaan lausui mielilauseensa: "emme me ihmiset ole ajassa, vaan aika on meissä", niin tuntui se minusta yhtä hämärältä kuin tarkoituksettomaltakin. Mutta kun nyt ajattelen millä noitamaisella kiireellä ne viikot menivät, jotka kesällä elin yhdessä Jegorin kanssa ja vertaan sitä aikaa tämän syksyn kulun hitauteen, niin ei voi tehdä muuta kuin yhtyä Voldemar-sedän mielipiteeseen.
Jegor oleilee tätä nykyä Davoksessa, johon häntä neuvoi menemään lääketieteellinen auktoriteetti, jonka puoleen hän viimeiseksi kääntyi. Vasta kovan taistelun jälkeen päätti hän viettää talven yksin ja maanpaossa sellaisessa kylpypaikassa, ja siihen suostui hän ainoastaan minun kiihkeiden pyyntöjeni takia, vaikkakin sillä selityksellä, että se on viimeinen uhraus, johon hän suostuu sairautensa ja minun takiani. Minä tulin ajatelleeksi erästä keskustelua joka minulla oli Jegorin kanssa vähää ennen hänen matkustamistaan, jolloin hän jo voi paljon paremmin.
"Älä luule", sanoi hän silloin minulle, "että minä milloinkaan voin tulla terveeksi jälleen, vaikka se toisinaan siltä näyttäisikin. Se ei ole sairauteni, vaan sieluntilani, joka minut tappaa; liekki sisässäni palaa liian suurena siihen pieneen vahamäärään nähden, joka ympäröi sydäntä. Niin, jos voisin saada itseni työskentelemään, ajattelemaan ja tuntemaan puolella voimalla niin voisin kenties pidentää elämääni vielä parilla vuodella, mutta silloin en saisi olla oma itseni. Kun minä lapsena ollessani olin juossut tai tanssinut ja minun sallittiin juoda vähän vettä aivan pienissä erissä, niin minä kieltäysin siitä ja odotin kunnes voin saada tyhjentää koko lasin yhdellä kertaa. Ja samoin on ollut kaikenkin laita. On luonteita, jotka eivät voi tulla toimeen sillä pienellä onni-määrällä, joka lankeaa useimpien ihmisten osalle, vaan he odottavat, kunnes tulee heidän aikansa nauttia sitä täysin siemauksin."
Ja samalla tavalla kokoaa Jegor nytkin tämän kuolleen talvikauden aikana voimia, voidakseen, kuten hän kirjoittaa, kestää Rooman ihanuuden, kokoaa voimia voidakseen taiteensa avulla antaa muodon sille, jota hän vielä sielussaan tuntee ja mikä hänen väitteensä mukaan on kehittynyt vasta minun rakkauteni lämmön vaikutuksesta. Minun tehtävänäni on sillä välin huolehtia, että se linna on oleva valmis, jossa me tulemme elämään rakkautemme lyhyen sadun, jonka jälkeen me vapaaehtoisesti ja ennen aikaansa tulemme asettamaan pienen, tuon pienen sanan "loppu". — Ennen aikaansa? Niinkuin ei se kertomus olisi kaunein ja enimmin jännittävä, joka äkkiä katkeaa ja jää katkelmaksi.
Erään tutun nuoren arkkitehdin olen antanut vuokrata, tehdä lisää rakennuksia ja miellyttäväksi sisustaa erään huvilan Porta del Popolon ulkopuolella. Vieläpä on huolehdittu saksalaisten lämmityslaitosten hankkimisestakin siltä varalta, että kevät sattuisi olemaan kylmä, mutta sitäpaitsi myöskin paljon sellaista, jonka pitäisi virkistää kauneudenjanoista silmää. Minä olen saanut piirustukset jokaisesta huonekalusta, kuin myöskin jokaisesta puutarhan kukkapenkereestä, joita varjostavat muutamat korkeat ja tummat sypressit. Ensi kertaa elämässäni tunnen rikkauden suloa voidessani kaunistaa rakastettuni ulkonaisen elämän.
Minä en kuitenkaan ole ajatellut yksinomaan meitä ja meidän lyhyttä onneamme, vaan myöskin toisessa suhteessa olen järjestänyt asiani. Sitten kun minä yhä enemmän olen tutustunut ihmisten jälleensyntymisoppiin, tunnen minä, harvinaista kyllä, lähempää yhteystunnetta tulevaan sukupolveen ja toivon voivani vähäisellä kyvylläni tasoittaa moniaiden sen lasten vaikeuksia. Kun Jegorilla ei ole ensinkään läheisiä sukulaisia ja minun sukulaiseni ovat varakkaita, niin olen kypsän harkinnan jälkeen määrännyt että kuoltuani lankeaa koko omaisuuteni lahjoitusrahastoksi varattomille musiikin-oppilaille. Voldemar-sedän silmät suurenivat kertoessani hänelle ensikertaa suunnitelmastani ja hän esitti kaikellaisia vastaväitteitä ja selvitteli lainopillisella tarkkuudella kaikki ne mahdollisuudet, jotka voivat kohdata nuorta rouvaa ja vieläpä nuorta leskeäkin. Minä vastasin hänelle että minä en suinkaan ollut sitonut itseäni ehdottomasti, vaan voisin muuttuneissa olosuhteissa tehdä uuden testamentin. Vasta sitten, kun hän tuli varmuuteen päätökseni järkähtämättömyydestä, myöntyi hän. Me olemme antaneet erään notarion laittaa toivomukseni kirjalliseen muotoon ja tallettaneet täkäläiseen oikeusvirastoon kysymyksessä olevan lahjoituskirjeen testamenttinani. Minun täytyy myöntää, että silloin tunsin omituisen tunteen.
Sen jälkeen on setä pitänyt minua silmällä varkain, mutta tarkasti ja keskeymättä. Hän on vielä entistäkin ystävällisempi, haluaa minut yhä useammin luoksensa, mutta kun minä iltasin istun käsitöineni hänen vieressään tai laulan hänen toivomuksestaan, katselee hän minua ja minä huomaan katseessa syvää tuskaa. Niin, kun minä taannoin lauloin pari venäläistä kansanlaulua, jotka Jegor oli kääntänyt ja lähettänyt minulle, täyttyivät Voldemar-sedän silmät kyyneleistä. Näissä yksiäänisissä sävelissä on tosiaankin jotain äärettömän surullista, joka etupäässä soi mollissa, samoin myöskin noissa yksinkertaisissa sanoissa usein toistuvine loppusäkeineen. Niissä väreilee kohtaloonsa alistuvainen henki, joka ainoastaan häivähtää esiin kuin unentapainen aavistus. — —
26 p. helmik. 1887.
Eikö tule koskaan loppua tälle talvelle karnevaalikujeineen ja iankaikkisine huveineen. Väittää niiden huvittavan minua, olisi aivan liiaksi sanottu, vaikkakin jokainen, joka näkee minun iloisesti nauravan ja puhelevan seuraelämässä varmaan luulee niiden sitä tekevän. Mutta se tapahtuu kuitenkin melkein yksinomaan tunnontarkkuudesta kun minä tiedän Voldemar-sedän panevan suuren arvon seurustelutaitooni, kuten hän sitä kutsuu. Tänä lyhyenä aikana, jonka vielä vietän hänen läheisyydessään, on hän, tuo rakas, hyvä setä, saava pitää minut kokonaan omanaan. Se ei kuitenkaan olisi niin vaikeaa, ellen minä olisi yhtä yleisen kuin tarkoituksettomankin uteliaisuuden esineenä. Kun nuori, rikas tyttö menee naimisiin jotensakin varattoman taiteilijan kanssa, on näiden ihmisten mielestä tämä jo rikos; kun hän ojentaa vaikeasti sairaalle miehelle kätensä — se on heiltä oikea hulluus. Mutta kukapa heidän kanssaan lähtisi käräjiä käymään?
Voidaanko kenties sanoilla selittää musiikin tenhovoimaa, tai sanoa mitä rakkaus on. Se on jalo, usein häväisty sana! Sinun ruhtinaallisen manttelisi suojaan kätkeytyy niin monet alhaiset himot, niin raaka omanvoiton pyynti ja niin suuri määrä yhteiskunnallista järjestelyä, jota kutsutaan avioliitoksi, sekä hetkellisimmät tunteet. Olenko sitten itse uskonut kärsivällisen rakkauden ihmeeseen, joka kaikki kärsii, kaikki uhraa? Enkö minä syntymäpäivänäni aivan vakavasti ajatellut mahdollisuutta ojentaa käteni tohtori Lehdénille? Ja jos hän olisi ennen tuota vaiherikasta toukokuun päivää aivan avomielisesti sitä pyytänyt, olisi hän todennäköisesti ollut puolisoni. Siten olisi maailma varmasti saanut yhden onnettoman naisen lisää. Sillä luonnon järjestykselle ovat kaikki inhimilliset säännöt ja yhteiskunnalliset aitaukset heikkoja, mutta voi sitä olentoraukkaa, joka sotkeutuu siihen päättömään sotaan Jumalan ja tämän maailman epäjumalien välillä.
Rakas tohtori Lehdén on toki todellinen mies. Minä en koskaan voi unhoittaa, mitä ritarillisia palveluksia hän on minulle tänä talvena tehnyt. Kuinka usein hän onkaan, kun ihmiset vaivasivat minua teeskennellyllä, epähienolla osanotollaan, tullut väliin kertomalla jonkun hyvän ja hauskan jutun, joita hänellä aina oli valmiina. Millä taidolla hän ymmärsikään jo etukäteen estää kaikki vaivaavat kyselyt Jegorin sairaudesta. Jos olin surullinen, mukautui hän mielentilaani, mutta ymmärsi kuitenkin reippaan luonteensa avulla tehdä minut iloiseksi jälleen. Nähdessäni hänet noin reippaana ja iloisena en voinut oikein uskoa häntä samaksi tohtori Lehdéniksi, joka oli niin syvästi suruissaan seuratessaan minua kerran Jegorin luo. Minä olen kuitenkin kovin iloinen sen takia, että häneltä on tuo tunne mennyt ohi jo aikoja sitten. Se on todellinen onni; hän ei näytä ensinkään onnettomasti rakastuneelta.
Talvikuukausina oli Jegorin terveys alituisesti vaihteleva, nyt odotan lähimmässä tulevaisuudessa ratkaisevaa kirjettä. Huvila Roomassa on valmis ja on täysin järjestyksessä onnemme unelmaa varten, mutta sydämeni sisimmässä on vakaumus, että tämä unelma muuttuu kaikkien unelmain utuvaltakunnaksi.
Ennen aikaan ovikellon soidessa ajattelin sen aina tietävän jotakin erittäin kaunista ja ihanaa, nyt taas jokaisen soiton kuultuani pusertuu sydänparkani kokoon pelossa, että tällä kertaa on se sähkösanoma, joka kutsuu minua puolisoni sairasvuoteelle!
8 p. maalisk. 1887.
Nyt on vihdoinkin tullut kirje, joka tuo selvyyttä tähän sekavaan ja särkyneeseen elämään! Viimeinen Jegorin keuhkojen tarkastus on osoittanut, että tosin ei mitään pikaista vaaraa ole uhkaamassa, mutta että sairaus e; kuitenkaan ole silti ottanut asettuakseen.
"Tämän tuomion kautta", kirjottua hän minulle, "on etevä lääkäri todentanut sen, minkä minä jo kauan sitten tiesin, nimittäin että minä kuulun tämän maailman perinnöttömiin, ja että tuo paljon ylistetty luonto, joka on niin antelias suvulle, on minuun nähden antanut tuskin yksilöllekään välttämätöntä. Tosi on: luonto on herramme ja mestarimme, eikä kukaan rehellinen ihminen sitä syytäkään, vaan alistuu hiljaa. Minä haluan kuitenkin varoa itseni muutamilta sen pikku piloilta, joihin minulla olisi tilaisuus joutua. Niihin kuuluu ennen kaikkea aivotuberkuloosi. Joka sen kynsiin joutuu, siltä riistää se älyn, taivaisen lahjan ja alentaa hänet eläimiäkin alemmaksi, kuolettaa hänen aistinsa ja ymmärryksensä. Tällaisten mahdollisuuksien odotuksen slaavilaisen pelvon 'jotakin kuoleman jälkeen' perusteella jätän tämän maailman rahvaalle, minä omalta kohdaltani jätän tämän maailman kuten jalosyntyinen, heti kun tunnen hetkeni lyövän."
"Mutta sitä ennen, suloinen Ernani, on meillä vielä jälellä elettävänä vanhassa Roomassa satu, joka saa jumalatkin kateellisiksi. En koskaan, en koskaan palaa minä siihen hulluun ajatukseen, että haluaisin suojella sinua rakkaudeltani ja kärsimykseltäni. Minkä elämme, sen elämme yhdessä ja matkan sinne äänettömälle saarelle, sen vielä äänettömämpiin suojiin aloitamme me yhteisesti. Mutta kuten sanottu, tämä on vielä kaukana tulevaisuudessa ja sitä ennen on kai tuntilasi suova minulle vielä monta minuuttia kuullakseni sinun rakasta ääntäsi, katsoakseni sinun syviin silmiisi ja suudellakseni suloisia käsiäsi. Oi, sinä teet minut niin rikkaaksi, sinä rakkahin, niin rikkaaksi, mutta sinä oletkin minulle enemmän kuin koko maailma, sanomattoman paljon enemmän! Pian, pian me yhdistymme, pian olet sinä käsittävä ne soinnut, jotka kulkivat sieluni läpi silloin, kuin minä sydän täynnä kuljin via mala'lla kuunnellen Reinin kohinaa ja katsellen taivaan tähtisikermiä. Voi hyvin, kuuntele rukoustani, että sinä niin pian kuin mahdollista lähdet matkalle. Minä en voi kirjottaa enempää tänä päivänä, minua niin liikuttaa paljas ajatuskin tästä onnesta, minun täytyy lähteä ylös korkeille, valkoisille vuorille tai alas laaksoon lehtikuusien varjoon."
"Puiden suhina laulaa sydämeni lepoon, antaa minulle rauhan ja järjestää sävelaallot, jotka sielussani väräjävät. Niin, täällä ylhäällä kukkulalla on vielä talvi ja lunta, mutta tasangolla uskaltautuvat jo vuokot esiin ja orvokit hierovat unen silmistään. Kesä on niin etäällä, niin kaukana, minä tuskin muistan kuinka kesällä eletään. Oi, rakastettuni!" — — —
Tämän kirjeen luettuani ilmoitin heti Voldemar-sedälle, että olin päättänyt Jegorin määräämällä ajalla kohdata hänet Roomaan mennessä. Hän ei tehnyt ollenkaan vastaväitteitä vaan auttoi minua niin paljon kuin voi matkavalmistuksissa. Ja vaikka minä olin jo kauan salaisesti tehnyt valmistuksia, niin on kuitenkin vielä paljon jälellä hankittavaa ja järjestettävää. Kysymyksessä on myöskin ulkonaisen ihmiseni pukeminen mahdollisimman edulliseksi, sillä oikeana taiteilijana rakastaa Jegor myöskin rakastamansa kuvan puitteita. Ja on omituista, millä huolellisuudella ja hellyydellä valitaankaan niitä vaatteita, joilla toivotaan viehättävän rakastettuansa ja mihin henkilölliseen suhteeseen tullaankaan jokaiseen hattuun, jokaiseen päivänvarjoon, jolla hänen katseensa tulee lepäämään. Minä en ymmärrä niitä ihmisiä, jotka eivät siihen pane mitään merkitystä. Minun mielipiteeni mukaan ei maailmassa ole mitään ehdottomasti ulkonaista, myöskin niillä esineillä on jotain syvästi sisällistä, myöskin ne kuuluvat ihmisen henkilöllisyyteen! — — —
Näiden pienten huolien keveässä aaltoleikissä virtaa vastustamattomasti esiin rakkauteni vuolas virta. Minä hyväksyn täydellisesti Jegorin päätöksen, minä olen omasta puolestani valmis silmänräpäyksessä seuraamaan häntä.
Intiaanien tapaa, polttaa lesket miesten ruumisten päälle, kutsutaan liian raakalaiseksi ja minä myönnän että lakina se on kammottava. Mutta ajatus on suuri ja kaunis, ainoastaan liian kaunis mitättömille ihmisille. Maailmaa, missä ei enää eläisi Jegor Morosoffia en voi ajatella —; mikäpä sitten estäisi minua jättämästä sitä hänen kanssaan.
11 p. maalisk. 1887.
Matka-arkkuni ovat valmiina ja ovat ne nielleet avonaiseen kitaansa kaikki ne lukemattomat loistoesineet, joita ylhäinen nainen tarvitsee. Kirjat ja nuotit aloittivat jo muutama päivä sitten matkansa alppien yli. Tänään olen saanut loppuun pitkän hyvästeilläkäynnin jonon ja saanut mukaani sylin täyden hyviä neuvoja ja hurskaita toivomuksia. Minulla oli kuitenkin toisinaan kummallinen tunne ajatellessani: kaikkia näitä ihmisiä et sinä koskaan enää saa nähdä; niin, oikeinpa sydämeni pehmeni kun tullessani Sofia-serkkuni luokse tämä kysyi enkö haluaisi ruveta kummiksi sille pienelle maailman asukkaalle, jota hän odotti. Onneksi huolehti hän kuitenkin itse siitä, että minun alakuloinen tunnelmani hävisi hänen seikkaperäisen kertomuksensa kautta, niistä palvelijatarhuolista jotka hänellä nykyään olivat. Me erosimme kuitenkin sydämellisemmin kuin koskaan ennen ja minä pyysin hiljaisuudessa häneltä anteeksi kaikki ne pahat ajatukset, joita niin usein olin hänestä ajatellut. Mutta, Herra Jumala, eihän hän voi typeryydelleen mitään, ei kukaan ihminen voi, sehän on tunnettua, hypätä yli oman varjonsa.
Vaikeammaksi kävi minulle selvittää laskuni Liina-tädin kanssa. Koko hänen olentonsa vaikuttaa minuun kuin väärin viritetty soittokone, jokainen siitä otettu ääni saattaa minulle melkein ruumiillista tuskaa. Syvälle juurtunut tai pikemmin synnynnäinen vastenmielisyys vallitsee meidän molempien välillä. Minä en voi kestää hänen läheisyyttään ja tiedän, ettei hänkään minua kaipaa. Oltuani hänen seurassaan jonkun hetken tunnen itseni niin alakuloiseksi ja hölläksi, kun taas Voldemar-setä ja Jegor vaikuttavat elähdyttävästi minuun. Heidän läheisyytensä kohottaa elintoimintaani; voimia, joita en itse aavistanutkaan, liikkuu silloin sisässäni ja uudet ajatukset pyrkivät selvyyteen ja saavat ilmaisumuodon oikeissa sanoissa. Oi, Liina-täti, tässä elämässä on meidän kohtaamisemme ollut hedelmätöin, toivokaamme, että me toisessa elämässämme vaikutamme toisiimme hyväätekevämmästi.
Tuntia myöhemmin. Kuinka on mahdollista, että ihmissanat voivat nostaa sellaisen vallankumouksen sisässämme! Istuin vielä päiväkirjani ääressä, kun Voldemar-setä koputti ovelleni ja pyysi minua puolen tunnin kuluttua tulemaan hänen luoksensa. Sen tehtyäni puhui hän matkastani, joka tapahtuu huomen illalla, jätti minulle tarvittavat rahat ja osoitukset Rooman pankkiireille ja antoi myöskin minulle erään lehden, johon hän oli merkinnyt junat, hotellit ja muut sellaiset. Kun kaikki tämä käytännöllinen puoli oli ohi, käänsi hän minuun suuret harmaat silmänsä tavalla, joka aina vaikuttaa minuun, kuin koko minun sisimpäni olisi kokonaan paljastettuna hänelle.
"Erna", sanoi hän, "me olemme keskustelleet niin paljon keskenämme metafyysillisistä asioista, että minusta tuntuu ikäänkuin minä salaisin sinulta jotakin, jos en minä sanoisi viimeistäkin sanaa eräässä kysymyksessä, joka kerran niin suuresti kiinnitti mieliämme. Muistatko sitä sunnuntai-iltaa, jolloin keskustelimme onko itsemurha oikeutettua tai epäoikeutettua?"
Enkö sitä muistaisi! On olemassa unhoittumattomia tapauksia ja sanoja, ja nämä kuuluivat niihin. Jo se, että setä ollessamme viimeistä kertaa kahden kesken, käänsi puheen suoraan tähän kysymykseen, ajoi kaiken veren sydämeeni ja sai minut kovin hämilleni. Hän ei kuitenkaan näyttänyt sitä huomaavan, vaan jatkoi rauhallisesti.
"Minä sanoin silloin, että todelliset syvälliset moraliset syyt puhuivat itsemurhaa vastaan. Ne ovat todellakin niin syvällisiä, että minä olen aina toisten läsnäollessa varonut koskea niihin. Mutta minä tunnen itseni velvolliseksi lausumaan sinulle avoimesti näkökantani elämästä ja kuolemasta, josta näkökannasta saan kiittää Franfurtin filosofia.
"Ihmisen luonnolliset taipumukset pakoittavat häntä pitämään silmällä ainoastaan oman persoonansa parasta, ja katselemaan kaikkia toisia yksilöitä enemmän tai vähemmän vieraina ja yhtäkaikkisina, joskaan ei juuri vihamielisinä olijoina. Tämä itsekkyys on juurena ei ainoastaan yleisesti vaarallisille rikoksille ja paheille, vaan myöskin kaikille meidän heikkouksillemme ja vioillemme niiden hienoimmissa vivahduksissa, joita seuraa luonnon pakosta suuri määrä tuskaa ja kärsimystä. Jos voitaisiin jokaisen yksilön silmistä irroittaa harhanäkyjen siteet, niin näkisi hän kummakseen jokaisessa toisessa oman olemuksensa sisimmän ja niin muodoin myöskin itsensä. Mutta tälläkään, puhtaasti teoreettisella tiedolla ei oltaisi mitään voitettu. Se, jolle käsky: 'rakasta lähimmäistäsi kuten itseäsi', on ainoastaan ulkonainen, inhimillisen epätäydellisyyden saavuttamaton siveyslaki, ei ole vielä laskenut sydämelleen elämän suuria opetuksia. Niillä on kuitenkin ainoastaan yksi päämäärä, nimittäin tehdä meille selväksi oman persoonan mitättömyys ja samalla myös meidän pyrkimystemme turhuus, jotka suurimmaksi osaksi tarkoittavat tämän saman persoonan menestystä. Mitä pienempi on se ero, jonka ihminen kuvittelee olevan itsensä ja toisten välillä, sitä enemmän häviää eroitus hänen ja maailman välillä, kuten me voimme nähdä esim. jalomielisissä teoissa kun oma minä väistyy syrjään lähimmäisen tieltä, ja sitä pitemmälle on ihminen kulkenut sillä pitkällä tiellä, joka sillä on kuljettavana täydellisyyteensä päästäkseen. Paljon ennemmin kuin suuret filosofimme opettivat, että kaikki moninaisuus oli vain näennäistä ja lukematon yksilöpaljous oli yksi ja sama siihen nähden, että tuo kaikille yhteinen todellinen oleva olemus ilmenee heissä, on vanhin kirja maailmassa, Vedakirjat, korottaneet tämän ajatuksen perusopiksi. Se muodostaa ensimäisen tuen ihmisten jälleensyntymisopille ja tämän takia vaativat indialaiset yhteistunnetta ja sääliä kaikille eläville olijoille ja sanovat nimenomaan että jokainen elämä on seuraus edellisen elämän töistä ja ennustavat vihdoin puhdistuneelle olotilaa, johon ei uletu yksikään maallisen elämämme kärsimyksistä."
Tässä vaikeni setä hetkeksi ja pyyhkäisi kädellään otsaansa. Tällaisissa silmänräpäyksissä näyttää hän minusta aina niin suurelta ja rakastettavalta, mutta myöskin niin hyljätyltä ja yksinäiseltä korkealla, henkisellä näkökannallaan. Ja kuitenkaan ei hän koskaan anna toisten sitä huomata, jokainen viihtyy niin hyvin hänen läheisyydessään, levottominkin sydän tuntee syvintä rauhaa, ja millä liikuttavalla kärsivällisyydellä hän kestää minun ja Liina-tädin heikkouksia! Minä sitä vastoin mitättömine epäselvine ymmärryksineni — kuinka usein minä olenkaan tuomioissani kova aina julmuuteen saakka.
"Minä tiedän hyvin, rakas lapsi", jatkoi hän hyväntahtoisesti hymyillen, "ettei mikään sieluntila ole vähemmin sovelias tämän kysymyksen esille ottamiseen kuin sinun nykyinen. Sinä odotat yhdessä miehesi kanssa täydellisintä, ajateltavissa olevaa onnea, kuinka lyhytaikaiseksi se tulleekin, mutta todellisuudessa on se muodostuva Golgataksi luonnolliselle ihmisellesi. Erna, sydämeni rakastettu, totuta itsesi ajatukseen, että suuret kärsimykset avarruttavat tuskalla sydäntämme, tehdäkseen niissä sijaa ihmisrakkaudelle ja ihmisosanotolle. Mutta se, joka on selvästi huomannut elämän todellisen päämäärän, hän ei voi ottaa itseänsä hengiltä, siten vetäytyäkseen syrjään sen suurilta opetuksilta; häneltä poistuu se harhaluulo, että hän yksilöllisen olemassaolon hävitettyään luopuu elämästä ja että hän muka hävittämällä ilmiön tekee olemattomaksi koko olemuksen. Kuolinhetki on erittäin vakava ja pelottava, koska silloin päätetään, mikä tie meillä sen jälkeen on kuljettavana, houkutteleeko meitä uusi, pettävä harha uusille, pettäville rannoille, tai alkaako se vapautuksen tila, josta Vedakirjat sanovat: 'sydämen solmut palotaan, kaikki epäilykset raukeavat ja teot katoavat!'"
Viimeisiä sanoja lausuessaan oli Voldemar-setä noussut ylös ja seisoi edessäni kuin pappi. Oi, hänen järkähtämättömien silmiensä edessä oli koko minun sieluni alastonna, hän tunsi kaikki ajatukseni, kaikki aikomukseni, mutta hän ei kuitenkaan laittanut minua hämilleni, vaan avasi sylinsä minulle ja veti minut sydäntään vasten.
"Voi hyvin, lapseni!" sanoi hän, "elämäni muuttuu vasta nyt oikein harmaaksi, sillä sinä olit sen kukka, ja sinä seisoit vierelläni kuin nuoruuteni. Niin, minä voin sanoa Wallensteinin tavalla: 'Sinä teit minulle todellisuuden unelmaksi, valaessasi aineen tavalliseen selvyyteen aamuruskon kultaista kimmellystä.'"
Silloin loppuivat voimani, minä tartuin kouristuksentapaisesti häneen, joka oli ollut minulle isänä, äitinä ja kotina, ja minä itkin siinä määrin, että luulin haihtuvani kyyneleiksi, kuten muinoin Undine-raukka. Mutta hän koetti lohduttaa minua ja vei minut lopulta takaisin huoneeseeni.
Silmä-raukkojani pakoittaa, kaikki näyttää ympärilläni autiolta ja tyhjältä, tummana ja hämäränä kuvastuu minulle tulevaisuus. Ei olisi ainoastaan väärin, vaan olisi myös sula hulluus lopettaa päivänsä, ja minun täytyy myöskin koettaa saada Jegorkin pidätetyksi siitä. Oi, minusta näytti aina niin yksinkertaiselta ja oikealta päiväinsä päättäminen silloin, kuin ei enää voida täällä olla miksikään hyödyksi. En ole vielä koskaan ennen sinua niin kaivannut, Jegor, kuin tällä vaikealla hetkellä!
Verona 15 p. maalisk. 1887.
Jos minä olisin järkevä ihmislapsi, niin minä jo makaisin tuossa tavattoman leveässä sängyssä, joka vie kolmannen osan koko makuuhuoneesta ja jonka lakanoista uhkuu epämiellyttävä kosteus. Mutta kun Erna Wolzogen ei ole koskaan ollut mikään virheetön tyttö, niin pitää hän myöskin tänään edullisempana jäädä salonkiin ja kirjoittaa kahden kalpean hotellikynttilän valossa viimeisten kahdenkymmenen neljän tunnin tapaukset muistiin. Vielä eilen oli oikea ajometsästys, ennenkuin laivani pääsi vesivaraan, ja Liina-täti tuhansilla elämän säännöillään ja matkaneuvoillaan sai minut sen lisäksi aivan sekaisin, niin että minä lähetin hiljaisen huokauksen taivaaseen istuessani vihdoinkin kahden kesken Voldemar-sedän kanssa vaunuissa. Asemalla otti minut vastaan tohtori Lehdén ojentaen minulle ihmeellisen kauniin kukkavihon, jossa oli sireenejä, kieloja, ruusuja ja ihania orkideoita. Hän kutsui minua ensi kerran: "armolliseksi rouvaksi" ja pyysi minua viemään miehelleni sydämelliset terveiset häneltä. Mutta kun Voldemar-setä vielä puuhaili matkalippuni ja -tavaraini kanssa ja me istuimme kahden kesken odotussalissa kääntyi hän äkkiä puoleeni:
"Minulla on teille esitettävänä vakava pyyntö, jonka täyttäminen tuottaisi minulle suuren ilon. Jos sattuisi, jota me kuitenkaan emme toistaiseksi tahdo otaksua, että teidän herralle puolisollenne sattuisi samallainen kohtaus kuin kesälläkin, niin minä pyydän, että te ilmoittaisitte sen minulle sähkösanomalla. Minä kiiruhdan silloin heti hänen luokseen ja luulen myöskin voivani olla hänelle joksikin hyödyksi, koska minä tarkoin tunnen hänen taudinlaatunsa, persoonallisuutensa."
"Sitä en epäilekään, rakas herra tohtori", vastasin minä, "mutta se olisi teiltä liian suuri uhraus voidakseni siihen suostua."
Silloin loi hän minuun niin vakavan ja pahastuneen katseen, että minä aivan häpeissäni käänsin katseeni alas.
"Millä minä olen ansainnut tulla niin syrjäytetyksi? Minä toki luulin etten koskaan ollut sanalla tai teolla menettänyt onnea saada hädän hetkenä seistä ystävänä vierellänne. Ja pyyntöni ei ollut, Jumala nähköön, mikään jokapäiväinen puhetapa vaan totinen sydämeni tarve."
Minä ojensin hänelle käteni.
"Te olette hyvä", sanoin, "mutta minun erityisenä osanani näyttää olevan saattaa teille aina kärsimystä. Tapahtukoon siis niin, kun minä tunnen itseni avuttomaksi ja neuvottomaksi niin minä ilmoitan sen uskolliselle ystävälleni."
"Kiitos, kiitos", sopersi hän ja nosti käteni huulilleen.
Omituisin tuntein otin sitten vaunun ikkunasta vastaan Voldemar-sedän ja tohtori Lehdénin hyvästelyt. Ensimäinen näytti hyvin totiselta ja jälkimäinen oli kovin kalpea, mutta hänellä oli sen lisäksi niin kova ja liikkumaton ilme että minä tuskin koskaan olen nähnyt jäykempiä ja onnettomampia kasvoja kuin hänen kivettyneet kasvonsa olivat. Oi, sehän on hulluutta, ikäänkuin minä olisin aivan korvaamaton ihminen!
Kun minä yöllä heräsin unestani oli minulla, vielä puoli horrossa ollen, suloinen tunne siitä, että jokainen kuljettu penikulma toi minut lähemmäksi Jegoria. Innspuckin takana olivat Stubaier-alpit suuripiirteisinä edessäni kirkkaassa auringon valossa, mutta ylhäällä Berner-alpeilla alkoi sataa lunta. Ei pyrynnyt eikä tuullut vaan kuten äänettömät, valkoiset poimut putoilivat suuret kiteet luotisuorasti alas, jolloin edessä olevat vuoret havuttomine lehtikuusineen ja tummine petäjineen vihtivät tummansiniseltä, melkeinpä punasinervältä. Oi, maailma on kuitenkin kaunis, hyvin kaunis, vaikkakin minä tunnen ja nautin siitä aivan omakohtaisesi. Minun silmissäni olen kuitenkin ainoastaan minä itse ja rakkaimpani toimivia henkilöitä elämän murhenäytelmässä, kaikki muu on koristusta, puitteita. Mutta lausuntalaulu, tai aaria tekisivät kuitenkin helposti heikon vaikutuksen, elleivät kuoron äänet sitä säestäisi.
Rooma 20 p. maalisk. 1887.
Kokonainen viikko eroittaa minut siitä illasta Veronassa, jolloin kirjotin yllä olevan. Olenko minä vielä sama ihminen, eikö tällä välin ole onni kevein askelin astunut esiin ja painanut ruusukiehkuran päähäni?
Seuraavan päivän matka Florensiin, jonne saavuin myöhään illalla, oli jotensakin väsyttävä, niin että en tuntenut ensinkään halua ottaa päiväkirjaani esiin matkalaukusta. Matkaseurani oli tosin hyvin auttavaista ja huomaavaista, samoin junailija, jonka puoleen minä toisinaan käännyin tietoja saadakseni. Kaikki katselivat kuitenkin minua jonkun verran ihmeissään; minä näytin kai liian nuorelta matkustamaan yksin maailmalle. Tullessani liian levottomaksi vedin hansikkaan kädestäni ja ammensin uutta voimaa katselemalla vihkimäsormustani, joka tosiaankin piti kaiken kiusallisen ja ikävän loitolla minusta. Florensissa sain Jegorin viimeisen kirjeen, missä hän ilmoitti kohtaavansa minut Pisan asemalla ja siellä astuvansa vaunuuni, seurakseni Roomaan saakka.
Matkaa jatkettiin siis seuraavana päivänä. Oi, kuinka se tuntui pitkältä tuo puolentoista tunnin matka Pisaan. Lukemattomia kertoja katsoin minä kellooni ja loihdin eteeni nuo rakastetut kasvot hienoine, kärsivine piirteineen, jotka siinä olivat erotessamme. Vihdoinkin saapui junamme asemakatokseen; minä menin likemmäksi junan ikkunaa ja ensimäinen, jonka näin, oli Jegor, vähän ahavoittuneena ja terveemmän ja reippaamman näköisenä kuin mitä koskaan olin voinut toivoakaan. Parilla harppauksella oli hän luonani, avasi vaunun oven ja astui sisään. Kielellä ei ole sanoja kuvatakseen sitä mikä oli kirjoitettuna hänen suuriin, tummiin silmiinsä istuutuessaan viereeni ja viedessään käteni huulilleen, sillä toisellaisesta tervehdyksestä esti meidät erään ylhäisen italialaisen perheen läsnäolo.
"Nyt sinä olet tullut ja sinun kerallasi rauha ja onni; oi, minä en voi ajatellakaan tätä autuutta", kuiskasi hän aina vähän väliä. Tällä välin matkustimme me pitkin meren rantaa, hengitimme virkistävää meri-ilmaa, joka tunkeusi sisään ikkunain kautta, näimme Korsikan ääriviivat ja yht'äkkiä myöskin Elban kohoavan edessämme sinertävästä merestä. Aallot solisivat hiljalleen rantaan, aurinko säteili korkealla sinisellä taivaalla ja ilmassa riemuitsivat leivot. Mutta sen jälkeen käännyimme me meren rannalta tasangolle. Jegor näytti minulle vanhat vesijohdot, jotka sitä risteilivät sekä via Appia antica'n Metellaksen hautakivineen ja Pietarin kirkon. Me pidimme toisiamme käsistä ja katselimme toisiamme silmiin; puhumaan emme kyenneet. Saapua Roomaan yhdessä rakastettunsa kanssa on melkein liian suuri onni ihmissydämelle.
Pieni huvilamme oli juhlallisesti koristeltu tuloksemme, mennen yli kaikkien meidän odotustemmekin. Puutarhassa kukkivat punaiset ja valkeat kameeliat ennen kuulumattomassa loistossa. Azaleat kaikissa mahdollisissa vivahduksissaan muodostivat jättiläismäisiä pensaikkoja ja tumman siniset iriskukat pistivät esiin totisia, hiljaisia päitään tästä väriloistosta. Pieni kamarineitsyeni, jonka olin tuonut mukanani noukki suurimmassa kiireessä kallisarvoisen kukkavihon ja koristi sillä ruokapöytämme, jolta söimme ensimäisen yhteisen ateriamme. Tämä maistui meistä tykkänään toisellaiselta kuin meidän hääpäivällisemme ja ilosta säteillen joi Jegor maljani kerran toisensa jälkeen. Mutta hän ei sietänyt viipyä kauemmin huoneessa, vaan pyysi minua sen takia laittamaan itseni pian kuntoon, voidaksemme yhdessä tehdä matkan Rooman läpi. Tosin ei ollut aikaa katsella ja nauttia mistään erityisesti, mutta minä tunsin jo tänä ensi päivänä yleisvaikutuksen, niin sanomattoman suuren ja mahtavan, että polveni vapisivat. Katsellessani Forum romanumia ja Colosseumia ja seisoessani piazza di San Pietrolla ja tuon verrattoman taulun, josta olin kauan uneksinut: Pietarin kirkko ja Vatikaani, muodostuessa todellisuudeksi, virtasivat kuumat kyyneleet poskiani alas. Niin, sellaiseksi jättiläisröykkiöksi ei tosiaankaan voisi mikään muu kasaantua, kuin yksistään autuaaksi tekevä kirkko, joka on rakennettu kalliolle ja jonka suojeluspyhimys hallitsee taivaan avaimia! Pietarin kirkon molemmat avonaiset pylväskäytävät ojentuvat ulos kuin jättiläiskäsivarret, jotka näyttävät haluavan syleillä koko ihmiskuntaa.
Vihdoin olimme Monte Pinciolla ja saimme sieltä nähdä yleissilmäyksen ikuisesta kaupungista jalkaimme juuressa. Yksinäiset ruokomännyt Januculumilla kuvastuivat terävästi iltataivasta vasten, sirot palmut ja harvinaiset havupuut keinuivat tuulessa, lukemattomista kirkoista ja kappeleista soi ave Maria, mutta minulla oli vain yksi ajatus, että minä nojasin rakastettuni käsivarteen ja että hän minun kanssani nautti ja jakoi tämän ihanuuden! — Oli jo pimeä palatessamme rakkaaseen kotiimme ja minä olin väsyneempi kuin tahdoin tunnustaakaan. Jegorin mentyä musiikkihuoneeseen — se on luonnollisesti koko huvilan kaunein huone — vapautin minä aluksi itseni siitä puvusta, joka minulla oli ollut koko päivän ylläni, ja pukeusin yhtä hienon mukavaan kuin hienon upeaankin kotipukuun, joka on neulojattareni erikoisalaan kuuluva ja Jegorin ihastus. Hän keskeytti tietysti soittonsa ihaillakseen sitä asiaan kuuluvasti ja sitäpaitsi ilmoitti hän suureksi ilokseni minulle, että uusi piano oli aivan hänen mieleisensä. Minä istuuduin matalalle, persialaiselle patjakolle, joka on ainoa täytetty huonekalu koko suuressa huoneessa ja pyysin Jegoria ensi kerran pitkästä aikaa puhumaan minulle omalla kielellään. Hän katsoi minuun hymyillen ja heitti kiharaisen tukkansa pois otsaltaan.
"Tänään emme me saa laulaa vanhaa, kaihoisaa laulua", sanoi hän, "tänään tulee iloisena ja onnellisena heläyttää rakkauden korkea laulu. Millä sitten alkaisin?"
Minä pyysin häneltä G-duri konsertin adagiota, jolla hän ensi kertaa oli kilpaillut sielustani ja hänen innostuneiden käsiensä alta soi se nyt kaikessa puhtaudessaan ja kauneudessaan. Lopetettuaan sen antoi hän pienen väliajan jälkeen seurata sitä kirjavan potpurrin, jossa oli kappaleita mitä erilaisemmilta säveltäjiltä ja mestareilta, joiden sävelmien läpi kuitenkin kulki alituisesti sama punainen lanka. Lisztin rakkauslauluja, Siegmundin ja Sieglinden välinen duetto Valkyrian ensi näytöksestä ja Siegfridin rakkaus seurasivat toinen toistansa, jotka olivat sidotut yhteen miellyttävillä arabeskeillä, jotka olivat hänen omia sävellyksiään. Mutta lopulta väsyi Jegor puhumaan toisten avulla ja antoi sielunsa soida vapaassa fantasiassa. Minua kohtasi siinä kevään kukkaloisto toisinaan vaihtuen lämpöiseksi kesäyöksi; hän ymmärsi aina uusilla soitannollisilla käänteillä ylistää sydämensä kuningatarta, kunnes vihdoin kaikki kaihoavat äänet ja sävelaskeleet hajautuivat pelkiksi laulaviksi, soiviksi sävelaalloiksi.
Kun ainoastaan kaksi kynttilää paloi pianolla, niin vallitsi suuressa huoneessa puolihämärä, jonka läpi minä näin molempain puutarha-sypressien varjokuvat. Niiden välillä ui kuun kelo pilvettömässä loistossa sinisellä taivaalla ja heitti leveän, hopeanvalkoisen valojuovan huoneeseen. Äkkiä polvistui Jegor vierelleni.
"Jumal-unelma on siis muuttunut todeksi, rakkauteni esine", kuiskasi hän, "vihattu maailma ei enää tunkeudu välillemme, vain sinä ja minä olemme toistemme luona. Etkö tunne kuinka sydämeni riemusta lyö tätä ajatellessa; vain sinä ja minä, vain sinä ja minä?"
Hän oli oikeassa! Ei äänikään tuosta hänen vihaamastaan maailmasta häirinnyt meidän hiljaista onneamme, kaupungin hälinä ei ylettynyt tänne, ei askeltakaan kuulunut, ainoastaan iltatuuli suhisi salaperäisesti sypresseissä; minä hengitin Rooman ilmaa ja lepäsin puolisoni käsivarrella.
Rooma 15 p. huhtik. 1887.
Minulle on alinomaa sanottu, että parhaat avioliitot ovat historiattomia ja että suurin onni on mykkä. Voldemar-setä saa lohduttaa itseään sillä tosiasialla minun harvinaisten kirjeitteni takia, sillä en edes hänenkään kanssaan voi puhella onnestani. Vieläpä minun täytyy huutaa ääneen itselleni, että kaikki mainen paino on vierinyt päältäni ja minä vaellan jumalien tavoin pilvien yllä. On kuin me olisimme jättäneet kaiken surun, kaiket alakuloiset aavistukset ja synkät filosofiset järjestelmät alppien toiselle puolelle ja ikäänkuin olisi aivan mahdotonta sellaisten varjojen meitä seurata tämän taivaan ja tämän auringon alla. Jegor virkistyy silminnähtävästi, hän voi jo päivittäin asettaa itselleen yhä suurempia vaatimuksia tarvitsematta niistä sakkoja maksaa.
Usein huomaan hänessä kummallisen kaksoisluonteen. Huolimatta siitä täydellisyydestä ja helppoudesta ja arvokkuudesta, jolla hän osansa elämässä näyttelee, suhteessaan toisiin ihmisiin ja sen kautta on hän saattanut heidät harhaluuloihin tunteistaan heitä kohtaan, niin ovat ne hänelle kaikki pohjaltaan yks'kaikkisia. Sisimmässään suhtautuu hän heihin viileästi, terävästi ja suolaisesti kuin merivesi. Mutta siellä, missä minun luonteeni golf-virta juoksee, on hänen luonteensa lämmin ja miellyttävä. Sanoessani sen kerran hänelle katsoi hän minuun vakavasti: "Minä en voi ensinkään jakaa", sanoi hän, "minä olen antanut itseni kokonaan sinulle. Sinusta tulee kaikki hyvä minuun, tee minut nyt paremmaksi, rakkani!"
Voiko todellakin tehdä itsensä ja toiset paremmaksi? Minä en sitä usko, vaan pikemmin pelkään, että kehitytään määrättyjen synnynnäisten lakien mukaan ja että luonnollista ihmistä ei vähitellen kasvateta, vaan kohtalon täytyy sen murtaa. Jegorilla ja minulla on liian vahva tunne itsestämme ollaksemme oikein hyviä ihmisiä, se harhanäkyjen side, josta Voldemar-setä puhui, on vielä lujasti solmittuna silmiemme edessä. — —
Kaikesta tästä huolimatta — tai kenties siitä syystä — nautimme me nyt maisesta autuudesta kauniimmin, kiihkeämmin ja runollisemmin kuin rohkeinkaan mielikuvitus voi uneksia. Jokainen päivä on runosäe ja tarjoaa kuitenkin omituisen, verrattoman tenhonsa, niin että minä sanon itsekseni jokaisen päivän lopussa: Se oli edeltäjiänsä kallisarvoisempi. Omakohtainen onni ja sen yhteydessä persoonaton kohoaminen kaikessa suuremmoisessa, jota katselemme, antavat sielujen nousta yläpuolelle oman itsensä. En luule missään muussa kaupungissa olevan niin paljon elämän kauneuden ulkokohtaisia elementtejä kuin Roomassa, ja minä pidän sitä ihmistä kova-onnisena, jonka elämisen ehdot ovat takoneet niin kiinni turpeeseen, ettei hän edes yhtä kertaa pääse tänne.
Olen pannut täällä merkille erään luonteenomaisen omituisuuden, nimittäin sen, että kaikkialla säestää elämää suihkulähteiden ja -kaivojen kohina. Jos ollaan joko Belvederissä tai Borghesin galleriassa, kadulla tai huvilassa, niin, vieläpä puutarhassammekin, niin kuulee ihminen saman, suloisen, yksiäänisen sävelen, milloin mahtavasti kohisten, milloin hiljaa ja vaimeten. Jos minä katselen vanhoja kuvia Palestiinasta, niin luulen toisinaan kuulevani itämaisten kaivojen solinan ja harhakuva ei häiriinny jos minä jostakin Vatikaanin ikkunasta katselen ikuista kaupunkia jättiläiskupooleineen. Jegor pitää veistokuvista, hän luulee aina lähtevän niiden piirteistä soinnukkaita sävelmiä, minä sitä vastoin olen lähemmissä suhteissa maalauksiin ja toimitan erityisesti hartaushetkeni di Folignon madonnan edessä. Punainen puku kääriytyy liki ihanaa vartaloa ja on liikuttavaa nähdä äidin kohtuun pidellessään kiinni Jesuslasta, joka koettaa tulla alas hänen helmastaan. Ei tosiaankaan voi olla mitään enemmän liikuttavaa kuin nämä molemmat äidilliset kädet, jotka varjellen kiertäytyvät rakastetun lapsen ympärille, kun taas nuo puhtaat alistuvaiset enkelisilmät ovat jo mukautuneet tuleviin kohtaloihin. Oi, hänenhän täytyy vaeltaa pois sinun käsivarsiltasi, pois sinisen manttelisi suojasta, joka kääriytyy hänen rakastettavan lapsivartalonsa ympärille, alas ihmiskunta-raukan luo antamaan sille loistavan esimerkin epäitsekkäästä rakkaudesta.
Rooma 27 p. huhtik. 1887.
Ellen iltapäivillä olimme me Villa Volkonskyssä, joka ruusuloistoineen ja satakielen lauluineen jäi mieleeni kuin ihme tai persialainen satu. Puutarha teki haaveellisen vaikutuksen aloepuineen, intialaisine viikunoineen, kaktuksineen ja monivärisine ruusupensastoineen ja ruusuköynnöksineen. Persialaisten sisartensa vieressä kiipeilivät pienet, valkoiset roomalaiset ruusut ja voimakas, viinilehden muotoinen muurivihreä ylös ikivanhoja muureja, joita varjostivat sypressit ja tuijat. Minuun teki omituisen vaikutuksen kun me keskellä kaikkea tätä kukkien yltäkylläisyyttä ja elämän täydellisyyttä kävimme kopiksi erääseen antiikkiseen loistoarkkuun; se ei näyttänyt miltään vakavalta memento mori'lta vaan sen korkokuvat esittivät rohkeita Eroskohtauksia ja Bachuskujeita.
"Tästä voit nähdä, rakkaani", huomautti Jegor, "että luonnolle ja muinaisajan taideteoksille on välinpitämättömyys yksilön elämästä ja huoli suvusta, yhteinen piirre. Kumpainenkin ilmaisee selvästi omalla kielellään, että elämän puussa on kukkia ylen määrin joista pakostakin täytyy suuren osan lakastua ja että niin pian kuin lyhytaikainen elämä on lakannut, antaa Eros sytyttää uuden. Eikö tämä ole lisätodistus siitä, että jo vanhat aavistivat tuon, sittemmin hämärtyneen salaisuuden sisäisestä yhteydestä eletyn ja uudestasyntyvän elämän välillä?"
Minä katsoin hänen säteileviin silmiinsä, sielussani kohosi hiljainen rukous taivaallisille valloille etteivät vielä kiiruhtaisi onnen vierivää palloa. Mutta Jegor oli tavallisuuden mukaan arvannut ajatukseni ja vei käteni sydämelleen ja sanoi: "Rakastettuni, mehän emme ole vielä läheskään päämäärässä, meillä on vielä kokonainen iäisyys elettävänä!" Ja sitten kun hän oli saanut varmuuden ettei kukaan vieras silmä meitä nähnyt, suuteli hän minua otsalle ja huulille.
Mikä viehätys onkaan tuollaisessa varastetussa hyväilyssä, joka annetaan ja otetaan vastaan vapaassa luonnossa. Kuinka kauan me seisoimmekaan hiljaa vieri vieressä Albanian vuorten loistaessa purppurahehkussa ja Rocca di Papa näyttäessä suurelta linnun pesältä kalliolla. Näissä roomalaisissa maisemissa on jotain vakavan suurta ja rauhallista, niin, minä voisin vuorten alastomiin ääriviivoihin nähden väittää luonnon olevan täällä sanoista säästeliäämmän kuin mitä se on kotimaassani.
Jegorin nimenomaisesta pyynnöstä kuljimme kotiin jalan, koska hänestä oli viehättävää kulkea yhdessä rakastettunsa kanssa tuhansien vieraiden ihmisten seassa vilkasliikkeisillä kaduilla. Illalla leikkiessäni hänen tukallaan, kertoi puolisoni minulle venäläisiä kansansatuja, joiden yksinkertainen, todellinen, syvä, alakuloinen sävy liikutti minua suuresti.
Verratessani meidän molempain luonteita niin soi Jegorin moll'issa ja minun dur'issa, mutta tämä sekoitus muodostaa täydellisen sopusoinnun. Jegor on rakkauden nero ja minä haluaisin sovittaa taivaan meidän onnellamme, jonka minä hämärästi aavistan tulevan jälleen koskettamaan pikkumaisen inhimillistä ja yhteiskunnallista järjestystä.
Rooma 15 p. toukok. 1887.
Tähdettömänä ja rajuilmaa ennustavana on syntymäpäiväni ilta alkanut hämärtää; polttava sciroccotuuli puhaltaa, joka tuntuu kuivaavan veren suonistamme ja jonka hehkuvista henkäyksistä kukat ja ruoho silminnähtävästi tukehtuvat. Väsyneenä päivän kuumuudesta on Jegor jo aikoja sitten mennyt lepäämään makuuhuoneeseensa, mutta minä en voi jaksaa kestää omassa huoneessani vaikka minä antaisin paljon jos unelmaton uni vapauttaisi minut niistä ajatuksista, jotka aivoissani liikkuvat. Unen laita on sama kuin onnenkin, se pakenee etsijäänsä. — Minä nousin jälleen ylös, istuuduin pieneen salonkiini ja otin esille tämän uskollisen ystävän, joka on saanut olla vaiti lähemmäs kuukauden.
Kahdeskymmenestoinen syntymäpäiväni alkoi niin ihanasti, kaikki huoneet olivat yhdessä yössä muuttuneet yhdeksi ainoaksi suureksi, kukkivaksi puutarhaksi. Kaunein mitä taiteilijamaku voi Roomassa ajatella oli kasattuna syntymäpäiväpöydälleni ja sen lisäksi rakkaat kirjeet kotoa ja Jegorin tekemä laulu, jota hän pyysi minun tarkastamaan päivän kuluessa ja sitten laulamaan sen hänelle illalla. Jo aamupäivällä menimme me S. Pietron kirkkoon Vincolissa, jossa on Michel Angelon suurin luoma. Jegor, joka oli ollut siellä kerran, kun minä en ollut oikein hyvin voipa, oli saanut sen kauniin ajatuksen, että juuri tänä päivänä oli minun tutustuttava siihen. En usko, että mikään on ollut niin jättiläissukuinen kuin tämä vanhan testamentin taistelunhaluinen uros. Ei voi ilman sisäistä vavistusta nähdä noita vihasta leimuavia suuria silmiä ja pelottava on tuo ihmishalveksinta, joka on keskittynyt täyteläisten huulien ympärille. Huomaa, että hän nousee ylös tuossa tuokiossa ja kiukustuneena käy rankaisemaan niitä, jotka tanssivat kultaisen vasikan ympärillä, mutta ei suututettujen olympialaisten tavoin jumalallisessa kiukussa ampumaan murhaavaa nuolta noihin olento-raukkoihin, vaan vihassa, mutta samalla sanomattomassa rakkaudessa kurittaa kansaansa johtaakseen sitä sen jälkeen edelleen luvattuun maahan.
"Katsohan", sanoi Jegor, "se on uuden humanisuuden henki, jonka kohtaamme tässä teoksessa, se on vapautuminen muinaisajan kaaviosta, ja sitä kutsutaan uuden viinin kaatamiseksi vanhoihin leileihin. Tämän Moseksen tavoin on Michel Angelo kiukustunut ja riehunut vapauden takia, halveksinut ihmiskuntaa ja kuitenkin rakastanut sitä voimakkaalla armahtavalla sydämellään."
"Luuletko sinä todellakin voitavan yhtähaavaa halveksia ja rakastaa?" kysyin minä Jegorilta.
"Ei, kun on kysymyksessä yksilö, mutta kyllä, kun on kysymys ihmiskunnasta", vastasi hän hymyillen, "ne ovat kuitenkin suurimmat henget, jotka sen voivat tehdä."
Minun täytyi ajatella Voldemar-setää ja sitä, mitä hän sanoi viimeisen keskustelumme aikana ihmisrakkaudesta ja ihmisosanotosta, minunkin ahdas, itsekohtainen henkeni tunsi sen olevan jotain suurta mutta saavuttamatonta.
Lopuksi päivää asetuimme me kuumuuden takia rakkaaseen, varjoisaan huvilaamme, ja illempana lauloin minä Jegorin laulun.
Minä muistan, kuinka tuttavuutemme ensi aikoina Jegorilla oli tapana lukea minulle sanat, joita minun piti säestää — mutta sitä ei ole tarvinnut tehdä enää pitkään aikaan ja myöskin tänään voin minä laulaa suoraan lehdestä. Mutta laulaessani viimeisiä sanoja: "Sydämeni viime lyönnilläkin olet mun" kieltäytyi ääneni ja kyyneleet syöksähtivät esiin.
Silmänräpäyksessä hypähti Jegor ylös, syleili minua ja suuteli kyyneleet silmäripsistäni. "Minä onneton ihminen", huudahti hän, "minkä takia en minä ajattele muita kuin synkän surullisia lauluja! Nythän olen saanut sinut surulliseksi, vaikka minun piti sinut saada iloiseksi."
"Ei, ei", väitin minä, "sinähän tiedät, että juuri suurimmassa onnessa kulkee surun aavistus, mutta sinä et saa unhoittaa, etten minä koskaan sulje sinun silmiäsi, vaan että silmiemme pitää yhtä aikaa erota auringon valosta."
"Niinpä kyllä", sanoi hän, "minä ajattelen aina sitä ja minä olen vakuutettu siitä, että me kuolleinakin ymmärrämme säilyttää ulkonäkömme, mutta pidän edullisempana ainaiseksi kadota ihmiseltä. Kun hetkemme on lyönyt, lähdemme Kapriin, ja menemme veneellä kauas merelle. Kun sitten laskeutuu aalloille pimeä, suljen sinut lujasti syliini ja vien sinut merenneitojen kylmään, sanattomaan valtakuntaan."
"Sinähän olet edeltäkäsin sommitellut kaiken", sanoin minä heikon väristyksen kulkiessa lävitseni ja minä muistin erään nuoren tytön ruumiin, joka muutama vuosi sitten minun läsnäollessani nostettiin vedestä. Sitten tarkastin Jegoria; tänään näytti hän kärsivältä, scirocco oli nähtävästi väsyttänyt häntä.
"Oletko kipeämpi, älä salaa minulta mitään?" kysyin minä.
"En, en" vastasi hän, "minua on vain jonkun verran väsyttänyt tuo tukehduttava ilma, ei se mitään muuta ole." Minä huomasin kuitenkin hänen hengittävän vaivoin ja useita kertoja painoi hän käden rinnalleen, kuten hänellä on aina tapana, kun hänellä on tuskia.
"Tule, tule, pikku hupsu", sanoi Jegor, joka luki levottomuuden silmistäni, "kun tulee liian kuuma, niin jätämme joksikin aikaa Rooman ja pakenemme Albanian tai Sabinian vuorille ja siellä valmistelen ahkerasti Prometeustani. Nyt on minulla erinomaisia soitannollisia vaikutelmia, jotka minä, kuten kaiken muunkin hyvän, saan sinulta."
Sen jälkeen johti hän minut parvekkeellemme ja kuiskaili minulle tuhansittain rakastettavia hassutuksia pääni levätessä hänen olkapäällään. Huomatessaan ettei levottomuus ottanut lähteäkseen sielustani tuli hän sangen totiseksi, tarttui käteeni ja vei sen sydämelleen.
"Rakkaani", sanoi hän, "jos minä olisin kuollut vuosi sitten, niin olisi se tapahtunut kiroten ja katkeroituneena. Mutta vaikka minun pitäisi jo tänään erota täältä, niin minä tunnustaisin kiitollisena että elämälläni oli toki yksi syy ja se olit sinä."
Tuskin oli hän puheensa lopettanut kun päämme päältä kuului pöllönhuuto, kuolemanenne, kuten sitä kotona kutsutaan. Sydämeni löi kiihkeästi! — Jumalani, kuinka minä olen heikko raukka, joka en voi voittaa tämän päivän synkkää mielialaa, vaan tunnen salaista kuoleman pelkoa! Minusta tuntuu niin kauhealta kun Jegor niin selvästi kuvaili meidän kuolintapaamme; hänen luja vakaumuksensa, että uusi päivä houkuttelisi meidät uusille rannoille, ei kyennyt karkoittamaan luontaista kauhuani. Oi, elämä on kuitenkin jotakin ihanaa! Maailma, josta minun kohta täytyy erota, näyttää minusta niin tarumaisen kauniilta. Minä olen aina sopinut niin hyvin yhteen persoonallisuuteni kanssa ja viihdyn niin erinomaisesti älyni kanssa enkä voi sen takia käsittää eroa kaikesta tästä. Sen lisäksi muistan vielä Voldemar-sedän vakavat, varoittavat sanat, jotka hän lausui viimeisenä iltana. — Mitähän, jos itse asiassa lapsen tavoin myöhästyisi koulusta ja jättäisi leväperäisyyteen päämääräänsä pyrkimisen. Jos jokainen elämä onkin tulos edellisestä ja saisikin toisessa inhimillisessä elämässään hyvittää mielettömän kärsimättömyytensä?
Niin, se on itse asiassa se, joka pakoittaa meidät pysymään alallamme, se on siihen nähden kun "kurjuuden sallitaan elää korkeaan ikään". —
Ja kuitenkin ajatellessani näkeväni Jegorin vapaaehtoisesti tai pakosta eroavan minusta, näyttää hauta Välimeren syvyydessä paratiisilta.
Kaikkea, kaikkea olen minä valmis kestämään, älä kuitenkaan vaadi minua, armollinen Jumala, sulkemaan niitä silmiä, jotka minulle ovat enemmän arvoiset, kuin koko maailma. —
Tivoli 25 p. toukok. 1887.
Kuumuus on nyt todellakin ajanut meidät Roomasta ja me olemme oleilleet joitakin päiviä Tivolissa, paetaksemme sitten korkeammalle viileään kalliomajaan Rocca di Papalle. Palvelijamme on matkustanut sinne pienen kamarineitini kanssa edellä, hankkimaan meille asuntoa.
Täällä on kaunista, kaunista kuin unessa, minusta on erityinen viehätyksensä siinä, että joksikin ajaksi poistuu Roomasta ja sen syvästi sielua liikuttavista taidenautinnoista ja antaa täällä ihmeellisessä luonnossa väsyneet aivonsa ja silmänsä levätä tarpeekseen. Etupäässä Jegorin vuoksi, joka ei koskaan malttanut mieltänsä vaikka häntä silmin nähtävästi heikonsivat nuo loppumattomat pyhiinvaellukset kirkkoihin, raunioille ja gallerioihin, tuntuu tämä minusta hyvältä työltä. Täällä nautimme me vain hitaasti ihanuudesta ja tyydyimme siitä syystä eilen Cascatelleihin. Sinne mennessä näkee kauniin maiseman yli korkea-asemaisen Tivolin; vuorilla on vanhoja olivipuita, joiden satavuotiset rungot tekevät harvinaisen haaveellisen vaikutuksen, erittäinkin hämärässä. Huvilan raunioita, joilla on sellaisia upeita nimiä kuin Mecenas, Katullus, Varus, kohoaa viinitarhojen seasta, mutta kauniimmat ovat ne viisi vesiputousta jotka Anio täällä muodostaa. Jegor huomautti minulle erityisesti yhtä niistä, jonka toinen haara syöksyy kohisten alas syvyyteen ja on sen jälkeen kokonaan leveälehtisten vesikasvien peitossa ja soluu sitten pehmeästä vankeudestaan edelleen vienona virtana.
"Katsohan, rakkaani", sanoi hän, "tuon villin toverin muutos tapahtuu kaikessa rauhassa pehmeän lehtikaton suojassa ja kokonaan toisellaisena astuu se jälleen esiin ruusuiseen päivänvaloon. Niin on myöskin sinun olemuksesi levittäytynyt minun villin tahtoni ylle, siten johdat sinäkin minun harhakulkujani oikeaan suuntaan."
Tämän päivän olemme me viettäneet Villa d'Estéssa. Se on korkealla ja sitä ympäröi leveä ylätasanko, josta näkee yli kolmeen penkereeseen jaetun puiston kolmisatavuotisine sypresseineen. Onnistuneesti ryhmiin jaettuina muodostavat ne kuin taustan, jota vastaan palmut, kaktukset ja aloet paremmin näkyvät; ja aivan alimmalle penkereelle luovat ne varjoa eräälle paikalle, jossa on istuimia ja josta näkee suoraan ylös huvilaan. Mikä yhdessä tuon satumaisen aseman ja noiden tummien, vakavien sypressien kanssa antaa etupäässä Villa d'Estélle leimansa, on mielestäni tuo tyhjentymätön Aniosta tuleva vesipaljous. Vesi juoksee esiin milloin pimeistä luolista ja putoaa sen jälkeen alas pitkin leveää, iloista vesipeiliä, jonka ylle piilipuut alasriippuvine oksineen luovat varjoa, ja milloin taas muodostaen suuria hautamaisia puroja, joiden äyräillä on kaatuneita muistopatsaita, kuvastuu siinä taivas tai solisee se esiin pienistä lähteistä. Ihaninta, mitä silmäni ovat tässä suhteessa nähneet, oli kostea satuvaltakuntasi, Melusina, tuo loihdittu lähde, jonka Michel Angelo kerran sanoi olevan maailman kauneimman.
Vasta myöhään iltapäivällä vei Jegor minut erään varjoisan käytävän kautta eräälle kummulle oikealle puolelle huvilaa, jonka kummun keskellä oli jättiläismaljakko hienointa mallia, ja jonka sileän reunan yli vesi tasaisesti virtasi. Me istuuduimme molemmat vastakkain samoille penkeille ja saman marmoripöydän ääreen, jossa uljas Este-suku oli kestinnyt ystäviään. Meidän päämme yli suhisivat ikivanhat plataanit, kumpu, joka kohosi kaivon takaa oli koristettu tiheällä laakeripensaalla ja sen oikealla ja vasemmalla puolella oli pari luolaa. Luolien komeroissa oli kivisiä luonnottaria ja sammalen ja Venuksen hiusten peittämillä muureilla leikkivät vesisuihkujen varjot haavemaisesti. Kauan, kauan katselimme Jegor ja minä sitä vaitiollen, kunnes minä vihdoin hetken runollisen ihastuksen vaikutuksesta ja veden suloisen, surumielisen laulun tenhosta, lauloin tuon rakkaan, minulle kuuluvan laulun. "Rakkahani, sulokäsilläsi sulje silmäni." Lopetettuani viimeisen värsyn sanoi Jegor:
"Sinä ajattelet minun aivoillani, Erna, ja tunnet minun sydämelläni. Juuri samalla hetkellä kun minä toivoin kuulevani sinun laulavan tämän laulun, aloit sinä sitä laulaa."
"Onko se sitten niin uutta?" kysyin minä hymyillen. "Eikö ole kaikissa meidän ajatuksissamme, toivoissamme ja sanoissamme sama sointu ja ellei niin olisi, niin eikö meillä silloin olisi siitä sama tunne kuin synnistä ja uskottomuudesta?"
"Olisi kyllä", vastasi Jegor, "mutta minä olen niin kovin iloinen, että sinä tänä taivaallisen ihanana hetkenä lauloit juuri sen laulun joka alussa sai sinut niin alakuloiseksi. Sinä saat minun takiani antaa anteeksi alakuloiset lauluni ja lohduttaa itseäsi Rückertin sanoilla: Minun lauluni voinevat yön tullen, iloisesti laulan minä jälleen uuden päiväni herätessä."
"Jegor", sanoin minä, "oletko tosiaankin täysin varma, että tämä uusi päivä koittaa sinulle ja minulle?"
"Minä olen siitä aivan yhtä varma kuin omasta olemisestani", vastasi hän, "sillä vaikkakin minä kaksikymmentäkuusivuotisen elämäni ajan olen edistynyt melko joutuin, niin on tämä aika ollut minulle kuitenkin liian lyhyt katsoen siihen mitä minulla oli opittavana ja sanottavana."
"Mutta mikä takaa meille uuden yhtymisen, sellaisen, josta Goethe puhuu ihanassa runossaan rouva von Steinille?" uskalsin minä kainosti sanoa.
"Rakkautemme", sanoi Jegor varmalla äänellä. "Sinä tunnet minut kiivaaksi epäilijäksi, mutta minä en ole ainoastaan silloin vahva, kun on kynnyksessä ehdoton epäilys, vaan silloinkin kun on kysymys ehdottomasta uskosta. Mutta tämä viimeksi mainittu esiintyy minussa nimenomaan tämän ajatuksen ja sinun persoonallisuutesi suhteen. Minä en kykenisi koskaan sinusta eroamaan, yhtä vähän kuin voisin sinua toiselle antaa."
Viimeiset auringonsäteet kimmelsivät nyt kahden suunnattoman suuren vedenjumalan yllä, jotka tekivät kuin vartiopalvelusta kaivon vieressä ja joiden eläimenmuotoiset ruumiit sammal ja ruoho oli muuttanut viheriöiksi penkeiksi. Myöskin keskellä olevan lähdenymfin kaulaan ja rinnoille oli luonto sitonut viheriän seppeleen. Satakielet lauloivat sypresseissä, laakereissa ja palmuissa yhtä suloisesti ja kaihoavasti kuin kotonakin vanhoissa lehmuksissa; vain vaivoin voimme me erota Melusan hiljaisesta taruvaltakunnasta. — — —
Paluumatkalla kuljimme erään aloepuun ohi, joka tuuheiden sisartensa välistä oli työntänyt esiin hoikan rungon ja kukkinut runsaasti, mutta sitten oli katkennut kuormansa painosta ja makasi nyt kuihtuen maassa.
"Tuo on jokaisen aloen kohtalo, joka on kylliksi uskalikko kukkiakseen", huomautti Jegor. "Kasvi-parka, sekin kuolee oman elämänrikkautensa takia."
Rooma 29 p. toukok. 1887.
Tänään on Voldemar-setä tullut tänne, sähkösanomani kutsumana, ja tohtori Lehdén tuli hänen seurassaan. Nyt ovat he molemmat ulkona, sillä on paljon järjestämisiä ennen Jegorini hautausta joka tapahtuu huomenna protestanttisella hautausmaalla. Minä en ole häntä jättänyt hetkeksikään en yöllä enkä päivällä. Hän makaa paareilla musiikkihuoneessamme kauniina ja uljaana kuin voittaja. Lukemattomia kertoja olen asettanut käteni hänen kylmän kätensä viereen, joka nyt yhä enemmän on Pompeijista tuodun kipsijäljennöksen näköinen. Rakkaani, missä olet nyt, tai pikemmin, minne on — nyt kun sielusi on sammunut — se häviämätön, alkuperäinen joku, joka sinussakin sykki, paennut? Ja kuinka kauvan sinä tulet olemaan siinä ajattomassa tilassa ilman unelmia ja toivoja, mikä täytyy olla ylen autuas jos vain kasvojesi ilme puhuu totta? Kuinka kadehdittavalta minusta näyttääkin tajuttomuuden pitkä yö ja kuinka tuskaisan täytyisikään heräämisen olla, jos me aavistaisimme mikä vaikea ja tuskallinen elämänunelma meillä on uneksittavana.
Nähtyäni Jegorin jäähyväiskatseen tuntuu minusta, harvinaista kyllä, kuin sisässäni olisi kaikki sanatonta ja kuollutta. Minusta tuntuu melkein varmalta, että se suuri tuntilasi joka järjestää aikaa, on kumoon lyötynä, ja että aika senvuoksi seisoo alallaan! — — —
Minä en ole vielä itkenyt yhtään kyyneltä, sehän olisi elämistä — minähän syöksyin sellaisesta korkeudesta, että minä muserruin atoomeiksi eikä minulla enää ole tuntoa olemassaolostani.
Rooma 30 p. toukok. 1887.
Tunti sitten laskimme me hänet päivän kirkkaasti helottaessa maan poveen tummien sypressien alle; hän oli kirjaimellisesti hautautuneena ruusuihin, joita hän niin paljon rakasti ja laakereihin, joiden omistamista hän niin usein oli ikävöinyt. Palattua huvilaamme sulkeuduin minä heti musiikkihuoneeseen ottaakseni vielä kerran hyvästi häneltä, joka niin mielellään oleili tässä huoneessa. Omin käsin olen minä kasannut ne kuihtuneet ruusut ja oransikukat, jotka olivat koristaneet hänen viimeistä makuusijaansa.
Minä suutelin pianon koskettimia, hänen kätensähän olivat niihin kosketelleet, hänen korvansa kuunnelleet niiden ääniä. — Tämäkin on nyt ohi. Voi hyvin rakkaani, voi hyvin. Sinä ihanan ihmisyyden kuva. Sellaisena ei ole aurinko sinua koskaan näkevä, sillä jotakin palautumatonta, jotakin ominaista on sidottu jokaiseen yksilöön ja sen takia on surumme sitä syvempi mitä suurempi ja ihanampi tuo yksilö oli.
Villa d'Estéssa viettämämme päivän jälkeisenä päivänä kehoitti Jegor minua lähtemään kävelylle Sibyllan temppelistä molemmille Anion pääputouksille. Minä suostuin hyvin vastahakoisesti hänen toivomukseensa, koska minä osaksi pelkäsin Jegorin liian paljon rasittavan itseänsä ja osaksi vaivasi minua synkkä aavistus.
Sama kummallinen näky, jonka puoli unessa näin edellisenä kesänä hänen vaarallisesti sairastuessaan, oli toistunut; vielä kerran oli "vainajain saari" näyttäytynyt minulle; kuten silloinkin, solisivat aallot nytkin salaperäisesti ja sypressit kuiskivat ja suhisivat vuoren laulaessa samaa, minulle hyvin tuttua synkkää säveltään. Mutta venheessä, joka lipui esiin pimeydestään, ei ollut naista, vaan sen sijaan makasi paareilla kaksi ruumista, jotka tunsin Jegoriksi ja itsekseni.
Rakas puolisoni pyysi minua kuitenkin niin kiihkeästi kävelylle, että lopulta siihen myönnyin. Me lähdimme siis jotensakin varhain aamulla matkalle Anion suurimmalle vesiputoukselle. Se syöksyy alas melkoisesta korkeudesta, juoksee leveän kalliohalkeaman läpi kauheasti kohisten ja heittäen vesisumua eteensä. Vaahto kuohuu alas valkoisessa ryöpyssä kuin loppumaton henkienjono, ajautuu oikealla yli jyrkän kallioseinän ja juoksee sen jälkeen pieninä puroina päävirtaan. Vastoin tavallisuutta lisääntyi tänään tuo levoton ahdistus, joka painoi sieluani, vaikka muuten suuremmoiset luonnonnäytelmät aina rauhoittavat minua; eipä edes tuo kimmeltävä vesikaarikaan, joka rauhansinettinä kaareusi veden yli, voinut hävittää levottomuuttani. Myöskin Jegor katseli vakavana alas hurjaan vesiryöppyyn; silmäni kostuivat kyyneleistä, jotka tipahtivat kasvoilleni. Ne olivat viimeiset kyyneleet, jotka kuivista, kuumista silmistäni ovat lähteneet.
Sen jälkeen jatkoimme kävelyämme toisille putouksille. Jegor seisahtui useita kertoja, hengitti vaivoin ja painoi kädellään rintaansa. Kysymykseeni, voiko hän pahoin, vastasi hän kieltävästi ja vakuutti, että tunsi ainoastaan omituista tuskan tunnetta, niinkuin hänellä olisi haava jossakin paikassa. Minä pyysin häntä palaamaan takaisin ja lepäämään viileiden huoneidemme hiljaisuudessa; hän luuli juuri sellaisen aurinkoisen, lämpöisen ilman tekevän hänelle hyvää, ja hän ei muka mitenkään voisi jättää Tivolia seuraavana päivänä näkemättä sen viimeisiäkin ihanuuksia. Ja sen jälkeen me jatkoimme matkaamme kunnes me tulimme erään suuren puitakasvavan syvänteen reunalle, jonka leveältä kalliolaatalta kaksi virranhaaraa syöksyi alas ja siellä alhaalla muodostivat vielä toisen putouksen. Minä juuri etsin meille suojaisaa paikkaa kun näin miten Jegor äkkiä kaatui maahan ja suuri verivirta pursui ulos hänen suustaan. Minä laskeuduin polvilleni hänen viereensä ja asetin hänen päänsä lepäämään helmaani, rakastettujen kasvojen ylle levisivät jo kuoleman varjot. En luullut minulle suotavan kuulla hänen viimeistä sanaansa enkä nähdä viimeistä katsettaan, mutta minä en ollut ottanut huomioon hänen vahvaa tahdontarmoansa. Viimeisen kerran pakoitti hän tuota lopen väsynyttä ainetta, viimeisen kerran tervehtivät hänen silmänsä minua sillä katseella mikä niillä oli vain minua varten. "Lopussa on jo tuo suloinen laulu", kuiskasi hän. "Se ei saanut loppua kuten me ajattelimme; parempi on näin. Nyt et sinä myöskään saa vapaaehtoisesti seurata minua — sinun täytyy kestää loppuun asti — kasva suureksi!"
Ja jonkun minuutin kuluttua tulivat aivan hiljaa ja katkonaisesti sanat:
"Puolisoni, ainoa onneni, kuuletko kuinka tuo kaihoava ääni vaimenee?"
"Kyllä, Jegorini", vastasin minä, mutta oma ääneni kuului aivan vieraalta. Sitten alkoivat kuolon kamppailut. Hän koetti vielä kerran puhua, mutta sai vain sanan "sulje" kuuluville. Minä ymmärsin häntä, suutelin ja suljin kuolevat silmät. Silloin levisi autuas hymyily hänen kasvoilleen, koko ruumis vavahti ja hengitys lakkasi. Jegorini oli kuollut. — — —
Kauan, kauan istuin minä sen jälkeen liikkumatonna hänen ruumiinsa vieressä, viheriöitsevän syvyyden partaalla jonka äyräillä sammalessa, ruohossa ja sananjaloissa kimmelsivät tuhannet vesipisarat ja tuuheat puut keinuttelivat lehtiänsä auringon helossa. Kaikissa kallion halkeimissa ja koloissa lenteli lintuja. Huoletonna ryöppyävästä elementistä rakensivat ne pesiänsä, välittämättä sivullaan liitelevästä kuolemasta lauloivat ne rakkauslaulujansa ja lentelivät edes takaisin yli leveän vesivyön. Ja tämä taivaallinen loisto oli minun Golgatani, tämä tunteeton luonto katseli hymyillen minun ristiinnaulitsemistani.
Vihdoin tuli eräs vanhempi herrasmies erään kuljettajan kanssa, jonka hän oli lähettänyt noutamaan paareja ja kantajia. Sen jälkeen ottivat he hänet minulta ja kantoivat pois. Minä pyytämällä pyysin heitä tekemään sen varoen ja hiljaa; minä vielä luulin, että Jegor tunsi, jos vieraat, välinpitämättömät kädet häneen koskivat.
Illalla olin minä jo rakkaani ruumiin kanssa Roomassa. Tämä sattui ensimäisen, "vainajain saaren" luona tapahtuneen kohtauksemme vuosipäivänä…
Rooma 1 p. kesäk. 1887.
Minä näin tänään espanjalaisilla rappusilla nuoren kansannaisen sylissään puolen vuoden vanha poika. Hän muistutti minusta Murillon madonnaa istuessaan siinä etelämaisine ihonväreineen, muodon kauneuksineen ja puoleksi paljastettuine povineen josta pienokainen imi virkistystä kuin erinomaisesta hedelmästä; tummassa silmäparissa ei kuitenkaan ollut peitetty katse, kuten tavallisesti sellaisessa tapauksessa, vaan se loisti iloisena maailmaa kohti. Hetkiseksi heräsi sydämeeni ennen kuulumaton toivo, mutta jo seuraavassa hetkessä oli se poissa jättäen jälleen sijan haudankaltaiselle levolle. Olkoon taivas kiitetty ettei vanha kirous leviä pitemmälle! — —
Mistä sitten saavat ihmiset rohkeutta valittaa persoonallisia onnettomuuksiaan. Tuska kai ei ole tunkeutunut heidän sydämiensä syvyyteen poistaen sieltä kaiken inhimillisen pikkumaisuuden. Vasta nyt ymmärrän minä Voldemar-sedän sanat, että suuret kärsimykset ovat annetut avarruttamaan sydämiämme, niin että niihin sopii ihmisrakkaus ja osanotto; vasta nyt ovat silmäni auenneet ja minä aavistan, mitä hän tarkoitti viittailullaan, että täytyy pitää toisia ihmisiä yhtenä oman minänsä kanssa. Meidän yksilöllisyytemme on meidän rajanamme, sen murtaminen on kuoleman tehtävä, avarruttaminen uudestasyntymisen tehtävä, keinona siihen — rakkaus, joka antaa meidän rakastaa toista ihmistä "kuten itseämme". Minkä takia vie Margareta Jumalan istuimen eteen esirukouksen Faustin puolesta, jota hän oli rakastanut maan päällä? Minkä takia sitten lausui Vapahtaja nuo ihmeelliset sanat Magdaleenalle:
"Hän on paljon rakastanut, sen takia hänelle paljon anteeksi annetaan?" Tiesikö hän että tomun lapsen täytyy kokonaan hävitä ja sulautua toiseen olemukseen ennen kuin sen voi täyttä niin korkea ihmisrakkaus, joka aina hänessä liekehti ja joka osottautui puhtaimmassa osanotossa olentoraukkoihin? — — —
Tuska on paras opettajamme, sen opetukset ovat ainoat oikeat. Kulkiessani nyt kadulla tuntuu minusta kuin entinen ihmiseni olisi kuulunut sokealle, vasta nyt kykenevät silmäni eroittamaan toisissa kärsimyksen hienoa kirjoitusta, vasta nyt kun ei minulla enää ole voimakasta itsekästä tunnetta, tunnen minä sen sijaan onnettomien vankitoverieni tunteet. Palkinto, rangaistus — kuinka vierailta nämä sanat nyt minusta tuntuvatkaan, kuinka ne ovatkaan menettäneet kaiken merkityksen! Minua ei houkuttele puoleensa mikään uusi elämä, minä en himoitse mitään uutta päivää, sillä tuskahan sanoo kuitenkin viimeisen sanan ja tajuttomuuden yö näyttää minusta enimmän kilvoituksen arvoiselta. Korkeampi voima hallitsee meitä kaikkia, ihmeellinen järjestelmällisyys on johtavana lankana jokaisen ihmisen elämässä; suuri päämäärä on kuitenkin edelleen sama, nimittäin että luonnollisen, itsekkään sydämemme tulee särkyä tulisine tahtoineen, toiveineen ja himoineen. Mutta minun sydämeni särkyi viheriöivässä, salaperäisessä laaksossa Anion vesiputouksen vieressä!…
Rooma 4 p, kesäk. 1887.
Taas ovat matkalaukkuni valmiina, huomenna alkaa paluumatka vanhaan kotiin. Tänään päivällä olin viimeistä kertaa Jegorini luona. Aurinko poltti hautakummun reunoja, kukat, jotka vaihdetaan joka aamu, alkoivat jo kuihtua. Minä viivyin siellä kauan ja annoin tuon lyhyen, kauniin vuoden, jonka olimme yhdessä eläneet, kulkea jälleen sieluni silmäin ohi. Sen jälkeen koetin muodostaa itselleni kuvaa tulevaisuudesta; ajattelin, että rakastettuni oli kehoittanut minua kestämään loppuun asti ja tulemaan suuremmaksi ja tunsin kuin armona, että olen rikas, jonka avulla voin unhottaa itseni laajaan hyväntekeväisyyteen. Mutta katso, silloin seisoi yht'äkkiä edessäni sysimusta kummitus! Ajattelehan jos aika ja nuoruus liittoutuisivat keskenään minua vastaan ja minullekin löisi se hetki, jolloin elämä pitäisi minut paikallaan, sen suloinen sävel vielä kerran hyväilisi ja hullaannuttaisi korvani?
Onneton, kauhea ajatus! Se voi olla kyllin hyvä niille puoli-ihmisille, jotka ymmärtävät sillä auttaa itseänsä eteenpäin, mutta se on kauhea ihmiselle, joka on elänyt ylen onnellista elämää, joka tässä surujen maailmassa on omistanut jotakin kokonaista. Ja enkö minäkin ole sen häviämättömän, kaikkea ylläpitävän voiman alainen, joka nostaa ylös maahan tallatun ruohon, joka täyttää kaadetun puun juuret lukemattomilla uusilla vesoilla ja joka hävittää kirveen jäljen? Eikö minussakin syki se sitkeä elämän tunne, joka muodostaa persoonallisen olemassa olomme perusehdon?
Tästä tietoisenako tuomitsi Jegor minut elämään ja odottaako Voldemar-setä samasta syystä, että minä käyttäisin hyödykseni elämän suuria opetuksia?
Oi iäinen kaitselmus, ei toki tätä! Älä salli puhtaan murhenäytelmän loppua ivanäytelmään, muserra minut mieluummin kokonaan, mutta älä paloittele minua hitaasti!
Tylsä epätoivo naulasi minut paikalleni haudan viereen, en huomannut että aurinko aleni yhä matalammalle ja vihdoin katosi pilven taakse, en tuntenut, kuinka tasangolta puhaltava kylmä iltatuuli suhisi sypressien latvoissa. Vihdoin tuli haudankaivaja ja sanoi olevan ajan sulkea kirkkotarha. Silloin vasta nousin ylös ja lähdin kotimatkalle.
Kirkkotarhan ulkopuolella tapasin tohtori Lehdénin, joka oli hyvin kiihdyksissään ja kuten ainakin suututtuaan, oli hän kiukkuinen minulle.
"Onko tosiaankin teidän tarkotuksenne tappaa itsenne, armollinen rouva", huudahti hän, "ettekö tiedä, että jokainen hengenveto tähän aikaan on myrkkyä mitä suurimpain sielunliikutusten väsyttämälle ruumiille? Minulle on sanottu teidän olleen jo kolme tuntia poissa huvilasta ja koko sen ajan olette te istunut hiljaa auringon laskiessa ja sen jälkeen olette te imeneet malariamyrkkyä."
Väristys kulki ruumiini läpi.
"Jumalan tähden, rakas tohtori", huudahdin minä, "ette kai mitään sellaista minusta uskone? Ei, se ei ole ollut aikomukseni, mutta ajatuksissa ollen olen unhoittanut ajan."
Hän katsoi minua syvästi suruissaan kauniilla, sinisillä silmillään.
"Sitä en tarkoittanut ja minä toivon koko sydämestäni teidän säilyvän siltä onnettomuudelta. Oi, nyt värisette te taas… Ettekä te ole ottanut mukaanne edes saaliakaan, kävelkää toki, Jumalan tähden, nopeammin."
Ja sitten veti hän minua mukanaan niin joutuin, että minä tuskin voin seurata häntä. Kuinka hän onkaan hyvä! Minä en ole saattanut hänelle koskaan muuta kuin tuskaa ja saanut häneltä osakseni vain rakkautta. Kuinka onkaan hän näinä kauheina päivinä pitänyt huolen kaikesta ja omalla yksinkertaisella, luonnollisella tavallaan järjestänyt kaiken, ikäänkuin se kaikki kuuluisi hänelle itsestään. Hän on ollut todellisena siunauksena minulle ja Voldemar-sedälle, joka ei osaa puhua sanaakaan italian kieltä! —
Nämä ovat viimeiset rivit Roomasta… Huomenna tähän aikaan on pikajuna vienyt minut jo kauas pois… Minun on täytynyt kuitenkin käydä levolle; pääni ja jäseneni ovat lyijyn raskaat, ja huolimatta lämpöisestä yöstä viluttaa minua niin että minun täytyy kääriytyä moniin vaatteisiin. Ensi kertaa Jegorin kuoleman jälkeen on minulla tunto omasta persoonastani; tähän asti olen tuntenut olevani ruumiiton. — —
Eikö tämä pitkä yö sitten koskaan lopu? Pieni kamarineitini on nukahtanut vieressäni olevaan lepotuoliin ja vasta puoli tuntia sitten jätti tohtori Lehdén huoneen mennäkseen hetkeksi levolle. He sanovat minun olevan kovasti kipeän ja tänään, kun he luulivat minun olevan tajuttomana, puhelivat he malariasta, joka on muuttunut lavantaudiksi. Ulkomaalaiset lääkärit näyttivät vakavilta ja tohtori Lehdén epätoivoiselta ja Voldemar-setä vei hänet ulos.
Mutta kuinka he kaikki voivat niin erehtyä. Tuo olento joka makaa kuumeessa vuoteella ja näkee houriokuvia seinäpapereilla ja tuntee polttavaa janoa, sehän en ole minä! — Ei, tällä vieraalla, kärsivällä oliolla ei ole minun kanssani mitään yhteyttä, minä olen ilman ruumista, kuulen hiljaisia ihmeellisiä säveliä, jotka tulevat yhä lähemmäksi, soivat yhä puhtaammin ja välittömämmin, minä latelen avaruuksiin ja odotan Jegoria. — Missä sitten olet rakkaani? — Mutta minullahan on vielä jotakin sanottavana. Tämän kirjan, jonka palvelijattareni piti asettaa lyijykynän kera päänaluksen alle, silloin kun vielä makasin sillä vuoteella, joka nyt on tuolla vieraalla oliolla, on tohtori Lehdén saava. Nyt kun mainen verho ei enää katsettani rajoita, tiedän, että hän aina on minua rakastanut ja on tuleva hyvin murheelliseksi. Hän ei saa olla suruissaan, hänen täytyy tulla vakuutetuksi, että elämämme gobeliinikuva oli valmistettu varmalla ja hämmästyttävällä selvyydellä ennen kuin itse sitä aloimme kulkea. Ja siten saumataan kuva kuvaan kunnes ilmiöllisen maailman kuvat lakkaavat ja iäinen alkaa, jota edelliset varjostavat kuin pilvi aurinkoa.
Voi, kuinka minä rakastan kaikkia ihmisiä ja kuinka löydänkään itseni heistä! Ole siunattu Voldemar-setä, kiitos, lämmin kiitos sinulle, tohtori Lehdén…!
Nythän soi taas vuoren sävel, nythän solisevat aallot "vainajain saaren" rantaan ja nyt suhisevat tummat sypressit. Ei, ne eivät ole mitään surua herättäviä lauluja, se on suuri maailman laulu, joka ainoastaan maiselle korvalle kuulostaa synkältä, koska se siinä luulee kuulevansa joutuin heikkenevän äänen. Mutta näistä eri äänistä kootaan äänet siihen suureen simfoniaan ja kaikki sulautuvat selvästi ja puhtaasti perusääneen…
Jumalani, kuinka tuo onneton olio sängyssäni kärsii, minun täytyy sinne, minun täytyy auttaa. —
Rooma 10 p. kesäk. 1887.
Kun minä hetkisen jälkeen, kun Erna oli kirjoittanut nämä sanat, tulin hänen vuoteensa viereen antaakseni hänelle lääkkeitä, oli tämä kirja avoinna vuoteella ja itse hän oli houreissa. Ensi kerran nuoren praktiikkani aikana sain kokea, mitä tahtoo sanoa nähdä rakastamansa ihmisen kärsivän ja kuolevan ja tiede, jolle on omistanut elämänsä, jättää ihmisen avuttomaksi. Malariakuume, joka oli saanut lavantautisen luonteen, löysi tässä sielunliikutusten heikontamassa ruumiissa edullisen maaperän ja kuume kohosi niin korkealle, että täytyi jättää kaikki toivo. Ilmiö, jonka olen kuullut sanottavan usein olevan havaittavissa kuolevissa, ilmaantui myöskin Ernassa; hän puhui hyvin usein sairaasta olennosta, joka makasi hänen sängyssään, ja hänellä oli siitä se tunto kuin jostakin vieraasta, joka ei kuulunut hänelle. Silloin tällöin oli hänellä erinomaisen selviä hetkiä, jolloin hän hämmästytti setäänsä ja minua keskusteluillaan, joissa oli hänen omituisen, soman puhetapansa leima. Niin, on jotakin aivan toista kun kuolema sammuttaa sellaisen hengen himmeän valon, joka vain säästeliäästi kykenee valaisemaan oman elonpolkunsa, kuin silloin kun se valloittaa herruuden sellaiselta hengeltä, joka liekehti Erna Morosoffissa. Hän ei enää meitä nähnyt, vaan lauloi puoliääneen ja liikuttavalla tavalla: "Rakkanani, sulokäsilläsi sulje silmäni."
Minä olin masennuksissani kuin poika, mutta myöskin vanha mies vierelläni värisi liikutuksesta, kun hänen sielunsa tuntui lentävän pois yhä heikkenevien äänien mukana. Aloitettuaan toisen värsyn, keskeytti hän äkkiä, kohottausi puoleksi ylös ja katseli silmät selki seljällään ovea kohti ja huudahti kahdesti: "Jegor, Jegor". Sitten hervahti hän vuoteelleen. Muutaman minuutin kuluttua oli kaikki ohi.
Murhenäytelmän viimeinen kohtaus on nyt näytelty ja Erna lepää puolisonsa vieressä.
Painostavina, unettomina öinä olen minä lukenut minulle uskottua päiväkirjaa ja sen kautta olen tutustunut minulle aivan vieraaseen maailmaan. Kummallista! Me elämme ja luulemme tuttavallisesti seurustelevamme henkilöiden kanssa, pidämme niitä kaikkein rakkaimpinamme, emmekä edes aavistakaan, mitä heidän sisimmässään liikkuu. Hän oli oikeassa, tämä ylhäinen henki, kutsuessaan minua oikeaksi aikani lapseksi, ja moittiessaan minua siitä, että minä yksityisten ilmiöiden takia unhotin etevien henkien suuren ajatusjärjestelmän. Niin, ne ovat todellakin minulle vieraita; minä en ole koskaan piitannut elämän ylimaailmallisesta puolesta, tekemällä yliaistillisia havainnoita, vaan tunnen ainoastaan sellaisia johtopäätöksiä, jotka perustuvat kokemusten pohjalle ja analogian todistuksiin. Jos minä lukiessani en voinut salata sitä todistavaa voimaa, joka oli siinä lausutussa mielipiteessä, niin johtui se vähemmän niistä auktoriteeteistä, jotka olivat sitä mielipidettä puolustaneet kuin tuosta ihmeellisestä yhtenäisyydestä ja salaperäisestä kauneudesta, jolla elämä oli yhdistänyt, jalostanut ja lopettanut näiden molempain ihmisten elämät. Minä tunsin tänään tarvetta sanoa sen herra Wolzogenille ennen Roomasta lähtöäni. Me olimme yhdessä katselleet Palatinumia ja seisoimme nyt eräällä niistä suurista pengermistä, josta on selvä näköala yli Januculumin ja Pietarin kirkon. Vanha mies katsahti minuun ensin vakavana viisailla, harmailla silmillään, sitten vastasi hän huomautukseeni:
"Olen iloinen, että tekin ihmettelette sitä suunnitelmallisuutta, jolla kohtalo antaa ihmisen vaikuttaa, henkisesti elähyttää ja kehittää toisiansa. Samalla tavalla kävi myös pienen Ernani kanssa viime vuoden kuluessa, joutuin, voisinpa melkein sanoa tiedottoman joutuin, mutta hänellä ei ollutkaan aikaa hukattavanaan."
Silloin en enää epäröinyt, vaan aloin puhua tuosta minulle vieraasta, ihmisten jälleensyntymisaatteesta, kerroin, kuinka se oli täydellisesti muuttanut Ernan katsantokannan, vieläpä se oli estänyt ajatellun itsemurhankin. Hän kuunteli minua ääneti, ainoastaan silloin tällöin nyökäytti hän hyväksyen päätään tai hymyili hyväntahtoisesti. Lopetettuani sanoi hän:
"Teidän synkkä ihmettelynne, rakas tohtori, osoittaa, kuinka kaukainen tuo ajatus on länsimaiden sivistyneelle, joka kuitenkin minun mielipiteeni mukaan on kaiken todellisen siveysopin ja humanismin juurena, silloinkin kun sen vaikutuksen alainen ei ole päässyt vielä siitä tietoiseksi; ja kuitenkin on tuo suuri salainen oppi kaiken olevaisen näennäisestä moninaisuudesta ja todellisesta yhtenäisyydestä enemmän levinnyt kuin te oletattekaan. Jo eleantit älysivät sen totuuden ja Giordano Bruno sai hengellään maksaa rohkeutensa lausumalla tämän mielipiteen. Vielä tänäkin päivänä leviää tämä suuri aate sukupolvesta sukupolveen, häviämättömästi ja eläen jokaisen ajanvirtauksen yli."
Me vaikenimme molemmat. Katselin ympärilleni keisaripalatsin vanhoja raunioita ja ajattelin vanhaa Facitustani, jonka äänen luulin kuulleeni vielä kerran. Kulkiessani läpi sen käytävän, jossa Galigula kaatui ja katsellessani Jupitertemppelin yhteydessä olleita rakennuksia, kulki sieluni silmien ohi kuva siitä kauhusta, jolla Cesarhulluuden sokaisema Julianin-suku oli kiusannut ihmiskuntaa.
Ja minä ajattelin ensimäisten kristittyjen aikuista Roomaa, jolloin tuo vainottu lahko etsi suojaa katakombeista jumalaansa palvellessaan … paavien aikuista Roomaa pyhine istuimineen, jonka edessä maailman päämiehet kumartuivat … kaikki irtonaisia lehtiä historian suuresta kirjasta ja kaikki todistaen, kuinka erehdykset, hurjuus ja itsekkyys olivat vetäneet puhtaimmat aatteet lokaan.
Olin lopulta ajatellut ääneeni ja palaten lähtökohtaani lausuin herra Wolzogenille mielipiteenäni, että myöskin aatetta ihmisen jälleensyntymisestä kohtaisi, heti kun terve ja kömpelö ihmisjärki ottaa sen haltuunsa, sama kohtalo kuin sen suuria edeltäjiäkin, s.t.s. sitä pilkataan, väärin ymmärretään ja se saa osakseen korkean, aistillisen tulkinnan. Silloin katsoi vanha mies minua hymyillen lempeää hyväntahtoista hymyään ja sanoi:
"Sen myönnän kernaasti, rakas tohtori, mutta mitä onkaan alkuperäisen puhtailla aatteilla tekemistä terveen ja kömpelön ihmisjärjen kanssa? Luuletteko Jesuksella Kristuksella tai Sokrateella tai Giordano Brunolla sitä olleen, tai heidän edes siihen vedonneenkaan. Ei, he tiesivät kaikki palvelevansa totuutta, mutta totuutta seurasi pilkka, vaino ja kuolema. Lohdutuksekseni toistan minäkin erään suuren hengen sanat:
"Kaikkien vuosisatojen kuluessa on totuus saanut punastua sen takia, että se on mahdottomuus, eikä se kuitenkaan ole sen oma vika. Se ei voi pukeutua kaikkialla vallitsevan erehdyksen muotoon. Silloin luo hän nyyhkien silmänsä suojelusjumalaansa, aikaan, joka viittailee sille voittoa ja kunniaa, mutta jonka suuret siipien lyönnit tapahtuvat niin hitaasti, että ihminen ehtii kuolla niiden kestäessä."
Ave Maria alkoi nyt soida. Vielä kerran hyvästelin minä Pietarinkirkkoa, Januculumin pinjapuita, joissa Ernan katse oli niin usein iloisena levännyt, ja Cestiuspyramiidia, jonka läheisyydessä hän sekä Jegor Morosoff nukkuvat kuolonunta. Minä tunsin selvästi, että nämä ihmiset olivat eläneet myöskin minua varten ja että he olivat jättäneet jälkeensä loistavan ladun, joka on valaiseva polkuani yhtä paljon minne hyvänsä se vienee ja milloin tahansa se loppunee.