III OSA

RIUTUMINEN

I.

Vuoret vierivät. Vahb ei enää kasvanut isommaksi — ei ollut tarvettakaan, — mutta hän muuttui valkoisemmaksi, äreämmäksi ja vaarallisemmaksi. Hänen lääninsä oli nyt suunnattoman laaja. Joka kevät, talvimyrskyjen kaadettua ilmotustaulut, hän kiersi ja uudisti ne. Se tapahtui luonnostaan, sillä ravinnon niukkuus ennen kaikkea pakotti häntä kulkemaan kautta alueensa. Siihen aikaan vuotta oli paljon savilätäköitä, ja nahkan syyhyessä talviturkin aljettua karvaansa luoda tuntui viileä märkä savi sangen hyvältä, ja hyvän kyhninnän suloinen syyhy oli erinomaisimpia nautinnoita, mitä hän tiesi. Mikä siis syy lieneekin ollut, tulos oli aina sama; merkit uudistettiin joka kevät.

Lopulta Palette Ranshin väki karjoineen saapui Ala-Pineyllekin ja miehet tutustuivat sen "vanhaan rumaan vaariin". Lehmäin merkitsijät hänet nähdessään sanoivat, "ettei heiltä ollut karhuja hukassa ja että oli parasta väistyä tämän tieltä ja antaa sen hoitaa omat asiansa."

Ne eivät häntä usein nähneet, vaikka hänen polkujaan ja merkkitaulujaan oli kaikkialla. Mutta tämän karjaleirin omistajan, synnynnäisen metsämiehen Eversti Pickett hänelle kertoi jonkun verran vanhan karhun elämänvaiheita ja harrasta mielenkiintoa Vahb herätti, itse hän sai selville enemmän, kuin eversti milloinkaan tiesi.

Hän sai selville, että Vahbin lääni etelää kohti ulottui aina Ylä-Wigginsin haaraan saakka, pohjoista kohti Haisevalle vedelle ja Meteetseestä Shoshoneihin. Hän huomasi Vahbin tietävän karhunpyydyksistä enemmän kuin useimmat pyytäjät; että hän joko kulki niiden sivu, taikka repäisi auki täkytarhan toisen pään ja veti täyn pois rautain lähelle menemättä, ja että Vahb toisinaan joko sattumalta tai tahallaan laukaisi ansan yhdellä niistä paaluista, joista täkytarha oli rakennettu. Tämä karjakartanon omistaja niinikään sai selville, että Vahb katosi hänen mailtaan joka vuosi kesäkuumaksi yhtä olemattomiin kuin joka talvikin makuuajakseen.

II.

On jo kulunut paljon vuosia siitä, kun viisas hallitus erotti Yellowstonen latvavedet ainaiseksi luonnon pyhätöksi. Tämän suuren ihmemaan rajoissa oli toteutettava runoilijakuninkaan ihanne, eikä kenenkään pitänyt siellä tehdä pahaa eikä pelottaa. Ei linnuille eikä maaeläimille saa tehdä väkivaltaa, kirvestä ei saa kuljettaa näihin aarniometsiin ja joet saakoot ainiaan juosta tehtailta ja kaivoksilta rauhassa. Kaikkien tulee siellä todistaa, että semmoista oli Länsi ennen valkoisen miehen saapumista.

Luonnon varassa elävät eläimet sangen pian keksivät tämän kaiken. Ne pian oppivat tietämään tämän aitaamattoman puiston rajat, ja ne esiintyvät, kuten jokainen tietää, aivan toisen luontoisina sen pyhitetyllä alueella. Ne eivät enää karta ihmisen kasvoja, ne eivät häntä pelkää eivätkä käy hänen kimppuunsa, ja toisiaankin kohtaan ne ovat suvaitsevaisempia tässä suojan maassa.

Rauha ja runsaus ovat maallisen hyvyyden kukka; löydettyään ne täältä luonnonvaraiset eläimet joukolla keräytyvät ympärysmaasta tähän puistoon, eikä niitä missään muualla näe niin kosolta.

Karhuja on runsaasti varsinkin Lähdehotellin seuduilla. Metsässä on neljännesmailin päässä tasainen avopaikka, johon hotellin taloudenhoitaja joka päivä toimittaa karhuille kaikki ruuanjätteet, ja se mies, jonka tehtävänä tämä on, on karhupitojen edeskäypä. Joka päivä nämä pidot pidetään, ja joka vuosi tulee yhä enemmän karhuja pitovieraiksi — Nykyään on tavallista, että siellä samalla haavaa näkee kaksikintoista karhua herkuttelemassa. Niitä on joka lajia — mustia, ruskeita, kanelinkarvaisia, harmaita, hopearipsiä, könköselkiä, isoja ja pieniä, perheitä ja yksin kulkijoita, ympärillä olevan laajan maan kaikista osista. Kaikki näyttävät olevan selvillä siitä, ettei väkivalta minkäänlainen ole puistossa luvallista, ja julmimmatkin niistä ovat siellä ottaneet uudet tavat. Vaikka tämän valitun tyyssijan alueella vaeltelee kymmenittäin karhuja ja vaikka ne toisinaan keskenään tappelevat, niin ei ainoakaan ole vielä ihmiselle pahaa tehnyt.

Vuosi vuodelta ne ovat tulleet ja menneet. Ohi kulkevat matkailijat näkevät ne. Hotellin väki tuntee hyvin monta niistä. He tietävät niiden ilmestyvän joka kesä sillä lyhyellä ajalla, minkä hotelli on avoinna, ja taas katoavan, eikä kukaan tiedä, mistä ne ovat tulleet, minne menevät.

Eräänä päivänä Palette Ranshin omistaja kulki puiston läpi. Oleskellessaan Lähdehotellissa hän kävi karhujen pitosalissa parhaana ruoka-aikana. Siellä oli monta mustaa karhua mässäämässä, mutta kaikki ne väistyivät valtavan hopearipsen harmaan karhun tieltä, joka auringonlaskun aikaan ilmestyi paikalle.

"Tuo", sanoi se mies, joka oli oppaana, "on puiston suurin harmaa karhu; mutta se on rauhallista lajia, Herra tiesi, miten muutoin kävisikään".

"Tuoko!" sanoi karjakartanon omistaja hämmästyneenä harmaan karhun astua löntystäessä lähemmäksi ja haahmoutuessa heinäkuormana pitosalin honkapylväikössä. "Tuoko! Ellei tuo ole Meteetseen Vahb, niin en ole ikänäni karhua nähnyt! Kyllä kai, ei ole sen pahempaa harmaata hirsiä vieritellyt Big Hornin rinteillä."

"Se ei ole mahdollista", sanoi toinen, "sillä se on täällä joka kesä heinäkuussa ja elokuussa, enkä minä luule sen asuvan niin kaukana".

"Eihän vain, juuri se vahvistaa asian", sanoi karjakartanon omistaja; "heinäkuu ja elokuu ovat juuri se aika, jolloin sitä ei näy meidän maillamme; ja näettehän itsekin, että se on takajalaltaan vähän rampa ja on menettänyt vasemmasta etukämmenestään kynnen. Nyt minä tiedän, missä se kesät kuhnustelee; mutta en minä luullut sitä vanhaa junkkaria niin viisaaksi, että se ymmärtää olla siivolla vieraissa käydessään".

Tämä suuri harmaa karhu tuli hotellissa sangen hyvin tunnetuksi seuraavina kesäkausina. Vain yhden kerran se käyttäytyi todella huonosti ja sekin tapahtui samana kesänä, jona se ensi kerran ilmestyi, ennenkuin se vielä oli puiston tapoihin perehtynyt.

Se astua tallusti eräänä päivänä hotelliin ja kiipesi pääovesta sisään. Salissa se kohotti pystyyn koko kahdeksan jalan vartalonsa vieraitten kauhistuneina paetessa; sitten se käveli hotellin konttorihuoneeseen. Konttoristi sanoi: "All right; jos te tarvitsette tätä huonetta enemmän kuin minä, niin saatte kai sen", hyppäsi tiskin yli ja sulkeutui sähkölennätyshuoneeseen lennättääkseen puiston ylitarkastajalle: "Vanha harmaa paraillaan konttorissa, aikoo ruveta hotellia pitämään; saammeko ampua?"

Vastaukseksi tuli: "Ampuminen kielletty puistossa; käyttäkää ruiskua." Se tehtiinkin ja se oli karhulle niin täydellinen yllätys, että sekin loikkasi tiskin yli ja kapaisi takatietä käpälämäkeen kalisevin kynsin ja raskaasti lönskyvin askelin. Se meni kyökin kautta ja mennessään koppasi lehmän puoliskosta paremman puolen eväikseen.

Tämä oli ainoa kerta, jolloin Vahbin tiedettiin olleen pahanteossa, vaikka toinen karhu kerran houkutteli hänet rauhan rikkomaan. Se toinen oli kookas musta karhu, naaras, joka oli ilkitöistään tunnettu. Tällä naaraalla oli kurja kivulloinen penikka, josta se oli kovin ylpeä — niin ylpeä, että se unohti omat tapansa ja haki rettelöitä sen vuoksi. Ja samoin kuin kaikki hemmotellut lapset, tämäkin oli syypää paljoon vihamielisyyteen. Emo oli niin iso ja vihainen, että se teki mitä tahtoi kaikille muille mustille karhuille, mutta kun se yritti ajaa pois vanhan Vahbinkin, niin se sai tämän kämmenestä läimäyksen moisen, että kieri maassa kuin jalkapallo. Vahb lähti perään ja olisi muijan tappanut, tämä kun oli rikkonut puiston rauhan, mutta se pääsi pakenemaan puuhun, jonka latvasta sen surkea pieni penikka hädissään parkui täyttä kurkkua. Siihen se juttu päättyi; sen koommin ei musta karhu mennyt Vahbin tielle, ja tämä sai rauhallisen ja mallikelpoisen karhun maineen. Useimmat ihmiset luulivat hänen tulleen joltain etäiseltä vuorelta, jolla ei ollut pyssyjä eikä ansoja tylyä mieltä ja kostonhimoa kehittämään.

III.

Sehän on kaikille tunnettu asia, että Bitter-root vuorien harmaa karhu on paha karhu. Bitter-root jono on vuoriston rotkoisin osa. Kaikkialla repivät maata syvät rotkot ja taaja takkuinen aluspensaisto peittää rinteitä.

Se on hevoselle mahdotonta maata, pyssymiehelle vaikeata, ja siellä on vaikka kuinka paljon hyvää karhun laidunta. Sen vuoksi siellä on paljon karhuja ja paljon ansamiehiä.

Könköselät, jolla nimellä Bitter-rootin harmaat karhut tunnetaan, ovat vilkasta ja hurjaluontoista rotua. Vanha könköselkä tietää ansoista enemmän kuin puolenkymmentä tavallista ansamiestä; se tietää enemmän kasveista ja juurista kuin luokka kasvintutkijoita. Se osaa prikulleen sanoa koska ja juuri mistä kutakin lajia toukkaa tai matoa on etsittävä, ja yhdestä haiskahduksesta se tietää, pyytääkö mailin päässä jälkiä seuraava metsästäjä pyssyillä, myrkyllä, koirilla, raudoilla, vaiko kaikilla näillä neuvoilla. Ja sillä on yksi yleinen ojennusnuora, joka on metsämiehelle ainaisten yllätysten syy: "Mitä päättänetkin tehdä, se tee nopeaan ja perusteellisesti." Kun siis ansamies ja könköselkä kohtaavat toisensa, niin karhu joko paikalla päättää juosta tiehensä niin kovaa kuin pääsee, taikka hyökätä miehen kimppuun ja tapella, kunnes voitto on ratkaistu.

"Pahain maitten" karhut eivät tehneet niin: niiden tapana oli pitää kiinni kunniastaan ja möristä kuin ukkosilma, ja näin metsämiehellä oli aikaa sinkauttaa murhaava vasamansa; ja vasama on koska tahansa ukkosta pahempi. Mies voi tottua karjauksiin, jotka maata järistäen ja sääriä vavistaen kiipeävät siihen pikkuiseen kammioon, jossa hänen rohkeutensa asuu; mutta karhu ei voi tottua 45-90 rihlan pehmeänokkaiseen luotiin, ja siinä syy, miksi "Pahain maitten" kaikki harmaat tapettiin sukupuuttoon.

Metsämiehet ovat siitä oppineet, että ei koskaan voi arvata, mitä könköselkä tekee; sen he vain tietävät, että minkä se tekee, sen se tekee äkkiä.

Nämä Bitter-rootin harmaat karhut kaiken kaikkiaan ovat sangen hyvin ratkaisseet elämän arvotuksen valkoisesta miehestä huolimatta, ja sen vuoksi ne omissa jylhissä vuoristoissaan yhä lisääntyvät.

Tietysti ei millekään alueelle mahdu kuin oma määränsä karhuja ja liiat tungetaan pois; ja niinpä erään nuoren heikonlaisen paljasnaamaisen könköselän kävi vaikeaksi pysyä sillä maalla, jota se harrasti, ja sen oli pakosta lähteminen maailmalle onneaan etsimään.

Se ei ollut mikään iso karhu, muutoin sitä ei olisikaan pois tungettu; mutta se oli ollut hyvässä opissa, niin että se pystyi sangen hyvin muualla toimeen tulemaan. Kuinka se vaelsi alas Salmon River vuorille, eikä niistä pitänyt; kuinka se kuljeskeli, kunnes joutui Snake lakeitten okalanka-aitain joukkoon, eikä tietysti voinut sinne jäädä; kuinka sula sattuma käänsi sen idän suunnalta, jossa puisto olisi ollut ja tyyssijan tarjonnut; kuinka se päätti kulkea Snake River vuoristoon ja siellä tapasi enemmän metsästäjiä kuin marjoja, kuinka se kulki niiden poikki Teton vuorille ja inholla näki allaan Jackson's Hole'n siirtokunnan, se ei kuulu Vahbin elämäkertaan. Mutta kun tämä paljasnaama könköselkä kulki Gros Ventre jonon poikki ja Wind Riverin veden jakajan yli Graybullin latvoille, niin se joutuu juttuumme, aivan samoin kuin se joutui Meteetseen harmaan karhun maille ja hänen elämäkertaansa.

Könköselkä ei ollut tavannut ainoatakaan ihmisen merkkiä siitä pitäen, kuin Jackson's Hole jäi selän taa, ja täällä se oli runsauden maassa. Se herkutteli kaikkia vuodenajan herkkuja ja ilomielin katseli helppoa pensaatonta maata, kunnes sattui vastaan Vahbin merkkipuu.

"Syrjäisiltä pääsy kielletty!" tämä sanoi niin selvään kuin taisi. Könköselkä nousi pystyyn sitä vastaan.

"Tuli ja leimaus! onpas jymy karhu!" Kuonon merkki oli päätä ja kaulaa korkeammalla Paljasnaaman korkeinta ulottumista. No niin, tavallinen yksinkertainen karhu tietysti olisi hiljaa hiipinyt pois tämän keksinnön jälkeen; mutta Paljasnaama tunsi, että vuoret olivat velvolliset häntä elättämään, eikä toimeentuloa parempaa kuin tämä, jos vain osasi väistää tuota isoa junkkaria. Se nuuski paikat, piti tarkoin silmällä, oliko oikea omistaja tulossa, ja söi yhä edelleenkin, missä vain jonkun herkun tapasi.

Askeleen tai parin päässä tästä pelottavasta puusta oli vanha petäjän kanto. Bitter-root vuorilla semmoisten kantojen alla usein on hiirenpesiä, ja Paljasnaama väänsi sen kyljelleen katsoakseen. Ei siellä ollut mitään. Juurakko vierähti merkkipuuta vastaan. Paljasnaama ei vielä ollut oikein selvillä, mitä tehdä; mutta sen kekseliääseen päähän juolahti uusi tuuma. Se käänsi päätään puoleen, käänsi toiseen. Se katsoa killisteli juurakkoa ja sitten merkkiä pienillä porsaan silmillään. Sitten se päättävästi nousi juurakolle seisomaan, selkä puuta vastaan, ja pisti sinne merkkinsä, ainakin pään verran Vahbin merkkiä korkeammalle. Se kyhni selkäänsä kauan ja kovasti ja kävi sitten ryvettämässä kurassa päätään ja olkiaan, palasi taas takaisin ja teki merkin niin isoksi ja väkeväksi, ja niin korkeaksi, ja painostaen sitä semmoisilla kaarnan raappeilla, ettei sitä ollut mahdollista lukea muuta kuin yhdellä tavalla — se oli kauhean suuren tunkeilijan tappeluvaatimus nykyiselle omistajalle, jonka kanssa hän oli valmis tappelemaan ratkaisuun saakka, jopa etsimällä etsi tilaisuutta tapellakseen tämän hyvän maan omistamisesta.

Lieneekö se ollut sattuma, vai lieneekö tarkotuksella tapahtunut, juurakko ainakin vierähti toiselle puolelle könköselän siltä pois hypätessä. Paljasnaama asteli kanjonia alaspäin vahtien mitä valppaimmin, oliko vihollista tulossa.

Ei kauaa viipynytkään, ennenkuin Vahb sattui tunkeilijan jäljille, ja paikalla sen koko puiston-ulkopuolisen luonnon raivo kiehahti.

Monet mailit se seurasi jälkiä useamman kuin yhden kerran. Mutta pieni karhu oli yhtä nopea jaloiltaan kuin älyltään sukkela, eikä näyttänytkään itseään. Se vietävä poikkesi vain joka merkkipaalulle, ja jos suinkin oli keinoa juonitella, niin että sai oman merkkinsä korkeammalle pistetyksi, niin se teki sen suurella uholla ja jätti suuret näkyisät tuntomerkit. Mutta ellei ollut tilaisuutta muuta kuin rehelliseen tiedonantoon, niin se ei ensinkään lähestynytkään semmoista puuta, vaan etsi läheltä toisen puun, jonka vieressä oli joko pölkky tai kivi, jolta kurkottaa.

Siten Vahb piankin huomasi tunkeilijan merkkien olevan hänen omiaan paljoa korkeammalla — se oli ilmeisesti hirveä karhu, jota ei edes hän voinut varmaan tietää voittavansa. Mutta Vahb ei ollut mikään pelkuri. Hän oli valmis tappelemaan, kunnes asia tuli ratkaistuksi, oli se mimmoinen tahansa; ja hän kulki maitaan puhki ja poikki tunkeilijaa etsien. Päivän toisensa jälkeen Vahb häntä haki ja varusteli itseään tappeluun. Joka päivä hän löysi tunkeilijan jället, ja yhä useammin ja useammin hän löysi nuo korkeat merkit paljoa yläpuolelta omia merkkejään. Usein tuuli kantoi hajua; mutta ei koskaan hän saanut sitä nähdäkseen, sillä ukon silmiä oli alkanut viime vuosina sangen pahasti hämärtää; vähänkin etäämmät esineet hämmentyivät pöperöksi. Tuo yhtämittainen uhka tietysti lopulta synnytti Vahbin mielessä levottomuutta, eipä hän enää ollut nuori, ja hänen hampaansa ja kyntensä olivat kuluneet ja tylsistyneet. Vanhoissa haavoissa tuntui kipuja vielä entistäkin enemmän, ja vaikka hän hetken totuudessa olisi voinut yltyä tappelemaan vaikka kuinka monta ja vaikka kuinka suuria harmaita karhuja vastaan, niin kuitenkin ainainen pelko, tieto siitä, että täytyi olla valmiina tappelemaan tuota nuorta hirviötä vastaan vaikka millä hetkellä, rasitti hänen mieltään ja alkoi jäytää hänen terveyttään.

IV.

Könköselän elämä oli yhtämittaista valppautta, ainaista valmiutta juoksemaan, koukkuja tekemään ja keinoja keksimään kohtauksen välttämiseksi, joka ei voinut sille tietää muuta kuin äkkikuolemaa. Monta kertaa se jostain lymypaikasta katseli isoa karhua ja vapisi sitä, ilmaisisiko hänet ehkä tuuli. Monta kertaa sen pelasti sula häpeämättömyys ja monta kertaa se oli jossain rotkon kolkassa melkein umpimutkaan joutumaisillaan. Kerran se pelastui vain siten, että kiipesi ylös pitkää kalliossa olevaa rakoa pitkin, johon ei Vahbin valtava vartalo olisi mahtunut. Mutta siitä huolimatta se mielettömässä itsepäisyydessään yhä vain jatkoi puitten merkitsemistä läänissä yhä laajemmalta ja laajemmalta.

Viimein se haistoi rikkisaunan ja kulki sinne. Se ei käsittänyt sitä vähääkään. Siihen se ei vaikuttanut niin mitään, mutta olihan ympärillä kaikkialla omistajan jälkiä. Pahanteon vimmassa könköselkä raapi lähteeseen kuraa ja sitten kyhnintäpuun nähdessään nousi kallionpykälälle ja sai siten merkkinsä kokonaista viisi jalkaa Vahbin merkin yläpuolelle. Sitten se hermostuneena hyppäsi alas ja juoksenteli ympäri liaten kylpyaltaan ja tarkkaan tähyten, kuullessaan ääntä alaalta metsästä. Paikalla se oli varuillaan. Ääni tuli lähemmäksi, sitten tuuli kantoi varman todistuksen, ja kauhistuneena könköselkä kääntyi ja pakeni metsään.

Se oli Vahb. Hänen terveytensä oli alkanut viime aikoina kangertaa; vanhat kivut olivat palanneet ja paitsi takareittä alkaneet kolottaa oikeata olkapäätäkin, jossa vielä istui kaksi pyssynluotia. Hän tunsi itsensä kovin sairaaksi ja kivuista rammaksi. Onnahdellen, nytkytellen, hän nousi tutulle penkerelle ja siellä haistoi vihollisen; sitten hän näki mudassa jället — hänen silmänsä sanoivat, että ne olivat pienen karhun jället, mutta hänen silmänsä olivat jo himmeät ja hänen nenänsä, pettämätön nenänsä sanoi, "nämä ovat sen kamalan ison tunkeilijan jället". Sitten hän huomasi puun, jossa oli hänen oma merkkinsä, ja siinä erehtymättä oli vieraan merkki hänen omaansa paljon korkeammalla. Hänen silmänsä ja nenänsä olivat tästä yksimieliset; vieläpä ne hänelle sanoivat, että vihollinen oli aivan lähellä, saattoi ilmestyä millä hetkellä tahansa.

Vahb tunsi itsensä sairaaksi ja kivuista heikoksi. Hän ei ollut vähääkään sillä päällä, että olisi halunnut vimmattua tappelua. Tappelu näin epäsuotuisissa oloissa olisi ollut hulluutta. Hoidon tällä kertaa laiminlyöden hän palasi takaisin ja rinteellä kääntyi pois siitä suunnasta, johon vieras oli kulkenut — ja se oli hamasta penikka-ajasta ensi kerta, kun hän väisti tappelua.

Tämä oli käännekohta Vahbin elämässä. Jos hän olisi vieraan perään lähtenyt, niin hän olisi tavannut surkean pienen raukan viidenkymmenen askeleen päässä pelon tuskissa tutisemassa, kaatuneen puun taa kyykistyneenä, seinällisessä lehdossa kuin luonnon satimessa, ja hän olisi sen varmasti musertanut. Jos hän edes olisi kylpynsä kylpenyt niin hänen voimansa ja rohkeutensa olisivat palanneet, ja vaikkeivät olisikaan, niin ainakin hän olisi ajoissa kohdannut vihollisensa ja hänen loppuelämänsä olisi ollut toisenlainen. Mutta hän oli kääntynyt takaisin. Tämä oli hänen elämänsä tienhaara, mutta mistä hän olisi sen tiennyt?

Ontuen hän meni matkoihinsa, Shoshonien alempien polvekkeitten liepeitä kierrellen, ja pian taas tapasi tuon kamalan hajun, jonka hän oli jo vuosikausia tuntenut, mutta jota hän ei ollut koskaan lähtenyt peräämään eikä päässyt käsittämään. Se oli nyt aivan hänen tiensä suunnassa, ja hän saapui sitä kohti kulkiessaan pieneen paljaaseen rotkoon, jonka pohja oli täynnään luurankoja ja tummia esineitä, ja Vahb ohi kulkiessaan tunsi monen eri eläimen hajun ja sen laadusta tiesi, että ne makasivat kuolleina tässä puuttomassa, ruohottomassa rotkossa. Sillä yläpäässä oli kalliossa halkeama, josta virtasi tappavaa kaasua; näkymättömänä mutta raskaana se täytti tämän pienen kurun kuin ylitse vuotavan myrkkymaljan, ja alapäästä sitä alati virtasi pois. Mutta Vahb vain tunsi, että siitä virtaava ilma hänen ohi kulkiessaan alkoi unettaa ja pyörryttää ja ikäänkuin luotaan torjua, hän sen vuoksi nopeaan lähti pois ja tunsi iloa uuden kerran hengittäessään havulle tuoksuvaa tuulta.

Kun Vahb oli ensimäisen kerran päättänyt väistää, niin oli se seuraavalla kerralla vielä paljon helpompaa; ja seurauksena oli kahdenkertainen onnettomuus. Sillä jätettyään rikkilähteen suuren muukalaisen haltuun Vahb tunsi, ettei häntä enää haluttanut sinne lähteä. Joskus vihollisen jäljille sattuessaan hän taas tunsi puuskauksen entistä rohkeuttaan. Hän päästi saman ukkosena jyrisevän mörähdyksen kuin ennen vanhaan ja lähti vaivalla löntystämään jälkiä pitkin lopettaakseen riidan siihen paikkaan. Mutta hän ei milloinkaan saanut kiinni tuota salaperäistä jättiläistä, ja luunkolotus, joka yhä paheni, kun hän oli saunastaan karkotettu, päivä päivältä vähensi sekä juoksemisen että tappelemisen kykyä.

Joskus Vahb vainusi vihollisensa lähestymisen sattuessaan olemaan tappelemiseen sopimattomassa paikassa, ja vaikk'ei hän juuri juossutkaan, niin noudatti hän sentään haluaan päästä jalkaa pettämättömälle maalle, jossa saattoi voimiaan käyttää. Mutta tämän paremman maan etsiminen ei koskaan johtanut häntä lähemmäksi vihollista, sillä tiettyhän se, että etu aina on odottavan puolella.

Toisina päivinä Vahb tunsi itsensä niin sairaaksi, että olisi ollut mieletöntä panna tappelun kautta kaikki alttiiksi, ja milloin hän taas jaksoi hyvin tai ainakin vähän paremmin, silloin ei vierasta näkynyt, ei kuulunut.

Vahb pian huomasi, että vieraan jäljet useimmiten olivat Kauppapuodin puoleisella, Pineyn länsirinteellä, kaikkein parhailla ruokamailla. Näitä hän karttoi, milloin ei mielestään ollut tappelukunnossa, niinkuin luonnollista olikin, ja kun hänellä nykyään aina oli milloin enemmän, milloin vähemmän kipuja, niin merkitsi se, että paras osa lääniä sai jäädä vieraalle.

Kului viikkoja. Vahb oli aikonut palata saunaansa, mutta siitä ei koskaan tullut mitään. Hänen vaivansa kävivät yhä pahemmiksi; paitsi takakoipea oli nyt oikea olkapääkin rampautunut.

Tappelun odotuksen pitkä jännitys synnytti varovaisuutta, joka oli muuttumassa peloksi, ja tämä yhdessä voimain riutumisen kanssa alkoi murtaa hänen rohkeuttaan, niinkuin sen aina täytyykin tehdä, jos rohkeus perustuu lihasvoimiin. Hänen jokapäiväisenä huolenaan ei nyt ollut tunkeilijan tapaaminen tappelua varten, vaan väistäminen, kunnes vähän paranisi.

Siitä ensimäisestä pienestä paosta tuli tällä tavalla ainainen pako. Vahbin täytyi kulkea Pineyn laaksoa yhä alemmaksi ja alemmaksi kohtausta välttääkseen. Päivä päivältä väheni ruoka ja viikkojen vieriessä hän yhä vähemmän kykeni vastustajaa musertamaan.

Lopulta hän eli ja lymyili Ala-Pineyn rannoilla — niillä samoilla paikoilla, mihin kerran emo oli hänet vienyt pikkuveikkojen keralla. Se elämä, jota hän nyt vietti, oli hyvin saman kaltaista kuin sen kammon päivän jälkeen vietetty. Ehkäpä oli syykin sama. Jos hänellä olisi ollut oma perhe, niin olisi kaikki voinut olla toisin. Nilkuttaessaan eräänä aamuna tietään ja etsiessään karuista haapalehdoista vähän juuria taikka madon syömiä pyynmarjoja, jotka eivät kelvanneet edes oraville eivätkä metsän kanalinnuille, hän kuuli lännen rinteellä kiven vierivän metsiin ja vähän myöhemmin tuuli kantoi sitä pelättyä hajua. Hän kahlasi jääkylmän Pineyn poikki — ennen aikaan hän olisi hypännyt — ja vilusta vedestä nousi kautta jokaisen karvaisen jäsenen vihlovia tuskia, jotka näyttivät tunkeutuvan aivan elämän juuriin saakka. Hän lähti taas pakoon — minne, kunne? Ei näyttänyt enää olevan kuin yksi tie — uudelle karjakartanolle vievä.

Mutta sieltä kuului hälinää jo paljon ennen, kuin häntä vielä voitiin huomatakaan. Hänen nenänsä, luotettavin ystävänsä, sanoi, "pyörrä takaisin, pyörrä ja pyri vuorille", ja hän kääntyi takaisin, vaikkapa sillä uhalla, että siellä kohtaisi pelätyn vihollisen. Vaivalloisesti hän onnuskeli pitkin Pineyn pohjoisrantaa, pysytellen notkoissa ja puitten suojassa. Hän koetti kiivetä kallionrinnettä, jota hän ennen oli täyttä laukkaa juossut. Puolivälissä jalka petti ja hän vieri alas juurelle saakka. Pitkä kierros oli nyt ainoa tie, sillä pois piti päästä — pois, pois. Mutta minne? Ei näyttänyt olevan muuta neuvoa kuin jättää pelätylle vieraalle kaikki maat.

Ja tuntien, sen verran kuin karhu voi tuntea, että hän vihdoinkin oli kukistettu, voitettu, valtaistuimelta syösty, että hänet oli omista maistaan karkottanut toinen niin voimakas karhu, ettei sen kanssa ollut tappeluun rupeamista, hän kääntyi läntistä haaraa nousemaan, ja arpa oli heitetty. Väki ja nopeus olivat hylänneet hänen muinoin voimalliset jäsenensä; kolme vertaa enemmän aikaa kuin ennen kysyi nyt jokaiselle tutulle harjanteelle kiipeäminen, ja kulkiessaan hän vähän väliä katsoi jälkeensä, ajettiinko takaa. Korkealla pienen latvahaaran lähteitten takana kokosivat Shoshonet kalpeina ja luotaan torjuvina; siellä ei ollut vihollisia ja puisto kaikkineen oli niiden takana — pois, pois piti päästä. Mutta hänen kiivetessään tutisevin raajoin ja lyhyin epävarmoin askelin länsituuli toi löyhkän kuoleman rotkosta, tuosta kamalasta pienestä kurusta, jossa kaikki oli kuollutta, ilma itsekin kuolettavaa. Se oli aina tavannut inhottaa häntä ja karkottaa luotaan, mutta nyt Vahb tunsi, että se oli sanoma hänelle; se veti häntä puoleensa. Se oli hänen pakoreitillään ja verkalleen hän laahusteli sitä paikkaa kohti. Hän tuli lähemmäksi ja lähemmäksi, kunnes seisoi kalliokynnyksellä. Korppikotka, joka oli laskeutunut alas syömään erästä uhreista, oli paraillaan horroksiin vaipumassa koskemattomalle raadolle. Vahb kohotti tuuleen ison harmaakarvaisen kuononsa ja pitkän valkoisen partansa. Se haju, jota hän oli ennen vihannut, oli nyt puoleensa vetävä. Ilma tuntui omituisen purevalta. Hänen ruumiinsa kaipasi sitä nyt. Sillä se näytti vaimentavan hänen tuskiaan ja se lupasi unta, samoin kuin oli tehnyt sinä päivänä, jona hän ensi kerran näki tämän paikan.

Syvällä hänen allaan oikealla ja vasemmalla ja kaikkialla, niin pitkältä kuin silmä kantoi, oli se suuri valtakunta, joka kerran oli ollut hänen; jossa hän oli niin monta vuotta elänyt voimansa mahtiaikana; jossa ei kukaan ollut uskaltanut tulla häntä silmästä silmään katsomaan. Ei koko maan piirissä voinut olla kauniimpaa näköalaa. Mutta Vahb ei ajatellut sen kauneutta; hän vain tiesi, että siinä maassa oli hyvä elää; että se oli ollut hänen, mutta että se nyt oli mennyttä, sillä mennyt oli hänen voimansa ja hän itse pakolaisena etsimässä paikkaa, kussa saisi levätä ja olla rauhassa.

Poikki Shoshonien kulki tosin puiston tie, mutta sinne oli pitkä, ylen pitkä matka, ja epätietoinen oli pitkän epätietoisen matkan pää. Ja miksi niin kauas? Täällä tässä pienessä rotkossa oli kaikki, mitä hän etsi; täällä oli rauhaa ja tuskatonta unta. Hän tiesi sen; sillä hänen nenänsä, hänen aina erehtymätön nenänsä sanoi, "tänne! tänne nyt!"

Hän seisahtui hetkeksi portille ja hänen seistessään tuulen tuomat höyryt alkoivat salaisen työnsä. Viisi oli hänen elämänsä uskollista vartijaa, ja paras ja luotettavin niistä kimmautti selkosten selälleen sen portin, jota se oli niin kauan vartioinut. Hetkisen Vahb vielä seisoi ja epäili. Hänen elinaikainen oppaansa oli nyt vaiennut, vahtipaikkansa jättänyt. Toisen vaiston hän tunsi itseään opastavan. Erän enkeli se seisoi siellä, pienessä laaksossa, ja nyökkäsi. Vahb ei ymmärtänyt. Hänellä ei ollut silmää näkemään kyyneltä, joka oli enkelin silmässä, eikä säälin hymyä, joka varmaan oli hänen huulillaan. Hän ei edes nähnyt enkeliä. Mutta hän tunsi hänen nyökkäävän ja nyökkäävän.

Vanha rohkeus kuohahti harmaan karhun karkeassa rinnassa. Hän kääntyi tieltä siihen pieneen rotkoon. Kalman höyryt tunkeutuivat hänen mahtavaan rintaansa, täyttivät sen ja kiehahtivat hänen valtaisissa sankarijäsenissään, kun hän rauhallisesti kävi levolle kiviselle ruohottomalle permannolle ja hiljalleen nukkui, niinkuin sinä ammoisena päivänä emonsa syleilyyn Graybullin rannalle.