KOLMAS NÄYTÖS.

Kolkko sali.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

Verrina ja Bourgognino tulevat pimeässä.

Bourgognino (pysähtyy). Isä minne viette minua? Ahdas hengittämisenne ilmoittaa yhä vieläkin raskasta tuskaa, jolla tänne minun kutsutte. Lopettakaa tämä kammottava äänettömyys! Puhukaa! Minä en seuraa edemmäksi.

Verrina. Tässä on paikka.

Bourgognino. Hirvittävin, minkä taisitte löytää. Isä, jos aikomuksenne on tämän paikan kaltainen, niin hiukseni nousevat pystyyn.

Verrina. Ja sentään on täällä kesän kukoistus minun sieluni yön rinnalla. Seuraa minua sinne, missä mätäneminen syö ruumiinluita, missä kuolema pitää hirmupitojansa — sinne, missä kadotettujen voivotus pahoja henkiä ilahuttaa ja jossa kurjuuden kiittämättömät kyyneleet juoksevat turhaan, — sinne poikani, jossa maailma muuttaa tunnussanansa ja jossa Jumaluus särkee hyvyytensä vaakunan — siellä minä hirmun näytteillä tahdon sinulle puhua ja hammasten helinässä saat sinä kuulla.

Bourgognino. Kuulla? mitä? minä rukoilen teitä.

Verrina. Nuorukainen! minä pelkään — nuorukainen, sinun veresi on tulipunaista, sinun lihasi vienosti taipuvaa; sellaiset luonnot ovat ihmisellisesti helliä; ja tähän tunteitten liekkiin sammuu minun tunnoton viisauteni. Jos vanhuuden kylmä veri tai lyijyraskas murhe olisi hillinnyt sinun henkesi iloista juoksua — jos musta sakea veri olisi sulkenut kärsivältä luonnolta tien sydämmeesi, niin sinä ymmärtäisit minun murheeni kieltä ja ihmettelisit minun päätöstäni.

Bourgognino. Minä tahdon sen kuulla ja tehdä omakseni.

Verrina. Et senvuoksi poikani. Verrina säälii siitä sinun sydäntäsi. Oi Scipio, raskaita painoja on tällä rinnalla — ajatus, kauhea, kuin tämä valoton synkkä yö, kyllin hirveä murtamaan miehen sydäntä — Kuule! Yksin tahdon minä sen täyttää, yksin en voi sitä kantaa. Scipio, jos olisin ylpeä, saisin sanoa tuskalloista on olla ainoa suuri mies. Suuruus oli luojalle kuormaksi, ja hän teki henkiä uskotuiksensa. — Kuule Scipio!

Bourgognino. Minun sieluni tunkeuu teidän sieluunne.

Verrina. Kuule, mutta älä vastaa mitään. Nuorukainen, älä mitään vastaa! Kuuletkos! Et sanaakaan saa lausua siihen. — Fieskon pitää kuoleman!

Bourgognino (hämmästyen). Kuoleman! Fieskon?

Verrina. Kuoleman! — Kiitos Luojan että se on sanottu. Fieskon kuoleman, poikani, kuoleman minun kauttani! — Nyt mene! — Tekoja on, jotka eivät enää ole ihmisen tuomion alaisia. Tämä on yksi niitä. Nyt mene! En tahdo sinun moitettasi enkä kiitostasi. Minä tiedän mitä se minulle maksaa ja sillä hyvä. Kuule kuitenkin — ettet tämän tähden ajattelisi päätäsi sekaisin — kuule — huomasitko eilen hänen riemuansa, meidän hämmästyissämme. Mies, joka hymyllänsä vie Italian harhaan, kärsiikö hän Genuassa vertaistansa? Mene! — Fiesko kukistaa tyrannin, se on varma! Fieskosta nousee Genuan vaarallisin tyranni, se on varmempi! (Menee kiiruusti pois. Bourgognino silmäilee hämmästyneenä ja äänetönnä häntä, ja seuraa sitten itsekin vitkalleen).

TOINEN KOHTAUS.

Fieskon sali. Keskellä peräseinää suuri lasiovi, josta on näköala merelle ja Genuaan. Aamuhämärä. Fiesko akkunassa.

Fiesko. Mitä aavistaa tämä? Kuu on laskenut. — Aamu nousee tulisena merestä. — Rajut mielenhaaveet ovat uneni vieneet, — koko olentoni kietoneet yhteen tunteeseen — minun täytyy saada ulkoilmaa. (Aukasee lasioven. Aamurusko valaisee meren ja kaupungin. Fiesko astuu lujaa edestakaisin). Ettäkö minä olen koko Genuan suurin mies! ja pienemmätkö henget eivät kokoontuisi suuremmalle? — Mutta loukkaan siveyttä! (Seisahtuu). Siveyttäkö? — Korkealla hengellä on toisellaisia kiusauksia kuin tavallisella. — Pitäisikö heidän siveydessä oleman toisiensa kaltaiset? — Sopisiko jättiläiselle se haarniska, joka pitelee kääpiön kuihtuneen ruumiin. (Aurinko nousee Genuan päällitse).

Tämä majesteetillinen kaupunki! (juoksee avoimin sylin sinnepäin). Minun! ja leimuta sen valkeutena kuin ruhtinaallinen päivä — vaikuttaa siihen yksivaltijaan voimalla — upottaa tähän pohjattomaan valtamereen kaikki riehuvat himot — kaikki kyllästymättömät halut — — Totisesti! Jos ei petturin taito ylennä petoksen arvoa, kuitenkin palkka ylentää petturin arvoa. Häpeällistä on tyhjentää täysinäinen kukkaro, hävytöntä on peijata miljoonia, mutta äärettömän suurta on varastaa kruunu. Mitä enemmän syntiä, sitä vähemmän häpyä. (Äänettömyys, sitten painolla). Totella! — Hallita! tavaton, pyörryttävä rotko välillä — Pankaa kaikki mitä ihmisellä on kallista — voitetut tappelunne, valloittajat — taiteilijat, kuolemattomat teoksenne — nautintonne, hekumoitsijat — merenne ja saarenne, te maailman ympäri purjehtijat. Totella ja hallita! Olla eikä olla. Kuka hyppää huimaavan haudan yli enkelien asunnosta avaruuteen, se myös hyppäyksensä mittaa. (Komeasti näytellen). — Seisoa tuolla pelottavan komeassa korkeudessa — virua ihmiskunnan riehuvassa touhussa, jossa salliman rattaat viekkaasti pyörivät — ensimmäisenä huulilla riemun malja — talutella kahleissa tuota haarniskoitua jättiläistä lakia — nähdä kostamattomia haavoja lyötävän, kun hänen lyhytkätinen kiukkunsa voimatonna majesteetin porttia täristää — heiluvilla ohjaksilla hillitä kansan vallattomia himoja, ikäänkuin hullupäitä hevosia — yhdellä ainoalla hengenvedolla kaataa vasallien ylvästelevä suuruus, koska ruhtinaan elävä valtikka antaa hengen hänen mielensä houreillekin. Haa! mikä aatos! se nostaa hämmästyvän hengen rajojensa yli. — Silmänräpäys ruhtinaana on enemmän kuin koko elämän mehu. Ei elämän pituus vaan kelvollisuus määrää sen arvon. Hajoita ukkosen jyrinä yksityisiksi ääniksi, niin niillä taidat laulaa lapsia uneen. Sulata ne yhteen äkilliseksi pamaukseksi, niin siitä yksinvaltiaasta äänestä iankaikkinen taivas vapisee. — Minä olen päättänyt. (Käy uhkeasti edestakaisin).

KOLMAS KOHTAUS.

Edellinen ja Leonoora tulee huomattavasti tuskallisena.

Leonoora. Antakaa anteeksi, kreivi! Pelkään häiritä aamulepoanne.

Fiesko (perääntyy sangen hämmästyneenä). Todellakin, kreivitär, te hämmästytätte minua ihmeellisesti.

Leonoora. Siitä eivät rakastavaiset pahastu milloinkaan.

Fiesko. Kaunis kreivitär, te ilmaisette ihanuutenne vihaiselle aamuilmalle.

Leonoora. En tiedä miksi säilyttäisin enää sitä vähää surun jättämää jäännöstä.

Fiesko. Surunko, armaani? Enkö minä tähän asti ole mielenrauhaksi luullut haluttomuutta valtiollisiin puuhiin.

Leonoora. Mahdollista — Mutta minä tunnen, että vaimollinen sydämmeni ei kestä tätä mielenrauhaa. Minä olen tullut vaivaamaan teitä, herrani, vähäpätöisellä pyynnöllä, jos teillä olisi aikaa kuluttaa minun tähteni. Seitsemän kuukautta minä kummallisesti uneksuin olevani Lavagnan kreivitär. Unelma on haihtunut, mutta pääni on painava siitä. Minun täytyy elähyttää taas koko viattoman lapsuuteni huvi, parantaa henkeni tästä vilkkaasta lumouksesta. Sallikaa siis minun palata takaisin hyvän äitini syliin!

Fiesko (kovin hämmästyneenä). Kreivitär!

Leonoora. Minun sydämmeni on heikko ja heltynyt ja teidän tulee sitä sääliä. Vähinkin unelman muisto taitaisi vahingoittaa sairasta mieltäni, sentähden annan minä nämä viimeiset muistot niiden oikialle omistajalle takaisin. (Panee pöydälle muutamia koristuksia). Tämän veitsenkin, joka sydämmeni puhkasi (hänen rakkauden kirjeensä) tämänkin — (ääneensä itkein aikoo syöstä pois) enkä pidä muuta kuin haavat.

Fiesko (liikutettuna kiiruhtaa Leonooran perässä ja pidättää hänen). Leonoora! Mikä kohtaus! Taivaan tähden!

Leonoora (vaipuu raukeana Fieskon syliin). Teidän puolisonne minä en ole ansainnut olla, mutta teidän puolisonanne olen ansainnut kunnioitusta. — Kuinka pahat kielet nyt kuhisevat! kuinka Genuan rouvat ja neidot minua kurkistelevat! "Nähkää kuinka hän lakastuu, tuo itserakas, joka huoli Fieskon". — Naisellisen ylpeyteni kova kosto! Minä katsoin ylön koko sukupuoleni, kun Fiesko minun talutti alttarin ääreen.

Fiesko. Ei, todellakin, arvoisa rouva! tämä on merkillinen kohtaus.

Leonoora (erikseen). Paraiksi! Hän vaalenee ja punastuu. Nyt olen rohkea.

Fiesko. Kaksi päivää vaan, kreivitär, ja tuomitkaa minut sitten.

Leonoora. Kun olen hyljätty! — Neitseellinen päivä, älä salli minun lausua sitä sinun kuullesi! Hyljätty toisen naikkosen tähden! Ei, puolisoni, katsokaa minuun! Tosiaankin, koko Genuaa vavistuttavien silmien täytyy nyt lymytä vaimon kyyneleiltä.

Fiesko (aivan hämillään). Älkää enää, ylevä nainen, älkää enempää!

Leonoora (surullisesti ja vähän katkerasti). Särkeä heikko vaimon sydän! Oi, se on väkevämmälle sukupuolelle niin soveliasta. — Minä heitin itseni tämän miehen syliin. Tähän väkevään liittyi suloisesti kaikki naisellinen heikkouteni. Minä jätin hänelle koko taivaani ja tämä jalomielinen mies lahjoitti sen pois eräälle —

Fiesko (keskeyttää äkkiä hänen puheensa). Minun Leonoorani! en!

Leonoora. Minun Leonoorani? — Korkeuden kiitos! se oli taas rakkauden ehjää kultakaikua. Vihaamani pitäisi sinua, petollinen, ja tartun ahneesti sinun helleytesi muruihin. — Vihaamanko? sanoinko vihaaman Fieskoa? Oi, älä sitä usko! Kuolemaan opettaa minua sinun väärä valasi, mutta ei vihaamaan. Petetty on sydämmeni. (Maurin askeleita kuuluu).

Fiesko. Täytätkö, Leonoora, pienen lapsellisen pyyntöni?

Leonoora. Kaikki, Fiesko, paitsi en välinpitämättömyyttä. Mitä ja kuinka vaan tahdot.

Fiesko. (Painavasti). Jahka Genua on kahta päivää vanhempi, älä kysy äläkä tuomitse! (Saattaa hänen arvollisesti toiseen huoneeseen).

NELJÄS KOHTAUS.

Mauri ähkyen ja Fiesko.

Fiesko. Mistä niin hengästyksissä?

Mauri. Joutuun, armollinen herra —

Fiesko. Onko verkossa mitään?

Mauri. Lukekaa tuo kirje! Olenko minä siis todellakin täällä? Luulempa Genuan kahtatoista katua lyhemmäksi taikka sääreni sen verran pitemmiksi. Te vaalenette! Niin, päitä ne aikovat pelata, mutta teillä on valtti. Miltäs tuntuu?

Fiesko (heittää säikähtyneenä pöydälle kirjeen). Tuhat tulimmaista! kuinka sinä sait tämän kirjeen käsiisi?

Mauri. Noin jotenkin samalla tavalla kuin teidän armonne tasavallan peräsimen. Sanansaattajan piti lennättämän tämän Levantiin. Minäpä vainuan haaskan. Väjyn otusta rotkossa. Pauskis! Susi tuli ja lammas on meidän.

Fiesko. Verensä päällesi! Kirjettä ei voi kullalla maksaa.

Mauri. Kyllä minä kiitän hopeastakin. (Vakavasti ja totisesti) Lavagnan kreivi! Minä olen äskettäin halunnut teidän päätänne. (Osoittaen kirjettä) Tässä olisi se takaisin. Nyt on, luulen, armollinen herra ja heittiö sujussa. Ilman sitä, saatattehan kiittää hyvää ystävää. (Antaa Fieskolle toisen paperin). Numero kaksi.

Fiesko (ottaa paperin kummastellen). Oletko villissä?

Mauri. Numero kaksi. (Asettuu ynseästi hänen viereensä, nojaten kyynäspäillensä). Leijona ei tehnyt niinkään tyhmästi säästäessään hiiren hengen! (Kavalasti). Hämpä tekikin viisaasti. Kukas muuten olisi hänen verkosta nakertanut pois? — No? Miltäs se tuntuu?

Fiesko. Kuule mies! montako pirua sinulla on päivämiehenä?

Mauri. Palvelijanne — ainoasti yksi ja se saa kreivillisen elatuksen.

Fiesko. Dorian oma allekirjoitus! Mistä sait tämän paperin?

Mauri. Lämpöseltään oman Dianani kädestä. Minä menin vielä eilen ehtoolla sinne, annoin kauniit sananne ja vielä kauniimmat kolikkonne kilistä. Jälkimäiset vaikuttivat. Kello kuusi aamulla piti taas kysymäni. Kreivi oli aivan oikein siellä niinkuin te sanoitte ja maksoi mustaa ja punaista matkarahaksi salataivaaseensa.

Fiesko (suuttuneena). Raukkoja naistenorjia! — Tasavaltoja tahtovat hävittää, eivät voi ämmille olla ääneti. Minä näen näistä papereista, että Doria ynnä hänen seuransa ovat liittoontuneet murhataksensa minun ja yksitoista senaattoria sekä tehdäksensä Gianettinon itsevaltijaaksi herttuaksi.

Mauri. Niin, ja jo doogi-vaalin aamuna, kuun kolmantena päivänä.

Fiesko (vilkkaasti). Meidän kerkeä yömme tukehuttaa sen syntymättömän aamun. — Joutuun Hassan! — Minun työni on tuleentunut — Kutsu toiset — verisesti tahdomme ennättää heidät — Riennä Hassan!

Mauri. Vielä pitää tyhjentämäni teille sanomataskuni. Kaksituhatta miestä on onnellisesti sijoitettu. Minä vein ne kaputsinimunkkien luo, missä ei utelijas auringon sädekään heistä vihiä saa. Kovin ne haluavat nähdä herraansa ja ovat kelpopoikia.

Fiesko. Joka päästä kiiltää sinulle kolikko. — Mitä pakisee Genua minun kaleerilaivoistani?

Mauri. Hauska juttu, armollinen herra. Neljäsataa maankulkijaa, joille Ranskan ja Espanjan välinen rauha ei sali turpeen suojaa, tunki minun miesteni kimppuun ja vaati niiden sanomaan teille hyvän sanan heistänsä, että te lähettäisitte heidät uskottomia vastaan. Minä toimitin heidän tulemaan illalla tänne linnanpihaan.

Fiesko (iloissaan). Melkeimpä halaisin sinua, vintiö! Mestarillista! Neljäsataako sanot? — Genuaa ei pelasteta enää. Neljäsataa kolikkoa on sinun.

Mauri (rehellisesti). No niin, Fiesko. Me kahden pirstaamme Genuan niin, että saa lait luudalla laasta. — En ole ilmoittanut teille, että on linnassa täällä minunkin lintuni, joihin saan luottaa yhtähyvin kuin helvettiin menooni. Nyt olen laittanut niin, että joka portilla on vahtien joukossa kumminkin kuusi hurjaa, jotka riittävät sekoittamaan toisten äänen ja upottamaan niiden viisi aistia viinaan. Jos siis mielitte tänä yönä pauhata, löydätte vahdit permannon omina.

Fiesko. Älä puhukaan enää! Tähän asti olen vierittänyt hirmuista kiveä ilman ihmisavutta; nytkö ihan määrän päässä kehnoin mies saa minun sen pyörittämisessä häpeään. Kätesi, veitikka! Mitä kreivi jää sinulle velkaa, sen herttua maksaa.

Mauri. Päälliseksi vielä lippu Imperialin kreivittäreltä. Hän viittasi minun kadulta ylös, oli sangen armollinen ja kysyi minulta pilalla, oliko Lavagnan kreivittärellä joskus ollut keltataudin kohtausta? Teidän armonne, sanoin minä, kysyy vaan yhden hyvin voimista, sanoin minä —.

Fiesko (on lukenut lapun ja heittää sen pois). Varsin hyvin sanottu; ja hän vastasi?

Mauri. Vastasi, että hän kuitenkin surkuttelee leskiparan kohtaloa, tarjoutuu antamaan hänelle hyvitystä, ja että hän vastedes kieltää teidän armoltanne kaikki hyväilykset.

Fiesko (ilkeästi). Jotka tosiaankin loppuvat ennen viimeistä päivää. — Siinäkö oli kaikki, Hassan?

Mauri (häijysti). Armollinen herra, vaimoväen asioita seuraa valtiollisten perästä.

Fiesko. Tietysti ja nämä kumminkin. Mutta mitä sillä paperilla tahdot?

Mauri. Särkeä pirun juonia sen omalla opilla. — Hänen armonsa antoi minulle tämän pulverin ja käski siitä joka päivä sekoittamaan rouvanne shuklaadikuppiin.

Fiesko (vaalenee ja peräytyy). Antoi sinulle? kuka?

Mauri. Rouva Julia, Imperialin kreivitär.

Fiesko (tempaa sen häneltä, tuimasti). Jos valehtelet, konna, annan minä sinun elävältä takoa Lorentsotornin viirikukoksi, jossa tuuli sinua yhdessä henkäyksessä kymmenesti pyörittää. — Pulverinko?

Mauri (äkäisesti). Pitää minun antaman teidän rouvanne juoda shuklaassa, määräsi rouva Julia Imperiali.

Fiesko (tainnotonna). Kauheata! — tämän lempeän naisenko? — Onko helvetillä niin paljon alaa vaimoihmisen sielussa? — Vaan minä unhotin kiittää taivaallista sallimaa, joka sen turhaksi teit — turhaksi vielä häijymmän paholaisen kautta. Sinun tiesi ovat ihmeelliset. (Maurille). Lupasitko totella ja olla ääneti?

Mauri. Ihan. Jälkimmäinen on helppoa, sainpa häneltä selvällä rahalla palkan.

Fiesko. Tämä lippu kutsuu minun hänen luoksensa. — Minä tulen, rouva. Minä hänet lepertelen tänne seuraan. Hyvä. Sinä riennät ja kutsut koko salaliiton kokoon.

Mauri. Tämän käskyn minä aavistin ja sentähden omin päin toimitin tänne jokaisen juuri kello kymmeneksi.

Fiesko. Askeleita kuulen. Ne ovat niitä. Mies, sinä ansaitsisit oman hirsipuusi, jossa ei vielä kukaan Aatamin lapsi ole kiikkunut. Mene etuhuoneeseen siksi kuin soitan!

Mauri (mennessään). Mauri on tehnyt tehtävänsä, Mauri saa mennä. (Menee).

VIIDES KOHTAUS.

Kaikki salaliittolaiset.

Fiesko (käyden heitä vastaan). Myrsky on tulossa. Pilvet kiitävät yhteen. Käykää hiljaa! Vääntäkää molemmat salvat kiinni!

Verrina. Kahdeksan huonetta olen takamme lukinnut; epäluulo ei pääse sataa askelta likemmäksi.

Bourgognino. Täällä ei ole kavaltajaa ellei pelkomme siksi muutu.

Fiesko. Pelko ei tule minun kynnykseni yli. Tervetullut kuka vielä on eilinen! Käykää istumaan! (Istuvat).

Bourgognino (kävelee lattialla). En minä istu mielelläni, kun ajattelen hävitystä.

Fiesko. Genualaiset, tämä on merkillinen hetki.

Verrina. Sinä olet vaatinut meidän miettimään tyrannimurhan suunnitelmaa. Kysy meiltä. Olemme tässä sinulle vastaamassa.

Fiesko. Siis ensin — kysymys, joka tulee niin myöhään, että se kenties kuuluu oudolta: — Kuka kaatukoon? (Kaikki vaikenevat).

Bourgognino (nojaten Fieskon istuimeen, painavasti). Tyrannit!

Fiesko. Hyvin sanottu, tyrannit. Pyydän että tarkoin huomaatte sanan koko painon. Joka näyttää aikovan tai jolla on valta vapautta sortaa, kumpi on tyrannimpi?

Verrina. Minä vihaan ensimmäistä, pelkään jälkimmäistä. Andreas Doria kaatukoon!

Kalkagno (liikutettuna). Andreasko? elähtänyt ukko, joka kenties jo huomisen takaa on tehnyt luonnolle tilinsä.

Sakko. Andreas, hiljainen vanhusko?

Fiesko. Pelottava on sen vanhuksen hiljaisuus, Sakko hyvä! Gianettinon pöyhkeys ainoasti naurettava. Andreas Doria kaatukoon! sen sanoi sinun viisautesi, Verrina.

Bourgognino. Kahleet rautaiset tai silkkiset — ovat kahleita, ja Andreas Doria kaatukoon!

Fiesko (käyden pöydän luo). Siis on tuomio langennut sedästä ja nepaasta. Kirjoittakaa alle! (Kirjoittavat). Kuka kaatuu on siis ratkaistu (istuvat). Nyt seuraa yhtä tärkeä kysymys: Millä tavalla? Puhukaa te, ystävämme Kalkagno, ensin.

Kalkagno. Sen teemme joko sotamiehinä tai murhamiehinä. Edellinen on vaarallista, koska me silloin pakosta tarvitsemme paljon samantietoisia, se on uskalijasta, koska kansan sydämmiä ei ole vielä kokonaan voitettu — jälkimmäiseen riittää viisi hyvää puukkoa. Kolmen päivän päästä on juhlamessu Lorentsokirkossa. Kumpikin Doria on siellä hartaudessa. Kaikkein korkeimman lähellä sammuu tyrannien pelko. Minä sanoin sanottavani.

Fiesko (poispäin kääntyneenä). Kalkagno — Inhottava on teidän järjellinen tuumanne. — Rafaeli Sakko?

Sakko. Kalkagnon mieliala miellyttää, vaan paikka kauhistaa minua. Parempi on, että Fiesko kutsuu sedän ja nepaan pitoihin, jossa he sitten koko tasavallan vihalla ahdistettuina saavat valita joko kuoleman-atrian puukoistamme tai ikiterveiset oivassa Kypron viinissä. Ainakin on tämä keino mukava.

Fiesko (kauhistuen). Mutta, Sakko, jos se viinipisara, jonka teidän kuoleva kielenne maistaa, tuntuu palavalta pihalta, helvetin esimaulta. Kuinka silloin, Sakko? — Pois se tuuma! Puhu sinä Verrina.

Verrina. Avoin otsa on avoimen sydämen merkki. Salamurhaajina olemme joka ryövärin veljiä, miekka kourassa sankaria. Minun ajatukseni on, että annamme julkisen kapinan merkin, kutsumme Genuan isänmaalliset miehet rajusti kostoon. (Hyökkää istuimeltansa. Toiset samoin. Bourgognino hänen kaulaansa).

Bourgognino. Ja ase kädessä vaadimme onnelta suosiota. Se on kunnian ääni ja minun.

Fiesko. Ja minun. Hyi Genualaiset! (Kalkagnolle ja Sakolle). Onni on jo ilmankin tehnyt edestämme paljon, meidän täytyy itsekin ryhtyä työhön — siis kapina, ja vielä tänä yönä, Genualaiset! (Verrina ja Bourgognino hämmästyvät, toiset peljästyvät).

Kalkagno. Mitä? Vielä tänä yönäkö? Tyrannit ovat vielä liian vahvat, meidän puolueemme vielä liian heikko.

Sakko. Vieläkö tänä yönä? eihän tähän asti ole mitään tehtynä ja aurinko jo menee maillensa.

Fiesko. Teidän arvelunne ovat sangen perustettuja, mutta lukekaa nämä lehdet! (Antaa heille Gianettinon käsikirjoitukset ja käy ilkeästi edestakaisin, sillä aikaa kun he uteliaasti lukevat). Nyt hyvästi Doria, kaunis tähti. Ylpeänä ja korkeana sinä mahtailit ikäänkuin olisit vuokrannut Genuan taivaan ja kuitenkin näit sieltä auringonkin väistyvän ja jakavan valtansa kuun kanssa. Hyvästi Doria, kaunis tähti!

Ompa kuollut Patrokloskin, Sinua hän suurempi.

Bourgognino (heidän luettuansa). Kamalaa!

Kalkagno. Kaksitoista yht'aikaa!

Verrina. Huomenna neuvoshuoneessa!

Bourgognino. Antakaa lista minulle. Minä ajan täyttä vauhtia halki Genuan, pidän sen näin, niin kivet perässäni juoksevat ja koirat murhahuutoja ulvovat.

Kaikki. Kostoa! kostoa! kostoa! tänä yönä vielä!

Fiesko. Nyt olette niinkuin teidän tahdoin. Ehtoon tullen käsken minä etevimmät tyytymättömät luokseni iltaa viettämään, nimittäin kaikki, joiden nimet ovat Gianettinon murhalistalla, ja lisäksi vielä Saulit, Gentilit, Vivaldit ja Vesodimarit, kaikki Dorian verivihollisia, joita salamurhaaja unohti peljätä. Avoimin sylin tarttuvat he tuumaani, sitä en epäile.

Bourgognino. Sitä en epäile.

Fiesko. Ennen kaikkia täytyy meidän turvata itsellemme meri. Kaleerilaivoja ja laivaväkeä on minulla. Dorian kaksikymmentä laivaa on ilman köysittä, ilman miehittä ja helposti äkkiä vallattu. Darsenan suu suljetaan ja niin kaikki pakoonpääsö estetään. Kun sataman saamme, on Genua kahleissa.

Verrina. Kieltämättä.

Fiesko. Sitten valloitetaan kaupungin varustetut paikat ja miehitetään. Tärkein on Tuomasportti, joka vie satamaan ja yhdistää maa- ja merivoimamme. Palatsissansa molemmat Doriat otetaan kiinni ja surmataan. Joka kadulla lyödään rymäkkää, hätäkelloja soitetaan. Porvarit kutsutaan ulos meidän puolellemme ja Genuan vapauden edestä taistelemaan. Jos onni on meillä, kuulette neuvoshuoneessa enemmän.

Verrina. Hanke on hyvä. Anna kuulla, kuinka jaamme tehtävät.

Fiesko (painavasti). Genualaiset! te asetatte minun vapaaehtoisesti liiton etupäähän. Totteletteko vastedeskin minun käskyjäni?

Verrina. Niin totta kuin ne ovat hyviä.

Fiesko. Verrina, muistatko sitä pientä sanaa lipun alla? — Genualaiset, sanokaa se hänelle, se on: Kuulijaisuus! Ellen minä voi näitä päitä tahtoni mukaan kääntää — ymmärtäkää täydellisesti mitä minä sanon — ellen minä ole salaliiton itsevaltijas, on se myös kadottanut yhden jäsenen.

Verrina. Vapaa elämä sietää pari orjallista hetkeä. Me tottelemme.

Fiesko. Siis saatte nyt mennä. Yksi tarkastaa kaupungin ja ilmoittaa minulle kuinka tukevia tai heikkoja varustukset ovat. Toinen tiedustaa tunnussanan. Kolmas miehittää laivat. Neljäs tuo kaksituhatta miestä linnanpihaani. Minä itse laitan illaksi kaikki kuntoon ja sitä paitsi, jos on hyvä onni, särjen Faraopelissä pankin. Yhdeksän lyömältä on kaikki linnassa kuulemassa viimeisiä käskyjäni. (Soittaa).

Verrina. Minä otan osalleni sataman. (Pois).

Bourgognino. Minä sotamiehet. (Pois).

Kalkagno. Minä tiedustan tunnussanan. (Pois).

Sakko. Minä kierrän Genuata. (Samoin pois).

KUUDES KOHTAUS.

Fiesko, sitten Mauri.

Fiesko (on asettunut kirjoituspöydän ääreen, kirjoittaa). Eivätkö he pyörähtäneet sanasta kuulijaisuus, niinkuin toukka neulasta? — Mutta — myöhään, tasavaltalaiset! —

Mauri (tulee). Armollinen herra —

Fiasko (nousee ylös, antaa hänelle paperin). Kaikki tässä listalla nimitetyt kutsut sinä yöksi huvinäytelmään.

Mauri. Kaiketi kanssanäyttelijöiksi. Pääsy maksaa päitä.

Fiesko (oudosti ja halveksivasti). Kun tämä on tehty, en tahdo viivyttää sinua kauvemmin Genuassa. (Menee ja pudottaa kukkaron jälkeensä). Olkoon se viimeinen työsi! (Pois).

SEITSEMÄS KOHTAUS.

Mauri ottaa vitkaan kukkaron lattialta ja katsoo hämmästyneenä hänen peräänsä.

Mauri. Niinkö meidän laitamme onkin? "En tahdo viivyttää sinua enää Genuassa". Se on käännettynä kristillisestä minun pakanuuteeni: Kun minä olen herttua, hirtän minä vanhan ystävän genualaiseen hirsipuuhun. Hyvä. Hän pelkää, että koska minä tiedän hänen vehkeensä, päästäisin hänen kunniansa hampaitteni takaa, kun hän on herttuana. Malttakaas, herra kreivi, viimeinen pykälä sietää vielä aprikoimista.

Nyt, vanha Doria, on sinun nahkasi minun käsissäni. — Hukassa olet ellen minä sinua varoita. Jos nyt menen ilmoittamaan salaliiton, en pelasta Genuan herttualta vähempää kuin hengen ja herttuakunnan. Hänen kiitoksensa ei ole vähempi kuin tämä hatullinen kultaa! (Aikoo mennä, vaan pysähtyy äkkiä). Mutta maltas, veli Hassan! Ethän vaan tee tyhmyyksiä? Jos nyt koko murhakekkeriä ei pidettäisikään ja siitä tulisi vielä jotain hyvääkin? Hyi! hyi! Minkä pirun tempun on itaruuteni minulle tekemäisillään! — Mikä tuo suuremman tuhon? Jos petkutan Fieskoa? — tai jos jätän Dorian puukonsyötiksi? — Selittäkää se minulle, pahat henkeni! — Jos Fiesko siitä läpäsee, voi Genua paisua. — Ei! Ei se kelpaa. Jos taas Doria pinteestä puikahtaa, on kaikki vanhallansa ja Genuassa on rauha — Se olisi vielä häijympi! — Entäs se näytelmä, jos kapinallisten päät lentävät pyövelin keittiöön? (Toiselle puolen). Mutta entäs sitä hupaista melskettä tänä yönä, jos heidän ylhäisyytensä Maurin koukuilla kuristetaan? Ei! Tästä sekasotkusta kristitty selviää, pakanalle on tämä arvoitus liian terävä — — Kysympä sitä oppineilta. (Pois).

KAHDEKSAS KOHTAUS.

lmperialin kreivittären sali.

Julia yöpuvussa. Gianettino astuu huolettomasti huoneeseen.

Gianettino. Hyvää iltaa, sisareni.

Julia (nousten ylös). Jotakin erinomaista lienee, kun Genuan prinssi tulee sisarensa luo.

Gianettino. Sisareni, ainahan sinun ympärilläsi on perhosia ja minun paarmoja. Tuleeko tänne kukaan, jos istumme?

Julia. Teethän minun kärsimättömäksi.

Gianettino. Sisareni, milloinka Fiesko oli viimeksi luonasi?

Julia. Kummallista! Talletanko minä sellaisia mitättömiä päässäni.

Gianettino. Minun täytyy se tietää välttämättä.

Julia. No, — hän oli eilen täällä.

Gianettino. Ja oliko hän avomielinen?

Julia. Niinkuin tavallisesti.

Gianettino. Ja vieläkin vanha haaveksija?

Julia (ottaen itseensä). Veljeni!

Gianettino (lujemmin). Kuule! Oliko hän vieläkin vanha haaveksija?

Julia (nousee vihastuneena). Miksikä minua luulette, veljeni?

Gianettino (istuu yhä, ilkeästi). Vaimolliseksi lihakappaleeksi käärittynä suuren suureen aateliskirjaan. Meidän kesken, sillä eihän kukaan kuulle.

Julia (tulistuen). Meidän kesken — te olette pöyhkö apina, joka ratsastatte setänne keppihevosella — sillä eihän kukaan kuulle.

Gianettino. Sisarkultani, ethän suuttune — minä vaan olen hyvilläni, että Fiesko vielä on vanha haaveksija. Sen tietää tahdoin. Hyvästi! (On menossa).

YHDEKSÄS KOHTAUS.

Lomellino tulee.

Lomellino (suutelee Julian kättä). Suokaa anteeksi rohkeuteni, armollinen rouva. (Kääntyen Gianettinoon). Muutamia asioita, joita en saa toistaiseksi jättää —

Gianettino (vie hänen sivulle päin. Julia käy suuttuneena pianon ääreen ja soittaa). Kaikkiko valmisna huomiseksi?

Lomellino. Kaikki, prinssi. Mutta ei ole palannut sanansaattaja, joka aamulla lähti Levantoon. Spinolakin viipyy. Olisikohan kirje hukkunut. Minä olen aivan neuvoton.

Gianettino. Ole huoleton. Onhan sinulla luettelo tallella?

Lomellino. Armollinen herra — luettelo — niin. En tiedä — minä taisin jättää sen eilisen takkini taskuun. —

Gianettino. Saman tekevä. Olisi vaan Spinola täällä. Huomenna aikaisin löydetään Fiesko kuolleena vuoteeltansa. Niin olen hankkinut.

Lomellino. Mutta peloittavan huomion se nostaa.

Gianettino. Juuri siinä on turvamme, mies. Tavallinen rikos saa loukatun veren kuohuun, ja ihminen voi kaikkia. Erinomaiset rikostyöt sen kauhusta jähmettävät, eikä ihminen voi mitään. Tiedätkö tarinan Medusan päästä. Sen näkö teki kiveksi. Paljo ehtii tehdä ennenkuin kivet taas elävät.

Lomellino. Oletteko antanut yhtään merkkiä armolliselle rouvalle?

Gianettino. Johan toki! Häntä täytyy Fieskon tähden sulavammin kohdella. Mutta maistettuaan hedelmiä ei hän muistakaan niiden saamisen vaivaa. Tule! Tänä iltana vielä odotan joukkoja Milanosta ja täytyy antaani ohjeita porteille. (Julialle) No, sisar! oletko kiukkusi jo pois kilkuttanut?

Julia. Menkää vaan! te olette hurja vieras. (Gianettino on menossa, mutta kohtaa ovessa Fieskon).

KYMMENES KOHTAUS.

Fiesko tulee.

Gianettino (peräytyen). Haa!

Fiesko (ennättäen ystävällisesti). Te päästätte, prinssi, minun käymästä tykönne, niinkuin minä juuri aivoin tehdä.

Gianettino. Ei minullekaan voi olla mikään tervetulleempaa kuin kohdata teitä, kreivi.

Fiesko (käy Julian luo, suutelee kunnioituksella hänen kättänsä). Teidän luonanne, korkea rouva, on tottunut näkemään toivonsa aina enemmän kuin täytetyksi.

Julia. Älkää toki! jonkun toisen kuullen se tuntuisi kahdapäiseltä. Vaan minä peloitan tässä puvussani. Suokaa anteeksi, kreivi. (On menemässä kamariinsa).

Fiesko. Oi jääkää, kaunis, armollinen rouva! Ei naisihminen ole milloinkaan niin kaunis kuin yöpuvussaan! (hymyillen) se on hänen virkapukunsa — Nuo ylöspäin käännetyt hiukset — Sallikaa minun ne sekoittaa.

Julia. Kuinka mielellänne te miehet kaikkia häiritsette!

Fiesko (kääntyen Gianettinoon päin, viattomasti). Hiuksia ja tasavaltoja! Se on meistä yhdentekevä, eikö niin? — Ja tämäkin nauha on väärin sidottu. — Istukaa kaunis kreivitär! Silmiä teidän Lauranne osaa pettää, mutta ei sydämmiä. — Sallikaa minun olla kamarineitsyenänne. (Julia istuu, Fiesko oikoo hänen vaatteitansa).

Gianettino (nykäsee Lomellinoa). Tuota huoletonta raukkaa!

Fiesko (peitellen Julian rintaa). Katsokaa — tämän minä viisaasti peitän. Aistien täytyy aina olla vaan sokeita kirjeenkuljettajia eikä tietää mitä sovinnollista yhteyttä on mielenvoimalla ja luonnolla.

Julia. Kevytmielistä puhetta.

Fiesko. Ei ollenkaan, sillä, näettenkö, paraskaan uutinen ei maistu miltään, kun joka mies sen tietää. — Aistimme ovat vaan sisällisen tasavaltamme rahvas. Aateli elää siitä, mutta nousee sen huonoa makua ylemmäksi. (On saanut Julian valmiiksi ja vie kuvastimen eteen). Nyt, totta vieköön! huomenna on tämä vaatepartena Genuassa. (Hienosti). Saanko, kreivitär, viedä näin teidän läpi kaupungin?

Julia. Tuota viekasta! kuinka kätevästi hän osasi uskotella minua tahtonsa mukaan. Mutta päätäni särkee ja minä pysyn kotona.

Fiesko. Antakaa anteeksi, kreivitär, — sen voitte tehdä jos tahdotte, vaan te ette tahdo. — Tänään on tänne tullut florensilainen näyttelijäseura ja on tarjoutunut näyttelemään minun palatsissani. — Nyt en ole voinut estää useimpia kaupungin aatelisnaisia tulemasta katselijoiksi ja olen sentähden sangen levoton, kenenkä minä, loukkaamatta ketään arkatuntoista vierastani, saisin ensi sijalle. Vielä on ainoasti yksi keino mahdollinen. (Kumartaen syvään). Oletteko te, kreivitär niin armollinen?

Julia (punastuu ja menee nopeasti kamariinsa). Laura!

Gianettino (astuu Fieskon luo). Te muistanette, kreivi, äskeisen harmittavan tapauksen meidän välillämme —

Fiesko. Minä toivoisin, prinssi, että molemmin sen unhottaisimme. — Me ihmiset kohtelemme toisiamme niinkuin heitä tunnemme ja kenen muun kuin minun on syy, että ystäväni Doria ei ole tuntenut minua täydellisesti?

Gianettino. Minä puolestani en sitä milloinkaan muistele jos en samalla sydämmestäni pyydä anteeksi teiltä. —

Fiesko. Enkä minä milloinkaan, jos en sydämmestäni sitä teille suo. (Julia tulee vähän enemmän vaatetettuna).

Gianettino. Tulee juuri mieleeni, kreivi. Tehän retkeilette Turkkilaisia vastaan? —

Fiesko. Tänä iltana nostetaan ankkurit. Juuri siitä olen vähän huolissani, josta kuitenkin ystäväni Dorian avuliaisuus voisi minun auttaa.

Gianettino (sangen kohteliaasti). Hyvin mielelläni — vaatikaa minulta mitä vaan voin!

Fiesko. Tämä tapaus taitaa iltapuolella nostaa satamassa ja palatsini lähellä jotakin hälinää, jonka herttua setänne, ehkä käsittää väärin. — —

Gianettino. Antakaa se minun huolekseni. Tehkää te vaan niin ja minä toivotan teille paljon onnea yritykseenne.

Fiesko (totisena). Minä olen teille suuressa kiitollisuuden velassa.

YHDESTOISTA KOHTAUS.

Edelliset ja henkivartija sotamies.

Gianettino. Mitä nyt?

Sotamies. Käydessäni Tuomasportin sivutse näin minä suuren joukon aseellisia sotamiehiä rientävän Darsenaan ja laittavan Lavagnan kreivin kaleerilaivoja purjekuntoon.

Gianettino. Ei tärkeämpää. Onko muuta ilmoittamista?

Sotamies. On kyllä. Kaputsinien luostarista vilisee epäluulonalaista väkeä ja puikkii torin poikki; käynnistä ja näöstä päättäin ovat nekin sotamiehiä.

Gianettino. Sen pölkyn palvelus-intoa! (Lomellinolle levollisesti). Ne ovat minun Milanolaisiani.

Sotamies. Teidän armonne, käskettekö ottamaan vaaria niistä?

Gianettino (ääneensä Lomellinolle). Katsokaa perään, Lomellino! (Rajusti sotamiehelle). Saat mennä. Kaikki hyvin! (Lomellinolle). Viitatkaa sille ulkomaalaiselle sonnille, että hän pitää suunsa. (Lomellino ja sotamies menee pois).

Fiesko (joka tähän asti on karkeloinnut Julian kanssa ja vaan salaisesti kurkistellut). Ystävämme on tuskastunut. Uskallanko kysyä syytä?

Gianettino. Ei ihme. Alinomaa kysymistä ja ilmoittamista. (Syöksee ulos).

Fiesko. Meitäkin odottaa näytelmä! Saanko tarjota käteni, armollinen rouva?

Julia. Malttakaa! Minä ensin otan hupun. Kreivi, eihän vaan ole murhenäytelmä, se tulee uniini?

Fiesko (kavalasti). Oi, se naurattaa kuolijaaksi, kreivitär! (Vie Julian pois. Esirippu).