Front matter (continued 2)

Herra de Maulincour kertoi, jättämättä ainoatakaan kohtaa pois, sekä platonisen rakkautensa rouva Jules'ia kohtaan, että ne yksityistapaukset, joilla tämä kertomus alkaa. Jokainen olisi kuunnellut häntä yhtä tarkkaavasti kuin vekselinvälittäjä; mutta rouva Jules'in miehellä oli oikeus olla siitä hämmästyneempi kuin kellään muulla maailmassa. Nyt näyttäytyi hänen luonteensa, hän oli enemmän hämmästynyt kuin masentunut. Tulleena tuomariksi ja vieläpä rakastetulle vaimolleen hän löysi omassa sielussaan tuomarin taipumattomuuden, mutta myöskin tuomarin oikeamielisyyden. Vielä rakastaen hän ajatteli enemmän tuon naisen elämää kuin omaa murtunutta elämäänsä: hän kuunteli, ei omaa tuskaansa, vaan kaukaista ääntä, joka hänelle huusi: "Clémence ei voi valehdella! Minkätähden hän pettäisi sinua?"

— Herra Desmarets, sanoi kaartinupseeri lopettaessaan, koska varmasti tunsin lauvantai-iltana herra de Funcal'issa tuon Ferragus'in, jonka poliisi uskoo kuolleen, lähetin heti ovelan miehen hänen jäljilleen. Palatessani kotiini muistin onnellisen sattuman kautta rouva de Meynardie'n nimen, joka on mainittu vainoojani otaksutun rakastajattaren, Iidan, kirjeessä. Tämän ainoan tiedon avulla on minun lähettini pian saava selon tuosta hämmästyttävästä seikkailusta, sillä hän on taitavampi totuuden ilmisaamisessa kuin poliisi itse.

— Herra paroni, vastasi vekselinvälittäjä, en voi tarpeeksi kiittää teitä luottamuksestanne. Te lupaatte ilmoittaa minulle tiedot, todistajat, minä olen odottava niitä. Minä seuraan rohkeasti totuutta tässä kummallisessa asiassa, mutta sallikaa minun epäillä, siksi kunnes täydellinen varmuus tosiasioiden avulla on saatu. Joka tapauksessa te saatte hyvityksen, sillä teidän täytyy ymmärtää, että sitä tarvitaan meidän välillämme.

Jules palasi kotiinsa.

— Mikä sinun on, sanoi hänen vaimonsa. Sinä olet peloittavan kalpea!

— Siellä on kylmä ilma, sanoi Jules, kävellessään hitain askelin tuossa huoneessa, jossa kaikki kertoi onnesta ja rakkaudesta, tuossa rauhallisessa huoneessa, jossa kuolettava myrsky oli tulossa.

— Sinä et ole ollut ulkona tänään? lausui hän näennäisesti välinpitämättömästi.

Epäilemättä häntä johti tähän kysymykseen viimeinen niistä tuhansista ajatuksista, joita oli huomaamatta syntynyt hänen selvässä, jos kohta luulevaisuuden kiihdyttämässä tajunnassaan.

— En, vastasi rouva Jules teennäisellä suoruudella. Tällöin huomasi Jules vaimonsa pukuhuoneessa muutamia vesipisaroita samettihatussa, jota hänen vaimonsa tapasi aamuisin käyttää. Jules oli kiivas ihminen, mutta samalla hienotunteinen, ja hänestä oli vastenmielistä ottaa vaimoansa valheesta kiinni. Tällaisessa tapauksessa täytyy muutamien ihmisten kesken välien tulla selvitetyiksi koko elämää varten. Nuo vesipisarat olivat Jules'ille valkeutena, joka repeli hänen aivojaan. Hän meni ulos huoneesta, laskeutui portinvartijan asuntoon ja sanoi portinvartijalle, saatuaan varmuuden siitä, että hän oli yksin:

— Fouquereau, viisisataa markkaa elinkorkoa, jos puhut totta, paikkasi menetys, jos minua petät, eikä penniäkään, jos sanot totuuden, mutta puhut kenellekään minun kysymyksestäni ja omasta vastauksestasi.

Hän pysähtyi katsellakseen tarkkaan portinvartijaansa, jonka hän veti akkunan valoon ja sanoi:

— Onko rouva ollut ulkona tänä aamuna?

— Armollinen rouva läksi ulos viisitoista minuuttia vailla kolme ja luulen nähneeni hänen palanneen noin puolituntia sitten.

— Kunniasi kautta, onko se totta?

— On, herra.

— Sinä saat korot, jotka lupasin; mutta, jos sinä puhut kenellekään, niin muista, mitä minä olen sinulle sanonut! Sinä menetät silloin kaikki.

Jules palasi vaimonsa luo.

— Clémence, sanoi hän, minun täytyy hiukan järjestää talouslaskujani, älä pahastu siis kysymyksestä, jonka sinulle teen. Enkö minä ole antanut sinulle vuoden alusta lukien neljäkymmentätuhatta markkaa?

— Enemmän, sanoi rouva Jules. Neljäkymmentäseitsemän.

— Voisitko saada selville, mihin olet ne käyttänyt?

— Tietysti, sanoi hän. Ensinnäkin oli minun maksettava useampia laskuja edelliseltä vuodelta…

— Tällä tavalla en minä saa tietää mitään, sanoi itsekseen Jules, minä alotan huonosti.

Samassa Jules'in kamaripalvelija astui sisään ja jätti hänelle kirjeen, jonka hän muodon vuoksi avasi. Mutta hän luki sen ahmimalla heti kun hänen silmänsä olivat nähneet allekirjoituksen.

"Kunnioitettu herra!

Teidän ja meidän rauhamme tähden olen minä päättänyt kirjoittaa teille, vaikka minulla ei olekaan etua olla tunnettu teille; mutta asemani, ikäni ja onnettomuuden pelko pakoittavat minua pyytämään teidän kärsivällisyyttänne eräässä onnettomassa asiassa, joka meidän huolien alaista perhettämme koettelee. Herra Auguste de Maulincour on muutaman päivän ajan osoittanut henkisen sekaannuksen merkkejä, ja me pelkäämme, että hän voi häiritä teidän onneanne houreillaan, joita hän on meille, tuomioherra de Pamiers'ille ja minulle, ensimäisen kuumekohtauksen aikana puhunut. Me ilmoitamme siis teille täten hänen sairaudestaan, joka epäilemättä voidaan vielä parantaa; sillä on niin vakava ja tärkeä merkitys perheemme kunnialle ja pojanpoikani tulevaisuudelle, että minä luotan teidän täydelliseen vaitioloonne. Jos tuomioherra de Pamiers ja minä, kunnioitettu herra, olisimme voineet tulla teidän luoksenne, emme olisi vaivanneet teitä kirjeellisesti, olen kuitenkin varma siitä, että te ette kieltäydy täyttämästä pyyntöä, jonka äiti teille tekee, nimittäin, että polttaisitte tämän kirjeen.

Suvaitkaa vastaanottaa vakuutus minun mitä suurimmasta kunnioituksestani.

Paronitar de Maulincour, syntyisin de Rieux."

— Mikä kidutuksien paljous! huudahti Jules.

— Mutta mikä sinun oikein on? sanoi hänen vaimonsa suuren tuskan valtaamana.

— Minä olen tullut niin pitkälle, vastasi Jules, että minä kysyn itseltäni, sinäkö olet antanut lähettää minulle tämän kirjeen epäilyksieni hävittämiseksi, ja hän heitti vaimollensa kirjeen. Käsitä nyt minun tuskani!

— Onneton, sanoi rouva Jules antaen kirjeen pudota maahan, minä surkuttelen häntä, vaikka hän onkin tehnyt minulle paljon pahaa.

— Sinä tiedät, että hän on puhunut minun kanssani?

— Oh! sinä olet mennyt hänen luoksensa huolimatta lupauksestasi, sanoi hän kauhun lyömänä.

— Clémence, meidän rakkautemme on kuoleman vaarassa ja me olemme ulkopuolella kaikkia elämän tavallisia lakeja, jättäkäämme siis pikku arvelut sikseen näin suurten vaarojen aikana. Kuule, sano minulle, miksi sinä menit ulos tänä aamuna? Naiset luulevat olevansa oikeutettuja joskus sanomaan meille pikku valheita. Huvittaahan heitä usein kätkeä meiltä iloja, joita he meille valmistavat. Äsken juuri sinä olet epäilemättä sanonut minulle sanan toisen asemasta, "ei" sanan "kyllä" sanan asemesta.

Hän meni pukuhuoneeseen ja toi sieltä hatun.

— Katsos tässä! En tahdo näytellä Bartoloa [henkilö ranskal. kirjailijan Beaumarchais'n näytelmässä "Sevillan parturi". Suom. muist.], mutta hattusi on pettänyt sinut. Eivätkö nämä läikät ole vesipisaroita? Sinä olet siis ajanut ajurilla ja nämä vesipisarat ovat pudonneet sinun päällesi etsiessäsi vaunuja tai käydessäsi sisälle taloon, jonne olit menossa, tai lähtiessäsi sieltä ulos. Mutta nainen voi lähteä kotoaan hyvin viattomista syistä, vieläpä silloinkin, kun hän on luvannut miehelleen olla sitä tekemättä. Onhan teillä niin monenlaisia syitä muuttaa aikeitanne! Oikut, nehän ovat teidän etuoikeuksianne. Teidän ei tarvitse olla johdonmukaisia. Sinä voit unohtaa jonkun asian, kohteliaisuudenosoituksen, vierailun tai jonkun hyvän työn. Mutta ei mikään estä vaimoa sanomasta miehelleen sitä, mitä hän on tehnyt. Tarvitseeko milloinkaan punastua ystävän edessä? Clémenceni, sinulle ei tässä puhu luulevainen puoliso, vaan rakastaja, ystävä, veli.

Hän heittäytyi intohimoisesti vaimonsa jalkoihin.

— Puhu, älä puolustaaksesi itseäsi, vaan tyynnyttääksesi hirveitä kärsimyksiä. Tiedän hyvin, että sinä olet ollut ulkona. Sano, mitä sinä teit, missä sinä kävit?

— Se on totta, Jules, minä olen ollut ulkona, vastasi vaimo muuttuneella äänellä, vaikkakin kasvot rauhallisina. Mutta älä kysy minulta mitään enempää. Odota luottamuksella; muutoin tuotat sinä itsellesi ikuisen katumuksen. Jules, oma Jules'ini, luottamus on rakkauden voima. Tunnustan sinulle, olen tällä hetkellä liian kiihdyksissä voidakseni vastata; mutta minä en ole mikään viekasteleva nainen ja minä rakastan sinua, sinä tiedät sen.

— Huolimatta kaikesta siitä, mikä voi järkyttää miehen uskoa, herättää hänessä luulevaisuutta, sillä minähän en ole ensimäinen sinun sydämessäsi, minä en ole sinä itse… niin Clémence, minä tahdon mieluummin yhä uskoa sinuun, uskoa sinun ääntäsi ja sinun silmiäsi! Mutta jos sinä petät minua, ansaitsisit sinä…

— Oh! tuhat kuolemaa, sanoi rouva Jules keskeyttäen.

— Minä en salaa sinulta ainoatakaan ajatuksistani, mutta sinä, sinä…

— Vaikene! sanoi rouva Jules, onnemme riippuu meidän kumpaisenkin vaitiolosta.

— Ah! minä tahdon tietää kaiken, huudahti mies voimakkaassa vihan puuskassa.

Tällä hetkellä kuului naisen huutoa, ohuen, terävän äänen kirkuna kuului eteishuoneesta molempien puolisoiden korviin asti.

— Minä tulen sisälle, sanon sen! huudettiin. Niin minä tulen sisälle, minä tahdon tavata häntä ja minä olen hänet tapaava.

Jules ja Clémence kiiruhtivat saliin ja pian näkivät he kuinka eteisen ovi väkisin aukeni. Nuori nainen tunkeutui kiivaasti esille kahden palvelijan seuraamana; jotka sanoivat herralleen:

— Armollinen herra, tämä nainen tahtoo tulla sisälle vastoin meidän tahtoamme. Hän vastasi meille tietävänsä hyvin, että rouva oli mennyt ulos, mutta että hän oli nähnyt rouvan tulevan kotiin. Hän uhkaa seista talon portilla siksi, kunnes hän on saanut puhutella rouvaa.

— Menkää, sanoi herra Desmarets palvelijoilleen.

— Mitä tahdotte, neiti? lisäsi hän kääntyen tuntemattomaan.

Tämä "neiti" oli naistyyppi, jommoisen vain Pariisissa voi tavata. Se syntyy Pariisissa kuin lika, kuin katukivitys, kuin Seinen vesi, jota kootaan Pariisissa suuriin säiliöihin ja jota koneet tislaavat kymmeniä kertoja, ennenkuin se joutuu hiottuihin lasiastioihin, joissa se, entisestä likaisuudestaan vapaana, kimaltelee kirkkaana ja puhtaana. Tuo naistyyppi on myöskin täysin alkuperäinen luoma. Lukemattomia kertoja maalarin siveltimen, pilakuvittajan hiilen, piirustajan kynän tavoittamana se pakenee kaikkea tutkimusta, koska se kaikissa muodoissaan on yhtä luoksepääsemätön kuin luonto, kuin tämä haaveinen Pariisi. Ainoastaan eräissä olosuhteissa on tuo nainen paheen tahraama, tuhansissa muissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa on hän siitä kaukana. Sitäpaitsi hän ei tuo esille muuta kuin yhden piirteen luonteestaan, sen ainoan, joka hänet saattaa moitteelliseksi: hänen kauniit hyveensä ovat kätketyt; lapsellisen häikäilemättömän julkeutensa lukee hän itselleen kunniaksi. Draamoissa ja kirjoissa, jotka ovat kuvanneet häntä kaikessa hänen runollisuudessaan, jää hän epätäydelliseksi; todellinen ja oikea on hän vain omassa kamarissaan, sillä kaikkialla muualla häntä alati joko panetellaan tai imarrellaan. Rikkaana hän tulee paheelliseksi, köyhänä hän pysyy käsittämättömänä. Eikä toisin voi ollakaan! Hänellä on liiaksi paheita ja liiaksi hyviä ominaisuuksia; hän on liian lähellä ylevää jäykistymistä ja häpeällistä naurua; hän on liian kaunis ja liian kammottava; hän on kuin ruumiillistunut Pariisi, jolle hän tuottaa hampaattomia portinvartijattaria, pyykinpesijöitä, lakaisijoita, kerjäläisiä ja joskus julkeita kreivittäriä, ihailtuja näyttelijättäriä, juhlittuja laulajattaria; onpa hän antanut valtakunnalle kaksi puolikuningatartakin. Ken voi tuollaista monimuunnoksista olentoa käsittää? Hän on täydellinen nainen, vähemmän kuin nainen, enemmän kuin nainen. Tuosta avarasta kuvasta ei tapojen maalari saa esille muuta kuin yksityispiirteitä, kokonaisuutta ja äärettömyyttä. Hän oli pariisilainen hempukka, mutta kaikessa loistossaan; hempukka, joka ajaa vainuissa onnellisena, nuorena, kauniina, raikkaana, mutta hempukka, jolla on kynnet ja sakset, rohkea kuin espanjatar, toraisa kuin tekokaino englannitar, joka vaatii avio-oikeuksiaan, keimaileva kuin suuren maailman nainen, mutta vapaampi ja kaikkeen valmis; todellinen leijona, joka on lähtenyt ulos pienestä asunnostaan, jonka punasista kaliko-uutimista, Utrecht'in sametilla päällystetyistä huonekaluista, teepöydästä, maalatuista posliiniastioista, kahdenistuttavasta sohvasta, pienestä samettimatosta, alabasterikellosta ja kynttiläjaloista hän on niin usein uneksinut, uneksinut tuosta keltaisesta, haahkanuntuvaisesta huoneesta; lyhyesti, hänessä kuvastuivat kaikki hempukkaelämän ilot: taloudenpitäjätär, entinen hempukka hänkin, mutta viiksillä ja vuohentukalla varustettu, näyttämölippuja, mielin määrin kastanjoita, silkkivaatteita, hattuja tuhlattavaksi, sanalla sanoen kaikkia noita muotiliikkeissä toivottuja onnellisuuksia, paitsi ajoneuvoja, jotka ovat muotiliikkeen mielikuvitusmaailmassa samaa kuin marsalkan sauva sotamiehen unelmissa. Niin, tuolla hempukalla oli kaikki tämä, todellisen rakkauden lahjoja tai kuvitellun. Nuorella naisella, joka seisoi herra ja rouva Jules'in edessä, oli niin matalat kengät, että tuskin näki mustaa juovaa maton ja hänen valkean sukkansa välillä. Nämä kengät, joiden muodon pariisilainen pilakuva niin hyvin esittää, ovat pariisilaisen hempukan erikoinen viehätys; mutta katselija tuntee hänet vielä paremmin siitä huolellisuudesta, jolla hänen vaatteensa sopeutuvat hänen vartalonsa muotoihin, jotka pääsevät selvästi esille. Myöskin tämä tuntematon nainen oli, käyttääksemme ranskalaisen sotamiehen keksimää värikästä ilmaisutapaa, kapaloitu vihreään hameeseen, ja hänen rintahuivinsa ilmaisi hänen yläruumiinsa kauneuden, joka nyt oli täydelleen näkyvissä, sillä hänen kashmirhuivinsa oli pudonnut maahan ja oli vielä ainoastaan molemmista päistään puolittain kiedottuna hänen käsiinsä. Hänen kasvonsa olivat hienot, posket punaiset, iho valkea, silmät loistavat ja harmaat, otsa kaareva ja korkea, hiukset huolellisesti silitetyt, valuen hänen pienen hattunsa alta suurina kiharoina kaulaan asti.

— Nimeni on Iida, herra. Ja jos tuo tuolla on rouva Jules, jolle minun on sallittu puhua, niin tulin minä sanomaan hänelle kaiken, mitä minulla on sydämelläni häntä vastaan. Kun kaikki on näin kunnossa ja saa olla tällaisissa huoneissa kuin teillä on, on hyvin pahoin koettaa ryöstää köyhältä tytöltä mies, jonka kanssa minä olen mennyt henkiseen avioliittoon ja joka puhuu vääryyksiensä hyvittämisestä lupaamalla laillisesti naida minut. Onhan niitä paljon kauniita, nuoria miehiä maailmassa, eikö totta, herra? tyydyttääkseen haaveitaan tarvitsematta tulla minulta ryöstämään vanhaa miestä, joka on minun ainoa onneni. Niin, minulla ei ole mitään kaunista taloa, minulla, minulla on rakkauteni. Minä vihaan kauniita miehiä ja rahaa, minä olen pelkkää sydäntä, ja…

Rouva Jules kääntyi miehensä puoleen: — Salli minun olla enempää kuuntelematta, sanoi hän mennen huoneeseensa.

— Jos tuo rouva elää teidän kanssanne, olen minä nähtävästi tehnyt tuhmuuden; mutta sitä pahempi, jatkoi Iida. Minkätähden hän käy joka päivä katsomassa herra Ferragus'ta?

— Te petytte, neiti, sanoi Jules suunniltaan joutuneena. Vaimoni on kykenemätön…

— Ah! te olette siis naimisissa, te kaksi! sanoi hempukka hämmästyneenä. Silloin on se vielä pahempaa, eikö totta, herra, että naisella, jolla on onni elää laillisessa avioliitossa, on suhteita sellaisen miehen kanssa kuin Henrik…

— Mitä, Henrik? sanoi Jules tarttuen Iidan käsivarteen ja vieden hänet sivuhuoneeseen, jottei hänen vaimonsa sen enempää kuulisi.

— No, se herra Ferragus…

— Mutta hänhän on kuollut.

— Turhaa puhetta! Minä olin eilen illalla hänen kanssansa Franconissa ja hän saattoi minut takaisin kuten sopikin. Muuten voi teidän rouvanne antaa hänestä teille tietoja. Rouvannehan on ollut hänen luonansa kello kolmen aikaan. Tiedän sen hyvin: olen odottanut häntä kadulla, sittenkun eräs kunnon mies, herra Justin, jonka te ehkä tunnette, pikkunen vanha mies, nyöriliiveissä ja koristuksia kellonvitjoissa, oli minulle ilmoittanut, että minulla oli kilpailijana eräs rouva Jules. Tämä nimi on tekaistujen nimien joukossa hyvin tavallinen. Antakaa anteeksi, että se on teidän, mutta vaikka rouva Jules olisi herttuattarena hovissa, Henrik on niin rikas, että hän voi tyydyttää kaikki rouva Jules'in mieliteot. Asiani on puolustaa omaisuuttani ja minulla on siihen oikeus; sillä minä, minä rakastan Henrikkiä! Se on minun ensimäinen lempeni, ja kysymyksessä on minun rakkauteni ja tuleva kohtaloni. En pelkää mitään, herra; olen kunniallinen ihminen, en ole milloinkaan valehdellut enkä koskaan keneltäkään mitään varastanut. Vaikka keisarinna olisi minun kilpailijanani, minä menisin suoraan hänen luoksensa; ja jos hän ryöstäisi minulta tulevan mieheni, saattaisin minä hyvinkin tappaa hänet niin keisarinna kuin hän onkin, sillä kaikki kauniit naiset ovat toistensa vertaisia, herra…

— Kylliksi, Kylliksi! sanoi Jules. Missä te asutte?

— Corderia-du-Temple kadun 14:nnessä, herra. Iida Gruget, kureliiviompelijatar, myöskin teidän palvelukseksenne, sillä me teemme paljon myöskin herrojen töitä.

— Ja missä asuu tuo mies, jota te kutsutte Ferragus'iksi?

— Mutta, herra, sanoi hän nyrpistäen huuliaan, Ferragus ei ole mikään mies. Hän on herra, rikkaampi teitäkin ehkä. Mutta miksi kysytte minulta hänen osoitettansa, kun vaimonne kerran sen tietää. Ferragus on kieltänyt minua ilmoittamasta sitä. En suinkaan minä ole pakoitettu vastaamaan teille?… En ole, Jumalan kiitos, en rippituolissa enkä poliisin edessä ja seuraan ainoastaan omaa tahtoani.

— Mutta jos minä tarjoan teille kaksikymmentä, kolmekymmentä, neljäkymmentätuhatta markkaa siitä, että sanotte, missä herra Ferragus asuu?

— Oh, ohoh, ystäväiseni, anna jo loppua! sanoi hän yhdistäen tähän kummalliseen vastaukseen kansanomaisen liikkeen. Ei ole niin suurta summaa, joka minut saattaisi sitä sanomaan. Saan kunnian sulkeutua suosioonne. Mistä täältä pois mennään?

Jules, joka oli täydelleen masentuneena, salli Iidan poistua, ajattelematta häntä sen enempää. Koko maailma näytti vyöryvän hänen jalkojensa alla ja taivas hänen päällänsä särkyvän pirstaleiksi.

— Armollinen herra, päivällinen on valmis, sanoi hänelle hänen kamaripalvelijansa.

Kamaripalvelija ja pöytäpalvelija odottivat ruokasalissa melkein neljännestunnin, mutta heidän isäntäväkensä ei saapunut.

— Armollinen rouva ei syö päivällistä, ilmoitti kamarineitsyt.

— Mikäs nyt on, Josefine? kysyi palvelija.

— En tiedä, vastasi hän. Rouva itkee ja tahtoo asettua levolle. Herralla oli epäilemättä joku rakkaussuhde kaupungilla ja se on tullut ilmi hyvin sopimattomaan aikaan, ymmärrättekös? Minä en tahtoisi vastata rouvamme elämästä. Kaikki miehet ovat niin taitamattomia! Aina he panevat toimeen sellaisia kohtauksia ilman mitään varovaisuutta.

— Eipäs vastasi kamaripalvelija hiljaisella äänellä, se on päinvastoin rouva, joka… te tiedätte jo. Milloin olisikaan herralla aikaa mennä kaupungille, hänellä, joka viiteen vuoteen jo ei ole kotkaan nukkunut muualla kuin rouvansa huoneessa; kello kymmenen menee hän alas työhuoneeseensa ja tulee sieltä ulos vasta kello kaksitoista syödäkseen aamiaista. Hänen elämänsä tunnetaan, se on säännöllistä, rouva sitävastoin lähtee ulos melkein joka päivä kello kolme, mene tiedä mihin.

— Ja herra myöskin, sanoi kamarineitsyt tahtoen puolustaa valtijatartaan.

— Mutta herrahan menee Pörssiin. Nyt olen minä hänelle jo kolme kertaa ilmoittanut, että ruoka on valmista, jatkoi kamaripalvelija pienen äänettömyyden perästä, mutta se oli samaa kuin jos olisi kivelle puhunut.

Jules astui sisään. — Missä on armollinen rouva? kysyi hän.

— Armollinen rouva on levolla, hänellä on päänkipua, vastasi kamarineitsyt tärkeän näköisenä.

Jules sanoi silloin suurella kylmäverisyydellä palvelijoilleen:

— Voitte korjata pois pöydän, minä menen pitämään seuraa armolliselle rouvalle.

Ja hän meni vaimonsa luo, jonka hän löysi itkevänä, mutta tukehduttaen nenäliinaan nyyhkytyksensä.

— Minkätähden te itkette? sanoi Jules. Teidän ei tarvitse peljätä minun puoleltani väkivaltaisuuksia eikä moitteita. Miksi minä kostaisin? Jos te ette ole ollut uskollinen minun rakkaudelleni, johtuu se siitä, että te ette ole ansainnut sitä…

— En ansainnut!

Nämä sanat tulivat kuuluville nyyhkytyksien välillä ja ne lausuttiin sellaisella korostuksella, että niistä olisi heltynyt kuka muu mies tahansa kuin Jules.

— Teidät tappaakseen täytyisi rakastaa enemmän kuin mitä minä ehkä rakastan, pitkitti hän; mutta minulla ei olisi siihen rohkeutta, minä, minä tappaisin itseni ennemmin ja jättäisin teidät onnellenne ja, ja… kenelle?

Hän ei täydentänyt.

— Tappaisit itsesi! huusi Clémence heittäytyen Jules'in jalkoihin ja syleillen hänen polviaan.

Mutta Jules tahtoi päästä vapaaksi tästä syleilystä ja hän pudisteli vaimoansa vetäen hänet aina hänen vuoteeseensa asti.

— Päästäkää minut, sanoi hän.

— En, en, Jules! Jos sinä et enää rakasta minua, kuolen minä. Tahdotko sinä tietää kaikki?

— Tahdon.

Hän nosti ylös vaimonsa, pusersi häntä kiihkeästi, istuutui vuoteen reunalle pitäen häntä polviensa välissä ja katsellen kuivin silmin noita kauniita kasvoja, jotka olivat tulleet tulipunaisiksi ja aivan uivat kyynelissä.

— Puhu siis, jatkoi hän.

Clémencen nyyhkytykset alkoivat uudelleen.

— Ei, se on salaisuus, josta riippuu elämä ja kuolema. Jos minä sen sanoisin, minä… Ei, minä en voi. Armoa, Jules!

— Sinä petät minua yhä,

— Ah! sinä et enää sano minulle "te"! huudahti Clémence. Niin, Jules, sinä voit uskoa, että minä sinua petän, mutta pian saat sinä tietää kaiken.

— Mutta tuo Ferragus, tuo rangaistusvanki, jota sinä käyt tapaamassa, tuo rikosten kautta rikastunut mies, jos hän ei ole sinun, jos sinä et hänelle kuulu…

— Oh! Jules!…

— Sano onko hän sinun tuntematon hyväntekijäsi, onko hän se mies, jota me saamme kiittää omaisuudestamme, kuten jo on kerrottu?

— Kuka on niin sanonut?

— Eräs mies, jonka minä olen surmannut kaksintaistelussa.

— Oh! Jumalani! jo yksi kuollut.

— Jos tuo mies ei ole sinun suojelijasi, jos hän ei anna sinulle kultaa, vaan sinä hänelle, sano, onko hän sinun veljesi?

— Entä, sanoi hän, jos niin olisi? Herra Desmarets pani käsivartensa ristiin.

— Miksi se olisi minulta salattu? jatkoi hän. Te olisitte siis minua pettäneet, äitisi ja sinä? Muutoin, käydäänkö veljen luona joka päivä tai melkein joka päivä, mitä?

Hänen vaimonsa oli pyörtynyt hänen jalkojensa juureen.

— Kuollut, sanoi hän. Ja jos minä sittenkin olisin väärässä?

Hän juoksi soittokellon luo, kutsui Josefinea ja asetti Clémencen vuoteeseen.

— Minä kuolen tästä, sanoi rouva Jules palatessaan tajuntaan.

— Josefine, huusi herra Desmarets, menkää hakemaan herra Desplein'ia. Sitten te menette minun veljeni luokse ja pyydätte häntä tulemaan tänne niin pian kuin mahdollista.

— Minkätähden veljesi? sanoi Clémence. Jules oli jo mennyt ulos.

Ensimäistä kertaa viiden vuoden kuluessa rouva Jules nukkui yksin vuoteessaan ja oli pakoitettu päästämään lääkärin pyhitettyyn kamariinsa. Kumpainenkin näistä asioista tuotti hänelle suurta tuskaa. Desplein huomasi rouva Julesin hyvin sairaaksi, ei koskaan ollut voimakas mielenliikutus tullut sopimattomampaan aikaan. Hän ei tahtonut kuitenkaan vielä mitään edeltäpäin sanoa, vaan jätti mielipiteensä lausumisen seuraavaan päivään annettuaan muutamia määräyksiä, joita ei kuitenkaan noudatettu, sillä sydämen asiat saattoivat unohduksiin kaiken ruumiillisen huolenpidon. Aamu koitti eikä Clémence vielä ollut nukkunut. Häntä piti ylhäällä epäselvä puheen sorina keskustelusta, jota jo useampia tuntia oli jatkunut molempien veljesten välillä; mutta seinien paksuus esti häntä eroittamasta ainoatakaan sanaa, josta hän olisi voinut arvata, mitä tuo pitkä neuvottelu koski. Notario Desmarets läksi keskustelun loputtua heti pois. Yön hiljaisuudessa, aistimien ollessa kärsimyksen johdosta erikoisen herkkiä, Clémence saattoi kuulla kynän rapinaa ja kirjoitustoimessa olevan ihmisen koneellisia liikkeitä. Ne, jotka ovat tottuneet valvomaan öisin ja jotka syvässä äänettömyydessä ovat huomanneet erilaisia ääniaaltojen ilmiöitä, tietävät, että usein aivan hiljainen ääni voidaan kuulla samassa paikassa, jossa tasaisesti jatkuvaa hälyä ei voi ollenkaan erottaa. Kello neljän aikana nuo liikkeet taukosivat. Clémence nousi ylös levottomana ja väristen. Sitten, paljasjaloin, ilman aamunuttua ja ajattelematta hiestyneisyyttään ja tilaa, jossa hän oli, vaimo parka meni miehensä huoneen ovelle, joka hänen onnistui äänettömästi avata. Hän näki miehensä, joka kynä kädessä oli nukkunut nojatuoliinsa. Kynttilät paloivat jalustoissaan. Hän läheni hiljaa ja luki jo valmiiksi sinetöidyn kirjeen päältä: "tämä on minun testamenttini."

Hän polvistui aivan kuin haudan ääressä ja suuteli miehensä kättä; tämä heräsi äkkiä.

— Jules, oma ystäväni, kuolemaantuomituille rikoksellisille myönnetään muutamia päiviä, sanoi hän katsoen miestänsä kuumeesta ja rakkaudesta hehkuvin silmin. Sinun viaton vaimosi pyytää sinulta ainoastaan kahta päivää. Jätä minut kaksi päivää vapaaksi, ja… odota! Sitten minä kuolisin onnellisena, ainakin sinä minua surisit.

— Clémence, minä myönnän sen sinulle.

Ja, kun hän suuteli miehensä käsiä sydämensä liikutustulvassa, Jules tämän viattomuuden huudon valtaamana nosti hänet ylös ja suuteli hänen otsaansa, aivan häpeissään, huomatessaan yhä vielä olevansa tuon jalon kauneuden vallassa.

Seuraavana päivänä, muutamia tunteja levättyään, Jules astui vaimonsa kamariin, seuraten koneellisesti tottumustaan nähdä hänet ennen ulosmenoansa. Clémence nukkui. Akkunoiden ylimmistä raoista tunkeva valonsäde lankesi tuon koetellun naisen kasvoihin. Tuskat olivat jo uurtaneet hänen otsansa ja vaalentaneet huulien raikkaan punan. Rakastavan silmä ei voinut pettyä nähdessään muutamia syviä varjoja ja sairaalloisen kalpeuden, joka oli tullut poskien tasaisen värin ja vaalean ihon sijalle, kaksi kirkasta lähdettä, jotka niin välittömästi ilmentivät tuon kauniin sielun tunteet.

— Hän kärsii, sanoi Jules itsekseen. Clémence raukka, suojelkoon Jumala meitä!

Jules suuteli hyvin hellästi häntä otsaan. Hän heräsi, näki miehensä ja ymmärsi kaiken; mutta voimatta puhua, hän tarttui miehensä käteen ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.

— Olen viaton, sanoi hän ikäänkuin täydentäen jotakin unta.

— Aiotko mennä ulos? kysyi Jules.

— En, tunnen itseni liian heikoksi jättääkseni vuoteeni.

— Jos kumminkin muutat aikomustasi, niin odota minun tuloani, sanoi Jules.

Ja hän meni alas portinvartijan luo.

— Fouquereau, te pidätte tarkasti silmällä oveanne, tahdon tietää, ketkä tulevat sisälle taloon ja ketkä lähtevät ulos.

Sitten Jules heittäytyi ajoneuvoihin, ajoi Maulincour'in asuntoon ja kysyi paronia.

— Herra paroni on sairas, sanottiin hänelle. Jules pysyi päätöksessään astua sisälle ja ilmoitti nimensä; herra de Maulincour'in asemesta hän tahtoi tavata tuomioherraa tai leskirouvaa. Hän odotti salissa jonkun aikaa vanhaa paronitarta, joka saapui ja ilmoitti, että hänen pojanpoikansa oli liian sairas voidakseen ottaa vastaan.

— Minä tunnen, armollinen rouva, vastasi Jules, hänen sairautensa luonteen kirjeestä, jolla te suvaitsitte minua kunnioittaa, ja minä pyydän teitä uskomaan…

— Kirje teille, herra, ja minulta! huudahti leskirouva keskeyttäen hänet; mutta en minä ole kirjoittanut mitään kirjettä. Ja mitä minut on pantu sitten sanomaan, herra, tuossa kirjeessä?

— Armollinen rouva, vastasi Jules, koska minulla oli aikomus jo tänään tulla tervehtimään herra de Maulincour'ia ja jättämään teille tuo kirje, luulin minä voivani saada säilyttää sen, huolimatta toivomuksesta, joka siinä oli lausuttu. Tässä se on.

Leskirouva soitti saadakseen kaksinkertaiset silmälasinsa, ja kun hän oli silmäillyt paperia, ilmaisi hän mitä suurinta hämmästystä.

— Herra Desmarets, sanoi hän, minun kirjoitustani on niin täydellisesti jäljitelty, että, ellei kysymyksessä olisi aivan äskeinen tapahtuma, minä itsekin voisin tästä pettyä. Pojanpoikani on sairas, se on totta, herra Desmarets; mutta hänen järkensä ei ilmoisna ikinä ole koskaan sekaantunut. Me olemme joutuneet jonkun ilkeän ihmisen pilkan esineeksi; kuitenkaan en voi arvata, missä tarkoituksessa tämä julkeus on tehty… Teidän on tultava katsomaan pojanpoikaani ja te saatte nähdä, että hänellä on järki tallella.

Ja hän soitti uudelleen lähettääkseen kysymään, voiko paroni ottaa vastaan herra Desmarets'a. Palvelija toi myöntävän vastauksen. Jules nousi Auguste de Maulincour'in luo ja tapasi hänet istumassa nojatuolissa uunin vieressä. Ollen liian heikko ylösnoustakseen Jules tervehti häntä alakuloisella liikkeellä; tuomioherra de Pamiers piti paronille seuraa.

— Herra paroni, sanoi Jules, tulen luoksenne eräässä hyvin yksityiskohtaisessa asiassa ja toivoisin senvuoksi saada puhutella teitä kahdenkesken.

— Herra Desmarets, vastasi Auguste, herra suurmestari tietää koko asian ja te voitte puhua ilman pelkoa hänen läsnäollessaan.

— Herra paroni, lausui Jules vakavalla äänellä, te olette järkyttänyt ja melkein hävittänyt minun onneni olematta siihen oikeutettu. Aina siihen hetkeen asti, jolloin me näemme, kumman meistä on pyydettävä toiselta tai annettava toiselle hyvitys, on teidän velvollisuutenne auttaa minua sillä hämärällä tiellä, jota kulkemaan te olette minut saattanut. Olen sentähden tullut luoksenne saadakseni tietää, missä tuo salaperäinen olento tällä hetkellä asustaa, tuo mies, jolla on meidän kohtaloihimme niin turmiollinen vaikutus ja jolla näyttää olevan yliluonnollinen voima käskettävänään. Eilen, tullessani kotiini teidän tunnustuksienne jälkeen, minä sain kirjeen, joka minulla tässä on.

Ja Jules ojensi hänelle väärennetyn kirjeen.

— Tuo Ferragus, tuo Bourignard tai tuo herra de Funcal on demooni! huudahti Maulincour luettuaan sen. Mihin hirvittävään labyrinttiin minä olenkaan astunut? Minne minä kuljen? — Olen ollut väärässä, herra, sanoi hän katsoen Jules'iin; mutta kuolema on varmaankin suurin sovituksista ja minun kuolemani lähestyy. Voitte kysyä minulta, mitä vain tahdotte, olen kokonaan käytettävänänne.

— Herra paroni, teidän pitäisi tietää, missä tuo tuntematon asuu, minä tahdon ottaa tästä salaisuudesta selvän, vaikkapa se maksaisi kaiken minun omaisuuteni; ja noin julmaa ja nerokasta vihollista vastassa hetket ovat kalliit.

— Justin on sanova teille kaiken, vastasi paroni.

Nämä sanat saattoivat suurmestarin liikahtamaan nojatuolissaan.

Auguste soitti.

— Justin ei ole talossa, huudahti tuomioherra paljon sanovalla hätäisyydellä.

— Ei tee mitään, sanoi Auguste eloisasti, väkemme tietää missä hän on, nouskoon yksi mies hevosen selkään etsimään häntä. Teidän palvelijannehan on Pariisissa, eikö niin? Hänet siis löydetään.

Suurmestari näytti huomattavasti hämmästyneeltä.

— Justin ei saavu, ystäväni, sanoi vanhus. Hän on kuollut. Olisin tahtonut salata sinulta tämän tapahtuman, mutta…

— Kuollut, huudahti herra de Maulincour, kuollut? Ja koska? ja miten?

— Eilen yöllä. Hän oli mennyt vanhojen ystäviensä kanssa syömään illallista ja oli nähtävästi juonut itsensä päihinsä; hänen ystävänsä, juovuksissa kuten hänkin, jättivät hänet kadulle makaamaan ja suuret vaunut ovat ajaneet hänen ylitsensä…

— Rangaistusvanki on siis osunut. Ensi iskulla hän on tappanut Justinin. Niin suurta onnea hänellä ei ole ollut minun kanssani, hän on ollut pakotettu yrittämään neljä kertaa.

Jules kävi synkäksi ja miettiväiseksi.

— Minä en saa siis tietää mitään, huudahti vekselinvälittäjä pitkän äänettömyyden perästä. Teidän palvelijanne on ehkä syystäkin saanut rangaistuksensa! Onhan hän mennyt määräyksienne ulkopuolelle panetellessaan rouva Desmarets'a eräälle Iida nimiselle henkilölle, jonka mustasukkaisuuden hän on herättänyt ja siten usuttanut hänet meitä vastaan.

— Ah! herra, vihassani minä jätin hänelle alttiiksi rouva Jules'in.

— Herra! huudahti Jules kuohahtaen.

— Oh! herra Desmarets, vastasi upseeri, pyytäen käden liikkeellä hiljaisuutta, nyt olen minä kaikkeen valmis. Te ette voi tehdä enempää kuin mitä on tehty ja te ette voi sanoa minulle mitään, jota minun omatuntoni jo ei olisi minulle sanonut. Odotan tänä aamuna kuuluisinta myrkyllisten aineiden professoria saadakseni tietää kohtaloni. Jos osakseni tulee liian suuria kärsimyksiä, on päätökseni tehty, minä ammun luodin päähäni.

— Te puhutte kuin lapsi, huudahti suurmestari hämmästyneenä kylmäverisyydestä, jolla paroni oli lausunut nuo sanat. Teidän isoäitinne kuolisi surusta.

— Siis, herra, sanoi Jules, ei ole mitään mahdollisuutta saada tietää, missä Pariisin nurkassa tuo harvinainen mies asuu?

— Muistan, herra, vastasi vanhus, kuulleeni lausuttavan Justin paralle, että herra de Funcal asuu Portugalin tai Brasilian lähetystössä. Herra de Funcal on aatelismies, joka kuuluu kahteen maahan. Mitä tulee rangaistusvankiin, hän on kuollut ja haudattu. Teidän vainoojanne, kuka hän lieneekin, on mielestäni siksi voimakas, että te voitte ottaa hänet huomioon hänen uudessa muodossaankin aina siihen asti, kunnes teillä on keinoja tuhota ja musertaa hänet; mutta menetelkää viisaasti, herraseni. Jos herra de Maulincour olisi seurannut neuvojani, olisi kaikki tämä jäänyt tapahtumatta.

Jules jätti hyvästi kylmästi, mutta kohteliaasti, eikä tiennyt, mitä hänen oli tehtävä löytääkseen Ferragus'in. Astuessaan sisään taloonsa ilmoitti hänen portinvartijansa hänelle, että armollinen rouva oli mennyt ulos viemään kirjettä pikku postin laatikkoon, joka oli Ménars katua vastapäätä. Jules tunsi itsensä nöyryytetyksi huomatessaan tuon ihmeellisen älykkäisyyden, jolla portinvartija oli ottanut omakseen hänen asiansa, ja tuon taitavuuden, jolla hän keksi keinoja häntä palvellakseen. Alempien palvelusinto ja heidän erikoinen kykynsä asettaa alttiiksi herransa, jotka paljastavat itsensä, oli hänelle tunnettua samoinkuin hän osasi arvostella sen vaaran, että heillä oli tietoa isäntäinsä asioista; mutta hän ei ollut voinut pitää yllä persoonallista arvokkuuttaan sillä hetkellä, jolloin hän oli tuntenut itsensä niin masennetuksi. Mikä voitto orjalle vetää herransa, jonka rinnalle hän ei voi kohota, alas omalle tasolleen! Jules oli tyly ja ankara. Toinen virhe. Mutta hän kärsi niin kovin. Hänen elämänsä, tähän asti niin suora ja puhdas, joutui nyt kieroille poluille, ja hänen täytyi nyt käyttää viekkautta ja valehdella. Ja Clémence myöskin viekasteli ja valehteli. Tämä hetki oli inhon hetki. Vajonneena katkerien ajatusten syvyyteen Jules pysyi koneellisesti liikkumattomana talonsa ovella. Epätoivoisten ajatusten valtaan heittäytyen hän tahtoi paeta, jättää Ranskan ja viedä mukanaan omasta rakkaudestaan kaikki epävarmuuden harhakuvat. Mutta seuraavalla hetkellä, ollen varma siitä, että Clémencen postiin viemä kirje oli osoitettu Ferragus'ille, hän mietti keinoja saada haltuunsa vastauksen, jonka tuo salaperäinen olento oli antava. Sitten hän johtui miettimään elämänsä kummallisia sattumia avioliitostansa alkaen ja kysyi itseltään eikö tuo parjaus, jonka hän oli kostanut, ollutkin totuus. Lopuksi palautui hän jälleen Ferragus'in vastaukseen ja sanoi itsekseen:

— Mutta tuo mies, niin äärettömän taitava, niin viisas pienimmissäkin toimissaan, tuo mies, joka näkee, joka aavistaa, joka laskee ja arvaa yksin ajatuksemmekin, tuo Ferragus, vastaako hän? Eiköhän hän käytä keinoja, jotka ovat sopusoinnussa hänen voimansa kanssa? Voihan hän lähettää vastauksensa jonkun ovelan lurjuksen kautta, tai ehkäpä jossain korulaatikossa, jota kunniallinen mies kantaa tietämättä sen sisällystä, tai kenkäpaketissa, jonka joku suutari hyvin viattomana jättää vaimolleni. Ehkäpä Clémence ja hän ovat sopineet keskenään?

Ja hän epäili kaikkea, hän kulki olettamuksien suunnattomia kenttiä, rannatonta merta pitkin; sitten, horjuttuaan jonkun aikaa tuhansien ristiriitaisten päätöksien välillä, hän arveli itsensä voimakkaammaksi kotonaan kuin missään muualla ja päätti valvoa talossaan kuin muurahaiskorento kiemurtelevassa hiekkakäytävässään.

— Fouquereau, sanoi hän portinvartijallensa, sano jokaiselle, joka tulee minua tapaamaan, etten ole kotona. Jos joku tahtoo puhua armollisen rouvan kanssa tai tuo hänelle jotain, soitat sinä kaksi kertaa. Edelleen on sinun näytettävä minulle kaikki kirjeet, jotka ovat tänne osoitetut, olivatpa ne kenelle tahansa! — Tällä tavoin ajatteli hän noustessaan työhuoneeseensa, joka oli välikerroksessa, minä yllätän mestari Ferragus'in viekkaat juonet. Jos hän lähettää jonkun lähettilään, joka on siksi viekas, että kysyy minua saadakseen tiedon siitä, onko rouva yksin, en minä ainakaan tule petetyksi kuin narri.

Hän asettui työhuoneensa akkunan ääreen, joka oli kadulle päin ja päätti, viimeisessä viekkaudessaan, johon luulevaisuus hänet johti, omissa vaunuissaan lähettää sijastansa ensimäisen apulaisensa Pörssiin ja hänen mukanansa eräälle tutulle vekselinvälittäjälle kirjeen, jossa hän selitti ostonsa ja myyntinsä pyytäen tätä edustajakseen. Hän lykkäsi tärkeimmät vekselitoimensa seuraavaan päivään, ollen täysin välinpitämätön kurssin noususta ja laskusta ja kaikista eurooppalaisista veloista. Ihana rakkauden etuoikeus! Se musertaa kaiken, himmentää kaiken: alttarin, kruunun ja pääkirjat. Kello puoli neljä, hetkellä, jolloin Pörssi on kiivaimmassa prosenttihyvitysten, viimeisten ehtojen, palkintojen, kiinteiden hintojen y.m. tulessa, Jules näki Fouquereaun aivan säteilevänä astuvan työhuoneeseen.

— Armollinen herra, täällä kävi eräs vanha rouva, mutta hienosti puettu, tarkoitan, oikein tuollainen viekas naisihminen. Hän kysyi armollista herraa, näytti harmistuneelta poissaolostanne ja antoi minulle tämän kirjeen vietäväksi armolliselle rouvalle.

Kuumeisen ahdistuksen valtaamana Jules aukaisi kirjeen; mutta hän vajosi pian nojatuoliinsa aivan uupuneena. Koko kirje oli täynnä järjettömyyttä ja sitä lukeakseen täytyi tuntea sen avain. Se oli kirjoitettu salakirjoituksella.

— Saat mennä, Fouquereau.

Portinvartija meni pois.

— Tässä piilee salaisuus, syvempi kuin meri siinä, missä luoti ei tapaa pohjaa. Ah! se on rakkautta, rakkaus yksin on niin terävänäköinen, niin nerokas kuin tuo kirjoittaja. Jumalani! Minä olen tappava Clémencen. Tällä hetkellä pälkähti eräs onnellinen aate hänen päähänsä ja sellaisella voimalla, että hän tunsi itsensä melkeinpä ruumiillisesti valaistuksi. Työllä raskautetun kurjuutensa aikoina, ennen avioliittoansa, Jules oli saanut itsellensä todellisen ystävän eräästä puoli Pemejasta. Se harvinainen hienous, jolla tämä oli kohdellut häveliään, köyhän ystävänsä herkkämielisyyttä, kunnioitus, jolla tämä oli hänet ympäröinyt, jalo kekseliäisyys, jolla tämä oli pakottanut hänet ottamaan osaa rikkauteensa ilman että hänen tarvitsi siitä punastua, kaikki tämä oli lujentanut heidän ystävyyttänsä. Jacquet pysyi rikkaudestaan huolimatta uskollisena Desmarets'lle.

Jacquet, rehellinen, työteliäs, ankaratapainen mies, oli kulkenut hitaasti tietänsä tuossa ministeriössä, jonka palveluksessa samalla kertaa käytetään sekä suurinta konnamaisuutta että suurinta rehellisyyttä. Ulkoasiain ministeriön virkamiehenä hänellä oli hoidettavanaan arkiston vaikein osa. Jacquet oli ministeriössä jonkinlaisena kiiltomatona, joka valaisi määrättyinä hetkinä salaisen kirjeenvaihdon, otti selvän salakirjoituksista ja luokitteli ne. Ollen yläpuolella tavallista porvaria hän saavutti tässä ministeriössä korkeimman paikan, johon alempiarvoiset virkamiehet voivat päästä, ja eli vaatimattomana, onnellisena yksinäisyydestään, joka suojeli häntä kohtalon iskuilta ja tyytyväisenä saadessaan suorittaa pienet roponsa isänmaan hyväksi. Kunnallisneuvostoltaan, jonka ikäänkuin synnynnäisenä apulaisena hän toimi, sai hän sanomalehtityyliin kaiken ansaitsemansa kunnioituksen. Hänen asemansa oli parantunut hyvän avioliiton kautta, josta hän sai kiittää Jules'ia. Tuntemattomana isänmaanystävänä, mutta tietysti ministeristönsä kannattajana hän tyytyi uuninsa ääressä huokailemaan hallituksen kulkua. Muutoin oli Jacquet avioliitossansa lempeä kuningas, mallikelpoinen puoliso, joka kustansi vaimollensa vuokravaunut käyttämättä koskaan itse niitä. Lopuksi, täydentääksemme kuvaustamme tästä miehestä, joka oli filosofi itse sitä tietämättä, hän ei ollut vielä aavistanut eikä hänen pitänyt koskaan aavistaakaan kaikkia niitä etuja, joita hän asemassaan voi saavuttaa, kun oli vekselinvälittäjän läheisenä ystävänä ja joka aamu tiesi kaikki valtiosalaisuudet. Tämä mies, ylevä samalla tavalla kuin se tuntematon sotamies, joka kuolee, pelastaen Napoleonin huudolla "kuka siellä?" asui ministeriössä.

Kymmenessä minuutissa oli Jules arkistonhoitajan virastossa, Jacquet työnsi hänelle tuolin, asetti hitaasti vihreäsilkkisen silmäsuojustimensa pöydälle, hieroi käsiään, otti tupakkalaatikkonsa, nousi ylös oikoen lapaluitaan, kohotti rintaonteloansa ja sanoi:

— Mikä sattuma tuo teidät tänne, herra Desmarets? Mitä sinä tahdot minulta?

— Jacquet, tarvitsen sinua erään salaisuuden selville saamiseksi, salaisuuden, josta riippuu elämä ja kuolema.

— Se ei koske politiikkaa?

— En kääntyisi silloin sinun puoleesi, saadakseni sen tietää, sanoi Jules. Ei, se on eräs perheasia, johon minä pyydän sinulta mitä syvintä vaitioloa.

— Claude-Joseph Jacquet, mykkä virkansa takia. Etkö sinä minua vielä tunne? sanoi hän nauraen. Vaikeneminen, se on minun osani.

Jules näytti hänelle kirjettä lausuen: — Sinun on luettava minulle tämä vaimolleni osoitettu kirje…

— Pahuksen pahus, tyhmä juttu, sanoi Jacquet tarkastaen kirjettä kuin kirkonkiskuri rahaksi vaihdettavaa esinettä. Ah! tämä on avainkirje. Odota.

Hän jätti Jules'in yksin työhuoneeseen, mutta palasi pian.

— Hassutusta, ystäväni! tämä on kirjoitettu vanhalla avaimella, jota Portugalin lähettiläs käytti herra de Choiseul'in aikana, silloin kuin jesuiitat karkoitettiin. Kas tässä se on.

Jacquet asetti kirjeen päälle lävistetyn paperin, joka oli säännöllisesti leikelty aivan kuin joku niistä paperipitseistä, joita leipurit asettavat sokerileivoksiinsa, Ja Jules saattoi nyt helposti lukea ne lauseet, jotka jäivät peittymättömiksi:

"Älä ole enää levoton, rakas Clémenceni, meidän onneamme ei ole enää kukaan häiritsevä ja sinun miehesi on luopuva epäluuloistaan. Minä en voi tulla sinua katsomaan. Niin sairas kuin sinä oletkin, sinulla täytyy olla rohkeutta tulla luokseni; etsi, hanki itsellesi voimia; sinä olet löytävä niitä rakkaudestasi. Kiintymykseni sinuun on pakottanut minut kestämään mitä hirveimmän operatsionin, ja minun on mahdotonta jättää vuodettani. Eilen illalla asetettiin minun niskaani muutamia polttokuulia toisesta hartiasta toiseen ja niiden täytyi saada polttaa koko kauan. Sinä ymmärrät? Mutta minä ajattelin sinua enkä ole liiaksi kärsinyt. Johtaakseni harhaan kaikki Maulincour'in tutkimukset — hän ei ole meitä enää kauvoja vainoava — minä olen jättänyt lähetystön suojelevan katon ja olen nyt turvassa kaikilta etsiskelyiltä Enfants-Rouges kadulla numero 12 erään Etienne Gruget nimisen vanhan vaimon luona. Hän on tuon Iidan äiti, joka saa kalliisti maksaa typerän käyttäytymisensä. Tule sinne huomenna kello yhdeksän aamulla. Minä olen huoneessa, johon päästään ainoastaan sisäportaita myöten. Kysy herra Camuset'a. Huomiseen siis. Minä suutelen otsaasi, rakkaani."

Jacquet silmäsi Jules'ia jonkinlaisella kunnioittavalla kauhistuksella, joka sisälsi todellista osanottoa ja sanoi mielisanansa:

— Pahuksen pahus! korostaen eri tavalla kummankin sanan.

— Tämä näyttää sinusta selvältä, eikö niin? sanoi Jules. Kuule, minun sydämeni sisimmässä on ääni, joka puolustaa vaimoani ja joka kaikuu luulevaisuuden tuskien ylitse. Huomiseen asti minä saan kärsiä hirvittävintä kaikista kidutuksista, mutta huomenna vihdoin, yhdeksän ja kymmenen välillä, minä saan tietää kaiken ja olla onneton tai onnellinen elämässäni. Ajattele minua, Jacquet.

— Minä tulen luoksesi huomenna kello kahdeksan aamulla. Menemme sinne yhdessä, ja minä odotan sinua, jos tahdot, kadulla. Sinä voit joutua vaaroihin ja tarvitset lähelläsi jonkun uskollisen miehen, joka sinua ymmärtää puolesta sanasta ja jota sinä voit täydellä luottamuksella käyttää. Luota minuun!

— Siinäkin tapauksessa, että tarvitsen apua jonkun surmaamiseen?

— Pahuksen pahus! sanoi Jacquet kiivaasti, toistaen niin sanoaksemme saman sävelen, minulla on kaksi lasta ja vaimo…

Jules puristi Claude Jacquet'n kättä ja läksi pois. Mutta hän palasi äkkiä.

— Unohdan kirjeen, sanoi hän. Lisäksi on se vielä jälleen sinetillä suljettava.

— Pahuksen pahus! sinä olet avannut sen ottamatta siitä jäljennöstä; mutta sinetti on onneksi hyvin tasaisesti murtunut. Jätä kirje minulle, minä lähetän sen sinulle osoitteen mukaisesti.

— Mihin aikaan?

— Kello puoli kuusi…

— Jos minä en ole vielä silloin kotona, niin anna se ilman muuta portinvartijalle ja käske hänen jättämään se rouvalle.

— Tahdotko, että tulen huomenna?

— En. Hyvästi.

Jules saapui pian Rotonde-du-Temple torille, jätti sinne ajoneuvonsa ja tuli jalkaisin Enfants-Rouges kadulle, jossa hän tarkasteli rouva Etienne Gruget'n taloa. Siellä oli paljastuva tuo salaisuus, josta riippui niin monen henkilön kohtalo; siellä oli Ferragus ja häneen päätyivät kaikki tuon selkkauksen langat. Rouva Jules'in, hänen puolisonsa ja tuon miehen yhtymä, muodostihan se tämän jo verisen draaman Gordionsolmun, jolta ei ollut puuttuva miekkaakaan katkaisemaan mitä lujimmin toisiinsa kietoutuneet siteet.

Tuo talo oli yksi noita rakennuksia, joista käytetään nimeä "cabajoutis". Tämän hyvin kuvaavan nimen on Pariisin rahvas antanut taloille, jotka ovat paikkaamalla kokoonkyhättyjä. Melkein aina ovat ne alkujaan olleet eristettyjä asumuksia, joita eri omistajat ovat sitten mielensä mukaan yhdistelleet ja niitä järjestänsä suurentaneet; tai alotettuja, hyljättyjä, edelleen rakennettuja ja täydennettyjä taloja; onnettomia taloja, jotka ovat olleet, kuten eräät kansat, monien oikullisten hallitsijasukujen alaisina. Kerrokset yhtävähän kuin akkunatkaan eivät "mallaa oikein yhteen", kaikki ovat epäsoinnussa, yksinpä ulkokoristeetkin. Cabajoutis on pariisilaiselle rakennustaiteelle samaa kuin romuhuone asunnolle, todellinen kaatopaikka, jonne on heitetty sikin sokin mitä erilaisimpia esineitä.

— Rouva Etienne? kysyi Jules portinvartijattarelta.

Tämä portinvartijatar asui suuren portin alla jonkinlaisessa kanahäkissä, pienessä pyörien päälle asetetussa puuhökkelissä, joka hyvin muistutti niitä pikku taloja, joita poliisi on rakennuttanut kaikkiin ajurien seisomapaikkoihin.

— Mitä? sanoi portinvartijatar jättäen sukan, jota hän kutoi.

Pariisissa sointuvat ne eri ainekset, jotka yhdessä ahtavat leiman jollekin tämän suunnattoman kaupungin osalle, ihmeteltävästi yhteen kokonaisluonteen kanssa. Niinpä portinvartija, ovenvartija, sveitsiläinen tai miksi tuota Pariisi hirviön tärkeätä lihasta kutsuttaneekin, on alati sen korttelin mukainen, johon hän kuuluu, vieläpä usein ruumiillistunut kuva siitä. Joutilaana, koruompeluksilla kirjailtuna, laskee portinvartija korkojaan faubourg Saint-Germain'issa, Chaussée-d'Antin'issa hänellä on mukavuutensa, Pörssin korttelissa hän lukee sanomalehtiä, faubourg Montmartre'ssa hänellä on virka. Prostitueerattujen korttelissa on portinvartijana vanha prostitueerattu; Marais'ssa on portinvartijatar kunniallinen, tiuskea ja oikukas.

Jules'in nähdessään tämä portinvartijatar otti veitsen kohentaakseen lämmitysastiansa melkein sammuneita hiiliä; sitten hän sanoi:

— Te kysytte rouva Etienne'a, tarkoitatteko rouva Etienne Gruget'a?

— Kyllä, sanoi Jules Desmarets melkein harmistuneen näköisenä.

— Häntä, joka tekee koristetöitä?

— Niin.

— Hyvä on, herra, sanoi portinvartijatar tullen ulos häkistään, asettaen kätensä Jules'in käsivarrelle ja johtaen hänet pitkän käytävän päähän, joka oli kaareva kuin kellari, nouskaa vain ylös toisia portaita pihan perällä. Näettekö ikkunoita, joissa on leukoijia, siellä asuu rouva Etienne.

— Kiitoksia, rouva. Luuletteko, että hän on yksin?

— Minkäpä tähden hän ei olisi? Hänhän on leski!

Jules nousi kiireesti hyvin hämärää käytävää, jonka portaat olivat mukuraiset kovettuneesta liasta, jota menijät ja tulijat niihin jättivät. Toisessa kerroksessa hän näki kolme ovea, mutta ei mitään leukoijia. Onneksi yhdellä ovella, öljyisimmällä ja ruskeimmalla noista kolmesta, hän luki liidulla kirjoitetut sanat: "Iida tulee tänä iltana kello yhdeksän."

— Täällä siis, sanoi Jules itsekseen.

Hän veti vanhaa, aivan mustaa soittokellon nuoraa kädensijasta, kuuli rikkoutuneen kellon käheää ääntä ja pienen ahdashenkisen koiran luskutusta. Se tapa, jolla äänet kuuluivat sisältä päin, ilmaisi hänelle, että asunto oli täyteen ahdettu esineitä, jotka tukahuttivat pienimmänkin kaiun, hyvin ominaista huoneille, joissa asuu työläisiä ja köyhiä perheitä, joilta puuttuu tilaa ja ilmaa. Jules etsi koneellisesti leukoijia ja keksi ne vihdoin erään työntöakkunan ulkoreunalla kahden saastutetun vesirännin välissä. Siellä oli kukkia; siellä kaksi jalkaa pitkä ja kuusi tuumaa leveä puutarha; siellä viljan korsi; siellä koko elämä, mutta myöskin kaikki elämän kurjuudet. Vastapäätä noita näivettyviä kukkia ja ylpeitä viljankorsia valonsäde, ikäänkuin armosta pudoten taivaasta, saattoi näkyviin pölyn, rasvan ja tuon määrittelemättömän, Pariisin hökkeleille ominaisen värin, tuhansia likaisuuksia, jotka reunustivat, vanhentivat ja tahrasivat kosteita seiniä, portaiden madonsyömiä käsipuita, irtautuneita akkunanreunoja ja alkuaan punaisia ovia. Pian käheä yskiminen ja vanhuksille ominainen, vaivaloisesta huopakenkien laahaamisesta syntyvä ääni ilmoittivat Iida Gruget'n äidin tulevan. Tämä vanha nainen avasi oven, astui porrasvälikköön, nosti päänsä ja sanoi:

— Ah! sehän on herra Bocquillon. Mutta eihän. Siunatkoon, kuinka te olette herra Bocquillon'in näköinen. Te olette hänen veljensä ehkä. Millä voin teitä palvella? Astukaa sisään toki, herra.

Jules seurasi tätä naista ensimäiseen huoneeseen ja näki täällä joukottain linnunhäkkejä, talousesineitä, uuneja, huonekaluja, pieniä saviastioita täynnä rehua ja vettä kissoja ja koiria varten, puukellon, peitteitä, Eisen'in vaskipiirroksia, vanhaa, kokoonkerättyä rautaromua, kaikkea niin sekaisin ja yhdessä mylläkässä että kokonaisuus tarjosi todellakin hyvin kummallisen kuvan. Se oli oikea pariisilainen romuhuone, josta ei puuttunut edes muutamia "Constitutionnelin" numeroltakaan. Jules varovaisuutta noudattaen ei kuunnellut leski Gruget'a, joka hänelle sanoi:

— Astukaa tänne sisään, hyvä herra, niin voitte lämmitellä itseänne.

Peläten Ferragus'in kuulevan Jules kysyi itseltään, eikö olisi parempi päättää asia, jota hän aikoi vanhukselle esittää, tässä ensimäisessä huoneessa. Eräs kana, joka kaakottaen lensi alas riippuorrelta, veti hänet pois salaisesta mietinnästään. Jules oli tehnyt päätöksensä. Hän siirtyi Iidan äidin kanssa lämmitettyyn huoneeseen, jonne heitä seurasi hengenahdistusta poteva mopsi, mykkä henkilö, joka ryömi vanhan pallin päälle. Rouva Gruget'ssa oli ollut näkyvissä kaikki puoliköyhyyden tyhmyys hänen puhuessaan vieraansa lämmittämisestä. Hänen keittopatansa peitti täydelleen kaksi toisistaan erillään kytevää halkoa. Kauha oli maassa, varsi tuhkassa. Uunin reunus, jonka koristuksena oli sinisellä paperilla reunustettuun neliskulmaiseen lasilaatikkoon asetettu Jesuksen vahakuva, oli liinavaatteilla, käämeillä ja muilla nauhanpunomisvälineillä täyteen ahdettu. Jules tarkasteli kaikkia asumuksen huonekaluja uteliaalla mielenkiinnolla ja ilmaisi vasten tahtoaan salaisen tyydytyksensä.

— No, sanokaahan, herra, tahdotteko te ehkä ostaa itsellenne minun huonekalujani? sanoi leski hänelle istuutuen keltaiseen ruokotuoliin, joka näytti olevan hänen pääkortteerinsa.

Hän säilytti siinä nenäliinansa, nuuskarasiansa, kudelmansa, puoleksi perkatut vihannekset, silmälasit, kalenterin, alotettuja livree-nauhoja, rasvaisen korttipelin ja kaksi romaaninidettä, kaikki päällekkäin kasattuina. Tämä huonekalu, jolla istuen tuo vanhus purjehti alaspäin elämän virtaa, muistutti noita kaiken maailman pusseja, joita naiset käyttävät matkoillaan ja joissa on edustettuina melkein koko heidän taloutensa, puolison kuvasta aina Melisse-veteen asti, joka on pyörtymistä varten, sokerileivoksia lapsille ja Englannin laastaria haavoja varten.

Jules tutki kaikkea. Hän katseli tarkkaavasti rouva Gruget'n keltaisia kasvoja, hänen harmaita silmiään ilman kulmakarvoja ja silmäripsiä, hänen autiota suutaan, hänen mustavivahteisia ryppyjään, hänen punasta tyllimyssyänsä vielä punasempine reunustoineen, hänen reikäisiä karttuuninuttujansa, hänen kuluneita tohveleitansa, hänen loppuun palanutta lämmitysastiaansa, hänen pöytäänsä lautasineen, silkkitilkkuineen, puuvilla- ja liinatöineen, joiden keskellä kohosi viinipullo. Sitten hän sanoi itsekseen:

— Tällä naisella on joku intohimo, joku salattu pahe, hän on minun. — Rouva, sanoi hän kovalla äänellä ja tehden ymmärtämystä osoittavan merkin, tulin luoksenne tilaamaan nauhoja…

Sitten hän alensi äänensä.

— Minä tiedän, jatkoi hän, että teidän luonanne on eräs tuntematon mies, joka käyttää nimeä Camuset.

Vanhus katsahti häneen äkkiä, näyttämättä ainoatakaan hämmästyksen merkkiä.

— Sanokaa, voiko hän kuulla meitä? Ajatelkaa, että kysymyksessä on teidän onnenne.

— Herra, vastasi vanhus, puhukaa pelkäämättä, minulla ei ole täällä ketään. Mutta jos minulla olisi joku tuolla ylhäällä, olisi hänen mahdoton kuulla teitä.

— Ah! viekas vanhus, hän osaa vastata kaksimielisesti, sanoi itsekseen Jules. Me tulemme sopimaan keskenämme. — Säästäkää itseltänne valehtelemisen vaiva, rouva, sanoi hän. Ja ensiksikin tietäkää, etten tahdo teille mitään pahaa yhtävähän kuin polttoluodeista sairaalle vuokralaisellenne tai tyttärellenne Iidalle, joka on korsettiompelijatar ja Ferragus'in ystävä. Näette, että olen perillä kaikesta. Olkaa huoleti, minä en ole poliisiväkeä enkä halua mitään, mikä voisi loukata teidän omaatuntoanne. Eräs nuori rouvasihminen tulee tänne huomenna yhdeksän ja kymmenen välillä keskustelemaan tyttärenne ystävän kanssa. Tahdon, että minulla on tilaisuutta nähdä kaikki, kuulla kaikki, olematta nähty tai kuultu. Te järjestätte minulle tämän asian ja palkinnoksi annan teille kaksituhatta markkaa kerta kaikkiaan maksettuna ja kuudensadan markan elinkautisen koron. Notarioni valmistaa teidän luonanne tänä iltana sopimuskirjan; minä jätän hänelle teille tulevat rahat ja hän antaa ne teille huomenna tuon keskustelun jälkeen, jossa minä tahdon olla läsnä ja jonka aikana minä olen saava todisteita teidän luotettavaisuudestanne.

— Voikohan se ehkä olla vahingoksi tyttärelleni, rakas herra, sanoi vanhus katsellen häntä rauhattoman kissan silmillä.

— Ei lainkaan, rouva hyvä. Mutta muutoin näyttää kuin tyttärenne käyttäytyisi hyvin huonosti teitä kohtaan. Niin rikkaan ja niin mahtavan miehen rakastamana kuin Ferragus on, hänen pitäisi olla helppo tehdä teidät onnellisemmaksi kuin miltä te näytätte.

— Ah! rakas herra, ei edes yhtä vähäistä pääsylippua Ambigu- ja Gaieténäytäntöihin, joissa tyttäreni saa käydä niin usein kuin tahtoo. Se on kiittämättömyyttä! Tytär, jonka hyväksi minä olen myönyt hopeisen pöytäkalustoni, niin että minä nyt, tässä iässäni, saan syödä saksalaisista tina-astioista maksaakseni hänen opintonsa ja antaakseni hänelle aseman, jossa hän voisi tehdä kultaa, jos vain tahtoisi. Sillä siinä hän tulee minuun, hän on sukkela kuin keijukainen, se täytyy myöntää. Mutta hän voisi minulle kuitenkin jättää vanhat silkkihameensa, minä kun niin pidän silkkivaatteista. Mutta hänkö niitä antaisi, herra; hän syö viidenkymmenen markan päivällisiä Cadran bleu'ssa, ajaa vaunuissa kuin prinsessa, ja tekee pilkkaa äidistänsä, välittämättä hänestä vähääkään. Jumala paratkoon! Kuinka tylyn nuorison me olemmekaan saattaneet maailmaan, se ei ole meille erikoiseksi kiitokseksi. Tehdä tällaista äidille, herra, joka on hyvä äiti! Sillä minä olen salannut hänen kevytmielisyytensä ja hän on aina saanut olla minun sylissäni, saanut ottaa minulta leivän suusta ja syödä kaikki. Vielä vai, tullaan ja mielitellään teitä ja sanotaan: "Hyvää päivää, äitiseni", ja luullaan sillä kaikki velvollisuudet elämän antajaa kohtaan täytetyiksi. Selvä asia. Mutta hänellä tulee kerran olemaan itsellään lapsia ja hän saa vielä itse nähdä, mitä tuommoinen pahankurinen vesa on, vaikka sitä kaikesta huolimatta rakastetaankin.

— Kuinka! eikö hän tee mitään teidän hyväksenne?

— Ah! mitäänkö, ei, herra, en minä sitä ole sanonut; jos hän ei tekisi mitään, olisi se toki jo liian vähän. Hän maksaa asuntoni, antaa minulle puut ja kolmekymmentäkuusi markkaa kuussa… Mutta, herra; pitääkö nyt minun iälläni, viisikymmentäkaksi vuotiaana, silmillä, joita iltasin pakottaa, vielä tehdä työtä? Ja miksi hän ei tahdo minua luoksensa? Olenko minä hänelle häpeäksi? Sanokoon vaan suoraan. Toden totta, hautaan sitä pitäisi mennä noiden lapsivintiöiden vuoksi, jotka kädenkäänteessä teidät unhottavat.

Vanhus veti nenäliinan taskustaan ja sen mukana arpalipun, joka putosi maahan; mutta hän otti sen nopeasti ylös lausuen:

— Kas! sehän on minun verokuittini.

Jules arvasi heti syyn tuohon viisaaseen säästäväisyyteen, jota tämä äiti valitti, ja oli senjohdosta yhä varmempi siitä, että leski Gruget suostuisi tehtyyn ehdotukseen.

— No niin, rouva, sanoi hän, ottakaa siis vastaan se, mitä minä teille tarjoan.

— Te sanoitte, herra, kaksituhatta markkaa puhdasta rahaa ja kuusisataa elinkautiskorkoja?

— Rouva, olen muuttanut mielipidettäni ja tarjoan teille ainoastaan kolmesataa markkaa elinkorkoa. Asia sopii sillä tavoin paremmin yhteen minun etujeni kanssa. Mutta minä annan teille viisituhatta markkaa puhdasta rahaa. Ettekö halua mieluummin niin?

— Kyllä, tietysti, herra.

— Te saatte enemmän mukavuuksia ja voitte ajaa Ambigu-Comique'en, Franconi'in, kaikkialle, mielenne mukaan, vaunuilla.

— Ah! minä en pidä ollenkaan Franconista, koska siellä ei näytellä. Mutta nähkääs, herra, jos minä hyväksyn tarjouksenne, johtuu se siitä, että se on niin edullista lapselleni. Vihdoinkaan minä en olisi hänelle enää rasitukseksi. Pikku raukka, en tahtoisi sittenkään riistää häneltä hänen mielihalujaan. Nuorison täytyy, saada huvitella, herra! Jos te siis vakuutatte minulle, ettei kukaan joudu minun tähteni kärsimään…

— Ei kukaan, kertasi Jules. Mutta sanokaapas miten aiotte asiassa menetellä?

— Niin, herra, kun minä annan tänä iltana herra Ferragus'ille pienen unikukka-annoksen, nukkuu hän hyvin, tuo rakas mies, ja kyllä hän unta tarvitseekin kärsimyksissään, joita hänellä on niin, että oikein käy sääli. Mutta onkos tuo nyt laitaa, terve ihminen antaa polttaa selkäänsä saadakseen pois kasvojen nykimisen, joka ei häntä vaivaa kuin joka toinen vuosi. Palatakseni asiaamme, minulla on avain naapurittareni huoneustoon, joka on minun asuntoni yläpuolella ja siellä on eräs kamari, joka on sen huoneen vieressä, jossa Ferragus makaa. Naapurittareni on mennyt maalle kymmeneksi päiväksi. Jos nyt tehdään reikä yön aikana väliseinään, voitte te nähdä ja kuulla mielenne mukaan. Minä olen tuttu erään lukkosepän, oikein miellyttävän miehen kanssa, joka kertoo kuin enkeli; hän on kaikessa hiljaisuudessa tekevä sen minulle.

— Tässä sata markkaa hänelle; tulkaa tänä iltana herra Desmarets'n luo, hän on eräs notario, jonka osoite on tässä. Kello yhdeksän on välikirja valmis, mutta… suu lukkoon!

— Niin oikein, juuri kuten sanoitte, suu tukkoon! Näkemiin, herra.

Jules palasi kotiinsa ja oli, varmana siitä, että hän huomenna saisi kaikki tietää, melkein rauhallinen. Saapuessaan löysi hän portinvartijansa luota kirjeen täysin hyvin sineteillä suljettuna.

— Kuinka sinä voit? sanoi hän vaimolleen huolimatta jonkinlaisesta kylmyydestä, joka heidät eroitti.

Sydämen tottumuksista on niin vaikea luopua!

— Jokseenkin hyvin, Jules, vastasi Clémence mielistelevällä äänellä; tahdotko syödä minun kanssani päivällistä?

— Kyllä, vastasi hän ojentaen vaimolleen kirjeen; tämän on Fouquereau jättänyt minulle sinua varten.

Clémence, joka oli kalpea, punastui kovin huomatessaan kirjeen, ja tämä punastuminen synnytti mitä viiltävintä tuskaa hänen puolisossaan.

— Johtuuko punastumisesi ilosta? sanoi hän nauraen, tai ehkä odotuksesta?

— Oh! siihen on monta syytä, sanoi Clémence tarkastaen sinettiä.

— Jätän teidät, rouva.

Ja hän laskeutui työhuoneeseensa, jossa hän kirjoitti veljelleen aikomuksistaan leski Gruget'lle määrätyn elinkoron suhteen. Kun hän palasi, oli hänen päivällisensä valmiina pienellä pöydällä Clémencen vuoteen vieressä, ja Josefine seisoi valmiina tarjoiluun.

— Jos minä olisin ylhäällä, millä ilolla minä sinua palvelisinkaan! sanoi Clémence, kun Josefine oli jättänyt heidät yksin. — Oh! vieläpä polvillani, jatkoi hän, haroen valkeilla käsillään Jules'in tukkaa. Sinä rakas, jalo sydän, sinä olet vast'ikään ollut minua kohtaan niin lempeä, niin hyvä. Luottamuksellasi olet sinä tehnyt minulle enemmän hyvää kuin kaikki maailman lääkärit määräyksineen. Sinun naisellinen hienotunteisuutesi, sillä sinä osaat rakastaa kuin nainen, sinä,… katsos, se on vuotanut kuin palsami minun sieluuni ja tehnyt minut melkein terveeksi. On niin rauhallista olla. Jules, lähennä päätäsi, että minä voin sitä suudella.

Jules ei voinut kieltäytyä syleilemästä Clémenceä. Mutta se ei tapahtunut ilman katumuksen tunteita sydämessä: hän tunsi itsensä pieneksi tämän naisen edessä, jota hän alati koetti uskoa viattomaksi. Clémencessä oli jotain surumielistä iloisuutta. Heikko toivo loisti hänen surunilmeisillä kasvoillaan. He molemmat näyttivät yhtälailla onnettomilta ollessaan pakotettuja pettämään toinen toistaan. Vielä yksi hellyyden osoitus, ja he olisivat tunnustaneet kaikki toisilleen, voimatta enää vastustaa surujansa.

— Huomenillallako, Clémence?

— Ei, herrani, huomenna päivällä te saatte tietää kaikki, ja te polvistutte vaimonne edessä. Oh! ei, sinun ei tarvitse nöyryyttää itseäsi, sinulle on kaikki annettu anteeksi; sinä et ole väärässä. Katsos: eilen sinä kohtelit minua hyvin kovasti; mutta elämäni ei ehkä olisikaan ollut täydellinen ilman tätä tuskaa, se on varjo, joka on antava taivaallisten päivien sitä kirkkaammin loistaa.

— Sinä lumoat minut, huudahti Jules ja sinä nostat minussa omantunnon tuskia.

— Ystävä raukkani, kohtalo on voimakkaampi kuin me, ja minä en ole myötävaikuttanut kohtalooni. Menen ulos huomenna.

— Mihin aikaan? kysyi Jules.

— Kello puoli kymmenen.

— Clémence, lausui herra Desmarets, ole hyvin varovainen, neuvottele tohtori Desplein'in ja vanhan Haudry'n kanssa.

— Kysyn neuvoa vain sydämeltäni ja rohkeudeltani.

— Jätän sinut vapaaksi, enkä tule luoksesi ennenkuin keskipäivällä.

— Etkö tahtoisi pitää minulle vähän seuraa tänä iltana? En ole enää sairas…

Lopetettuaan toimensa, Jules palasi vaimonsa luo vastustamattoman voiman vetämänä. Hänen intohimonsa oli kaikkia hänen tuskiansa suurempi.

Seuraavana päivänä yhdeksättä käydessä Jules livahti asunnostaan, kiiruhti Enfants-Rouges kadulle, nousi portaita ylös ja soitti leski Gruget'n ovella.

— Ah! te olette sananne pitävä, tarkka kuin aamurusko. Astukaa sisään vaan, herra, sanoi vanha nauhanpunojatar tuntiessaan hänet. Olen varannut teille kupin kahvia kerman kanssa, siinä tapauksessa, että… jatkoi hän, kun ovi oli suljettu. Ah! todellista kermaa, pikku tilkkanen, jonka minä itse olen nähnyt lypsettävän meijerissä, joka meillä on Enfants-Rouges torilla.

— Kiitoksia, rouva, en tarvitse mitään. Viekää minut…

— Hyvä, hyvä, rakas herra. Tulkaa tätä tietä.

Leski vei Jules'in erääseen kamariin, joka oli hänen oman huoneensa yläpuolella ja näytti hänelle siellä voitokkaan näköisenä erästä reikää, joka oli noin kahden markan rahan suuruinen. Se oli yön aikana tehty paikkaan, joka Ferragus'in kamarissa oli korkeimpien ja hämärimpien seinäpaperikukkien kohdalla. Aukko oli kummassakin huoneessa kaapin yläpuolella, joten lukkosepän tekemä kevyt seinänmurto ei ollut jättänyt mitään jälkiä kummallekaan puolen, ja oli hyvin vaikea huomata hämärässä tuota ampumareikää. Jules oli pakotettu, pysytelläkseen aukon kohdalla ja hyvin nähdäkseen, istumaan väsyttävässä asennossa tikapuilla, joiden tuomisesta leski Gruget oli pitänyt huolta.

— Hänellä on luonaan eräs herra, sanoi vanhus poismennessään.

Jules huomasi todellakin erään miehen, joka sitoi määrättyä lukua haavoja, joita polttaminen oli tehnyt Ferragus'in hartioihin; Jules tunsi hänen päänsä herra de Maulincour'in antaman kuvauksen mukaan.

— Milloin luulet sinä minun paranevan? kysyi Ferragus.

— En tiedä sitä, vastasi tuntematon; mutta lääkärien lausunnon mukaan täytyy sidettä vielä muuttaa ainakin seitsemän tai kahdeksan kertaa.

— Siis tänä iltana, sanoi Ferragus ojentaen kätensä tuntemattomalle, joka juuri oli saanut asetetuksi viimeisen siteen.

— Tänä iltana, vastasi hän puristaen sydämellisesti Ferragus'in kättä. Tahtoisin nähdä sinut vapaana kärsimyksistäsi.

— Lopultakin, herra de Funcal'in paperit annetaan meille huomenna ja Henri Bourignard on lopullisesti kuollut, sanoi Ferragus. Nuo kaksi turmiollista kirjettä, jotka meille tulivat niin kalliiksi, eivät ole enää olemassa. Minä saan siis jälleen jotain yhteiskunnallista, olen ihminen ihmisten joukossa ja ainakin tuon merimiehen arvoinen, jonka kalat ovat syöneet. Jumala tietää oman edunko vuoksi minä teen itseni kreiviksi!

— Gratien parka, sinä, meidän etevin päämme, meidän rakas veljemme, sinä olet liiton lemmikki, kuten tiedät.

— Hyvästi! pitäkää tarkoin silmällä minun Maulincour'iani.

— Ole huoleti hänestä.

— Hei, markiisi! huusi vanha rangaistusvanki.

— Mitä?

— Iida voi tehdä mitä hyvänsä eilisillan kohtauksen jälkeen. Jos hän on heittäytynyt veteen, en minä häntä varmastikaan ongi sieltä ylös, paremminhan hän silloin säilyttää nimeni salaisuuden, ainoan, joka hänellä muutoin on; mutta pitäkää hänestä huolta, sillä hän on sittenkin kaikesta huolimatta kelpo tyttö.

— Hyvä.

Tuntematon meni pois. Kymmenen minuutin perästä Jules kuuli, ei ilman kuumeista väristystä, silkkihameelle ominaista kahinaa ja tunsi melkeinpä vaimonsa askelten kaiun.

— No, isäni, sanoi Clémence, isä parkani, miten sinä jaksat? Kuinka rohkea sinä olet!

— Tule, lapseni, vastasi Ferragus ojentaen hänelle kätensä. Ja Clémence tarjosi hänelle otsaansa, jota hän suuteli.

— Sano minulle, mikä sinun on, pikku raukka? Mitä uusia suruja…?

— Suruja, isäni! mutta kuolemahan tässä on kysymyksessä tyttärelläsi, jota sinä niin rakastat. Kuten minä sinulle eilen kirjoitin, sinun täytyy ehdottomasti löytää päässäsi, joka on niin rikas aatteista, joku keino nähdä minun Jules parkaani ja vieläpä tänään. Jos sinä tietäisit, kuinka hän on ollut hyvä minulle huolimatta näennäisesti niin oikeutetuista epäilyksistään! Isäni, rakkauteni on minun elämäni. Tahdotko sinä nähdä minun kuolevan? Ah! minä olen jo paljon kärsinyt, ja minä tunnen sen, elämäni on vaarassa.

— Kadottaisinko sinut, tyttäreni, sanoi Ferragus, kadottaisinko sinut yhden kurjan pariisilaisen uteliaisuuden kautta! Minä vaikka polttaisin Pariisin. Ah! sinä tiedät, mitä on rakastaja, mutta sinä et tiedä, mitä on isä.

— Isäni, sinä pelästytät minua katsoessasi minuun noin. Älä aseta rinnakkain kahta niin erilaista tunnetta. Minulla oli puoliso, ennenkuin minä tiesin, että minun isäni eli…

— Jos sinun miehesi on ensimäisenä suudellut sinun otsaasi, vastasi Ferragus, niin olen minä ensimäisenä kastellut sitä kyyneleillä… Rauhoitu, Clémence, puhu minulle avomielisesti. Minä rakastan sinua kyllin ollakseni onnellinen silloin kun tiedän sinun sitä olevan; vaikkakaan sinun isäsi ei ole juuri mitään sinun sydämessäsi, sillä aikaa kun sinä täytät hänen sydämensä.

— Jumalani, sellaiset sanat tekevät minulle aivan liian hyvää. Sinua täytyy yhä enemmän rakastaa, ja minusta tuntuu kuin minä sillä ryöstäisin jotain Jules'ilta. Mutta, isä hyvä, ajattele kuitenkin, että hän on epätoivoissaan. Mitä minun tulee sanoa hänelle kahden tunnin perästä?

— Lapsi, odottaisinko minä ensin sinun kirjettäsi pelastaakseni sinut vaarasta, joka sinua uhkaa? Ja miten käy niiden, jotka mielivät koskea sinun onneesi tai asettua meidän välillemme. Etkö sinä ole sitten koskaan tuntenut toista kaitselmusta, joka sinun ylitsesi valvoo? Sinä et tiedä, että kaksitoista miestä, täynnä voimaa ja viisautta, pitää vartiota sinun rakkautesi ja sinun elämäsi ympärillä, valmiina kaikkeen teitä suojellakseen? Isäkö, joka antautui kuoleman vaaraan käydessään sinua katsomassa kävelyretkillä, tai tullessaan yöllä äitisi luo sinua ihailemaan pikku vuoteessasi? Isäkö, jolle muisto sinun lapsenhyväilyistäsi yksin antoi voimaa elää hetkellä, jolloin kunnian miehen olisi pitänyt tappaa itsensä pelastuakseen häpeästä? Lyhyesti, minäkö, minä, joka en hengitä muuta kuin sinun suusi kautta, minä, joka en näe kuin sinun silmilläsi, minä, joka en tunne muuta kuin sinun sydämesi kautta, minäkö en puolustaisi leijonan kynsillä, isän sielulla ainoaa omaisuuttani, elämääni, tytärtäni…? Mutta siitä lähtien kun tuo enkeli kuoli, joka oli sinun äitisi, minä en ole unelmoinut kuin yhtä asiaa, onnea saada tunnustaa sinut tyttärekseni, sulkea sinut käsivarsiini maan ja taivaan nähden, tappaa rangaistusvangin… (tässä pysähtyi hän hetkiseksi) antaa sinulle isän, jatkoi hän, voida puristaa ilman häpeää miehesi kättä, elää ilman pelkoa teidän sydämissänne, sanoa koko maailmalle sinut nähdessäni: "Tuossa on minun lapseni!" lyhyesti, olla isä niinkuin sitä haluan!

— Oi isäni, minun isäni!

— Monien vaivojen jälkeen, tongittuaan maapallon läpi, sanoi Ferragus puhettaan jatkaen, ystäväni ovat löytäneet minulle ihmisnahkan, jonka minä voin vetää päälleni. Olen muutamien päivien perästä herra de Funcal, portugalilainen kreivi. Sanon sen, rakas tyttäreni, on vähän ihmisiä, joilla minun iässäni on kärsivällisyyttä opetella Portugalin ja Englannin kieliä, joita tuo pahuksen merimies osasi täydelleen.

— Minun rakas isäni!

— Kaikki on otettu huomioon, ja muutamien päivien perästä Hänen Majesteettinsa Johannes VI, Portugalin kuningas, on oleva minun rikostovereitani. Sinä tarvitset vain hiukan kärsivällisyyttä siinä, missä sinun isäsi on tarvinnut paljon. Mutta minulle se lankesi luonnostaan. Mitäpä minä en tekisi palkitakseni sinun uhrautuvaisuuttasi näinä kolmena vuotena. Niin uskollisesti olet sinä tullut lohduttamaan vanhaa isääsi, asettaen onnesi vaaraan!

— Isäni!

Ja Clémence tarttui Ferragus'in käsiin ja suuteli niitä.

— Vielä hiukkasen rohkeutta, Clémence'ni, säilyttäkäämme turmiokas salaisuus loppuun asti. Jules ei ole mikään tavallinen ihminen, mutta kuitenkin, me emme voi tietää, eikö hänen suuri luonteensa ja rajaton rakkautensa käänny halveksumiseksi tytärtä kohtaan, jonka isä on…

— Oh! huudahti Clémence, sinä olet lukenut lapsesi sydämestä, minulla ei ole muuta pelkoa, lisäsi hän sydäntäsärkevällä äänellä. Se on ajatus, joka jähmetyttää minut. Mutta, isäni, ajatelkaa, että minä olen luvannut lausua hänelle totuuden kahden tunnin kuluttua.

— No hyvä, tyttäreni, sano hänelle, että hän menisi Portugalin lähetystöön katsomaan kreivi de Funcal'ia, sinun isääsi, minä olen siellä.

— Entä herra de Maulincour, joka on puhunut hänelle Ferragus'ista? Jumalani, isäni, pettää, pettää, mikä kidutus!

— Kenelle sinä sen sanot? Mutta vielä muutamia päiviä, eikä ole olemassa ketään ihmistä, joka voisi minua ottaa valheesta kiinni. Muutoin ei herra de Maulincour'in enää pitäisi kyetä muistamaan itseään… Näetkös nyt, hupakko, pyyhi kyyneleesi ja ajattele…

Tällä hetkellä kuului hirvittävä huuto siitä huoneesta, jossa herra Jules Desmarets oli:

— Tyttäreni, tytär parkani!

Tämä huuto tunki kaapin yläpuolella olevasta pienestä aukosta ja saattoi Ferragus'in ja rouva Jules'in pelon valtaan.

— Mene katsomaan, mitä se on, Clémence! Clémence laskeutui nopeasti alas pieniä portaita myöten, tapasi rouva Gruget'n huoneuston oven selkoselällään, kuuli huutoja ylemmästä kerroksesta, nousi portaita ylös ja saapui nyyhkytyksistä syntyneen melun johtamana, aina tuohon onnettomaan kamariin, josta, ennenkuin hän astui sisään, hänen korvaansa kuuluivat seuraavat sanat:

— Te, herra, kuvitteluinenne olette syypää hänen kuolemaansa.

— Olkaa vaiti, onneton, sanoi Jules asettaen nenäliinansa rouva Gruget'n suun päälle, tämän huutaessa:

— Murhamiehiä! auttakaa!

Tällä hetkellä Clémence astui sisään, näki miehensä, päästi huudon ja pakeni.

— Kuka pelastaa tyttäreni? kysyi leski Gruget pitkän hiljaisuuden jälkeen. Te olette tappanut hänet!

— Ja millä tavalla? kysyi Jules koneellisesti, tyrmistyneenä siitä, että hänen vaimonsa oli tuntenut hänet.

— Lukekaa, herra, huusi vanhus kyyneleitä vuodattaen. Onko korkoja, jotka voisivat antaa lohdutusta tästä!

"Hyvästi, äitini! jätän sinulle kaikki, mitä minulla on. Pyydän sinulta anteeks virheitäni ja viimeistä murhetta, jonka sinulle tuotan lopettaissani elämäni. Henrik, jota minä rakastan enempi kuin itseäni, on sanonu minulle, että minä olen hänen onnettomuutensa, ja koska hän on työntäny minun luotaan ja että minä olen kadottanu kaikki oman talouden toivon, minä hukutan itseni. Menen Neuilly'n yläpuolelle, jottei minua panna ruumiintarkastushuoneeseen. Jos Henrik ei minua sen jälkeen enää vihaa, kun minä olen rankaissu itseni kuolemalla, pyydä että hän antaisi haudata köyhän tytön, jonka sydän ei ole lyöny muuta kun hälle, ja että hän antaisi minulle anteeks, sillä minä olen ollu väärässä, sekottaissani itseni siihen, mikä ei minulle kuulu. Sido hyvästi hänen palohaavojansa. Kuinka hän on kärsinny, tuo aarre parka. Mutta minulla on itseni hävittämiseks se rohkeus, jolla hän on polttanu itseänsä. Anna kantaa valmiit korsetit tilaajilleni. Ja rukoile Jumalaa tyttäresi puolesta. Iida."

— Viekää tämä kirje herra de Funcal'ille, hänelle, joka on tuolla. Jos vielä on aikaa, on hän ainoa, joka voi pelastaa tyttärenne.

Ja Jules hävisi, juosten pois kuin mies, joka on tehnyt rikoksen. Hänen jalkansa vapisivat. Verivirrat, kuumemmat ja vuolaammat kuin milloinkaan ennen hänen elämässään, täyttivät hänen laajentuneen sydämensä ja työntyivät sieltä pois tavattomalla voimalla. Mitä ristiriitaisimmat ajatukset taistelivat hänen mielessään, ja kuitenkin yksi ajatus hallitsi kaikkia muita. Hän ei ollut menetellyt rehellisesti sitä kohtaan, jota hän enimmin rakasti, ja hänen oli mahdotonta tyydyttää omaatuntoansa, jonka ääni, rikoksesta suurentuneena, sointui yhteen hänen rakkautensa sisäisten huutojen kanssa noina epäilyksen hirveimpinä hetkinä, jotka äskettäin olivat häntä järisyttäneet. Suuren osan päivää harhaili hän Pariisissa rohkenematta palata kotiinsa. Tuota oikeamielistä miestä värisytti kohdata väärinymmärretyn vaimonsa viaton otsa. Rikokset riippuvat omantunnon puhtaudesta, ja teko, joka jollekin sydämelle tuskin tuntuu rikokselta, saa muutamissa puhtaissa sieluissa rikoksen luonteen. Eikö sanalla puhtaus ole todellakin taivaallinen merkitys? Ja eikö pieninkin tahra neitseen valkeassa vaatteessa tunnu yhtä alhaiselta kuin kerjäläisen ryysyt. Näiden molempien asioiden ainoana eroituksena on vaan se, mikä erottaa onnettomuuden rikoksesta. Jumala ei mittaa koskaan katumusta, hän ei erota sitä, ja hänen edessänsä tarvitaan tahran poistamiseksi katumusta yhtä paljon kuin kokonaisen elämän unhottamiseksi vaaditaan. Nämä ajatukset painoivat koko voimallaan Jules'ia, sillä intohimot ovat yhtä anteeksiantamattomia kuin ihmislait, ja ne ajattelevat oikeammin: nojautuvathan ne niille itselle ominaiseen omaantuntoon, joka on yhtä erehtymätön kuin vaisto. Jules astui kotiinsa kalpeana, vääryydentunnon musertamana, mutta siitä huolimatta iloiten vaimonsa viattomuudesta. Vapisten meni hän vaimonsa huoneeseen; Clémence oli vuoteessa, hänellä oli kuumetta, Jules istuutui hänen vuoteensa viereen, otti hänen kätensä, suuteli sitä ja peitti sen kyynelillään.

— Rakas enkeli, sanoi Jules, kun he olivat yksin, tämä on katumusta.

— Ja minkä johdosta? kysyi Clémence. Sanoessaan nämä sanat hän käänsi päänsä tyynyllä, sulki silmänsä ja pysyi liikkumattomana, salaten kärsimyksiään, jottei hänen miehensä peljästyisi: äidin hienotunteisuutta, enkelin hienotunteisuutta. Noihin sanoihin sisältyi vaimo kokonaan. Äänettömyys kesti kauan. Jules, luullen Clémence'n nukkuneen, läksi tiedustelemaan Josefineltä hänen valtijattarensa vointia.

— Armollinen rouva tuli kotiin puolikuolleena. Me lähetimme hakemaan herra Haudry'a.

— Onko hän saapunut? mitä hän on sanonut?

— Ei mitään, herra. Hän ei näyttänyt tyytyväiseltä ja määräsi, ettei ketään saa laskea armollisen rouvan luo, paitsi hoitajatarta, ja hän sanoi tulevansa jälleen illalla.

Jules meni hiljaa vaimonsa luo, asettui nojatuoliin ja jäi vuoteen eteen liikkumattomana, silmät kiinnitettyinä Clémence'n silmiin. Kun Clémence nosti silmäluomensa, näki hän heti Jules'in ja noiden tuskaisten silmäripsien välistä suuntautui hellä katse, täynnä rakkautta, vapaa moitteesta ja katkeruudesta, katse, joka tunki kuin tulinuoli puolison sydämeen, jolle jalolla tavalla oli annettu anteeksi ja joka yhä vielä oli sen olennon rakastama, jonka hän oli tappanut. Kuolema oli heidän välillänsä aavistuksena, joka samalla tavalla kosketti kumpaakin heistä. Heidän katseensa yhtyivät samassa tuskassa, kuten ne kerta olivat yhtyneet samassa rakkaudessa, tasan tunnetussa ja tasan jaetussa. Ei mitään kysymyksiä, mutta kauhistava varmuus. Vaimolla täydellinen jalomielisyys; miehellä hirveät omantunnontuskat; sitten kummankin sielussa sama ratkaisun tajunta, sama kohtalon tunne.

Eräänä hetkenä Jules, luullen vaimonsa nukkuneen, suuteli häntä kevyesti otsalle ja sanoi, katseltuaan häntä pitkän aikaa:

— Jumalani, salli minun pitää tämä enkeli vielä kyllin kauan, jotta minä itse voin sovittaa vääryyteni pitkällä jumaloimisella… Tyttärenä hän oli ylevä; naisena, mikä sana voisikaan sitä ilmaista?

Clémence aukaisi silmänsä; ne olivat täynnä kyyneleitä.

— Sinä teet minulle pahaa, sanoi hän heikolla äänellä.

Ilta oli kulunut jo pitkälle, tohtori Haudry tuli ja pyysi puolisoa vetäytymään pois hänen vierailunsa ajaksi. Kun hän meni pois, ei Jules tehnyt hänelle ainoatakaan kysymystä; hänen liikkeensä oli selvittänyt Jules'ille kaiken.

— Kutsukaa neuvotteluun ne virkaveljistäni, joihin enimmin luotatte, minä voin olla väärässä.

— Mutta, tohtori, sanokaa minulle totuus. Minä olen mies, minä voin sen kuulla; ja minulle on muutoin hyvin tärkeää tietää se, järjestääkseni muutamia asioita…

— Rouva Jules'in sielu on kuolettavasti satutettu, vastasi lääkäri. Kysymyksessä on pitkälle kehittynyt hermosairaus, joka häiritsee hänen jo itsessään sangen vaarallista ruumiillista tilaansa, mutta joka on kääntynyt vielä uhkaavammaksi varomattomuuksien johdosta: hän on noussut yöllä ylös paljain jaloin ja mennyt ulos vastoin kieltoani, eilen jalkaisin, tänään ajoneuvoissa. Hän on tahtonut tappaa itsensä. Kuitenkaan minun lausuntoni ei ole peruuttamaton, hänessä on nuoruutta, hämmästyttävää hermoston voimakkuutta… Voisi panna kaikki alttiiksi käyttämällä jotain voimakasta vastavaikutusta, mutta minä en ottaisi sitä määrätäkseni, en edes kehottaisi siihen, ja neuvottelussa minä vastustaisin sen käyttämistä.

Jules astui sisään vaimonsa luo. Yksitoista päivää ja yksitoista yötä pysyi hän vaimonsa vuoteen ääressä, nukkuen ainoastaan päivisin, pää nojautuen vuoteen jalkopäähän. Ei milloinkaan ole kukaan ihminen vienyt pitemmälle huolenpidon intoilua ja uhrautuvaisuuden kunnianhimoa kuin Jules. Hän ei kärsinyt vaimollensa tehtävän pienintäkään palvelusta; hän piti vaimoansa alati kädestä ja näytti siten tahtovan vuodattaa häneen elämää. Oli epävarmoja aikoja, pettäviä iloja, hyviä päiviä, parantumista, ratkaisevia käänteitä ja lopuksi kuoleman kauhea horjuminen, kuoleman, joka epäröi, joka häilyy, mutta joka osuu päämääräänsä. Rouva Jules'illa oli alati voimia hymyillä miehelleen; hän surkutteli miestään tietäen, että tämä pian olisi yksin. Se oli kaksinkertaista kuolinkamppailua, elämän ja rakkauden; mutta elämä kulki pois ja rakkaus kasvoi. Tuli eräs kauhea yö, jolloin Clémence tunsi tuota kuumeista mielen nousua, joka nuorissa ihmisissä aina käy kuoleman edellä. Hän puhui onnellisesta rakkaudestaan, isästään, hän kertoi tunnustuksista, joita hänen äitinsä kuolinvuoteellaan oli tehnyt, ja velvollisuuksista, joita hänen äitinsä oli hänelle asettanut. Hän taisteli, ei elämänsä, mutta rakkautensa puolesta, jota hän ei tahtonut jättää.

— Suokoon jumala, sanoi hän, ettei Jules huomaisi, että tahtoisin hänen kuolevan kanssani.

Jules, joka ei enää voinut kestää tätä näkyä, oli tällöin viereisessä huoneessa, eikä kuullut näitä toivomuksia, jotka hän olisi toteuttanut.

Kun käännekohta oli ohitse, voimistui rouva Jules jälleen. Seuraavana päivänä hän oli taas kaunis, tyyni; hän keskusteli, hänellä oli toivoa, hän koristi itseänsä, kuten sairaat koristavat. Sitten hän tahtoi olla yksin koko päivän ja sai miehensä menemään pois rukoilemalla häntä niin hartaasti, että hänen rukouksensa täytettiin, kuten täytetään lasten pyyntöjä. Sitäpaitsi Jules tarvitsi tätä päivää. Hän meni herra de Maulincour'in luo vaatimaan häneltä tuota kuoleman taistelua, josta he jonkun aikaa sitten olivat sopineet. Hän ei päässyt ilman suuria vaikeuksia onnettomuutensa aiheuttajan luo; mutta kuullessaan, että oli kysymys kunnia-asiasta, tuomioherra mukautui niihin muodollisuuksiin, jotka aina olivat hänen elämäänsä hallinneet, ja vei Jules'in paronin luo. Herra Desmarets etsi paroni de Maulincour'ia.

— Oh! hänhän se on, sanoi suurmestari osoittaen miestä, joka istui nojatuolissa uunin ääressä.

— Kuka? Jules? sanoi kuoleva murtuneella äänellä. Auguste oli kadottanut ainoan kyvyn, josta me henkisesti elämme, muistin. Herra Desmarets peräytyi kauhistuen tätä näkyä. Hän ei voinut enää tuntea hienoa, nuorta miestä tuossa oliossa, jolle, Bossuet'n sanaa käyttäen, kielissä ei ollut mitään nimeä. Se oli todenteolla valkohiuksinen ruumis, jossa luita töintuskin peitti ryppyinen, kuivunut ja kurtistunut nahka; silmät olivat valkeat ja elottomat; suu oli kammottavasti puoleksi auki, kuten hulluilla tai elostelijoilla, jotka ovat irstailuihinsa kuolleet. Ei mitään ymmärryksen jälkeä ollut enää hänen otsallaan eikä ainoassakaan hänen kasvojensa piirteessä, yhtä vähän kuin punaa hänen veltostuneessa lihastossaan tai jotain merkkejä verenkierrosta. Lyhyesti, hän oli kutistunut, riutunut ihminen, samalla asteella kuin nuo museoissa säilytetyt hirviöt, jotka uivat väkiviinapulloissa. Jules luuli näkevänsä näiden kasvojen yläpuolella Ferragus'in hirvittävän pään, ja tämä täydellinen kosto poisti hänen vihansa. Aviomies tunsi sydämessään sääliä nähdessään tuon epämääräisen jäännöksen siitä, mikä joku aika sitten oli ollut nuori mies.

— Kaksintaistelu on suoritettu, sanoi tuomioherra.

— Herra paroni on tappanut jo monta ihmistä, huudahti Jules tuskallisesti.

— Ja hyvinkin rakkaita henkilöitä, lisäsi vanhus. Hänen isoäitinsä kuolee surusta, ja minä luultavasti seuraan häntä hautaan.

Tuon käynnin jälkeisenä päivänä huononi rouva Jules'in tila hetki hetkeltä. Hän käytti hyväkseen satunnaista voimien jäännöstä ottaakseen tyynynsä alta kirjeen, ojensi sen eloisasti Jules'ille ja teki hänelle helposti ymmärrettävän merkin: Clémence tahtoi suudelmassa antaa hänelle viimeisen elämänhenkäyksensä, hän otti sen, ja Clémence kuoli. Jules kaatui maahan puolikuolleena ja vietiin veljensä luo. Kun hän täällä kyyneleitä vuodattaen ja epätoivoisena valitti edellisen päivän poissaoloaan, ilmaisi veli hänelle, että se oli ollut Clémence'n harras toivomus. Hän ei ollut tahtonut, että Jules olisi ollut läsnä tuossa uskonnollisessa toimituksessa, joka on niin hirveä rakastaville sydämille, ja jota kirkko käyttää antaessaan kuoleville viimeiset sakramentit.

— Sinä et olisi sitä kestänyt, sanoi veli hänelle. En itsekään voinut kestää tuota näkyä, ja kaikki väkesi oli kyyneleissä. Clémence oli kuin pyhimys. Hän oli koonnut voimia itselleen sanoakseen meille jäähyväisensä, ja tuo ääni, viimeisen kerran kuultuna, repi sydäntä. Kun hän pyysi anteeksi suruja, joita hän vasten tahtoaan oli ehkä tuottanut niille, jotka olivat häntä palvelleet, oli syntynyt nyyhkytysten katkaisema valitus, valitus…

— Riittää, sanoi Jules, riittää.

Hän tahtoi olla yksin lukeakseen tuon naisen viimeiset ajatukset, hänen, jota maailma oli ihaillut ja joka oli kulkenut sen läpi kuin kukkanen:

"Rakastettuni, tämä on minun testamenttini. Miksi ei voisi tehdä testamenttia sydämen aarteista, kuten kaikesta muustakin omaisuudesta? Rakkauteni, sehän on kaikki minun omaisuuteni. En tahdo käsitellä tässä muuta kuin rakkauttani: siinä oli sinun Clémence'si kaikki omaisuus ja kaikki se, mitä hän kuollessaan voi sinulle jättää. Jules, minä olen vielä rakastettu, minä kuolen onnellisena. Lääkärit selittävät minun kuolemani omalla tavallaan; minä yksin tiedän sen todellisen syyn. Minä sanon sen sinulle, niin tuskallista kuin se ehkä voikin sinulle olla. Minä en tahtoisi viedä mukanani sydämessäni, joka on yksin sinun, mitään salaisuutta, jota ei sinulle vielä olisi sanottu, kun minä nyt kuolen välttämättömän vaikenemisen uhrina.

Jules, minut on elättänyt ja kasvattanut mitä syvimmässä yksinäisyydessä, kaukana maailman paheista ja valheista, rakastettava nainen, jonka sinä olet tuntenut. Yhteiskunta on antanut tunnustuksensa niille ominaisuuksille, joiden kautta nainen sitä miellyttää; mutta minä, minä olen salaisuudessa omistanut taivaallisen sielun ja minä olen saanut rakastaa äitiä, joka teki minun lapsuuteni ajan iloksi ilman katkeruutta, ja minä tiesin hyvin, miksi minä häntä rakastin. Eikö se ollut kaksinverroin rakastamista. Niin, minä rakastin häntä, minä pelkäsin häntä, minä kunnioitin häntä, mutta ei mikään painanut minun sydäntäni, ei kunnioitus eikä pelko. Minä olin kaikki hänelle ja hän oli kaikki minulle. Yhdeksäntoista täysin onnellisen ja huolettoman vuoden aikana minun sieluni, yksin keskellä maailmaa, joka kohisi minun ympärilläni, ei ole heijastanut muuta kuin puhtainta kuvaa, minun äitiäni, ja minun sydämeni ei lyönyt muuta kuin hänen kauttansa ja hänelle. Minä olin hyvin hurskas ja minusta oli mieluista pysyä puhtaana Jumalan edessä. Minun äitini kehitti minussa kaikkia jaloja ja yleviä tunteita. Ah! minä iloitsen tunnustaessani sinulle, Jules, minä tiedän nyt, että minä olen ollut nuori tyttö ja että minä olen tullut sinun luoksesi neitseenä sydämeltäni. Kun minä jätin tämän syvän yksinäisyyden, kun minä ensi kertaa sidoin hiukseni, koristaen ne mantelikukkien seppeleellä, kun minä kauniisti sovitin valkeaan hameeseeni muutamia silkkinauhoja ajatellen maailmaa, jonne minä olin menossa ja jota minä olin utelias näkemään; katsos, Jules, tähän viattomaan ja vaatimattomaan keimailuun ryhdyin minä sinun tähtesi, sillä astuessani maailmaan minä näin ensiksi sinut. Minä huomasin sinun kasvosi, jotka erosivat kaikista muista; sinun olemuksesi miellytti minua; sinun äänesi ja sinun tapasi synnyttivät minussa onnellisia aavistuksia; ja kun sinä saavuit, kun sinä minulle puhuit punastuen, kun sinun äänesi vapisi, tuo hetki antoi minulle muistoja, joista minun sydämeni vavahtaa vielä nyt sinulle kirjoittaessani, kun minä ajattelen sitä viimeistä kertaa. Meidän rakkautemme oli aluksi mitä elävintä myötätuntoisuutta, mutta se tuli pian molemmin puolin ilmi ja sitten heti myöskin jaetuksi, kuten me siitä lähtien olemme tasan saaneet tuntea lukemattomia iloja. Siitä saakka minun äitini oli enää vain toinen minun sydämessäni. Sanoin sen hänelle ja hän hymyili, tuo jalo nainen! Sitten minä olen ollut sinun, kokonaan sinun. Siinä on minun elämäni, koko minun elämäni, rakas puolisoni. Sanon sinulle nyt tässä sen, mikä minulla enää on sanottavana. Eräänä iltana, muutamia päiviä ennen kuolemaansa, äitini ilmaisi minulle, kuumia kyyneleitä vuodattaen, elämänsä salaisuuden. Olen rakastanut sinua vieläkin enemmän, kun ennen pappia, joka antoi synninpäästön äidilleni, kuulin, että on intohimoja, joita kirkko ja maailma tuomitsevat. Mutta varmaankaan Jumala ei voi olla ankara, kun ne ovat niin hellien sielujen rikoksia kuin minun äitini oli; ainoastaan katumukseen tämä enkeli ei voinut taipua. Hän rakasti niin suuresti, Jules, hän oli kokonaan rakkautta. Minä olen myöskin joka päivä rukoillut hänen edestänsä tuomitsematta häntä. Nyt minä sain tietää syyn hänen suureen äidilliseen hellyyteensä; nyt minä tiesin, että Pariisissa oli eräs mies, jonka koko elämä ja rakkaus minä olin; että sinun menestyksesi oli hänen työtänsä ja että hän rakasti sinua; että hän oli karkoitettu yhteiskunnasta, että hän kantoi tahrattua nimeä ja että hän kärsi siinä enemmän minun, meidän tähtemme kuin itsensä tähden. Minun äitini oli hänen ainoa lohdutuksensa, äitini kuoli ja minä lupasin olla hänen asemessaan. Hehkuvassa sielussani, jonka tunteita ei mikään vielä ollut turmellut, en minä nähnyt muuta kuin onnea siitä, että sain lieventää katkeruutta, joka murheellistutti äitini viimeisiä hetkiä, minä sitouduin siis jatkamaan tätä salaista laupeudentyötä, sydämen armeliaisuutta. Ensimäisen kerran näin minä isäni sen vuoteen ääressä, jossa äitini juuri oli vetänyt viime henkäyksensä; hän kohotti kyynelistä täyttyneet silmänsä löytääkseen minussa jälleen kaikki kuolleet toiveensa. Minä olin vannonut, etten valehtelisi, vaan olisin vaiti, ja kuka nainen olisi tätä vaikenemista rikkonut? Siinä on minun rikokseni, Jules, rikos, joka kuolemalla on sovitettu. Minä olen epäillyt sinua. Mutta pelko on niin luonnollista naiselle ja etenkin naiselle, joka tietää kaiken sen, mitä hän voi kadottaa! Minä olen vapissut rakkauteni puolesta. Isäni salaisuus näytti minusta onneni kuolemalta, ja kuta enemmän minä rakastin, sitä enemmän minä pelkäsin. Minä en uskaltanut ilmaista tätä tunnetta isälleni: se olisi ollut hänen loukkaamistansa, ja hänen asemassaan jokainen loukkaus oli viiltävä. Mutta hän tunsi, minulle sitä sanomatta, samaa pelkoa. Tuo täysin isällinen sydän vapisi minun onneni puolesta yhtä paljon kuin minäkin, ja hän ei uskaltanut puhua saman hienotunteisuuden johtamana, joka minutkin teki puhumattomaksi. Niin, Jules, minä uskoin, että oli tuleva päivä, jolloin sinä et enää voisi rakastaa Gratien'in tytärtä yhtä paljon kuin sinä rakastit Clémence'asi. Olisinko minä ilman tätä hirveätä pelkoa salannut sinulta mitään, sinulta, joka kokonaan täytit myöskin tämän minun sydämeni salaisen sopen? Sinä päivänä, jolloin tuo inhottava, onneton upseeri puhui sinulle, minä olin pakotettu valehtelemaan. Sinä päivänä minä tunsin toisen kerran elämässäni tuskaa, ja tuo tuska on kasvanut aina tähän hetkeen asti, jolloin minä puhun sinulle viimeisen kerran. Mitä välitän minä nyt enää isäni asemasta? Sinä tiedät kaikki. Minä olisin voinut rakkauteni avulla voittaa sairauden, kestää kaikki kärsimykset, mutta minä en olisi voinut tukahuttaa epäilyksen ääntä. Olisihan ollut mahdollista, että minun syntyperäni olisi himmentänyt sinun rakkautesi puhtautta, heikontanut ja vähentänyt sitä. Tätä pelkoa ei mikään voi minussa hävittää. Se on, Jules, minun kuolemani syy. Minä en voisi elää peljäten yhtä sanaa, yhtä katsetta; sanaa, jota sinä et ehkä koskaan sanoisi, katsetta, jota sinä et ollenkaan loisi minuun; mutta minkäs sille voi, minä pelkään niitä kuitenkin. Minä kuolen rakastettuna, siinä on minun lohdutukseni. Minä olen tietänyt, että minun isäni ja hänen ystävänsä neljä vuotta jo ovat myllertäneet koko maailmaa, valehdellakseen maailmalle. Antaakseen minulle säädyn he ovat ostaneet erään kuolleen, nimen, omaisuuden, he ovat tehneet kaiken tämän auttaakseen elävää elämään, kaiken tämän minun tähteni, meidän hyväksemme. Meidän ei pitänyt saada siitä mitään tietää. Niin, minun kuolemani säästää epäilemättä isältäni tämän valheen, hän on kuoleva minun kuolemani johdosta. Jää hyvästi siis, Jules, minun koko sydämeni on näissä sanoissa. Enkö ilmaistessani sinulle rakkauteni viattomine pelkoineen, samalla jätä sinulle koko sieluani? Minulla ei olisi ollut voimaa puhua sinulle, mutta minulla oli sitä kirjoittaakseni sinulle. Olen tunnustanut elämäni virheet Jumalalle; olen luvannut, etten enää ajattelisi muuta kuin taivaiden kuningasta; mutta minä en voinut vastustaa halua tehdä tunnustukseni myöskin hänelle, joka minulle on ollut kaikki kaikessa maan päällä. Ah! kukapa ei antaisi minulle anteeksi tätä viimeistä huokausta elämän välillä, joka oli, ja elämän välillä, joka on tuleva! Hyvästi, minun rakastettu Jules'ini; minä menen Jumalan tykö, hänen, jonka luona rakkaus on ikuisesti pilvetön, hänen, jonka luokse sinäkin kerran saavut. Siellä, hänen valtaistuimensa juurella, ainiaaksi yhdistettyinä me voimme rakastaa toisiamme vuosisadasta vuosisataan. Tämä toivo yksin voi minua lohduttaa. Jos minä olen mahdollinen tulemaan sinne ensin, seuraan minä sieltä sinua elämässäsi, minun sieluni kulkee sinun mukanasi ja verhoaa sinut, sillä sinä jäät vielä tänne alhaalle, sinä. Vietä siis hurskasta elämää tullaksesi varmasti minun luokseni. Sinä voit tehdä niin paljon hyvää täällä maan päällä! Eikö ole kärsivälle olennolle taivaallista lähetystyötä levittää, iloa ympärilleen, antaa sitä, mitä itsellä ei ole? Minä jätän sinut onnettomille. Ainoastaan heidän hymyilyjään ja heidän kyyneleitään minä en kadehdi. Me saamme suurta viehätystä näistä lempeistä laupeudentöistä. Voimmehan me vieläkin elää yhdessä, jos sinä tahdot yhdistää minun nimeni, sinun Clémence'si nimen, noihin hyviin tekoihin. Senjälkeen kun on rakastanut, niin kuin me olemme toisiamme rakastaneet, ei ole enää muuta kuin Jumala, Jules. Jumala ei valehtele, Jumala ei petä. Älä rakasta enää muita kuin häntä, tahdon niin. Kirkasta häntä kaikkien niiden sydämissä, jotka kärsivät, lohduta hänen kirkkonsa surevia jäseniä. Jää hyvästi, rakas sielu, jonka minä olen täyttänyt, minä tunnen sinut: sinä et ole rakastava kahta kertaa. Minä kuolen siis onnellisena siinä ajatuksessa, joka tekee kaikki naiset onnellisiksi. Niin, minun hautani on oleva sinun sydämesi. Lapsuuteni jälkeen, josta olen sinulle kertonut, on minun elämäni kokonaan kulunut sinun sydämessäsi! Kun minä olen kuollut, et sinä aja minua koskaan sieltä pois. Minä olen ylpeä tästä yksimielisestä elämästä! Sinä et saanut tuntea minua kuin nuoruuden kukoistuksessa. Minä jätän sinulle surun ilman pettymystä. Jules, se on hyvin onnellinen kuolema.

Sinä, joka olet minua niin hyvin ymmärtänyt, salli minun pyytää sinua täyttämään eräs naishaave, epäilemättä hyödytön asia, eräs toivomus, joka johtuu lemmenkateudesta, jonka alaisia me kaikki olemme. Pyydän sinun polttamaan kaiken, mikä meille on kuulunut, hävittämään meidän huoneemme, tuhoamaan kaiken, mikä voi olla muistona meidän rakkaudestamme.

Vielä kerran, jää hyvästi, viimeinen jäähyväinen täynnä rakkautta, kuten sitä on oleva minun viimeinen ajatukseni ja minun viimeinen henkäykseni."

Kun Jules oli päässyt kirjeen loppuun, valtasi hänen sydämensä yksi noita raivokohtauksia, joiden peloittavia purkauksia on mahdoton kuvata. Kaikki tuskat ovat yksilöllisiä, niiden vaikutukset eivät ole minkään varman lain alaisia: muutamat ihmiset tukkivat korvansa päästäkseen enempää kuulemasta; jotkut naiset sulkevat silmänsä vapautuakseen enemmistä näkemisistä; mutta on myös suuria ja jaloja sieluja, jotka heittäytyvät suruun kuin syvyyteen. Epätoivon tilassa on kaikki totta. Jules riistäytyi veljensä luota ja palasi kotiinsa tahtoen viettää yön vaimonsa luona ja katsella viimeiseen hetkeen asti tuota taivaallista olentoa. Kulkiessaan siinä elämän välinpitämättömyydessä, jota kaikki onnettomuuden viime asteelle tulleet ihmiset tuntevat, hän käsitti, miksi Aasiassa lait määräävät, että aviopuolisot eivät saa elää toistensa jälkeen. Hän tahtoi kuolla. Hän ei ollut vielä kokonaan murrettu, hän oli tuskan kuumeessa. Hän saapui perille ilman esteitä ja nousi tuohon pyhitettyyn huoneeseen; hän näki siellä Clémence'nsa kuolinvuoteella, kauniina kuin pyhimys, hiukset vapaasti alas valuvina, kädet yhteen liitettyinä ja jo kuolinliinoihin käärittynä. Kynttilät valaisivat rukoukseen vaipunutta pappia, yhdessä nurkassa polvistunutta, itkevää Josefineä ja sitten vuoteen ääressä olevaa kahta miestä. Toinen oli Ferragus. Hän seisoi pystyssä liikkumattomana ja katseli tytärtänsä kuivin silmin; olisi voinut luulla hänen päänsä olevan pronssista: hän ei nähnyt Jules'ia. Toinen oli Jacquet, jolle rouva Jules oli osoittanut muuttumatonta hyvyyttä. Jacquet tunsi häntä kohtaan tuollaista kunnioittavaa ystävyyttä, joka ilahuttaa sydäntä tuottamatta sille levottomuutta, joka on vienoa intohimoa, rakkautta ilman sen pyyteitä ja myrskyjä, ja hän oli tullut uskollisena maksamaan kyynelvelkansa, sanomaan pitkät jäähyväiset ystävänsä vaimolle, suutelemaan ensimäistä kertaa kylmentyneelle otsalle tuota olentoa, jonka hän äänettömänä oli tehnyt sisarekseen. Kaikki oli hiljaista. Tämä ei ollut peloittava kuolema, sellainen kuin se on kirkossa; ei komea kuolema, joka kulkee katuja pitkin; ei, se oli kuolema, joka hiljaa astui kotoisen katon alle, liikuttava kuolema; siinä oli sydänten loistoa, kaikkien silmistä valuvia kyyneleitä. Jules istuutui Jacquet'n viereen ja puristi hänen kättänsä, ja tällä tavoin, sanaakaan vaihtamatta, olivat kaikki huoneessa olijat aina aamuun asti. Kun päivä vaalensi kynttilöiden valon, vei Jacquet, edeltäkäsin nähden ne tuskalliset tapaukset, joiden nyt piti tapahtua, Jules'in viereiseen huoneeseen. Tällä hetkellä puoliso katsahti isään ja Ferragus näki Jules'in. Nuo kaksi tuskaa kysyivät toisiltaan, tutkivat toisiaan, ymmärsivät toisiaan tässä katseessa. Raivon salama välähti nopeasti Ferragus'in silmissä.

— Sinä olet hänet tappanut! ajatteli hän.

— Minkätähden piti minua epäillä? näytti puoliso vastaavan.

Tämä kohtaus muistutti kahden tiikerin vastakkain-oloa, kun ne, sähisemättä, hetken epäröiden toisiaan tarkastettuaan, huomaavat taistelun hyödyttömyyden.

— Jacquet, sanoi Jules, sinä olet pitänyt huolen kaikesta?

— Kaikesta, vastasi virastopäällikkö, mutta joka paikassa ennätti minun edelleni eräs mies, joka kaikki järjesti ja maksoi.

— Hän ryöstää minulta tyttärensä! huudahti puoliso rajun epätoivon valtaamana.

Hän kiiruhti vaimonsa huoneeseen, mutta isä ei siellä enää ollut. Clémence oli asetettu lyijyarkkuun, ja työmiehet valmistautuivat juottamaan kiinni sen kantta. Jules kiiruhti pois järkytettynä tästä näystä, ja miesten vasaraniskuista puhkesivat kyyneleet hänen silmiinsä.

— Jacquet, sanoi hän, minulle on jäänyt tästä kauheasta yöstä eräs aate, yksi ainoa, mutta aate, jonka minä tahdon toteuttaa millä hinnalla tahansa. Minä en tahdo, että Clémence jää Pariisin hautausmaahan. Minä annan polttaa hänet, kokoan hänen tuhkansa ja säilytän sen itselleni. Älä sano minulle sanaakaan tästä asiasta, vaan järjestä kaikki niin, että se onnistuisi. Minä sulkeudun nyt hänen huoneeseensa ja olen siellä siksi kunnes lähden matkalle. Ainoastaan sinä saat tulla sinne kertoaksesi minulle tehtäviesi menestyksestä… Lähde, äläkä säästä mitään.

Sitten kun rouva Jules oli ollut asetettuna valaistulle ruumisalttarille talon portilla, vietiin hänet tuona aamupäivänä Saint-Roche'en. Kirkko oli kokonaan mustiin verhottu. Komeus, jolla tämä sielumessu suoritettiin, oli kerännyt väkeä kokoon, sillä Pariisissa on kaikki näytelmää, yksinpä syvin surukin. On ihmisiä, jotka asettuvat ikkunoihin voidakseen nähdä, kuinka poika itkee seuratessaan äitinsä ruumista, samoinkuin sellaisia, jotka hankkivat itselleen mukavia paikkoja nähdäkseen, kuinka joku mestataan. Ei millään maailman kansalla ole ahnaampia silmiä. Mutta uteliaat olivat erikoisen hämmästyneitä nähdessään Saint-Rochen kirkon kuusi ylt'yleensä mustiin verhottua sivukappelia. Kaksi surupukuun puettua miestä oli kuolinmessun aikana jokaisessa näistä kappeleista. Kuorissa ei nähty muita kuin notario Desmarets ja Jacquet; aitauksen ulkopuolella oli palvelusväki. Uteliaista ihmisistä oli tuollaisessa komeudessa, johon niin vähän sukulaisia otti osaa, jotain selittämätöntä. Jules ei ollut tahtonut ketään välinpitämättömiä tähän juhlaan. Suurmessu vietettiin kuolinmessujen synkällä ylevyydellä. Paitsi Saint-Rochen vakinaisia pappeja otti toimitukseen osaa vielä kolmetoista eri seurakunnista saapunutta pappia. Tuskinpa koskaan on "Dies irae" tehnyt kristittyihin, jotka sattumalta, uteliaisuudesta tai tunne-elämyksien halusta olivat kokoontuneet, syvempää vaikutusta kuin sinä hetkenä, jolloin kahdeksan laulajaa pappien ja kuoripoikien säestämänä vuorotellen viritti tuon hymnin. Kuudesta sivukappelista kohosi kaksitoista muuta tuskan viiltämää lapsenääntä, jotka valittaen yhtyivät hymniin. Kaikissa kirkon osissa värähteli pelko; kaikkialta ahdistuksen huudot vastasivat kauhistuksen huutoihin. Tämä kaamea musiikki ilmensi tuskia, jotka olivat tuntemattomia maailmalle, salattuja ystävyyssuhteita, jotka itkivät kuollutta. Ei koskaan ole missään ihmisuskonnossa voimallisemmin ilmaistu tuota peljästystä, joka valtaa sielun, kun se tempautuu irti ruumiista ja vavahtelee Jumalan musertavan majesteetin läsnäollessa. Tuon huutojen huudon edessä saavat nöyrtyä säveltäjät ja heidän hehkuvimmatkin sävellyksensä. Ei, ei mikään voi vertoja vetää tuolle laululle, joka kokoaa säveliinsä ihmisintohimot ja kuin sähkövirta antaa niille elämää haudan tuolla puolenkin, vieden ne vielä värisevinä elävän ja kostavan Jumalan eteen. Lasten äänet yhtyneinä mataliin ääniin sisältävät tuossa kuolinvirressä ihmiselämän sen kaikissa kehitysasteissa, ne tuovat ilmi kehdon kärsimykset, ne kasvavat elämän vuosien kaikista tuskista miesten täyteläisessä poljennossa, pappien ja vanhusten sorajavassa säveleessä: koko tuo ytimiin tunkeva sointu, täynnä salamaa ja ukkosta, eikö se puhu pelottomimmallekin mielikuvitukselle, kylmimmällekin sydämelle ja vieläpä filosofillekin? Sitä kuunnellessa tuntuu kuin Jumala puhuisi. Eivät minkään kirkon holvikaarrokset ole kylmiä; ne väräjävät, ne puhuvat, ne herättävät pelkoa valtavalla, moninkertaisella kaiullaan. Te luulette näkevänne lukemattomien kuolleiden nousevan ylös ja ojentavan käsiään. Ei isä, ei nainen eikä lapsi ole enää mustan vaatteen alla, se on ihmiskunta, joka nousee tomusta. On mahdotonta tuomita katolista, apostoolista roomalaista uskontoa niin kauan kuin ei ole kokenut syvintä tuskista: itkenyt rakastettua olentoa, joka lepää hautakammiossa; niin kauan kuin te ette ole tunteneet kaikkia niitä mielenliikutuksia, joita teidän sydämessänne herättää tuo epätoivon hymni noilla huudoilla, jotka musertavat sielun, tuolla pyhällä pelolla, joka kasvaa säkeistöstä säkeistöön, joka kääntyy taivasta kohden, joka järkyttää, joka painaa alas, joka kohottaa sielun ja jättää teidän mieleenne ikuisuuden tunteen, sinä hetkenä, jolloin viimeinen värssy päättyy. Äärettömyyden suuri ajatus on noussut teidän eteenne, ja silloin on kaikki hiljaista kirkossa. Kukaan ei puhu sanaakaan, eivätpä epäuskoisetkaan tiedä, mikä heidän oikein on. Espanjalainen nero yksin on voinut keksiä tuon valtavan majesteetillisyyden valtavimmalle surulle. Kun juhlan pääosa oli loppunut, tuli kaksitoista surupukuista miestä kirkon kuudesta sivukappelista ja asettui arkun ympärille kuuntelemaan toivon laulua, jonka kirkko soinnuttaa kristitylle sielulle ennen hänen maallisen hahmonsa hautaamista. Sitten jokainen noista miehistä nousi verhottuihin vaunuihin; Jacquet ja herra Desmarets ottivat kolmannettoista vaunut ja palvelijat seurasivat jalkasin. Tunti jälkeenpäin nuo kaksitoista miestä olivat hautausmaalla, jota kansanomaisesti kutsutaan nimellä Père-Lachaise, kaikki piirissä haudan ympärillä, johon arkku oli laskettu, uteliaiden ihmisten edessä, joita tuon julkisen puutarhan kaikilta puolilta oli kerääntynyt paikalle. Sitten, lyhyen rukouksen jälkeen, pappi heitti kourallisen maata tuon naisen jäännöksille; ja haudankaivajat, vaadittuaan juomarahansa, kiiruhtivat täyttämään hautaa, mennäkseen jonkun toisen hautajaisiin…

Tähän näyttää päättyvän tämän kertomuksen kulku; mutta ehkäpä se olisi epätäydellinen, jos, annettuamme vähäisen luonnoksen pariisilaiselämästä ja seurattuamme sen oikullisia heilahduksia, olisimme siitä unohtaneet kuoleman. Kuolema Pariisissa on aivan erilainen kuin muissa pääkaupungeissa, ja harvat henkilöt tuntevat noita taisteluita, joita todellinen suru saa kestää sivistystä, Pariisin hallitusta vastaan. Ehkäpä myös Jules ja Ferragus XXIII pyrkivät hyvinkin hartaasti siihen, että heidän elämänsä kehitys pääsisi vapaaksi kylmyydestä. Lyhyesti, monet ihmiset ottavat mielellään selvän kaikesta ja tahtoisivat, kuten nerokkain arvostelijoistamme on sanonut, tietää minkä kemiallisen menettelyn kautta öljy palaa Aladinin lampussa. Jacquet, hallinnon virkamiehenä, kääntyi luonnollisesti virastojen puoleen saadakseen luvan kaivaa rouva Jules'in ruumiin ylös ja polttaa sen. Hän puhui poliisipäällikölle, jonka suojeluksen alaisena kuolleet nukkuvat. Tämä virkamies vaati tekemään siitä anomuksen. Oli ostettava arkki leimattua paperia, oli annettava surulle virastollinen luonne; oli lausuttava virkakielellä toivomus, jonka ilmaisemiseen masentuneelta mieheltä puuttui sanoja; oli kylmästi mainittava ja reunaan merkittävä anomuksen sisällys:

Asianomainen pyytää lupaa vaimonsa ruumiin polttamiseen.

Tämän nähdessään ja lukiessaan tuota reunamuistutusta, jossa pyynnön sisällys oli hänen neuvonsa mukaan niin selvästi ilmaistu, virkamies, jonka tehtävänä oli esittää asia valtioneuvokselle, poliisipäällikölle, lausui:

— Mutta tämähän on hyvin vakava kysymys! Raportti ei voi olla valmis ennenkuin kahdeksan päivän kuluttua.

Jules, jolle Jacquet'n oli pakko puhua tästä viivytyksestä, ymmärsi Ferragus'in sanat: "sytyttää tuleen Pariisi". Ei mikään näyttänyt hänestä luonnollisemmalta kuin tuhota tuo hirviörykelmä.

— Mutta, sanoi hän Jacquet'lle, pitää kääntyä sisäasiain ministerin puoleen. Ehkäpä sinun ministerisi voisi puhua hänelle.

Jacquet meni sisäasiain ministeristöön, pyysi puhelua ja saikin sen, mutta vasta viidentoista päivän kuluttua. Jacquet oli sitkeä mies. Hän kulki virastosta virastoon ja pääsi lopulta ministerin yksityissihteeriin asti, jolle hän sai toimitetuksi asiansa ulkoasiain ministerin yksityissihteerin kautta. Näiden korkeiden suosijain avulla pääsi hän jo seuraavana aamuna ministerin puheille, ja kun hänellä oli mukanaan ulkoasiain hallitsijan antama kirjallinen suositus sisäasiain Pashalle, toivoi hän yhdellä ryntäyksellä voittavansa asian. Hänellä oli kaikki perustelut, kumoavat vastaukset ja niin poispäin valmiina; mutta kaikki meni myttyyn.

— Asia ei liikuta minua, sanoi ministeri, se kuuluu poliisipäällikölle. Sitäpaitsi ei ole lakia, joka myöntäisi aviopuolisoille oikeuden vaimojensa ruumiisiin yhtävähän kuin isille lapsiensa ruumiisiin. Tapaus on siis sangen mutkallinen. Lisäksi tulee asiassa esille yleisen hyödyn kysymykset, joita on tarkoin pohdittava. Pariisin kaupungin edut voivat siinä kärsiä. Sanalla sanoen, jos asia riippuisi välittömästi minusta, en minä voisi käden, käänteessä asiaa ratkaista, vaan täytyisi minun ensin saada raportti.

Raportti on nykyisessä hallinnossa samaa kuin helvetin esipiha kristinuskossa. Jacquet tunsi raporttitaudin, hänen ei tarvinnut ensi kertaa huoata tuota virastonaurettavuutta, hän tiesi, että siitä lähtien, kun raportti oli tunkeutunut valtioasioihin, vuodelta 1804 polveutuvan hallinnollisen vallankumouksen kautta, ei ainoakaan ministeri olisi muodostanut itselleen mielipidettä tai ratkaissut jotain asiaa, ellei tuo mielipide tai asia ensin olisi ollut paperintöhrijöitten, viivotinritarien ja hänen virastonsa ylevien aivojen supistama, seuloma ja kynimä. Jacquet (hän kuului noihin ihmisiin, jotka ansaitsisivat Plutarkon elämäkertojensa kirjoittajaksi) huomasi, että hän oli pettynyt asian kulusta ja että hän, lakitietä käyttämällä, oli tehnyt sen mahdottomaksi. Rouva Jules olisi yksinkertaisesti pitänyt viedä jollekin herra Desmarets'n maatiloista ja siellä kylänvoudin suosiollisella luvalla tyydytettävä surevan puolison toivomus. Valtiollinen ja hallinnollinen laillisuus ei edistä mitään, se on sekä kansoille ja kuninkaille että yksityisten eduille hedelmätön hirviö; mutta kansat eivät osaa tulkita muita kuin verellä kirjoitettuja perusohjeita, ja laillisuudesta johtuva onnettomuus on aina rauhallista; se tyhmentää vain kansaa, siinä kaikki. Jacquet, vapaamielisenä miehenä, ajatteli takaisin palatessaan rajattoman itsevaltiuden hyviä tekoja, sillä ihminen arvostelee aina lakeja ainoastaan intohimojensa valossa. Kun Jacquet sitten seisoi Jules'in edessä, täytyi hänen ilmoittaa pettymyksensä, ja onneton puoliso, ankaran kuumeen valtaamana, sai pysyä kaksi päivää vuoteessa. Ministeri puhui vielä samana iltana eräillä ministeri-illallisilla erään pariisilaisen haaveesta polttaa vaimonsa roomalaisten tavalla. Pariisin seurapiirien puheenaiheena oli juuri tällöin lyhyen aikaa antiikkiset hautaukset. Kun vanhat tavat jälleen tulivat muotiin, pitivät jotkut hyvin kauniina sitä, että ylhäisille henkilöille jälleen käytettäisiin ruumisrovioita. Tällä mielipiteellä oli vastustajansa ja puolustajansa. Muutamat sanoivat, että suuria miehiä oli liian paljon ja että tuo tapa kallistaisi polttopuita, sitäpaitsi herättäisi, tahdonilmauksiltaan niin vaihtelevaisessa kansassa kuin ranskalaiset ovat, helposti naurua nähdä joka kadunkäänteessä pitkä sarja uurniin pantuja esi-isiä, ja jos uurnilla olisi arvoa, iskisivät ehkä koronkiskurit, nuo ihmiset, jotka eivät ole tottuneet kunnioittamaan mitään, kyntensä niihin ja silloin piankin saisi nähdä uurnia, täynnä kunnianarvoisaa tuhkaa, seisomassa huutokaupassa. Toiset vastasivat, että esi-isät, sillä tavoin asetettuina, olisivat suuremmassa turvassa kuin Père-Lachaise'ssa, sillä Pariisin kaupungin täytyisi nähtävästi ennen pitkää järjestää joku Pärttylinyö kuolleitansa vastaan, jotka yhä enemmän ja enemmän anastivat maata itselleen ja uhkasivat jonakin päivänä ulottua la Brie'n maihin. Lyhyesti, koko asia muodostui yhdeksi noita pintapuolisia, lennokkaita pariisilaisväittelyitä, jotka usein iskevät kylläkin syviä haavoja. Onneksi Jules ei tiennyt mitään noista keskusteluista, leikki- ja kokkapuheista, joihin hänen surunsa antoi aihetta Pariisissa. Poliisipäällikkö loukkautui siitä, että Jacquet oli käyttänyt ministeriä välttääkseen korkean katurauhaviraston viisautta ja hitautta. Rouva Jules'in hautaus oli kysymys, joka kuului katurauhavirastolle. Poliisitoimisto työskenteli siis anomuksen jyrkän hylkäämisen suuntaan, sillä jokainen anomus asettaa viraston liikkeelle, ja kun se on kerran päässyt liikkeeseen, voi sillä päästä koko pitkälle. Hallitusvirasto voi nimittäin viedä kaikki asiat valtioneuvostoon asti, ja se on toinen vaikeasti käyntiin asetettava kone. Toisena päivänä Jacquet antoi ystävänsä ymmärtää, että tämän oli luovuttava toivostaan; sillä kaupungissa, jossa mustiin liinoihin ommelluilla kyynelillä oli hintaluettelo, jossa lait määräsivät seitsemän hautaamisluokkaa, jossa kuolleiden maa punnittiin hopeassa ja surusta kiskottiin etuja ja pidettiin kaksinkertaista kirjaa, jossa kirkon rukoukset olivat korkeassa hinnassa, jossa kirkkoneuvosto otti eri maksun muutamista Dies-irae-kuoron lisä-äänistä, sellaisessa kaupungissa oli mahdotonta kaikki se, mikä pyrki eroamaan viranomaisten surulle määräämästä tiestä.

— Se olisi ollut onni minun kurjuudessani, sanoi Jules, minä olin tehnyt suunnitelman kuolla kaukana täältä ja toivoin saavani pitää Clémence'n käsivarsillani haudassa. En tiennyt, että virkavalta voi ulottaa kyntensä aina meidän ruumisarkkuihimme asti.

Sitten hän tahtoi mennä katsomaan, olisiko hänen vaimonsa vieressä vielä hiukan tilaa hänelle. Molemmat ystävät läksivät siis kirkkomaalle. Sinne tultuaan tapasivat he, kuten teatterien, museoiden ja postipysäkkien ovilla, ciceroneja, jotka tarjoutuivat heitä opastamaan Père-Lachaise'n labyrintissä. Heidän kumpaisenkin oli mahdotonta tietää, missä Clémence lepäsi. Mika kauhea ahdistus! He menivät kysymään hautausmaan portinvartijalta. Kuolleilla on portinvartijansa, ja on hetkiä, jolloin kuolleet eivät ole näkyvissä. Saa myllertää kaikki korkeamman ja alemman poliisin säädökset saadakseen oikeuden öisin tulla itkemään hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä haudalla, jossa rakastettu olento nukkuu. On asetuksia talvea ja asetuksia kesää varten. Kaikista Pariisin portinvartijoista on Père-Lachaise'n portinvartija varmaankin onnellisin. Ensiksikin hänen ei tarvitse vetää mitään soittokellon nauhaa; sitten hänellä on kopin asemesta talo, rakennus, joka ei ole tosin täydellinen ministeriö, vaikkakin siellä on suuri joukko virkamiehiä ja useampia käskyläisiä ja vaikka tuolla kuolleiden kuvernöörillä on kiinteä palkka ja käytettävänään suunnaton valta, josta kukaan ei voi valittaa: hän voi olla itsevaltias oikein sydämensä pohjasta. Hänen talonsa ei ole myöskään mikään liiketalo, vaikka siellä on konttorihuoneita, kirjanpitoa, tuloja, menoja sekä voittoja. Tuo mies ei ole sveitsiläinen, ei ovenvahti eikä portinvartija; portti, joka ottaa kuolleet vastaan, on alati avoimena; lisäksi, vaikka hänen on pidettävä huolta muistopatsaista, hän ei ole mikään hoitaja; lyhyesti, hän muodostaa epämääräisen poikkeuksen, vallan, joka ottaa osaa kaikkeen ja joka itse ei ole mitään, vallan, joka on kaiken ulkopuolalla, kuten kuolema, josta se elää. Kuitenkin riippuu tuo kaikkien säädöksien ulkopuolella oleva mies Pariisin kaupungista, olennosta, joka on haaveellinen kuin laiva, joka on sen tunnusmerkkinä, järjellä varustetusta olennosta, jonka tuhannet käpälät harvoin ovat yksimielisiä liikkeissään, niin että sen virkamiehet ovat melkein erottamattomia. Tämä kirkkomaan vartija on siis virkamieheksi tullut portinvahti, joka ei riipu mistään muutoksista. Hänen asemansa ei ole muutoin mikään lepoa tarjoava paikka: hän ei anna haudata ketään ilman lupatodistusta, hänen on tehtävä tiliä kuolleistaan, hän osoittaa tuolla avaralla kentällä ne kuusi neliöjalkaa, jonne te jonakin päivänä asetatte kaiken, mitä te rakastatte, kaiken mitä te vihaatte, rakastetun, ystävän. Niin, tietäkää se, kaikki Pariisin tunteet päätyvät tuohon taloon ja siellä hallitaan. Tuolla miehellä on luetteloita, joihin hän kirjaa kuolleensa, ne ovat samalla kertaa sekä haudoissaan että hänen papereissaan. Hänellä on alaisinaan vartijoita, puutarhureita, haudankaivajia ja apulaisia. Itkevät eivät puhu ensiksi hänelle. Hän ilmaantuu ainoastaan vakavissa tapauksissa, kun on kysymyksessä vaihdoksiin joutunut kuollut, murhattu kuollut, haudan avaaminen tai kuollut, joka nousee ylös. Hallitsevan kuninkaan rintakuva on hänen kamarissaan ja luultavasti säilyttää hän myöskin entisien kuninkaiden ja keisarien rintakuvia jossakin kaapissa, jossakin tuollaisessa pikku Père-Lachaise'ssa, vallankumouksen varalta. Lyhyesti, hän on julkinen mies, erinomainen mies, hyvä isä ja hyvä puoliso, tämä olkoon sivumennen sanottuna. Hän on kuitenkin nähnyt niin erilaisia tunteita kulkevan ohitsensa ruumisvaunujen muodossa, hän tuntee niin paljon kyyneliä, todellisia ja teeskenneltyjä, hän on nähnyt surun niin monessa hahmossa ja niin monilla kasvoilla, hän on oppinut tuntemaan kuusi miljoonaa ikuista surua, niin että suru on hänelle enää vain yksitoista tuumaa paksu, neljä jalkaa korkea ja kaksikymmentäkaksi jalkaa leveä kivi. Mitä suruun tulee, on se hänen virkansa ikävyyksiä. Hän ei voi koskaan syödä aamiaista eikä päivällistä ilman lohduttamattoman murheen sadetta. Kaikkiin muihin tunteisiin nähden hän on hyvä ja lempeä: hän voi itkeä jokaista draaman sankaria, herra Germeuil'iä Auberge des Adrets-näytelmässä, miestä, jolla on vain keltaiset housut ja jonka Robert Macaire murhaa, mutta todellisia kuolleita kohtaan hänen sydämensä on kivettynyt. Kuolleet ovat hänelle numeroita, hänen virkansa on järjestää kuolema. Lopuksi voi sattua kolme kertaa vuosisadassa aika, jolloin hänen toimensa on ylevä, ja silloin on hän ylevä joka hetki… ruton aikana. Kun Jacquet lähestyi häntä, oli tämä itsevaltias juuri vihan puuskan valtaamana.

— Minä olin käskenyt, huusi hän, kastella kukat Masséna-kadulta aina Regnauld de Saint-Jean-d'Angely-torille asti. Mutta olisittekos te sen tehneet! Piru vieköön, jos sukulaiset suvaitsevat tulla tänään, kauniilla ilmalla, heittäytyvät he minun niskaani; he huutavat kuin kärvennetyt, levittävät meistä kauheita asioita ja parjaavat meitä…

— Herra, sanoi hänelle Jacquet, tahtoisimme mielellämme tietää, minne rouva Jules on haudattu.

— Kuka? Rouva Jules? kysyi hän. Kahdeksan päivän aikana on meillä ollut kolme rouva Jules'ia… — Ah! huudahti hän keskeyttäen ja katsoi portille, tuolla tulee översti de Maulincour'in hautajaissaatto, tuokaa minulle lupatodistus… kaunis saatto toden totta, jatkoi hän, Hän on seurannut isoäitinsä kantapäillä. On perheitä, joissa pyritään maakamaraan oikein kilpaa. Näillä pariisilaisilla on niin kirotun huono veri!

— Herra, sanoi hänelle Jacquet koskettaen häntä käsivarteen, kuollut, josta teille puhun, on rouva Jules Desmarets, vekselinvälittäjän puoliso.

— Ah! minä tiedän, vastasi hän katsoen Jacquet'hen. Eikö se ollut ruumissaatto, jossa oli kolmetoista suruvaatteista ajoneuvoa ja vain yksi ainoa sukulainen kahdessatoista ensimäisessä? Se oli niin koomillista, että se herätti meidän huomiotamme…

— Herra, olkaa varuillanne, herra Jules on minun kanssani, hän voi kuulla puheenne, ja se, mitä sanoitte, on sopimatonta.

— Anteeksi, herra, te olette oikeassa. Luulin teidän olevan perillisiä… — Herra, jatkoi hän vetäen hautausmaan kartan esiin, rouva Jules on Maréchal-Lefebore kadulla, käytävä n:o 4, Comedie-Francaise'n näyttelijättären neiti Raucourt'in ja erään lihavan teurastajan herra Moreau-Malvin'in välissä. Viimeksimainitulle on tilattu muistopatsas valkoisesta marmorista ja tulee se olemaan kauneimpia, mitä meillä täällä on.

— Herra, sanoi Jacquet keskeyttäen portinvartijan, näillä tiedoilla emme ole päässeet sen pitemmälle…

— Se on totta, vastasi hän katsellen ympärilleen.

— Johannes, huusi hän eräälle miehelle, joka oli läheisyydessä, vie nämä herrat erään vekselinvälittäjän puolison rouva Jules'in haudalle. Sinä tiedät, neiti Raucourt'in vieressä, jonka haudalla on patsas.

Ja molemmat ystävät läksivät nyt matkaan apulaisen saattamina; mutta heidän ei onnistunut päästä sille jyrkälle tielle, joka vie ylempään kirkkomaan käytävään, saamatta osakseen lukemattomia imelin ilmein tehtyjä tarjouksia marmorin myyjiltä, lukkosepiltä ja hautakiven veistäjiltä.

— Jos herra tahtoo antaa jotain laittaa, voimme me hyvin halvalla hinnalla palvella…

Jacquet'n onnistui suojella ystävänsä korvia näiltä sanoilta, jotka ovat niin kauheita vertavuotaville sydämille, ja he saapuivat hautauspaikalle. Nähdessään tuon vasta lapioidun mullan, johon muurarit olivat pistäneet vaarnoja merkitäkseen kiven paikan sepälle ristikon valmistamista varten, Jules nojautui Jacquet'n olkapäähän ja nosti ainoastaan silloin tällöin päätänsä silmätäkseen tuota multakasaa, johon hänen täytyi jättää sen olennon maalliset jäännökset, jonka kautta hän vielä eli.

— Kuinka pahasti hän onkaan tuolla! sanoi Jules.

— Mutta hän ei ole siellä, vastasi Jacquet, hän on sinun muistossasi. Tule, jättäkäämme tämä inhoittava hautuumaa, jossa kuolleet ovat koristetut kuin naiset tanssiaisissa.

— Jos ottaisimme hänet pois täältä?

— Onko se mahdollista?

— Kaikki on mahdollista! huusi Jules. — Kerran olen siis minäkin tänne tuleva, sanoi hän hetken kuluttua. Täällä on tilaa.

Jacquet'n onnistui viedä ystävänsä pois tästä ympäristöstä, joka pronssiristikoilla ja komeilla hautalaitteilla oli jaettu neliöihin kuten tammilauta. Hautoja koristivat palmut, kirjoitukset ja kyyneleet, jotka olivat yhtä kylmiä kuin kivet, joihin lohduttomat ihmiset olivat antaneet hakata surunsa ja vaakunansa. Mustin kirjaimin oli niissä luettavana sanasutkauksia, epigrammeja uteliaita vastaan, iskusanoja, lennokkaita jäähyväisiä, sopimuksia nähdä jälleen toisensa paikoissa, joissa ei milloinkaan ketään ole; pöyhkeitä elämäkertoja, kilin-kalia, vaaterepaleita, kissankultaa. Täällä Thyrsussauvoja, tuolla keihäänkärkiä, sen ohessa egyptiläisiä uurnia ja siellä täällä oikeita kanuuniakin; kaikkialla tuhansien eri ammattien tunnusmerkkejä ja kaikenlaisia tyylejä: maurilaista, kreikkalaista ja goottilaista tyyliä, villakankaita, pallokeppejä, maalauksia, uurnia, suojelushenkiä, temppeleitä ja paljon lakastuneita kukkia ja kuihtuneita ruusupensaita. Se oli häpeämätöntä komediaa, se oli vielä kerran koko Pariisi katuineen, kyltteineen, elinkeinoineen ja taloineen, mutta katsottuna nurin käännetyn kaukoputken läpi, mikroskopinen Pariisi, supistettuna varjojen ja kuolinnaamioiden alaan, ihmiskuntaan, jolla ei ole enää muuta suurta kuin turhamaisuus. Sitten Jules huomasi jalkojensa juuressa Seine-joen pitkässä laaksossa Vaugirard'in ja Meudon'in, Bellevillen ja Montmartre'n rantojen välissä todellisen Pariisin verhottuna sinertävään savuhuntuun, jonka auringonsäteet tekivät nyt läpinäkyväksi. Hän silmäsi pikaisesti noita neljääkymmentätuhatta taloa ja sanoi osoittaen Vêndome-torin pylväiden ja invaliidikirkon kultakupolien välistä alaa: Hänet on riistänyt minulta tuo utelias maailma, joka tuolla alhaalla liikkuu ja tunkee liikuttaakseen ja tunkeakseen. Neljä peninkulmaa täältä, Seinen rannalla, eräässä vaatimattomassa kylässä, joka oli yhdellä niistä kummuista, jotka liittyvät tuohon pitkään vuorijonoon, jonka keskellä suuri Pariisi liikkuu kuin lapsi kehdossaan, tapahtui kuolema- ja surunäytelmä, mutta vailla kaikkea pariisilaista loistoa, vailla soihtuja ja kynttilöitä, verhottuja vaunuja ja katolilaisia rukouksia, kuolema, joka oli aivan yksinkertainen. Tapaus oli seuraava. Erään nuoren tytön ruumis oli aamulla ajautunut Seine'n rannan liejuun ja kaislikkoon. Hiekanvetäjät olivat sen työhön mennessään huomanneet noustessaan heikkoon venheeseensä.

— Katsohan! viisikymmentä markkaa on ansaittu, sanoi yksi heistä.

— Tosiaankin, sanoi toinen.

Ja he lähestyivät kuollutta.

— Sehän on hyvin kaunis tyttö.

— Mennään tekemään siitä ilmoitus.

Ja sitten kun molemmat hiekanvetäjät olivat peittäneet ruumiin takeillaan, menivät he kylänvoudin luokse, joka suuresti hämmästyi huomatessaan, että hänen oli tehtävä tästä löydöstä pöytäkirja.

Sanoma tapahtumasta levisi tuolla telegrafinopeudella, joka on ominaista maille, joissa sosiaalisella yhteydellä ei ole mitään keskeytystä ja joissa pahanilkiset puheet, juorut ja parjaukset, lyhyesti, koko tuo sosiaalinen kertomistaito, joka märehtii maailmaa, on aukottomassa yhteydessä rajalta rajalle. Kylänvoudin vapauttivat pian kaikesta hämmennyksestä ihmiset, jotka tulivat virkataloon. He muuttivat pöytäkirjan tavalliseksi kuolintodistukseksi, sillä he tunsivat, että hukkunut tyttö oli neiti Iida Gruget, korsettiompelijatar, joka asui Corderie-du-Temple kadulla numerossa 14. Oikeuspoliisi saapui ja myöskin leski Gruget tyttärensä viimeinen kirje kädessään. Äidin nyyhkyttäessä lääkäri totesi kuoleman johtuneen mustan veren virtaamisesta keuhkoihin, ja sillä oli kaikki tehty. Kun tutkimus oli lopetettu ja tarpeelliset määräykset annettu, salli virasto kello kuuden aikaan illalla haudata tytön. Kylän pastori ei sallinut viedä kuollutta kirkkoon ja kieltäytyi rukoilemasta hänen puolestaan. Eräs vanha talonpoikaisnainen kääri hukkuneen kuolinliinoihin ja neljä miestä kantoi hänet sitten tavallisessa, kuusilaudoista kokoonkyhätyssä arkussa kirkkomaalle; pari uteliasta talonpoikaisnaista, jotka puoleksi hämmästyksellä ja puoleksi osanotolla lörpöttelivät hänen kuolemastaan, seurasi arkkua. Eräs vanha sääliväinen rouva esti leski Gruget'a ottamasta osaa tyttärensä surulliseen saattoon. Seurakunnan kellonsoittajan, lukkarin ja haudankaivajan virkoja hoitava mies oli sillävälin kaivanut haudan, puoli tynnörinalaa käsittävälle, kirkon takana olevalle kylän hautausmaalle. Kirkko oli tuota tunnettua klassillista rakennustapaa. Siinä oli neliskulmainen torni, jonka katto oli suippo ja liuskakivillä peitetty, ja sitä tukivat monikulmaiset pilarit. Kuorin muodostaman puoliympyrän takana oli raunioituneen muurin ympäröimä hautausmaa, kenttä täynnä pieniä kumpuja, ilman marmorikiviä ja ilman kävijöitä, mutta varmaan oli jokainen hauta kyynelin ja todellisella surulla peitetty; ainoastaan Iida Gruget'n haudan täytyi olla ilman niitä, hänet kaivettiin maahan erääseen nurkkaan, jossa kasvoi pensaita ja korkeata heinää. Kun ruumisarkku oli laskettu tuon yksinkertaisuudessaan niin runollisen kentän poveen, jäi haudankaivaja pian yksin yön lähestyessä. Täyttäessään hautaa pysähtyi hän ajoittain työssään silmätäkseen tietä muurin toisella puolella; kerran katsoi hän lapioonsa nojaten alas Seine-virralle, joka oli hänelle tuonut tämän kuolleen.