SISÄLLYSLUETTELO: (continued 2)

Kirjoitus on muuten omansa herättämään sekavia tunteita meissäkin, jotka odotamme tänne saksalaisia pelastajinamme. Rantamala, tietystikin omissa tarkoituksissaan, maalaa pirun seinälle niin räikein värein, kuin se hänelle suinkin on mahdollista. Mutta hänen purkauksissaan on sekä nykyistä totta että näkemystä tulevaisuuteen, jota ei voi aivan olkapäitään kohauttaenkaan sivuuttaa.

"Maailmassa on", kirjoittaa hän, "hyvin paljon, jopa aivan tuoreita esimerkkejä siitä, kuinka joku suuri kansa on alkanut toisen kansan valloituksen juuri siten, kuin Saksa nyt alkoi Suomen valloituksen. Johan Rooman maailmanvalta käytti ajoittain samantapaista menettelyä, s.o. hankki valloitettavassa maassa joitain poliittisia tai taloudellisia oikeuksia ja käytti sitten niitä oikeuksiansa hyväkseen kehittääkseen valtaustansa ensin rauhallisesti ja lopulta niiden oikeuksiensa turvaamisen nimessä sekaantui kansan asioihin asevoimalla, päättäen siten valtauksen. Aivan samaa tietä on myös Englanti toteuttanut esim. Intian orjuutuksen. Saapuihan Intiaan Englannin valtauksen edelläkävijänä n.s. englantilainen Itä-Intian Kauppakomppania, joka laski Intiassa Englannin vallan perustuksen rauhallisilla keinoilla, provoseerasi lopulta kapinan ja niin toimitti Englannille näennäisesti oikeutetun tilaisuuden lähettää aseellisen voiman tuon Kauppakomppaniansa oikeuksien valvonnan nimellä päättämään valtauksen täydellisesti."

Lueteltuaan useita muita samantapaisia esimerkkejä ja sovittaen niitä tietystikin hyvin väritetysti ja omalta kannaltaan Suomen asemaan hän lopulta kysyy: "Missä on apu?", ja vastaa: "Vielä eivät ole viimeiset sanat sanotut. Vieläkin voisivat esim. kansainväliset sanat ja varsinkin köyhälistön sanat nousta yläpuolelle Saksan sanojen. Poliittiset, uudet konstellatsionit ovat aina ja loppumattomasti tarjolla. Ehkä ei tarvittaisi mitään äärimmäistä. Yleensähän maailmassa silloin, kun vihollinen ja tuho on ovella, ovat sovinnon sanat helpot. Ne aivan rukoilevat päästä sisälle. Muinoinen Rooma haki kaupungista tyytymättöminä poistuvia plebeijiänsä takaisin suostumalla niiden vaatimuksiin. Kun muinoin tuho uhkasi, niin Unkarin kuningatar Maria Teresia lapsi sylissä kääntyi Unkarin magnaattien puoleen, vetosi niiden sydämiin ja ne toivat avun. Ei vielä monta kuukautta sitten täällä Ad interim-lehden miehet tekivät omalta osaltansa kaikkensa estääksensä Saksan hegemonian valtaan pääsyn. Missä ovat ne Ad interim-lehden miehet nyt? Niiden miesten joukossa oli muutamia naisiakin. Missä on heidän joukossansa nyt se Maria Teresia, jonka sydän kuulisi hätäkellojen hiljaisen soinnin ja joka silmät kyyneleisinä astuisi omiensa eteen ilmoittamaan: saksalainen valta on muulien edessä, tuho on ovella tulossa. Isänmaan nimessä siis oikeutta plebeijeille!"

Jos Ad interim'in miehet tätä nykyä voisivat saada äänensä kuuluville, niin he luultavasti vastaisivat, että he eivät enää mahda mitään, jos tahtoisivatkin. Hukkuvan täytyy tarttua siihen pelastusrenkaaseen, jonka hänelle heittää kuka tahansa, joka on hänen hätähuutonsa kuullut. Ne, jotka nyt parkuvat tuosta tulevasta "tuhosta", ovat itse pakottaneet sen tulemaan — jos se nyt sitten on tuho.

*

Ilmeisesti tahallista yllytystä tihutöihin.

Miten uskomattomaan määrään kiihoitus näinä aikoina kiihtyy punaisten sanomalehdissä, siitä vielä yksi näyte. Samalla sivulla, missä alikerrassa on vasta selostamani Rantamalan rukoileva ruikutus ja hänen kauhunsa ilmaisu punaisten julmuuksista, on ylikerrassa melkein koko palstan täyttävä kirjoitus "Vapaus ja porvaristo", jossa käydään kirkon ja papiston kimppuun vetämällä esiin keskiaikaiset inkvisitsion kauhut. Aivan yksityiskohtaisesti siinä palstanpituisesti kuvataan katolisen uskonvimman hirmutekoja kerettiläisvainojen aikana seuraavaan tapaan:

"Erääseen latoon — jossain Ranskassa — teljettiin kerran 500 naista ja sytytettiin se palamaan. Kun muutamat heistä hyppäsivät alas rei'istä, ottivat peitsien kärjet heidät omalla tavallaan vastaan."

"Usein pantiin toimeen koko maita käsittäviä verilöylyjä. Eräässä sellaisessa murhattiin 75,000 ihmiseen. Pinottuja ruumiita katseli m.m. kuningas avioineen suurella ihastuksella."

"Matalissa, maanalaisissa luolissa, joissa ei voinut seisoa, kidutettiin ihmisiä, niin että he lääkärin hoidosta huolimatta ulospäästyään kuolivat heti."

"Erään maanalaisen luolan komerossa oli puinen neitsyt Maarian kuva kultainen kehä pään ympärillä ja lippu oikeassa kädessä. Silkkihame olkapäiltä varpaille asti laskeutui kauniisiin poimuihin. Mutta mitä tuon silkkihameen alla oli? Koko etupuoli täynnä — teräviä neuloja ja pieniä veitsenteriä. Seinän takana oleva koneisto ojensi käsivarret ja taivutti ne ikäänkuin hellään syleilyyn. Tuhannet ihmisraukat ovat saaneet veriinsä nääntyä tässä 'kristillisen rakkauden' syleilyssä".

"Erästä yksinkertaisinta venytyslaitetta käytettiin niin, että uhri riisuttiin alastomaksi ja kovalla, karkealla nuoralla sidottiin kädet selän taakse. Tämä nuora kiinnitettiin nostovipuun, joka nosti ja laski tehden samalla äkkinäisiä nykäyksiä, niin että kidutettavan raukan, jonka jalkoihin oli lisäksi pantu raskaita painoja, vääntyivät raajat sijoiltaan nuoran hangatessa syviä haavoja värisevään lihaan."

"Eräänlaisella rengaslaitteella niinikään kidutettiin suukapulalla rääkättyjä ihmispoloisia."

"Ehkä jo nämä esimerkit riittävät osoittamaan kirkkojärjestelmän perkeleellistä petomaisuutta, jota kristillisyyden nimessä on harjoitettu."

"Yläluokka ei ole milloinkaan kammoksunut minkäänlaisia keinoja tavoitellessaan valtaansa ja pyrkiessään anastamaan etuoikeuksia sekä tyydyttämään itsekkäitä himojaan."

Näistä kuvauksista sitten sopivin ylimenoin siirrytään nykyaikaan, Suomeen, ja "Työmiehen" lukija, punakaartilainen tekee niistä omat johtopäätöksensä ja hänen mielialansa on valmistettu viemään samantapaisiin. Täällä on jo alkanut kuulua huhuja silpomisista ja muista kidutuksista, joita ei edes voi mainita. Psykologinen selitys niihin ja kai vielä päivän valoon tulemattomiin hirmutöihin on haettavana paitse muusta myös tämmöisten kuvausten aikaansaamasta suggestiosta. Ei ole enää epäilystäkään siitä, ettei se lehden toimituksen puolesta olisi täysin tietoista ja tahallista. Yksi ainoa tämmöinen kirjoitus tekee tyhjäksi kaikki viralliset varoitukset ja paheksumiset.

Torstaina 21 p:nä maaliskuuta.

Suomi voisi olla suurvalta, Niin olen joskus näinä aikoina tullut haaveilemaan, ja kukapa sitä ei. Jos kaikki ne voimat, jotka nyt vetävät eri köyttä, vetäisivät yhtä, mitä me kykenisimmekään saamaan aikaan, ainakin omalla alueellamme! Jos ne kaksi härkää, punainen ja valkoinen, sen sijaan, että panevat kaiken sarviensa, niskansa ja maasta ponnistavien jalkojensa voiman toisiansa vastaan, saataisiin isänmaallisen työn ikeen alle vetämään yhteistä auraa, mikä syvä vako siihen saataisiinkaan uurretuksi, mikä viljelysmaa muokatuksi! Jos tämä tarmo koottuna olisi päässyt suuntaumaan verivihollista vastaan, ei olisi Saksaa tarvittu. Sisua meillä näkyisi olevan niinkuin kärpällä, joka pureutuu suurmetson kurkkuun eikä hellitä sen lentoonkaan lähdettyä, ennenkuin voitto on hänen. Maratonin kansa me olisimme voineet olla ja Salamiin kansaksi tulla. Mutta me emme olleet sitä, olimme kuin joku orjuutettuna ollut sisäissotainen pieni Balkanin kansa, jonka asioita vieraitten täytyi tulla järjestämään.

*

Ensimmäinen rauhanääni on tullut kuuluville punaisten taholta. Joku Edvin Wahlsten Turussa ehdottaa "Arbetet"-lehdessä ryhtymistä sovinnon hierontaan. Lähtökohdaksi ajattelee hän — kansanvaltuuskunnan ehdotusta hallitusmuodoksi! Eikä siitä siis ole sen enempää sanomista.

Perjantaina 22 p:nä maaliskuuta.

Uudet luudat.

Punaisten sota-asiain johto on järjestetty uudelle kannalle. Ylipäällikkö Haapalainen on saanut eron, sanokaamme potkun. Ylipäällystön muodostavat nyt hänen sijaisensa Adolf Taimi, sekä pohjoisen rintaman päällikkö Eino Rahja ja kansanv.-kunnan jäsen Evert Eloranta. Samalla on päätetty hankkia entistä enemmän sota-asioita tuntevaa avustusta, tietenkin lisää venäläisiä upseereja. Muutokset tietänevät sitä, että tähänastinen ylijohto on osoittautunut kelvottomaksi ja että on tapahtunut vallankumous vallankumouksessa.

Joka todettakoon tyydytyksellä.

*

Kootaan matkarahoja.

Yhä lisääntyvässä rahapulassaan on kansankavalluskunta laskenut liikkeelle uusia seteleitä. Se on myös päättänyt, että mikäli intendenttilaitos, punaisen kaartin muonituskomiteat, valtion laitokset sekä elintarvelautakunnat tai kunnat joutuvat maksamaan yksityisille henkilöille tai liikkeille suurempia summia, on näiden käteisrahan asemasta pantava summa tämän henkilön tai liikkeen nimeen Suomen Pankin lähimpään konttoriin juoksevalle tilille ja annettava maksuna saamansa vasta- ja shekkikirjat.

Toisin sanoen: valtuuskunta ottaa tavarat ilmaiseksi. Se lyö kyllä reilusti rahat tiskiin, mutta tavarat saatuaan se pyyhkäisee rahat takaisin taskuunsa. Sillä se, mikä kerran joutuu nykyiseen Suomen pankkiin, se ei sieltä koskaan palaja.

Myöskin yksityisten omaisuus aiotaan ottaa. Kunkin kaupungin ja ainakin suuremman liikekeskustan Työväen Toimeenpanevan komitean käsketään asettaa "tarkastajia", joilla on oikeus milloin tahansa ja keneltä tahansa, jolla epäillään olevan hallussaan suuri kassa käytettävänään vastavallankumoukselliseen tarkoitukseen, vaatia tarkastettavakseen tilikirjat ja kassa sekä, jos tarpeelliseksi havaitsevat, toimittaa kotietsintä tai tarkastus. Jos tarkastaja havaitsee, että liike tai yksityinen henkilö pitää hallussaan tavallista suurempaa kassaa, on tarkastajalla oikeus ottaa liikenevä määrä kassasta haltuunsa ja sijoittaa se asianomaisen henkilön tai liikkeen nimellä Suomen Pankin lähimpään konttoriin pano- ja ottotilille.

Kaikesta päättäen tarvitsee kansanvaltuuskunta itämaille kai piankin matkustaessaan sekä matkaeväitä että matkarahoja ja ottaa ne sieltä, missä luulee niitä olevan. Ruokapuolen laita Pietarissa on niin ja näin, ja kun omat uudet punaiset setelit eivät siellä käyne eikä Suomen työväen tasavallalla siellä liene luottoakaan, on koetettava saada povelle valkoista porvarillista rahaa. Se siellä on hyvässä kurssissa.

*

Millä kylvetään?

Tampere on julistettu piiritystilaan, kaikki työt siellä ovat keskeytyneet. Nyt siellä siis alkaa. — Turussa jaetaan täydet annokset ruisleipää. Kuuluu olevan "Hankkijan" siemenviljaa, itäväisyyden mukaan säkkeihin valmiiksi lajiteltua. Milläs elokuussa kylvetään? Elokuussa — kuka nyt niin pitkälle ajattelee, mokomiakin rauhanajan huomisia pikkuhuolia. Kylväkööt lahtarit peltonsa, mitä se meihin kuuluu!

*

Laulaen päin.

Kuinka monennen sadannen kerran lieneekään alkanut heikäläinen sanomalehtiartikkeli näillä sanoilla: "Porvariston valkoinen kaarti hyökkäsi raivoisan pedon tavalla köyhälistön niskaan; salakavalasti vainoten se oli jo kauan sitä väijynyt" — joilla taas muuan niistä alkaa. Siihen tottuu niin, että tuntuu tyhjältä, kun se alkulause puuttuu. Nyt se on alkulauseena erään artikkelin loppulauseeseen, joka kuuluu näin: "Yksimielisyyden yhteishengen elähyttämää vallankumousarmeijaa ei voi mikään porvariston pakko- tai palkkasoturijoukkio kukistaa. Valkokaartin joukkueet jo vapisevat punaisten sotilaitten rautaisessa syleilyssä. Viestit kertovat, että itäisellä rintamalla hyökkäävät punakaartilaiset laulaen päin vihollisen tykkien jyrinää. Sellaisen urhoollisen joukon voittokulkua ei mikään porvarismahti pysty pidättämään."

*

"He ja me".

Sattuu "Tiedonantajasta" silmääni erään naiskirjailijan Lyyli Avannon näin kuuluva purkaus:

"Elkööt mainitko enää veljen nimeä. Sillä me emme enää tunne muun perheen jäseniä, emmekä muita sukulaisiksemme laske, kuin ne, jotka salaa ja julki meidät tunnustavat. Ja sen perheen isä on Tuska ja äiti Kärsimys. Niitä eivät he tunne, eivätkä siis voi, eivät tarvitse — eivät saa tuntea meitä. Enempää kuin me heitä."

"Olkoot he tästä alkaen he. Me olemme me. Kaksi erilaisuutta. Kaksi vennonvierasta heimoa, ilman minkäänlaista oikeutta tai velvollisuutta toisiensa suhteen. Siis, pesäero niin täydellinen, niin päivänselvä, ettei siinä ole enää parsimisen sijaa. Ei saa olla. Eikä tule koskaan olemaan!"

"Sillä me, mekin osaamme jo katsoa pitkin nenänvartta alas. Eikä katseemme enää ikinä nouse heitä kunnioittaen, ihaillen ihmettelemään."

"Mutta voi heitä nyt! Mistä nyt kantajan saavat, syöttäjän, juottajan, lämmittäjän, suojelijan, puolustajan —? Mistä orjan, sylkyastian —? Kenen nyt katuloakseen katsonevat —?"

Lyyli parka!

*

Kevät saapuu — eikä saavu.

Kevät saapuu, kevään kevät. Aurinko jo lämmittää. Taivas kaareilee korkeana, horisontti siintää. Muistuvat mieleen ajat, kun kadut olivat sulaneet, rattaat rätisivät, huusin ajurin, nostin matkalaukkuni toisen viereeni, toisen hänen jalkainsa alle ja lähdin ajamaan asemalle, matkustaakseni Hankoon ja Hangosta ulkomaille — valoisiin, iloisiin maihin, virkistymään, oppimaan, tekemään työtä akaasiain alla, helppoa, vaivatonta, kaikki mennen kuin myötätuulta lehtipurjeessa viiletellen. Pää oli täynnä aurinkoisia aatteita, verissä oli joka aamu uudistuneen elimistön tuntu — ei tulle minulle enää se aika. Siellä on kai vieläkin painostavampi harmaus kuin täällä, aurinko paistanee ihmiskuntaa ivaten siellä niinkuin täällä. Miten mahtaisi olla jossain valtameren saaressa? Ei ollutkaan maailma vain minun ilokseni luotu, niinkuin luulin. Pommilinnut liitelevät Pariisin yllä ja akaasiain alta korjataan verinen koulutyttö ja katuoja kurahtaa punaisena likaviemärin nieluun.

Lauantaina 23 p:nä maaliskuuta.

Ennenkuin suo sulaa…

Eräässä "Työmiehen" tämänpäiväisessä kirjoituksessa rakennellaan ehkä hyvinkin toteutuvia toiveita Venäjän vallankumouksen leviämiseen Länsi-Eurooppaan ja sen kautta Venäjän vallankumouksen pelastumiseen. Niin toivottomalta kuin vallankumouksen asia Venäjällä Brestin rauhansopimuksen jälkeen näyttääkin, se kuitenkin siitä suoriutuu.

Kahdelta taholta uhkaa nyt kansainvälinen imperialismi työväen Venäjää. Täällä lännessä hioo hampaitaan ja heristelee miekkojaan kiireestä kantapäähän aseistettu saksalais-itävaltalainen porvaristo ja kaukaisessa idässä liikehtivät japanilais-kiinalaiset joukot. Luulisi ensi katseella, että täydellinen tuho uhkaa Venäjän vallankumousta. Mutta onko asianlaita niin? Eikö ole joitakin tekijöitä, jotka estävät ainakin toistaiseksi Europan imperialismia hyökkäämästä suorastaan häikäilemättä Venäjän työtätekevän kansan kimppuun?

"Onpa tietenkin", vastaa kirjoittaja näihin kysymyksiinsä.

"Kuten tunnettua, odotettiin äsken suurella mielenkiinnolla työväen vallankumouksen puhkeamista Länsi-Europassa. Mutta vakavista liikehtimisistä huolimatta se ei kumminkaan puhjennut ilmiliekkiin. Siihen oli omat syynsä. Vallankumouksen voimat olivat siellä kyllä kypsymässä, mutta ne eivät kypsyneet vielä valmiiksi, sillä niiden kypsymiselle ei ollut todellista maaperää, ei ollut sitä äärimmäisten olojen kärjistymistä, joka sytyttää vihanliekin hiljaisimmissakin luonteissa, niinkuin oli Venäjällä ja meidän maassamme. Tämä pettymys Europan vallankumouksen puhkeamiseen nähden pakotti Venäjän työväen vallankumouksen perääntymään, solmimaan mitä raskaimman rauhan Saksan imperialismin kanssa ja siirtämään kaiken varalta Venäjän pääkaupungin Moskovaan. Mutta Europan maissa ei silti ole kaikki rauhallista. Venäjän vallankumouksen heittämät kipinät kytevät siellä ja vallankumous voi minä hetkenä tahansa puhjeta ilmiliekkiin. Tämä on se ensimäinm tekijä, joka pakottaa imperialistisien kenraalien menettelemään varovaisemmin työväen vallankumouksen tukahuttamisen suhteen vieraissa maissa, punnitsemaan tarkemmin jokaisen toimenpiteensä."

"Onpa olemassa vielä toinenkin tekijä, joka ehkä vieläkin suuremmassa määrässä on esteenä imperialismin hyökkäyksille. Ja tämä tekijä on erimielisyys, etujen ristiriitaisuus itse imperialististen valtioitten kesken. Tämä riita ei ole vielä läheskään päättynyt. Lännessä jatkuu vielä sota Saksan ja Englannin välillä. Se sitoo Saksan käsiä. Samalla tulee Saksan aina muistaa, että Englanti ei tule koskaan sallimaan Saksan liioin varmistua Idässä ja voi tulla, ainakin silloin, kun Saksa heikkenee, sekottamaan tämän meininkejä. Vasta sitten, kun työväen vallankumouksen liekki leimahtaa yli koko kapitalistisen maailman, voivat imperialistit jättää syrjään omat keskinäiset riitansa ja ryhtyä yksimielisesti taisteluun työväenluokkaa vastaan. Mutta silloin ei taistelekaan enää yksin Venäjän työtätekevä kansa, vaan kaikkien kapitalististen maitten köyhälistö. Se vapautuu silloin lopultakin kaikkien sovitteluhaluisten 'johtajain' kahleista ja ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä. Ja tämä köyhälistön vapautuksen hetki ennemmin tai myöhemmin lyö."

Voihan olla, että tämä ennustelu todella toteutuu, mutta ennustelenhan minäkin: ennenkuin siltä yleiseurooppalaiselta vallankumoukselta apu ehtii tänne suomalaisen vallankumouksen hätään, on se asia täällä järjestetty. Meidän kurki kuolee, ennenkuin heidän suonsa sulaa.

*

Nouseva kosto.

Kukapa nykyjään joutaisi kiinnittämään huomiotaan noihin köyhälistökorttelien pieniin ihmisvesoihin, jotka ennen leikkivät talojen likaisilla takapihoilla ja katuvierustoilla. Mutta jos hetkiseksi pysähtyy vilkaisemaan heidän leikkejään nyt, niin huomaapa niiden muuttuneen ja huomaapa samalla myöskin, miten tarkasti nämä vesat seuraavat aikaansa ja mikä älykkyys heissä ilmenee.

Miten tärkeännäköisinä he lähtevätkään aina aamupäivisin liikkeelle, pojat kiireestä kantapäähän asti aseistettuina puupyssyillä ja miekoilla, tytöt puettuina laupeudensisariksi.

Tällä sotajoukolla on omat virastonsa ja laitoksensa mitä monipuolisimpine koneistoineen, aina arsenaalista ambulanssiin asti. Ja erittäin tärkeää osaa näytteleekin ambulanssi, sen huomaa jo näistä laupeudensisarista, kun he täysissä virkapukeissa rientävät taistelevien joukkojen mukana.

Taistelutantereina ovat esim. Sörnäisissä autiot kalliot ja läheiset metsät ja siellä taistellaan milloin Suomen itsenäisyyden, milloin sosialistihallituksen puolesta. Melkein aina ovat kumminkin vastakkain punakaartilaiset ja lahtarit. Lahtareiksi valitaan joukosta aina sellaiset, joista toiset eivät oikein pidä, ja sitten käyvät joukot vastakkain. Lahtarit koettavat luonnollisesti rimpuilla minkä jaksavat, mutta useimmassa tapauksessa saavat he selkäänsä, että roikuu. Joskus käy niin, että joukot ovat tasaväkiset ja silloin tarvitaan joku puolueeton välittäjä, mutta eipä siihenkään kelpaa kaikki.

Eräässäkin tappelussa, jossa punaiset ovat tapelleet Suomen itsenäisyyden puolesta saksalaisia, ruotsalaisia ja lahtareita vastaan, ei ole tullut lopullista ratkaisua ja tarjoutuu sitten valtio jos toinenkin välittäjäksi, mutta ketään ei kelvoiteta. Viimein tarjoutuu Belgia ja se hyväksytään yksimielisesti. Pieni Belgia, jonka suurvallat ovat maan tasalle ruhjoneet, se, se vain ymmärtää sorretun Suomen kohtaloa.

Eräässä toisessa tappelussa taas, jossa punaiset ja lahtarit tappelevat vastakkain, joku suuri pojanjolli ei tiedä, mihin joukkoon menisi, liehuu vain aina sillä puolella, joka näyttää olevan voitolla. Eräs punaisten pikkusimpia kimpaantuu silloin, hyökkää epävarman kimppuun ja kovenee: "Mene tiitä, tenkin pikkupolvali, kun tiinä haihattelet, etkä tietä, mihin joukkoon tinä kuulut!"

Eräässä tappelussa taas on voitettu kaikki Euroopan lahtarit, sosialistit ovat aseman herroina ja lahtarit ovat paenneet Kiinaan. Kiinasta kumminkin lahtarit hyökkäävät kiinalaisten avustamina, siinäkös tappelu, jossa kiinalaiset niinkuin lahtaritkin saavat viimeisen läksynsä.

Taistelutantereelta korjaavat laupeudensiskot kuolleet ja haavoittuneet ja ensi apu annetaan kenttäsairaaloissa. Sitten tuodaan sairaat kaupunkiin. Eräänkin talon takapihalla on pieni loukko, jota käytetään sairaalana, ja täällä tapaa eräs talossa asuva äiti poikansa paareilla näköjään aivan hengettömänä. Äidille hätä käteen:

— Oletko sinä loukkaantunut? hätäilee hän.

Ei vastausta.

— No herranen aika! äiti hätääntyy yhä enemmän. Etkö sinä voi edes puhua? — Hän aikaa ravistella kuollutta. Vihdoin kiivastuu kuollut ja kivahtaa: — Enhän minä voi puhua, kun minä olen myrkytetty. Lahtarit ovat ampuneet myrkytetyllä kuulalla.

*

Yllä oleva kuvaus on erään "Järjestöpojan" "Työmieheen" kirjoittama. Hänen on otsakekin. Hän jatkaa vielä:

"Nämä ovat vain lasten leikkejä, mutta nämä leikkijät varttuvat vielä."

Palmusunnuntaina 24 p:nä maaliskuuta.

Palmut ja punaiset paperiruusut.

"Seuraavana päivänä, kun suuri kansanjoukko, joka oli saapunut juhlaan, kuuli, että Jeesus oli tulossa Jerusalemiin, ottivat he palmupuiden oksia ja menivät häntä vastaan ja huusivat: 'Hosianna, siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimeen, Israelin kuningas.' Ja saatuaan nuoren aasin, Jeesus istui sen selkään."

Se on osa tämän päivän tekstistä, yksi sen kauniin kirjan kauneimpia, josta se on otettu, voimakkaimpia siitä saamiani vaikutelmia, suuren kärsimysdraaman värikäs alkukohtaus, joka jo lapsena levitti mielikuvitukseni siivet. "Ottivat palmupuiden oksia, ja menivät häntä vastaan ja huusivat: hoosianna!" Oli kuin olisin itse ollut siinä saattueessa mukana, pyrkimässä niin lähelle kuin pääsin toisten lomitse ja kainaloiden alaitse. Ja me menimme lapset hoitajinemme ja kelkkoinemme varhaisena, kirkkaana kevättalviaamuna ulos hankiaiselle, juoksimme ilakoiden yli narskuvien peltojen, pitkin nietostuneita aitovarsia, ohi riihien, yli männikkökankaan metsäniitylle, jossa kasvoi hyötyisä pajukko, täynnä "kissoja", kevään ensimmäisiä kukkia. Siellä laskettiin hyviä mäkiä. Aurinko nousi ja alkoi lämmittää ja imi esiin ja levitti tyyneen ilmaan koivuista ja kuusista urpujen ja havuneulain tuoksua. Ja palataan kotiin, pappilaan, jossa on aamiaispöytä katettu ja isä kirkkoasussa, parta ajettuna ja kaulassa tiukalla valkea liina. Ja oksat asetetaan maljakkoihin kaikkialle huoneihin, saleihin ja kamareihin. Ja me hivelemme pienin sormin silkkinukkaisia nuppuja ja hyväilemme niillä omia ja toistemme huulia. Nypimme niitä irtikin ja leikimme, että ne ovat lampaita.

Ja koulussa vähän vanhemmalla iällä on tähän päivään kiinnitetty muistoja kävelyistä toverien ja tyttöjen kanssa kimmeltävien hankien yli Kallaveden saariin, jonne toisia nuorukais- ja neitoparvia menee ja toisia tulee, kaikilla käsissään ja hatuissa ja rinnoissa pajupalmukimput, sydämessä "onnen" ensi aavistuksia. Taustana tummahko Puijo ja sitä vastaan valkoinen kirkontorni ja tyyneen ilmaan kohoilevat savupatsaat.

*

Tulen juuri aamukävelyltä. Näin tyttöjä koristettuina tänäisen juhlan kunniaksi punaisilla paperiruusuilla. — Ne, jotka eivät tahdo olla missään tekemisissä kirkon ja sen juhlien kanssa, kuitenkin koristautuvat sen juhlaan, tehden sen omakseen omalla tavallaan. Rauhan symboolin sijasta sodan punainen. Vastalause vanhaa traditsiota vastaan. Pois sinä, minä sijaan! Niinkuin valloittajakirkko ennen pakanoita käännyttäessään sijoitti omat juhlansa heidän juhliensa päiviksi, niin nyt nämä pakanat vuorostaan. Olisi hauska tietää, tapahtuuko se tarkoituksellisesti, taktillisesti, vaiko vain naivisti tyttöjen puolelta. Ovat kerta kaikkiaan tottuneet koristeleimaan tänä päivänä ja valitsevat puolueensa värin, veriruusun, jolla muuten kylläkin, koristelijain hattaramaisuudesta huolimatta, saattaa olla hyvinkin syvästi aatteellinen merkitys.

*

Maailman suurin vallankumous ja sen pienin.

"Tiedonantajalla" on tänään omalaisensa juhlasaarna silläkin päivän merkityksen johdosta, tekstinä oppi-isän Karl Marxin lauselma, joka kuuluu näin:

"Vallankumouksellinen toiminta on ainoa keino, jolla voidaan lyhentää vanhan yhteiskuntajärjestyksen kuolinkamppailua ja huojentaa uuden yhteiskunnan verisiä synnytystuskia."

Ja sen mukaisesti lehti koettaa todistaa, että tämän ainoan keinon välttämättömyys meilläkin oli olemassa.

Aseihin eivät Suomen työläiset tarttuneet kevytmielisesti ja tarkoin ajattelematta, ei hetken harkitsemattoman päätöksen nojalla, vaan koko kansan ja sen tulevan sukupolven onnea varten.

Tunnustus, että kapinaan siis käytiin pitkällisen harkinnan ja kauan kypsytetyn päätöksen jälkeen, eikä, niinkuin tähän saakka aina ja aina on uskoteltu ja väitetty, siitä syystä, että porvarit aseistautumisenaan ja alkamalla hyökkäyksen pakottivat työväen tarttumaan aseihin? — todettakoon mielihyvällä. Kansanvaltuuskunnan virallinen äänenkannattaja sen nyt itse myöntää, vihdoinkin, peittelemättä. Kapina oli siltä taholta ainakin johdon puolelta päätetty ja valmistettu oppi-isän ohjeita seuraten.

Tämä välttämättömyys perustellaankin. Heille, joita vastaan kapinaan käytiin, sanotaan: "Te olitte kuuroja ja sokeita siihen aikaan, kun työläisluokka kärsivällisesti, joskin vakavasti, viimeiseen asti koetti rauhallisin keinoin saavuttaa oikeuksiaan. Te silloin ylimielisesti pilkkasitte sen ponnistuksia ja uhkasitte virkavaltaisella väkivallalla masentaa tyytymättömyyden ilmaukset. Työläisluokka rukoili: Kumotkaa meitä niin raskaasti painavat orjalait, esim. torpparilaki. Valtaluokka vastasi: Ei ainakaan ensi kiireessä. — Työläisluokka anoi edelleen: Vapauttakaa meidät valtiokirkon ikeestä. Vastattiin: Vielä me tarvitsemme kirkkoa eräitä vuosikymmeniä. — Kun nälänhätä ahdisti, pyysi kansa: Jakakaa meidän kanssamme leipänne, jonka te olette meidän avullamme saaneet, sillä mehän olemme kyntäneet ja kylväneet pellot! — Silloin tuotiin ruutia ja helvetinkoneita: näistä saatte, mutta ette leipää."

Siis torpparilaki, valtiokirkko ja lyijy ja helvetinkoneet elintarpeiden sijasta — niiden tähdenkö kaikki tämä? Syiden suunnaton heikkous osoittaa, että mitään pakottavaa välttämättömyyttä sittenkään ei ole voinut olla olemassa, sillä kuka täällä antoi lyijyä, ennenkuin sillä täytyi puolustaa omaa henkeään. Ja milloin on käytetty helvetinkoneita? Kumousta valmistettiin, muut esitetyt syyt ovat tekosyitä.

Mutta kuinka minä kimmastunkin heihin — kuitenkaan minä en voi itseäni silmästä silmään katsoen kieltää, että syitä sittenkin on, joskaan ei tähän vallankumoukseen, niin ainakin vähää vaille tähän, ja että Marx saattaa olla oikeassa. Vallankumous ei ollut meillä ainoa keino, ei ainakaan tällä kertaa, mutta kuka tietää, eikö se joskus olisi voinut tulla sitä olemaan, sillä miksipä meillä valtaluokat pohjaltaan olisivat toisenlaiset kuin muuallakaan maailmassa, jossa kaikkialla ja kaikkina aikoina lopulta on paaduttu ja päädytty sälyttämään alaluokan niskaan niin paljon kannettavaa, että sen on täytynyt voimanponnistuksin karistaa se hartioiltaan, katkoa köytensä teräaseella, kun solmut ja silmukat eivät ole mitenkään muuten auenneet. Eihän kukaan meistä valkoisimmistakaan ja yhteiskuntaa säilyttävimmistäkään kiellä, että Ranskan vallankumous oli välttämätön koko sen kansan pelastamiseksi, ja olemmehan täällä laillisimmatkin pitäneet selviönä, että vallankumouksen Venäjälläkin täytyi tapahtua verisesti, muuten ei siellä olisi päästy alkuunkaan. Ja me olemme tyytyväiset, iloitsemme, että se tapahtui siellä niin meidänkin hyväksemme. Säälimmehän tosin meriupseerien murhia, mutta kohautimme samalla olkapäitämme: niiden joukossa oli luultavasti montakin kohtalonsa ansainnutta. Ja kuka tässä maassa ei iloinnut, kun Bobrikoff kaatui ja Plehve murhattiin — sanokaamme teloitettiin — koko vapauteensa pyrkivän Suomen ja Venäjän nimessä ja puolesta ja hyväksi.

Hehän olivat syyllisiä, mutta tässä meidän kapinassa teurastetaan syyttömiä. Mutta niitä syyttömiä on mennyt kaikissa vallankumouksissa, persoonallisesti syyttömiä, mutta ei suinkaan Ranskan, vielä vähemmän Venäjän vallankumouksen sen tähden mielestämme suinkaan olisi pitänyt jäädä tekemättä.

Oikeastaan emme me, tai ne, jotka eivät hyväksy tätä aseellista kumousta, lopulta sittenkään vallankumouksiin nähden valita muuta kuin tapaa, sitä tapaa, millä tapetaan, ja myös ketä tapetaan, ei itse tappamista. Mutta niin pian kuin kerran ollaan tappamisen oikeutuksen kannalla, on verrattain toisarvoista, miten ja missä mitassa se suoritetaan ja käytetään keinona sen takana olevan ja sitä elähyttävän aatteen puolesta. Se, joka ei sitä yleensä, periaatteellisesti, tuomitse, ei voi tuomita sitä sen hairahdustenkaan vuoksi. Siitä ei pääse millään vikuroimisella. Ei siitä voi vikuroida pois edes koettamalla osoittaa, että se aseellinen vallankumous — niin no, se tietysti! — oli oikeutettu, mutta tämä — totta kai! — tämähän on ihan toista!

Ne on aina ja kaikkialla yhtä tuomittavia, samoin kuin sota. Ja jos yhden ymmärtää ja antaa anteeksi, niin täytyy suhtautua samalla tavalla toiseenkin. Ne ovat molemmat historian kulkua, visseistä edellytyksistä ja välttämättömyyksistä johtuneita. On tyhmä se kyntäjä, joka kiroo kiven, joka katkaisee hänen auransa kären. Ja niin on sen, joka joutuu lähemmässä tai kaukaisemmassa tulevaisuudessa langettamaan tuomiota tästä meikäläisestä, tehtävä se aivan toisessa mielessä ja mielentilassa, kuin mihin meillä näytään valmistauduttavan. Kapina on tietysti kukistettava, s.o. paha kivi kaivettava maasta ja siirrettävä pois, mutta tapa, millä se tehdään —? En enää epäilekään, että suorituksemme tulee tapahtumaan kiukun ja koston ja äärimmilleen ärtyneen hermostuneisuuden merkeissä, niinkuin Ranskassa 1871. Sillä miten me valkoiset olisimme enkelimpiä kuin ihmiset yleensä, samoinkuin punaisetkaan tuskin ovat olleet perkeleempiä kuin muutkaan maailmanhistorian punaiset.

Tätäkö minä uskallan ajatella, jopa panna paperille osaksi viholliseni hyväksi — juuri nyt? Mutta minä tunnen kuin vaipuisi pohja jalkojeni alta, ellen sitä sano ainakin itselleni.

Niin, nythän on, huomaan, vallankumouksen vuosipäivä, sen, joka alkoi palmusunnuntaina vähää vaille kaksituhatta vuotta sitten. Se suuri kumousmies ajoi silloin aasin selässä pääkaupunkiin, kansan huutaessa hoosiannaa sille, joka tulee Herran nimeen. Hän suoritti sen omalla tavallaan — uhrasi ainoastaan oman henkensä, mutta suoritti sen sittenkin, historian ainoan, oikean, suurimman. Täällä suoritetaan yhtä sen pienintä, sekä tarkoitukseen että tapaan nähden.

Maanantaina 25 p:nä maaliskuuta.

Tämä on myös uskonsota.

Jonossa seisoo vanha, hyvissä vaatteissa oleva työmies, jossa ei ole vähimmässäkään määrässä huligaanimaisuutta eikä yllyttajämäistä, vaan joka kaikesta päättäen on vain sellainen valveutunut, yhteisiä asioita seuraava ja harrastava n.s. rehellinen työmies. Hän ei nähtävästi ole kapinassa aktiivisesti mukana, tuskinpa niin vanhaa miestä pantaisiin vahtiinkaan. Mutta kun tuulee ja rätkii räntää kolealta taivaalta ja toinen huomauttaa, että ei niillä nyt ole hyvä olla tämmöisellä ilmalla siellä rintamallakaan, huokaa hän: "ei ole; kun voisin, menisin heittiä avustamaan, vaikka ma vain heitin hevosiaan ruokkoisin."

Tuo heidän vilpittömyytensä, hartautensa ja yhteenkuuluvaisuuden tunteensa se minua aina järkyttää ja kammottaa tulevaisuuteen nähden. Ne ovat niin tosissaan, niin hirvittävän tosissaan, ne uskovat, tämä on heille uskonsotaa, taistelua enemmän uskon ja vakaumuksen kuin aineen ja etujen puolesta. Kuunnelkaa vain äänen värähdystä, kun hän lausuu sanat: "tämä työväen asia", "tämä köyhälistön asia". Se on muuttumassa heille, osalle heistä, juuri yksinkertaisimmille, pyhäksi sodaksi, ja vaikka heidät kukistetaan ja sitten heidän tilaansa parannetaan, jää se polvesta polveen heidän, tällaisten, veriin ja muistotieto sitä ylläpitää ja heidän runoutensa — jota on — sitä ihannoi. Ja kuta huonommin heidän käy, sitä enemmän se siksi muuttuu, — ja kuta enemmän me teemme virheitä, sitä enemmän saapi se virikettä.

Jonossa kerrotaan, että Haapalainen on vangittu. Muuan nainen silloin huudahtaa auton perään, joka ajaa ohi: — Tuossa sitä nyt viedään. Se on maailman suurin roisto! — Mistä te sen tiedätte? — Miksen sitä tiedä, kun olin kymmenen vuotta naimisissa hänen kanssaan.

*

Eräiden sosialistien selostus.

Vapaa Sana n:o 20 julkaisee eräiden kapinaan osaaottamattomien ja sitä vastustaneiden sosialistien selostuksen kulissien takaisista interiöreistä ennen kapinan alkamista. Siinä väitetään, mikä jo ennenkin on luultu tiedettävän, että punakaarti yhdessä venäläisten kanssa teki kaappauksen myöskin työväen omassa keskuudessa. "Kun valtiokaappaus toimeenpantiin, ei kysytty lainkaan sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän mielipidettä, ja puolueneuvosto kutsuttiin asiasta päättämään vasta viikon päästä tapahtuman jälkeen, jolloin jokainen julkisesti vastaan asettuva olisi joutunut pistimien kärkeen. Niinkuin tämä valtiokaappaus on tapahtunut yleisillä vaaleilla valittua kansaneduskuntaa kohtaan, oli se kaappaus myöskin itse puoluetta vastaan."

*

Ei bolshevikkeja.

Turussa olevat matruusit ovat saksalaisten tulosta tiedon saatuaan ja heidän pelossaan naulanneet katukulmiin ilmoituksen, että heidän aluekomiteansa on lakannut toimimasta. Päälliköilleen he ovat ilmoittaneet, etteivät he ole bolshevikkeja. Siellä olevasta laivoista ovat punaiset liput poistetut ja mastoon on nostettu Andreaksen lippu.

*

Tietoja Tampereelta.

Eräässä yksityisessä kirjeessä Tampereelta t.k. 22 p:ltä kerrotaan, että Mannerheim on antanut vaatimuksen antautumisesta. "Määräaika meni umpeen viime perjantaiaamuna t.k. 22 p:nä. Vaatimusta ei noudatettu. Hänen joukkojaan on jo Kangasalan kirkolla ja Aitolahdella. Hänen tiedustelijansa kulkevat kaikkialla kaupungin läheisessä ympäristössä. Yöllä 22 p:ää vasten arveltiin hyökkäys tulevaksi ja jo k:lo 5 suljettiin kaikki liikenne kaduilla, mutta yö kului kuitenkin rauhallisesti, joten k:lo 8 aamulla päästiin ulos. Herrasmiehet eivät juuri voi liikkua kaduilla. Pakko-otto patteritöihin, varustuksia Epilässä ja Pyynikillä. Kanuunoita kaupungin ympäristöissä. Tulta aiotaan johtaa Tammelan kaupungin osassa keuhkotautiparantolasta, minkä katolta on laaja näköala. Kuularuiskuja pääkatujen ullakoilla, mutta muuten sotilaallisesti katsottuna kaupunki turvaton. Esikunnat karkasivat vieden palkkarahat, sen vähän kuin rahoja olikaan. Keskiviikkona valittiin uudet johtajat Salmela ja Rahja, samalla kuin esikuntapäällikkö Hyrskymurto, jonka ei onnistunut paeta, vangittiin. Hän muuten kovasti vaati kaupungin antautumista taistelutta, koska puolustus on toivoton. Punaiset tarjoavat yksityisesti aseitaan sitä vastaan, että saavat ruokaa ja turvaa. Niiden tila on ikävä. Näkevät huutavaa nälkää, vieläpä täälläkin, rintamasta puhumattakaan. Viime yönä kieltäytyi kaksisatamiehinen osasto lähtemästä ulos kaupungista Kangasalle, koska heillä ei ollut ruokaa ja koska pitivät joukkojaan liian pieninä ja väsyneinä. Valkoiset ovat kauhu, josta puhutaan kuin kuolemasta. Täällä lasketaan noin 8,000 miehen saarroksiin joutuneina olleen pakoitetun antautumaan Vilppulassa ja Korkeakoskella. Se sotaliike ei kuitenkaan liene vielä päättynyt. Panssarijuniaan saavat kiittää, että osakaan heidän joukoistaan pääsi perääntymään. Nämä junat ovat myöskin tulleet kelvottomiksi. Toinen suistettiin kiskoilta Siitamassa ja toinen ohjattiin yöllä eilistä vastaan kollisioniin sen kanssa, jossa siitä toinen vaunu vikaantui, niin että molemmat pikatykit menivät rikki, ja on se nyt täällä ratapihalla. Muuten on täällä valmiina vetureja ja vaunuja kaikkien johtajien poisviemiseksi kaupungista, eikä muuten kukaan vähänkään asiaa tunteva sosialisti enää luota voittoon. Tänään ovat kuitenkin hieman rauhallisempia, sentähden että etelästä on saapunut pienempiä apujoukkoja. Ne eivät kuitenkaan vaikuta mitään. Aitolahden Kuikkaan kartanossa on valkoisten etujoukot. Punaiset perääntyneet tänä aamuna kansanedustaja Linnan taloon, joka on noin kaksi kilom. Tampereelta. Luopioisista punaiset ovat perääntyneet Hauholle. Valkoiset Pälkäneen ja Kangasalan kirkonkylissä. Kangasalan asema on vielä tätä kirjoitettaessa punaisilla. Helsingin radan katkaisua Toijalassa odotetaan pian. Valkoisten etujoukkoja on eilen iltapäivällä ollut Ylöjärven Pohtolassa, joka on kaupungin länsipuolisella rajalla. Kaupunki eilenillasta piiritystilassa. Pakko-otolla saatiin eilen aamulla satakahdeksan miestä vaihtoihin. Porvarit loistavat poissaolollaan. Oriveden taistelussa punaiset menettivät kaksikymmentäyksi kanuunaa."

*

Toistaiseksi ei myödä lippuja Hyvinkäätä edemmä. — Tampereen huhutaan olevan vallatun ja Lempäälän sillan räjäytetyn. Sähkösanomia ei mene Poriin, Tampereelle eikä Turkuun.

Tiistaina 26 p:nä maaliskuuta.

Pyhä Ilion ei saa kaatua.

Olen aina rakastanut ja ihaillut Ranskaa, josta olen, lähinnä Skandinaviaa, erittäinkin Norjaa, saanut henkisesti kaiken, minkä voi ulkomaailmalta saada. Kun ensi kerran elämässäni, lähempänä kolmeakymmentä, pääsin ulkomaille, kiidätettiin minut suoraan Pariisiin. Siellä sain maailman näyttelyn panoraamaitse silmäillä hiukan muihinkin maailmoihin, aina itämaille ja Afrikaan. Siellä sain käsityksen siitä, mitä maailma on, mitä yleisihmisyys. Siellä ranskaa oppien opin oman kielenikin ja ymmärtämään oman maani. Siellä sain käsityksen taiteesta ja tyylistä. En siellä mitään opiskellut, mitään erikoisesti tutkinut, se vain tuli eläen ja hengittäen. Näin siellä joskus unta, että olin palannut kotimaahan. Se oli painajainen, josta herättyäni tyynyni oli märkä. Olin itkenyt unessa sitä onnettomuutta. Minussakin toteutui, mikä muissakin, että jokaisella meistä on kaksi isänmaata, oma maamme ja Ranska.

Riemukaaren alla Champs Elysées'n päässä kertoi minulle opas ylpeydellä, että sen alaitse eivät saksalaiset olleet kulkeneet, vaikka marssivatkin ohi. Vaimot ja lapset olivat piirittäneet sen ahtautuen yhteen sen alle ja ympärille, eivätkä voittajat sentään hennoneet heitä ampua. Olin ylpeä kummankin puolesta, mutta kaikki myötätuntoni tietysti oli ranskalaisten puolella, niinkuin se yleensä aina on ollut voitettujen puolella — tähän asti. Sodan alussa olivat tunteeni ja niistähän nyt on puhe — kokonaan Ranskan ja Belgian puolella. Iloitsin Marnen voitoista. Ei moni Ranskan-ystävä tässä maassa sitä enää silloin tehnyt.

Ja melkein kauhistuen minä nyt totean, että kun kuulen liittoutuneiden tappioista, ja että Pariisia on pommitettu 120 kilometriä kantavilla tykeillä ja täällä uskotaan ja toivotaan, että Pariisi kyllä valloitetaan ja Saksa sanelee siellä rauhanehdot, minä siitä, joskin häpeän iloita, en kuitenkaan tunne erikoisempaa suruakaan. Saksan voitto ranskalaisista merkitsee nyt meidän lopullista voittoamme venäläisistä. Semmoisia ne meissä ovat ne n.k. parhaat tunteemme. Oma etu on aina piru temppelin harjalla.

Mutta ei sittenkään, Pariisia ei saa pommittaa, ei saa tulla se päivä, jolloin pyhä Ilion kaatuu. Se on liian suuri maksu meidän itsenäisyytemme hinnaksi. Liian suuri siksikin, että meillä ei olisi varaa sitä hintaa siitä maksaa.

*

Valpas tarjoo rauhanpiippua.

Valpas, se vanha irokeesi-intiaani, joka kaiken ikänsä on ollut sotapolulla, on nyt ehkä viimeinkin saanut tarpeekseen skalppeja vyöhönsä, lähtenyt rauhanpolulle ja ehdottaa tomahavkin kaivamista maahan ja rauhanpiipun sytyttämistä porvarillisten kanssa. Hän on tavannut edusm. Lohen ja tarjonnut välitystään rauhan aikaansaamiseksi millä ehdoilla hyvänsä. Lohi oli vastannut, ettei hän voi tehdä mitään asiassa. Sopivissa tilaisuuksissa, kun joukot jollain hetkellä menevät pitemmälle kuin missä hän uskaltaa olla mukana — niinkuin viime keväänä valtuusmiehiä vankina pidettäessä — merkitsee Valpas aina eriävän kantansa ja luultavasti on tämäkin sitä. Kettu kuulema joskus pelastuu ajavien koirien käsistä viskautuen selälleen, heittäytyen hyväksi ja nuollen niitä turpaan. Joskus se kuuluu onnistuvankin, mutta vanhat kettukoirat eivät anna pettää itseään. Ja niin tulee käymään nytkin.

Sittenkun punaisten johdossa oli tapahtunut palatsivallankumous ja jyrkimmät ainekset päässeet voitolle uudistaen punaisen kaartin johdonkin, on väsähtävä sävy saanut väistyä ja nyt puhalletaan sotatorvea entistä kiihkeämmin ja voitonvarmemmin. "Nyt on tullut suurten taistelujen vuoro. Köyhälistöltä kysytään nyt rautaisia hermoja ja päättäväistä toimintaa. Mikään porvarismahti ei voi ehkäistä yksimielisen vallankumouksellisen köyhälistöarmeijan voittokulkua! — Aseelliseen hyökkäykseen maan työväkeä vastaan ryhtynyt riistäjäluokka tuntee lopullisen kohtalonsa hetken pian lyövän. Nopeaan toimintaan, toverit! Aseihin jokainen torpan ja töllin mies!" j.n.e.

*

Lakilapsonen.

Ovat vielä viimeisillään tekaisseet lakilapsosenkin, jolle on annettu nimeksi "Laki väliaikaisesta vuokratalon verotuksesta kaupungissa". Jokainen kiinteistön omistaja suorittakoon vuokratulon veroa 10 % vuokratuloista. Laki "astuu voimaan heti" — ja lakkaa yhtä pian olemassa voimasta, jos koskaan astuukaan voimaan.

Mihin nämäkin pikkuäpäräparat joutunevat, kun aika isistä jättää.

*

Eräs kokous.

Eilen oli kokous, johon olin pyytänyt eräitä kansanvalistusta ja edistystä harrastavia henkilöitä saapumaan keskustellaksemme erään ehdotuksen johdosta, jonka olin heille tehnyt ryhtymisestä isänmaalliseen taisteluun ja toimintaan kansan eetillisen kasvatuksen, laillisuuden, oikeuden ja totuuden puolesta isänmaattomuutta, laittomuutta, vääryyttä, valhetta ja siveettömyyttä vastaan. [Ks. Hajamietteitä kapinaviikoilta II s. 114.] Olin ajatellut, että tätä toimintaa varten olisi aikaansaatava toimisto kansaa valistavien sanomalehtikirjoitusten hankkimiseksi, joita sitten tarjottaisiin varsinkin maaseutulehdille. Kokous pidettiin salaisesti, niinkuin tarpeellista oli, ja varmimmaksi paikaksi katsottiin Kansanvalistusseuran toimisto kaukana Töölöössä. Siihen oli saapunut kymmenkunta eri aloilla toimivaa henkilöä, joiden nimiä en pane tähän julki, koska pääasia on, että heidän mielipiteensä tulevat merkityiksi muistiin.

Kun olin avannut kokouksen selittämällä sen tarkoituksen ja esittämällä aikaisemmin laatimani kirjoituksen nojalla ehdotuksen eetillisen valistustoiminnan järjestämisestä, jonka päätarkoituksena olisi etupäässä sanomalehti- ja muunlaatuisten kirjoitusten kautta taistella sitä valhetta ja vääryyttä vastaan, joka on yhteiskuntaa vuosikausia myrkyttänyt ja lopuksi kansamme veljessodan kauhuihin saattanut, ja läsnäolleet suhtautuneet mitä myötätuntoisimmin esitettyyn ajatukseen, valitsi kokous puheenjohtajaksi minut.

Kysymyksestä syntyi vilkas ja monessa kohden syvälle uurtava keskustelu, johon nykypäiväin raskaat olosuhteet loivat vakavan sävynsä. Ajatusten vaihdosta kävi ennen kaikkea selville suunnitellun valistus- ja uudistustyön ehdoton tärkeys, johon nähden kaikki puhujat olivat poikkeuksetta yksimieliset; ainoastaan käytännöllisissä kysymyksissä ilmaantui jossain määrin eriäviä mielipiteitä. Eri puhujain lausunnoista mainittakoon seuraavaa:

Ensimäinen puhuja, joka aloitti keskustelun, huomautti, että kyseessä olevan toiminnan menestys tietysti kokonaan tulee riippumaan siitä, missä hengessä ja millä tavalla työ suoritetaan. On olemassa ehtoja, jotka ovat välttämättömästi toteutettavat, jos mieli tosituloksiin päästä. On otettava huomioon se tilanne, joka rauhan päätyttyä syntyy: suuria joukkoja punaisia tullee mahdollisesti lähetettäväksi vankileireihin. Toisia heistä muuttanee Venäjälle. Tuhannet ovat kaatuneet. Kaikkien näitten perheet joutuvat työttöminä tuuliajolle. Tehtaat ovat seisahduksissa. Leipää ei piankaan saatane. Ja monessa paikoin ei työnhaluisia punaisia varmastikaan oteta vastaan. Asiain näin ollen, arveli puhuja, ei mainitunlaatuinen kirjallinen toiminta yksinomaan paljoakaan tepsi. Sillä ei semmoisenaan tule olemaan tarpeellista vastakaikua. Eetillinen opetus menee yli päitten. Onhan jo monesti kuultu lastenkin herjaavan: "En perkele välitä Jumalasta enkä saatanasta!" Se valistustyö, joka tässä on kyseessä, olisi sen vuoksi siihen tapaan järjestettävä, että se todella niin hyvin aineellisesti kuin henkisesti nostaisi. On asetuttava mikäli mahdollista ymmärtävälle kannalle. Ei saa kaikkea syytä toisten niskoille heittää. Porvarillisellakin taholla on virheitä tehty. Kasvatus on kohdistettava myöskin — ja ensinnä — voittajiin. Kansallistunto on osoittautunut heikoksi; siitä on lähdettävä. Yhteiskunnan kosto elköön voiton huumassa nousko yli lain ankaruuden. Johtajia on kyllä kaikella ankaruudella rangaistava, mutta muille on laajassa määrin myönnettävä amnestia. Toisella puolella on jotain hyvitettävä. Vankileireissä olevia ja heidän perheitään on autettava. Yleistä mielialaa on kautta linjan rohkaistava. Rakentavaan suuntaan on toimittava, työkansassa on herätettävä jälleen toivoa ja luottamusta. Nyt suunniteltu toiminta elköön muodostuko porvarilliseksi agitatsioksi: se vain nostaisi vastapuoluelaisten vihaa. Yritys on niin tärkeä, että olisi suunnaton vahinko, jos se supistuisi ainoastaan työksi, jonka kautta yläluokka valaisisi alaluokkaa.

Toinen puhuja ilmoitti melkein kaikin puolin yhtyvänsä edelliseen lausuntoon. Hän huomautti nykyhetken tehtävän jakaantuvan kahdenpuoleiseksi: suoranaiseksi valistustyöksi ja valtiolliseksi uudistustoiminnaksi. Mitä ensinmainittuun tulee, oli puhuja sitä mieltä, ettei niitä henkilöitä, joita etupäässä tarkoitetaan, voida saavuttaa, jos yksinomaan porvarillisissa lehdissä julkaistaan kirjoituksia. Piti sen vuoksi lentolehtien levittämisen ja suullisen toiminnan onnistuneempana, varsinkin jos esittämisen sävy on nostava eikä alaspainostava, jommoista se suinkaan ei saisi olla. Mutta yleistä mielipidettä oli pyrittävä ohjaamaan myöskin valtiollisiin tehtäviin nähden, ja sen työn tuli kohdistua porvarilliseen yhteiskuntaan. — Valtiollisella alalla on taantumuksellista suuntaa vältettävä. Äänioikeuteen ja kansalaisoikeuksiin ei pitäisi puuttua. Nykyinen tilanne on parlamentaarista tietä korjattava. Torpparikysymys on ensi tilassa ratkaistava. Kunnallissosialismia on toteutettava. Kuntien on hankittava itselleen maata, ja sillä keinoin taloudellisesti vahvistettava asemaansa, — Muuten toivoi asian kehittyvän siihen suuntaan kuin edellinen puhuja oli ehdottanut.

Huomautin tähän, että esittämäni suunnitelma kyllä on siksi laaja, että siihen hyvästi mahtuu sekä kirjallinen että valtiollinen työ ja että kirjoituksessani on selvästi viitattu myöskin porvariston syyllisyyteen.

Kolmas puhuja oli sitä mieltä, että asian menestys riippuu etupäässä edellä esitetystä näkökannasta. Porvaristoon nähden on ollut vallalla mitä suurin epäluottamus. Ei mielellään oteta vastaan, mitä siltä taholta sanotaan. Jos vielä kostotoimiin ruvetaan, niin yhä pahenee asia. Luottamusta on saatava syntymään eri kansanluokkien välillä. On tunnustettava, että on meilläkin paljon korjaamisen varaa. Mitä pikimmin on ryhdyttävä uudistustöihin sekä taloudellisella että henkisellä alalla ja niinmuodoin keskenäinen luottamus herätettävä; ainoastaan sillä tavoin voimme toiminnallemme luoda oikeata psykologista pohjaa, ainoastaan yhteiskuntaelämän syvemmälle kyntämisellä valmistaa sivistyksen siemenelle hedelmällistä maaperää. — Oli samaa mieltä kuin ensimäinen puhuja: on ensiksi käännyttävä sivistyneistöön.

Neljäs puhuja kuvaili parilla esimerkillä, miten laajoissa työväen piireissä vilpittömästi uskotaan punaisten taistelevan oikeuden puolesta. Emmekö näe tuhansien heistä horjumatta uhrautuvan uskotellun asiansa hyväksi? Siinä on vakavuutta takana. Meidän on se tunnustettava. Emme voi enää palata vanhoihin muotoihin. Uutta yhteiskuntaa on rakennettava. Synnintunnustuksella on aloitettava. Syyt, jotka tähän tilanteeseen ovat johtaneet, on poistettava. Kotikasvatusyhdistyksen toiminnassa on huomattu, että vain asiat puhuvat. Pelkillä sanoilla ei pitkällekään päästä. — Uudistustyö olisi kohdistettava myös kirkolliselle alalle, sillä kirkkokaan ei ole syyllisyydestä vapaa. Pääasia on, että autetaan eikä paineta alas.

Viides puhuja, kuten edellisetkin, huomautti, että sosialistien puolella katkeruuden juuret ovat hyvin syvällä. Toiminnan muodot olisi siitä syystä tarkoin punnittava. Tilannetta olisi arvioitava laajalta kannalta ja puolueiden välisiä liittymiskohtia, niinkuin ylipäänsä tasoittavia toimenpiteitä ehdottomasti etsittävä. Sosialismia ei ole pidettävä huliganismina — vaikka meikäläisen sosialistisen liikkeen differentiatsiokyky onkin osoittautunut heikoksi. Suurena tekijänä kärsimiimme oloihin on ollut kansamme riippuvaisuus Venäjästä ja myöskin se läheinen suhde Venäjän vallankumouksellisiin, jota sosialistiset johtajat nähtävästi jo kauan ovat ylläpitäneet. Idän painajainen on tilanteeseen paljon vaikuttanut ehkäisten maamme olojen tervettä kehitystä. — Oli muuten sitä mieltä ettei pitäisi tähän eetilliseen toimintaan laajemmassa määrin sekoittaa konkreettista yhteiskunnallista reformityötä, jonka tekeminen kyllä on katsottava erittäin tärkeäksi, mutta jota ei olisi yhdistettävä tähän yleiseetilliseen valistustoimintaan. Siveellisen tunnon syventämistä on nähtävästi aloitteentekijä tarkoittanut, ja puhuja tahtoi tätä pyrkimystä kannattaa. Puoluetyöhön läheisesti liitettynä tämä eetillinen pyrkimys ei saisi riittävää kantavuutta.

Kuudes puhuja asettui uudistuskysymyksiin nähden samalle kannalle kuin edellinen puhuja. Mitä syytöksiin porvaristoa kohtaan tulee, halusi hän jyrkästi protesteerata sitä väitettä vastaan että sisäiseen sotatilaan olisi vaikuttanut aikaisempain puhujain mainitsemat yhteiskunnalliset puutteet. Epäkohtia on, mutta syy nykyiseen olotilaan on venäläisten vaikutus, bolshevistinen henki, joka myrkyn tavalla on meikäläisten vereen tarttunut. Ellei niin olisi, minkä vuoksi käyttäisimme aseita punaisia vastaan?

Seitsemäs puhuja kohdisti ajatuksensa etupäässä tehdaspaikkakuntalaisiin ja nuorisoon. Kansanvalistustyö oli ollut yksipuolista. Siihen oli sitten liittynyt suggestio utopistisesta tulevaisuuden onnesta. Kun tämä utopismi nyt särkyy, aikaansaa se kansan sydämeen haavan, joka ei liene helposti parannettavissa. Tämä katkeruus tulee yhä kasvamaan, elleivät pettymyksestä kärsineet saa vaikeassa tilassaan ymmärrystä osaksensa. Tärkeintä on nousevaan polveen tähdätä työ. Jos se tapahtuu, voi nyt suunnittelun alaisesta toiminnasta olla sangen hyviä tuloksia. — Pyysi erityisesti saada kiinnittää huomiota johtotoimen tärkeyteen.

Ensimäinen puhuja vielä ilmoitti myöntävänsä, että kirjoituksilla maalaislehdissä voisi kyllä hyvin paljon saada aikaan; sillä tavalla voitaisiin esim. luoda opinioni, joka ei ehkä muuten syntyisi. Ja kirjoitusten julkaisemiseen olisi heti rauhan palattua ryhdyttävä, jotta sanomalehdistön suunta ja sävy alusta pitäen tulisi johdetuksi oikeaan.

Kuitenkin tahtoi vielä painostaa sitä, että työttömille ja leivättömille olisi ennen kaikkea hankittava elämisen mahdollisuus. — esim. siirtämällä ne maaseuduille, jossa vielä jonkun verran leipää on ja missä apuväkeä maanviljelystöissä kylläkin kipeästi tarvittaneen. Sillä tavoin saisi heille avatuksi uusia näköaloja. — Tähän lisäsi, että kenties ei olisi paikallaan tässä liittyä mihinkään tarkoin määriteltyyn poliittiseen ohjelmaan; kuitenkin olisi yhteisiä suuntaviivoja ehdottomasti työlle löydettävä.

Kolmas puhuja myönsi kuudennen puhujan olevan siinä oikeassa, että suurimmat syyt epäilemättä ovat toisella puolella. Mutta tämä ei kumoa sitä välttämättömyyttä, että luottamuksen suhde on saatava palautetuksi ja että voittajan puolelta on lähdettävä liikkeelle.

Toinen puhuja lopuksi totesi, että kaikilla näkyi olevan sama pohja ainakin mitä työkansaan istutettujen vääräin käsitysten oikaisemiseen tulee.

Periaatteellisen keskustelun tähän loputtua, tiedusteli puheenjohtaja, olivatko läsnäolijat sitä mieltä, että toimintaan oli ryhdyttävä. Yksimielisesti vastattiin tähän myönteisesti.

Päätettiin asettaa toimikunta, jonka tehtäväksi tuli laatia seikkaperäisempi suunnitelma kyseessä olevaa toimintaa varten.

Keskiviikkona 27 p:nä maaliskuuta.

Vilppulan tappio — provokatsion tulos.

Nyt on Vilppulan romahdus virallisesti myönnetty tapahtuneeksi. Surusanomaa julistamaan on pantu vallankumouksen kaikkein korkein, itse Manner. Niinkuin voisi ajatella, että jos saksalaisten rintama murtuisi, keisari Wilhelm, eikä Hindenburg tai Ludendorff, toisi siitä sanan kansalleen ja pitäisi heti päälle rauhoittavan puheen.

Manner myöntää, että punainen armeija on ollut pakotettu peräytymään Vilppulasta, että valkoisten joukot ovat jo Tampereella pommittaneet sen esiseutuja, jopa ovat tunkeutuneet rautatielinjalle etelämpänäkin. Ettei tämä pala olisi kovin karvas purra ja niellä, sokeroi Manner sen nyt punaiselle mielelle niin makeaksi kuin mahdollista. Se on tyylinäyte, jota en henno olla selostamatta.

Ketjumme ovat tähän asti edenneet kaikilla rintamilla. Siitä huolimatta ei vihollista saatu ratkaisevasti lyödyksi, sillä se — vekkuli — vältteli huolellisesti ratkaisutaistelua. Mokoma hitaus ei miellyttänyt vallankumouksellisia joukkoja. Tunkeuduttiin sitkeästi eteenpäin varsinkin n.s. Vilppulan rintamalla. "Olosuhteitten vuoksi se tapahtui syvissä kiiloissa. Rintama muodostui pakosta hevosenkengän muotoiseksi ja venyi liian pitkäksi sekä samalla oheni. Tätä meille epäedullista seikkaa käyttivät viholliset hyväkseen (!) ja suuntasivat hyökkäysiskunsa kauemmas sivustoihin yrittäen saartaa pitkien taistelujen väsyttämät joukkomme tuhotakseen ne. Viimeksi mainittu ei kuitenkaan onnistunut. Vaikeasta asemasta pelastui kaartimme jotenkin ehjänä, perääntyen Tampereelle ja sen lähistölle. Elävä voima säästyi. Kaartin osastojen ja eräiden päälliköiden kylmä harkintakyky ja tarmokkuus sen vaikutti. Aineellista menetystä ei kuitenkaan voitu kokonaan välttää. Muutamia ensin käyttökelvottomiksi tehtyjä tykkejä, vähän ampumatarpeita sekä vähän muuta tavaraa oli pakko jättää kirvelevin mielin."

"Näin muodostuivat tapaukset viime viikolla pohjoisella, Tampereen rintamalla, vallankumouksellisen taistelumme ensimäiseksi vastoinkäymiseksi."

"Lahtarit eivät viivytelleet käyttämästä syntynyttä tilannetta hyväkseen. Samalla kuin ne ahdistelivat Tampereelle perääntyneitä joukkojamme kaupungin ympäristössä, heittäytyivät niiden toiset joukot Kangasalta käsin Tampereen—Lempäälän rautatielinjaa kohden ja näkyivät himoitsevan rautatielle hiukan etelämpänäkin. Tampereen esiseutuja ne pommittelivat suurempaa vaurioita aikaan saamatta. Mutta sekä Tampereella että Tampereen—Lempäälän rautatielinjalla pitävät joukkomme puoliaan, jopa hyökkäilevät taas menestyksellä."

"Tampereen rintamalla kohtasi meitä ensimmäinen merkille pantava vastoinkäymisemme. Älköön sitä sentään suuremmaksi tehtäkö, kuin mitä se on. Vihollisemme nyt kyllä sen johdosta koettavat palkkalaistensa laittamien nimettömien julistusten ja lähettämiensä kätyrien avulla kylvää epätoivon ja epäluulon myrkkyä työläisjoukkoihin rintaman takana, niinkuin ne ovat tehneet rintamallakin. Ovatpa ne saaneet monia itsetiedottomia köyhälistöläisiäkin tarkoituksellisia juorujaan ja valheitaan uskomaan ja levittämäänkin sekä siten tekemään vastavallankumouksellisille suoranaista palvelusta. Vallankumouksellisen armeijamme ja koko työväenluokan on noustava moista vastaan kaikilla sekä aineellisilla että siveellisillä voimillaan. Pidettäköön mielessä, että muilla rintamilla seisovat joukkomme yhä lujina. Toisin paikoin ne etenevät varovasti, mutta varmasti. Tampereen rintamalla saatu raskas isku ei murskannut Suomen työväen nykyistä taisteluvoimaa. Vallankumouksellisen työväen lujissa käsissä on sen asia edelleenkin."

Senkin valkoiset! Parjaavat, provoseeraavat, käyttävät heille edullisia tilanteita hyväkseen.

Se Mannerista. Hän varoittaa lopuksi parjaajista ja provokaattoreista. Ne on nyt ajettu matkaansa. Ja syystä kyllä. Sillä jos niitä ei olisi ollut, ei olisi tappiotakaan tullut.

Millaista tuo provokatsio oli, siitä kertoo "Työ"-lehti seuraavaa:

"Pohjoisella Vilppulan rintamalla olevien joukkojen ollessa voitokkaassa taistelussa lahtarien kanssa, alkoi joukoissamme levitä tietoja: 'Lahtarit tuhonneet oikean sivustamme kokonaan',— 'olemme kokonaan saarrettuja': — huusivat joukkojen sekaan päässeet provokaattorit. Tästä syntyi pakokauhu, kuten tunnettua, sellaisin seurauksin, että joukkomme täytyi peräytyä. Kolme lahtarikaartilaista, jotka ehken kaatuneilta tovereiltamme olivat saaneet korttimme ja siten päässeet joukkoomme, päästivät taistelun kestäessä huudon, että 'päällikkömme ovat pettäneet meidät ja järjestäneet niin, että olemme kaikki tuhon omat', saaden tällä tavoin joukkomme hajalleen. Jälkeenpäin asiaa tutkittua ja epäjärjestyksen saattaneet henkilöt tarkastettua, löydettiin näiden paidankauluksesta lahtarikaartin kortit."

"Nyt ovat asiat pohjoisella rintamalla taasen täydessä järjestyksessä ja painaltavat poikamme hurjalla vimmalla eteenpäin ja saavat piankin korjatuksi ne pienet vauriot, jotka lahtarien provoseeraus aikaan sai."

"Siis, korvat kuuroiksi provokatsionille ja ankarin tuomio sen aikaansaattajille. Siitä riippuu taistelumme pikainen voitto!"

Ei näytä lopullinen voitto olevan kovinkaan tiukassa kantimessa, jos se riippuu vain provokatsion torjumisesta.

Eiköhän tämä muuten jo ole liika paksua pajunköyttä?

Ovathan pohjalaiset poppamiehiä ja muutenkin suuria suustaan, mutta tokkohan ne nyt sentään sanan voimalla saivat Vilppulan rintaman rikki?

*

Yhteiset tietotoimistot.

Suomen Kansanvaltuuskunnan Tietotoimisto on nyttemmin asettunut suoranaiseen yhteyteen virallisen ranskalaisen tietotoimiston kanssa, jolta se tulee saamaan säännöllisesti tietoja Ranskasta ja muualtakin ulkomailta.

Tietäisikö tämä sitä, että Ranska on lähentänyt välejään niiden kanssa, joiden kanssa sillä on yhteinen vihollinen, Saksa?

*

Eräs henkilö sanoi tänään jotakin, joka on laatuaan aika originellia. Se ei ole enää valkoinen kanta, vaan oikein lumivalkoinen. Heti kun kapina on kukistettu, pitäisi myöskin, sanoi hän, kukistaa Svinhufvudin hallitus siksi, ettei se ollut paremmin selvillä asemasta eikä ryhtynyt ajoissa tarpeellisiin varokeinoihin uhkaavan vaaran varalta. — Jos niin tapahtuisi, kumoutuisi ainakin mitä tehokkaimmin syytös, että hallitus varustautumisellaan olisi pakottanut työväen tarttumaan aseihin.

*

Junat menevät vain — pohjoiseen.

Että Tampere on, joskaan ei otettu, niin ainakin saarrettu, siitä on todistuksena se, että junia ei enää ilmoiteta lähteviksi Tampereelle, vaan pohjoiseen. Kai ne pian lähtevät vain itään — ja sinne jäävät. Sääli vetureita ja vaunuja.

Tampereelle on alkanut oikea kansanvaellus pohjoisesta. Kaikki, jotka kynnelle kykenevät, pakenevat valkoisten tieltä.

Näsijärven jäällä liikkuu sankkoja joukkoja.

*

Järkevimmät sosialistit Tampereella, niiden joukossa osa punakaartilaisiakin, olivat vaatineet suostuttavaksi Mannerheimin uhkavaatimukseen, mutta eivät ole saaneet tahtoansa läpi. Tampere siis täytyy Valloittaa väkirynnäköllä.

*

Maailma ylösalaisin.

Erään isännän luo Kalvolassa oli tullut kaksi hänen rintamalta paennutta renkiään ja pyrkinyt sodasta tarpeensa saatuaan koreasti töihin. Olisivat suostuneet rupeamaan vaikka ruokapalkoille, rahapalkoista ei puhettakaan. — "Eihän maar", sanoi isäntä, "kyll mä sentään teitille palkankin maksan". Miehet neuvottiin halkometsään. Menivät aamuhämärässä ja palasivat sieltä vasta 9:n tienoissa illalla. Siinä tuli koko joukon yli 8 tunnin työpäivä. Isäntä veisteli miehille: "Jos te aiotte näin hassusti huhtoa, loppuu minulta pianaikaa metsä."

*

Komeaa.

Sain vilkaista ruotsinmaalaiseen lehteen t.k. 19 p:ltä. Siinä kerrotaan, että Svinhufvud on silloin ollut matkalla Berliinistä Vaasaan. Berliinissä on ollut suuri banketti, jossa m.m. itse Hindenburg on ollut läsnä. Hän on pitänyt puheen ja vakuuttanut, että Suomi tulee saamaan Aunuksen ja Kuolan niemimaan. Malmössä ovat Svinhufvudia vastassa olleet Suomen edustajat, Tukholmassa A. Gripenberg, H. Gummerus ja H. G. Paloheimo. Myöskin ruotsalaisia viranomaisia on ollut. Svinhufvudia on kutsuttu: "Hänen ylhäisyydekseen Suomen tasavallan presidentiksi."

*

Sosialidemokraatinen militarismi.

Tähän kapinaan ryhtymisen puolustamiseksi ja perustelemiseksi on punaiselta taholta esitetty senkin seitsemiä syitä, jotka tekivät sen välttämättömäksi. Melkein joka päivä keksitään joku uusi. Viimeksi uskotellaan tänään "Tiedonantajassa", että työväki tarttui aseisiin pakollista asevelvollisuutta vastaan. Jos nykyinen luokkasota päättyisi porvariston voittoon, olisi vakinaisen sotalaitoksen perustaminen porvariston luokkavaltaa pönkittämään siitä varma seuraus. Sisäinen militarismi olisi Suomeen luotu. Sen avulla kukistettaisiin n.s. sisäinen vihollinen, sisäinen vaara, joka ei ole mikään muu kuin sos.-dem. työväenliike. Sillä Rantakari on eduskunnassa sanonut, että Bismarck on sanonut, että "sosialidemokraatinen kysymys on militaristinen kysymys."

Ja sitäpä se todella ainakin tällä hetkellä tässä maassa onkin. Se kysymys ei meillä ole mitään muuta kuin puhdas militaristinen kysymys, kysymys siitä, kuinka sosialidemokraatinen militarismi meillä saadaan kukistetuksi.

*

Tulevat kieliolot.

Millaisiksi viralliset kieliolot meidän maassamme muodostuisivat, jos kansanvaltuuskunta pääsisi niitä pitemmälle järjestämään, selviää eräästä pienestä enteestä. Liikenneasiain valtuutettu Emil Elo ja puhelinlaitoksen ylivalvoja Arthur Hellman määräävät, että sen jälkeen kun venäläiset joukot ovat siirtyneet pois, ei ole enään tarpeellista, että venäläisiä sotilaskomissarioita oleilee puhelinasemilla. Koska maassamme oleilee sangen suuri venäläinen siirtokunta, joka ei taida maamme kieltä, on puhelinasemain huolehdittava siitä, että niillä kaikkina vuorokauden aikoina on venäjänkielentaitoisia puhelinyhdistäjiä.

Niin kauan kuin Suomessa on venäläisiä, täytyy heitä siis palvella heidän omalla kielellään. Saatuaan omakielisen _sanan_vaihdon viralliseksi vaativat he tietysti siksi myöskin _kirjeen_vaihdon, mikä tietysti myönnetään, koska heille on myönnetty kaikki muutkin kansalaisoikeudet.

Lienevätköhän venäläiset joukot muuten todella jo siirtyneet täältä pois? Satama on yhä laivoja täynnä ja musta- ja harmaatakkeja liikkuu edelleen kaupungilla.

Tähän saakka on saanut liikkua kadulla klo 9:ään illalla, tästä lähtien vain 8:aan. Ylihuomisesta alkaen suletaan kaikki yksityiset puhelimet. — Nämä määräykset vaikuttavat yhtä virkistävästi kuin "kyyhkyset". Niitä ei ole tässä näkynytkään taas pitkään aikaan. Mutta luultavasti tuli rukinsija jo katsotuksi.

*

"Muutama sana nykyisestä vallankumoussota-asemasta".

"Työmiehen" joku strateegi punoo ja punoo päätään sillä, että vaikka asema yleensä ja varsinkin Vilppulassa on ollut niin erinomaisen hyvä, niin mikä ihme siinä on, että Vilppulassa sittenkin tuli tappio. Siellä oli tungettu kiilana eteenpäin, siellä oli sivustatkin saatu nousemaan kiilan kären lähettyville ja kuitenkin tapahtui peräytyminen, joka "jostain käsittämättömästä syystä sai paon luonteen". "Joukot on vallannut joku käsittämätön joukkohermostuminen ja he ovat jättäneet asemansa ja mitä edullisimmat puolustuskohtansa, joissa aivan pienillä voimilla olisi voinut estää suurtenkin vihollisjoukkojen hyökkäykset. Perääntymistä ei ole aiheuttanut valkokaartin voimakkuus, ei niiden armeijan ylivoima, vaan, kuten jo sanottu, joukkojemme hermostuminen — ja sanottakoon suoraan — käsittämätön hermostuminen. Sillä sotilaallinen asema ei siihen voinut aihetta antaa. Seurauksena tuosta perääntymisestä oli, että valkokaartilaiset pääsivät häiritsemään äärimmäisen vasemman siiven liikennelinjoja ja etappi-yhteyttä ja siten jonkun verran hidastuttamaan yhtenäistä sotatoimintaa ja tarkoituksia."

Mutta kun hätä on suurimmillaan, silloin on myös apu lähellä. On keksitty keino vastaisten vaurioiden välttämiseksi.

"Yksi ja toinen on jo päässyt selville menettelytavasta, mitä tässä luokkasodassakin on noudatettava, nimittäin yhtenäisen kiinteän strategian sääntöjä. Rintama on luotava yhtenäiseksi ja lujaksi ja liikunta tapahtuu eteenpäin koko linjojen siirtämiseksi. Sissisodan luonnetta ei tällä sodalla ole ollut ja tuskin tulee olemaankaan. Eikä sille sellaista saa asettaakaan, koska voitto saavutetaan mielestäni vain yhtenäisen rintamatoiminnan kautta."

Sellainen yhtenäinen, kiinteä rintama on nyt olemassakin. Se on ainakin Tampereella, siinä muodossa, että suuri osa punaista armeijaa on saarrettu, niin että se ei pääse sieltä yli eikä ympäri. Vahvistaneeko tämä uusi tilanne joukkohermoja, on toinen asia. "Työmiehen" sota-asiain tuntija ainakin vakuuttaa, että sotilaallinen asema ei anna aihetta huolestumiseen, vaikkei kuitenkaan sovi liikoja vaatia. "Armeijamme voittaa, vaikkei kädenkäänteessä".

*

"Oman kuvansa mukaan".

Yhä selvemmäksi kehittyy punaisten lehtien taktiikka esittää lukijoilleen asema niin edullisessa valossa kuin suinkin. Suurten tappioitten jälkeen oli näkyvissä hetken hätkähdys, mutta nyt ovat maltilliset ja järkevät ainekset sysätyt syrjään ja punaisimmat ja mielettömimmät saaneet omien riviensä keskuudessa voiton — ainoan, minkä tähän asti ovat saaneet. Kaikki on suuremmoisessa kunnossa, sekä siviilipuolella että sotapolulla. "Vallankumouksen voitokas kulku on riemastuttava huomio tällä hetkellä". "Valtiohallinto, kunnallishallinto, oikeuslaitos, kaikki on työtätekevä kansa hionut oman kuvansa mukaan."

"Keski-Suomi ja Pohjois-Suomi ovat vielä lahtarien hallussa." Mutta pian toivotaan vallankumouksen punaisen lipun "liehuvan pelastuksen merkkinä Pohjolassa."

Hyvää tuulta koetetaan ylläpitää myöskin lupauksilla Venäjältä pian saapuvista viljajunista.

*

Kirjallisuutemme "punainen" loimi.

Jonkun esseistin pitäisi kirjoittaa tutkimus tämän vallankumouksen aikana esiintyneistä kaunokirjailijoista. Olen tainnut jo ennenkin kosketella tätä asiaa. Useilla heistä on jo jotenkin vakiintunut tyylinsä, joka kylläkin vetää vertoja monen porvarillisen kirjailijan tekeleille. Heillä on monesta meikäläisestä etuote sikäli, että heillä on aatteensa ja asiansa, jonka puolesta he taistelevat. Sitä selväperäisyyttä puuttuu meidän puoleltamme. Kirjailijat useimmiten nousevat syvistä riveistä. Tämä aikakausi mahdollisesti herättää uusia kirjailijoita siltä taholta. Syntyy sekä valkoinen kirjallisuus että punainen, jotka iskevät yhteen, niin että säkenöi. Kummankin puolen paatos kumpuu esiin eri lähteistä. Inspiratsio tulee saamaan aiheitaan elämyksistä, muistoista ja aatteista, jotka elävät perimätietona niissä kansan kerroksissa, joista kirjailijat nousevat. Oppositsiokirjallisuus tulee olemaan hirvittävän punainen ja järkyttävä. Moni Homsantuu tulee huutamaan eri äänilajeissa: "Teidän lakianne ja oikeuttannehan minun pitikin ampuman!" — Tähänastinen helisevä romanttinen isänmaallinen runous on elänyt aikansa. On vuotanut verta, on olemassa hautoja, syyttömienkin hautoja ja haamuja niiden ympärillä, jotka herättävät syyttäjiä, Daniel Hjorteja. Sovittajat, lopullisen oikeuden jakajat, tulevat vasta jälemmä. Johtuu mieleeni Zola ja V. Hugo, "Germinal" ja "Les misérables". Se kurjuus, joka tästä sodasta seuraa, ne olot, jotka olivat sitä ennen ja jatkuvat sen jälkeen, vaativat ruoskintaa syyllisille. Ei ne hyvällä poistu, ei itsestään vieläkään, vaikka olisi kuinkakin muka nyt herätty. Kun välitön vaara on ohi, ollaan entiseltään. En toivo, vaan pelkään niin olevan. Kumouksen henki ei ole tukahdutettu, vaikka nykyinen kapina kukistetaankin. Kirjailijat valmistavat sitä uutta kumousta, miten se sitten tapahtuneekin. Köyhälistön vapautumisen ja valtaan pyrkimisen aate kulkee jo nyt ja on kulkenut enemmän tai vähemmän läpikäyvänä tendenssilankana suomalaisessa kirjallisuudessa. Kramsu, Minna Canth, Maila Talvio, Arvid Järnefelt. Ne traditsiot tulevat yhä edelleen elämään ja kehittämään uutta. Kirjallisuudessamme on "punaista" lointa enemmän kuin on ehkä huomattukaan. Eivät ne Meurmannit y.m. yhteiskunnan ja kirkon säilyttäjät turhaan omalta kannaltaan kauhistuneet ja pauhanneet. Ja Nuija-sodan ihannoiminen — mitä olivat Ilkat ja Poutut muuta kuin aikansa "punaisia"? Heihin he usein vetoavatkin.

Ja Rantamala ja Lehtimäki! Sanottakoon nyt Rantamalasta mitä tahansa, niin on hän, millä nimellä nyt liekin, ilkeimmissäkin pamfleteissaan iskenyt, joskin useimmiten harhaan, niin myöskin usein oikeaan. Hänen kirjailijapsyykensä tutkiminen olisi mitä mielenkiintoisin puhtaasti psykiaatriseltakin kannalta. Hän kuuluu elävän täydellisenä erakkona, harva hänet on nähnyt ja tuntee. Hänestä on tullut vallankumouksen huuhkain. Ääni kuuluu, kaamea ääni rotkoisesta korvesta, josta hän ilmiantaa, yllyttää ja usuttaa nimeltä mainitsemiensa henkilöiden kimppuun, m.m. porvarillisten kirjailijavirkaveljiensäkin. Hänen kauttansa pääsee tunkemaan koko pitkälle heikäläisten sieluun, sen hyvään ja pahaan. On nähtävästi hurmioitunutta innostusta, mutta samalla kataluutta, matalamielistä kateutta, joukahaismaisuutta. Varsinkin Lassilana hän on tavattoman vähässä asiallisuudessa, suunnattomassa kertautuvassa sanatulvaisuudessa ja onttoudessa näyte niistä puolista suomalaista rotua yleensä ja varsinkin sosialistista kirjailijaa.

*

Saksalaisia risteilijöitä nähty.

Eräs meriupseeri on kuulema kertonut, että Suomenlahdella jossain, Helsingin kohdalla, olisi nähty neljä saksalaista risteilijää, joista yhden nimi on "Mainz".

Pitkänäperjantaina 29 p:nä maaliskuuta.

Godenhjelmien kylvämä sienten.

Tänään, pitkänäperjantaina, avaa eräs kirjoittaja M. P. kirjoituksessa "Ennen ja nyt" "Tiedonantajassa" monia mietteitä herättäviä perspektiivejä menneisyyteen, katsoessaan sitä nykytapahtumien valossa.

"Viime sunnuntaina tulin", kirjoittaa hän, "Helsingissä kulkeneeksi pitkin Ludviginkatua, Tultuani talon n:o 8 kohdalle näin siinä sijainneen vanhan puurakennuksen olevan puretun, ainoastaan kivijalka oli enää jälellä. Rakennuksen näkeminen raunioina sai minut pysähtymään. Kuinka monta muistoa siihen liittyi, kuinka monta ajatusta se toi mieleen! Tuossa kadonneessa rakennuksessahan oli ollut Godenhjelm-puolisoiden koti, se lämmin liesi, josta valoa ja rakkautta oli virrannut maamme tietoa kaipaavalle, kovaosaiselle suomalaiselle väestölle. Muistin, kuinka nuo molemmat manalle menneet henkilöt olivat Helsingissä opettaneet tiedon alkeita työväestölle aikana, jolloin ei vielä ollut maassamme kansakouluja eikä opettajaseminaareja. Muistin, kuinka he olivat työskennelleet kirjallisuuden alalla valistusta levittäen, kuinka he olivat mukana suomalaista tyttökoulua perustamassa, kuinka se heidän vaalimanaan kasvoi ja varttui levittäen tietoja ja sivistystä laajoihin piireihin. Muistin aikoja, jolloin Suomessa ei ollut kuin neljä sivistynyttä perhettä, joissa suomi oli kotikielenä, ja heidän perheensä, heidän kotinsa oli yksi näistä. — Nyt oli se siinä edessäni raunioina, mutta mitä siitä — tämän kodin asukkaat olivat suorittaneet tehtävän, jonka vaikutukset eivät katoa, vaan kantavat kauas tulevaisuuteen tuoden kansallemme siunausta."

"Näin ajattelin, nyökkäsin päätäni vanhalle talolle jäähyväisiksi ja jatkoin matkaani. Olin niin ajatuksiini vaipuneena, että tuskin huomasin väkijoukkoa, joka oli keräytynyt lähellä olevan Erottajatorin kulmaan. Jouduttuani sen keskelle, huomasin kaikkien silmäin olevan luotuina Bulevardinkadulle päin, josta juuri alkoi tulla näkyviin ruumissaattue niin pitkän pitkä — valkoisia arkkuja, arkkuja, joissa lepäsi nuoruutensa ja miehuutensa parhaassa voimassa kaatuneita kansalaisiamme. Ja mikä oli heille surman tuottanut? Toisen kansalaisen murha-ase. Nuo vainajat, jotka siinä viimeiseen lepoon saatettiin, ne olivat työläisiä, ja ne, jotka heidät olivat surmanneet, ne olivat maamme parempiosaiset, maamme sivistyneeseen yläluokkaan kuuluvat henkilöt. Jäin kuin jähmettyneenä seisomaan paikalleni. Tämäkö oli se siunaus, joka oli koituva kansallemme, kun tiedon valo pääsisi leviämään kansan syviin kerroksiin?"

"Oi, te vanhat, jotka tiedon siemeniä kansaan levititte, ettekö ymmärtäneet, että tiedon puun hedelmä antaa ymmärrystä, että kerran tulee hetki, jolloin niiden silmät, jotka siitä hedelmästä ovat syöneet, aukenevat ja he tulevat astumaan teidän eteenne sanoen: Antakaa meille enemmän tietoa, antakaa meidän päästä tiedon lähteiden luo. Elkää ravitko meitä henkisesti ja ruumiillisesti niillä muruilla, jotka rikkaiden pöydiltä putoavat, vaan antakaa meidän istua samojen pöytien ääreen, joiden ääressä itse istutte ja jossa nälkää ja janoa kärsivä sielumme ja ruumiimme voi tulla ravituksi."

"Nyt on se hetki tullut, jolloin Suomen työväestö valveutuneena ja itsetietoisena on astunut etuoikeutetun yläluokan eteen nuo sanat huulillaan. Ja tällä yläluokalla, tällä sivistyneellä säädyllä, tällä entisellä valistuksen levittäjällä ei ole ollut muuta vastausta antaa kuin surman isku. Veriin asti kurittajana, tappajana esiintyy nyt tuo entinen ystävä. Ja tätä teloittajan tointa harjoittaessaan puhuu hän kerskaten uskonnollisuudestaan ja kristillisyydestään. Eikö huomaa hän, kuinka kaukana hänen menettelynsä on siitä opista, jota hän tunnustaa?"

"Pois murha-aseet! Luopukaa, te elämän kukkuloilla eläjät, itsekkäistä pyyteistänne ja luokkaeduistanne, lyökää veljen käsi työläiselle, kansalaisellenne ja ihmisveljellenne, tuokaa tietonne ja sivistyksenne niinkuin edelläkävijänne kansan vainiolle, ja se vainio on kasvava viljaa, joka riittää henkiseksi ja ruumiilliseksi ravinnoksi jokaiselle työtä tekevälle Suomen kansalaiselle."

Tämmöisiin mietteisiin hän johtuu, tuo vanha sosialisti. Sen kiitoksen hän antaa noille kahdelle vanhalle. Kiittää kyllä ohimennen siitä, mitä on saanut, mutta vaatii samassa enemmän, paneepa miltei heidän syykseen sen, missä nyt ollaan. Kiittämättömyys tietysti on aina maailman palkka. Moni lapsikin syyttää vanhempiaan siitä, mitä ei ole saanut, muistamatta, mitä on saanut. Monesta laiminlyömisestä kai vanhoja suomenmielisiä esityöntekijöitä, samoin kuin heidän työnsä jatkajiakin, voitaneen moittia. Mutta syyttää heitä ja meitä siitä, että kansan valistamiseksi ei olisi tehty kaikkea, enemmänkin kuin mitä kohtuudella voidaan vaatia, se on väärin. Kyllä tässä maassa ainakin Godenhjelmien työn tapaista työtä on koetettu suorittaa hengästyksiin, uupumukseen asti, sekä yksilöllistä että yleistä, ettei sen suorittajia ainakaan pitäisi syyttää punakapinan syntymisestä. Ei ole syy kansanvalistuksen antajain, vaan sen ottajain. "Valistusta" on annettu yhtäkkiä ehkä liian paljonkin, jotta sitä olisi jaksettu sulattaa. Mutta ne valistajat eivät ole Godenhjelmien työn jatkajia, vaan sen tukehduttajia. Godenhjelmien hyvän hengen vako on kasvanut rikkaruohoa, jota siihen pahat henget ovat kylväneet. Murha-aseet eivät olleet heidän eivätkä he ole sodan uhreista missään vastuussa.

Tämänlaisia mietteitä olisi heidän talonsa, vanhan valonahjon, sijan näkemisen pitänyt herättää, talon, joka purettiin uuden valonahjon rakentamiseksi sijalle.

Sillä sijalle oli määrä kohottaa uusi talo Helsingin Sanomille, jonka kapinalliset ensiksi valtasivat ja jossa väkivalloin painetaan "Tiedonantajaa", kapinallisten ja suomalaisen sivistyksen suurimpain vihollisten pää-äänenkannattajaa. Jos Godenhjelmien elämäntyön riittämättömyyttä vaikeroidaan, olisi osoitteen pitänyt olla kokonaan toinen, olisi ollut sanottava: Noin ne vanhat opettivat oikein, näin me lapset käytimme sitä väärin.

Lauantaina 30 p:nä maaliskuuta.

Puhelimet suljettu.

Puhelinasemalta ei enää vastata. Täytyy siis alkaa toimittaa asioitaan ilman sitä mukavuutta. Eipä sillä, että tuosta enää pitkään aikaan olisi ollut mitään hyötyä, kun keskustelujen päiväntapahtumista ja kysymyksistä kuitenkin on täytynyt kulkea toisia teitä. Tämä uusi vaihe tuntuu, melkein vaihtelulle tässä yksitoikkoisuudessa. Ja onhan se taas pieni askel lopun lähenemistä kohti. Sulku tuskin enää kestää kauankaan.

*

Hiiret.

Laivan upotessa pistävät kaikenlaiset pikku hiiret päänsä esille piipittäen sovitteluista ja rauhanehdoista, nähtävästi vain oman henkensä pelastukseksi. Niinpä asianajaja John Svanljung soitti minulle ja pyysi päästä puheilleni. Edusmies Orasmaa kuuluu tarjonneen jollekin rauhaa aivan mahdottomilla ehdoilla. Uuden hallitusmuodon pohjaksi olisi pantava kansanvaltuuskunnan tekemä, ja hallitukseen otettava yhtä monta sosialistia kuin porvarillista. Tarvinneeko sanoakaan, ettei se semmoinen kävele. Valpaskin liikkunee taas samoissa hommissa.

*

Saksalainen vaara.

Luettuani sen, mitä tässä tulen siteeraamaan, minä kohautin olkapäitäni ja nakkasin lehden luotani. Se nyt on sitä tavallista kiukkua ja väärentelemistä. Koetetaan uhkailla oman voimattomuuden ja vihan tunnossa milloin milläkin. En liitä sitä päiväkirjaani. Mutta kun ajattelin vähän tarkemmin, tutkin itseäni, niin siteeraan sen sittenkin. Eräs L. M—n "Työmiehessä" kirjoittaa siitä vaarasta, jonka hän uskoo uhkaavan meitä saksalaisten puolelta, jahka ne, tänne kutsuttuina, saavat täällä jalansijan.

"Saksan korkealla kehitysasteella oleva kansa voi helposti saksalaistuttaa Suomen, se tietysti kuuluu Saksan suunnitelmiin, paljaasta hyväntahtoisuudesta se ei avusta porvareita. Venäjän ei sadan vuoden aikana onnistunut venäläistyttää tätä maata, mutta se ei todista sitä, ettei saksalaiset siinä onnistuisi. Kun venäläiset valloittivat Suomen, oli silloin koko kansa sitä vastustamassa. Suomen onnistui Venäjän sortovaltikankin alla kohota aineellisesti ja henkisesti korkeammalle tasolle orjuuttajaansa. Suomalaiset ovat yksimielisinä olleet venäläistyttämistä vastustamassa, työväestö on siinäkin paljon tehnyt. Kaikesta tästä on ollut seurauksena, ettei Venäjän verisen tsaarivallan onnistunut muuttaa tätä maata venäläiseksi kuvernementiksi, johon se hellittämättä kaikin keinoin pyrki. Nyt on asia aivan toinen. Saksan sotajoukot tulevat tänne 'pelastajina'. Avosylin ottaa porvaristo vastaan ulkolaiset ruoskan heiluttajat, hartaita rukouksia on saatu merien taakse lähettää, ennenkuin tähän tulokseen on päästy. Tekivätpä saksalaiset täällä mitä tahansa, porvaristo kuitenkaan ei vastusta. Onhan porvaristolla ennestäänkin suhteita Saksaan. Oppineissa piireissä on tähänkin saakka ollut sangen läheinen vuorovaikutus Saksan kanssa. Siellä heidän mielestään kaikki on ollut mitä mallikelpoisinta, esimerkiksi kelpaavaa. Nyt sitten saksalaiset, jos he todella tänne tulevat, tuovat sitä kuulua järjestystään, kuuluja oppineitaan, sotaherrojaan ja aatelisjunkkareita, teollisuuskapitalisteja ja virkaherroja. Ylemmät virkapaikat annetaan saksalaisille herroille, saksalaiset pohatat rupeavat määräilemään teollisuuden alalla ja saksalaiset sotaherrat asetetaan sotajoukon johtoon. Edelleen saksankieli asetetaan sellaiseen asemaan, että ilman sitä ei pääse vaatimattomimpaankaan tehtävään. Se määrätään pakolliseksi aineeksi seminaareihin ja lopuksi kansakouluihin. Ruotsalainen yläluokka mukautuu saksalaiseksi, eikä siitä ole mitään haittaa, sehän on nykyäänkin puoleksi saksalaista. Heistä siis muodostuu saksalaisten kanssa sellainen muukalaisien yläluokka, joka kokoilee kaiken vallan käsiinsä, niin valtiollisella kuin taloudellisella alalla. Suomalainen kansa, työväen luokka, saisi olla juhdan asemassa, jota ehkä komennettaisiin sen omalla kielellä. Sitä sortaisi ja nylkisi muukalainen yläluokka mielin määrin. Ruoskijaksi ja pyöveliksi taitaisi suomenkielinen porvarikin sentään kelvata."

Tähän sanon: jos niin käy, niin kai täytyi. Mutta kuka sen siihen vei? Ilman punaisten alkamaa kapinaa ja turvautumista venäläisiin ja ilman heidän pidättämistään täällä ei olisi ollut pakko kutsua saksalaista maahan. Sanotaanhan, että paha on pahalla poistettava. Myrkyn täytyi saada vastamyrkkyä. Kahdesta pahasta on nyt kai Saksan paha oleva vähempi kuin Venäjän oli ja varsinkin olisi tullut olemaan. Jos oli valittava, ei ole epäilystä, kumpi oli valittava: saksalais-porvarillinen — vaiko bolshevistis-punakaartilainen.

*

Tämän isonvihan muistot.

Eikä ole vähemmän kaamea ja vähemmän uskottava se toinenkaan tulevaisuudenkuva, jonka sama kirjoittaja maalaa mielensä katkeruuden pohjalta.

Hän puhuu "lahtarien" tässä sodassa muka harjoittamista hirmutöistä, murhista ja kuolemantuomioista. Ne tulevat aina pysymään muistissa, ne elävät kansassa, äiti kertoo niistä lapselleen, lapsi jälleen lapselleen. Niiden tekojen muisto, niiden kirous, kulkee perintönä polvesta polveen. Työmies ja porvari tulevat tässä maassa olemaan vastakkain. "Tuhkassa kytevä hiili saattaa pitkät ajat pysyä tulisena, vaikka se näyttää aikoja sitten sammuneelta. Pienestäkin tuulen henkäyksestä se saattaa liekkiin leimahtaa, sytyttää ympäröivän kulon, metsät, kylät, kaupungit, eikä sitä silloin mikään voima kykene sammuttamaan. Työväen nyt kärsimät veriteot, siihen isketyt haavat, tulevat olemaan niitä tulisia hiiliä, jotka kytevät sen mielessä. Ison vihan ajasta on kulunut jo 200 vuotta, mutta vielä tänäpäivänäkin tapaa Suomen saloilla vanhuksia, jotka perimätietojen nojalla kertovat sen ajan hirmutöistä. Ukkovaari on kertonut nuoremmille, tämä vuorostaan lapsilleen. Ja vielä nytkin vuosisatojen takaa saattaa moni käsi nyrkkiin puristua, moni kuuntelija kirouksen lausua, kuunnellessaan menneitä kauhuntöitä. Nyt tehdyt hirmutyöt eivät tule katoamaan tämän ajan verivirtoihin työläisten mielistä. Porvari ja työmies ovat taistelukannalla niin kauan kuin anastukseen ja sortoon perustuva järjestelmä on pystyssä. Uusi vallankumous tulee luonnon lain välttämättömyydellä olemaan kehityksen tuloksena."

Täydennän tätä kuvaa sikäli, että sama viha, minkä kirjoittaja uskoo tulevan elämään työläisissä porvarien hirmutöistä, elää myöskin porvareissa punaisten monta vertaa kaameammista.

Olin unohtaa, että huomenna on pääsiäinen, jolloin sovittaja nousi kuolleista.

Pääsiäissunnuntaina 31 p:nä maaliskuuta.

Siperian vilja saapunut.

Tokoi on nyt päivän sankari. Hän on saanut viljajunansa — 30 vaunua — saapumaan Siperiasta Helsingin asemalle. Ainakin väitetään, että se on viljaa ja että vilja, mikä on tullut, on tullut Siperiasta, jollei kaikki ole tekaistua teatteria — Aarne Orjatsalokin on siinä mukana — niin on juna lähtenyt täältä helmikuun 19 p:nä ja saapunut Omskiin maaliskuun 7 p:nä, josta palattiin Pietariin t.k. 29 p:nä ja oltiin täällä eilen illalla.

Se otettiin vastaan suurilla juhlallisuuksilla. Itse Manner oli vastassa Riihimäellä ja piti tietenkin puheen. Väliasemalla junaa tervehdittiin suurilla juhlallisuuksilla, jotka saavuttivat huippunsa Helsingissä. Matka oli kestänyt 41 vuorokautta. Ei "Työmies" aivan suotta kehaise, että tapaus on yksi historian merkkitapauksia. Se on lyönyt porvarilliset provokaattorit ja työväen häpäisijät auttamattomalla häpeällä ja osoittanut, että siihen, mihin porvarillinen hallitus ei koskaan olisi pystynyt, pystyy työväki ja sen asettama hallitus.

Junan pysähdyttyä Helsingin asemalle nousee sen etupäässä olevan matkustajavaunun rappusille O. Tokoi ja lausuu junan miehistölle tervehdykset. Hän huomauttaa maaliskuun päivien suuresta merkityksestä. "Kolme vuotta sitten oli muutamia ihmisiä niistä piireistä, jotka sen katsoivat tarpeelliseksi, kokoontunut samalle laiturille vastaanottamaan Venäjän tsaaria, joka matoilla peitettyä laituria myöten astui kaupunkiin. Vuosi taaksepäin otettiin samalla laiturilla vastaan Venäjän porvarillisen vallankumoushallituksen lähetit Roditshev ja vähän myöhemmin Stahovitsh ja Kerenski, ja tästä päivästä vuosi takaperin otettiin vastaan entisen kukistuneen hallituksen päällikkö Svinhufvud, jonka porvarilliset kukittivat. Nyt maaliskuun 30 p:nä olemme kokoontuneet vastaanottamaan Suomen vallankumouksellisen köyhälistön leipäjunaa, joka toisesta maasta ja suunnattomien matkojen ja lukuisien vaikeuksien takaa on tuonut Suomen työläisille leipää, joka on sittenkin elämän todellinen voiman ja elämän lähde. Se on ollut mahdollista vain sen kansainvälisen solidarisuuden vuoksi, joka eri maiden köyhälistöjen kesken vallitsee. Täten on pantu alku myöskin todelliselle kansainväliselle kaupalle.

"Muistuttaen, että juna on päässyt perille kaikista niistä epäluuloista ja valheista huolimatta, mitä sen johdosta on täällä levitetty, kohotti Tokoi lopuksi 3-kertaisen eläköön-huudon ihmiskunnan tärkeimmälle ravintoaineelle: leivälle.

"Saapuvilla olleet yhtyivät siihen riemulla.

"Tämän jälkeen Rautatieneuvoston puheenjohtaja Myrsky rautatiehallinnon puolesta tervehti saapunutta junamiehistöä, kutsuen heidät kahville rautateiden hallintorakennukseen, jonne myöskin soittokunta siirtyi.

"Hallintorakennuksen ravintolassa kajautti torvisoittokunta ripeän marssin, minkä jälkeen taiteilija Aarne Orjatsalo lausui muutamia reippaita sanoja tervehdykseksi pitkältä matkalta saapuneen junan miehistölle, kohottaen 3-kertaisen eläköön-huudon".

Se, että kohotetaan eläköön-huuto leivälle, tapahtuu luultavasti ensi kerran maailman historiassa. Ennen vanhaan syömään ruvettaessa vain ristittiin kädet ja siunattiin jumalanvilja.

*

"Jokainen jumalien luota pois astuttu askel vie ihmistä ylöspäin."

Irmari Rantamala on valinnut tämän päivän selvittääkseen välinsä itsensä ja jumalan kanssa. Kirjoitus, jonka nimenä on "Oman itsensä edessä", on valaiseva tämän miehen samoinkuin monen muunkin sikäläisen sisäisen minän ymmärtämiseksi. Se opettaa samalla, mihin perustuu se kirkon ja sen opin viha, joka ei-kristillisissä sosialisteissa on tunnusmerkillistä. Pitkästä kirjoituksesta lainaan näytteeksi vain joitain otteita.

"Johdun tätä kirjoittamaan tietämättä miksi. En tiedä koskaan tahtoneeni heittää jumalia kivillä, mikäli olen jaksanut hitusenkaan uskoa niiden olemassaoloon. Mutta sitä uskon voimaa minulla ei ole koskaan ollut. Jokainen hetki on vain synnyttänyt minuun yhä syvemmälle sen vakaumuksen, että tarut jumalista on ihmiskunnan suurin ja taikauskoisin petos. Olen tuhannesti koetellut kuunnella pääsiäiskellojen soittoa elämän lakkaamattomasta syvyydestä, mutta aina on niistä kelloista kantanut korviini se surullinen todistus, että kristinusko ei ole jaksanut jalostaa ihmiskuntaa rahdunkaan vertaa, ei Kristus-jumalan veri pestä ja puhdistaa ainoaakaan ihmissydämen nurkkaa. Pakanamaailman syvyydestä voin poimia lukemattomia nimiä, jotka edustavat korkeampaa moraalia kuin ainoakaan kristinuskon pappi. — Pakanamaailma ei ole polkenut ihmistä koskaan niin syvään orjuuteen kuin on polkenut nykyinen, kristinuskon merkeissä vaeltava yhteiskunta, ja kuvaavaa on, että sitä orjuutta, jonka on luonut juuri kristinuskon ja nimenomaan Kristuksen uskon hegemonian alainen yhteiskunta, sitä orjuutta hävittämään, orjia vapauttamaan ovat astuneet ne ja ainoastaan ne miehet, jotka ovat tehneet kynnyksensä niin korkeiksi, että jumalat eivät voi heidän huoneeseensa tulla. Onhan suorastaan vihlovan hädän ja häpeän huuto sekin näky, että esim. Suomen orjien hartioilla on samainen Kristus-jumala tuhansine pappeinensa tullut milteipä raskaimmaksi kuormakiveksi. Hänet ristiinnaulittiin ryövärien keskelle. Olisiko siinä elämän verinen, vihlova ja syvä ironia lausunut tuskallistakin tuskallisimman ennustuksensa? Hänen pappinsako, Kristuksen papit, ovat aina ylinnä elostelleet orjien hartioilla, ryöväten ja riistäen nyt kuten muinoin? Olisiko todellakin Jeesus Joosefinpojan elämän tragiikka ollut niin syvä, että hän elämänsä päättyessä naulittiin ikuisiksi ajoiksi ristinpuuhun — ryövärien seuraan, riistäjien herraksi ja jumalaksi?"

"Kysyt. Et saa vastausta. Kun puhelen itseni edessä, kun etsin itsestäni, minkä jalostavan vaikutuksen on kristinusko minuun itseeni tehnyt, niin on kuin vajoaisin johonkin syvään pimeyteen, josta kuuluu vain veristen pääsiäiskellojen etäinen ja salaperäinen sointi. Saat aavistuksen jostain taikauskosta ja hätäännyt, et tiedä minkä edessä. — Kuitenkin hiipivät joskus huoneeseen hetket, jolloin maailma tuntuu olevan entistäkin etäisempi. Mieleen virkoaa joku lapsuuden hellä muisto hiljaa kuin yksinäinen kaino kukka keväthankien alta. Kun tutkin itseäni ja monia mietteitäni, niin minun ylleni silloin leviää se rauhallinen usko, että olen jo syntyissäni ollut irti kaikista jumalista. Olen joskus yksinäisyydessä itkenyt yhtä ja toista siellä kaukaa muistellessani. Olin tuhannesti sydämelläni tuntenut, että jumalankieltämykseni, vaistomaisen halun tulla toimeen ilman jumala-usvia olen perinyt jo isäni verestä, suomalaisen talonpojan verestä, talonpojan, joka naivin lapsen hartaudella vähintäin kerran päivässä kiersi pientaria myöten peltonsa nähdäkseen sen viljan kasvun, toisten sille lapsen hartaudelle nauraessa. Muistan keväisen hiljaisen tou'onteonpäivien päivän, jolloin isäni kylvi, minun — olin noin kuusivuotias — tapani mukaan hänen edellään 'siemenellä kulkiessa' näyttääkseni kylvöksen nojaa. Isäni istahti hetkiseksi siemensäkille, mietti ja puheli sitten minulle: 'Kylvetään. Sanotaan jumalien lainaavan kasvun', alkoi hän ja lisäsi: 'Mutta jos, poika, kerran kylvät, niin kylvä semmoinen siemen, että pellostasi häviävät sekä jumalat että muut ohdakkeet.' Tämä on minulla sittenkin isäni jättämä suurin, oikeastaan ainoa perintö ja monesti minä olen tuntenut hiljaista rauhaa ja ylpeyttäkin siitä — että se on juuri talonpoikaisisän, suomalaisen talonpojan jättämä perintö. Vasta sitten, kun minulle lopullisesti lakkasivat kuulumasta kaikkien jumalien äänet, alkoivat minulle ennen autioon korvaani ilmestyä ja kuulua orjien ja kärsivien apua anovat äänet. Paljonhan, oikeastaan kaikki olisi pitänyt elämässäni olla toisin, mutta myöhä on syyttää itseänsä, ei sillä mikään parane. Lamppu vain kituen palaa, pääni köyhtyy hiuksista, mieli käy raajarikoksi. Isäni jättämä kylväjäperintö on jäänyt kylvämättä silloin, kun vielä käsissäni, oli miten oli, tuntui olevan kylväjän täysi voima. Nyt ovat kylvöaikani jo ohi, sillä kädet ovat jo aikoja rauenneet. Se perintö, jonka suomalainen talonpoika kerran jätti pojallensa, on jäänyt kuolleeksi peniksi, sillä nyt ovat päästäni hiukset lähteneet, sanani ovat köyhät ja maailmani on huvennut pieneksi hökkeliksi, jossa ei ole enää muuta kuin köyhyyden suuri rikkaus. Mutta hyvä niinkin. Kylväkööt rikkaat kylväjät."

"Ja miten paljon siihen isän perintöön sisältyikään! Pääsiäiskellojen varassa kulkenut ihmiskunta seisoo parastaikaa oman verisen vararikkonsa edessä. Jumalien ja niiden kirkon johdolla vaeltanut maailma seisoo syvimmän onnettomuutensa raunioilla. Inhimillinen moraali, joka oli laskettu Kristuksen veren varaan, on näinä päivinä lopullisesti vajonnut rikollisesti vuodattamansa ihmisveren mereen. Huone ei ollut siis kalliolle rakennettu. Nyt kauheimman hädän hetkellä oli ihmiskunnan pelastajiksi täytynyt astua juuri niiden, jotka ovat ainaiseksi ovensa jumalilta lukinneet. Näissä ja monissa muissa tuskallisen syvissä tosiasioissa on Suomenkin köyhälistölle vihjaus siitä, mitä teitä kulkien sen on lähdettävä vapauttaakseen henkensä ja vapautuakseen orjuudesta. Jokainen jumalien luota pois astuttu askel vie ihmistä ylöspäin."

"Niin uskon, uskon levollisesti enkä katkeruudella. Vaikeahan on seisoa sen tosiasian edessä, että jumalien vereen hukkuneen ihmiskunnan nyt täytyy etsiä pelastusta omasta verestänsä, mutta sen lujan ja raskaan tosiasian edessä ei auta enää muu kuin vaieta ja olin sen todistajana. Ehkä on niin, että ihmiskunta ei voinut enää peseytyä ja puhdistua muussa kuin omassa veressänsä. Sotaa, nykyistä syvää murhenäytelmäähän on kristinuskon vaikutuksen alainen porvarillinen moraali suositellut kansojen kasvattajana ja karkaisijana. Niin tekee esim. suomalainen Snellman valtio-oppinsa filosofiassa, jossa hän ihannoi sotaa ihmiskunnan ja kansojen fyysillisenä kasvattajana ja karkaisijana."

Ja samaan henkeen jatkuu tämä pääsiäissaarna palstamääriä.

*

Saksalaisten vakuutetaan aivan varmasti olevan Hangossa. Ensi viikon kuluessa he ovat täällä.

*

Viime keskiviikkona on punakaartilla ollut kiihkeä kokous Säätytalolla. Johtajia on vangittu. Enemmistö on vaatinut antautumista, mutta vähemmistö on ajanut tahtonsa läpi.

Kansantalolla on myöskin ollut kaartiin kuulumattomien siviilimiesten kokous. Sielläkin on aseiden laskemisen puolella ollut enemmistö; vähemmistö ei kuitenkaan alistunut, vaan kutsui punakaartilaisia avukseen. On ollut mellakkaakin.

*

Minä vain paikkaisin.

Voitaneenko mitään oikeastaan uudesta rakentaa? Eikö tässä maailmassa sittenkin rakennettane uutta oikeastaan vain paikkaamalla. Mistä repeää tai kuluu, siihen ommellaan uutta. Riippuu siitä, miten paikka pannaan, kuromallako vai huolellisesti ompelemalla. Sillä lailla uudistuu vanha ja paikattu on usein lujempi kuin kokonaan uusittu. Pienillä kansoilla ei ole varaa rynnätä mullistelevasti uusimaan olojaan, enemmän kuin köyhällä on varaa teettää uusi takki, ennenkuin vanhasta ei enää tule paikatenkaan kalua. Niin on täällä meillä tehty ja on tehtävä. Näen yhtäkkiä edessäni äitini, joka maata pannessani jäi parsimaan lastensa vaatteita. Kun heräsin aamulla, oli hän vielä siinä. Kai hän oli käväissyt levollakin, pannen myöhään maata ja nousten varhain, paikaten ja parsien, ja saaden urakkansa täytetyksi, lapsilauman vaatteiden repeämät korjatuksi. Sillä lailla siihen aikaan ylipäänsä kaikilla tavoin Suomea, sitä vanhaa Suomea, ylläpidettiin. Nyt tätä uutta Suomea rakennetaan niin, että repaleet saa takapuolesta roikkua, kunnes uudet housut saadaan vaattureissa ommeltua ja rässättyä — mutta ennenkuin ne sieltä saadaan, täytyy esiintyä sansculotteina, housuttomina, ja sitä aikaa on tämä tänäinen. Joka oli todistettava — en tiedä sitten, kuinka sitovasti syrjäisille, mutta ainakin minulle itselleni, oman luonteeni mukaisesti, on asia selvä.

Maanantama 1 p:nä huhtikuuta.

Jos Saksa ei voittaisi —?

Tulemme olemaan kokonaan kytketyt Saksaan. Jos autamme Saksan vallan laajentamista (Ahvenanmaa, Suursaaren laivastoasema, toinen Helgolanti, sotasatama Jäämeren rannalle), joudumme sen kanssa Englantia, Ranskaa ja Amerikkaa vastaan, ja myös Venäjää vastaan, sekä nyt että varsinkin silloin, jos siellä vastavallankumous voittaa ja sen liitto länsivaltain kanssa pysyy. Ellei Saksa voi auttaa meitä ajan pitkään, tai se ei voi sanella rauhanehtoja — kuinka sitten selviämme Venäjästä? Onhan meillä nyt valttikuningas kädessämme, mutta kuningasta korkeampi kortti on ässä, joka voi kaataa koko pakan, tai oikeastaan äksä = suuri tuntematon.

*

Olenhan ollut näinä aikoina yhdessä monenlaisten ihmisten kanssa, mutta en ole tavannut montakaan, jonka kanssa voisi keskustella asiallisesti ja intohimottomasti, niinkuin historiallisesta asiasta. Ei kenelläkään ole puolueettomuutta eikä myöskään mielikuvitusta. Joka paikassa kohtaa minua fraasit, kliseet, pintapuolisuus ja mataluus. Ihmiset ovat kaikesta selvillä, mutta lyhytnäköisesti. Niin tietysti minäkin, mutta sen vuoksi etsin niitä, jotka ovat viisaampia ja kaukonäköisempiä kuin minä.

Lienenkö koskaan elänyt niin intensiivistä sisäistä elämää, penkonut itseäni niin perinpohjin, nähnyt kaikki niin lahjomattomasti, ottanut itseni niin operatiivisesti. Luulin, että elämäni ja kehitykseni jo oli valmis. Nyt se vasta oikein alkaneekin, s.o. voisi alkaa, jos olisi minussa alkajaa. Mutta luultavasti solahdan vanhaan slentriaaniin, sillä minussa on samalla vastustamaton nirvanaanvaipumis-halu, halu päästä rauhaan. Tulee välistä huikaiseva ikävä, en tiedä mitä. Vihaan, inhoan tätä maailmaa ja varsinkin tätä kansaa sen kaikkia kerroksia myöten. Jos tähän lisäisin, niinkuin tavallisesti lisätään: mutta minä rakastan sitä kuitenkin, niin olettelisin.

Tiistaina 2 p:nä huhtikuuta.

Tokoi vertaa itseänsä Kristukseen.

Tokoi on pitänyt monta suurta puhetta, joskus hyviäkin, niinkuin sen suuren viimekesäisen vapauspuheensa, jonka jälkeen hän oli miltei kansallissankari porvarienkin keskuudessa — muutaman hetken. Hän oli profeetta, mutta väärä, niitä kaikkein väärimpiä ja kieroimpia. Nyt hän on taas pitänyt puheen, saarnan, jonka teksti on otettu raamatusta. Minulla on hämärä aavistus siitä, että tämä hänen puheensa on hänen viimeisensä tässä maassa. Tampere, joka niin monta kertaa on valloitettu, lienee nyt todella valloitettu, viimeisen kerran ja lopullisesti. Kaikesta päättäen ei enää ole aikaa puheiden pitoon, Karkoittajan askeleet kuuluvat jo kujalla, maa tömisee hänen jalkojensa alla.

Ja jopa totisesti on aika ajaa rienaaja temppelistä. Sillä Tokoi rienaa.

Hän on valinnut ja vallannut Kansallisteatterin näyttämön saarnatuolikseen. Sieltä tämä piru nyt selittää raamattua. Päivä, jonka hän oli valinnut ja jonka merkityksen johdosta hän puhui, oli pitkäperjantai. Siellä oli heillä juhla Ensi-avun hyväksi. Siellä esiintyi myöskin Orjatsalo, nämä kaksi tämän maan suurinta humpuukimestaria, sirkustirehtööri ja hänen pajatsonsa.

Tokoi rienaa. Riittäisi, jos vain sanoisin, että hän vertaa itseänsä Kristukseen — hän! Mutta saakoon hän sanan vuoron vähän laajemmaltakin.

Hän kertoo, kuinka vieno naisääni hänen kadulla kulkiessaan heitti häntä vastaan sanan: "Isänmaankavaltaja!" — luullen näillä sanoilla muka tulkitsevansa kansan yleisen mielipiteen, lausuneensa syvän historiallisen totuuden. Niin juuri! huudahtaa Tokoi. "Isänmaankavaltaja, maanpetturi" on aina kuulunut silloin, kun työväki tai kuka tahansa on uskaltanut nousta vallassa olevaa järjestelmää vastustamaan. Isänmaankavaltajana, kansan ja keisarin vihollisena, yhteiskunnallisen järjestyksen häiritsijänä ristiinnaulittiin "eräs mies" noin 2000 vuotta sitten ryövärien keskelle. "Nykyinen maailma kunnioittaa häntä Vapahtajan nimellä. Niin paljon ovat mielipiteet muuttuneet tämän ajanjakson kuluessa. Mutta myöhemminkin kautta vuosisatojen on aina sama tuomio kuulunut silloin, kun joku on rehellisesti, vakaumukselleen uskollisena, ryhtynyt vastustamaan vallassa olevaa järjestelmää." Se tuomio on nyt soinut Suomen työmiehenkin korviin. Mutta se tuomio on tälle työmiehelle yhtä epäoikeutettu nyt, kuin se oli sille "miehelle" silloin. Työväki on aina vastustanut militarismia. Mutta nyt sen täytyi tarttua aseisiin, sillä "vastustajat olivat sen siihen pakottaneet." Ja se on tapahtunut täydessä sopusoinnussa Kristuksen opin kanssa, jopa hänen nimenomaista neuvoaan noudattaen. Sillä "sekin rauhanmies, jonka kuoleman muistopäivää me nyt vietämme ja joka koko oppinsa perusti rauhaan, hänkin tuskan hetkinä nähdessään ne yhteiskunnalliset ristiriidat, jotka silloin vallitsivat, oli pakotettu lausumaan: 'Jolla on kaksi hametta, hän myököön toisen ja ostakoon miekan'. Yhteiskunnalliset olot muokkaavat mielipiteet, pakottavat vastustamattomalla voimalla valitsemaan ne esiintymistavat, jotka kukin aika vaatii."

Ja näin on siis todettu, että tämä punakaartilaiskapina on Kristuksen opin mukainen ja verrattava hänen historialliseen tehtäväänsä. Ja vielä: jos Kristus olisi elänyt nyt, olisi hän menetellyt samoin kuin täällä on menetelty. Olot olisivat pakottaneet hänet vastustamattomalla voimalla valitsemaan ne esiintymistavat, ne punakaartilaistavat, mitkä nykyaika vaatii.

Tokoin ajatuksen juoksu on siis: koska Kristus ei ollut maankavaltaja, niin en minäkään sitä ole.

Ja niin on piru taas kerran selittänyt raamattua omalla tavallaan ja omaksi edukseen. Mutta turhaan Tokoi tänä pitkänäperjantaina pesee käsistään verta sillä verellä, joka vuoti tuona toisena.

*

Tokoi ja isänmaa.

Tokoin erikoisosa kapinaan nähden on, niinkuin tästäkin näkyy, esittää siinä isänmaallisen, suomalaiskansallisen miehen osaa. Hän puhuu aina siitä, kuinka paljon Suomi tästä tulee hyötymään. Niinpä hän pitkänperjantain puheessaankin tehostaa, että tähän taisteluun on ryhdytty siksi, että työläisetkin saisivat omistaa tästä isänmaastaan edes jonkun osan ja tuntea sen omaksi isänmaakseen. "Jos me voitamme, tarjoutuu meille mahdollisuus rakentaa uudelleen tämä pirstoiksi mennyt yhteiskunta. Silloin meillä on valta muodostaa tämä Suomi maaksi, jonka me tunnemme isänmaaksemme, omaksemme."

Isänmaallisena miehenä hän maalaa seinälle paholaisen, joka Suomea uhkaa Saksan puolelta, jonka kapitalismille porvarit "ovat antaneet täydelliset riisto-oikeudet tässä maassa." Torikokouksessa maalisk. 3 p:nä pitämässään puheessa hän koko ajan kehui sitä Suomen kannalta edullista kauppaa, minkä kansanvaltuuskunta oli tehnyt bolshevistisen hallituksen kanssa järjestäessään näiden molempien työväen tasavaltojen keskinäisiä välejä. Ei sanallakaan hän maininnut sen meille tuottamista haitoista ja vaikeni kokonaan kansalaisoikeuksien myöntämisestä venäläisille. Olisiko se ollut hänen äänetön vastalauseensa niitä pykäliä vastaan, ehkä hän oli koettanut "isänmaalleen" saada enemmänkin kuin oli voinut. Miten lie, ainakin katsoo hän tarpeelliseksi näytellä suomalaista, kansallista, välttäen huolellisesti puhua kansainvälisyydestä ja venäläisestä toveruudesta, jotka erikoisesti näyttävät kuuluvan ulkoministeri Sirolan rooliin. Tokoi on viran puolesta jonkunlainen supisuomalaisten sisäasiain ministeri, jonka erikoistehtävät kuuluvat hänelle erittäinkin elintarvepäällikkönä.

*

Kaarti sijoitetaan kasarmeihin.

Punakaartilaisjoukot ovat tähän asti nähtävästi asuskelleet kukin kotonaan, koska nyt käsketään, että heidät tästä lähin tullaan sijoittamaan kasarmeihin. Piileskelyä, haluttomuutta ja niskoittelua on kai ollut, koska semmoisesta uhataan saattaa säälimättä sotaoikeuteen ei ainoastaan yksityisiä, vaan myöskin — joukkoja. Tänään kuletettiin Esplanadin poikki suurta joukkoa työläisiä, aseistettujen toverien edessä kaartin kasarmille päin.

Keskiviikkona 3 p:nä huhtikuuta.

Sirolan viimeinen puhe.

Sirolakin on pitänyt pitkänäperjantaina puheen kansallisteatterissa. Se on sen päivän pituinenkin. Sen lyhykäinen sisältö on tämä: Porvaristo tahtoi täällä harvainvaltaa ja militarismia. Sitä varten se heitti kansamme sekä sisälliseen sotaan että suurpoliittisiin seikkailuihin, toivoen Saksan avulla saavuttavansa tarkoituksensa. Täällä aiottiin panna toimeen pakonalainen asevelvollisuus, jonka määränä oli taistella Suomen porvariston ja nähtävästi joidenkin suurimperialististen etujen puolesta vierailla tantereilla. Saksa tulee käyttämään Suomen poikiakin valloitustarkoitustensa hyväksi. Tätä kaikkea vastaan Suomen köyhälistö on noussut pyhään sotaan Suomen kansan vapauden ja kansojen rauhan ja maailman työläisten oikeuden puolesta. Jos Suomen kansan on suursodan Molokille uhrinsa kannettava, niin kantakoon se ne siinä mielessä, että syöstään istuimeltaan koko militarismin ihmisiä ahmiva, verta juova peto.

Kun Sirolan puheen koko rakennus seisoo sen vanhan valheellisen väitteen pohjalla, että Suomen porvaristo aloitti sodan ja sitä tahtoi, romahtaa se siihen. Olen siitä oikeastaan maininnut heittääkseni tällekin suurpuhujalle hyvästini, niinkauan kuin hän vielä on näköpiirissäni. Sillä kai hänkin on pian tiessään. Heiluttaessani kylmää kättä, sanon sentään vielä, että Sirolan puhe on muodollisesti hyvin koottu ja taitavasti dialektinen. Hän muovailee hyvin sekaisen savensa.

*

Sirola jääkäreistä.

Sirolan puheessa oli minulle jotain uuttakin — en tiedä sitten, kuinka totta se on — mitä hän kertoo kohtauksestaan joidenkuiden jääkärien kanssa. Jotkut heistä olivat viime kesänä Tukholmassa tiedustelleet häneltä, vieläkö heitä Venäjän vallankumouksen jälkeen Suomen vapautukseksi tarvitaan. "Vastasin, ettei ole sosialidemokraatien asia antaa heille ohjeita, kun emme ole olleet heitä Saksaan lähettämässäkään, mutta — viittasin — että jos kova kaledinilais-kornilovilainen taantumus Suomea uhkaisi, niin voisi heidän sotataidostaan olla hyötyä — mikäli sitten tahtoisivat kansanvallan puolesta tapella. — Nuo poikaset vakuuttivat, että heidän joukossaan on huomattavasti sosialisteja ja on heillä useimmillakin sympatioja sosialismia kohtaan. Osoitin heille, että sellaiset 'sympatiat' ovat sitä kaikkein huokeinta rihkamaa, mitä maailman markkinoilla liikkuu, ja todistin, että vielä tullaan Suomessa käymään porvariston ja köyhälistön kesken ankaria taisteluita maamme itsenäisyyden sisällyksestä. Silloin nähtäisiin, ovatko he kansanvallan vaiko herrasvallan puolella."

*

Asema "vahvistuu".

Samaan aikaan kuin tiedetään, että Tampere on valloitettu, ilmoittaa punaisen kaartin esikunta, että heidän asemansa siellä vahvistuu päivä päivältä. Raudussa ilmoitetaan valkokaartin hyökänneen, mutta kärsineen raskaan tappion. He ovat muka menettäneet 800 miestä, "kun sitä vastoin meikäläisten mieshukka supistuu pariin kymmeneen kaatuneeseen ja 18 haavoittuneeseen. Vihollisen kymmenkertaiset voimat lyötiin kokonaan hajalle."

*

Omituisuutena mainittakoon, että punakaartin raporteissa ei enää puhuta "lahtareista" vaan "valkokaartilaisista".

*

Heränneitten lippu ja sotahuuto.

"Työmies" kertoo, että Pohjanmaan heränneillä on oma mustapohjainen sotalippunsa, johon tunnuslauseeksi on suurilla kirjaimilla piirretty: "Jeesuksen Kristuksen nimeen perkeleitä vastaan." Heidän sotahuutonsa on: "Puukko oikeahan, puukko vasempahan, puukko punaisen rintahan."

*

Harakiri.

Vihdoinkin alkaa tapahtua enemmän ja enemmän. Pitkään aikaan ei ole mitään tapahtunut. Kaduillakaan ei näy mitään. Mitä seinäin sisässä ja vartioiduilla alueilla toimitetaan, ei kukaan tiedä. Vallankumouksesta ei näe juuri muuta kuin vartiat pankkien y.m. virallisten talojen edustalla; ne näyttävät ikävystyneiltä ja tehtäviinsä kyllästyneiltä, useimmat nuoria poikia tai vanhempia miehiä. Luultavasti eräissä porvarillisissa piireissä toimitaan, järjestetään, kenties hiljaisuudessa harjoitetaankin. Kasvojen ilmeistä näkyy, että eletään varman voiton toivossa. Ryhti on toinen ja tervehdykset kaduilla reippaat. Naiset ompelevat pusseja, joihin mahtuu muonaa kolmeksi vuorokaudeksi suojeluskaartilaiselle, kun hänen aikansa on astua piilostaan esiin. Ei kuulu enää laukauksiakaan öisin, ainakaan tällä puolen kaupunkia Eiran kaupunginosassa, kaukana keskustasta meren rannalla. Mutta anna ajan kulua vielä vähän, niin juuri tämä tienoo kai muuttuu yhdeksi Helsingin valloituksen päänäyttämöksi. Sillä jos saksalaiset tulevat laivoineen, niin tuohon ne kai tulevat, niin että mukavasti näen heidät ikkunastani. Ei ole näkynyt sieltä tulevia, paitsi kahta "kyyhkystä", jotka taas leijailivat useita kierroksia kaupungin yllä — mutta meneviä olen nähnyt, ja se on tämän päivän suuri jännittävä elämys.

Vihdoinkin jotain!

Ilmaantui taas pitkästä ajasta liikettä merelle. Viaporin salmesta matelee jääsohjussa ulos pieni hinaaja kihnuttaen perässään pitkää soikulaista esinettä, merikäärmettä, jolla on keskellä koroke ja jonka pian älysin vedenalaiseksi. Sitten tulee niitä samanlaisia kaikkiaan neljä suurempaa ja pienempää. Ne kasaantuvat jotenkin yhteen ryhmään Groohaaran sisäpuolelle. Siitä niitä päivän pitkään siirretään ulomma ja ulomma. Luulin ensin, että ne vietäneen nekin Kronstadtiin saksalaisten tieltä, mutta niin pitkäksi niiden viimeinen matka ei tullut. Ne asetettiin rykelmään lähelle toisiaan ja siinä touhussa kului päivä noin klo 6:11 tienoille. Hinaajat palasivat pois ja jättivät vedenalaiset sinne.

Oli kokoontunut yhä enemmän väkeä kadulle meidän talomme edustalle, josta on vapaa näköala merelle yli Ursinin kallioiden ja uimahuoneiden. Ehkä ne tietävät jotain siitä, mitä on tekeillä. Lähden alas. Rappuja laskeutuessani heilahtaa yhtäkkiä koko talo, ovet lyövät loukkua ja samassa kuuluu kova pamaus. Kun pääsen ulos, seisoo suuri musta savupatsas sillä kohdalla, missä vedenalaiset olivat. Kun pilvi on häipynyt, on kaksi laivaa kadonnut. Seisomme siinä ja kiikaroimme ja odotamme, että toistenkin on käyvä samoin. Välähtää, pamahtaa niin, että tuntuu ruumiissakin, seuraa musta savupilvi, se haihtuu ja jälellä on vain kaksi laivaa. Pian kai nekin menee samaa tietä. Mutta ei menekään. Jotain on nähtävästi joutunut epäkuntoon, helvetinkone ei olekaan toiminut. Ja siihen ne jää. Hinaajat eivät näytä uskaltavan mennä apuun. Sytytyslankahan voisi sittenkin kyteä hiljalleen. Kuinka lie? Ihmiset odottavat turhaan ja poistuvat vähitellen pimeän tultua. Vasta klo 10:n tienoissa kuuluu kolmas räjähdys mereltä ja hinaajan lyhty kiiltää Groohaaran luona. Se oli sittenkin uskaltanut mennä puhaltamaan hiillokseen ja saanut sen uudelleen syttymään. Oli mennyt kolmas ja neljäskin englantilainen vedenalainen meren pohjaan saksalaisia pakoon, upotettu monien miljoonain aarre. Ihmiset olivat tavattoman hyvätuulisia, sillä kun englantilaiset kerran ryhtyvät tällaisiin varokeinoihin, silloin he tietävät, että heidän laivansa muussa tapauksessa varmasti joutuisivat vihollisen käsiin. Tyhjää ne eivät säikähtäisi. Liekit, jotka loimahtivat mereltä, olivat kuin merkkitulia vuorilta, ilotulia meille, tietotulia vapauttajan pikaisesta saapumisesta.

Torstaina 4 p:nä huhtikuuta.

Loppuhälytystä.

Kapinan alussa löi heidän sanomalehdistään vastaan suuret otsakkeet ja niiden alla monen palstan yli kulkevat lihavilla kirjaimilla painetut julistukset. Lopun edellä leimahtaa sama liekki ennen sammumistaan. Tämän aamun "Tiedonantajassa" on kaksi "julistusta" ja kaksi "päiväkäskyä" kahdella palstalla paksuin kirjaimin.

Sävy on kuitenkin toinen, ero syttyvän ja sammuvan. Silloin monisanaisia monilla nimillä varastettuja manifesteja valtuuskunnilta ja järjestöiltä ja neuvostoilta, nyt lyhyitä käskyjä ja komennuksia, joiden alla on persoonaton "Esikunta" tai vain "Helsingin paikallinen esikunta", jolle kansanvaltuuskunta siis näkyy jättäneen pesänsä hoidon.

Silloin mobilisoitiin kaikki voimat hyökkäykseen, nyt kerätään viimeiset rippeet puolustukseen. Lisätään vartiostoa rautateille, maanteille, silloille, tiesolmuihin; kielletään liikkuminen kaikkialla, missä se vain katsotaan tarpeelliseksi; panssariautojen, kuularuisku-, kone- ja varuskuntien sekä tykkimiehistöjen käsketään joka hetki olla valmiina panemaan toimeen niitä määräyksiä, joita esikunta antaa. Kaikki valta sotilas- ja siviiliasioissa siirretään Esikunnalle, joten on siis olemassa täydellinen sotilasdiktatuuri, piiritystila, sotatila, vai miksi niitä noita tiloja oikein kutsuttaneen. Rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Huomenaamusta alkaa myös pakko-otto. Sitä koskeva päiväkäsky on näin kuuluva: "Perjantai-aamusta klo 10 alkaen tullaan ottamaan työvoimaa P. kaartin sotilaallisiin y.m. tarkoituksiin tarpeellisten töiden suorittamista varten, ensi sijassa joutilaan katuyleisön keskuudesta."

Alkaa siis nähtävästi ihmismetsästys, orjajahti.

Kuuluuhan tämä kylläkin sotaiselta, jokainen julistus on kuularuiskun rätisevä laukaus, mutta ei se kaikki enää tee juuri mitään vaikutusta. Mörkö mörähtelee, turkki korvilla nurin, mutta ei kukaan häntä pelkää; lapset tietävät jo, kuka siellä alla on: voimaton ja vaaraton. Mahdollisesti napataan joku porvari kiinni, ehkä tulee teloituksia ja ryöstöjäkin, mutta talot taitavat jo olla siksi hyvin varustetut, ettei niiden asukkaiden ottamiseen uskalleta ryhtyä. Ja mihinkä ne veisivät meitä töihinsä ja kuka meitä kaikkia vartioisi? Se on nähtävästi kaikki turhaa häivytystä. En enää malta enkä viitsi lukea heidän lehtiään. Merkitsen vain muistiin jonkun vastaisen tutkijan varalle, että "Tiedonantajassa" on pääkirjoitus otsakkeella: "Taiteilijan ja opiskelijan traagillinen kohtalo", jonka loppulauseesta päätän, että siinä kehoitetaan näitä yhdennellätoista hetkellä liittymään vallankumoukseen ja luvataan olla "lempeä ja jalo".

*

"Rauhallista" kaikilla rintamilla.

"Tiedonantajan" mukaan on kaikilla rintamilla "rauhallista" — Viipurin rintamalla, Heinolan rintamalla, Kouvolan rintamalla, Lappeenrannan rintamalla. On ilmaantunut uusikin rintama — Hämeenlinnan, jossa sielläkin on "verrattain rauhallista", ainoastaan joitain pienempiä taisteluja siellä täällä. Tästä päättäen on siis rintama Tampereelta jo siirtynyt Hämeenlinnaan.

*

Saksalaiset jo Karjalla.

Aivan varmoista lähteistä saatu tieto kertoo, että saksalaiset ovat nousseet maihin Hangossa ja edenneet Karjan asemalle, jossa on taisteltu. Koko päivän on sakea sumu peittänyt meren. Klo 1:n tienoissa kuului sieltä samanlainen räjähdys kuin eiliset. Luultavasti lensi viimeinenkin vedenalainen ilmaan.

Kerrotaan, että ryssät ovat peloissaan saksalaisten tulosta, aikeissa viedä satamalaitureissa vielä olevat kuljetuslaivansa Kruunuvuoren selälle, muka puolueettomalle alueelle.

*

Senaatintalo tyhjenee.

On nähty kapsäkeillä täytetyn auton lähtevän senaatintalon luota Hallituskadun puolelta ja ajavan asemalle. Luullaan niiden olevan senaattorien ja senatoorskain matkakapistuksia. Olisin mennyt viemään kukkia, jos olisin tiennyt tunnin ja hetken. Sillä minä olen iloinen siitä siveellisestä tappiosta, jonka tällainen pako tuottaa. Paimenet lähtevät ja jättävät laumansa oman onnensa nojaan. Ei heidän päänsä ympärillä nyt ainakaan tule säteilemään marttyyrikruunun kehä.

*

Sain juuri kuulla, että valtuuskunnan lähtö on tapahtunut kaikenlaisin hankaluuksin. Punakaarti ei ole tahtonut päästää heitä livistämään, vaan on heidät vangittu asemalla ja viety Smolnaan. Hyvin puhein he nähtävästi ovat sieltä päässeet irti, koska taas ovat ilmaantuneet asemalle. Vielä kerran heidät kuitenkin vangittiin, mutta viimein annettiin mennä. Kai he saivat armeijan johdon vakuutetuksi siitä, että "hallituksen" ennen muita täytyy olla turvassa ja että jos se vangitaan, joutuu kaikki "järjestys" hunningolle. Siirtyihän hallitus Pariisistakin pois. Kerrotaan, että loppuargumenttina lähtölupaan on ollut kuularuiskukin.

*

Varokeinoja pommituksen pelossa.

Tulevan pommituksen pelossa laittavat ihmiset ikkunoitaan avattavaan kuntoon ilmanpaineen vaikutusta vastaan. Palvelijattaret naureskelevat tälle rouvain touhulle, varmasti vakuutettuina siitä, että tämä on vain porvarillista provokatsiota mielialan masentamiseksi ja että saksalaiset eivät ole nousseet maihin, vaan että Hangosta tulevat ovat vain saksalaisiksi pukeutuneita suojeluskuntalaisia. Suojeluskuntalaisten pelossakohan englantilaiset piilottivat vedenalaisensa meren pohjaan ja näitäkö pakoon kansanvaltuuskunta muutti majaa?

*

Yhä niuhottaa usva merellä ja on sieltä levinnyt maihinkin. Se on symboolinen usva, verho tietymättömän tulevaisuuden edessä. Ei tiedä, mitä sen takana piilee, elämäkö vai kuolema.

*

Ryhtyvätkö ne täällä todellakin vastustamaan saksalaista vai heittävätkö aseensa ja antautuvat? Jos Helsingissä ei vuotaisi verta, helpottaisi se suuresti loppusuoritusta, jolle olisi eduksi, ettei mieliala pääkaupungissa liiaksi kiihtyisi.

*

Kansanvaltuuskunta matkalla omaan maahansa.

Huhut kansanvaltuuskunnan lähdöstä toteutuvat. Se on kuin onkin paennut ja siirtynyt Viipuriin. Punaisen kaartin esikunta ilmoittaa "katsoneensa sen olevan välttämätöntä", ja käskee "kaikkia laitoksiaan ja toimitsijoitaan antamaan kaikkea mahdollista apua tämän siirron helpottamiseksi".

Käskyn lähteä antaa hallitukselle siis sotilasjohto, Punainen kaarti, niinkuin Ranskan armeijan ylipäällikkö käski Poinrarén siirtymään Bordeaux'hon. Koko komeaa! Valtuuskunta voi nyt pestä kätensä ja sanoa: "Ka, olisinhan minä jäänyt… enhän minä… mutta kun ne nuo… täytyihän totella, en mahtanut mitään".

Mutta ei tämä temppu kuitenkaan pitkälle auttane. Raukkamaiseksi, kurjaksi paoksi sen tulevat leimaamaan ennen muita omat miehet, oman nahkan pelastamiseksi, asian pettämiseksi, toverien jättämiseksi oman onnensa nojaan. Viipuriin siirtyminen on silmäin lumetta, paon todellisen tarkoituksen peittämistä, paon, joka ennen pitkää päättynee Pietariin, ellei välillä napata kiinni.

Sinne siis menivät Tokoit, Mannerit, Sirolat, Gyllingit, Kuusiset, Valppaat, Pärssiset — kaikki. Idästä he ovat tulleet, idäksi pitää heidän jälleen tuleman. Eikä taida mikään heitä sieltä enää kyetä eloon herättämään.

*

Uusi hallitus.

Vanhan hallituksen mentyä on sijaan astunut uusi, suurten, tunnettujen nimien tilalle pienet ja tuntemattomat: Ylin sotapäällikkö on nyt joku F. E. Johansson, kulkulaitosten päällikkö G. A. Laitinen, työasiain päällikkö Rob. Hurskainen, sairashuoneiden päällikkö H. Virtanen.

*

Täysin taistelukuntoinen punakaarti.

Vilppulasta lyötiin punaiset takaisin, Tampere kai jo on valloitettu, vaikka "Tiedonantaja" myöntää vain sen, että se on joka puolelta piiritetty ja eristetty, Raudussa on ollut täydellinen romahdus, valtuuskunta on paennut — mutta siitä huolimatta vakuuttaa "Tiedonantaja", että "täysin taistelukuntoinen punakaarti on torjunut — kuten Raudussa ynnä muualla — kaikki suuremmat yleisrynnäköt", ja että "työväen luokan järjestettyä joukkovoimaa vastaan ei voi mikään mahti seistä".

*

Venäläisiä on — valkokaartissakin.

Venäjän kaksinaamaisen — vai kaksipäinenkö se nyt oli — kotkan traditsiot elävät yhäkin bolshevistisessa ylösnousemisessaan. Moskovan kansankomissaarien neuvosto on jostain syystä, nähtävästi saksalaisia peläten, katsonut hyödylliseksi vakuuttaa, että mitään venäläisiä osastoja ei Suomessa ole, ja jos olisi, kutsutaan ne pois. Jos siellä kuitenkin niitä olisi, ovat ne vapaaehtoisia ryhmiä, joita on sekä valkokaartin että punakaartin riveissä.

*

Saksalaiset Hangossa ovat valkokaartilaisia.

Nyt täytyy "Tiedonantajankin" myöntää, että Hangossa on tapahtunut maihinnousu. Siellä on "tuntematon" laivasto, jonka mukana oli "Sampo". Se laski maihin 400 miehen suuruisen joukon — valkokaartilaisia. Laivat tunnettiin sitten saksalaisiksi, "jotka olivat tulleet katsomaan, kuinka valkokaartilaisten hommat onnistuvat". Valkokaartilaiset valtasivat Hangon ja etenivät Tammisaareen ja siitäkin ohi Karjalle päin. Siellä oli punakaartilaisia vastassa, ja vihollisen täytyi peräytyä aina Tammisaareen asti. Niiden karkoittamisessa ei ollut suurtakaan työtä. Tämä valkokaartilaisjoukko oli "todennäköisesti koottu Ahvenanmaalla huseeraavista valkokaartilaisista".

Ei, kyllä kai siellä on hiukan muutakin tulossa ja tekeillä.

*

Saksan laivasto Helsingin edustalla.

Ja nyt onkin näin kuuluva julistus heitetty alas lentokoneesta:

"Saksalaiset joukot tulevat aivan lähipäivinä ottamaan Helsingin haltuunsa. Armoille antautuminen ilman ehtoja on välttämätön. Monet ihmishenget voivat säästyä ja varusväen kohtaloa voidaan paljon lieventää, jos kaikki satamassa olevat sota- ja kauppalaivat luovutetaan vahingoittumattomina. — Suomenlahdessa olevan Saksan laivaston päällikkö lupaa vapauden ja palkintoja jokaisen laivan miehistölle, joka luovutetaan vahingoittumatonna. Jokainen yksityinen mies miehistöstä, joka saattaa laivansa käyttämättömäksi, saa siitä ankarimman rangaistuksen. Saksan merisotavoimat ovat jo Helsingin lähellä. Kaikki punaisten väkivaltaisuudet ja rauhallisten asukkaiden hengen ja omaisuuden ottaminen rangaistaan mitä ankarimmin."

On nyt sitten ainakin se varma, että ne tulevat — ja ehkä ovatkin jo tuolla sumuseinän takana.

Voisihan vielä ajatella, että tämäkin on "provokatsiota", että julistus on tekaistu, mutta ainakin on sen alkuteksti, ruotsinnoksesta päättäen, ollut saksankielinen.

Lauantaina 6 p:nä huhtikuuta.

Eräs, joka tuntee pohjalaisen talonpojan.

Tulee tässä vielä lehtiäkin silmäilleeksi niiden lopun edellä, laiskahkosti ja välinpitämättömästi siirtyen otsakkeesta otsakkeeseen. Niitä on tänään: "Tää on viimeinen taisto, rintamaamme yhtykää…"; "Köyhälistön voitto" (Santeri Mäkelän puhe Viipurissa); "Taistelun tuoksinassa", puhe, jonka Viipurissa on pitänyt Hilja Pärssinen — hän on siis siellä; "Helsingin työväen tervehdykset punakaartilais- ja työläistovereille Tampereella", — joka on piiritetty ja jonne tervehdys ei enää tule, koska se ehkä jo on vallattukin.

Toveri Santeri Mäkelä antaa puheessaan hyvin synkän kuvan meidän, porvarien, voiton ja tulevaisuuden toiveista. On todettavissa se tosiasia, sanoo hän, että vastustajamme voimat eivät ole niin suuret ja kestävät kuin yleensä luullaan. Oikeastaan sen taistelu on epätoivoista taistelua. Vihollisemme pyrkii epätoivon vimmalla joihinkin ratkaiseviin tuloksiin, tietäen, että se hetken perästä on myöhäistä. Mannerheimin valtakunnassa on nälkä. Pohjois-Pohjanmaalla on jo tapahtunut nälkäkuolemia. Kevät lähestyy. Talonpoika alkaa ikävöidä peltotöihin; ja enemmän: talonpojalle alkaa selvitä yhtä ja toista tämän sodan kestäessä. — "Olen eteläpohjalainen talonpoika, kotoisin sieltä lahtarien körttiläismailta. Tunnen sen heimon, joka tällä hetkellä jäykimmin taistelee omaa kansaansa, työväenluokkaa vastaan. Voin teille pohjalaisena talonpoikana, pohjalaisten talonpoikien puolesta mitä vakavimmin vakuuttaa, että eivät nämä talonpojat ole alkuaan lähteneet kansalaissotaan — nehän lähtivät vain ajamaan ryssää maasta ja pitämään 'huligaaneja kurissa'."

Jos pohjalainen talonpoika lähti liikkeelle ajamaan ryssää ja hulikaania maasta, niin se jatkaa tätä ajoaan, kunnes tarkoitus on saavutettu, ja nythän niitä on vielä molempia tällä puolen rajan.

*

Kaikki yhteen kasaan.

On julaistu määräys, jossa kaikkien punaiseen kaartiin kuulumattomien henkilöiden käsketään tänään klo 2 kokoontua kaartin kasarmin pihalle. Joka ei tottele, uhataan ottaa väkisin. Nähtävästi tämä tarkoittaa kaikkien niiden sekoittamista yhteen sakkiin, jotka eivät ole tahtoneet olla aseellisesti mukana. Siten syntyneestä laumasta on vaikeampi löytää varsinaiset kaartilaiset, jotka näin kai koettavat piiloutua toisten selän taa.

Sunnuntaina 7 p:nä huhtikuuta.

Hautajaissaatto.

On tämän talven kuluessa ollut monta vaikeaa päivää, mitä ristiriitaisimpien ja repivimpien mielialojen täyttämiä. Eihän voitto aina ole ollut läheskään varma ja sitä mahdollisuutta on ollut vaikea sulattaa. Silloinhan olisi kaikki pirstaleina. Nyt, kun ainakin ulkonainen voitto on varma, nousevat aaveet toisaalta. Miten sitten voitosta suoriudumme? Miten osaamme sen hedelmät korjata, tai oikeammin: sen rauniot rakentaa. Sillä raunioita tästä tulee ja on jo tullut, aineellisia, siveellisiä, aatteellisia.

Minut valtaa sanomaton, kyyneletön sääli tämän kapinan uhreja kohtaan. Voittajan on helpompi nilkuttaa rampanakin, mutta taistelunsa menettäneen, joka kainalosauvain varassa laahustaa kerjäten ovelta ovelle ja saa leivän sijasta kiven ja kiven kera jälkeensä kirouksen, syyllinen niinkuin syytönkin, sillä niitäkin on? Kaikki he saavat eliniäkseen haukkumanimen "punikki". Se on hyvin suureksi osaksi ansaittu, ja se siinä juuri onkin surkeinta. Mutta vielä surkeampaa on, että tämä pitkä- ja salavihainen kansa vihaa kolmanteen ja neljänteen polveen lapsia ja lastenlapsia. Se nauttii vihasta, sen veret tarvitsevat sen virkistyksen, niinkuin äkäinen äijä aamuriidan omaistensa kanssa.

On hirvittävää sen inhon ja vihan juopa, joka on revennyt kahden kansanluokan väliin. On oleva ilkeää, sietämätöntä elää tässä maassa loppuikänsä. Mahtaneeko voida karaista itsensä välinpitämättömäksi, jatkaa elämäänsä, ollen olevinaan optimisti? Ottanenko asian syvemmin ja herkemmin kuin on syytä? Soisin sen tekeväni.

Olin tänään sunnuntaikävelyllä ja satuin punaisten hautaussaattueen tielle, Bulevardin kadulla, kirkkopuiston kohdalla. Kun en tahtonut tunkea rivien läpi, pysähdyin. Minusta eivät vain hautaan saatettavat vainajat olleet viimeisellä retkellään, vaan myös saattajat. Ne olivat kaikki kuin kuolemaan tuomituita. Ei ollut enää mitään ryhtiä eikä uhmaa. Liput kyllä liehuivat, mutta ilme niiden kantajien kasvoilla oli kalsea ja tympeytynyt. Aseelliset olivat viimeistä reservijoukkoa, joiden käteen kivääri mahdollisesti oli pistetty väkisin. Paras väki on kai jo aikoja sitten viety manalle. Nuo tuollaisetko ne aikovat käydä harjaantuneita, vanhoja Saksan sotureita vastaan? Jotkut tytöt koettivat niskojaan nakellen heittää uhmakatseita siihen porvarijoukkoon, joka reunusti kadun. Saattueen kulku tämän kujan läpi oli kuin tuomittujen kulkua. Tuomio ei ollut vielä täytäntöön pantu, mutta kyllä lausuttu. Se jomotti päättäväisen peruuttamattomana jäykillä kasvoilla ja kiinteissä katseissa ja suun ympärystä viiltävissä, ivallisissa nykäyksissä. Yllä hyrräsi saksalainen lentokone kuin haaskalintu erämaan karavaanin päällä.

Lähdin seuraamaan saattuetta, kun matkani muutenkin oli Töölööseen päin. Ylioppilastalon aukealla seisoi eräs vanha tuttavani, herkkämielinen, vanha laulaja ja opettaja, jonka kanssa oli entisinä aikoina innostuttu monet kansalliset innostukset, juotu monet maljat ylioppilasjuhlissa isänmaan ja kansan onneksi. Hän, kansanvalistusmies, seminaarinopettaja, nyökäytti päätään suruvoittoisesti, saamatta sanotuksi muuta kuin: "Voi surkeutta, voi järjettömyyttä!" Oliko tämä näkemämme tulos liian paljosta kansanvalistuksesta vaiko liian vähästä?

Kuljin saattueen rinnalla, se Henrikin katua, minä alempana Henrikin puistossa, yhdessä ja kuitenkin erillään, yhtäsuuntaisesti ja kuitenkaan koskaan yhtymättä. Töölöön tavara-aseman ratapiha on täynnä kuolleita vaunuja. Siellä ei ole mitään liikettä, ei näy ainoatakaan ihmistä. Yksi ainoa veturi on tuonnempana liikkeessä.

Menisinkö heidän kanssaan aina Mäntymäelle saakka? Ottamaan puhevuoron, selittämään heille, että tämä on heissä mieletön harha, että heidän aatteellaan on ystäviä muuallakin kuin heidän omassa luokassaan, aatteella, mutta ei menettelyllä. Ei se mitään hyödyttäisi. Se olisi ollut tehtävä ennen. Se on tehtävä toiste, kun nämä päivät ovat tulleet päätökseensä. Enhän osaa puhua, mutta jos osaisinkin, saisin ehkä kuulan otsaani; sitä useamman painetin piston, kuta paremmin olisin puhunut. Sitä sanottaisiin provokatsioksi, minä olisin yllyttäjä, "lahtarien" lähetti.

Poikkean Karamsinin taloon. Se on nyt museona. Siinä asui aikoinaan Suomen hienoin ja ylhäisin ja hyväätekeväisin nainen. Hän istuskeli parvekkeellaan ja näki tyynen kaislarantaisen lahden yli Kaisaniemen koivut ja Sörnäsin kalliot, palan idyllistä sisäsaaristo-Suomea, ei ratapihoja, ei kivimuureja, ei Kansantalon ryöväriritari-linnaa. Se oli sitä aikaa, jolloin laineet loiskuivat luhtaniityille ja ruokakuormaa ajavan maalaisen kärrynrätinä kuului maantieltä, ei viertotieltä, muistuttaen pääkaupungin ja maaseudun silloin ystävällistä suhdetta. Liekö tämän maan silloin ollut parempi vai pahempi kuin nyt?

Jatkan matkaani puistoon, istuudun sulalle kalliolle, jota aurinko lämmittää. On aivan hiljaista muuten, paitsi että saattueen astunta kuuluu heikkona rapinana katuun. Ei kukaan virka mitään. Eivät puhele, eivät laula eivätkä soitakaan. Nyt soittavat. Jostain edempää alkupäästä kuuluu vaimeneva "Ikuinen muisto". Olen päässyt kaikesta katkeruudestani. Tämä on liian surkeaa ja säälittävää. Ei se ole heidän kaikkien syynsä. Eivät ne kaikki ole raatelijoita ja murhamiehiä. Eivät ne ole älynneet tehneensä maanpetosta ja kavallusta. Se suomalainen, joka venäläiseen turvaten käy oman kansansa kimppuun, ei ymmärrä enää mitään. Hänen suurin rikoksensa on hänen paras puolustajansa. Ja vielä enemmän sekaisin on se, joka puolustautuu väitteellä, että vieraaseen apuunhan porvaritkin turvasivat, ettei siis saksalaisen ja venäläisen välillä ole erotusta. Syylliset karkasivat ja pelastivat nahkansa, syyntakeettomat jäivät heidän sijastaan kärsimään. Heitä vielä viimeiseen saakka tuuditetaan siihen, että köyhälistö voittaa, että voitto on varma. Ei se muka ole saksalainen lentokone, joka leijailee heidän ylitsensä. Siinä on vain joitain valepukuisia suojeluskuntalaisia. Hangossa ei ole ainoatakaan saksalaista laivaa eikä miestä.

He eivät tiedä eivätkä ymmärrä paremmin. Mutta meidän toisten täytyy ymmärtää paremmin. Sillä meillä on kaikki edellytykset menetellä toisin. Meiltä voi vaatia sitä ja me vaadimme sen itseltämme. Sillä tavalla tehden tästä voi alkaa uusi elämä ja siedettävät olot.

*

Puuttuu nimi ja allekirjoitus.

Tiedot saksalaisten pikaisesta tulosta vahvistuvat vahvistumistaan ja ovat nähtävästi aikaansaaneet suurta hämminkiä ja masennusta punaisella puolella. Sen torjumiseksi on ryhdytty monta kertaa koeteltuun ja aina tehonneeseen keinoon, tosiasiain kieltämiseen ja provokatsioksi selittämiseen. "Työväen pääneuvosto", jonka tietysti täytyy tietää, kuinka asiat ovat, julistaa, että saksalaisten tulossa Hankoon on ainoastaan sen verran perää, että lahtarit koettavat vain saksalais_kauhulla_ lamauttaa punaisen armeijan sotilaita. Ei ole edes todennäköistäkään, että saksalaiset tulevat. "Saksan imperialistinen hallitus vitkastellee sellaiseen ryhtymästäkään, sillä Saksan työväki ei voi äänettömänä sitä sallia." Niinikään venäläisen Itämeren laivaston päällystö väittää, että Saksan Itämeren laivaston päällikön täällä levitetty julistus laivaston tulosta on väärennys. Siinä ei ole nimeä eikä allekirjoitusta. Saksalaiset eivät ole venäläisen laivaston päällystölle antaneet mitään tietoa tulostaan.

Osa kansanvaltuuskuntaa näyttää vielä olevan Helsingissä. Ainakin on Kullervo Manner vielä eilen allekirjoittanut täällä päivätyn julistuksen, jossa määrätään pakollinen yleinen mobilisoiminen työ- ja sotilastarkoituksiin.

*

Kansanvaltuuskunnan oikeusasiain osaston nimessä määräävät L. Letonmäki ja A. Kiviranta, että Punakaartin sota- ja kenttäoikeudet ovat oikeutetut tuomitsemaan vastavallankumouksellisten ainesten saboteerauksesta vallankumousta vastaan, ja on niiden siinä sekä tuomioiden täytäntöönpanossakin noudatettava sotaoikeuden mukaista nopeutta ja ankaruutta.

Jos tähän saakka olisi ollut jotain turvaa mielivaltaista, päähänpistoista punaterroria vastaan, ei sitäkään nyt enää ole olemassa. Tässä julistuksessa ei ole aikaa eikä paikkaa niinkuin yllä.

*

Runoilija J. Siljo on kuollut haavoistaan — se kaunisilmeinen poika, ujo tulisielu.

Maanantaina 8 p:nä huhtikuuta.

"Tiedonantaja" lakannut ilmestymästä.

Isäntä Kansanvaltuuskunta lähti jo talostaan, mutta sen uskollinen rakki "Tiedonantaja" jäi vielä pariksi päivää — ehtiihän nopsajalka, pystykorva jälempääkin. Sen päätoimittaja lienee ollut Eetu Salin, puolueensa mefisto. Haukuttuaan täällä haukuttavansa — ja hyvin se sen tehtävänsä suoritti — se tänään aamulla otti jalat alleen luultavasti yhtyäkseen omaansa Viipurissa. Lehtipoika ilmoitti, että tämä on viimeinen numero. Itse lehti sanoo: "Tiedonantaja ei ilmesty huomenna, tiistaina."

Milloin ilmestyvät "Helsingin Sanomat?" Joko viikon päästä? Missä kunnossa lienevät painokoneet? Onko kaikki paperi kulutettu? Erkko istuu vankina Katajanokalla ja Ivalo Fenniassa, sairaana.

*

Valppaan viimeinen tahto.

"Tiedonantaja" lähti, "Työmies" jäi — kuinka kauaksi? Ei se ainakaan tänään vielä ole millänsäkään. Se on ehompi entistään. Siinä esiintyy itse Valpas, joka koko kapinan ajan on ollut piilossa. Mies, jonka henki toimii jokaisen punakaartilaisen ruumiissa, jonka omallatunnolla on tuhansien veri, sekä punaisten että valkoisten, se mies tulee nyt näiden ruumiiden yli tarjoomaan rauhaa ei n:nnellä hetkellä, vaan sanokaamme viittä minuuttia vaille 12. Luulisi, että hän alistuu ja taistelun menetettyä pyytää armoa ja rauhaa joillain siedettävillä ehdoilla lieventääkseen joskaan ei omaansa, niin edes onnettomuuteen saattamiensa kohtaloa. Mutta sitä hän ei tee. Hän lähtee siitä, että molemmat taistelijat yhä ovat tasaväkiset, ja että sovitaan pois vanhat vihat ja jäädään ennalleen.

Ensin on tehtävä aselepo sinä ja sinä huhtikuun päivänä sillä tavalla kuin Punaisen ja Valkoisen Kaartin esikunnat lähemmin sopivat. Kun se on tehty kokoontuu eduskunta. Eduskunta hyväksyy Suomen tasavallalle Valppaan laatiman valtiosäännön, jonka mukaan kaikki lainsäädäntö- ja voimaansaattava valta kuuluu eduskunnalle. Eduskunta valitsee hallituksen ja korkeimpien oikeuksien jäsenet enintään viideksi vuodeksi kerrallaan. Hallituksen puheenjohtaja on samalla tasavallan esimies, mutta tällä presidentillä ei ole mitään erityistä lainsäädäntöoikeutta, eikä mitään muutakaan itsenäistä toimivaltaa.

Jollei eduskunta tälle pohjalle rakennettua valtiomuotoa hyväksyisi, pannaan toimeen kansanäänestys kahdesta valtiosääntöehdotuksesta, joista toisen "tulee olla" sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän hyväksymä.

Ennen hajaantumistaan on eduskunnan hyväksyttävä laki vuokra-alueiden muuttamisesta itsenäisiksi tiloiksi, jonka mukaan vuokraajat saavat alueensa omakseen melkein ilman korvausta. Missä korvaus tulee kysymykseen, suorittaa sen valtio.

Sodan takia elintarpeensa menettäneille on niitä toimitettava valtion kustannuksella.

Armahdus kaikille muille paitsi sodan aikana yksityisiä rikoksia tehneille. Jos yksityiset rupeaisivat vieromaan vallankumoukseen osaaottaneita, niin etteivät nämä kunniallisella työllä saisi elatustaan Suomessa, on heille valtion puolesta turvattava elämisen tai maasta poistumisen mahdollisuus.