SISÄLLYS: (continued 2)

Pajuvitsa kääntyi hitaasti, kuin salaperäisen voiman pakottamana, ja viittasi maata kohden — iloinen ihmetyksen huudahdus pääsi kaikkien huulilta. Mutta Grels kulki eteenpäin, kumarruksissa, hapuillen kuin ennenkin, ja valo teki hänet tuntemattoman, salaperäisen ja ystävällisen näköiseksi.

Äkkiä hän pysähtyi, sillä vitsa kääntelehti lyhyin heiluriliikkein hänen käsissään, jotka väsyneinä, paisunein suonin, tuskin jaksoivat sitä enää pidellä. Hän työnsi sen maahan merkiksi — paikka oli löydetty. Sitten hän oikaisihe nähtävästi väsyneenä ja pyyhki otsaansa. Siinäkin olivat suonet pullistuneet, ja päivänpaahtama iho oli punainen.

— Tästä, sanoi hän talonomistajalle, ei sinun tarvitse vallan syvältä kaivaa, ja vesi on silti hyvää ja raikasta. Ja hän nyökkäsi ystävällisesti hänelle, nuorelle vaimolle ja heidän kodilleen. Olkoon siitä teille siunausta ja olkoon teitä monta kauan siitä juomassa!

Häntä kiitettiin huolimatta hänen torjumisistaan ja puhuttiin vaivan korvauksesta. Hän pyyhkieli vieläkin väsyneenä otsaansa näyttäen harkitsevan jotain. Sitten huusi hän päättävästi poikaa luokseen.

— Menkää te nyt, sanoi hän. Jään tänne katsomaan, että työ tulee hyvin tehdyksi. Se lienee ollut hänen tapansa, sillä tyttö hymyili kuin vanhastaan tutulle heikkoudelle. — Vahinko, ettet tule mukaamme, isä, vastasi hän, ilta on vielä tyynempi nyt, matkamme tulee olemaan ihana. Poika nyökkäsi kuuliaisesti, mutta näytti mielessään tekevän vastaväitteitä tuollaista kalliin ajan tuhlaamista vastaan. Niin menivät he molemmat veneen luo.

Grels istuutui taas maahan lepäämään, ja hänen ruskea kätensä hyväili ruohoa kuten äskettäinkin. Hän näytti olevan hyvillään siitä, että sai jäädä tähän paikkaan johtamaan raskasta työtä. Nyt vasta hän huomasi pääskyset ja seurasi kirkkaalla katseellaan niiden siivenlyöntejä, jotka välähtelivät ilman sinessä. Hän näytti niin onnelliselta kuin ihminen suinkin voi olla.

Tämä rohkaisi minua ryhtymään puheisiin hänen kanssaan. Salaperäinen näytös kiihotti mielikuvitustani. En koskaan ennen ollut tullut ajatelleeksi, mistä vesi tuli lähteisiin ja kaivoihin ja mikä merkitys sillä oli meille ihmisille. Pajuvitsakin oli minulle täysi arvoitus, eikä minun vähäinen tietoni tällaisissa asioissa suonut siihen vähintäkään selvitystä huolimatta äärimäisistä ponnistuksista. Tahdoin tietää yhtä paljon kuin hänkin ja aloin puheen viittaamalla alkeistietoihini ja otaksumiini.

Hän katsoi minuun ja pudisti hiukan päätään liian monimutkaiselle viisaudelleni.

— Pajuvitsa tarvitsee vettä, vastasi hän. Kaikki tarvitsee vettä elääkseen. Vettä kohti se pyrkii, kun ei enää saa sitä juuren avulla. Löydämme itsestään sen, mikä on meille välttämätöntä, ellemme hajoita voimiamme. Jos pistäisin oksan kylliksi syvälle maahan, juurtuisi se ja siitä kasvaisi puu — sellainen voima sillä on — suuri, kaunis puu siitä tulisi. Mutta lähde kykenee muuhunkin, se suo ihmisille jokapäiväisen juoman, ja puun tavoin versoo täältä ihmissuku.

— Mutta mistä suoni tulee? Onko niitä maassa kaikkialla olemassa?

Hän kuunteli mielellään kysymyksiäni. Näytti siltä, että hän oli itsekin miettinyt niitä usein.

— Pilvistä kaikki vesi on kotoisin. Se kiertelee siellä kautta aikojen kuin veri ihmisen ruumiissa. Enimmäkseen virtaa vesi suoraan takaisin jokiin tai pysähtyy joksikin aikaa ruohomättääseen ollen siten hyödyksi, ja lehdet ja korret hengittävät sen taas esiin. Mutta osa menee syvemmälle. Täällä maan alla — hän taputti sitä — on myös järviä ja puroja. Sen huomaa parhaiten kaivaessaan; siellä on savikerroksia, jotka eivät läpäise mitään, mutta välillä on soraa ja kiviä, jotka tihkuvat vettä. Aurinko ei koskaan valaise niitä järviä. Ei kukaan näe niitä, mutta sittenkin ne ovat olemassa ja täyttävät tehtävänsä; virta kulkee alati niiden lävitse tuoden yhäti uutta tullessaan. Elämä olisi mahdotonta ilman niitä, kaikki juuret ulottuvat sinne. Kovimmallakaan pakkasella, silloin kun kaikki, mitä me näemme, on jäässä ja lumessa, eivät syvyydet jäädy. Väliin pulpahtaa vesi itsestään ilmoille jostakin metsärotkosta, siitä muodostuu puro, joka suurenee joeksi ja koskeksi. Mutta väliin pitää kaivaa se esille, ja silloin näyttää se itsestään juoksevan vastaan, jos korkeudet sitä painavat. Silloin vesi on tavallista raikkaampaa ja kirkkaampaa. Syvyydessä on ollut niin hiljaista ja painostavaa, ja kuten kaikki muukin iloitsee se päästessään päivän valoon.

Tästä sain paljon ajattelemisen aihetta, enempikin kuin mitä voin selittää, varsinkin luonnonhavainnon yhteydessä olevan yksilöllisen elämän suhteen. En pysähtynytkään tähän, vaan missä ikänä kuljin, aavistin ja melkein kuulin veden salaperäisen virtauksen maan alla. Ympäröivä kevät oli entistä rikkaampi ja viehättävämpi, ja kaikki, lukemattomien rastaitten hurjat, syvät iltaliverryksetkin, tuntui minusta kaikkea ylläpitäväin hiljaisten, salattujen voimien ilmaukselta.

Vielä parin päivän ajan näin Grelsiä hänen aherrellessaan iloisena ja tyytyväisenä lapioineen ja kankineen, kosteudesta ja savesta läpimärkänä. Kun hän seisoi syvällä maassa, kuulin kuinka hän, luullen olevansa yksin, lauloi ja hyräili ilosta. Kun kaivo oli valmis, meni hän kotiinsa.

Kuulin kerrottavan, että isän ja pojan välit olivat hiukan kireät. Poika ei sopinut säätyynsä eikä työhönsä, eikä kodin omituisen hillitty, hiljainen elämä häntä miellyttänyt. Siinä häntä ymmärrettiin, sillä hän oli hyvin lahjakas, vilkas ja toimelias nuorukainen. Hän tahtoi "tulla joksikin", nähdä ja kokea elämää, ja hän piti tyhmänä sitä, ettei myyty metsää tai muuten sillä hankittu rahoja. Grels vastusti tätä tyynellä, harvasanaisella arvokkuudellaan, joka vei pojalta rohkeuden saattaa edes kuuluviin ehdotuksiaan, mutta hän kärsi siitä kuitenkin sekä rakkaudesta poikaansa, että ajatellessaan mitä kerran tapahtuu, kun hän on poissa. Mutta nämä olivat vain kuulopuheita; sinä kesänä en enää tavannut ketään siitä perheestä.

Neljä vuotta myöhemmin tulin taas paikkakunnalle. Siihen mennessä oli tapahtunut yhtä ja toista; ihmisiä oli kuollut, toisia syntynyt sijaan, mutta ylipäänsä oli kaikki ennallaan. Samat laulurastaat lauloivat iäti uusia laulujaan viidakoissa, keväinen vihreys helotti yhtä vaaleana ja kullanvärisenä iltaisin. Öisin lepäsivät maisemat yhtä kalpeina tuijottaen kaukokatsein kohti korkeaa taivasta. Hurjassa voimassaan kohisevan kosken pauhu tuntui selittämättömältä kuten ennenkin.

Kaivo, jonka Grels oli kaivanut, komeili toisten rinnalla, ja sen vintti kuvastui terävänä taivasta vastaan. Ympärillä oli elämä puhjennut kukkaansa.

Tupa hohti punaisena, ikkunaruuduista kurkistelivat kurjenpolvet ja palsamit; seinän vierellä oli pieni puutarha, jossa kasvoi kaikenlaista kylmässä ilmanalassa viihtyvää pensasta. Nyt oli palaavia pääskysiä vastaanottamassa pari pellavatukkaista pienokaista, jotka kummastellen, nauraen ja peloissaan taivuttivat päätään koettaen väistää niiden äkkikäänteitä.

Olavi Grelsinpoika oli lähtenyt jo aikoja sitten kotoaan. Hän oli ollut metsätöissä, koska ei ollut saanut muuhunkaan avustusta kotoaan. Aluksi hänellä ei ollut muuta pääomaa kuin selvä järkensä ja työkykynsä, mutta niiden avulla oli hän päässyt niin pitkälle, että saattoi ryhtyä kauppa-asioihin. Häntä oli luonnistanut, mutta kyllä hän olikin saanut kovaa kokea, kova oli tullut hänestä itsestäänkin. Nyt hänen sanottiin entistä innokkaammin koettavan saada käsiinsä äitinsä perimäosuuden, metsäpalstan, voidakseen ryhtyä suurempiin yrityksiin, mutta häntä estivät siitä muutamat testamentissa olevat määräykset. Isä vastusti hänen suunnitelmiaan samalla hiljaisella ylemmyydellä. Hän ei tahtonut joutua nykyaikaisen elämän levottomuuteen ja hän halveksi rahoja sekä kaikkea mitä niillä sai. Tyttö oli hänen puolellaan koko tyytyväisen luonteensa iloisella päättäväisyydellä. Tästä oli alkuisin epäsopu Olavin ja hänen omaistensa välillä. Talvella oli ollut myrskyisiäkin kohtauksia heidän välillään. Grelsillä oli vielä tytär luonaan, ja tämän mentyä läheisessä tulevaisuudessa naimisiin piti vävyn, joka oli Grelsin mieleinen mies, muuttaa taloon pojan sijalle. Tytön tapasin ensimäiseksi.

Aurinko oli laskenut. Ilta oli viileä ja viileni yhä. Taivas oli kirkas, viheriälle vivahtava kuten tavallisesti kasterikkaina iltoina. Minä kuljin ohrapellon piennarta ja näin kuinka tiheinä pisarat painoivat hentoja korsia antaen kaikelle harmajan hopeanhohteisen näön. Kuu loisti keltaisena ja suurena haapametsän yläpuolella, jonka pehmeät lehdet olivat melkein unohtaneet ikuisen värinänsä. Kosken kohina ja rastaitten laulu kantoi tännekin, mutta niin toisiinsa ja illan viileyteen kietoutuneina, niin ihmeellisen etäisinä, kuin eivät olisi olleet tosia, vaan muisto vain tai tulevaisuuden unelma.

Vastaiselta puolelta näin erään tytön lähestyvän.

En tiedä mistä pälkähti päähäni, että hän meni kohtaamaan rakastettuaan, vaikka olihan se helposti arvattavissakin. Kummallisempi oli surumielisyyden tunne, joka minut myöskin valtasi, hiukan surunsekainen aavistus kaiken katoavaisuudesta, joka usein täyttää mielen silloin kun näkee sitä, mikä on raikkainta ja keväisen kevyttä elämässä. Ehkä se aiheutui kylmyydestä ja iltatähden lepattavan valkeasta hehkusta kalpealla taivaalla sekä äänestä, joka täytti avaruuden. Ehkä oli siinä hiukkanen kateuttakin. Tyttö tuli yhä lähemmäksi, ja minä tunsin hänet pyöreitten pehmeitten kasvojensa kirsikkapunasta ja tavasta, millä hän piti kädessään muutamia kukkia, niin varovaisesti kuin olisi kantanut kädessään virsikirjaa lapsuusajan sunnuntaipäivinä opitulla tavalla. Hän oli kasvanut, mutta muuten pysynyt entisellään; hänellä oli sama joustava, hiukan jäykkä ryhti, joka on tottunut hillitsemään pelkästä olemisen onnesta johtuvan nuoruudenilon. Mutta silmät loistivat pähkinänruskeina ja avoimina kuunvalossa eikä suu voinut salata minunkaan läheisyydessäni säteilevän onnekasta hymyään. Aivan varmaan meni hän tapaamaan rakastettuaan!

Kun kuljin hänen ohitseen, näin, että hänen hameensa ja jalkansa olivat aivan märät kasteesta; samoin ilmaisivat kädet ja käsivarret, että hän oli poiminut kukkia kosteista, tahmeista varsista. Pensaiden oksista varisseita pisaroita kimalteli raikkaissa kasvoissa ja hiuksissa. Ei voinut kuvitellakaan kauniimpaa kevään ja nuoruudenilon kuvaa kuin hän oli tuossa astellessaan pitkin kasteesta harmaata ahoa.

Pysähdyin ja katselin hänen jälkeensä, mutta vaikka hän luultavasti tunsi sen, ei hänen huoleton ryhtinsä muuttunut. Kuten olin arvannutkin, ilmestyi viidakosta mies, varmaankin asianomainen. Tytön käynti tuli vielä nopeammaksi, hän juoksi mäessä häntä vastaan vapaana kuin koko maailma olisi saanut olla tässä todistajana, ja sitten he jatkoivat matkaa rinnan.

Heidän piti piakkoin mennä naimisiin, ja siitä johtuvissa asioissa olivat isä ja tytär usein täällä rautatieaseman lähellä asuvien sukulaisten luona.

Seuraavana päivänä saapui sinne Olavikin sopimaan joistakin kauppa-asioista kahden jotensakin ikävän näköisen pikkukeinottelijatyyppiin kuuluvan miehen kanssa, joiden esiintyminen oli puolittain kerskuvaa, muistuttaen käräjä-asianajajan viekasta varmuutta, puolittain arkaa, mikä taas johtui työläisruumiin ja herraspuvun välisestä ristiriidasta. Olavi oli komea, kaunis poika, pitkä ja miehekäs, mutta silmien päättäväisyys oli synkempi, suu kovempi ja tyytymättömämpi kuin ennen.

He oleskelivat kestikievarissa, missä juotiin, meluttiin ja juteltiin aika lailla. Vieraat ottivat vilkkaasti osaa perheriitaan saattaen sen sellaiseen valaistukseen, mikä oli kuvaavaa heidän käsitykselleen ihmisluonteesta ja sen vaikuttimista. Tämä ei ennustanut hyvää, sillä Olavi oli kutsunut sinne tulevan lankonsa saadakseen välit selviksi. Tämä tulikin iltapäivällä, mutta kun hän harmistuneena kieltäytyi rupeamasta tekemisiin moisen seuran kanssa, lähti Olavi, ollen jo melkoisesti väkijuomien ja puhelun kiihottama, hänen kanssaan syrjemmälle keskustelemaan asiasta. Lanko oli kiivas, mutta moitteeton mies, ja häneen oli koskenut perheen eripuraisuus sekä sanat ja syytökset, joita hän oli kuullut.

Keskustelu koski varmaankin Olavin halua myydä metsää tai tukkipuita. Hän tahtoi saada langon puolelleen vaikuttaakseen siten isään. Kuinka lienee ollutkaan, kukaan ei aavistanut kuinka syntyi kiivas sanasota, ja juovuspäissään iski Olavi puukolla riitapuoltaan.

Uutinen levisi nopeasti, ja paikka oli täynnä väkeä, kun tulin sinne. Haavoitettua ei oltu viety pois, vaan hänet oli ainoastaan kannettu lähellä olevan puron luo.

Hänen morsiamensa oli ensimäisten saapuneiden joukossa ja oli luultavasti ollut mukana kantamassa. Nyt oli hän polvillaan puron reunalla ja pitäen sulhon päätä rintaansa vasten pesi tämän otsaa ja ohimoita nenäliinallaan koneellisen nopein, itsetiedottomin liikkein. Häntä voi tuskin tuntea eilisillan näöstä; hän oli nyt kalpeampi kuin kukaan muu, ja hänen silmissään, jotka tuijottivat sulhon silmiin, oli melkein sama ilme kuin näissä. Katse oli niissä kummallisesti laajentunut, kuin olisi tahtonut murtaa aistimuksen rajat ja käsittää enempi kuin kuolevaisen silmät voivat; se oli jäykkä ja ikäänkuin jäätynyt näön takana kirkkaaksi voiden milloin tahansa murskahtaa muruiksi kuin jää. Silmät olivat kuitenkin tyynet ja piirre suun ympärillä rauhallinen, melkein iloinen, kuten sanotaan tavallisesti olevan niillä, joiden veri vuotaa kuiviin. Hänessä ei ollut mitään kammottavaa; vaikka isku oli sattunut niin äkkiä ja odottamatta, tuntui se tulleen hänestä aivan luonnollisesti, eikä hänen miehekäs lujuutensa ollut murtunut.

Tytön katse taas törmäsi vasten jotakin läpitunkematonta ja vihamielistä, ääretöntä tuskaa, josta se kimposi takaisin sattuen sisässä olevaan haavoitettuun, kärsivään kohtaan ja sitten taas nousten toivon siiville. Koko hänen olentonsa värähteli kuin soittokoneen kieli rajusti kosketeltaessa, muiston ja todellisuuden vaiheella. Oli mahdotonta sovittaa niitä keskenään ja käsittää, että sama minä oli olemassa tässä äkisti muuttuneessakin maailmassa.

Liikutus, joka tytössä oli vain sisimmissä ja joka raukeni levoksi jäykäksi suoristuneessa miehessä, purkautui tämän jalkapuolessa seisovissa miehissä ja naisissa liikkeiksi, puheeksi ja itkuksi. Käsivarret ja kädet tekivät kiivaita liikkeitä, risteili neuvoja ja ehdotuksia, ja kiihtyneisiin ääniin punoutui puron lirinä viileänä vastakohtana, ja kauempaa säesti sitä kosken kohina.

Murhaaja seisoi itsekseen kauempana puron yli vievällä portaalla, tummana kuvastuen iltataivasta vastaan, outona ja kummallisena kuin itse rikos ja hairahdus. Hän tuijotti veteen, jossa haavasta vuotanut verijuova sekoittui veden pyörteisiin ja virtasi edelleen hänen jalkojensa alitse peittyen varjoon. Kiihotus oli hänestä hälvennyt, nyt häntä näytti palelevan, hän pudisti tuontuostakin olkapäitään, vetäysi taaksepäin päästäkseen näkemästä vedessä olevaa kalpeiden kasvojensa kuvaa, mutta tuli yhä uudelleen sitä katsoneeksi. Hän se kaikkein vähimmin tajusi tätä hämmästyksen ja kauhun kuvaelmaa ja hän tuntui kaikista surkuteltavimmalta.

Grels, jota joku oli juossut hakemaan, näkyi tulevan kaukaa astuen tavalliseen lujaan tapaansa.

Poika näki hänen tulevan ja vetäytyi syrjään arkana ja saamatonna kuin pahaa tehnyt lapsi. Hän kiersi meidät kaaressa kulkien puron vartta ja peittyen kivenharmaitten leppien suojaan. Kestikievarissa olleet miehet, jotka olivat seisoneet yksikseen tietämättä mihin painua, seurasivat häntä. Hajamielisenä katsottiin heidän poistumistaan, mutta unohdettiin se pian. Toivo elpyi kaikissa eloon, kun nähtiin lääkärin tulevan, eikä kukaan ajatellut muuta. Tytönkin katse keventyi. Haavoitettu vain oli ennallaan.

Grels kumartui tutkimaan, hänen voimakkaat kätensä soluivat tottuneesti ja varovaisesti paljastetulla ruumiilla, hänen silmänsä tutkivat kirkkaina ja tyyninä haavoitetun silmiä, mutta väistivät tyttären katsetta. Näytti siltä, kuin olisi hän vartavasten koettanut olla omaansa ajattelematta voidakseen tavallisella syvällä katseellaan päästä selvyyteen. Hän kohotti kätensä hiljaisuuden merkiksi, kuunteli ja ajatteli. Vierestämme ja kauempaa tuleva veden kohina kuului nyt selvempänä.

Helppo oli edeltäkäsin tietää tuomio, sillä nyt alkoivat kuolevan viimeiset korisevat hengenvedot.

Tyttö ojensi kätensä tarttuen Grelsin käteen. Hän ei ollut ymmärtänyt eikä huomannut mitään tästä viimeisestä. Hänen katseestaan ikäänkuin nousi toivon tuskainen huuto, valonpilkahdus, ilokyynelten tulva, joka tahtoi syöksyä esiin hänen kirkkaista, ruskeista silmistään. Hän pakotti isän katseen itseensä saadakseen varmuutta. Se oli hyvin syvä, hyvin hiljainen, ihmeellisen, kammottavan hiljainen.

— Isä! huusi hän ymmärtäen samassa kaiken. Ääni vaikeni, silmän loiste sammui. Hän päästi hänen kätensä ja ajatteli vain kuolevaa. Hän vartioi joka liikettä, jonka tämä kykeni tekemään, joka merkkiä, jonka tämä ehkä voisi antaa siitä, että tiesi hänen olevan läsnä. Hän koetti seurata kuolevan raskaita hengenvetoja ja kietoa jokaisen niistä hellästi ajatuksiin, jotka seurasivat sen pyrkimystä avaruuteen.

Grels nousi ja kääntyen puolittain poispäin omasta tuskastaan viittasi läsnäolevia jättämään lähimmän yksin suruunsa. Tässä ilmeni kunnioitusta, alistumista elämän lakeihin, joka poikkeuksetta sälyttää kärsimyksen taakan kunkin yksin kannettavaksi, sekä sanojen halveksumista asioiden musertavan painon rinnalla, olivatpa ne sitten kuinka ystävällisiä ja tuttuja tahansa.

— Miten se tapahtui? kysyi hän suunnatakseen huomion pois kohtauksesta, vaikka kysymyksellä ei ollut suurta merkitystä hetkeen nähden — kuka…?

Selvää oli, ettei oltu kerrottu hänelle onnettomuutta kokonaisuudessaan ja ettei hän sitä aavistanutkaan. Kukaan ei kyennyt vastaamaan. Puolittain vaistomaisesti käännyttiin siihen suuntaan, missä murhaaja oli viimeksi nähty.

Grels seurasi katseita suunnaten omansakin puron tummaan uomaan päin. Epäselvä näky sai selvän muodon hänen silmissään samoin kuin viivojen ja pilkkujen sekamelska siihen tuijottaessa, kun mielikuvitus luo muodon. Kolmimiehinen ryhmä häämötti metsästä näyttäen painiskelevan. Eräs heistä heitti toiset luotaan, jotka tahtoivat estää häntä ja huusivat vielä innokkaita neuvojaan. Olavi tuli hitaasti isäänsä kohden astuen häntä lähelle.

— He tahtoivat minua pakenemaan, sanoi hän, mutta mitäpä se hyödyttäisi? Sinua minä läksin pakoon, mutta tässä taas olen. Mitäpä pako hyödyttäisi? Minähän olen kuitenkin mennyttä miestä. Vai onko — hänen äänensä kadotti kumean jähmettyneen sävynsä saaden hurjan kiihkeän kaiun, jota oli vaikea kuulla, sillä se oli mahdottomuutta vastaan tähdätty voimakas tuskanhuuto, — vai onko vielä toivoa?

Isä tapaili sydäntään painaen sille kätensä. Hän oli nyt aivan kalpea, mutta pakottautui lujaksi.

— Tämä on liikaa yhdellä kertaa, änkytti hän. Sinä! Sinäkö sen teit?

— Mitäpä minä siitä tiedän? Käteni ainakin — ja hän katsoi siihen kuin kauheaan vieraaseen esineeseen ja näytti tuntevan ylenannatusta katsoessaan siinä olevaa veritahraa ja muistaessaan siitä johtuneen lämpimän tunteen. Niin, jatkoi hän varmasti ja ikäänkuin peräytymättömästi tuomiten, minä sen tein. Minun pahuuteni sen teki. Onko vielä toivoa?

Nämä muutamat hetket olivat kylliksi Grelsille; hän oli jo nähnyt uuden tapahtuman pohjaan ja mitannut sen syvyyden.

— Aina on toivoa, sanoi hän, mutta ei tässä tapauksessa sellaista kuin sinä tarkoitat. Ja vastaukseksi vetäytyi hän askeleen sivulle päin jättäen näköalan vapaaksi.

Kuoleva kokosi voimansa äärimäiseen ponnistukseen. Hänen silmänsä välähtivät, kuin olisivat tahtoneet saada takaisin tavallisen ihmiskatseen menneisyyden hämärästä kohoavien muistojoukkioiden edessä, hänen suunsa vääristyi tuskallisesti ja aukeni selälleen. Oli kuin koko hänen sisimpänsä, tuo tuntematon esine, jota sanotaan sieluksi, olisi kamppaillen katkonut siteitään vaipuakseen johonkin vielä tuntemattomampaan ja suurempaan, johonkin pelättyyn ja ikävöityyn.

Murhaaja käsitti sen, mutta enempää hän ei näyttänyt voivan ajatella eikä tuntea. Katkera, hedelmätön katumus kajasti synkkänä hänen silmästään. Jospa en olisi sitä tehnyt, näytti hän kerta toisensa perään tuskailevan, — jos, jos! Kunpa en olisi hukannut elämääni!

Sisaren kasvot kertasivat samat liikkeet kuin armas hänen sylissään, sanoivat hyvästit samoille muistoille, jähmettyivät samaan kylmyyteen. Vielä hetkinen jännitystä, niin hän olisi vaipunut ruumiin viereen yhteiskuolemaan.

Silloin aukeni kuolevan suu vielä enemmän ja jotain murtausi esiin, kaikille näkymätönnä, mutta kaikille yhtä todellisena. Tuossa purossa virtaavan kuplan tavoin se särkyi tuskin kuultavasti äännähtäen ja katosi. Ja välittömästi kuin hiljaisen ihmeen vaikutuksesta silenivät kasvojen jännittyneet piirteet entiseen lepoonsa, entistä suurempaan rauhaan, tyyneyteen, jollaista elämällä ei ole unessakaan. Kun kaikki näkivät tämän yliluonnollisen kauniin rauhan, illanviileydessä, kumman kohinan kuuluessa, tuntiessaan jonkin pakenevan, jotain aavistaen ja muistaen, puhkesivat kyyneleet kaikkien silmistä, runsaimpina ja vapauttavimpina surevalle kuolevan pääpuolessa, eikä kukaan voinut nähdä mitään enää.

Ainoastaan Olavi seisoi jäykkänä, kaikkien tunteitten ulkopuolella, synkkänä hedelmättömässä katumuksessaan, käsittämättä mitään, rajattoman köyhänä.

Grels oli ollut tyttärensä luona silloin kun tämä jätettiin yksin, ikäänkuin ottaakseen hänet takaisin kärsivien maailmaan ja antaakseen hänelle tuen ja lämmön varmuuden. Ennenkuin hän vei hänet mukanaan ruumiin keralla, meni hän poikansa luo, katsoi tätä tutkivasti ja odotti hänen hyvästiään, millaisena se tulisikin. Tuolla onnettomalla ei ollut hänelle ajatusta antaa, tuskin katsettakaan.

— Jään tänne, sanoi hän vain, kunnes minut otetaan.

— Sitä sinulta odotinkin. Kaikki asiaankuuluva oli sitä myöten valmista ja päätettyä hänen mielestään. Jos on vielä jotain, niin kutsu minua, ja minä tulen!

Mutta ei ollut mitään sen enempää, Olavi jäi paikalle hautoen ja tuudittaen ajatuksiaan. Ei kukaan vartioinut häntä; ilta tuli, hän istui vielä paikalla — kunnes hänet noudettiin.

Tämän jälkeen en sillä kertaa tavannut Grelsiä enkä hänen tytärtään. Jostain sanomalehdestä luin oikeudenkäynnistä. Olavi ei kieltänyt mitään, muttei voinut selittääkään. Hän teki lujan, miehekkään, mutta ikäänkuin jähmettyneen vaikutuksen. Tuomio oli mahdollisimman lievä, mutta kylläkin ankara sittenkin, useita vuosia vankeutta.

Ja kesästä tuli talvi, ja kesät ja talvet vuorottelivat, aika kului.

Vielä kerran tulin matkustaneeksi sille seudulle, ja löysin saman kevään kuin ennen ja kaiken entisellään.

Kesyin Grelsiä, oliko hän vielä elossa ja kuinka voi.

Kyllä hän eli ja oli entisensä lainen. Mikseikäs olisi?

Koko tapahtuma näytti unohtuneen.

Entä tytär, oliko hän naimisissa?

Ei — nyt johtui mieleen — ei, hän ei ollut naimisissa. Hän ei ollut unohtanut vainajaa. Paljon hän oli muuttunut. Ei vanhentunut ulkomuotonsa puolesta, mutta hyvin hän oli vakava. Samoinkuin isä ei hän koskaan nauranut ja muutenkin hän oli isän kaltainen olennoltaan. Aina he olivatkin yhdessä, olipa sitten kyseessä sairaskäynnit tai muu, ja molempia mainittiin samalla kunnioituksella, mikä aina oli seurannut isän nimeä.

Entä poika, Olavi, oliko hän vielä vankilassa? Tiedettiinkö hänestä mitään.

Turvauduttiin sormilaskuun. Kyllä hän mahtoi olla vankilassa, mutta pian kai aika oli kulunut. Milloin tahansa saattoi hän päästä vapaaksi. Muuten ei hänestä paljoa tiedetty.

Kerran oli Grels matkustanut häntä tapaamaan, mutta hän oli lähettänyt vain terveiset: Olen vielä sama kuin ennen, en ole kyllin arvokas. Grels oli kääntynyt tyynenä kotiinsa. Ihminen tulee siksi, mihin hänessä on idut, oli hän sanonut, kun ihmeteltiin vastausta. Jos hänessä on sitä, mitä odotan hänestä, pulpahtaa se kyllä esiin kerran. Jollei sitä ole, ei siitä kannata puhuakaan sen enempää. Tänne hän on tervetullut, silloin kun aika on käsissä.

Kysyttiin, oliko hän sanonut terveiset pojalleen, että oli antanut anteeksi, mutta hän vastasi: Mitä taikoja se sana tekisi? Ihminen ei elä toisen puheista. Ei, en lähettänyt minkäänlaista sanaa. Eikähän minulla ole mitään anteeksiannettavaa. Minäkö tunkeutuisin poikani ja hänen kohtalonsa välille?

Tämä kuulosti kylläkin kummalliselta ja vaikeatajuiselta, mutta ei ryhdytty tutkimuksiin eikä tuomioon silti, koska asia koski Grelsiä, joka oli mies ainoa laatuaan.

Kirkkoherrakin oli ollut kerran kaupungissa ja puhutellut vankilanpappia. Hänellä ei ollut mitään hyvää sanottavanaan. Vanki oli aivan toisenlainen kuin muut, joiden kanssa hän oli ollut tekemisissä, moitteeton käytökseltään, rauhallinen ja tyyni, mutta kuitenkin luoksepääsemätön. Uskonto ei häneen pystynyt, ei hän kaivannut vapauteen, mutta ei myöskään peljännyt sitä. Oli kuin hänen sisäinen elämänsä olisi ollut suljettu kovan ja järkkymättömän välttämättömyyden holviin, joka oli lujempi kuin vankilanseinät. Kaikkihan on niin tarkoituksetonta. Jos olisin rangaistukseksi menettänyt henkeni, olisin sen voinut ymmärtää. Mutta täälläpitäminen on pikkumaista ja tyhmää. Johtomiehet arvelivat, että hän ehkä kuului noihin synnynnäisiin rikollisiin, jotka järkkymättömän kohtalon pakosta kulkevat yhä eteenpäin kerran astumaansa tietä, ja olivat huolissaan ajatellessaan hänen vapautumistaan.

Enempää en saanut kuulla, enkä luullut enää tapaavani ketään noista kolmesta.

Mutta eräänä päivänä piti taas kaivettaman kaivoa, ja Grels tuli vanhaa ammattiaan harjoittamaan. Menin sinne häntä katsomaan.

Hän istui maassa samoin kuin ensi kerralla, kun hänet näin, hän lepäsi ja kokosi voimia matkan jäljestä, ja hänen kätensä hyväili hajamielisesti silittäen ruohoa kuten silloinkin. Paljon hän oli muuttunut, vaikkei hänen ympäristönsä ollut sitä huomannut. Nyt hän oli vanha mies, tukka oli vetäytynyt taaksepäin otsalta ja harmennut kovin, selkä oli hiukan kumarassa. Silmät, jotka yhäti olivat lapsellisen kirkkaat, olivat nyt sisäisen, ajatusten alla piilevän pimeyden synkistämät. Salaperäisyys oli niihin ottanut asuntonsa.

Tytär istui hänen läheisyydessään kukkien keskessä; hän ei näyttänyt olevan enää halukas niitä poimimaan, hän silmäili niitä kuin rakkaita, pidettyjä esineitä. Hän veti syvään henkeä, hänen sileä ihonsa oli soudun tuottamasta ponnistuksesta punastunut, kädet lepäsivät helmassa kuin väsyneet palvelijat, jotka olivat tehneet tehtävänsä niin ettei mitään ollut enää jäljellä. Hänen katseensakin oli väsähtänyt. Hyvin suopeana, mutta vakavana se kierteli ympäristöä, kuin olisi tahtonut sanoa: täällä on niin ihmeellisen kaunista ja iloista, minua täällä ei kukaan tarvinne! Terveys loisti vielä hänen olemuksestaan, mutta sittenkin se pisti silmään loistavasta kukkivasta ympäristöstä.

Tämä olikin ihmeteltävän rikas ja iloinen paikka.

Rantaäyräät olivat tavallista jyrkemmät, ja niiden rajaviivat, jotka erottivat ne yläpuolella olevista kunnaista, näkyivät selvästi hienon ruohon alta. Petäjämetsän muuria verhosivat koivut hohtavan valkeine runkoineen ja lehvineen, jotka näyttivät olevan pelkkää kultaista tomua tai usvaa, mutta jotka kuitenkin olivat niin tiheät, että ainoastaan latvojen yläpuolelta saattoi nähdä havupuitten tumman taustan. Alapuolella virtasi joki, jonka pinnan kosken alkava vauhti pani karehtimaan. Siinä karkeloivat tuhannet välkkyvät liekit ja suuret näkinkengän muotoiset täplät, jotka upposivat sineen ja ilmestyivät taas pintaan. Tuonnempana, mutkansa tällä puolen, se levisi laajana ja valkeana kuin taivas pouta pilviä kuvastellen. Niemien ja saarien lomitse liittyi yhä uusia vesiviiruja toisiinsa. Aurinko, joka tulvi viheriälle rinteelle, näytti kuin prismasta heijastuen vaihtuneen suorastaan kukkien väreiksi. Niitä oli siinä ryhmissä ja kiehkuroissa, kevätesikoita, vuokkoja, leiniköitä yltäkylläisissä, tavattomissa joukoissa. Uutistalosta, joka oli aivan puhdas ja loistava pärekattoineen, nousi sinertävä savu. Veturin vihellys viilsi ilmaa, ja kauempana jymisi juna outoine sisällyksineen terottaen äänellään täällä vallitsevaa levon ja erilläänolon tunnetta.

Grels nousi lepuutettuaan väsyneitä käsivarsiaan ja katseli kauan ja tutkivasti ympärilleen tottunein katsein.

Hän näytti odottavan aivan erikoista iloa siitä, että löytää täältä elvyttävät vesisuonet ja jo kumartuen saa kuulla, kuinka ne hiljaa solisevat ja kumpuilevat syvyydessä. Hän meni leikkaamaan pajunoksan ja valitsi kauan ja tarkasti.

Läsnäolijat seurasivat häntä katseillaan, eivätkä muut kuin minä huomanneet kahta lähestyvää miestä, jotka pysähtyivät uutistalolle. Heidän puvussaan ja ryhdissään oli jotain näille paikoille outoa, siksi katselin heitä tarkkaavaisesti.

Heti tunsin ketä he olivat: Olavi ja luultavasti vankilasta lähetetty kuljettaja. Sieltä he lienevät tulleet suoraan; varovaisuuden vuoksi ei oltu tahdottu jättää vankia yksikseen ennen kotiin saapumista.

Olavin kasvot loistivat jo kaukaa kalpeudesta, joka oli johtunut sisälläolosta ja ehkä myös liikutuksesta. Säpsähdin. Nyt! Nyt juuriko hän tuli, keskelle kevättä, keskelle tätä?

Kuinka hänestä mahtoikaan tuntua kummalliselta ja valtavalta.

Millaiset olivatkaan hänen viimeiset vankilapäivänsä olleet, kun tuo levoton kysymys läheni yhä ratkaisuaan: mitä teet elämällä, joka sinua odottaa ulkopuolella; minne voit siltä mennä piiloon? Ja samalla tapahtui vuodenajan vaihdos nopeasti, hänestä nopeammin kuin muista, antaen aavistuksen siitä muurin yli hiipivässä välkkeessä tai ristikon läpi pujahtavassa valonsäteen tomutanssissa; kevät tuntui saavuttamattomalta muun menetetyn ohella, kaiken murtuneen elämänilon keralla. Päivä tuli, jolloin tämä kaikki oli poissa. Hän näki edessään valmiin, kauniin, mutta vieraan maailman, jossa ei hänelle ollut sijaa.

Sitten seurasi matka pohjoiseen halki metsien, jotka muistuttivat hänelle hänen omiaan, yli jokien tutun, herättävän kohinan. Sitten, äkkiä kohtasi hän taas kevään, toivon, ilon kirvelevänä mahdollisuutena. Mutta pian palasi taas muisto raskaampana, rikos entistä suurempana.

Hän painautui, puolittain tukea hakien pyörrytyksen vallassa, puolittain piilottautuakseen, tuvan nurkkaan ja seisoi sitten siinä katsellen hiljaa ja liikkumatonna.

Grelsillä oli pajuvitsa valmiina, hän kulki hiukan kumartuneena nurmikon yli. Paju rupesi melkein heti värisemään hänen kädessään, sillä paikka lie ollut vesiperäinen, mutta hän haki parasta suonta, kulki mäkeä ylös ja alas edes ja takaisin, katse suunnattuna maahan, ja päivänsäde leikki hänen kumartuneella, vanhentuneella ruumiillaan.

Saatoin arvata, kuinka pojan silmät seurasivat laajentuneina tätä, kuinka muisti kuljetti häntä taapäin ja kuinka samoinkuin lapsuudessa hänet nytkin täytti kunnioituksen tunne. Kuinka hän luki vanhuuden ja surun merkit, kuinka kaikki mahtoi tuntua hänestä kummalta kuin uni, jonka selvitystä jo nukkuvanakin etsii.

Grels oli löytänyt suonen, hän seurasi sitä, pysähtyi paikkaan, missä paju kääntyi suoraan maata kohden eikä näyttänyt tahtovan irroittua siitä, työnsi vitsan maahan ja katsoi ylös.

Ensimäiseksi sattui hänen silmänsä vastapäätä oleviin pojan kalpeihin kasvoihin. Kaikki muutkin näkivät ne samassa hetkessä.

Grels seisoi hiljaa paikallaan ja antoi käsiensä vaipua. Ne vapisivat kuin vitsa äsken, hapuilivat kummallisesti ympärilleen, pysähtyivät, laskeutuivat alas puolimatkaan. Yhtäkkiä ne nousivat kuin oudon voiman pakosta, hän seisoi käsivarret ojossa kirkkain, odottavin katsein.

Siinä saapui kadotettu nopeasti nurmikon yli, horjahtelevin askelin, miltei eteenpäin kaatuen. Hän oli jo perillä ja painautui rajusti nyyhkyttäen toisen syliin. He vapisivat molemmat.

Käännyin sisareen.

Hän oli aivan kalpea katsoessaan heihin. Mahdollisesti oli hän "antanut anteeksi", kuten sanotaan, mutta nyt, nähdessään rakastettunsa murhamiehen niin likellä, hän ymmärsi mitä tuo sana merkitsee, sillä tapahtuman muisto kohosi jäätävänä hänen mieleensä. Kosken kohina soi nyt hänen korvissaan kuin silloinkin, ja se tuntui vetävän hänet pyörteessään kohti kauhua ja surua, joita vuodet eivät olleet kuolettaneet, vaan ainoastaan vaivuttaneet uneen.

Grels irtautui lempeän lujasti poikansa suonenvedontapaisesta syleilystä, piti häntä ojennetuin käsivarsin edessään ja katsoi katsomistaan pojan kalpeanloistaviin kasvoihin ja kuumeenhohtoisiin silmiin. Olavi ei koettanutkaan salata itseään. Näytti siltä, kuin hän olisi ensinkään ajattelematta itseään antanut sisäisen elämänsä olla tuon ihmeellisen kirkkaan, salaperäisen, kaikkinäkevän katseen tutkittavana. Ei kumpikaan heistä välittänyt siitä, että olivat kaikkien katseltavina, vaikka oli heidän luonteelleen vastaista näyttää muille sisintään. Aivan yksin he siinä seisoivat ollen ainoastaan toisilleen olemassa, edustaen kahta sukupolvea, sielu sielua vastaan.

— Isä, isä, kuului viimein sammaltaen, ja lapsellisen yksinkertainen sointu oli liikutetussa, miehekkään syvässä äänessä, — minä pidän sinusta. Juuri sanojen niukkuus teki sisällön rikkaaksi, ja tyynenä, lujana kaikui Grelsin vastaus: Se on hyvä ja siunattu asia, poikani. Tiesin varmaan sen joskus tulevan. Enempiä sanoja ei meidän tarvitse tuhlata muuhunkaan.

Ja isä tarttui poikansa käsiin ikäänkuin siten lausuen hänet tervetulleeksi vertaisten joukkoon; se oli samalla sekä korotus että hyvästijättö kaikelle entiselle. Toisesta kädestä kiinnipitäen hän vei hänet tyttärensä luo.

— Tässä, sanoi hän, on sinulla jotain takaisin voitettavaa. Minut olet aina omistanut.

Hän jätti heidät kahden. Hän ei tahtonut häiritä heidän hienointa, syvintä tunnettaan; hänkin olisi tässä tilinteossa tuntunut vieraalta. Tai ehkä hän tarvitsi jotain puuhailtavaa voidakseen sisäisesti päästä tyyneyteen, joka hänessä vasta oli ulkonaista. Oli miten oli, hän tarttui hieman vapisevin käsin kankeen ja lapioon ja palasi lähteen paikalle työhön.

Vankilasta-saattaja tuli nyt hänen luokseen esittääkseen asiansa. Tämän luottamustoimensa tähden, sekä ollen järjestyksen ja oikeuden moitteetonryhtinen, vaikkakin virkapuvuton edustaja, hän tunsi olevansa sangen merkillinen henkilö tässä piirissä, ja se kuvastuikin selvästi hänen suorakulmaisesta ja jäykästä olemuksestaan. Hän alotti pitkän, kuivan, lakityyliä tavoittelevan, vahtimestaria ilmaisevan esitelmän, että koska hän otaksui olevansa tekemisissä holhottavansa isän kanssa j.n.e. ja kun vankilassa oli syntynyt arveluita vastaisuuteen nähden j.n.e. ja koska oltiin vakuutetut lujan ja johdonmukaisen edelleenkasvattamisen hyödystä, sillä perusteella, minkä rankaiseva oikeus oli vapautettuun laskenut — ja paljon muuta sellaista — niin… Mutta hän ei koskaan päässyt lauseen loppuun.

Grels nyökkäsi hänelle ystävällisesti hymyillen, katkaisten yhdellä katseella sanatulvan. Enempää selittelemättä hän työnsi kangen maahan ja alkoi työnsä, samalla kuin mies harmin ja epäröimisen mykistämänä loittoni parin askeleen päähän.

Työ sujui reippain, toiveikkain, siivitetyin ottein, rauta kalskahti kiviin, ja hän oli nuorempi ja voimakkaampi kuin äsken seisoessaan siinä ulkonaisen ja sisäisen auringon kirkastamana.

Sisarukset seisoivat vaieten paikoillaan tuijottaen toistensa kalpeihin, muuttuneihin kasvoihin. He katsoivat, ei niinkuin todellista, vaan niinkuin aavenäkyä, joka joskus voi ilmestyä kiihottuneitten aistien tajuttavaksi silloin kun äkillinen valo lamauttaa ulkonaisen aistimuksen. Heidän tunteensa olivat liian syvät pukeutuakseen sanoihin, mykkyys sitoi heidän kielensä, nykyisyys oli hävinnyt, ainoastaan entisyyden muisto ruumiillistuneena oli elävänä heidän edessään.

Sisarelle olivat nämä vuodet olleet kaipauksen ja katkeruuden täyttämiä, veljelle synkkää jähmetystä tuottavia, päivän kärsivällisesti suoritetussa toivottomassa työssä, vankilan tyhjyydessä ne olivat kuluneet. Kuollut makasi siinä heidän jalkainsa juuressa, teko, joka oli murtanut molempien elämän; lamauttavan kylmänä piteli kosken kohina sitä heidän välillään.

Veli kohotti epäröiden, arasti kättään, sisar näki liikkeen, suuntasi katseensa siihen, säpsähti. Silmänräpäyksen tuijottivat molemmat siihen, ikäänkuin olisivat vielä nähneet veritahrat. He olivat nyt toisistaan yhtä kaukana kuin silloin, ja jos he olisivat puhuneet, olisivat sanat vahvistaneet ikuisen eron.

Mutta he vaikenivat, käsi vaipui takaisin yhtä pelokkaana kuin oli noussutkin, ja katseet kohtasivat toisensa. He elivät edelleen muistoissaan.

Siinä kulki heidän ajatustensa ohitse sisaren varman, odottavan onnen kultaamat päivät, siinä veljen nuoruudentoivo, kiihkeä halu toimintaan, valtaan, elämään. Heidän suunsa värähti surumielisesti; kauemmas taapäin kulkivat muistot. He näkivät toisensa lapsena, jolloin ystävyys, leikki ja itsetiedottoman lämpimät tunteet liittivät heidät toisiinsa, he etsivät toistensa kalpeista kasvoista kadonneita piirteitä menneiltä ajoilta, samoinkuin palaneen paperin tuhasta haetaan varjomaista kirjoitusta.

Hitaasti tapahtui molemmissa muutos; se sai alkunsa sisältäpäin leviten hiljaisena loistavana valona katseeseen ja tunkeutuen verettömään ihonpintaan saakka. He eivät enää nähneet vain omaansa, eikä toinen ollut toiselle vieras. Silta sielusta sieluun oli rakennettu, ihmeen hetki oli tullut. Veli ja sisar, asetettuina vastakkain kuin kaksi kastepisaraa, sulivat samaan sääliin toistensa särjetyn elämän tähden; muistaessaan kaikkea hyvää, mitä olivat yhdessä tunteneet, he ymmärsivät toisensa, unohtivat itsensä. Tässä ei ollut enää rikoksentekijä ja kärsinyt, vaan molemmilla oli sama suru ja sama siitä syntyvä toivo. Ei kumpikaan tiennyt alottaneensa, ensiksi kyyneliin puhjenneensa, saattaen toisen tekemään samoin, rinta rintaa vasten he nyt tuudittivat toisensa ja itkunsa sovintoon. Koska kaikki tämä oli tapahtunut sanatta, ei sillä ollut sanan rajoitustakaan. Syvimmistä syvyyksistä kumpusi uutta välittömästi ja loppumatta.

Kun he nostivat katseensa, työskenteli isän kanki yhtä iloisesti kalahdellen. He astuivat käsi kädessä kuin lapset hänen eteensä. Hän katsoi heihin ja nyökkäsi, kuin olisi nähnyt juuri sitä, mitä hänen pitikin nähdä, viittasi silmänräpäyksen odottamaan, kumartui maahan ja väänsi siitä jotain. Suuri kivi pyörähti rinnettä alas ja putosi jokeen iloisesti molskahtaen.

Grels laski työaseensa ja veti heidät syliinsä seisoen suorana ja hymyilevänä, kirkkain silmin, valoisin ilmein heidän rinnallaan. Heidän jalkainsa juuresta syöksähti auringonvaloon vesisuihku nousten maasta kyynärän korkealle maanalaisen painon voimasta. Se pirskotti vesipisaroita heidän vaatteilleen, laskeutui maahan ja virtasi purona edelleen kukkien ja ruohon lomitse. Vesisuihku kumpusi esiin kuin laulu, raikkaana ja välitönnä, ja sen ensi pulpahdus, joka oli aluksi hiekan ja saven sekainen, tuli äkkiä kirkkaaksi ja säihkyväksi, loistaen kauneimpana kauniilla seudulla.

He katselivat tätä hiljaisella ihmetyksellä, käsi kädessä. Katse puoliksi verhottuna päivänpaisteelta kulkivat he unelmissaan virran siintävänsinisiä selkiä kotiaan ja tulevaista elämää kohden. Niin minä jätin heidät.