HANS LANGE (continued 2)

Herttuatar (seisoo syvissä mietteissä). Minä olen monesti koettanut kutsua häntä luokseni. Mutta yhäti on hän minusta poistunut.

Lange. Kun hän on tiennyt, että Massov-ilkiö aina olisi oven takana piileksinyt, kun poika olisi tahtonut au'aista sydämensä äidilleen.

Herttuatar. Minä kiellän puhumasta moista uskollisimmasta palveliastani, jota ilman vieläkin istuisin Gollnov'in tyrmässä.

Lange. Tai jota ilman monta aikaa sitten olisitte elänyt sovinnossa jalon aviopuolisonne kanssa. (Äänettömyys. Toitotuksia lähempää).

Herttuatar. Kuolleet ovat rauhassa. Oi, taivas eläviäkin rauhaan saattakoon! (Kasvavalla innolla). Melske lähenee kaupunkia, kapinoitsiat ovat siis voitolla, — Lange, vielä kerta, hänen ja minun tähteni: Riennä ulos, puhu, neuvo häntä, ilmoita hälle minun tahtoni. — Sinä olet puhellut mulle paljon, joka sietää ajattelemista, minä huomaan rehellisen tarkoituksesi, vaan täytä toimesi, — ruhtinattaren, äidin, syvästi nöyryytetyn vaimon kiitos sinut palkitsee!

Lange. Ei, rouva herttuatar, siit'ei synny mitään. Mielelläni täyttäisin tahtonne, mutta minä en pysty kieltämään nuorta herttuaani, kun hän tekee velvollisuutensa, ottaessaan valtaansa maansa, joka oli vähällä luiskahtaa hänen kouristaan. Mutta tiedättekö mitä? Te olette hänen äitinsä, menkää Te taistelo-paikalle ja ottakaa sanansaattaja mukaanne, joka ilmoittaa Teidän tahtovan puhua sanasen poikanne kanssa, ja min'en tuntisi Bugslaff'ia, jos hän ei — — —

Herttuatar (huomattavan viivyttelemisen jälkeen, elävästi). Sinä tulet kanssani, Lange!

Lange. Min'en sekaannu valtio-toimiin. Ee-e'; kyllä Te sen yksinkin toimitatte.

Herttuatar, Nyt menisi äiti poikansa luoksi, ei ruhtinatar luo kapinoitsian. Vieläkö sittekin kiellät?

Lange. No, Herran nimeen sitte! (Heidän aikoessaan ovelle, kuuluu alhaalta linnan-pihasta heleä torven-soitto). Mintähden ne yhä vielä puhaltanevat tuolla alhaalla?

Neljäs kohtaus.

Entiset. Henning (tulee, suuri Koin-tähti kädessä). [Koin-tähdellä tässä tarkoitetaan piikki-nuijaa, jota yövartiat muinoin aseena käyttivät. Suomentajan muistutus.]

Henning. Isäntä, oletteko kuullut?

Lange. Mitä nyt, Henning?

Henning. Saanko palkinnon, jos tuon hyviä sanomia?

Lange. Valhe-säkki!

Herttuatar. Mitä on tapahtunut? Tulitko tappelu-tantereelta?

Henning. En, rouva herttuatar, niin kauvas min'en vielä ennättänyt. Sillä kun Veit Klinker'in kanssa menin rappusia alas, pisti päähäni, että junkkerimme lopulla voisi käyttää ehkä minuakin tappotanterella, ja sitte sanoin minä Veit'ille: Veit, sanoin minä, onko sulla täällä jossain kelpaamattomia keihäitä tai sota-nuijia tai muita semmoisia? Suuret läjät, hän sanoi, ja vei minut vanhaan ase-kamariin, ja minä tartuin heti suurimpaan, kahdenkäden käytettävään miekkaan, vaan Veit sanoi, ett'ei se ollut talonpoikia varten, ja antoi sitte tämän "koin-tähden" kouraani, ja minä ai'oin heti hyökätä linnan-portista ulos, mutta siinä oli jumalattoman suuri joukko porvareita, ja ne sanoivat Massov'in aika hassusti otellen junkkerimme kanssa ja Bugslaff'in jo olleen kärventävässä kuumassa, mutta yht'äkkiä oli Krokov'in ja Devitz'in herrat rientäneet kaupungin valleilta hovimarsalkin niskaan ja löylyttäneet häntä niin, että hän lie kiittänyt onneaan, päästyään käpälämäkeen, sillä kaupunkilaiset jättivät hänet aivan yksikseen keskelle kuuminta liekkiä. No, hän kai hankkii uuden joukon, sillä, sanoivat ne, ylimys-väki ei suinkaan salli Massov'in niin äkkiä poistuvan. Mutta heti kun rügenvaldelaiset huomasivat junkkerimme olevan voitolla — (toitotuksia) siinä kuulitte jälleen; ne ovat au'aisseet portit selki-seljälleen ja vaatineet häntä heidän hallitsianaan ratsastamaan linnaan, ja jos hän liian kauvan on antanut itseänsä vaatia, niin — — —

(Linnan-pihalla huudetaan): Hallitsiamme eläköön! Eläköön herttua Bugslaff!

Lange (kiiruhtaa ikkunaan). Bugslaff! Peijakkaan poika! No, Luojalle kiitos, ettäs siellä olet. Tuolla huudetaan "eläköön", ja oikeastaan pitäisi minunkin huutaa sekaan, mutta tuntuu aivan kuin kurkussani olisi jonkinlainen tönkkä — min'en voi muuta, kuin käydä junkkeriani vastaanottamaan. Rouva herttuatar, Te tulette tietysti mukaan?

Herttuatar (viivytellen). Kuinka saatan minä häntä nyt lähestyä?

(Bugslaff'in ääni käytävästä.) Missä hän on? Minne olette Lange-isän raastaneet?

Lange. Sieltäpä hän jo tuleekin, ja varmaankin varmoissa tamineissa. Puhutelkaa häntä suoraan oikein niinkuin äiti poikaansa — — —

Viides kohtaus.

Entiset. Busglaff (sota-asussa).

Bugslaff (näyttäikse ovessa). Miss'on vanha — haa, mitä näen! (Peräytyy, jääpi ulkopuolelle kynnystä).

Lange. Päivää, Bugslaff; herttaista, että tulit, sinulla onkin sentään nuoremmat jalat. Me molemmat olimme juuri tulossa sinun luoksesi, mutta — kävi vitkaan; näet, pelko — ja riemu — on pikkusen vaikuttanut polviimme — eikö totta, rouva herttuatar? — No, ja anna nyt kättä äidillesi, Junkkeri, ja sillä hyvä, ja antakaa toisillenne anteeksi ja unohtakaa, niinkuin kristityt ihmiset — — —

Bugslaff (astuu esiin, viittaa Henning'in poistumaan). Hiljaa, Lange-isä! Älä väsytä puhevoimiasi. Minä tiedän velvollisuuteni.

Lange. Sitä parempi, Bugslaff. Sitte sinä äidillesi — — —

Bugslaff. Onko mulla äiti? Onko mulla ollut äiti?

Herttuatar. Poikani — — —

Bugslaff. Salpaako äiti pojaltansa kaupungin portin, jotta pojan täytyy aseitten avulla auki murtaa ja vihollis-joukon lävitse raivata itselleen tie äitinsä huoneesen?

Lange. Mutta, junkkeri, ajattelehan toki — — —

Bugslaff. Minä ajattelen, että isäni silmät ovat sammuneet ja ett'ei niitä sulkenut hänen vaimonsa eikä poikansa käsi. Helposti annan anteeksi ja unohdan sen, mitä minua vastaan on rikottu. Mutta sitä, mitä isääni kohtaan on väärin tehty — sitä en unhoita milloinkaan!

Herttuatar. Poikani, minä tiedän katkerasti loukanneeni sinua. Mutta erhetykseni eivät ole kotoisin kylmästä sydämestä, ja Jumala, joka salaiset kyyneleeni tietää — — —

Bugslaff. Kylliksi, äiti-rouvani. Minä en syytä teitä. Mutta meidän välillämme on kuollut ja elävä, ja nyt etsein minä teitä sentähden, että muuttaisitte pois ja valitsisitte itsellenne lesken-paikan Pommerin rajojen ulkopuolella, missä vain herra von Massov ja te parhain viihdytte. Palvelianne seuratkoot teitä, eikä Eerikki-kuninkaan aarteistakaan pidä pienintäkään jälkeenne jäämän. Ja niin suojelkoon teitä Jumala ja johtakoon, ett'emme ikinä enää toisiamme näe.

Herttuatar (vaipuen penkille). Minä olen siis kirottu! Oma poikani on mua kironnut!

Lange. No, mutta kuuleppas nyt, Bugslaff, tämähän on toki minun mielestäni liian hullua. Mene nyt äitisi luo, anna hänelle kättä ja sano, että mielesi on paha, kun tulit lausuneeksi niin paljon tuhmuuksia.

Bugslaff. Vanhus, minä tiedän mitä puhun, ja herttuan-valani kautta — — —

Lange. Ohoo, junkkeri, sieltäkö nyt tuuli käy? Joko herttua on näin äkkiä kallonne mullistanut, jotta luulette jok'ainoan lausumanne sanan olevan puhtahinta kultaa ja vanhan talonpojan täytyvän pitää suunsa lukossa? No, kyllä kai minä tahtonne täytän. Mutt' ei kenkään voi kieltää mua ajattelemasta, että äidin on varsin hyödytöntä pyytää anteeksi pojaltaan, joka ei tahdo sitä kuullakkaan.

Bugslaff (kiivaasti). Lange-isä!

Lange. Ei mitään isättelemistä. Minun pitäisi hävetä silmät päästäni, jos olisin kasvattanut oman pojan, joka käyttäisi itseään tuolla tavoin. Bugslaff, tai herra herttua, piti sanomani, minä kysyn sulta nyt kunniasi ja autuutesi kautta: Onko tuo sulta todentekoa, — etkö tarjoa äidillesi kättäsi?

Bugslaff (kovassa taislelossa). En — saata, — en — voi!

Kuudes kohtaus.

Entiset. Putkammer, Devitz, Krokov ja muita aatelismiehiä.

Putkammer. Varustakaa itsenne, herttua, ja astukaa ratsaille. Koko kaupunki odottaa, tahtoen nähdä nuoren hallilsiansa.

Krokov (tulee). Minä sanon teille, junkkeri, silmänne suurenee. Kuni taikalyömästä kaikki rakennukset täynnä kiehkuroita ja lippuja ja koko raatikunta juhla-puvussa — — —

Bugslaff. Heti pidän katselmuksen, arvoisat herrani, (läheten Langea) ja sinä, Lange-isä, ratsastat lähinnä minua, jotta koko maailma näkisi — — —

Lange. Minäkö?

Bugslaff. Ethän hämmennä tätä riemullista nautintoani?

Lange. Ratsastaisin vieressänne? Minäkö? Jotta rügenvaldelaiset saisivat osoittaa minua sormellaan; Tuo on se, jolta nuori herttua on oppinut säädyllistä käytöstä äitiänsä kohtaan? Semmoista oppia saa Hans Langen luona Lanzkessa? — Minä vaipuisin maahan, jos sellaisen häpeän harmaille hiuksilleni saattaisin. Ja vaikk'ei sitä kukaan sanoiskaan, — täältä, sisästä kuuluisi ääni, kuuluisi kovemmin kaikkia torvia ja eläköönhuutoja! Nyt ratsastat kelvottoman pojan rinnalla, ja siis olet itsekkin kelvoton mies! (Aatelismiehet nurisevat).

Krokov. Minä luovun teistä, junkkeri, jos sallitte tuon hullun kauvemmin raivota!

Bugslaff (äkkiä hilliten kiihkonsa). Kylliksi! Minä näytän, että olen hänen koulussaan jotain oppinut ja että taidan hänettäkin paremmin hillitä itseäni, ja jos hän on unohtanut velvollisuutensa hallitsiaansa kohtaan, muistan toki minä, mistä minun tulee häntä kiittää. Seuratkaat herrat! (Reippaasti pois toisten kanssa).

Seitsemäs kohtaus.

Lange. Herttuatar.

Lange (katsellen Bugslaff'in jälkeen, äkkiä jälleen tyynesti). Mitähän taas tuo? Hiisi vieköön, Hannuseni — —! (kynsien korvallistaan) tämäpä kirottu historia! Jos äiti tietäisi, mitä kummia minulle on tapahtunutkaan! Niin niin, yhdessä kohden ovat prinssitkin ihmisiä: Ne eivät mielellään kärsi itsestään törkeyksiä lausuttavan, ja varsinkin kun vasta ovat hallitukseen päässeet. Mitenhän tämä saadaan järjestykseen jälleen?

(Seisoo mietteissään, kääntyy sitte herttuattareen).

Rouva herttuatar, kuulitteko, kuinka armollisin herttuamme ja maamme-isä antoi mulle valistusta, jotta silmiäni häikäsi? Tuhannen vietävä! Hän on kasvanut korkeammaks' meitä. No, olkaa vain huoletta. Tiedättekö mitä? Nyt juolahti mieleeni ajatus: Tulevana yönä, kun kaikki ovat vaipuneet uneen, varastamme me molemmat itsemme hiljakkaiseen täältä pois ja minä saatan teidät Lanzkeen. Siellä on äitimuori, hän kyllä neuvon keksii, ja minäkin, vaikka tässä talossa olen tyhmän pääni menettänyt; mutta kun jälleen pääsen raittiisen ilmaan, saan kaikki ajatus-säilöni entisille teloilleen jälleen; ja min'en tuntisi Bugslaff'ia — — (on aivan lähellä herttuatarta). Laupeuden henget! Tainnoksissa — hän ei ollenkaan kuulekkaan puhettani. (Liikuttaa häntä). Rouva herttuatar! Armollisin rouva herttuatar! — No, tätähän vielä tarvittiin! Rouva herttuatar!

(Hänen puuhaillessaan herttuattaren kanssa laskeutuu esirippu).

Viides näytös.

Lanzke. Toisen näytöksen talonpoikais-tupa.

Ensimmäinen kohtaus.

(Etu-alalla, oikealta, noja-luolissa) Herttuatar. Vanha Gertrud (seisoo hänen edessään, sauvan nojassa, toisessa kädessään pitäen pientä vatia).

Gertrud. Sinun pitää toki syödä jotain, rouva herttuatar. Ihminen luulee tosin monta kertaa olevansa kylläinen pelkästä surusta ja tuskasta, vaan "suru ilon edel' käy", ja kun mun Herrassa nukkunut Kasperini kuoli, ei mullekkaan ensin tahtonut mikään maistua; mutta minä mietiskelin itsekseni: Ellet itsesi tähden syökkään, syö toki lastesi tähden, ja sitte rupesikin ruoka vähitellen käymään kaupaksi.

Herttuatar. Poikani tähden! Hänelle kai olisi mieluisinta, ett'ei maallista ravintoa koskaan enää huulilleni tulisi.

Gertrud. Niin, nuo lapset! nuo lapset! Me lesket tosin saamme niiden tähden kärsiä monta suloista huolta, mutta ellei niitä olisi, mekin olisimme valmiit hautaan astumaan. Ja kyllä sinäkin vielä saat junkkeristas iloa nauttia, sillä Bugslaff — pikkuisen rajupäinen hän tosin on, mutta se ei pahinta, ja kun minä vielä muistelen Hannuani, kun hän täytti noin kaksikymmentä — ai, mutta minun pitikin ensin panna ruoka lämpimään. Tulee muuten vahinko kalliista Jumalan viljasta. (Menee takan ääreen).

Herttuatar (nousee). Ei vieläkään sanomia! Min'en saa rauhaa. Miksi olenkaan niin lujasti päättänyt pysyä tässä huoneessa? (Kääntyy oveen päin).

Gertrud. Istu sinä vain, rouva herttuatar. Nyt ei tosin ole kristin-sielua koko viikkokautena ollut kotona, siitä saakka kun kaikki renkimme kiirehtivät auttamaan junkkeria tuota Massov'in herraa vastaan. Mutta ikkunasta saattaisi naapurin väki nähdä sinut, ja poikani on aivan oikeassa, parasta on, ett'ei kukaan tiedä sinun täällä olevan, ja ellei Henoch'ilta olisi tarvittu hevosia lainata, ei hänkään olis sitä tietää saanut. No, hän on rehellinen. Siis saat olla ihan rauhassa, ja ellet tahdo istua alallasi, niin saatathan kehrätä; kehrääminen pitää kädet ja jalat liikkeessä.

Herttuatar. Hyvä vaimo, mitä multa vaaditkaan? Poikani taistelee maasta ja hengestään aivan vähän matkan päässä tästä, ja minäkö voisin olla rauhassa, huoletta aivan? Jospa vain saattaisin nousta kummulle taistelua katselemaan! Voi, sydäntäni! Voittakoon kumpi tahansa — minä olen asiani kadottanut.

(Ovea kolkutetaan. Langen ääni.) Aukase, äitiseni! Minä täällä olen.

Gertrud (teputellen ovelle). Heti paikalla, Hannuseni, heti.

Herttuatar. Oi, Armon Äiti! — Mitä tietoja tuonee hän?!

Toinen kohtaus.

Entiset. (Gertrud lykkäsi teljen ovella). Lange, ja Henoch (molemmat peukalot tupossa).

Lange. Hyviä sanomia, rouva herttuatar! Taistelo on päättynyt, junkkerimme on terve ja eheä ja palajaa suurella voitolla ja kaikki palkka-soturit, jotka Massov'illa oli, ovat kuolleet kuni kärpäset. Niin, äitiseni, ja Lanzken pojat puivat kuin luuvassa vain, mutta nuori herramme toimitti toki parhaan työn, niinkuin Henoch'ikin todistaa taitaa.

Herttuatar. Onko totta, Henoch? Olitko sinä hovimarsalkin lähellä? Kuinka hänen kävi? Elääkö hän?

Henoch. Jumala maan-pinnan pirstokoon, jotta se jumalaton miehineen päivineen syvyyteen vajoaisi. Kuinka ne minua rääkkäsivät, raatelivat! Viisi hevosta, erinomaisen hyvää rotua ja vanhin kuuden vuoden vanha, ne ryöstivät minulta, ja kun kysyin, keltä makson saisin, ne vain nauroivat, sanoen: Kirottu juutalainen, sanoivat ne, sinä olet vihollisiamme, saat kiittää Abraham'in Jumalaa, ett'emme revi pukinpartaasi leuvastasi ja puno siitä nuoraa ja hirtä sua sillä korkeimpaan puuhun. Ja eräs, Achim-niminen, sanoi: Henkeni kantta, sanoi hän, tuo juutalaislurjus tietää, missä herttuatar piilee. Sillä hän kuljeksii ympäri maata, nuuskien joka sopen, ja nyt puhu suusi puhtaaksi, sanoi hän, sillä tällä kertaa et pääsekkään yhtä helpolla, kuin Lanzkessa, sillä herra von Massov antaa viipsiä sielun ruumiistasi ja täyttää makosi makkara-lihalla, ellet heti paikalla ilmaise kaikkea, mitä tiedät.

Lange. Mitä hittoja, ethän siitä ole mulle sanaakaan — — —

Henoch. Vastahan minä juuri äsken teidät tapasinkin.

Herttuatar. Ja sinä ilmaisit minun olopaikkani?

Henoch (lankee hänen jalkojensa juureen). Jumala suokoon Teidän elää vielä sata vuotta, mutta voipiko ihminen pysyä ihmisenä, kun sen sormia kruuvataan ja pinnistetään, jotta veri niistä virtana vuotaa? Kuinka on kirjoitettu Viisauden kirjaan? Minä olen sinun palveliasi ja palveliattaresi poika, heikko ihminen, heikkohenkinen ja liian kurja ymmärtämään oikeutta, lakia ja — — —

Lange (kiivaasti). Ja olet ilmaissut? Rouva herttuattaren olevan Lanzkessa?

Henoch. Arvoisa ystäväni, ellen olisi ilmaissut, en enää eläisi — niin totta Jumala elää. Ja rouva herttuatar varmaankin suo sen mulle anteeksi, sillä ihmisellä on ainoastaan kaksi peukaloa ja yksi kieli, ja härkäkin, vaikka on ymmärtämätön elukka, olisi ilmaissut mitä tahansa, jos sitä olisi menetelty niinkuin minua, kurjaa juutalais-parkaa.

Lange. Hyi, Henoch!

Henoch. Hyi? Ja miksi hyi, kun ei siitä mitään vahinkoakaan ole? Onhan herra von Massov saanut selkäänsä kuin aika mies, ja olenhan minä omin silmin nähnyt hänen viidentoista, kahdenkymmenen sotilaan kanssa pakenevan merta kohden, ja kun hän vain ensin uipi vedessä — — —

(Dörten ääni:). Isä, isä!

Lange (menee ovelle, jonka avaa). Se on Dörte. — Minä tulen!

Kolmas kohtaus.

Entiset. Dörte (kiireesti sisään).

Dörte. Junkkeri tulee. Hän on jo tuolla suden-kuopan vieressä.

Lange. Mitä? Rugslaff?

Dörte. Ja Henning hänen kanssaan, he nousivat alas ja laskivat hevoset niittyyn syömään; minä juoksin minkä ennätin — — —

Herttuatar. Poikani!

Lange. Rauhoittukaa, lapset. Rouva herttuatar, tehkää minulle mieliksi ja (osoittaen vasemmalle) menkää aluksi tuonne sisään, älkääkä liikkuko siellä paikaltanne, ennenkuin minä annan merkin. Näkivätkö he sinut, Dörte?

Dörte. Ei. Mutta Henning, hänpä vasta joltain näyttää!

(Herttuatar mummon kanssa pois).

Lange. No, tulkoot nyt vain. Tiesinhän Bugslaff'in — mutta Henoch, jos nyt vain jollain tavoin huomautat — (viittaa vasemmanpuoliseen oveen) — niin leikkaan sulta korvat poikki ja saat itse ne syödä herne-rokassa!

Henoch. Taivas suojelkoon ja varjelkoon — — —

Neljäs kohtaus.

Lange. Henoch. Dörte (menee askaroimaan takan ääreen. Kolkutetaan. Langen lausuttua "sisään!", tulee) Bugslaff ja Henning (molemmat sota-asussa, Henning'illä suuri, kahdenkäden käytettävä miekka olkapäillä).

Bugslaff. Hyvää päivää, Lange-isä. Kuinka jaksat, Dörte? Kas, Henoch-ystävämmekin (estää Henochia, kun tämä aikoo suudella hänen sota-takkinsa palletta). Niin, Lange-isä, nyt olen jälleen armahassa Lanzkessani, parahimpien ystävieni luona.

Lange (suurella nöyryydellä). Liian suuri kunnia, armollisin herra herttua, liian suuri!

Bugslaff. Loruja, Lange-isä! Min'en saattanut olla ratsastamatta täyttä laukkaa taistelo-tanterelta tänne, sillä minä tiesin teitä huvittavan nähdä mua voittajana jälleen. Ja samassa sanon jäähyväisenikin vähäksi aikaa, sillä minä kiiruhdan kostamaan rakkaan isäni kuoleman Pommerin vihollisille. Myöskin olisi mulla yksi pyyntö.

Lange. Armollisin herra herttua ei pyydä, vaan käskee, ja mitä halpa talonpoika vain saattaa ja voipi — — —

Bugslaff. Vai niin, siis kaikkein ensiksi käsken sinun jättämään pois nuo koru-puheet ja kaunistukset, vanha ystäväni, ja puhelemaan kanssani, kuin ennenkin. Mutta pyyntöni koskee oikeastaan Dörteä. Suotko Henning'in vielä vähäks' aikaa minulle? Hän luulee, näet, Lange-isä, työn, jonka hän minun luonani tappo-tanterella oppii, olevan kaikkein enimmän mielensämukaista, ja te voitte olla ilman hänettä helpommin, kuin minä. Jos sentähden häänne vielä voisi pikkusen aikaa odottaa — — —

Dörte. Minulla ei ainakaan ole kiirettä, eikä olisi ollenkaan vahingoksi, että hän tulisi sodasta vähän ihmismäisempänä, kuin sinne lähtee. Eikä isäkään vielä ole suostumustaan antanut.

Lange. No, mitä tuo hupakko nyt jälleen lörpöttelee? Etkö tiedä, että puhuttelet maamme hallitsiaa, ja kun hän jotain tahtoo, on halvan talonpojan pitäminen suunsa kiini?

Bugslaff (katsoo häneen pitkään). Lange-isä! — — (Viittaa toisia menemään ulos, kun ovat kahdenkesken, lähestyy Langea). Olimpa vähällä unohtaa, Lange-isä: Me emme viime aikoina ole olleet oikein hyvät toisillemme. Mutta me olimme kiihoissamme kumpainenkin; unohda se ja anna kaikki välillämme olla entisellään.

Lange. Entisellään? Ee-e', herra herttua, eihän se nyt enää tahdo oikein lyödä lukkoon, sillä kaikella on aikansa. Mutta minulle on mieluista, että tänään saan alamaisimmasti pyytää anteeksi tuhmuuksiani. Talonpoika pysyy talonpoikana, armollinen herra, ja orjantappura-pensaista ette korjaa viini-rypäleitä; ja kun en minä saa sitä päästäni, että Teidän ja rouva herttuattaren välillä — — —

Bugslaff. Äitini! Joko tiedät hänen kadonneen?

Lange. Mitä sanotte?! Kadonneen?

Bugslaff. Minä luulin hänen vihdoin sinulle ilmoittaneen salaisuutensa. Sillä ei kukaan kaupungissa ole nähnyt häntä. On aivan, kuin olisi hän loihdittu näkymättömiin.

Lange. No, eihän nyt kummempaa! Minä olen tähän saakka luullut kaikkien loihtimisien olevan pelkkää hullutusta, mutta nythän niitä saattaa ihan käsin tunnustella!

Bugslaff. Ei siis täälläkään mitään tietoja? Kun ajattelen, Lange-isä, että hän mahdollisesti on jollain tavoin itsensä — — —!

Lange. Taivas varjelkoon, armollinen herra. Mutta toden totta — jos hän tosiaankin on kadonnut — — —

Bugslaff. Luuletko sinä hänen, toivotonna minun kovista, kiivaista sanoistani, — — —

Lange. Minäkö, armollinen herra? Min'en luule mitään.

Viides kohtaus.

Lange. Bugslaff. Gertrud (vasemmanpuolisesta kamarista).

Lange. Mutta tuoltapa tulee äiti. Katsoppas, äitiseni, kuinka suuren kunnian armollinen herra meille osoittaa.

Bugslaff. Minä tahdoin vielä kerran nähdä teidät, mummo, ennenkuin jälleen sotaan lähden, ja kiittää teitä — — —

(Gertrud, huomaamatta Bugslaff'ia, menee nojatuolin luo ja alkaa kehrätä).

Lange. Ettekö kuule, äiti? Armollisin herramme — — —

Gertrud (vilkaisten Bugslaff'iin). Vai niin?

Bugslaff. Mummo, teidän siunauksenne on kantanut hyviä hedelmiä, se on johtanut minua voittoon.

Gertrud. Poikani, mitä junkkeri sanoo?

Lange. Hän sanoo teidän siunauksenne auttaneen häntä.

Gertrud, Minun siunaukseni? Eipä, junkkeri; sillä sille, joka sinun laillasi käyttää itseään, sille ei voi koko maailman piispatkaan siunausta antaa.

Lange. Mutta äiti! Te puhuttelette hallitsiaamme!

Gertrud. Se minusta samantekevä, minä sanon mitä ajattelen, ja hallitsiat ovat ihmislapsia, hekin, joita ei puissa kasva, vaan jotka heidän äitinsä tuskalla synnyttävät, ja sentähden pitäisi heidänkin muiden ihmisten tavoin kunnioittaa äitiään, että heille hyvin kävisi ja he kauvan eläisivät maan päällä.

Lange. Mitäpä noista, äitiseni. Rouva herttuatar on kuitenkin kadoksissa, kuten armollinen herramme on kertonut, ettekä te voi puhua häntä takaisin enää.

Gertrud. Kadoksissako? No, ehkä on hän ripustanut myllyn-kiven kaulaansa ja upottanut itsensä meren syvyyteen; sitä ei kukaan kummastelisikaan. Kun hänen ainoa poikansa hänet maan-pakoon ajoi — — —

Bugslaff. Mummo, jos toki tietäisitte — — —

Gertrud. Mutta jos vain Hannuseni olisi minua ovelle osoittanut tai Lanzkesta pois ajanut — ee-e', ennemmin olisin hypännyt mereen, kuin kärsinyt häpeätä. — — Hannu, mitä sanoo junkkeri?

Lange. Ei mitään, äitiseni.

Bugslaff (ratkee puhumaan). Täyttäkää onnettomuuteni mitta, soimatkaa mua, minä olen syyllinen. Minä olen soimauksenne täydellisesti ansainnut. Ja jos olisi totta se, mitä pelkään, mitä aavistan — oi, vaikka puhelisitte enkelien kielellä, antaen mulle anteeksi, ei olisi elämässäni milloinkaan iloista hetkeä enää. Mutta tietäkää myöskin, ei ollut helppo sekään asia, joka sydämeni kovaksi, kivestyneeksi sai. Siitä ei ole vielä kolmea kuukauttakaan, kun kävelin salin ohitse, jossa herrat istuivat ryypiskellen, ja minä kuulin äitini nimeä häpeällä mainittavan, ja kun peljästyksestä seisahduin, kuulin herra von Krokov'in lausuvan: Olkaa vaiti tai puhukaa hiljaa, ett'ei Bugslaff-parka millään lailla saisi sitä tietää, sillä mitä voipi hän sille, että hänen äitinsä pitää Massov'ia omaa miestään rakkaampana — — —

Lange. Te kuulitte sen?

Bugslaff (synkkänä). Enkä saattanut vetää miekkaani, vaatiakseni selvitystä, sillä minä olin aseeton ja halveksittu poikonen! (Vaipuu tuolille, peittää kasvonsa käsiinsä. — Lyhyt äänettömyys. — Sitte kuuluu pihalta Dörten ääni: Isä, isä, apua!)

Lange. Herrainen aika, mikä häntä nyt vaivaa — — (menee reippaasti ovelle, jonka aukasee, vaan sulkee myös heti, lykkää teljen eteen ja tulee kiivaassa liikutuksessa etu-alalle). Taivas meitä auttakoon — Massov seuralaisineen on pihassa!

Bugslaff (hypähtäen ylös). Massov?

Lange (nyykähyttäen päätään). Eikä kotona muita, kuin Henning ja Henoch.

Bugslaff. Missä hän on? Miekkani janoo hänen vertansa!

Lange (estää häntä, kovalla äänellä). Tehkää nyt viimeisen kerran elämässänne, niinkuin minä sanon. Menkää tuonne sisään, älkääkä tulko esiin, ennenkuin ilma jälleen on puhdas.

Bugslaff. Minäkö tuota kurjaa pakenisin? Siten saatoin tehdä silloin, kun en vielä ollut hänen hallitsiansa. Nyt — — —

Lange. Saatatte nytkin, herra herttua, kun sanon: Äitinne henki on nyt vaarassa, ellette nyt itseänne hillitse.

Bugslaff. Äitini? Onko hän — — —?

Lange. Tämän katon alla, ja loppu on minun asiani. Tuonne, junkkeri!

Bugslaff. Äitini! (Menee oikeanpuoliseen kamariin).

(Ovea kolkutetaan kiivaasti. — Massov'in ääni). Avatkaa, tai murramme oven!

Lange. Ken siellä niin hurjasti meluaa?

Massov (ulkona). Se, joka kiertää pääsi jalkojes eteen, niskoitteleva konna, ellet heti paikalla — — —

Lange. Ahaa, herra Massov'ihan siellä, kuulemma, onkin. No, sitte täytynee kai avata. (Menee, aukasee oven).

Kuudes kohtaus.

Lange. Gertrud. Massov (tulee. Aseellisia ovessa).

Massov. Onnesi oli, että hyvällä aukasit, sillä me tunnemme ketun-juonesi, ja varoiksi olemme ruoskineet tyttäresi ja molemmat apumiehesi tuolla ulkona ihan voimattomiksi.

Lange. No, mutta, herra von Massov, miksi niin paljon vaivaa kurjan talonpojan tähden, joka kuitenkin on vallassanne? Vaikka pistäisitte taloni tuleen, täytyisihän minun sekin kärsiä.

Massov. Sekin tapahtuu, jos nimeksikin niskoittelet tahtoamme vastaan. Herttuatar on sinun luonasi.

Lange. Niin onkin, Jumal' paratkoon, armollinen herra! Minä olen kyllä rukoillut ja pyytänyt häntä säästämään meitä siitä kunniasta; sillä parempi kahden myllynkiven välissä, kuin kahden suuren herran keskellä. Mutta tunnettehan Te naisväen; ainahan niiden pitää tahtonsa perille saada.

Massov. Vaiti! Sin'et saa lasketella joutavia, ainoastaan vastata. — Sinä olet hänet tänne saattanut; toiko hän aarteensakin, kullat ja kalliit kivet, tänne muassaan?

Lange (itsekseen). Sinnekkö mieles? Sempä jo arvasinkin! (ääneen) Ei, armollinen herra, ainoastaan vaatteet, jotka hällä oli yllään, ei mitään muuta. Mutta odottakaas, hän sanoi kaivaneensa jonnekkin; minne se olikaan — —? Oikein — —!

Massov. Muista uhkaustani! Varo itseäs, jos meitä viekoittelet — —!

Lange. No, kysykää hältä itseltään sitte.

Seitsemäs kohtaus.

Entiset. Herttuatar.

Herttuatar. Poistukaa, ystäväni. Minulla on puhuttavaa herra von Massov'ille. (Lange keski-ovesta ulos. Mummo, viitattuaan Langelle, oikealle. — Herttuatar, arvokkaisuudella läheten Massov'ia). Mikä on saattanut teidät tänne, Massov?

Massov. Mitä kysyttekään, herttuatar? Vaara uhkaa henkeänne ja vapauttanne, ja minäkö en rientäisi tarjoomaan teille suojelevaa, teitä palvelevaa kättä?

Herttuatar. Vaara uhkaa vapauttani — niin aivan siitä hetkestä, kun näin teidän jälleen. Te olette erinomaisen älykkäästi ymmärtänyt johtaa turvattoman vaimon askeleita, saadaksenne minut kiedotuksi verkkoonne, joka jok'ainoasta liikkeestänne yhä kireämmäksi supistuu. Siteeni on katkaissut ankara kohtaloni, ja minne se minua ohjanneekin — meidän tiemme eivät vie samaan suuntaan.

Achim (tulee, pitäen Langea käsivarresta). Emmekö ota tätä talonpoikaa kiini myöskin, armollinen herra?

Lange. Minä ai'oin vain tuonne suden-kuopalle, herra hovimarsalkki, se on parinkymmenen askeleen päässä tästä. En minä paeta aikonut. Onhan teillä Dörte ja koko taloni panttina.

Massov. Laske hänet irti, Achim. Ei hän voi meitä vahingoittaa. Vihollinen on vähän matkan päässä täältä. Katso, ett'emme enää tule häirityksi. (Achim Langen kanssa pois).

Massov (jälleen kääntyen herttuattareen). Teidän tilanne on arveluttavampi, kuin aavistinkaan. Olisi aivan tunnotonta jättää teidät yksin nykyiseen asemaanne, se tuottaisi uskolliselle ystävälle sanomattomia katkeruuksia.

Herttuatar. Antakaa peitteen pudota, joka teitä vain rietastaa eikä salaa aikeitanne ollenkaan. Te ette ole täällä minun tähteni, vaan ainoastaan vallan-himon kiihoituksesta; vallan-saavuttamisen välikappaleena veisitte minut muassanne; saadaksenne omaisuuteni ja kultani, jotta saattaisitte palkata uusia sota-joukkoja poikaani vastaan. Sietääkö omatuntonne teidän valhettelevan vielä?

Massov. Ja jospa niin olisikin, jos en olisi kadottanut toivoa voittaa takaisin tätä maata, enkö sitä tekisi ainoastaan teidän tähtenne, teidän, jonka luonnoton poikanne on karkoittanut maasta ja valtaistuimelta, sekä häpeällisellä kirouksella kunnianne soaissut? (läheten herttuatarta) Ruhtinattareni, tuntekaa ystävänne oikein, ainoa ystävänne, joka teillä enään on, ja jolle te olette niin suuressa kiitollisuuden-velassa — — —

Herttuatar. Mistä olen minä teille kiitollisuuden-velassa? Tässä kysyn nyt teiltä Jumalan kuullen: Minkä oikeuden olen minä teille myöntänyt, jota en saattaisi ottaa takaisin, koska vain tahdon? Minä olen kutsunut teitä ystäväkseni, kun luulin teitä uskolliseksi palveliakseni. Se oli erhetys, ja kalliisti olenkin saanut sen maksaa. Mutta toisesta hairahduksesta, joka muka ainiaksi minun kohtaloni teidän kohtaloonne sitoisi, siitä voivat ainoastaan häpeälliset panetteliat minua syyttää; aina olen ollut yhtä vapaa kuin nytkin sanomaan teille: Menkää! Ja suokoon teille anteeksi Jumala niinkuin minäkin!

Massov. Sallinette meidän vielä jatkaa puhettamme rauhallisempana hetkenä. Nyt on teidän vapautenne tärkein. (Menee ovelle, aukasee sen ja huutaa ulos). Achim, tuo esiin rouva herttuattaren hevonen.

Herttuatar. Massov, — tohditteko — — —

Massov. Te olette totuttanut minua käyttäimään miehen lailla, kun itse, vaimona, olette valmis avo-silmin turmioon syöksymään. Älkää hyödyttömillä vastuksilla vaikeuttako velvollisuuttani, joka on suojella teitä poikanne takaa-ajosta. Jos vain olisitte rauhallinen, rouva herttuatar — — —

Herttuatar. En askeltakaan tule Teidän kanssanne, vaikka mua kuolema pakoittaisi!

Massov (läheten häntä). Suokaa siis anteeksi, että otan Teitä kädestä ja — — —

Kahdeksas kohtaus.

Entiset. Bugslaff (hyökkää sisään vedetyin miekoin, hänen jälessään) Gertrud, (joka jää oveen seisomaan).

Bugslaff. Ken koskee äitiini niin kauvan kuin hengen kipinä rinnassani on ja kädessäni miekka, jolla häntä voin suojella?! (On tullut Massov'in ja äitinsä väliin, vyöttää kätensä herttuattaren ympärille).

Herttuatar. Oi! Poikani, oi!

Massov (äkkiä hämmästyksensä voittaen). Todellakin, armollinen herra, minä olen Teille suuressa kiitollisuuden-velassa jalomielisyydestänne, jolla nyt valtaani antautte, vaikka voittaja olettekin. Olkaa hyvä, antakaa mulle miekkanne, sillä niinkuin itsekin näette, Te olette vankini.

Bugslaff. Kuuletko, äiti? Katsoppas vihollistamme! Näetkös, kuinka kauvan kytenyt kiukku nyt hänen silmistänsä liekkinä leimuaa? Kenenkä eduksi nyt kapinoitset hallitsiaasi vastaan? Nyt on äiti ja poika yhtä. Koeta siis! Ryntää piiskurinesi meitä vastaan! Sinä voit meidät surmata, mutt' eroittaa — et milloinkaan!

Massov. Kylliksi! Turhia uhkauksia! Minä olen pidellyt poikaa ohjissa ja näytän sille nytkin, kuka mestari on! (Vetää miekkansa, Samassa kuuluu ulkoa sekava melu).

Yhdeksäs kohtaus.

Entiset. Lange.

Lange (tulee). Luvallanne, herra herttua, anteeksi; minä tulin vain sanomaan, että hät'hätää olen kutsunut kaikki naapurit kokoon, pitämään pikkuista sudenajoa. Ne ovat tuolla ulkona, luvultaan noin neljä tahi viisikymmentä tanakkaa talonpoikaa, ja niiden piikit ja nuijat eivät suinkaan oljista ole. Teillä on, näemme, täällä jotain tekeillä, mutta ei suinkaan herra von Massov'illa ole mitään sitä vastaan, että ensin ryhdymme suden-ajoon. Sillä se rakkari on nyt tullut niin riivatun rohkeaksi, että keskellä valoisata päivää tunkeutuu ihmisten huoneisin, ja pitäähän perheen-isän toki nahkaansa varjella. Eikö totta, herra hovimarsalkki?

Achim (tulee kiireesti, hämmästyneenä sisään). Armollinen herra — — (kuiskaa muutaman sanan Massov'in korvaan).

Massov. Minä tulen, Achim. Tuo talonpoikalurjus vielä kyllä aisoihinsa saadaan. (Heittää uhkaavan silmäyksen Langeen, poistuu arvokkaasti. Achim seuraa).

Bugslaff. Hänen jälkeensä! Minä tahdon lyönnillä vuosikausien häpeän hälle kostaa!

Herttuatar. Seis, poikani! Anna hänen mennä. Hän ei kuitenkaan voi kohtaloaan paeta. Mutta me, voimmeko nyt korkeuden Hallitsiaa hänen armostaan paremmin kiittää, kuin osoittamalla jalomielisyyttä vainoojiamme kohtaan!

(Pihalta kuuluu melua. Ratsastajien kuullaan poistuvan. Heti sen jälkeen hyökkäävät Henning, Dörte ja Henoch sisään).

Henning. Susi pakeni jo, isäntä. Sen ei enää tehnyt mieli hampaitaankaan irvistää.

Dörte. Ne ovat poissa! Taivaalle kiitos olkoon!

Bugslaff (läheten Langea). Ja sinun uskollisuutesi ja älysi! Min'en voi sua koskaan kylliksi kiittää. Mutta nytpä sun ei enää tarvitsekkaan vierestäni poistua.

Lange. Mitä vielä, herra herttua! Sepä olisi kehno kiitos. Sillä minä olen huomannut olevani sopimaton hoviin, enkä viitsisi enää vanhoilla päivilläni ruveta ihmisten pilkaksi. Jokainen vain paikallaan, niin paikkoja on kyllä. Mutta jos minulle tahdotte mieliksi tehdä, niin antakaa mun elää tilallani vapaana miehenä, sitten ei Teidän herttuanakaan tarvitse hävetä, jolloin kulloin pistäytyäksenne Lanzkeen, Hans Langen kanssa sutta ajamaan.

Bugslaff. Se on päätetty, vanhus. Juuri sinun kauttasihan minä itsekkin vapaaksi tulin. Ja nyt, mummo: Ettehän tekään enään ole suutuksissa minulle?

Gertrud, Mitä sanoo junkkeri, tyttöseni?

Dörte. Kysyy, oletteko te hälle suutuksissa vielä.

Gertrud. Kenpä voisi Teille olla suutuksissa?