SISÄLLYS: (continued 2)

Toisen kerran käveli hän kylän läpi, ja eräs poika juoksi ja töykkäsi häntä olkapäähän. Tästä vihastui Jeesus ja sanoi hänelle: Sinä et tule kulkemaan tietäsi loppuun asti. Ja samassa poika luuhistui maahan ja kuoli. Muutamat, jotka tämän näkivät, sanoivat: Mistä tuo lapsi on peräisin? Sillä jokainen hänen sanansa on valmis teko! Ja kuolleen pojan vanhemmat tulivat Joosepin luo ja valittivat: Kun sinulla tuollainen poika on, et sinä meidän kanssamme voi samassa kylässä asua; tai opeta häntä, että hän siunaa eikä kiroa: sillä hän tappaa meidän lapsemme. Ja Jooseppi otti pojan erilleen ja vetosi hänen omaantuntoonsa: Miksi sinä teet semmoisia, että väki saa kärsiä ja meitä vihataan ja vainotaan. Mutta Jeesus vastasi: Minä tiedän, että nämä sanat eivät ole minun vaan sinun; kumminkin tahdon vaieta sinun takiasi; mutta nuo muut kärsikööt rangaistuksensa. Ja samassa sokenivat ne, jotka olivat häntä syyttäneet. Ja jotka sen näkivät, pelästyivät kovasti eivätkä tietäneet, mitä heidän tuli ajatella, ja sanoivat hänestä: Kaikki mitä hän puhuu, olkoonpa hyvää tai pahaa, toteutuu ja muuttuu ihmeeksi. Mutta kun Jooseppi näki, että Jeesus sellaisia oli tehnyt, tarttui hän pojan korvaan ja nykäisi häntä kovasti. Mutta lapsi pani vastaan ja sanoi hänelle: Sinulle olkoon kylliksi hakea eikä löytää, ja sangen typerästi sinä olet tehnyt. Sinä et tiedä kuka minä olen; jos sen tietäisit, et minua suututtaisi. Ja vaikkapa minä nyt sinun luonasi olen, niin minä olen kumminkin ennen sinua luotu.

Ja muutaman päivän perästä Jeesus leikki ullakon katolla, ja yksi leikittelevistä pojista putosi katolta alas, ja kun toiset pojat näkivät tämän, pakenivat he, ja Jeesus jäi yksinään paikalle. Ja kuolleen vanhemmat tulivat ja syyttivät häntä, ikäänkuin hän olisi heittänyt pojan alas. Jeesus sanoi: Minä en ole häntä alas heittänyt. Vanhemmat kurittivat häntä. Jeesus hyppäsi katolta alas ja seisoi pojan ruumiin ääressä ja huusi kovalla äänellä: Zenon — se oli nimittäin hänen nimensä — nouse ylös ja sano minulle, olenko minä sinut heittänyt alas? Hän kavahti heti pystyyn ja sanoi: Et, Herrani, et ole tyrkännyt alas, vaan olet herättänyt ylös. Ja jotka näkivät, peljästyivät. Lapsen vanhemmat taas ylistivät Jumalaa ihmeen takia ja kunnioittivat Jeesusta. __ __ __

Muutamien päivien perästä hakkasi nuori mies halkoja liiterissä. Silloin luiskahti kirves ja halkaisi koko hänen jalkansa ja hän kuoli verenvuotoon. Kun nyt melua ja juoksua syntyi, niin juoksi myöskin Jeesus-poika sinne. Hän tunkeutui voimakkaasti joukon lävitse ja tarttui nuoren miehen haavoitettuun jalkaan ja siinä paikassa se parani. Mutta hän sanoi nuorukaiselle: Mene pois hakkaamaan halkojasi ja ajattele minua. Kun kansa näki mitä tapahtunut oli, kunnioittivat he poikasta ja sanoivat: Totisesti asuu poikasessa Jumalan henki. — __ __ __

Kun hän oli kuuden vuoden vanha, lähetti hänen äitinsä hänet vettä hakemaan ja tuomaan kotia, annettuaan hänelle saviastian; ahdingossa kolhaisi hän astiata ja astia särkyi. Jeesus levitti päällystakkinsa, täytti sen vedellä ja toi sen äidilleen. Kun äitinsä näki tämän merkin, suuteli hän poikaansa ja kätki tämän ihmeellisen tapahtuman, jonka hän näki, sydämeensä. __ __ __

Mutta hänen isänsä Jooseppi oli kirvesmies; hän teki auroja ja ikeitä. Nyt oli eräs rikas mies antanut hänelle tehtäväksi vuoteen itselleen. Kun nyt toinen sivulauta tuli lyhyemmäksi kuin vastaava toinen, ja Jooseppi ei tietänyt mitä hän tekisi, virkkoi Jeesus-poikanen isälleen: Pane molemmat laudat maahan ja sovita yhteen lautojen toinen pää. Ja Jooseppi teki niinkuin Jeesus oli hänelle sanonut. Jeesus asettui toiselle puolelle, tarttui lyhyempään lautaan kiinni ja veti sen yhtä pitkäksi kuin toisenkin. Ja hän virkkoi Joosepille: No tee nyt mikä sinun on tehtävä. Ja isä Jooseppi näki tämän, ihmetteli ja syleili lapsukaista, suuteli häntä ja sanoi: Mikä onni, että Jumala antoi minulle tuon poikasen. __ __ __

Kun Jooseppi huomasi poikasen älyn ja miten hän varttui, päätti hän, että pojalle opetettaisiin kirjoitustaito ja lukutaito, ja vei hänet siis opettajalle. Opettaja sanoi Joosepille: Ensin tahdon opettaa hänelle kreikankieltä, sitten hepreankieltä. Sillä hän tiesi jo ennestään pojan älyn ja pelkäsi häntä; kaikissa tapauksissa hän kirjoitti aakkoset ja selitti niitä uutterasti pitkän aikaa, mutta poika ei vastannut hänelle mitään. Vihdoin Jeesus sanoi hänelle: Jos sinä oikea opettaja olet ja tunnet kirjaimet kunnollisesti, niin sano minulle A-kirjaimen merkitys, ja minä tahdon sanoa, mitä B merkitsee. Tämä suututti opettajaa ja hän nappasi poikaa kalloon. Mutta poikanen, johon koski, kirosi hänet, ja tuota pikaa opettaja meni tainnoksiin ja putosi maahan kasvoilleen. Mutta poikanen palasi takaisin Joosepin huoneeseen. Mutta Jooseppi murehtui ja kääntyi äidin puoleen: Älä laske häntä ulos ovesta; sillä ken hänet suututtaa, hänen täytyy kuolla. __ __ __

Muutaman ajan perästä sanoi taas toinen opettaja, Joosepin läheinen ystävä: Annappas minulle poikanen kouluun; ehkäpä minä voin ystävällisillä puheilla opettaa hänelle kirjaimet. Ja Jooseppi sanoi: Jospa sinulla rohkeutta lienee, veliseni, niin ota hänet mukaasi. Ja hän otti hänet mukaansa pelolla ja vavistuksella; poikanen lähti kernaasti mukaan. Ja kun poika uljaana astui kouluhuoneeseen, huomasi hän kirjan pulpetilla, ja otti sen ja luki ei ainoastaan kirjaimet, mitkä siinä seisoivat, vaan hän koroitti äänensä ja puhui täynnä pyhää henkeä ja opetti läsnäoleville lakia.

Mutta paljon väkeä, mikä kokoontunut oli, seisoi siinä ääressä ja kuunteli häntä, ja he ihmettelivät hänen oppinsa suloutta ja hänen sanojensa luontevuutta, että hän, alaikäinen lapsi, voi siten esiintyä. Mutta kun Jooseppi sen kuuli, kauhistui hän ja juoksi kouluun luullen, että tämäkin opettaja oli jo raajarikkona. Mutta opettaja sanoi Joosepille: Veliseni, minä otin poikasen oppilaakseni; mutta hän on täynnä korkeaa armoa ja viisautta, ja muuten minä rukoilen sinua, veliseni, ota hänet pois huoneeseesi. Kun poikanen tämän kuuli, naurahti hän hänelle ja sanoi: Koska sinä oikein olet puhunut ja oikean todistuksen antanut, niin sinun tähtesi parantukoon myöskin lyöty, ja samalla parantui myöskin toinen opettaja. Mutta Jooseppi otti poikasen ja meni huoneeseensa. __ __ __

Jooseppi lähetti poikansa Jaakobin sitomaan halkoja yhteen ja tuomaan kotia, ja poikanen lähti hänen mukaansa. Sillä aikaa kuin Jaakob keräsi risuja, pisti kyykäärme Jaakobin käteen, ja kun hän tuskasta kitui ja oli menehtymäisillään, astui Jeesus hänen luokseen ja puhalsi haavaan, ja samassa kipu loppui ja eläin halkesi, ja siitä hetkestä parani Jaakob. __ __ __

Kun muutaman ajan perästä huonetta rakennettiin ja suuri pauhu syntyi, seisahtui Jeesus kuuntelemaan ja meni sinne, ja kun hän siellä näki kuolleen makaavan, tarttui hänen käteensä ja sanoi: Mies, minä sanon sinulle, nouse ylös, tee työsi. Ja samassa mies nousi ylös ja kunnioitti pilttiä. Mutta kun kansa tämän näki, ihmetteli se ja sanoi: Tuo piltti on taivaasta kotoisin, sillä monta sielua hän on kuolemasta pelastanut, ja monta hän on vielä herättävä elämänsä aikana. __ __ __

Sen jälkeen oli Joosepin naapuruudessa sairas lapsi kuollut, ja hänen äitinsä itki kovasti. Jeesus kuuli, miten suuri valitus ja voihkina syntyi, ja riensi kiiruhtaen sinne ja tapasi lapsen kuolleena, ja hän kosketti lapsen rintaa ja sanoi: Minä sanon sinulle, lapsi, sinä et saa kuolla, vaan elää, ja sinun pitää olla äitisi luona. Ja samassa lapsi katsahti ylös ja hymyili. Mutta hän sanoi vaimolle: Nosta se ylös ja anna sille maitoa ja ajattele minua. Ja ympärillä seisova väki oli ihmeissään ja sanoi: Totisesti tämä poika oli joko Jumala tai jumalan enkeli; sillä jokainen hänen sanansa on valmis tosiasia. Ja Jeesus läksi sieltä pois ja rupesi leikkimään muitten poikien kanssa. __ __ __

Kun Jeesus palasi koulusta kotia, näki hän verstaan ja nuoren miehen, joka kasteli vaatteita ja monenlaisia harmaita liinoja kattilassa, samalla kuin hän käsitteli kutakin kappaletta tilaajan halun mukaan. Jeesus-poikanen astui nyt siihen, nuorukaisen tehdessä työtään, ja otti omasta puolestaan erään siellä viruvan huivin ja heitti sen kattilaan, joka oli täynnä indigoa. Kun nuorukainen huomasi, että huivit olivat pilaantuneet, kirkaisi hän ääneen ja karkasi Herran Jeesuksen kimppuun ja sanoi: Mitä sinä, Maarian poika, olet minulle tehnyt ja saattanut minut huonoon huutoon kaupungin väestön keskuudessa; jokainen on pyytänyt sopivan värin, ja sinä tulet tähän ja pilaat kaikki! Herra Jeesus vastasi: Minkä huivin värin sinä tahtonetkaan saada muutetuksi, sen minä tahdon sinulle muuttaa. Ja hän ryhtyi nostamaan vaatteita kattilasta; kaikki oli värjätty siihen väriin, niihin värjääjä tahtoi, kunnes hän kaikki oli nostanut ylös. Kun juutalaiset nämä ihmeet ja merkit näkivät, ylistivät he Jumalaa. __ __ __

Kun hän oli kahdentoista vuoden vanha, menivät hänen vanhempansa tavan mukaan pääsiäisjuhlille matkatoveriensa kanssa ja juhlien jälkeen he palasivat kotiaan, ja kotimatkalla Jeesus poikkesi Jerusalemiin. Mutta hänen vanhempansa luulivat, että hän kulki matkaseurueen mukana. Kun he olivat kulkeneet yhden päivämatkan, hakivat he häntä sukulaistensa joukosta, ja kun he eivät häntä löytäneet, tulivat he murheellisiksi ja palasivat taas kaupunkiin ja hakivat häntä ja kolmantena päivänä he löysivät hänet istuvana temppelissä, opettajien keskellä, kuinka hän lakia selitti ja he kysyivät. He huomasivat kaikki ja ihmettelivät, kuinka hän, joka vielä oli poikanen, johdatti kansan vanhimmat ja opettajat toisille ajatuksille selittäessään lain pääkohtia ja profeettojen lauseita. Silloin astui hänen äitinsä Maaria esille ja sanoi hänelle: Miksis olet tämän tehnyt, lapsukaiseni? Katso, me olemme sinua haikeasti hakeneet. Jeesus vastasi hänelle: Miksi te haette minua, ettekö tiedä että minun täytyy olla siinä, mikä minun isälleni kuuluu. Kirjanoppineet ja farisealaiset sanoivat: Oletko sinä tämän poikasen äiti? Hän vastasi: Minä se olen. He sanoivat hänelle: Autuas olet sinä vaimojen joukossa, sillä Jumala on sinun ruumiisi hedelmän siunannut, sillä moista ihanuutta ja moista kuntoa ja moista viisautta emme ole nähneet emmekä kuulleet.

Jeesus nousi ja seurasi äitiään ja oli vanhemmilleen alamainen. Hänen äitinsä kätki kaikki, mikä tapahtunut oli, sydämeensä. Mutta Jeesus varttui viisaudessa ja vuosissa ja armossa.

Hänelle olkoon kunnia iankaikkisesta iankaikkiseen! Amen.

* * * * *

Jos Jeesus olisi käynyt Suomen tasavallan nykyaikaisia valtion oppilaitoksia, olisi varmaa varmempi, että hänellä joka lauantai olisi ollut jälkeenistumista uppiniskaisuudesta, röyhkeydestä j.n.e. Ja lopullisesti huolestuneelle isä Joosepille olisi annettu koulun puolesta kehoitus ottamaan poikansa pois koko luku-uralta. Israelilainen filosofi Tuomas ei ole, innossaan elävästi kuvata Jumalan oman pojan äkkikypsyyttä ja hänen merkillistä kykyään jo nuorena poikana hämmästyttää ympäristöä aina onnistuneilla ihmetöillä, muistanut siveysopin alkeellisimpiakaan vaatimuksia. Mutta eihän Tuomas ole ainoa, jolle tällaisia erehdyksiä on tapahtunut. Kanoniset evankelistatkin antavat Jeesuksen tylysti puhutella äitiään, ja äiti puolestaan, kaikista Jeesuksen tekemistä ihmeistä huolimatta, ei ymmärrä häntä arvostella muuksi kuin tavalliseksi lapseksi, ja ihmisille Maaria sanoo pojastaan, että hän on hullu.

Näille kirjailijoille on annettava anteeksi. Heillä oli huono pää, mutta hyvä sydän. He tekivät työtä vain Jumalan kunnian ylistämiseksi.

Paavalin ja Teklan teot.

Niinkuin nykyaikaisessa ranskalaisessa kirjallisuudessa "aviorikokset" ovat kertomusten pääaiheita, niin alkukristittyjen novelleissa "aviolakko" näyttelee pääroolia. Kristinoppi vaikutti ylenpalttisella hentomielisyydellään aluksi etupäässä naisiin. Apostolien ja ensimmäisten saarnaajien ympärillä kihisi naisia, kaikesta päättäen hysteriaan taipuvia. Naisten avulla kristinoppi noin vuonna 500 j.Kr. vihdoinkin voitti ja sulatti itseensä vaarallisen kilpailijansa Mithras-opin, jonka miehekkäämpää sävyä varsinkin legioonasotilaat intohimoisesti kannattivat.

Pelkkiä mielikuvituksen tuotteita eivät liene nuo yhä uusiintuvat kertomukset apostoleilla aviovaimoista, jotka luopuivat miehistään ja lapsistaan ja varhaisesta aamusta myöhään iltaan juoksivat kokouksissa, suutelivat apostolien jalkoja, heidän kahleitaan, heidän käsiään. Loistavia perhekuvauksia sisältävät varsinkin Indian apostolin Tuomaan teot. Erinomaisen hienotunteisten aviomiesten kaikki houkutukset, pyynnöt ja rukoukset olivat turhat; vaimot, jotka olivat vuosikymmeniä eläneet onnellisissa avioliitoissa, jättävät miehensä, kotinsa ja lapsensa ja seuraavat saarnaajaa matkoilla, seurustelevat hänen kanssaan vankiloissa, joskus kärsivät hänen kanssaan kidutuksia ja teloituksia. Saarnaajia eivät mitkään perheonnettomuudet järkytä; manaten he vaativat, että aviovaimojen täytyy pontevasti torjua kaikkia miestensä lähentelemisiä. Pidättyväisyys avioelämästä, maallisen lemmen lakko on kristityn velvollisuus.

Olivatko näitten naisten ja saarnaajien suhteissa eroottiset tunteet vaikuttamassa? Yhdistikö heidät toisiinsa jonkinlainen sublimeerattu lemmentunne? Ehkä jonkinlainen itsetiedoton hellä suhde. Mutta harvoin saa lukea kirjallisuutta, jossa "elämän puhtaus" on niin sydämen pohjasta ylistettyä kuin näissä apostolien teoissa. Saattaahan olla mahdollista, että kuolevan kansan keskuudessa voi tavata olioita, joille lemmenlakko on luonnollista ja puhdasta. Useimmiten lemmenlakko on epäpuhtauden huippu.

Saattoihan toiselta puolen se sukupuolielämän hurjastelu, joka ajanlaskumme alussa vallitsi koko silloisessa maailmassa, tympäistä ruumiillisesti heikkoja tai henkisesti kehittyneitä henkilöitä, niin että he inholla käänsivät selkänsä maailmalle ja vapaaehtoisesti tekivät lemmenlakon.

Kreikkalaiset tarut kertovat vain lemmestä, ja yhä vain lemmestä ja jumalien aviorikoksista, kristityt legendat yhtä mittaa lemmenlakosta. Mutta maallinen lempi sittenkin on molempien "lempiaihe". Kristittyjen negatiivinen lempi ehkä vieläkin kiihkoisempi kuin kreikkalaisten positiivinen, kevyt lempi.

Tekla ei ollut aviovaimo, vaan kihlattu morsian, mutta henkisesti Paavaliin kiintynyt. Paavalin ulkonaisesta henkilöstä annetaan kuvaus, joka ei tavalliseen naiseen tee edullista vaikutusta. Paavali oli "mies lyhyenläntä, kaljupää ja vääräsääri, jaloryhtinen, kulmakarvat yhteenkasvaneina, ja hänellä oli pieni, vähän köyry nenä".

Tekla-legenda on hyvin arvossapidetty varsinkin kreikkalaiskatolisessa kirkossa, jossa hänen nimensä luetaan Fjokla.

Ja kun Paavali oli poikennut Onesiforoksen taloon, syntyi suurta iloa ja polvistumisia ja leivänmurtamista ja puhetta pidättyväisyydestä ja kuolleista ylösnousemisesta, samalla kuin Paavali sanoi: Autuaita ovat ne, jotka ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan. Autuaita ovat ne, jotka ovat säilyttäneet lihansa siveänä, sillä he muuttuvat Jumalan templiksi. Autuaita ovat ne, jotka pidättäytyvät, sillä Jumala puhuttelee heitä. Autuaita ovat ne, jotka tämän maailman ovat kieltäneet, sillä he ovat Jumalalle mieluisia. Autuaita ovat ne, joilla on vaimot niinkuin heillä ei niitä ollenkaan olisi, sillä he perivät Jumalan. Autuaita ovat ne, joilla on jumalanpelko, sillä heistä tulee Jumalan enkeleitä. Autuaita ovat ne, jotka pelkäävät Jumalan sanoja, sillä he saavat lohdutuksen. Autuaita ovat ne, joita Jeesuksen Kristuksen viisaus on liikuttanut, sillä heitä kutsutaan Kaikkeinkorkeimman lapsiksi. Autuaita ovat ne, jotka ovat kasteen säilyttäneet, sillä he saavat virkistystä isässä ja pojassa. Autuaita ovat ne, jotka ovat tulleet tuntemaan Jeesuksen Kristuksen, sillä he saavat olla valkeudessa. Autuaita ovat ne, jotka Jumalan rakkauden tähden ovat hyljänneet maailman menon, sillä he saavat istua siunattuina isän oikealla puolella. Autuaita ovat ne, jotka ovat laupiaat, sillä he voittavat laupeuden eivätkä näe viimeisen tuomion kauheata päivää. Autuaita ovat neitsyitten ruumiit, sillä ne miellyttävät Jumalaa eivätkä menetä siveytensä palkkaa. Sillä isän sana on heille pelastuksen keino pojan päivänä, ja he saavat rauhan iankaikkisesti.

Ja sill’aikaa kun Paavali näin puhui seurakunnalleen Onesiforoksen talossa, istui eräs Tamyris nimiselle miehelle kihlattu neitsyt, jonka nimi oli Tekla — ja jonka äidin nimi oli Teoklia — oman talonsa läheisessä ikkunassa ja kuunteli päivät ja yöt sanaa neitseellisestä elämästä ja rukouksesta, niinkuin Paavali sitä julisti. Eikä hän taipunut lähtemään ikkunasta, vaan kiintyi yhä lujemmin uskoon sanomattomalla ilolla. Mutta kun hän näki myöskin useiden vaimojen ja neitsyitten menevän Paavalin tykö, syntyi hänessä halu, että hänkin saattaisi olla kyllin arvokas Paavalin eteen astumaan ja Kristuksen sanaa kuulemaan. Sillä hän ei ollut vielä omin silmin Paavalia nähnyt, vaan kuuli ainoastaan hänen sanansa. Mutta kun Tekla ei poistunut ikkunasta, lähetti hänen äitinsä noutamaan Tamyristä. Mutta tämä tulee mitä iloisimmalla mielellä, ikäänkuin hänen olisi pitänyt Tekla jo vihille viedä. Nyt puhui Tamyris Teoklialle: Missä onkaan minun Teklani, että hänet saisin nähdä? Ja Teoklia vastasi: Kummallinen tarina on minun sinulle kerrottava. Kolmeen päivään ja kolmeen yöhön ei nimittäin Tekla ole ikkunasta noussut, ei syömään eikä juomaan, vaan ikäänkuin hän olisi mitä korkeimpaan riemuun huomionsa kääntänyt, niin on hän kiintynyt erääseen vieraaseen mieheen, joka petollisia ja häikäiseviä sanoja opettaa, niin että ihmettelen, miten niin ylvään neitsyen kuin hänen kainoutensa tätä tuskallista alennusta on sietänyt. Tamyris! Tämä ihminen vie ikonilaisten kaupungin kapinaan, ja sinun Teklasi seuraa mukana. Sillä kaikki vaimot ja nuoret miehet menevät hänen luokseen ja ottavat opetusta häneltä. Ihmisen täytyy, niin hän sanoo, yhtä ainoata Jumalaa yksinomaan peljätä ja pidättyvästi elää. Mutta minunkin tyttäreni on yhä kiintynyt, kuten hämähäkki ikkunan pihtipieleen takertuu, hänen sanojensa vaikutuksesta äärettömään kaihoon ja kammottavaan intohimoon. Hän kallistaa koko korvansa tälle puheelle ja antaa itsensä sen johdosta hullaantua, tyttö parka. Mutta mene hänen tykönsä ja puhu hänen kanssansa; olethan hänen kanssansa kihloissa.

Ja Tamyris meni, täynnänsä rakkautta, hänen luokseen, mutta samalla tuntien jonkinlaista kammoa hänen kiihtymyksensä tähden, ja puhui: Tekla, morsiameni, mitä varten istut siinä? Ja mikä on se intohimo, mikä sinut on vallannut, ettäs olet noin poissa tolaltasi? Palaja Tamyriksesi tykö ja häpeä. Mutta hänen äitinsä sanoi vielä samaa hänelle: Lapsi, miksi istut siinä ja tähystelet ympärillesi, etkä mitään vastaa, vaan olet kokonaan järkytetty? Ja läsnäolevat itkivät katkerasti, Tamyris, koska hän menetti vaimonsa, Theoklia tyttärensä tähden, palvelijattaret herrattarensa tähden. Talossa vallitsi nyt vaikerrusten suuri nielu. Eikä mihinkään näihin tapahtumiin Tekla kiinnittänyt huomiotaan, vaan kuunteli ainoastaan Paavalin sanaa.

Mutta Tamyris hyökkäsi ulos kadulle ja tarkasteli kaikkia, jotka Paavalin tykö menivät ja sieltä tulivat. Ja hän näki kaksi miestä, jotka keskenänsä kovin riitelivät, ja hän puhui heille: Miehet, keitä te olette, sanokaa minulle, ja kuka on se, joka on teidän kanssanne tuolla sisällä, tuo harhaopinlevittäjä, joka siellä nuorukaisten ja neitsyitten sielut pettää, etteivät he avioon halua, vaan vapaiksi tahtovat jäädä? Lupaan teille nyt antaa paljon rahaa, jos te minulle annatte hänestä tietoja, sillä minä olen kaupungin ensimmäinen. Ja Demas ja Hermogenes vastasivat hänelle: Kuka tämä on, emme tiedä. Mutta hän ryöstää miehiltä vaimot ja neitsyiltä miehet, sanoen: Mitään ylösnousemusta ei teille ole ilman, että siveinä pysytte ettekä lihaanne tahraa. Mutta Tamyris sanoi: Tulkaa, miehet, kotiini ja nauttikaa virvokkeita kanssani. Ja he astuivat ylellisen aterian ääreen, missä oli runsaasti viiniä, paljon rikkautta ja loistava pöytä. Ja Tamyris antoi heidän juoda, koska hän oli Teklaan rakastunut ja tahtoi saada vaimon huostaansa hänen äitinsä Teoklian määräämänä päivänä. Ja aterioitaessa puhui Tamyris: Rakkaat miehet, sanokaa minulle, mikä hänen oppinsa on, että minäkin sen oppisin tuntemaan; sillä minun tuskani ei ole vähäinen Teklan tähden, koska hän on niin rakastunut tuohon muukalaiseen, ja minä tahtoisin päästä naimisiin. Mutta Demas ja Hermogenes vastasivat: Vie tuo mies käskynhaltija Castelliuksen tykö, koska hän kansaa yllyttää Kristuksen uuteen oppiin, ja sen nojalla hän hänet tuomitsee kuolemaan, ja sinä saat vaimosi Teklan.

Kun Tamyris oli tämän saanut heiltä tietää, nousi hän vuoteeltaan varhain aamulla, hyvin mustasukkaisena ja suuttuneena, ja hän meni Onesiforoksen taloon ylimmäisten ja liktorien ja kartuilla varustetun oman väkensä seuraamana ja puhui Paavalille: Sinä olet ikonilaisten kaupungin vietellyt ja erittäinkin minun kihlatun morsiameni, ettei hän minua tahdo! Nouse, me tahdomme mennä käskynhaltija Castelliuksen tykö! Ja koko väki huusi: Matkaan, velho! Hän on vietellyt kaikilta meiltä vaimot, ja kansa on yllytetty.

Ja Tamyris astui tuomarinistuimen eteen ja puhui suurella äänellä: Prokonsuli, tämä ihminen — emme tiedä, mistä hän on —, joka ei tahdo nuorten tyttöjen menevän naimisiin: hänen on sinulle tunnustettava, miksi hän näin opettaa. Mutta Demas ja Hermogenes puhuivat Tamyrikselle: Sano, että hän on kristitty, ja heti olet saattanut hänet turmioon. Mutta prokonsuli tahtoi päättää hänen entisyydestään ja kutsui Paavalin luoksensa ja sanoi hänelle: Kuka olet ja mitä opetat? Ei ole mikään vähäinen syytös, jolla he sinua vastaan esiintyvät. Ja Paavali koroitti äänensä ja sanoi: Koska minun tänään tulee puhua siitä, mitä opetan, niin kuule, prokonsuli: Se elävä Jumala, koston Jumala, kiivas Jumala, se Jumala, joka itselleen on kylliksi, se tahtoo ihmisten pelastusta ja on minut lähettänyt, että minä riistäisin teidät irti katoovaisuudesta ja saastaisuudesta ja jokaisesta maallisesta riemusta ja kuolemasta, jotta ette enää syntiä tekisi. Sentähden on Jumala lähettänyt poikansa, josta minä evankeliumia julistan ja opetan, että ihmisillä hänessä toivo olisi, — jolla yksin oli sääliä langennutta maailmaa kohtaan, jotteivät ihmiset enää olisi lain alaisia, vaan että heillä usko olisi ja Jumalanpelko ja siveellisen arvon tuntemus ja totuuden rakkaus. Jos nyt opetan, mitä Jumala on minulle ilmoittanut, mitä pahaa silloin teen, prokonsuli? — Kun prokonsuli oli tämän kuullut, antoi hän käskyn sitoa Paavalin ja viedä hänet vankeuteen, kunnes hän paremman tilaisuuden tullen voisi häntä tarkemmin kuulustella.

Mutta Tekla antoi yöllä rannerenkaansa, jonka hän kädestään oli irroittanut, ovenvartijalle, ja kun ovi hänelle avautui, meni hän kiireesti vankilaan. Vankilan vartijalle hän lahjoitti hopeaisen peilin, ja hän saattoi nyt mennä Paavalin luokse, ja hän istuutui hänen jalkainsa juureen ja kuunteli sanaa Jumalan suurista teoista Paavali ei ollut vähintäkään pelännyt, vaan hän käyskenteli luottavassa kanssakäymisessä Jumalan kanssa. Mutta Teklan usko karttui hänen suudellessaan Paavalin kahleita.

Mutta kun Teklaa hänen talonväkensä ja Tamyris kaipasivat, juostiin häntä etsien kaikilla kaduilla, ja eräs ovenvartijan orjakumppani antoi ilmi hänen yöllä ulosmenneen. Ja he tutkivat ovenvartijaa, ja tämä sanoi heille: Hän on mennyt muukalaismiehen tykö vankilaan. Silloin he menivät ulos, ottivat kiireesti kansanjoukon mukaansa ja kertoivat prokonsulille, mitä oli tapahtunut.

Tämä antoi viedä Paavalin tuomioistuimen eteen. Mutta Tekla kieriskeli siinä paikassa, missä Paavali oli häntä opettanut vankilassa istuessaan. Prokonsuli antoi Teklankin saattaa tuomioistuimen eteen; mutta hän meni sinne täynnä iloa ja ihastusta. Mutta Paavalia uudelleen tuotaessa esiin huusi joukko kansalle: Hän on noita, perikatoon hänet! Mutta mielellään kuuli prokonsuli Paavalin puhuvan Kristuksen hurskaista teoista. Ja kun hän oli pitänyt neuvottelun, huusi hän Teklalle sanoen: Miksi et mene naimisiin ikonilaisten lain mukaan Tamyriksen kanssa? Mutta Tekla seisoi paikallaan ja katseli lakkaamatta Paavaliin. Kun hän ei nyt vastannut, niin huudahti Teoklia, hänen oma äitinsä: Polttakaa tuo kuriton, polttakaa tuo naimaton teatterissa, jotta kaikki vaimot, jotka tämän miehen ovat antaneet itseään opettaa, joutuisivat hätään. Ja prokonsuli kärsi suuria tuskia ja antoi Paavalia ruoskia. Mutta Teklan hän tuomitsi roviolla poltettavaksi.

Heti nousi prokonsuli paikaltaan ja meni teatteriin. Ja koko väkijoukko tunkeutui tuskallista näytelmää katsomaan. Mutta Tekla — kuten karitsa erämaassa tähystelee ympärillensä paimenta kaivaten, — niin etsi hän Paavalia. Ja nostaessaan katseensa yli kansanjoukon näki hän Herran istuvan Paavalin hahmossa, ja sanoi: Ikäänkuin en olisi voinut lujana pysyä, on Paavali tullut minua katsomaan. Ja Tekla kiinnitti häneen koko huomionsa; mutta Paavali katosi taivaaseen. Mutta nuorukaiset ja neitsyet toivat halkoja ja olkia sisään, polttaakseen Teklan. Kun hänet nyt alastomana tuotiin esille, itki prokonsuli ja ihmetteli sitä voimaa, mikä hänessä asui. Mutta teloittajat latoivat halot ja käskivät hänen nousta polttoroviolle. Hän astui puiden päälle ja teki samalla ristin merkin. Mutta he sytyttivät tulen hänen allensa. Ja vaikka voimakas liekki leimahti ilmoille, ei tuli häneen koskenut. Sillä Jumala armahti häntä ja antoi maanalaisen kohinan syntyä, ja vesipilvi ja rakeet varjostivat teatterin yläpuolelta, ja suuri pilvisäiliö purkautui, niin että paljon katseli joita joutui vaaraan ja kuoli ja tuli sammui, mutta Tekla pelastui. __ __ __

Mutta Paavali oleskeli Onesiforoksen ja hänen vaimonsa ja hänen lastensa kanssa avoimessa hautaholvissa tien varrella, joka johtaa Ikoniasta Dafneen, ja paastosi. Mutta kun monta päivää kului, joiden aikana he paastosivat, puhuivat lapset Paavalille: Meillä on nälkä. Eikä heillä ollut mitään, millä ostaa leipää; sillä Onesiforos oli jättänyt maalliset ja oli seurannut Paavalia koko perheineen. Mutta Paavali riisui päällysvaatteen yltään ja sanoi: Mene, lapsi, myy tämä ja osta useita leipiä ja tuo ne tänne. Mutta kun poika oli ostoksella, näki hän naapurinsa Teklan ja säikähtyi ja virkkoi: Tekla, mihin menet? Tämä vastasi: Etsin Paavalia, koska olen liekeistä pelastunut. Ja poika sanoi: Tule, vien sinut hänen luokseen, sillä hän on huolissaan sinun tähtesi ja rukoilee ja paastoaa jo kuudetta päivää. Mutta kun he hautaan astuivat, missä Paavali oli polvillaan ja rukoili sanoen: Kristuksen isä, älkööt liekit Teklaan koskeko, vaan astu sinä hänen avukseen, sillä hän on sinun — niin Tekla hänen takanaan seisoen huudahti: Isä, joka taivaan ja maan olet luonut, rakkaan poikasi Jeesuksen Kristuksen isä, sinua kiitän, että minut liekeistä pelastanut olet, jotta minä Paavalin näkisin. Ja samalla kuin Paavali nousi, katsoi hän häneen ja sanoi: Jumala, sinä joka sydämet tunnet, Herramme Jeesuksen Kristuksen isä, sinua kiitän, että niin pian rukoukseni olet kuullut. Ja haudan sisällä vallitsi suuri rakkaus ja Paavali ja Onesiforos ja kaikki iloitsivat. Mutta heillä oli viisi leipää ja vihanneksia ja vettä, ja he olivat iloisia Kristuksen hurskaista teoista. Ja Tekla puhui Paavalille: Olen hyvin iloinen ja tahdon seurata, mihin menetkin. Mutta Paavali sanoi: Aika on paha, ja sinä olet vartaloltasi kaunis. Ettei vain toinen kiusaus sinua kohtaisi, pahempi kuin ensimmäinen; etkä sinä kestäisi, vaan hullaantuisit miehiin. Ja Tekla sanoi: Anna minulle ainoastaan Kristuksen sinetti, eikä mikään kiusaus minua kohtaa.

Ja Paavali päästi luotansa Onesiforoksen koko perheineen, mutta hän otti Teklan tykönsä ja tuli Antiokiaan. Mutta heti heidän sinne saavuttuaan rakastui eräs syyrialainen, nimeltään Aleksanteri, eräs vaikutusvaltainen porvari Antiokiassa, ensi näkemältään Teklaan ja koetti taivuttaa Paavalia rahalla ja lahjoilla. Mutta Paavali sanoi: En tunne tätä vaimoa, josta puhut, missään tapauksessa hän ei ole minun. Mutta tämä pöyhkeä, pohatta mies, syleili Teklaa itsevaltaisesti julkisella kadulla. Tätä ei Tekla sietänyt, vaan haki silmillään Paavalia. Ja kiihtyneenä hän huudahti: Älä tee muukalaiselle väkivaltaa, älä tee väkivaltaa Jumalan piialle. Ikonilaisten joukossa olen jalosukuinen, ja koska en ole tahtonut mennä naimisiin Tamyriksen kanssa, on minut kaupungista karkoitettu. Ja Tekla tarttui kiinni Aleksanteriin ja repi rikki hänen päällysvaatteella ja tempaisi seppeleen hänen päästään ja saattoi hänet yleisen halveksumisen esineeksi. Mutta mies, toiselta puolen häneen rakastuneena, toiselta puolen suuresti häveten sen johdosta, mitä hänelle oli tapahtunut, vei hänet prokonsulin tykö, ja kun Tekla tunnusti, että hän niin on tehnyt, tuomitsi prokonsuli hänet eläintaisteluun, kun Aleksanteri näytelmän järjestäisi. Mutta vaimot joutuivat pois suunniltaan ja huusivat käräjäpaikalla: Huono tuomio! Jumalaton tuomio! Mutta Tekla pyysi prokonsulilta, ettei häneen koskettaisi, kunnes hänen piti eläinten kanssa taistella. Ja eräs rikas rouva, kuninkaallinen syntyperältään ja nimeltään Tryfama, jonka tytär oli kuollut, otti Teklan huostaansa ja sai häneltä lohdutusta.

Kun eläinkulkue sitten toimeenpantiin, sidottiin hänet kauhean naarasleijonan selkään, ja kuningatar Tryfæna seurasi häntä. Ja naarasleijona, jonka selässä Tekla istui, nuoli hänen jalkojaan, ja koko kansanjoukko oli haltioissaan. Mutta vaimot ja lapset huusivat, yhä uudestaan koroittaen ääntänsä: Oi Jumala, kauheuksia tapahtuu tässä kaupungissa.

Ja näytöksen jälkeen otti Tryfæna hänet jälleen luokseen. Hänen tyttärensä Falkonilla nimittäin, joka kuollut oli, oli unessa hänelle puhunut: Äiti, tuo muukalainen, hyljätty Tekla, on sinun otettava minun sijaani, jotta hän rukoilisi minun puolestani ja minut siirrettäisiin oikeudenmukaisuuden paikkaan. Kun nyt näytöksen jälkeen Tryfæna otti Teklan huostaansa, oli hän toiselta puolen suruissaan, koska Teklan seuraavana päivänä piti taistella eläinten kanssa, mutta toiselta puolen oli hän kiihkeästi suruissaan myöskin tyttärensä Falkonillan tähden, ja hän sanoi: Tekla, toinen lapseni, tule, rukoile lapseni puolesta, että hän eläisi iankaikkisesti; sillä sellaista olen unessa nähnyt. Mutta Tekla kohotti vitkastelematta äänensä ja virkkoi: Jumalani, sinä kaikkeinkorkeimman poika, joka olet taivaassa, tee hänelle hänen tahtonsa mukaan, että hänen tyttärensä Falkonilla saisi elää iankaikkisesti. Ja kun Tekla niin puhui, suri Tryfæna ajatellessaan, että niin kaunis olento heitettäisiin eläinten eteen.

Kun aamu oli tullut, saapui Aleksanteri Teklaa noutamaan — hän itse nimittäin järjesti eläintaistelut — ja sanoi: Prokonsuli on asettunut paikalleen ja kansanjoukko kutsuu meluten meitä; valmistaudu, tahdon eläintaistelijattaren viedä paikalle. Mutta Tryfæna huusi, niin että tämä pakeni, suurella äänellä: Suru Falkonillani tähden tulee toisen kerran talooni, eikä tässä ole mitään apua. Ei lasta, sillä hän on kuollut, eikä sukulaista, sillä minä olen leski. Minun lapseni Teklan Jumala, auta Teklaa! Ja prokonsuli lähetti sotamiehiä Teklaa noutamaan. Mutta Tryfæna ei peräytynyt, vaan tarttui Teklaa käteen ja johdatti häntä sanoen: Tyttäreni Falkonillan olen saattanut hautaan, mutta sinut, Tekla, saatan eläintaisteluun. Ja Tekla itki katkerasti ja huokasi Herran puoleen: Herra Jumala, johon luotan, jossa olen turvani etsinyt, joka minut tulenliekeiltä on säästänyt, palkitse Tryfæna, joka pilkastasi on säälinyt, koska hän viattomuuttani on suojellut.

Nyt syntyi mellakka: eläinten ulvontaa ja kansan ja naisten huutoa, jotka siellä läsnä olivat, samalla kuin edelliset huusivat: Tuo uskonnonpilkkaaja esille! — ja jälkimmäiset: Että kaupunki kukistuisi tämän rikoksen tähden, tappakaa meidät kaikki, prokonsuli; surkuteltava näytelmä, häpeällinen tuomio! Mutta Tekla temmattiin Tryfænan käsistä ja riisuttiin ja hänelle annettiin esiliina ja hänet heitettiin arenalle. Ja leijonat ja karhut päästettiin irti hänen päällensä hyökkäämään. Ja kauhea naarasleijona juoksi sisään ja laskeutui hänen jalkoihinsa. Mutta vaimojen joukko kohotti suuren huudon. Ja häntä kohti tuli irtain karhu; mutta naarasleijona juoksi sitä vastaan ja repi karhun palasiksi. Ja edelleen ryntäsi hänen päällensä koirasleijona, joka oli totutettu ihmisiä repimään ja joka oli Aleksanterin oma. Ja naarasleijona tarrasi hampaineen kiinni koirasleijonaan ja kuoli tämän kanssa yhdessä. Vielä äänekkäämmin parkuivat naiset, kun myöskin naarasleijona, joka Teklaa avusti, oli kuollut.

Silloin he päästivät paljon eläimiä sisälle, mutta hän seisoi siinä ja kädet levitettyinä rukoili. Mutta kun hän oli lopettanut rukouksensa, kääntyi hän taakseen ja näki täynnään olevan suuren vesilammikon ja sanoi: Nyt on aika, että itseni pesen. Ja hän heittäytyi veteen lausuen: Jeesuksen Kristuksen nimeen kastan minä itseni viimeisenä päivänä. Kun vaimot näkivät tämän ja koko kansa, itkivät he ja virkkoivat: Älä heittäydy veteen! — niin että käskynhaltijakin vuodatti kyyneliä, koska merihirviöt saattoivat niellä niin paljon kauneutta. Hän siis heittäytyi veteen Jeesuksen Kristuksen nimessä; mutta merihirviöt näkivät salaman leimahduksen ja kohosivat pinnalle kuolleina. Ja hänen ympärillään oli tulipilvi, etteivät eläimet voineet häneen koskea eivätkä nähdä hänen alastomuuttaan. Mutta vaimot vaikeroivat, kun muita kauheampia eläimiä päästettiin irti. Mutta kaikki irtipäästetyt eläimet olivat kuin lumotut eivätkä kajonneet häneen. Sentähden sanoi Aleksanteri prokonsulille: Minulla on hyvin äkäisiä sonneja, joihin eläintaistelijatar sidotaan kiinni. Vihastuneena myöntyi siihen prokonsuli: Tee mitä tahdot. Ja hänet sidottiin jaloistaan sonnien väliin ja asetettiin hehkuvaa rautaa näiden sukupuolielinten alle, jotta ne kiihkeämmin hänet tappaisivat. Mutta liehuva liekki poltti siteen, ja Tekla oli ikäänkuin häntä ei olisikaan sidottu. Mutta Tryfæna vaipui tainnuksiin seisoessaan arenan ääressä sisäänkäytävän luona, niin että palvelijattaret sanoivat: Hän on kuollut, kuningatar Tryfæna. Ja prokonsuli keskeytti juhlan, ja koko kaupunki pelästyi. Ja Aleksanteri lankesi prokonsulin jalkoihin ja huusi Armahda minua ja kaupunkia ja päästä eläintaistelijatar vapaaksi, jottei kaupunkia tuho kohtaisi. Sillä kun keisari tämän kuulee, tuhoaa hän mahdollisesti meidän kanssamme kaupungin, koska hänen sukulaisensa Tryfæma, kuningatar, on kuollut sirkuksen portilla.

Ja prokonsuli antoi kutsua Teklan, joka seisoi eläinten keskellä, pois ja sanoi hänelle: Kuka sinä olet ja miten on sinun laitasi, kun eivät edes sonnit sinuun kajoa? Hän vastasi: Olen elävän Jumalan palvelijatar; olen hänen poikaansa uskonut. Hänen tähtensä eivät eläimetkään ole minuun kajonneet. Sillä tämä yksin on autuuden tie ja kuolemattoman elämän perusta. Hän on vaivautuneiden pakopaikka, surullisille virkistys, epätoivoisille suoja, yhdellä sanalla: kuka häneen ei usko, ei elä, vaan kuolee iankaikkisesti. Kun prokonsuli tämän kuuli, antoi hän tuoda vaatteet ja virkkoi: Pue vaatteet yllesi. Hän vastasi: Joka minut on vaatettanut, kun olin alastomana eläinten keskellä, hän minut tuomiopäivänä armolla vaatettaa. Ja hän otti vaatteet ja puki ne ylleen.

Sen jälkeen antoi prokonsuli seuraavansisältöisen määräyksen; Teklan, Jumalan palvelijattaren, jumalaapelkääväisen, annan teille irti. Mutta vaimot huusivat kaikki suurella äänellä ja ylistivät Jumalaa yhdestä suusta: On yksi Jumala, joka Teklan on pelastanut, — niin että kaiku täytti koko kaupungin ja Tryfæma, saatuaan tämän iloisen sanoman, tuli kansanjoukon seuraamana Teklaa vastaan ja häntä syleili ja sanoi: Nyt minä uskon, että kuolleet heräävät! Nyt minä uskon, että lapseni elää; tule sisälle, ja kaiken omaisuuteni tahdon sinulle jättää. Tekla meni nyt hänen kanssaan sisälle ja oli hänen kotonaan kahdeksan päivää, opettaen hänelle Jumalan sanaa, niin että palvelijattarista useampia kääntyi uskoon ja talossa vallitsi suuri ilo.

Mutta Tekla ikävöi Paavalia ja antoi etsiä häntä, lähettäen häntä kaikkialta hakemaan. Ja hänelle ilmoitettiin, että Paavali olisi Myrassa. Silloin hän otti palvelijoita ja piikoja, vyötti itsensä ja ompeli pukunsa miehenpuvun tapaiseksi päällysvaatteeksi, ja hän tuli Myraan ja tapasi Paavalin, kun hän Jumalan sanaa julisti, ja meni hänen luokseen. Mutta tämä hämmästyi, kun hän hänet ja hänen joukkonsa näki, sillä hän siitä ajatteli, eikö Teklalla olisi toinen kiusaus lähellä. Tämä huomasi sen ja virkkoi hänelle: Olen ottanut peson, sillä Hän, joka sinun kanssasi yhdessä on vaikuttanut evankeliumin hyväksi, on myöskin vaikuttanut minun kanssani, minut kastaen.

Ja Paavali tarttui hänen käteensä ja vei hänet Hermiaksen taloon ja antoi hänen kaikki kertoa, niin että Paavali suuresti ihmetteli ja kuulijat saivat vahvistusta ja Tryfænan puolesta rukoilivat.

Ja Tekla nousi ja puhui Paavalille: Tahdon päästä Ikoniaan. Paavali vastasi: Mene sinne ja opeta Jumalan sanaa. Tryfæma nyt lähetti Teklalle paljon vaatteita ja kultaa, niin että hän siitä saattoi Paavalille jättää köyhien palvelukseksi. Mutta Tekla lähti Ikoniaan ja meni Onesiforoksen taloon ja istuutui lattialle, missä Paavali oli istunut ja Jumalan sanaa opettanut, ja hän itki ja sanoi: Minun Jumalani ja tämän huoneen Jumala, huoneen, missä minulle valo vaikeni, Jeesus Kristus, Jumalan poika, minun auttajani vankeudessa, minun auttajani prokonsulin edessä, auttajani liekeissä, auttajani petojen keskellä, sinä itse olet Jumala, ja sinulle olkoon kunnia iankaikkisesti, amen.

Ja hän tapasi Tamyriksen kuolleena, mutta hänen oma äitinsä oli vielä elossa, ja hän sanoi: Teoklia, äitini, voitko uskoa, että Herra taivaassa elää? Ikävöitkö, olkoonpa sitten rahaa tai tavaraa, Herra on sitä sinulle minun kauttani antava, katso, olen vierelläsi.

Ja kun hän oli sellaisen todistuksen antanut, lähti hän Seleukiaan ja valaisi monta Jumalan sanalla; senjälkeen vaipui hän lempeään kuolonuneen.

* * * * *

Kertomus uhkuu enemmän hartautta kuin nerokkuutta. Apokryfiset evankeliumit, verrattuina kanonisiin, Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumiin, vaativat vieläkin enemmän sokeaa uskoa. Mutta ensimmäisten kristittyjen maailmankatsomukseen nähden apokryfeilla on aivan erinomaisen suuri merkitys. Kuinka feminiininen kristinoppi jo alusta aikain on ollut, selviää tästäkin kertomuksesta. Sanankuulijoitten joukossa naisilla on halki vuosisatojen ollut ehdoton enemmistö. Naiset ja muutamat vanhat miehet täyttävät tänäkin päivänä kirkkomme.

Samaa aihetta, perheen hajaantumista naisten lemmenlakon takia, kehittävät lukemattomat muutkin apokryfiset kertomukset. Kristinopissa maallinen rakkaus on määräävänä tekijänä. Ensin syntiinlankeemuksen historiassa, sitten Kristuksen syntymässä ja lopuksi alkukristittyjen hysteerisessä neitseellisyyden ihannoimisessa. Koko uskon ydin kierii neitseellisyyden ja sen kadottamisen ympärillä. Pidättyvien pyhien miesten pakkokäsitteitä ja pakkonäkyjä!

Mutta eivätkö nämä lakkoilevat naiset olleet nykyajan naismansipatsionin edustajia? Kuta sivistyneemmiksi yhteiskunnat käyvät, sitä suurempi vapaus ja oikeus naisille suodaan. Oltuaan miesten leluja muuttuvat he itsemäärääviksi olennoiksi. Ibsenin Nora ja Tekla ovat sittenkin sisaruksia, huolimatta niin erilaisista pyrkimyksistään.

Lukianos.

Lukianos oli sukkelimpia tyylitaitureita Kreikan kirjallisuudessa. Syntyisin hän oli Syyrian Samotrakesta, mutta omasi täydellisen kreikankielen taidon ja oli elävöitynyt täydelleen helleeniläiseen henkeen. Oli kiertänyt koko silloisen sivistyneen maailman reetorina ja nautti sellaisena suurta mainetta. Ateenassa Lukianos eleli useita vuosia pitäen luennolta kaupungin sivistyneimmälle hienostolle. Hän ivaili henkevissä dialogeissaan uskonnollisia hullutuksia ja filosofisia turhanpäiväisiä riitoja. Loppuikänsä hän oleili Egyptissä korkeana hallinnollisena virkamiehenä. Kuoli noin 180 j. K.

Lukianos on kaiken taikauskon säälimätön pilkkaaja. Hän se oli, joka ivallaan karkoitti jumalat Olymposta. Juuri sentähden hän nautti suurta suosiota ensimmäisten kristittyjen silmissä. Hän nimittäin tasoitti tietä heidän käännytystoiminnalleen. Tosin tarkkanäköisimmät ja oppineimmat kristityt huomasivat, että Lukianoksen uskonpuhdistus pyrki myöskin lakaisemaan pois perustuksen heidänkin opiltaan, niin että oli aikoja, jolloin Lukianoksen kirjoja kartettiin kristinopille sangen vaarallisina. — Filosofiset oppisuunnat taistelivat Lukianoksen aikana ankarasti keskenään yleisön suosiosta. Tämä kilvoittelu ja taistelun useinkin turhamaiset pääpukarit joutuivat myöskin Lukianoksen pistävimmän ivan esineiksi. Sanotaan tavallisesti, ettei Lukianoksella itsellään ollut mitään varmaa kantaa ajan polttavissa kysymyksissä, että hän vain ivasi ivan vuoksi. Mutta se, joka lukee tarkkaavasti esim. tässä kirjassa julkaistun kertomuksen "Manalanmatka", ei voi olla tekemättä sitä huomiota, että Lukianos voimakkaasti asettuu puoltamaan sitä maailmankatsomusta, joka ilmenee köyhän suutarin puheista. Hän ilkkui kyynikoitten hassua esiintymistä, mutta heidän opilleen hän sittenkin antoi arvoa. Apostoli Luukas ja Kyniskos, eräässä Lukianoksen dialogissa, lausuvat melkein sanasta sanaan samalla tavalla seuraavan ajatuksen: "autuaat olette te, jotka täällä itkette; sillä te tulette nauramaan". Niinikään hän ankarasti paheksui sotia ja valtakuntien kesken syntyneitä vihoja. Hauskimpia hänen kertomuksiaan on sarja "Todenperäisiä juttuja", joissa hän hymyilee lempeästi aikakautensa ihmekertomuksille. Lukianos ajattelee kuin uudenaikaisin ihminen, hän on sivistynyt mies aivan meidänaikaiseen malliin. Hän kirjoittikin Ateenan hienoimmalle yleisölle, joka hänen sanojensa mukaan oli kuuluisa yhtä paljon korkean sivistyksensä kuin köyhyytensä takia.

Manalanmatka eli Tyranni.

Kertomuksessa esiintyvät jumalat.

Karon. Lautturi, joka kuljetti kuolleiden sielut manalaan.

Kloto. Kohtalon jumalatar, joka hoiti ihmisten elämän lankoja. Kun hän kenen langan katkaisi, se ihminen kuoli. Hänen päätöksiään eivät jumalatkaan voineet järkyttää.

Hermes. Jumalien sanansaattaja, joka toimeenpani varsinkin Zeun tekemiä päätöksiä maailmassa.

Radamantys. Kuolleitten tuomari.

Kerberos. Manalan ilkeä rakki.

Karon: Riittää jo, Kloto. Minun purteni on jo aikoja sitten kunnossa ja ylimenoa varten valmis; vesi on jo pumputtu aluksesta, masto on pystyssä, purjeet viritetyt ja ruoteli on kiinni vitaksissaan. Minun puolestani ei ole esteitä nostaa ankkuri ja lähteä matkalle. Ainoastaan Hermes, jonka jo aikoja sitten olisi pitänyt olla täällä, pidättää vielä meitä; matkustajista on puute, ja sensijaan että me tänä päivänä jo olisimme voineet kulkea kolme kertaa, sujuu juhla-aatto ohi, ansaitsematta pennin pyörääkään. Ja nyt luulottelee Pluto, minä tunnen hänet hyvin, että se johtuu minun kuhnimisestani, vaikka toisessa on syy. Aivan varmaan on tuo suloinen sielunkuljettaja juonut liiaksi viiniä ja unohtanut saapua meidän luoksemme; tai huvittelee hän jossakin urheilupaikalla kilpaillen nuorten poikien kanssa tai kitarata soittamalla tai leikkii puhujata ja näyttelee typeriä ruumiinasentojaan. Ehkäpä tuo jalo herra myös sivumennen on saanut jotakin mauskuteltavakseen; tämä myöskin kuuluu hänen konsteihinsa. Hermes ottaa itselleen suuria vapauksia meihin nähden, vaikkapa hän puoliksi on meidän palveluksessamme.

Kloto: Mistä sinä voit tietää, Karon, vaikkapa hänellä olisi muita viivytyksiä, ja Zeus mahdollisesti on häntä käyttänyt tavallista kauemmin taivaallisissa hommissaan. Sillä onhan Zeus myöskin hänen herransa.

Karon: Niin kauas ei hänen oikeutensa ulotu, että hän yhteistä palvelijaa saa käyttää yli tarpeellisen ajan! Emmehän mekään häntä pidätä, kun hänen täytyy lähteä. Taivaassa taas kaikki on yhtä hymyä, ja ambrosia ja nektari valuu virtanaan. Onhan luonnollista, että siellä mieluimmin viipyy. Meiltä hän aina kiitää kuin vankilasta.

Kloto: Elähän kiivastu, Karon; tuoltahan hän jo tulee, niinkuin näet, ja tuo meille suuren joukon väkeä tai ajaa ruoskallaan yhteen katraaseen sullottuna niinkuin vuohilaumaa edessään — mutta mikäs tämä on? Yksi heistä on sidottu, toinen naureskelee ja kolmannella on eväskontti selässään ja sukankudin kädessään. Ja näetkös, miten Hermeksestä hiki valuu koko ruumiista, kuinka pölyyntyneet hänen jalkansa ovat ja miten hän puhkuu ja tuskin saa hengitetyksi? — Mitähän se merkinnee, Hermes? Miksi niin kiihkeänä? Sinähän olet poissa tolaltasi?

Hermes: Minähän olen tuon matkamiehen perässä saanut laukata niin kauan, että jo pelkäsin etten enää näkisi teidän laivaanne koko päivänä.

Kloto: Kuka se on ja mikä häneen tuli, kun hän juoksi karkuun?

Hermes: Koska hän mieluimmin olisi elänyt, sehän on selvä. Mikä liekään kuningas tai ruhtinas, mikäli minä hänen ulvonnastaan ja voihkimisistaan olen voinut päättää.

Kloto: Niinkö, tuo hölmö ihminen on siis tahtonut karata, ikäänkuin hän voisi jatkaa elämätä, kun kerran minun kehräämä lankani on rapsahtanut poikki!

Hermes: Hän tahtoisi juosta pois, sanot sinä? Minä vakuutan sinulle, jollei tuo potra poika sukankudin kädessä olisi minua auttanut häntä ottamaan kiinni ja häntä sitomaan, olisi hän nyt kaiken maailman teillä. Sillä siitä hetkestä, jolloin Atropos hänet luovutti minun käsiini, ponnisteli hän koko matkan vastaan tai tarrasi jaloillaan vasten maata, niin että minä tuskin sain hänet paikaltaan liikkumaan. Joskus hän heittihe polvilleen eteeni ja pyysi minua rukoillen ja luvaten suuria lunnaita, että antaisin hänen lyhyeksi ajaksikin livistää pois. Tietysti en laskenut häntä menemään, hän kun pyysi minulta mahdottomia. Mutta kun me jo melkein joen suuhun olimme saapuneet, hankki tuo kirottu mies, en tiedä miten, tilaisuuden livahtaa tiehensä. Laskiessamme kuolleitten luvun huomasimme, että yksi puuttui, ja Aiakos tahtoi minua syyttää, että olin yhden hengen pimittänyt. "Sinun näppäryytesi näpistelyssä ei aina osu oikeaan aikaan", sanoi hän; "taivaassa saat tehdä kepposia, niin paljo kuin sinua haluttaa, mutta kuoleman valtakunnan asioissa on kaikki tarkasti hoidettava, eikä täällä saa laiminlyöntiä tapahtua. Niinkuin näet, on listassa tuhatneljä kappaletta, ja sinä tuot tänne vain tuhatkolme. Tahtonetko sinä väittää, että Atropos olisi laskenut väärin?"

Kun minä näin, että mies oli hävinnyt, ajoin minä häntä takaa sitä tietä myöten, joka vie elävien maihin. Tämä mainio mies tässä seurasi minua vapaasta tahdosta; me juoksimme, niinkuin kilpajuoksu olisi ollut kysymyksessä, ja otimme kiinni karkurin. Ei paljoa puuttunut, ettei hän livahtanut käsistämme.

Karon: Mitäpä me tässä kauemmin viivymme, ikäänkuin aikaa ei olisi kulunut kylliksi?

Kloto: Olet oikeassa; heidän täytyy astua laivaan! Minä asetun tapani mukaan lista kädessä kipparin viereen ja tutkin jokaista laivaan tulijaa, kuka hän on, mistä hän on kotoisin ja mihinkä tautiin hän on kuollut; sinä Hermes aseta ne riviin ja järjestykseen. Mutta sitä ennen nakkaa vastasyntyneet tänne; eiväthän ne mitään älyä minulle vastata.

Hermes: Katso tänne, lauttamies! Heitä on kolmesataa luvultaan.

Karon: Oi voi! Huono saalis!

Hermes: Eiköhän heitetä samaan joukkoon myöskin ne, joita ei kukaan itke ja sure, Kloto.

Kloto: Tarkoitatko sinä vanhoja? Olkoon menneeksi — kaikki, jotka ovat yli kuudenkymmenen vuoden, tulkoot tänne! — Mitä tämä on? He eivät ole kuulevinaan minua. Olisivatkohan ne kaikki vanhuuttaan käyneet huonokuuloisiksi? Sinun täytyy ne tänne kantaa, kun he niin heikkokinttuisia ovat.

Hermes: Heitä on täällä lopulleen neljäsataa, kaikki heikkoja ja kypsyneitä ja oikeaan aikaan poimittuja!

Karon: Jumalan nimessä! Nehän ovat kaikki kurttuisia kuin kuivat rusinat.

Kloto: Tuo nyt haavoihin kuolleet esille — sanoppas minulle ennenkaikkea syyt, miksi he ovat täällä. — Eilen on Mediassa kaatunut kahdeksankymmentäneljä eräässä tappelussa, ja niiden joukossa Gobares, Oksyarteen poika.

Hermes: Tässä ne ovat.

Kloto: Seitsemän on tehnyt itsemurhan onnettoman rakkauden takia, ja filosofi Teagenes erään megaralaisen ilotytön takia.

Hermes: Tässä!

Kloto: Ja yksi joka vaimonsa ja hänen honkkinsa käden kautta murhattiin?

Hermes: Tuossa, sinun vieressäsi.

Kloto: Tuo nyt myös kuolemaantuomitut, kuoliaaksi piiskatut, ristiinnaulitut. Ja missä ovat ne kuusitoista, jotka maantierosvot murhasivat?

Hermes: Tässä ne ovat haavoineen. — Kokoanko minä myös sinulle naishenkilöt?

Kloto: Tietysti ja merionnettomuudessa hukkuneet — ja myös ne, jotka kuumeeseen ovat kuolleet, sekä heidän lääkärinsä Agatokles. — Mutta missä on filosofi Kyniskos, jonka tietysti täytyi kuolla, koska hän oli ahminut raakana kokonaisen mustekalan.

Kyniskos: Tässä olen jo kauan seisonut, rakas Kloto. Mitä minä olen rikkonut, että sinä minut niin hirvittävän pitkäksi ajaksi olet jättänyt tuonne ylös. Minä olin niin kyllästynyt, että usein koettelin katkaista elämäni langan; mutta en tiedä, miten lie ollutkaan, se ei tahtonut katketa millään ilveellä.

Kloto: Minä annoin sinun elää, jotta saisit olla inhimillisen typeryyden tarkastaja ja lääkitsijä. Nyt astu veneeseen ja ole tervetullut!

Kyniskos: Hitto vieköön, ei ennenkuin me olemme tämän sidotun tuoneet laivaan. Minua peloittaa, että hän sinut rukouksillaan hellyttää.

Kloto: Kuka hän sitten on?

Hermes: Tyranni Megapentes, Lakydeksen poika.

Megapentes: Elä vielä, kaikkivaltias Kloto! Anna minun vähäksi aikaa palata maailmaan! Minä tulen itsestäni ja kutsumatta takaisin.

Kloto: Ja minkä takia sinun pitäisi päästä takaisin maailmaan?

Megapentes: Minä tahtoisin niin kernaasti rakentaa palatsini valmiiksi, sillä se jäi keskeneräiseksi.

Kloto: Elä lorua! Astu sisään!

Megapentes: Minä en pyydä pitkiä aikoja, oi Moira; anna minun edes yhdeksi ainoaksi päiväksi jäädä, jotta voisin puolisolleni antaa käskyjä ja sanoa hänelle, mihin suuren aarteen olen kätkenyt.

Kloto: Sana seisoo; rukouksesi ovat turhat.

Megapentes: Ja sellainen kultakasa joutuu hukkaan! Kloto: Elä ole huolissasi; serkkusi Megakles löytää sen. Megapentes: Mikä häpeä! Minunko katkerin vihamieheni, jonka minä pelkästä huolimattomuudesta jätin lähettämättä maailmasta ennen itseäni!

Kloto: Juuri se; ja hän tulee enemmän kuin neljäkymmentä vuotta elämään sinun jälkeesi ja anastamaan sinun jalkavaimosi, sinun komeat vaatteesi ja kaikki sinun rikkautesi.

Megapentes: Onhan väärin, Kloto, että sinä jaat omaisuuteni katkerimmalle viholliselleni!

Kloto: Mitenkä? Etkös juuri ole samaa itse tehnyt, mainio mies? Etkö sinä ole tällaista kaikkea anastanut edeltäjältäsi Kydimakokselta, sitten kun ensin olit tappanut hänet itsensä ja hänen lapsensa hänen kuolevien silmiensä edessä?

Megapentes: Mutta nythän ne olivat minun!

Kloto: Sinun omistamisoikeutesi aika on nyt juossut umpeen.

Megapentes: Kuuleppas minua, Kloto, minulla on sinulle sanottavaa kahdenkesken. Te toiset väistykää vähän syrjään. Jos lasket minut salaa pakenemaan, niin lupaan sinulle, että annan sinulle käteesi vielä tänä päivänä tuhat talenttia lyötyä kultarahaa.

Kloto: Houkkio mies! Sinulla on vieläkin pää täynnä aina vain kultaa ja talentteja.

Megapentes: Jos sinä tahdot, niin annan vielä lisäksi kaksi kultaista maljaa, jotka minä voitin tappamalla Kleokritoksen, ja molemmat painavat sata talenttia hienointa kultaa.

Kloto: Laahatkaa hänet veneeseen! Hän ei näytä hyvällä astuvan alukseen.

Megapentes: Minä otan teidät todistajiksi siihen vääryyteen, mikä minulle tapahtuu. Muurit ja laivanvarustus jäävät valmistumatta, jotka minä olisin saattanut täyteen kuntoon, jos olisin saanut elää vielä viisi päivää kauemmin.

Kloto: Elä huolehdi, kyllä joku toinen valmistaa.

Megapentes: Mutta se, mitä nyt haluan, on ainakin ylen oikeutettua.

Kloto: No mikä se olisi?

Megapentes: Saada elää niin kauan, kunnes olisin kukistanut pisidialaiset, pakottanut lyydialaiset maksamaan veroa ja pystyttänyt itselleni muhkean muistomerkin ja varustanut sen kaikilla suurten ja kuninkaallisten tekojeni muistikirjoituksilla.

Kloto: Kuinka? Sinähän haluat nyt elää kaksikymmentä vuotta yhden päivän asemasta?

Megapentes: Minä lupaan asettaa nopean palaamisen! vakuudeksi vaikkapa ainoan poikani tänne sijaisekseni.

Kloto: Konna! Ja tuolla ylhäällä pyysit jumalia niin usein, että hän jäisi elämään sinun jälkeesi!

Megapentes: Sen tein ennen, mutta nyt olen oppinut tuntemaan elämisen arvon paremmin.

Kloto: Myöskin poikasi saat kohta täällä nähdä, uuden kuninkaan murhaamana.

Megapentes: Ethän, hyvä Moira, kiellä tätä viimeistä pyyntöäni!

Kloto: No mitä sitten?

Megapentes: Minä tahtoisin niin mielelläni nähdä, mitenkä minun talossani eletään kuolemani jälkeen.

Kloto: Sinä saat sen kuulla, ja vähän iloa sulla on siitä oleva. Sinun vaimosi joutuu entisen orjan osaksi, jonka kanssa hän harjoitti jo kauan aikaa aviorikosta.

Megapentes: Kirottu roikale, jolle minä vaimoni esirukouksien perusteella lahjoitin vapauden!

Kloto: Sinun tyttäresi annetaan nykyisen kuninkaan jalkavaimoksi, ja kaikki kuvat ja kuvapatsaat, jotka sinun kunniaksesi muinoin valtion varoilla pystytettiin, sorretaan kumoon ja joutuvat sivukulkijain ilkkumisen esineiksi.

Megapentes: Mitenkä? Ja minun ystäväni katselevat tätä kaikkea rauhallisina? Eikö kukaan heistä vihan vimmoissa asetu vastustamaan?

Kloto: Etkö siis tiedä, että kaikki se väki, joka maahan saakka sinua kumarsi ja piti mainiona kaikkea mitä sinä sanoit ja teit, että se teki tämän pelosta tai toivosta ja käänsi kaapunsa tuulen mukaan ja oli hallitsijan eikä Megapenteksen ystävä.

Megapentes: Ja iltamissa, joita heille pidin, oli tapana ensimmäinen malja juoda minun terveydekseni toivottaen minulle kaikenlaista hyvää.

Kloto: Viimeinen malja, joka sinulle kaadettiin, on sinut tänne nakannut.

Megapentes: Senkö takia siinä oli niin katkera sivumaku? Mutta miksikä hän sen teki?

Kloto: Sinä kyselet liian paljon. On jo aika sinun vihdoinkin nousta laivaan.

Megapentes: Onhan minulla vielä eräs seikka, joka minua erityisesti painaa ja jonka tähden minä vielä kerran tahtoisin vilkaista päivänvaloon.

Kloto(ivallisesti): Sepä mahtaa olla vallan erinomaisen tärkeä. Mitähän se lienee?

Megapentes: Karion, eräs minun orjiani, luikahti myöhään yöllä, kuultuaan että minä olin kuollut, siihen huoneeseen, missä minä makasin ja missä minun armas jalkavaimoni Glykerion yksinään valvoi ruumiini ääressä. Kun hän huomasi tilaisuuden sopivaksi, sulki hän oven (hän kun luuli olevansa aivan yksin) ja armasteli neitoa tavalla, josta huomasin, ettei tämä suinkaan ollut ensimmäistä kertaa. Aikansa armasteltuaan katsahti konna minuun ja sanoi: Ota nyt palkkasi, kirottu mies niistä paukuista, jotka niin monesti syyttömästi olet minulle antanut! Ja samassa kiskaisi hän minua parrastani, antoi minulle tillikoita, kunnes väsyi, yskäisi hurjasti ja sylkäisi silmilleni ja pyysi minua menemään hiiden pisoihin sekä poistui vihdoinkin. Olin harmista haljeta enkä voinut ryökäleelle mitään tehdä, koska olin jo sekä kylmä että tönkkä. Mutta tuo vietävän tytön huitukka, niin pian kuin hän kuuli ihmisten tulevan, kostutti silmänsä syljellä, ikäänkuin olisi itkenyt ruumiini ääressä, ja lähti ulvoen ja nimeäni hellästi huutaen pois. Oi jospa minä vielä kerran tavoittaisin ne molemmat!

Kloto: Säästä uhkauksesi ja astu laivaan. Aika on nyt käsissä sinun astua tuomiolle.

Megapentes: Kuka uskaltaa ruveta itsevaltiaan tuomariksi?

Kloto: Ei itsevaltiaan tuomariksi kukaan, mutta kuolleitten tuomariksi, Radamantys, jonka kohta näet tulevaksi ja josta olet huomaava, että hän ankarasti mutta oikeudenmukaisesti tuomitsee kaikkia ansion mukaan. Elä viivytä meitä enää.

Megapentes: En välitä enää kuninkuudesta — anna minun vain elää.

Kloto: Hermes, vedä hänet kintuista sisään, jollei hän tahdo hyvällä astua laivaan.

Megapentes: Minulle kuuluu ylin paikka. Jumalan nimessä, olinhan hallitseva ruhtinas ja olihan minulla kymmenentuhatta sotilasta.

Kloto: Jos tuo Kyniskos tuolla ottaa sinut hoitoonsa, on itsevaltius maistuva sinusta katkeralta.

Megapentes: Kyniskoksen tapainen mieskö rohkeneisi kohottaa keppiä minua vastaan? Etkö muista enää, kuinka läheltä piti, etten antanut sinua ristiinnaulita, kun uskalsit ruveta minua vastaan motkottamaan.

Kyniskos: Senpätähden sinut nyt naulataan mastoon kiinni.

Mikyllos: Voi sanoppas minulle, Kloto, eikö minun tapaistani miestä teidän silmissänne miksikään arvostella, ja täytyykö minun, koska vain köyhä mies olen, viimeisenä astua laivaan?

Kloto: Kuka sinä oikeastaan olet?

Mikyllos: Suutari Mikyllos

Kloto: Sinä olet kuullut, miten paljon tyranni lupasi antaa päästäkseen edes lyhyeksi ajaksi irti; ja sinulle ei tämä vitkastelu ole mieleen?

Mikyllos: Minä tahdon sinulle sanoa suorastaan mitä minä meinaan, Moira rakas. Tyrannin elämä ja minun elämäni ovat täydellisiä vastakohtia. Tyranni piti itseään onnellisena; hän oli korkeassa arvossa, jokainen häntä pelkäsi, ja hänellä oli kultaa ja hopeaa kosolta, hänen piti jättää jälkeensä koreita vaatteita, ihanoita hevosia, kauniita poikia ja ihanoita naisia; hänestä tietysti tuntuu hirvittävältä irtautua kaikista näistä. En tiedä, miten lienee, mutta on aivan kuin sielu takertuisi näihin esineisiin kiinni niinkuin lintu liimapuikkoon eikä voisikaan siitä irtaantua; ne ovat siteitä, jotka yhä tiukemmiksi tulevat, kuta kauemmin niitä kantaa, ja niihin kytketyt tottuvat kahleisiinsa niin, että he suuresti voivottaen huutavat, kun heitä väkivallalla viedään vankilasta. Niinkuin tämä narri tässä teki, joka tahtoi livistää pakoon ja sinua on tässä vaivannut hellittämättömillä rukouksillaan. Minä taas, jolla ei ole peltoja eikä rakennusta eikä hovia, ei pennin pyörääkään, ei kunniapaikkoja eikä esi-isien kuvia maailmassa, minä olin heti valmis matkalle. Atropoksen ensimmäisestä viittauksesta heitin iloisena suutaripuukkoni ja puolivalmiin kenkäni, joka minulle käsiin sattui, nurkkaan, hypähdin ylös paljain jaloin huuhtomatta pihkaakaan käsistäni, ja suorastaan riensin juoksu jalkaa kuolemaa kohti ja katselin vain eteenpäin, koska en jättänyt mitään, joka olisi houkutellut minua päätäni kääntämään. Pidän myöskin kaikkea teidän luonanne sangen ihanana, ja erityisesti on täällä noudatettu tasa-arvoisuutta minun makuni mukaan. Arvattavasti velan antaja ei täällä velkamiestä ahdista; toivottavasti ei täällä makseta veroja, ja mikä pääasia on, luulenpa melkein täällä olevani turvassa paleltumasta talvella ja sairaaksi tulemasta ja säilyväni mahtavien kepiniskuilta. Täällä on ilo loppumaton; me köyhät miehet nauramme täällä, rikkaat valittavat ja voihkavat.

Kloto: Sentähden sinä olet koko ajan ollut niin hyvilläsi. Mutta mikä sinusta tuntui kaikkein naurettavimmalta?

Mikyllos: Sen minä tahdon sanoa sinulle, kaikkein kunnioitettavin jumalatar. Kun minä tuolla ylhäällä asuin aivan tyrannin luona, oli minulla tilaisuus huomata kaikkea tarkasti, mitä hänen luonaan tapahtui. Kim minä näin hänen palvelijoitten lauman ympäröimänä pöyhkeilevän kirjavassa purppuratakissaan ja näin hänen kultaisen palatsinsa ja kun minä vedin sieraimiini kallisarvoisten ruokalajien suloista lemua, silloin tuntui minusta, että hän oli enemmän kuin pelkkä ihminen ja onnellisin ja komein kaikista olennoista. Mutta nyt kun minä hänet näen kuolleena ja riisuutuneena kaikesta tästä koreudesta, huomaan minä, että hän on perin naurettava mies parka. — Mutta miksi emme lähde liikkeelle? Mehän voimme menomatkalla yhä naureskella; hänen liikutuksensa antaa meille yllinkyllin siihen aihetta.

Kloto: No nouse laivaan, että laivuri saa nostaa ankkurin.

Karon (Mikyllokselle, joka tahtoo nousta laivaan): Hei, poikaseni, minnekkäs sinä? Laiva on jo täysi. Odota vaan siinä missä olet; aamulla varhain viemme sinut tästä yli.

Mikyllos: Karon, sinä teet minulle vääryyttä, kun minut jätät jälkeen, vaikka minä jo eilisestä asti olen ollut ruumiina. Minä valitan sinusta Radamantykselle, ettet sinä paremmin noudata lakia. — Voi voi! He lähtevät ja jättävät minut tänne aivan ypöyksin. — Mutta miks’en minä voi laivan perästä uida? Kun minä kerran olen kuollut, eihän minun tarvitse pelätä hukkumista. Eikä minulla olekaan yhtään suutarinmarkkaa, millä maksaisin lauttarahan.

Kloto: Seis, Mikyllos, on ankarasti kielletty sillä tavalla kulkemasta tästä yli.

Mikyllos: Ehkäpä niinä ennen muita ehtisin toiselle rannalle.

Kloto: Se ei käy päinsä. Meidän täytyy soutaa häntä vastaan ja ottaa hänet laivaan. Vedä hänet sisään, Hermes!

Karon: Mihin panemme hänet istumaan? Näithän sinä, että kaikki paikat ovat täynnä.

Hermes: Voihan hän nuokkua tyrannin olkapäillä, jos se sinun mielestäsi sopii.

Kloto: Mainio päähänpisto! — No astu laivaan ja kapua tuon onnettoman niskaan!

Kyniskos: Karon, lienee parasta, että heti sanon sinulle totuuden; en voi penninpyörääkään maksaa ylimenostani, sillä paitsi tätä konttia ja keppiä en omista yhtään mitään. Jos sinä taas tahdot, että minä pumppuan tai autan soutamisessa, niin valmis olen. Sinä tulet olemaan tyytyväinen, jospa vain annat minulle aimo airon.

Karon: No souda sitten.

Kyniskos: Saanko minä vielä luvan laulaa?

Karon: Anna soida, jos kauniin venelaulun osannet.

Kyniskos: Osaan useampiakin. — (Hän laulaa.) Kuuletko sinä miten nuo minua säestävät vinkumisillaan?

Rikas mies: Voi minun aarteitani!

Toinen: Voi minun ihanoita kartanoitani!

Kolmas: Höh! Höh! Lapsiparkani!

Neljäs: Kuka viinit poimii, jotka minä vuosi sitten istutin?

Hermes: Mikyllos, etkö sinä ymmärrä itkeä? Ei käy päinsä, että tästä kukaan kuivin silmin kulkee yli.

Mikyllos: Jätä minut rauhaan, Hermes; ei minulla ole syytä ulvomiseen, kun vauhti sujuu näin nopeasti.

Hermes: No huokaile nyt edes vähäsen noudattaaksesi yleistä tapaa.

Mikyllos: No voinhan minä ulvoa, koska sinä niin tahdot, Hermes. — Voi minun purakkoani! Voi minun vanhoja tohveleitani! Huh, huh, huh, minun repaleiset kengänpohjani! Kuka nyt perii minun veitseni ja minun naskalini? — (Hermekselle.) Eiköhän tämä jo riitä minun naukumistani? — Mehän olemme jo melkein rannassa.

Karon: Hei, rahat tänne. Anna sinäkin obolisi, Mikkoseni!

Mikyllos: Leikkiä laskenet, Karon. Ei minusta heru rahaa, enempää kuin härkämullikasta maitoa. Enhän minä tiedä, onko oboli pyöreä vai neliskulmainen.

Karon: Pommillako sinä taivaaseen pyrit? No olkoon menneeksi. Astu maihin, että hevoset, härät, koirat ja muut eläimet pääsevät kulkemaan.

Mikyllos: Huh huh, täälläpä vasta pimeä on. Täällähän ei toinen ole toistaan kauniimpi. Missä ovat nyt kauneudestaan maailmassa kuulut miehet ja naiset. Täällähän on kaikilla samat värit kasvoillaan. Minunkin takkuinen mekkoni on yhtä korea kuin kuninkaitten purppurakauhtanat. — Missä olet, Kyniskos? Kävellään yhdessä.

Kyniskos: Tuossa taitaa tulla vastaan yksi Raivottaria.

Hermes: Raivotar, tässä on tuhatneljä kuollutta sielua.

Raivotar: Radamantys on jo kauan odottanut.

Radamantys: Kuka sinä olet?

Kyniskos: Kyniskos, korkeasti jalosukuinen herra, ammatiltani ja ulkomuodoltani filosofi.

Hermes: Kellä Kyniskosta vastaan on valittamista, astukoon esille!

Radamantys: Ei kukaan näy astuvan esille! Ei se sillä vielä ole hyvä. Riisu itsesi alasti, jotta voi sinun tunnusmerkkejäsi tarkastella. Ken teistä elämässään on pahoja töitä tehnyt, hänen sieluunsa on jäänyt melkein näkymättömiä pieniä arpia.

Kyniskos: Tässä seison nyt ilkosillani. Tutki nyt, onko arpia.

Radamantys: Hän on todellakin vallan puhdas, on vain muutamia kalpeita laikkuja jäljellä. Mitenkä ne ovat selitettävissä, Kyniskos?

Kyniskos: Näetkös, hyvä herra. Sain arpia niihin aikoihin kuin surutöin olin. Kun sitten rupesin oikein perusteellisesti filosofeeraamaan, hävisivät arvet kuin poispestyinä.

Radamantys: Sinäpä olet mainion lääkkeen keksinyt, hyvä ystävä. Sittenkuin täällä olet toiminut todistajana tyrannia vastaan, voit lähteä autuaitten saarille. — Ota tuo mies matkaasi, hänhän on puhdas kuin palttinapalanen. Kuka hän on?

Mikyllos: Suutari Mikyllos.

Hermes: Nyt on tyrannin vuoro. Megapentes, astu esille! Raivotar, kisko hänet väkisin tuomarin eteen, jos hän niskoittelee. Ja sinä, Kyniskos, aloita nyt syyttees miestä vastaan ja tuo esille todistukset.

Kyniskos: Vaikka tyrannin arvet puhunevat selvää kieltänsä, tahdon lyhyesti kertoa hänen elämäkertansa. Kuninkaana hän keräsi ympärilleen valtakuntansa kaikkein roskaisimmat miehet, jotka eivät mitään konnantyötä kavahtaneet. Näillä hän tapatti, kidutti ja rääkkäsi alamaisiaan julmimmalla tavalla. Varakkaat hän tapatti ja ryösti heidän omaisuutensa, kellä oli kauniita vaimoja tai tyttäriä, sen hän surmasi, jollei se luovuttanut niitä hänelle. Kaikki ne kunnon kansalaiset, jotka paheksuivat hänen hurjaa komentoaan ja hänen mässäämisiään, ne hän saattoi tuhon omiksi. Katso, kuinka monta todistajaa tässä astuukaan esille todistamaan häntä vastaan!

Radamantys: No, mitäs sanot näitä syytöksiä vastaan?

Megapentes: Kaikki muut ovat tosia, mutta mitä Kyniskos puhuu tyttärien ja vaimojen häpäisemisistä, se on valetta.

Kyniskos: Kutsuttakoon tyrannin vuode ja lamppu todistajiksi. — Tuossahan ne ovatkin.

Vuode: Kaikki mitä Kyniskos on esittänyt, on totta. En ilkeä puhua julki asioita.

Lamppu: Mitä hän päivällä on tehnyt, sitä en ole ollut näkemässä, mutta yöllä hän eleli kuin saastainen villipeto. Usein herkesin öljyäni imemästä, jotta sammuisin eikä minun tarvitseisi nähdä hänen konnamaisuuksiaan, mutta hän pakotti minua palamaan.

Radamantys: Ei tarvita lisää todistajia. Ottakaa purppurapuku hänen yltään, niin saamme tarkastella hänen arpiaan. — Ai taivas! Katsokaahan! Eihän miehessä ole ehyttä paikkaa. Hänen sielunsahan on ruskean sinisen kirjava yli yltäänsä. Mikähän rangaistus hänelle riittäisi? Olisikohan hänet heitettävä tuliseen pätsiin vaiko annettava Kerberoksen käsiin.

Kyniskos: Eikö ole niin, että kaikki Manalan asukkaat saavat juodakseen unohduksen vettä Lethe-joesta? Eiköhän sopivin rangaistus tyrannille olisi kieltää häneltä tämä vesi ja antaa hänen aina vain muistella entistä mahtavuuttaan ja sitä hekkumaa, niissä hän rypi.

Radamantys: Sinä puhut oikein. Viekää hänet pois, sitokaa hänet Tantaloksen ääreen ja jättäkää hänet muistelemaan entistä elämäänsä.

Jumalien kokous.

Lukianoksen aikaan olivat aasialaiset uskonnot vallanneet koko Rooman valtakunnan. Roomalaiset legioonat olivat voittoisina laskeneet allensa koko tunnetun maailman, mutta aasialaiset uskonnot olivat tunkeutuneet vastavirtaan ja myöskin levinneet yli koko silloisen Rooman valtakunnan. Maailmanhistoriassa on tällä jälkimmäisellä liikkeellä ollut monta vertaa suurempi merkitys kuin edellisellä.

Jo sata vuotta ennen Lukianoksen aikoja oli keisari Klaudius julistanut frygialaisen Attis-palveluksen julkiseksi uskonnoksi Roomassa ja antanut sille sijan valtiollisessa juhlakalenterissa. Yhtyneenä persialaiseen Mitras-uskontoon ja siihen sulautuneena muodosti tämä yhtymä mahtavan vallan valtakunnassa. Missä Pietarin kirkko nyt sijaitsee, siinä oli Attis-jumalalla temppelinsä. Uskontokunnan ylimmäinen pappi Roomassa käytti nimeä papas = paavi, ja niinkuin nykyisellä paavilla oli hänellä liikanimenä "pater patrum". Paavin päähine Tiara on Attis-papin lakki, ja katolisten pappien kaapu ja meidän pappien "kaftaani" on alkuaan aasialainen virkapuku. Lukianos väittää, että Mitras-vapahtaja esiintyi tässä puvussa Olympossa.

Lukianos ei malta olla hämmästelemättä näitä vieraita jumalia yhtä vähän kuin hän häikäilee ivaamasta omia kansallisia tarujumaliaan. Ylijumalan heikkoudet hän paljastaa yhtä ilkkuvasti kuin egyptiläisten eläimenmuotoiset jumalankuvat. Kun Lukianos puhuu hienosta herrasta, jolla on koiranpää, tarkoittaa hän egyptiläistä jumalaa Anubista, jolla oli shakaalin pää. Kristinoppi ei vielä Lukianoksen aikaan noin 120—180 j.Kr. liene ollut niin levinnyt, että hän olisi Kristuksesta tiennyt mitään mainita. Kristiaanit Lukianos kyllä tunsi ja oli tavannutkin heitä. Hän eräässä kirjoitelmassaan puhuu kristiaaneista, mutta antaa niistä vähemmän mairittelevan kuvauksen.

Kokouksessa mainittujen tärkeimpien jumalien luettelo.

Zeus. Kreikkalaisten ylijumala. Momos. Yön poika, hämäräperäinen jumaluusolento, ehkä kuuluva Zeusta ennen hallinneeseen jumalasukuun. Dionysos. Zeun poika, jolle jo hänen nuoruudessaan uskottiin koko maailman herruus. Dionysoksen nimikkokasvi oli viinirypäle, josta syystä häntä myöhemmin palveltiin viininjumalana ja hänen juhliaan vietettiin hurmiotilassa symbaalien, huilujen ja rumpujen raikuessa. Pan. Pukinjalka-jumala (ks. kertomusta Pan ja Syrinks). Ariadne. Kuninkaan tytär Kreetasta. Sankari Teseuksen auttaja Labyrintista punaisen lankansa avulla, myöhemmin hänen puolisonsa, mutta hyljättynä oleileva Naxos-saarella. Attis. Fryygialainen vapahtaja-jumala (ks. edelliseen). Mitras. Persialainen vapahtaja-jumala (ks. edelliseen). Salmoxis (ks. Otteita Homeroksen historia-teoksesta). Apollon. Auringon jumala, myöhemmin runouden, soiton ja ennustamistaidon sädekehän ympäröimä jumala.

Zeus: No heretkää jo, jumalat, vihdoinkin kiristelemästä hampaitanne, nurkissa nuhajamasta, kuiskuttelemasta ja harmittelemasta, että meidän pöydässämme istuu niin monta, jotka eivät tätä kunniaa ansaitse. Koska juuri tämä seikka on ainoa syy tähän kokoonkutsumiseen, niin tuokoon kukin vapaasti ja avoimesti esille, mitä hänellä on sanomista tätä mahdollista väärinkäytöstä vastaan. — Hermes, lausu julki asetuksenmukainen kuulutus.

Hermes: Hei, hei! Hiljaa! Ketä täysikäistä jumalaa, jolla on istunta- ja äänioikeus, haluttaa jotakin virkkaa. Pohdinta koskee muukalaisia ja vieraita.

Momos: Minä, Momos, tahdon puhua, jos sen sallinet, Zeus.

Zeus: Julkinen kuulutus on sen jo sinulle suonut; ei minun lupaani enää kaivata.

Momos: Minä siis lausun: on inhoittavaa, että muutamat meistä eivät tyydy siihen, että heidät on koroitettu ihmisistä jumaliksi, vaan kuvittelevat nuoruuden ylimielisyydessä uuden arvonsa oikeuttavan heitä asettamaan seuralaisensa ja palvelijansa meidän tasollemme. Pyydän siis sinulta, oi Zeus, saada lausua suuni puhtaaksi, minun täytyy se tehdä, koskapa minua kohtaan syntynyt ennakkoluulo on niin yleiseen tunnettu. Jokainen tietää, etten minä anna suistaa suutani enkä jätä kurittamatta, missä kuritusta kaivataan. En tunnusta henkilölle enkä asialle etuoikeutta jäädä ilman ankarinta arvostelua ja lausun ajatukseni julki avoimesti, perääntymättä ja henkilöön katsomatta. Onkin sentähden aivan luonnollista, että useat pitävät minua pahatuulisena ja ilkeämielisenä jumalana ja haukkuvat minua morkkaajaksi. Sanon siis: monet meistä, jotka vain ovat puoliksi kuolemattomia, ovat juljenneet hinata tänne taivaaseen palvelijansa, jopa juomakaverinsakin ja salakähmäisesti kirjoittautua nimiluetteloomme, niin että nämä sisäänlivahtaneet kaikista jakeluista ja uhreista saavat saman verran kuin me muutkin.

Zeus: Elä puhele niin arvoituksilla, Momos; sano sanottavasi julki ja mainitse nimeltä jokainen, jota tarkoitat. Niin kauan kuin sinä noin ylimalkaisesti puhelet, ei tiedä, mitä oikein tarkoitat, ja toinen selittää sanasi niin, toinen näin. Tämä pidättyväisyytesi sointuu huonosti yhteen avomielisyytesi kanssa, jolla niin suuresti ylvästelet.

Momos: Mainiota, Zeus, että sinä itse näin kannustat minua avomielisyyteen. Sinähän esiinnyt kuninkaallisesti ja suurenmoisesti. Tahdonpa siis ruveta nimiä mainitsemaan. Täällä on tuo oivallinen Dionysos, puoleksi ihminen ja äidin puolelta ei edes kreikkalainen, vaan syrofoinikialaisen kauppiaan Kadmoksen tyttärenpoika. Hän on nyt kerta kaikkiaan arvioitu ansaitsemaan kuolemattomuuden, enkä hänen omasta kohdastaan tahdo mitään muistuttaa, en edes hänen naispäähineestään enkä hänen juopotteluistaan enkä horjuvista askeleistaan; sillä minun mielestäni pitäisi kaikkien huomata, miten vieno ja naisellinen hän on, miten hänen aivonsa vipajavat ja miten hän jo aamusta varhain löyhkää väkeville viineille. Olkoon menneeksi, mutta hän on tyrkyttänyt uuden ammattikunnan meille ja on leimannut tuon komean kerhon, joka tuolla häntä ympäröi, Panin, Silenoksen ja satyyrit, etupäässä maalaisrahvasta ja vuohipaimenia, ulkomuodoltaan sekä mielenlaadultaan eläinten ja ihmisten välimuotoja, miltei jumaliksi. Tuo tuolla sarvineen, pukinpartoineen ja pukinsorkkineen on enemmänkin kuin puoleksi pukki; tuo toinen, tuo vanha kaljupää pönkitetyin sieraimin, joka harvoin aasinsa selästä astuu muuten kuin silloin, kun ei enää juopumuksesta pysy satulassa, on syntyjään Lyydiasta; satyyrit taas suippoine korvineen ja pienine sarvineen, jotka pistävät kaljusta kallosta esille kuin pienillä pukeilla, ovat luullakseni fryygialaisia. Todellakin hienoja jumalia, josta saamme häntä kiittää! Ja me ihmettelemme, että meitä ihmiset halveksivat, kun he niin naurettavia jumalien epäsikiöitä meidän keskellämme näkevät. Että hän sitäpaitsi on hankkinut tänne kaksi naikkostakin, henttunsa Ariadnen, jonka seppeleen hän on kiinnittänyt suorastaan tähtitaivaalle, tästä olen mieluimmin vaiti; mutta naurettavinta on sittenkin, että hän on ottanut mukaansa Erigonen koiran pelosta, että ihana immyt olisi kovin katkeroitunut, jollei hän olisi tavannut rakasta sylirakkiansa taivaassa. Jumalat, eikö tämä ole leimattava juopporetkun vallattomuudeksi, jolla hän meistä tekee pilkkaa. Mutta vielä! Minulla on vielä sananen sanottava muutamista muistakin —

Zeus: Mutta ei vain Asklepioksesta eikä Herakleesta! Sillä minä huomaan, minne sinä tähtäät, Momos. Toinen on lääkäri ja on jo niin monen sairaan auttanut jaloilleen, että hän monen muun ansiot voittaa; ja Herakles, minun rakas poikani, on kuolemattomuutensa suurella työllä ja tuskalla ostanut. Siis, heitä kohtaan ei mitään muistutuksia.

Momos: No niinpä sinun mieliksesi vaikenen, vaikka kieltäni syhyy. Jos minun sallitaan, Zeus, sinusta itsestäsi yhtä ja toista panna arvostelun alaiseksi —

Zeus: Voi veikkonen, minusta saat puhua miten vapaasti tahansa. Aiotko minultakin riistää kansalaisoikeuden taivaassa?

Momos: Kreetassa puhutaan sinusta vieläkin pahempaa, siellä näytellään sinun hautaasi. Minä tahdon sinulle sanoa, niistä sinua pääasiallisesti voi morkata. Sinä itse, Zeus, olet antanut aluksi aihetta kaikkiin näihin lainvastaisiin epäjärjestyksiin, ja meidän yhteiskuntamme ei olisi näin rumentunut sekasikiöillä, jollet sinä niin usein olisi pitänyt yhteyttä kuolevaisten naisten kanssa ja niin monessa eri ilmestysmuodossa leikkinyt rakastajaa heidän luonansa, niin että meitä usein hirvitti, että ne sinut ottavat härkänä kiinni ja teurastavat sinut tai kultakappaleena sinusta muodostavat kaulaketjuja, rannerenkaita ja korvakoristeita. Sinussa itsessäsi on vika, että taivas on täyteen tungettu noita puolijumalia, sillä muiksi en voi heitä nimittää. Tästä aiheesta olisi niin paljon puhumista, että mieluummin keskeytän tähän.

Zeus: Elä mitään Ganymedestä vastaan tuo esille, Momos! Minä pahastuisin suuresti, jos sinä pahoittaisit tuota suloista nuorukaista hänen sukuperänsä takia.

Momos: Niinpä en siis virkkane mitään eräästä kotkasta, joka myöskin on taivaassa, niin, melkeinpä istuu sinun valtikkasi huipussa ja on tehnyt pesänsä ihanpa sinun pääsi päälle, arvattavasti koska luulee kuuluvansa perhekuntaan — Ganymedeen takia ei siis enempää hänestä! Mutta Attis ja Korybas ja Sabazios. Mitenkä on voinut tapahtua, että nekin ovat tänne kutsutut? Ja tuo meedialainen Mitras tuolla kauhtanoineen ja hiippoineen, mies, joka ei kreikan kielestä tunne halaistua sanaakaan, ja joka ei edes tajua, mitä se meinaa, kun hänelle sanoo: kippis. Epäilemättä skyytit ja geetit juuri näitten hienojen herrasmiesten takia omavaltaisesti, meistä välittämättä, loukkaavat kuolemattomuuden pyhyyttä ja suorastaan hartiavoimillaan tunkeutuvat jumaliksi, milloin heitä vain haluttaa. Ja mitenkä tuo Salmoxis, merkeistään päättäen orja, on pujahtanut meidän joukkoomme? Ja kumminkin, kaikki tämäkin olisi siedettävää; mutta sinä egyptiläinen, palttinoihin kiedottuine koiranpäinesi, kuka sinä olet, hieno herraseni, mitenkä sinun päähäsi on pälkähtänyt, ettäs tahdot käydä jumalasta, sinä haukkuja. Ja mitä tahtoo tuo memfiläinen härkämullikka (Apis), joka ottaa vastaan polvennotkistuksia, lausuu oraakkelinlauseita ja pitää profeettoja palveluksessaan. Häpeän myöskin ibislintuja, apinoita ja pukkeja, joita meille Egyptistä, ties miten, on taivaaseen tupattu; mutta todellakin, mitenkä te muut jumalat voitte kärsivällisesti sietää, että tuollaisia kuvatuksia yhtä paljon tai vielä enemmänkin palvotaan kuin teitä itseänne, tai miten voit sinä, Zeus, kärsiä, että sinulle pukinsarvet pistetään päähän, — sitä en minä jaksa käsittää?

Zeus: Mitä sinä egyptiläisistä puhut, on todellakin inhoittavaa. Kumminkin kätkeytyy näihin seikkoihin salainen oppi, ja ken ei niihin ole perehtynyt, hänellä ei ole oikeutta ryhtyä niitä pilkkaamaan.

Momos: Vaaditaanko meiltä lorujen lopuksi salaisoppia tietääksemme, että jumalat ovat jumalia ja koiranpäät koiranpäitä?

Zeus: Annappas egyptiläisten asiain olla rauhassa, sanon minä; tahdomme vastakertana ottaa ne asiat pohdinnan alaiseksi. Jatka siis, jos sinulla vielä jostakin on muistuttamista.

Momos: Tietysti Amfilokosta vastaan, joka, vaikka on hullun äidinmurhaajan poika, tästä huolimatta Kilikiassa leikkii rohkeasti ennustajaa ja kahdesta kurjasta obolista syöttää valheitaan ihmisille, jotka hänen puoleensa kääntyvät. Siitä johtuu myöskin, että sinä Apollon olet kadottanut luottamuksen, ja että jokainen kivi ja jokainen alttari, johon öljyä vuodatetaan, jota kukitetaan, jota nykyään niin runsaasti esiintyvät silmänkääntäjäpapit palvovat, lausuvat julki oraakelilauseita. Niin kauas on jo tultu, että uhrataan atleetti Polydamoksen ja kuumeenasettaja Teaganeksen kuville, ja niinikään Hektorille ja Protesilaokselle. Siitä lähtien kun meitä on karttunut näin monta, ovat väärät valat ja kaikenlaiset jumalattomuudet saaneet ylivallan, ja me joudumme, niinkuin arvata sopii, halveksumisen alaisiksi. Lopetan tähän puheet epäjumalista ja sisäänpujahtaneista. — On olemassa sitäpaitsi nimityksiä käsitteille, joita ei ole tavattavissa meidän keskellämme ja joita ei ylimalkaan voi olla olemassakaan. Minä suvaitsen, oi Zeus, näillekin hullutuksille hieman hymyillä. Sillä missä sinä voit kohdata tuota niin suurta huomiota herättänyttä "hyvettä", missä "luonteita", niissä "kohtaloa" ja missä "onnea" — suuria sanoja, joitten käsitteet kumoavat toisensa ja jotka eivät ole olemassa muualla kuin filosofien litteissä aivoissa, joissa ne ovat syntyneet. Ja kaikissa tapauksissa ymmärtämättömät ihmiset ovat antaneet paukuttaa näitä aivohoureita kalloonsa niin syvälle, ettei meille kukaan ihminen enää uhraa, koska hän tietää, että vaikka hän uhraisi kymmenentuhatta hekatombia, onni ei muuksi muutu, kuin mikä sallittua on ja minkä kohtalon jumalattaret värttinätä väätessänsä päättäneet ovat. Saanen ehkä sinulta kuulla, Zeus, oletko koskaan omin silmin nähnyt Hyvettä, Luonteita tai Kohtaloa. Sillä kuullut olet varmaan sangen usein filosofien väittelyissä näistä, jollet, ole sitten pahkakuuro; he huutelevat kyllin äänekkäästi, jotta heitä kuulla voit. Minulla olisi vielä paljon esille tuotavaa, mutta aika on nyt jo lopettaa, sillä näenhän minä, että puheeni ovat monille vastenmielistä laatua ja että he suitaan suipistavat viheltääkseen, erittäinkin ne, joihin kalikka on sattunut. Lopuksi siis, jos sen sallinet, Zeus, tahdon lukea julistuksen, jonka näistä asioista jo olen laatinut valmiiksi.

Julistus Hyväksi Onneksi!

Kuluvan kuukauden seitsemäntenä päivänä.

Yleisessä jumalien kokouksessa, Zeun ylijohdolla ja Poseidonin puheenjohdolla, Apollonin määräyksestä, on Momos, yön poika, tämän julistuksen laatinut ja Uni siitä myönteisen arvostelun antanut. Siihen nähden, että joukko vieraita, sekä kreikkalaisia että barbaareja, jotka, olematta millään tavalla ansiolliset saamaan kansalaisoikeutta meidän piirissämme, ovat petollisin keinoin päässeet kirjoittautumaan meidän jäsenluetteloomme ja anastamaan jumalien arvon, on mokomalla tavalla täyttänyt taivaan, että meidän pöytämme on sullottu täyteen rähiseviä, kaikenkarvaisia jätkiä kaikista maista ja kaikilta kielialueilta, josta on seurannut niin suuri nektarin ja ambrosian puute, että puoli litraa nektaria maksaa kymmenen markkaa; sitäpaitsi ovat nämä sisääntunkeutuneet hävyttömyydessään alkaneet tunkea pois esimiehyydestä vanhoja, todellisia jumalia ja asettua itse vastoin kaikkea kohtuutta ja vanhaa sukuperää heidän sijalleen, joten raati ja sen jäsenet katsovat hyväksi, että tulevana talvipäivänseisauksena yleinen jumalien kokous pidetään ja täysi- ikäisistä jumalista nimitetään seitsemän valtuutettua nimittäin kolme vanhan Kronoksen raadista ja neljä Kahdentoista raadista, niiden joukossa Zeus; mainittujen valtuutettujen tulee mitä pikimmin mieskohtaisen valan kautta velvoitettuina heti kohta aloittaa istuntonsa, ja niin pian kuin Hermes on kutsunut kokoon ne jumalat, jotka pitävät itsensä oikeutettuina ottamaan osaa jumalienkokoukseen, saapukoot he yllämainitun komitean eteen vannotettuine todistajineen, kirjallisine todistuksineen ja asiapapereineen toinen toisensa perästä, jonka jälkeen valtuutetut tarkan ja asiallisen harkinnan perästä joko julistavat heidät tosijumaliksi tai lähettävät heidät omiinsa tai sukuhautoihinsa. Mutta jos tulevaisuudessa joku näistä hylätyistä tai komitean kautta kerta kaikkiaan sopimattomina poistetuista vielä kerran kurkottaa taivaaseen tai astuu sinne sisään, on hänet syöstävä alas Tartarokseen. Sitäpaitsi pysyköön kukin lestissään, eikä Pallas Atene saa puoskaroida lääkärin toimissa eikä Asklepios saa ennustella. Myös täytyy Apollonin luopua monista sivuammateistaan ja ruveta joko ennustajaksi, kitaransoittajaksi tai lääkäriksi. Edelleen täytyy filosofeja kieltää seulomasta tyhjiä käsitteitä ja lausumasta typeryyksiä seikoista, joista eivät ymmärrä hölyn pölyä. Mitä tulee taas niihin temppeleihin ja alttareihin, joihin nämä hylätyt kuuluvat, niin heidän kuvansa on revittävä pois ja sijalle pantava joko Zeun, Heran, Apollonin tai jonkun muun jumalan kuva, näille hylätyille taas tulee asianomaisen kaupungin puolesta pystytettäväksi hautakumpu muistopatsaineen. Jos taas joku kieltäytyy tottelemasta haudatusta ja saapumasta komitean eteen, hänet tuomitaan poissaolevana.

Näin kuuluu julistuksemme.

Zeus: Se on niinkuin oikeus ja kohtuus vaativat, Momos. Joka siis on samaa mieltä, hän nostakoon kätensä.

— Eipä niinkään… Se voi tapahtua ilman käsien nostamista; sillä täällä taitaa olla paljon sellaisia, jotka eivät aio nostaa käsiään. —(Jumalille.) Te voitte taas nyt poistua: mutta niin pian kuin Hermes huudatuksen pitää, saapukaa takaisin, ja kukin tuokoon mukanaan kirjalliset todistuksensa, isänsä ja äitinsä nimet, mistä on kotoisin, ja miten hän on jumalaksi koroitettu, sekä tiedot heimostaan ja ammatistaan. Joka ei kykene kaikissa näissä kohdissa itseään laillisesti turvaamaan, vaikkapa hänellä olisi maailmassa miten suuri temppeli tahansa ja vaikka ihmiset pitäisivät häntä miten suurena jumalana tahansa: komitea ei tule näihin seikkoihin kiinnittämään minkäänlaista huomiota. __ __ __

Omar Ibn Ibrahim Khayam.

Persialainen oppinut, joka eli vuosien 1025 ja 1100 j.Kr. väliajoilla.

Arabialaiset ja persialaiset olivat omaksuneet kreikkalaisten koko jälkeenjättämän valaisevan tieteen, silloin kun vielä Europan kristityt kansat elivät tietämättömyyden ja raakuuden pilkkoisessa pimeydessä. Kristinusko oli keskiajalla tyystin torjunut luotaan kreikkalaisten muka pakanalliset opit. Paavit olivat polttaneet kalkkia Rooman marmoripatsaista, Aleksandriassa olivat kristityt niinikään tuhonneet suuria kirjastoja, niin ettei muhamettilaisille jäänyt kuin rippeitä heidän polttaessaan myöhemmin samassa kaupungissa lopun kirjoista. Sekä kristityitä että muhamettilaisia ohjasi tässä hävitystyössä sama ajatus: jos kreikkalaisten viisaus sotii raamattua ja koraania vastaan, on se hävitettävä, jos taas se on sopusoinnussa raamatun ja koraanin kanssa, on se joutavaa ja sentakia romuna tuhottava.

Hämmästyksellä on merkittävä, että yllämainittu persialainen oppinut, jonka tutkimuksen esineinä olivat etupäässä matematiikka ja astronomia, on niin täydellisesti päässyt vapaaksi Allahin ja Muhametin taikauskoisesta opista. Hän eli ristiretkien aikana. Kristityssä Europassa olisi tällainen oppinut poltettu tuhaksi ja tuhka sirotettu ilmaan kaikkipa tuulten vietäväksi. Mutta Khayam eli siedettynä ja koskemattomana muhamettilaisten keskellä, ylisti ja joi viiniä, jonka Allah oli uskovaisiltaan kieltänyt, ja ihaili ihanoita impysiä. Tästä elämäntavastaan huolimatta hän pääsi korkeaan ikään, kuoli 86 vuoden ikäisenä. Europassa senkaltainen oppinut olisi säilynyt hengissä vasta 700 vuotta myöhemmin. Uskonnollisessa suvaitsemattomuudessa kristityt ovat vieneet voiton kaikista kilpailevista muka pakanakansoista.

Satoja runoja on lähtenyt Omar Khayamin kädestä. Europan kulttuurikielille niitä on käännetty joukoittain. Englannissa on lukemattomia "Omar Khayam seuroja" perustettu. Sivistyneitten englantilaisten kesken on Omar Khayamin runoilla mielipiteitä ohjaava merkitys.

Omar Khayamin suurin merkitys on siinä, että hän rohkeni tuoda julki maailmankatsomuksensa, vaikka se niin täydellisesti soti muhamettilaisuuden jylhää oppia vastaan. Hän oli liian syvältä perehtynyt kreikkalaisen viisauden perusajatukseen: tutki kaikkea ja tunne itsesi. Hän ei ainoastaan ollut Euklideksen etevä oppilas, hän antoi myöskin tunnustuksen Anakreonin hilpeälle ilonpidolle. Muhamettilainenko viinin ylistäjä! Sellainenhan jo tuntuu epäluomalle. Mutta ei Omar Khayam ollutkaan muhamettilainen muuta kuin ulkonaiselta nimileimaltaan. Pohjaltaan hän oli vain sivistynyt ihminen, ja sellainen ajattelee kaikkina aikoina ja kaikissa maissa samalla tavalla.

Khayam rakasti viinin tuottamaa huumausta! Hän väitti rypäleen avulla saavuttavansa paratiisin. Ja paratiisissa hän unohti maailman surut ja murheet, ja maailmankaikkeuden vaikeat ongelmat jättivät hänet rauhaan. Hänen ilonsa on siis oikeastaan ruusunpunaista murhemieltä. Tartu kiinni hetken iloon, siinä hänen oppinsa, sillä kohta muutut mullaksi.

Seuraavassa muutamia Khayamin runoja:

Synti.

Sinä olet, Jumala, tiellemme tuhat lankeemusta valmistanut. Tahdotko meidät kirota, jos tartumme ansaan, jonka sinä itse olet virittänyt? Jos syntinen olen, olen sitä ainoastaan sinun kauttasi. Sanotko sitä synniksi, jos kohtalo johtaa minut tielle romahduksen, jonka sinä edeltäkäsin olet määrännyt.

Ikuinen arvoitus.

Ei kukaan ole maailman salaisuuden verhoa nostanut. Sielumme silmät ovat pimeyteen peitetyt. Tuskinpa auttaa uneksiminenkaan, joka perin suloista on; maailmanarvoitus jää selitystä vaille hamaan kuolemaan.

Mahdotonta.

Jumala loi intohimot rintaamme. Samalla uhkasi hän: "Jollet intohimojasi hallita mahda, niin suistut helvettiin."

On kuin joku puhuisi: "Käännä nurin täysi pikari, mutta kova rangaistus sinua kohtaa, jos pisarankaan tipautat lattialle."

Perusteltu toivomus.

Olen usein Herraani vastaan rikkonut raskain synnein — kumminkin minua se toivo elähdyttää, että Jumala minulle armollinen olkoon, koskapa minä, hyvin tuntien Hänen uutteran urakkansa, en koskaan ole Häntä vaivannut rukouksillani.

Hiiteen.

Enemmän kuin Persian ja Kiinan valtaistuimet huvittaa minua huilun jalo ääni. Enemmän kuin kullalla koristettu silkkinen puku on minulle pikari täynnä tulista viiniä. Hiiteen, hiiteen kaikki pyhät sädekehät ja kaikki typerät rukousnauhat, jotka kietovat maailman kirottuun tekopyhyyteen, Allahille kiusaksi.

Lempi yli kaiken.

Jos sydämesi syvyydessä lempi asustaa, on yhdentekevää, rukoiletko Allahia vai kerettiläisten jumalaa. Jos nimesi kerran on piirretty lemmen kultaiseen kirjaan, on merkityksetöntä, palkitaanko sinut vai rangaistaan iankaikkisuudessa.

Jumalalle.

Sinun orjasi olen, Jumala, kumminkin murran kahleet, jotka minut sinuun sitovat. Missä on nyt sinun tahtosi, Jumala? Minua se ei hillitse.

Sydämeni, täynnä mustia syntejä, huokailee yön pilkkoisessa pimeydessä. Missä viipyy sinun valosi, oi Herra, millä muka valaiset pimeydessä?

Jos ainoastaan hurskaat autuuden perivät, niin palkitset vain ansion, muuta et mitään.

Mihin jää minun syntitaakkaani nähden sinun armosi, Herra, ja sinun rakkautesi?

Allah puhuu.

Minä, Allah, elävien ja kuolleitten Herra, tervehdän sinua, runoilija, sanoakseni sinulle: On väärinkäsitystä sinun luulla, että minä kiellän ihmisiltä viinin. Etkö tiedä, että minä itse olen viinin luonut. Minä suon kernaasti, että viisaat juovat; ainoastaan typeriä, hyvä ystäväni, koskee minun kieltoni.

Rukous.

Sinä olet lahjoittanut käärmeen meille paratiisiin, sinä vainoat meitä, oi Jumala, hirvittävillä koettelemuksilla. Anna meille anteeksi syntimme, jotka meidän elämäämme painostavat. — Annetaanhan omat syntisikin sinulle anteeksi.

Itsessäsi.

Kiihkoisesti olen pilvien ääriä myöten tutkinut kohtaloita, paratiisia ja helvettiä. Silloin virkkoi viisas opettajani: "Oi ystäväni, sinä haet liian kaukaisilta seuduilta. Sinussa itsessäsi on paratiisi ja helvetti."

Profeetan käsky.

Te tuumaatte, että ankarimmat rangaistukset minua odottavat haudantakaisessa elämässä, koska niin lämpimästi rakastan viinirypäleen nestettä. Erehdytte, hyvät viisaat!

Rypäleen verta on lupa juoda. Eikö Herran profeetta itse ole käskenyt meitä juomaan uskontomme vihollisten verta?

Lyhyt vuoropuhelu.

Hurskas mies virkkoi kadun naiselle: "Sinä olet synnin orja, ilman häpyä, miesten arvoton ajanvietto."

Tähän nainen vastasi: "Se olen, miksi mainitsit. Entä, sinä, oletko niin hurskas, Herrani, kuin sinä näytät?"

Ainoa varmuus.

Vaivalla tunkeuduin viisauden ja tieteen vanhoihin kirjoihin, jotka ovat raskaat lukea. Henkielämäni pitkällä taipaleella olen yhden ainoan tiedon saanut omaksutuksi: Tulin kuin virta, poistun kuin tuuli.

Viimeinen toivomus.

Kun kerran kuolen, peskää minut viinillä. Kaiuttakaa hautani partaalla juomalaulu viinillä kostutetuilla kielillä!

Kun Jumala viimeisenä päivänä minua kyselee — hakekaa maalliset jäännökseni tuhasta sen ravintolan, jossa muinoin eläissäni niin onnellinen olin.

Juo viiniä, juo viiniä, jotta sydämesi lämpiää, ennenkuin sun erota täytyy tästä maailmasta! Irroita rakastettusi tuoksuvat suortuvat, hurmaantuneena anna niiden liukua sormiesi lomitse, ennenkuin tunnottomana makaat kosteassa haudassa ja ilettävät madot tonkivat sinun, ruumistasi.

Iankaikkisen elämän kaipuu.

Tämä kirjanen on omansa toteamaan, kuinka syvällä ihmisten mielissä on kytenyt tuo ajatus, miten ihminen voisi iankaikkisen elämän periä. Eipä liene väärin lausua, että iankaikkisen elämän saavuttaminen on kaikkien uskontojen ydinkohta. Jo paratiisi-tarussa mainitaan elämänpuu, jonka hedelmän nauttiminen tuotti iankaikkisen elämän. Mutta sitä ei ihmisen sallittu maistaa. Hyvän ja pahan tiedon kielletyt hedelmät joutuivat heidän käsiinsä; he tulivat jumalien kaltaisiksi tiedossa, mutta kuoleman kynsistä he eivät pelastuneet. Sillä elämänpuu joutui kerubin tulisen miekan suojeluksen ja vartion taakse. Sinne ei siis auttanut ihmisten kurkottaa käsiään.

Kirkkaana päilyi taivas aurinkoineen, kuineen, tähtineen ihmisten päitten päällä. Siellä asuivat jumalat iankaikkisessa autuudessa. Niin luultiin.

Synkkänä vaani manala heidän jalkojensa alla. Sumu tai tuli odotti ihmiskuntaa varjojen valtakunnassa.

Mutta maan päällä vaelsivat ihmiset tuskaisina, levottomina, riitaisina. Se mikä heissä huonoa, vajanaista ja katoovaista oli, se oli maasta peräisin. Heissä asui kumminkin pienoinen tulisoronen, joka oli kotoisin tuolta yläilmoista. Ja se tulenlieska, sieluksi sanottu, se pyrki takaisin taivaisiin.

Lohduton oli Vanhan Testamentin oppi: "maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman". Tämä oppi kävi raskaaksi ihmisten sietää. Alkoi kuulua ääniä, jotka julistivat ihmisille ilosanoman, evankeliumin, tulevasta autuaasta elämästä haudan takana. Mistä tämä sanoma ensin kuului, sitä ei varmuudella tiedetä, mutta vähitellen se vyöryi yli koko silloisen sivistyneen maailman. Kristuksen syntymän aikaan se väkevänä kuorona kaikui kaikilta maanääriltä: "Elä vaivu epätoivoon, ihmisparka, sinä saat periä iankaikkisen elämän taivaissa!" Tämä sanoma valtasi kaikkein mielet. Jäytävä pessimismi, toivottomuus, hälveni kuin öinen usva koittavan auringon säteissä. Ihmiskunnalle julistettiin uusi toivo, uusi elämän rohkaisu. Se merkitsi ihmiskunnan sielunelämälle uuden ajanjakson alkua. Tämän opin valtaanpääsemisestä laskevat kristityt kansat uuden ajanlaskun alun.

Ilosanoman toi taivaista Jumalan lähettämä vapahtaja, ihmisten pelastaja, niin väittivät viisaat. He itse olivat vaeltaessaan maailman murheellisia polkuja nähneet, kuinka ihmiskunta kitui ja kiusattiin. Suunnaton sääli täytti heidän sydämensä, sääli ihmiskunnan kovaa kohtaloa. Mutta itse kärsivänä, kidutettuina ihmislapsina he eivät voineet ketään auttaa. Tähän tarvittiin Jumalan apu.

Niin syntyi vähitellen oppi Ilmastuksesta jumalallisen olennon kautta, joka kärsi kaikki ihmisten tuskat, joka otti päällensä ihmisten synnit, mutta joka voitti kuoleman vallan, kohosi taivaisiin ja Jumalan edessä rukoili ja lunasti ihmisten sielut iankaikkisesta kadotuksesta. Vapahtajan ylösnousemus takasi samalla kaikkien ihmisten mahdollisuuden voittaa kuoleman valta.

Intiassa Buddha otti kaikkien ihmisten synnit kärsiäkseen. Egyptissä Osiris voitti kuoleman vallan, Syyriassa Adonis, Fryygiassa Attis, Persiassa Mitraa ja Palestinassa Kristus.

Riemulla rahvas tarttui kiinni tähän ilosanomaan, joka kuolinhetkellä vaikutti rauhoittavasti kuin morfiiniruiske vaivatun potilaan ruumiiseen.

Siellä Foinikian rannoilla olivat Byblos-kaupungissa Adonisjumalan pyhät palvomispaikat. Vuosittain vietettiin siellä jumalan ylösnousemisen juhlia. Lukianos silminnäkijänä kertoo, miten rahvas kahtena päivänä surun valtaamana vietti jumalansa kuolemaa. Mutta kolmantena päivänä väki kokoontui meren rannalle odottamaan toivomaansa ilosanomaa jumalan ylösnousemisesta. Suuri kaislapallo lähestyi tuulen tuudittamana rantaa. Väki riemuitsi, pallo korjattiin rannalle. Se avattiin, ja katso, sen sisällä oli pieni kirjelippunen, jossa olivat nämä ainoat sanat:

"Adonis on ylösnoussut."

Äskeistä murhemieltä seurasi nyt hillitön ilonpurkaus. Kansa haltioissaan huusi, ihmiset syleilivät ja halasivat toisiaan, naiset antoivat miehille suuta, ja kaikki hokivat hurmiossa: "Adonis on ylösnoussut!" Sillä Jumalan lähettilään kuolleista herääminen merkitsi heillekin iankaikkisen elämisen perimistä.

Juutalaisillekaan vapahtajan ilmestyminen ei ollut vieras. Messiasta he odottivat suurella kaipuulla, ja odottavat vieläkin. Apostoli Paavali, juutalainen syntyjään, kieleltään ja mieleltään helleeniläinen, nosti suuren huudon: "Messias, jumalan poika, ihmisten vapahtaja, on tullut maailmaan pelastamaan ihmiskunnan tuskasta ja vaivasta; Hän on ylösnoussut, ja hänen avullaan ihmisetkin pelastuvat kuoleman vallasta." Paavali yhdisti juutalaisten ja aasialaisten pelastus- ja ylösnousemusajatuksen ja valitsi sen näkyväiseksi edustajaksi erään hänelle tuntemattoman hurskaan miehen, Josuaan eli niinkuin nimi kreikaksi kuuluu Jeesus. Kristinopin nimellä tämä ajatus on vallannut maailmoita. Europalaisten kansojen mukana oppi on levinnyt yli koko maapallon. Paavalin opin perusajatuksen mukaan on juutalaisten toivottomaan oppiin "maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman" liitetty ilosanoma "Herramme Jeesus Kristus on sinut viimeisenä päivänä herättävä kuolleista".

Historialliseen kantavuuteensa nähden tuskinpa on merkillisempää oppia koskaan maailmassa julistettu. Mahdotonta on laskea, kuinka monta miljoonaa ihmistä sekä ennen että jälkeen Kristuksen on eronnut tästä maailmasta luottaen tähän iloiseen sanomaan.

Mutta iankaikkinen autuus ei ole todettua, vielä vähemmin milloinkaan todistettua; sehän on vain sielun hempeää aavistusta, henkistä morfiinia sielun tuskille ja tulevaisuuden kauhulle.

On aina ollut sellaisia ihmisiä, jotka tätä morfiinia eivät ole kaivanneet eivätkä sitä sietäneet. He eivät rakasta henkistä huumausta eli toisin sanoen uskontoa. Sillä uskontohan ei ole järjen tuomion alainen, se on aina ollut vain tunteitten hurmausta, henkistä lyriikkaa, runoutta. Pyhiä kertomuksia on siis arvosteltava vain novelleina tai romaaneina, eikä tosina tapahtumina. Jos tältä näkökannalta niitä arvostelee, voi niissä huomata henkielämän ikuista kaipuuta kauneuteen, rauhaan ja iankaikkiseen autuuteen.

Tässä kokoelmassa helleeniläinen Lukianos ja persialainen Khayam edustavat huumauksesta vapaata maailmankatsomusta. Korkea oppineisuus ei näy koskaan sietäneen henkistä huumausta.

Maailman sivistyneet kansat luopuvat tätä nykyä joukoittain iankaikkisen autuuden opista, sellaisena kuin sitä vuosituhansien kuluessa on saarnattu ja selitetty. Mutta luopuvatko ne kaipaamasta henkistä hurmiota?

Nykyajan viisaat väittävät, että maailman kansat juuri nyt odottavat, niinkuin Kristuksen syntymänkin aikana, uutta evankeliumia, uutta iloista autuuden sanomaa, uudenlaista pyhyyden säteilyä, uusia glorioita.