Johdanto.

Montakin arvelua on oppineitten kesken laskettu keskustelman oikeasta tarkoituksesta ja yhtä monta arvelua siitä pääaineesta, josta tässä erittäin keskustellaan. Likimmiten saavutettanee totuus, kun sanotaan, että sielun kuolemattomuus ja sen asian todisteet ovat keskustelman pää-aineena ja Sokrateen kirkastettu persoonallisuus hänen viimeisissä hetkissään dialogin päähenkilönä.

Nämä molemmat pääkohdat eivät olekaan ainoastaan sattumalta yhteen joutuneet, vaan historiallisen kehityksen tila on ne yhteen sovittanut.

Jollakin syyllä on sanottu, että jokaisella kansalla, millä sivistyksen kannalla hyvänsä se lienee ollutkaan, kumminkin on ollut joku aavistus sielun kuolemattomuudesta. Ettei tätä aavistusta puuttunut Kreikan henkiseltä kansalta, ei oudoksuttane ketään, joka vähänkään tuntee tätä kansaa. Sielun kuolemattomuus olikin Kreikkalaisilla enemmän kuin paljaana aavistuksena; se jo oli ammoisilta ajoilta kansan uskona ja n. k. ”mysteriain” salaisena oppina. Mutta tänkaltaisena oppina se sekä näissä mysterioissa – sen mukaan mitä näitä tunnetaan – että koko Sokrateen-edellisessä filosofiassa kuitenkin enemmin oli uskonnon, uskonnollisen tarpeen, kuin tieteellisen filosofian tuottama. Tämmöiseksi puhtaaksi filosofialliseksi opiksi se saattoi tulla vasta silloin, kun sokrateellis-platonilainen idealismi tunnusti sielun olevan jotain itsenäistä ja erityistä, itsensä-määräävää ja ajattelevaa olemusta. Mitä itse Sokrateesen tulee, oli hän lujasti vakuutettu sielun personallisesta olossa-olemisesta ja sen kuolemattomuudesta, joka vakuutus perustui koko hänen siveydelliseen katsomustapaan. Mutta mitään varsinaista tieteellistä todistusta tästä kuolemattomuudesta hän ei ole esiin tuonut. Tämän oli tekevä etevin hänen oppilaisistaan, Platoni, jonka varsinaisena tehtävänä olikin sokratismin edistäminen ja kehittäminen. Hienolla tunteisuudella hän siis tähän keskustelmaan, joka kuvaa Sokrateen viimeisiä hetkiä, kuinka tuo kuoleva viisas, jouduttuaan kehityksensä korkeimmalle kukkulalle, jalolla kuolemantavallaan oikeiksi todistaa ja vakuuttaa koko edellisen elämänsä mielipiteet ja opetukset, – hienolla tunteisuudella Platoni juuri tähän keskustelmaan sovitti tieteelliset todistukset siitä opista, joka oli ylevimpiä, mitä Sokrates oli elämässään toteuttanut. Tämän kautta saakin Platoni Sokrateen kuvatuksi niin kirkastuneeksi ja jaloksi sekä samalla kertaa myöskin niin taiteellisesti täydelliseksi, että Sokrates meille ilmestyy ihan elävänä ja kokonaisena ja että me, kirjan luettuamme, emme voi muuta kuin kaikin puolin yhtyä Faidonin loppusanoihin: tämmöinen oli ystävämme loppu, miehen, joka, meidän täytyy se sanoa, oli oivallisin kaikista, joita konsanaan opimme tuntemaan, ja muutoinkin viisain sekä hurskain.

Kaikki Platonin dialogit ovat samassa myöskin taideteoksia, jotka itse filosofiallisen aineen ohessa ovat arvosteltavat myöskin ulkomuotonsa puolesta. Näin on Faidoninkin laita; kappaleen koko draamallinen pohja ja kehitys, luoteiden kuvaus ja kaikki sivukohdat ovat erinomaisella kaunotieteellisellä huolella tehdyt, ja tämänkin puolesta on Faidoni etevimpiä Platonin teoksia. Kuitenkaan eivät nämä kohdat astu samassa määrässä silmiin tässä Platonin keskustelmassa, kuin muutamassa muussa, esim. Symposionissa, ja syynä siihen on se, että tämän keskustelman totinen ja korkea aihe ei salli runollista kaunistuspukua yhtä runsaasti käytettäväksi, kuin missä aine on toista laatua. Tämä keskustelma onkin sanottava murhenäytelmäksi. Kun Platonin kolmesta etevimmästä keskustelmasta – Faidrosta, Symposionista ja Faidonista – on sanottu, että ”Faidro,” keskustelma kauneudesta, parhaasta päästä on lyyrillinen, ja ”Symposioni,” keskustelma rakkaudesta, enimmiten eepillinen, niin sopiikin Faidonista sanoa, että se on pääsuunnaltaan draamallinen. Se on murhenäytelmällinen draama, uskonnon ja siveydellisyyden läpi-värittämä draama.

Lyhyt sisällön esitys olkoon lukemiselle ohjeena.[1]

Keskustelmaa aloittaa eräs kohtaus, jossa Faidoni ystävälleen Ekhekrateelle Flion kaupungissa Argoliin maakunnassa, jonka ystävän luona Faidoni kävi vierailla, kertoo Sokrateen vankeudessa-olosta ja niistä syistä, jotka viivyttivät hänen kuolematansa, ystävien käynnistä Sokrateen luona, Sokrateen omaisista ja muusta (Luvut I, II ja III).

Sitten kertoo Faidoni Ekhekrateen tahdosta ne kanssapuheet, joita Sokrates piti läsnäolevaan oppilasten kanssa.

Ensiksikin antaa kahleiden irroittaminen Sokrateen jaloista Sokrateelle tilaisuuden puhumaan nautinnosta ja kiusasta (luku III). Sen jälkeen hän ottaa keskustellaksensa siitä väitteestä, että kaikki todelliset filosofit haluavat kuolla (l. IV–XIII).

Ensin näytetään kieltoperäisesti, mitenkä tätä asiata ei saa niin ymmärtää, että olisi luvallista itsensä surmata (l. IV–VII). Sitten seuraa väittöperäinen puoli, jossa Sokrates koettaa todeksi näyttää, että filosofi haluaa kuolla. Sanoen kuolemata sielun ja ruumiin eroksi hän osoittaa, että tämä ero juuri onkin filosofin tarkoitusperänä. Sillä filosofi etsii totuutta, mutta tätä totuuden etsimistä estää ruumiillisuus. Mitä enemmin siis filosofi voi ruumiista irtaantua, sitä suurempi toivo hänellä sopii olla totuuden saavuttamisesta. Mutta täydellinen irtaantuminen ruumiista tapahtuu vasta kuoleman kautta ja näin on kuolema siis filosofin tarkoitusperänä, jonka kautta hän totuuden saavuttaa. Ainoastaan filosofilla voikin olla toivoa totuuden saavuttamisesta, sillä hänen hyveensä on todellinen hyve, ja todellinen hyve on puhdistus kaikesta ruumiin-alaisuudesta ja sielun pyhitys (VIII–XIII).

Tähän oppiin sanoo Kebes myöntyvänsä, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että todeksi voidaan näyttää, että sielu on kuolematon (XIV). Ja nyt alkavat todistukset sielun kuolemattomuudesta.

Ensimäinen eli kosmologinen todistus (XV–XVII).

Tämä todistus perustuu siihen luonnonlakiin, joka määrää, että kaikki kulkee kiertojuoksua siten, että vastakohta syntyy vastakohdastansa. Niinkuin siis esim. nukkumisesta syntyy valvominen, niin syntyy myöskin kuolemasta elämä, ja päinvastoin. Ja tämän lain totuus riippuu siitä, että, jos ei tämmöistä kiertokulkua olisi olemassa, vaan kaikki kulkisi yhteen suuntaan, kaikki vihdoin joutuisi yhtäläiseksi eikä löytyisikään enään vastakohtia. Jos esm. ei kuolemasta syntyisi elämä vaan kaikki kuollut jäisi kuolleesen tilaan, niinhän viimein kaikki olisi kuolleena.

Toinen elikkä psykologinen todistus (XVIII–XXIII).

Kebes muistuttaa, että mieleen-muistumisestakin (”die Erinnerung”) seuraa sielun oleminen ennen tätä elämätä, ja tämän todistamiseen ryhtyy nyt Sokrates. Kaikki oppi on mieleen-muistumista, kun sielu ikäänkuin uudestaan muistaa jotain, jota se jo oli unohtanut, jota uudestaan muistamista joku nykyinen olo elikkä kohta välittää. Mutta mitenkä voisikaan sielu uudestaan muistaa, ellei se olisi ollut ennen olemassa. Simmias ja Kebes nyt myöntävät sielun olemista ennen ihmisen syntyä, mutta väittävät, ettei sillä ole todistettu sen oleminen kuolemamme jälkeen. Tähän tarttuen Sokrates viittaa ensimäiseen todistukseen, jonka mukaan sielun täytyy kuolemankin jälkeen olla olemassa, kosk’ei kuolemalla muussa tapauksessa olisikaan vastakohtaa.

Kolmas eli metafysillinen todistus (XXIV–XXIX).

Mutta vaikka sielun olossa oleminen kuolemankin jälkeen siis jo täten on todistettu, ryhtyy Sokrates vielä uuteenkin todistukseen, koska luulee huomaavansa, että sekä Kebes että Simmias vielä epäilevät. Tähän saakka ei ole vielä ollut kysymystä sielun oikeasta laadusta, sen luonnosta, sielun käsitteestä, ja muut todistukset kuin ne, jotka ovat tästä otetut, eivät täysin riitä. Sokrates siis nyt selittämään, mitä laatua sielu on. Sielu on liittämätön, aina samana pysyväinen ja yhdenkaltainen, joittenka laatusanojen vastakohtina ovat: liiteperäinen, milloin minkin kaltainen eikä koskaan samana pysyvä. Jos nyt kysytään, mikä näistä vastakohdista on semmoinen, että sen sopii haihtua, rau’eta ja kuolla, niin totta kait liiteperäisen sopii hajaantua samalla tavalla, kuin se kokoonkin pantiin, mutta liittämättömän sopii, aina samana, pysyväisenä, iäti pysyä ja elää. Myöskin on sielu näkymätön ja jumalallisen kaltainen, ja semmoisenakin sen tulee elää, kun sitä vastoin sen vastakohdan, nim. näkyväisen, ruumiillisen, inhimillisen, tulee kuolla.

Tähän todistukseen liittäypi nyt siveydellinen katsaus (XXX–XXXIV): Ainoastaan puhdas sielu voi joutua itsensä kanssa samanlaatuisen, s. o puhtaan luo, se on: jumaliin. Mutta jos se ruumiin himojen kautta on tullut saastaiseksi ja totuutta vihaa, niin ajelehtii se hautojen ympäri, siksi että se määrätyn ajan perästä joutuu sisälliseen laatuunsa vastaavaan eläin-ruumiisen. Mutta jumaliin pääsee filosofin sielu, joka oikeata hyvettä harrastaa, totuutta etsii ja ruumiista irtaantuu.

Nyt tulee hetken äänettömyys, jonka perästä seuraa: a) Simmiaan väite (XXXV–XXXVI) että sitä samaa, mitä äsken sanottiin sielusta, voisi sanoa myöskin esim. lyyryn harmoniasta eli soinnusta, ja kenpä tiesi sielu ei olekaan mitään muuta kuin harmoniaa; b) Kebeen väite (XXXVI–XXXVII) ettei sielun ijankaikkisuus sittenkään ole hänen mielestään täysin todistettu, koska sielu kyllä voi ruumiin kuoleman jälkeen vielä kauankin elää, mutta sillä ei ole sanottu, että se ijankaikkisesti elää, koska se voisi, yhä uusia ruumiita asuntoinaan käyttämällä ja käyttäen, kulumistaan kulua ja sittenkin vihdoin kuolla.

Sitten kerrotaan, mitä nämä vastaväitteet vaikuttivat kuulijoihin, ja Sokrates kehoittaa välipuheessa Faidonin kanssa urhollisesti sotimaan epäilystä vastaan sekä varoittaa filosofiallisten tutkistelujen vihaamista vastaan (XXXVIII–XL), jonka perästä seuraa Sokrateen vastaväitteet a) Simmiasta ja b) Kebestä vastaan.

Vastaväite Simmiasta vastaan (XLI–XLIII). Sitä väitettä vastaan, että sielu muka olisi harmonia, sotii se seikka, joka jo on myönnetty, että sielu on olemassa ennen ruumista, jota ei voi sanoa soinnusta. Siitä seuraisi myöskin se selvä vääryys, ettei olisi mitään eroitusta hyvän ja pahan välillä. Sielun luontoon kuuluu myöskin, että se voi hallita ruumista, mutta sointu riippuu aina ruumiista (soittokoneesta), mitenkä voisikaan siis sielu olla sointua.

Vastaväite Kebestä vastaan (XLIV–LVI). Ensiksi Sokrates uudestaan kertoo ne väitteet, joita Kebes oli tehnyt (XLIV) ja ryhtyy sitten näitä väitteitä vääriksi todistamaan pitemmän tutkimuksen kautta, josta syntyy:

Neljäs eli ontologinen todistus (XLV–LVI).

Kertoen omaa filosofiallista kehitys-rataansa Sokrates luopi historiallis-kriitillisen katsahduksen edellisiin filosofiallisiin järjestelmiin, jotka eivät ole häntä tyydyttäneet. Ensiksi tarkastaa hän jonilaista ja pythagoralaista filosofiaa (XLV), sen jälkeen Apaxagoraan filosofiaa (XLVI–XLVII) ja alkaa sitten selittämään omaa oppiansa ideoista (XLVIII–seur.). Kaikki (”jede Qvalität”, ”jedes qualitativ Bestimmte”) on mitä on, sen kautta, että se saa osaa oman laatunsa ideasta, esim. kaunis on kaunis sen kautta, että se on saanut osaa kauneuden ideasta, kauneudesta semmoisena (XLIX). Jokainen idea poistaa luotansa eikä voi kärsiä eikä itseensä ottaa vastakohtaansa, vaan tämän lähetessä se joko pakenee ja peräytyy taikka häviää, esim. suuruus poistaa luotansa pienuuden (L, LI). Mutta semmoisiakin löytyy, jotka eivät kyllä ole suoria vastakohtia, vaan sittenkään eivät toisiansa kärsi, niinkuin esim. tuli ei kärsi vaan poistaa luotaan kylmyyden, lumi lämpimän, kohoisuus tasaisuuden (LII–LIII). Tätä laatua on sielukin. Sielu on elämän idean kanssa niin ehdottomassa yhteydessä, että, vaikk’ei se kyllä ole kuoleman idean suora vastakohta, se kuitenkin luotaan poistaa kuoleman, s. o. sielu on kuolematon (LIV, LV). Ja koska kuolematon myöskin on katoomaton, niin sielukin on katoomaton (LVI). Tähän liittäypi käyttöpuolinen seuraus: koska sielu on kuolematon, niin tulee ihmisen suurella huolella sitä hoitaa, sillä sen mukaan, minkälainen sielu on, määrätään myöskin sen tuleva kohtalo, ja siitä riippuu sen vastainen vaellus; hyvä sielu seuraa kernaasti johtaja-enkeliänsä (daimoniansa) jumalien asuntoihin, mutta ruumiillisuudessa riippuva ja rikoksilla saastutettu sielu viedään pakolla sille sopivaan paikkaan (LVII).

Tähän loppuu pää-aineen tutkistelu, mutta sopivasti liittää Platoni tähän vielä mythillisen kuvauksen tulevan elämän asuntapaikoista ja manalaan menneiden eri tiloista (LVIII–LXI) sekä viimeisestä tuomiosta (LXII–LXIII). Tämä tuomio on semmoinen, että keskimääräiset sielut, jotka eivät ole hyviä eikä peräti pahoja, viedään Akheroni-virtaa myöten Akherusia-järveen, jossa saavat töittensä palkan. Jotka nyt huomataan perin parantumattomiksi, ne syöstään ikipäiviksi Tartaroon. Mutta jotka vielä voivat parantua, lähetetään määrätyksi ajaksi, tosin nekin Tartaroon, vaan sieltä vievät eri virrat ne sitten uudestaan Akherusia-järveen. Täällä rukoilevat he niiltä anteeksi, joita vastaan he eläessään rikkoneet ovat. Jos nämä nyt heille anteeksi antavat heidän rikoksensa, silloin he pääsevät tuskistaan ja puhdistuvat. Mutta jos he eivät saa anteeksi, niin täytyy heidän uudestaan lähteä Tartaroon, josta heidät taasen samat virrat jälleen vievät Akherusia-järveen. Tätä menoa kestää, siks’että he täysin puhdistuvat ja anteeksi saavat rikoksensa. Hyvät sielut taas pääsevät noihin ylhäisiin paikkoihin, joissa ehdoton puhtaus asuu, ja ne, jotka filosofialla ovat sielunsa puhdistaneet, ne pääsevät ylhäisimpiin ja kauniimpiin paikkoihin, joissa elävät autuaina ja ruumiittomina. Siitäpä syystä tulee ihmisen filosofian ja oikean hyveen kautta itseänsä valmistaa tuolle matkalle Hadekseen (LXIII).

Sitten tulee loppukohtaus (LXIV–LXVII). Sokrates valmistaupi kylpemään, antaa opetuslapsillensa viimeiset neuvonsa, kylpee, vastaanottaa viime kerralta perheensä ja tyhjentää sitten, opetuslasten vuodattaessa kyyneleitä, myrkkymaljan, sanoo viimeisen sanansa ja kuolee.