Front matter (continued 2)

Eversti Ansamaa oli alussa puhunut tunnustellen, ikään kuin tuomariensa edessä, mutta lopulta hänen kasvonsa loistivat suurta sisäistä vakaumusta ja riemua. Hämmästyksensä ohella tunsi tohtori aivan kuin häpeätä siitä, että tuossa hänen edessään oli vanha mies, jonka tunteet olivat voimakkaat, jalot ja idealistiset kuin nuorukaisen, joka osasi rakastaa ja vihata paljon, paljon kiihkeämmin ja voimakkaammin kuin hän, joka oli melkein puolla nuorempi. Ei Lindakaan osannut muuta kuin syvimmästä sielustaan ihailla ja rakastaa isäänsä. Mutta hirmun kuiluna aukeni hänen eteensä se vaara, johonka isän salaisuus voisi heidät kaikki syöstä. Hän ei jaksanut uskoa sotaan ja sen kautta saavutettavaan onneen, vielä vähemmin siihen hirmuiseen askeleeseen minkä isä oli ottanut liittyessäni tuohon pelottavaan salaiseen järjestöön.

— Minun täytyy nyt pakostakin, kuului taas everstin ääni, — vaatia teiltä vaitiololupaus. Te käsitätte, että näistä asioista ei voi hiiskua sanaakaan.

— Sehän on selvä, isä, vastasi Linda ja lupauksensa antoi myöskin Helmer. — Olen niin kiitollinen, isä, että kerroit tämän meille. Minun on paljon helpompi olla nyt, kun tiedän totuuden… Mutta hirveälle vaaralle olet asettanut itsesi alttiiksi, rakas, rakas isä…

— Mitä minun vaarastani, lapsi! Olen vanha sotamies, en pelkää mitään itseni puolesta, mutta tunnustan, että joskus olen ollut levoton sinun puolestasi, Linda … he voisivat ehkä tehdä sinullekin jotakin, jos saisivat minut käsiinsä…

— Ei, isä, älä siitä ole huolissasi. Mitä he yksinäisellä, heikolla naisella?

— Sentähden olenkin tahtonut pitää sinut kaiken ulkopuolella. Mikä nyt on tapahtunut, on tapahtunut olojen pakosta, sen te voitte todistaa molemmat.

— Täydellisesti, setä Olavi, myönsi tohtori. — Enkä voi sanoin ilmaista kuinka kiitollinen olen luottamuksestasi… Mutta suotko minun tehdä periaatteellisen kysymyksen?

— Ole hyvä.

— Oletko koskaan, setä Olavi, ja onko tuo mainitsemasi salainen järjestö koskaan tullut ajatelleeksi Anjalan liittoa? Eikö Sprengtportenilla ollut sama ihanne kuin teillä: Suomen itsenäisyys? Eivätkö hän ja hänen miehensä erehtyneet keinoistaan, kun Ruotsin vallan aikana turvautuivat Venäjän apuun? Ja eikö nykyinen liitto tee itseään syypääksi samaan erehdykseen, etsiessään apua taas vieraalta vallalta?

— Kuka sen on sanonut, että Anjalan miehet olivat väärässä? vastasi eversti innokkaasti. — Eikö päinvastoin historia ole todistanut heidän arvostelleen ajan merkkejä oikein? Sprengtporten oli todellinen isänmaan ystävä. Tietysti Anjalan liitto sai valtiopetoksen leiman, kun ei siinä onnistuttu. Myöhemmin kuitenkin kävi niin kuin Anjalan miehet olivat laskeneet. Ruotsi ei kyennyt hallitsemaan Suomea. Itsenäisyyttä Suomi tosin ei silloin vielä saavuttanut, mutta Suomen kansa ei siihen ollut valmiskaan. Vasta viime vuosisadalla heräsi Suomessa kansallistunto, vasta nyt on kansa kypsä ottamaan vastaan itsehallinnon.

— Mutta jos käy, niin kuin sata vuotta sitten kävi? Suomi ei joudu itsenäiseksi, vaan toisen vieraan vallan alle! Mikä estäisi Saksaa pitämästä Suomea valloitusmaanaan, jos sen avulla pääsemme irti Venäjästä?

— Katso, Helmer, on olemassa historiallinen oikeus ja historiallinen kehitys. Ajat eivät tänään ole samat kuin sata vuotta sitten. Historia ei tänään suvaitse, että Suomi vaihtaa isäntää, vaan että Suomi tulee vapaaksi. Suomen kansa sen itse tietää ja tuntee. Se ei enää tahdo olla orjana. Anna sen hetkeksi herätä vapauden tuntoon — eikä se enää siitä luovu. Se kuolee mieluummin.

"Tuossa miehessä on uskoa", ajatteli tohtori itsekseen, ja Lindakin tunsi hetkeksi kuin suuren mahtavan siiven suhinan, joka pyyhkäisi mennessään kaikki huolet ja pelot.

— Uskokaa minua, lapset, ei ole hätää enää maailmassa. Uusi aika on tulossa, kansojen vapauden aika. Venäjällekin teemme vain palveluksen, kun tahdomme siitä irti. Venäjän täytyy kyllä paljon oppia ja paljon kärsiä, ennen kuin se ihmistyy, mutta eihän senkään kansa ole ikuisesti kadotettu…

— Isä, isä, sinun ajatuksesi ovat huumaavia, mutta älkäämme unohtako nykyistä tilannetta!… Emme ole vielä yhtään puhuneet vaarasta, joka sinua tällä hetkellä uhkaa… Sano, mitä luulet nimismiehen tehneen? Onko hän antanut sinut ilmi venäläisille? Oi kauheata!

— En tiedä, mutta onhan se mahdollista kaikesta päättäen… Hän on jollain tavalla saanut vihiä asioista… Ymmärrättehän, että annoin rahallista tukea hänen omalletunnolleen, ettei hänen tarvitsisi myydä maatansa Suomen vihollisille… Mutta jos hän sittenkin… Äsken soitin hänelle, ja hän tuntui sangen hämmästyneeltä, kun sanoin, että shekin allekirjoitus kyllä oli oikea… Mutta kun kysyin, oliko hän epäillyt minun pettäneeni häntä ja sen johdosta johonkin toimenpiteeseen ryhtynyt, ei tullut vastausta, vaan yhteys katkesi. Soitin uudestaan, vaan en päässyt enää nimismiehen luo. Lienee tullut kontakti-vika…

— Tai jos nimismies ei tahtonut, ei osannut vastata, isä! Jos hänen omatuntonsa soimasi häntä, jos hän jo oli ilmoittanut viranomaisille!

— Saattaa niinkin olla.

— Mutta mitä silloin on tehtävä, isä?

— Ei mitään, rakas Linda. Sinun ei ainakaan tarvitse mitään tehdä eikä edes ajatella asiaa. Minä en sittenkään usko mitään vaaraa olevan… Korkeintaan kotitarkastus! Well, tulkoot, eivät löydä mitään.

— Jos vangitsisivat sinut?

— Ei ilman todistuksia, lapseni… Enkä minä niin vain anna vangita itseäni…

— Mitä aiot tehdä? kysyi Linda pelästyen.

— En mitään, en mitään… Tarkoitan vain, että vaikka pelkäämättä vastaan teoistani ja mielipiteistäni, ei — minuakaan huvittaisi turhan päiten joutua venäläisten vangiksi… Olen tietysti mahdollisimman varovainen… Mutta mitä näen? Kello on kohta puoli yksitoista! Jo on aika mennä levolle. Me jätämme sinut nyt, Linda, tohtori ja minä. Ole sinä vain rauhallinen ja pane maata…

Koska ei Lindakaan tiennyt, mitä uusia päätöksiä enää olisi voitu yhdessä tehdä, toivotti hän hyvää yötä isälle ja Helmerille ja päätti miettiä yksikseen.

Herrat poistuivat. Käytävässä pisti eversti kätensä toisen kainaloon ja puhui hiljaisella äänellä heidän laskeutuessaan alakertaan:

— Helmer, minä tiedän, että sinä rakastat Lindaa, ja minä olen siitä iloinen. Jos minulle jotakin tapahtuisi, luotan sinuun, ettet lastani jätä. Minä testamenttaan hänet sinulle, Helmer, jos kohtalo minut korjaa.

Nämä sanat lausuttiin mitä yksinkertaisimmalla tavalla, mutta Helmer tunsi, kuinka ne järkyttivät hänen sieluaan, tunkivat häneen luihin ja ytimiin saakka. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, mutta hän ei saanut sanaakaan suustaan. Puristi vain lujasti toisen kättä.

8.

Yksin jäätyään Linda lankesi polvilleen sohvan viereen. Kädet ristissä tyynyllä hän painoi päänsä käsien varaan ja kokosi ajatuksensa rukoukseen, kuten vanha tapansa oli. Hän viipyi kauan siinä asennossa. Kun hän vihdoin nousi, olivat hänen silmänsä kyynelistä kosteina, mutta kasvojen ilme oli luja ja päättäväinen. Hän tiesi nyt mitä tehdä. Isä oli pyytänyt, ettei hän mitään ajattelisi eikä olisi levoton, mutta kuinka se enää olisi mahdollista? Nyt ei enää ollut kysymys epävarmasta ja tuntemattomasta vaarasta, nyt vaara oli tietty ja tunnettu, kauhea vaara, joka uhkasi millä hetkellä hyvänsä ja saattoi paisua kuinka suureksi tahansa. Isä oli ainoa ihminen maailmassa, jota Linda koko sydämestään tiesi rakastavansa, ja hänen kallis velvollisuutensa oli selvä. Hinnalla millä hyvänsä hänen täytyi koettaa pelastaa isä. Ja nyt kun hän näki tien edessään selvänä, nyt hän tunsi itsensä tyyneksi ja rauhalliseksi.

Hän soitti, ja palvelijattaren ilmestyttyä ovelle hän lausui:

— Olisiko Mari niin ystävällinen ja toisi tänne päällysvaatteeni. Olen ollut pahoinvoipa ja tunnen, että minun täytyy kävellä hiukan ennen maatapanoa. Mutta en tahdo häiritä everstiä, vaan tulen kyökin puolelta ulos.

Mari ymmärsi. Hän hiipi varovasti portaita alas, otti eteisestä neitinsä tavarat ja palasi takaisin yhtä hiljaa.

— Ei suinkaan Mari ketään kohdannut? kysyi Linda ovella päästäessään tytön kantamuksineen huoneeseen.

— En ketään, vakuutti uskollinen palvelijatar ja ryhtyi auttamaan vaatteita Lindan ylle. — Mutta jaksaako neiti nyt lähteä kävelemään, kun ei ole terve? Ei suinkaan neiti yksin lähde?… Kyllä minä tulen mielelläni mukaan… Puutarhassako neiti kävelee?

— Kiitos, rakas Mari, kyllä jaksan hyvin yksinkin… Nythän on kuutamo ulkona. Menen maantielle ja kävelen kirkolle päin…

— Puhuvat, ettei ole aina turvallista iltaisin naisten liikkua. Venäläiset sotamiehet kuuluvat joskus hätyyttäneen…

— Tyhjää puhetta, lapseni … kas niin, kiitos … nyt kun vielä saan nuo päällyskengät jalkaan, olen valmis.

— Neiti on hyvä ja istuu, niin minä asetan kengät… Mutta jos sentään saattaisin neitiä. Tai jos ei neiti minusta huoli, niin jos Mattsson…

— Mari kulta, miksen sinusta huolisi, jos se olisi tarpeen? Mutta turhaa se on…

— Niin kuin neiti tykkää.

Tytön äänessä kuvastui pettymys, ja Linda muutti äkkiä mielensä.

— Kuulehan, Mari, jos sittenkin tulisit, hän sanoi hymyillen. — Jos todella olet levoton puolestani, niin tule mukaan! Yhdessä me ainakin voimme pelottaa kutsumattomat kavaljeerit tiehensä…

Marikos tästä oli mielissään, ja jo kymmenen minuuttia myöhemmin kulkivat molemmat tytöt rinnatusten maantiellä. Oli lumoavan kaunis kuutamoinen pakkasyö. Lumi narisi jalkojen alla, huurteinen hongikko tien varsilla kimalteli kuin taikalinna, ja korkealla ylhäällä vilkkuivat tähdet tummalla taivaalla.

Linda hengitti syvään. Raikas ilma antoi verelle uutta elinvoimaa.

— Tuntuu niin hyvälle kävely tässä ihanassa luonnossa, hän puheli toverilleen, — tämmöisellä ilmalla voisi olla ulkona vaikka koko yön.

— Jatketaanko matkaa kirkonkylään saakka? uteli Mari.

— Jatketaan, eihän sinne ole kuin pari kilometriä… Muuten tahdon sanoa sinulle, Mari, että minulla on sinne asiaakin. Osaatko säilyttää salaisuuksia? Tästä ainakaan et saa kellekään puhua.

— Enköpä osanne? vastasi nuori palvelijatar veitikkamaisesti, mutta hänen silmissään paloi myötätuntoisen ymmärtämyksen tuli.

— Niin, olethan sinä vanha uskottu ystäväni, Mari kulta, sanoi Linda hellästi. — Meillä on ollut monta yhteistä salaisuutta…

— Senpä takia ihmettelinkin, että neiti nyt tahtoi olla niin salaperäinen … lähteä yksin yöllä muka kävelylle… Näinhän toki, että neitiä painoi suru. Eikö Mari enää kelpaakaan, ajattelin itsekseni, jakamaan rakkaan neitinsä suruja…

— Voi, suo anteeksi, Mari, ajattelemattomuuteni! Ei tarkoitukseni ollut loukata sinua eikä olla sinulle tyly. Kyllä tunnen rakkautesi ja luotan siihen, niin kuin sinä saat luottaa minun rakkauteeni. Mutta näetkös, se suru mikä minua nyt painaa — sillä oikein arvasit — on sitä laatua, etten voi sitä sinulle kertoa, en ainakaan vielä… Se ei koske minua yksistään…

— Varmaankin sillä on tekemistä nimismies Hormion kanssa… Minä ajattelin jo, kun se illalla uudestaan pyrki everstin puheille, että se mies ei nyt kulje oikeilla asioilla… Mitä se yhtämittaa hovissa juoksenteli?… Ei liene vain kosinut neitiä?

Lindan täytyi ihmetellä uteliaan Marin arvaamis-kykyä. Mutta onhan rakkaudella tämmöisissä tapauksissa terävät silmät.

— Hämmästytkö, Mari, jos sanon, että me nyt olemme matkalla nimismiehen luo?

— Eipä vainen! ihmetteli tyttö, — nimismiehen luo … ja keskellä yötä! Onpa sillä neidillä päähänpistoja… Onko hän siis todella kosinut?

Linda ei voinut olla hiukan naurahtamatta.

— On hän kosinut, hän vastasi.

— Ette suinkaan vain ole kihloissa? kysyi tyttö hädissään.

— Mari! nuhteli hänen emäntänsä, — senkö näköinen olen mielestäsi? Suruko se nuorta morsianta painaisi?

— Suokaa anteeksi, armas neiti… Mutta en ymmärrä… Te ette ole kihloissa, mutta nimismies on teitä kosinut… Ja nyt te keskellä yötä kiiruhdatte hänen luoksensa…

— Siinä sen nyt näet, rakas lapsi… Salaisuus, salaisuus, jota en voi sinulle kertoa…

Ja Linda huokasi.

— Voi, Linda neiti, jos osaisin teitä lohduttaa ja auttaa!

Tytön äänessä värisi niin paljon hellyyttä, että Linda tunsi sinäinsä kyyneltyvän.

— Kiitos, Mari kulta, hän kuiskasi.

He kulkivat loppumatkan ääneti, kumpikin ajatuksiinsa vaipuneena. He olivatkin nyt tulleet kylään, jonka talojen akkunoista siellä täällä loisti valkea. Nimismiehen talossa oli myös joku huone valaistu.

— Nimismies näkyy valvovan, sanoi Mari. — Tietääkö hän odottaa neitiä?

— Ei, ei hänellä ole tästä vähintäkään aavistusta. Mutta tietysti hän valvoo.

— Kuinka niin: tietysti?

— Tarkoitin, että hän sielussaan tuntee, että jotakin tapahtuu … että minä olen tulossa … sillä Jumala minut lähettää…

Tähän ei Marilla ollut mitään sanottavaa. Hän kysyi:

— Jäänkö ulos odottamaan sillä aikaa, kun neiti käy nimismiehen puheilla?

— Ethän toki. Odotat vaikka eteisessä.

Nimismiehen ulko-ovi ei ollut lukossa. Tytöt astuivat muitta mutkitta kuistilta eteiseen.

— Odota sinä täällä, Mari, ja rukoile puolestani kuiski Linda, ja hänen sanoistaan huokui äkkiä semmoista pelonsekaista tuskaa ja ahdistusta, että Mari ei osannut muuta kuin sulkea hänet syliinsä.

— Rohkeutta, rakas neiti, sopersi tyttö tunteittensa valtaamana, — kyllä kaikki käy hyvin … ja muistakaa, että Mari on täällä, jos jotain teille tapahtuisi … minä syöksyn heti sisään, jos vähänkään huudatte…

— Kiitos, Mari, en luule, että mitään semmoista tarvitsee pelätä … kun nyt vain osaisin puhua oikein…

— Kyllä Jumala neuvoo… Minä en osaa, kun en tiedä asiaakaan…

— No ei, ei … odota nyt siis täällä eteisessä, Mari…

Linda oli äkkiä taas saavuttanut rauhansa ja mielenmalttinsa. Irtautuen Marin syleilystä hän koputti pari kertaa lujasti nimismiehen ovelle ja odottamatta vastausta aukaisi, astui kynnyksen yli huoneeseen ja sulki oven jälkeensä.

Nimismies oli nähtävästi kävellyt edes takaisin lattialla ja pysähtynyt kuullessaan oven aukenevan, sillä hän seisoi keskellä lattiaa kädet housujen taskuissa, kärsimätön ilme kasvoillaan. Mutta kun hän näki, kuka kynnyksen yli oli astunut, oli hänen hämmästyksensä kuvaamaton. Tuossa seisoi ovensuussa Linda Ansamaa, talvipukimissaan, vieno, terve puna poskillaan, silmät säteilevinä oudoista ajatuksista, kauniimpana kuin koskaan ennen, ja Hormion mieleen muistui heidän viimeinen kohtauksensa, heidän eronsa iltapäivällä, joka ei suinkaan ollut hänelle, Hormiolle, kunniaksi! Ja nyt tuo ylpeä, kaunis nainen oli tullut hänen luokseen — yksin, keskellä yötä.

He seisoivat mykkinä kauan aikaa ja mittailivat toisiaan katseillaan kuin kaksi taistelijaa, ennen kuin iskevät yhteen.

— Te … te … neiti Ansamaa, sai nimismies vihdoin sanotuksi. — Te täällä … mikä kunnia halvalle talolleni!

— Niin, minä, Linda Ansamaa.

— Ettekö käy istumaan, kehotti nimismies, toipuen hämmästyksestään. Jos olette jalkaisin tänne tullut, olette varmaan väsynyt.

— Kiitoksia. Seison yhtä mielelläni. Mitä minulla on sanottavaa, sanon seisaalta.

— Kuten suvaitsette, mutta onhan se outoa.

— Outo ja odottamaton on myös asiani teille.

— Odottamaton, sen myönnän … mutta arvatenkin se koskee tämänpäiväisiä tapahtumia?

— Niin, minä tulin sanomaan teille, että nyt tiedän, missä vaarassa isäni on teidän kauttanne. Iltapäivällä, kun kävitte luonamme, ei minulla ollut siitä aavistustakaan.

— Aa, sitä en todella olisi uskonut. Eikö isänne ollut teille omista asioistaan puhunut?

— Ei koskaan sanaakaan.

— Ja mitä te siis nyt tiedätte?

— Saman kuin tekin.

— Että isänne on salaliitossa saksalaisten kanssa?

— Nimittäkää sitä millä nimellä tahdotte.

— Ja että hän siis on syypää valtiokavallukseen ja on ansainnut kovimman rangaistuksen, minkä laki säätää?

— En osaa arvostella isäni syyllisyyden määrää teidän juridiselta kannaltanne, olen vain nainen ja tytär, joka tuntee isänsä arvon ihmisenä. Ja minä olen tullut teiltä kysymään suoraan ja rehellisesti: oletteko antanut isäni ilmi hänen vihamiehilleen?

Nimismies ei heti vastannut. Hän silmäili tyttöä edessään ja hänen katseensa muistutti kettua, joka lymyilee saalistaan. Mutta Linda ei osannut sitä lukea.

— Miksi sitä kysytte?

— Miksi? Eikö tytär tahdo tietää isänsä kohtaloa? Eikö hän tahdo pelastaa isäänsä, jos se on mahdollista?

— Ahaa … äsken iltapäivällä ette tahtonut?

— Enhän tiennyt vaarastakaan.

— Mutta nyt tahdotte?

— Nyt tahdon.

— No niin, en ole vielä antanut isäänne ilmi!

— Ettekö! huudahti Linda, tuntien sydämessään äkkinäistä iloa ja helpotusta. — Onko se totta? Ovatko asiat vielä entisellään?

Hän painoi kätensä poveaan vastaan ja katsoi ylös, aivan kuin kiittäen taivaan Jumalaa.

— Te ette siis voinut sitä tehdä! hän puheli innostuneena. — Te muistitte, kuka isä oli… Everstin jalo kuva tuli teidän mieleenne ja esti teidät tekemästä halpamaista työtä. Eikö niin?… Te olette lain valvoja, herra nimismies. Te joudutte tekemisiin rikollisten ihmisten kanssa, murhaajien, varkaiden, petturien, te näette eron rikoksentekijän ja rehellisen, jalon ihmisen välillä. Saattaahan jalo ja hyvä ihminenkin erehtyä, saattaahan hän parhaimmassa tarkotuksessa tehdä semmoista, joka ihmisten säätämien lakien ja tilapäisten olosuhteiden kannalta on rikos, vaikka se itse asiassa syvemmin katsoen on mitä epäitsekkäin ja jaloin työ. Syytettiinhän Kristustakin kansan villitsemisestä ja lainoppineet ja papit tavoittelivat häntä kiinni saadakseen, mutta ken meistä ei tietäisi, että Vapahtaja oli viaton ja puhdas kuin lumi, vaikkakin hän saarnoissaan ja puheissaan oli vallankumouksellinen?… Oi, herra Hormio, kuka todella mitään voittaisi siitä, että isääni vainottaisiin ja ahdistettaisiin! Kysykää kansalta, kysykää rahvaan miehiltä — luuletteko, että he soisivat isälle mitään tapahtuvan? Te tiedätte kaikkien häntä rakastavan ja kunnioittavan kuin omaa isäänsä. Jos hänelle pahaa tapahtuisi, olisi suru kansassa sanomaton. Ja ken tietää, mihin kansa surussaan ja vihassaan ryhtyisi? Siitä voisi olla hirmuisiakin seurauksia… Oi puhukaa, herra nimismies. Olettehan te tämän kaiken ymmärtänyt, olettehan nähnyt, mihin selkkauksiin isäni ilmiantaminen veisi — ja ennen kaikkea, olettehan muistanut, kuinka ylevä ja jalo isä on, ja siksi olette te hänet säästänyt?

— Ainakin olen ollut kovassa velvollisuuksien ristiriidassa, vastasi toinen vältellen, — sillä ymmärrätte hyvin, neiti Ansamaa, että laki on laki eikä katso henkilöön eikä perusteihin, ainoastaan tekoihin. Olkoon isänne kuinka jalo tahansa, hänen tekonsa on rikos, ja minun velvollisuuteni virkamiehenä on selvä.

— Eikö sitten mikään voi tehdä loppua ristiriidastanne? Ettekö voi tulla vakuutetuksi siitä, että ilmianto on alhainen teko?

— Minulla oli kunnia tänään esittää teille ratkaisukeino, mutta te hylkäsitte sen, neiti Linda.

— Entä jos nyt olisin tullut ilmoittamaan teille, että hyväksyn keinonne?

Nimismies oli odottanut, että Linda lausuisi nämä sanat, ja kuitenkin ne tulivat aivan kuin yllätyksenä ja synnyttivät täydellisen mellakan hänen ajatuksissaan ja tunteissaan. Häpeätä, rakkautta, intohimoa, voitonriemua, ja taas häpeätä… Hänen äänensä oli käheä, kun hän sai vaivoin sanotuksi:

— Te suostuisitte siis tulemaan vaimokseni?

— Niin, vastasi Linda tuskin kuuluvasti, tuntien sydäntään äkkiä kouristavan. — Minä tulen vaimoksenne, ellei muuta keinoa ole isäni pelastamiseksi.

Nimismies tuijotti Lindaan pitkään, katseessaan sanomaton tuska.

— Voi minua onnetonta, voi meitä onnettomia! hän äkkiä huudahti ja heittäytyi lähellä olevalle tuolille. Siinä hän painoi kasvonsa käsiinsä ja voihki ääneen.

— Mikä on? kysyi Linda nopeasti, pelästyen ja pahinta aavistaen. — Ette suinkaan ole…? Sanokaa, sanokaa!

— Minä olen sen jo tehnyt, vastasi nimismies kolkosti.

— Aih! kirkaisi Linda ja olisi kaatunut selälleen, ellei käsillään olisi käynyt kiinni seinään takanaan.

Samassa lensi ovi auki ja Mari ryntäsi sisään.

— Neiti, neiti! hän huusi, mutta jäi ällistyneenä seisomaan, kun huomasi, ettei mitään hätää ollutkaan.

— Kiitos, Mari, ei se mitään, sanoi Linda, kooten voimansa ja hilliten itseänsä. — Odota vielä hetkinen eteisessä, kohta lähdemme.

Tyttö totteli heti ja sulki oven jälkeensä.

— Niin on siis kuin aavistin, puhui Linda väsyneesti. — Te ette osannut menetellä gentlemannin tavoin ettekä niin kuin suomalainen mies, joka aina puoltaa omia maanmiehiään… No niin, onko nyt kaikki menetetty? Eikö ole enää pelastuksen mahdollisuutta?… Olen kuullut, että venäläiset ovat rahanahneita. Eikö heitä voisi ostaa? Ettekö te säälistä isää tai minua kohtaan tahtoisi auttaa? Ettekö voisi välittää kauppaa? Tiedättehän, että olemme rikkaita. Minäkin olen rikas. Voin koska tahansa antaa teille joitakuita satojatuhansia… Sanokaa, että tahdotte korjata erehdyksenne. Sillä olihan se erehdys? Nyt tekin tuomitsette oman tekonne!… Auttakaa nyt minua.

Linda oli alkanut väsyneesti, mutta reipastui puhuessaan. Oli kuin hän olisi tahtonut siveellisesti tukea masentunutta miestä ja milteipä lohduttaa häntä. Nimismies katsoi häneen ihmetellen. Ja kun Linda mainitsi summia, millä hän oli valmis ostamaan isänsä vapauden, alkoivat Hormion pienet silmät loistaa ahneudesta.

— Olen menetellyt kuin aasi, sen huomaan nyt, mutisi hän itsekseen, ajatellen, mitä kaikkea hän olisi voinut voittaa omakseen: mutta ehkei asia vielä ole auttamattomasti kadotettu. Kyllähän venäläiset ovat kullalle alttiita, hän sanoi ääneensä, — sopisi koettaa ehkä…

— Niin, koettakaa, koettakaa… Rahasta minä vastaan millä hetkellä hyvänsä. Rahani ovat Vaasan pankissa…

— Hm … mutta asia on hiuskarvan varassa.

— Kuinka niin?

— Pelkään, että he vielä tänä yönä … aamupuolella … tulevat everstiä noutamaan…

— Mitä! mitä te sanotte?… Oi Jumalani!…

— … niin että on toimittava nopeasti… Eiköhän joka tapauksessa olisi viisainta paeta … nyt heti…

— Oi Jumalani, oi Jumalani! Tämä vielä puuttui… Tänä yönä … mutta silloinhan minun täytyy juosta kotiin … tai antakaa minun käyttää puhelinta, varottaa isääni heti…

— Ei, ei, hitto soikoon!… Suokaa anteeksi… Puhelinta vartioidaan … äsken everstikin soitti tänne ja puhui aivan sopimattomia … minun täytyi heti lopettaa keskustelu…

— Sitten ei ole muuta neuvoa kuin rientää juoksujalkaa kotiin… Ja te, aiotteko koettaa?

— Aion … ja jos en onnistu — huomatkaa tämä, neiti Ansamaa — ei minullakaan ole muuta edessä kuin pako teidän kanssanne…

— Niin, niin, tulkaa vain… Hyvästi nyt!

Lindan käsi oli jo oven kahvassa, kun nimismies vielä huusi hänen jälkeensä:

— Neiti Ansamaa, pysyttekö tekin sanassanne?

— Missä? kysyi Linda hämillään, ymmärtämättä toisen tarkoitusta.

— Tuletteko toisin sanoen vaimokseni?

— Ah niin, tietysti, jos isäni pelastuu, vastasi Linda soinnuttomasti ja kiiruhti ovesta ulos.

— Nyt on toimittava. Valtit ovat kädessäni, oli peli mikä tahansa! ajatteli nimismies yksin jäätyään ja riensi pöydällä olevan telefonin luo.

9.

Erottuaan tohtorista eversti Ansamaa oli sammuttanut valot konttorihuoneesta ja vetäytynyt omalle puolelleen. Siinä hän nyt istui "juttutuvan" nojatuolissa, piippuaan poltellen ja mietiskellen päivän tapahtumia.

Onhan mahdollista, hän ajatteli, että Hormio jo on ilmoittanut asiasta venäläisille — siihen mieheen ei voi lainkaan luottaa, — mutta vähän luultavaa se on. Onhan hänellä seitsemän päivää armonaikaa omien sanojensa mukaan… Mutta millä tavalla mies on päässyt perille salaisuudestani?… Hän arvasi sen tänään lopullisesti… On tietenkin nähnyt vieraita joskus täällä liikkuvan, noita nuoria miehiä, joista Lindakin oli levoton…

Ajatusten siirtyessä tyttöön kävi everstin kasvojen ilme lempeäksi ja hymyileväksi. Armas lapseni, hän sanoi itsekseen, tuommoinen oli juuri äitisikin, ylen herkkätuntoinen, aina tekemisissä henkimaailman asukasten ja ilmestysten kanssa, mutta myös aina hellä, rakastavainen ja huolissaan puolestani… Nelly parka, kyllä silloinkin uskosi ja kärsivällisyytesi pantiin koetukselle, kun Cubaan läksin; kyllä sinun kyyneleesi valuivat ja kyllä rukouksesi olivat kuumia — mutta miehesi oli suomalainen ja siis itsepäinen kuin härkä, veri täynnä entisen kullankaivajan seikkailuhalua… Ja onnellisestaan kaikki päättyi… Mutta nyt on oikeastaan sama peli edessä … elämässä kaikki uudistuu ja toistuu… Linda Nellyn tilalla … Suomi Cuban … päättyneeköhän tämä seikkailu yhtä onnellisesti kuin edelliset?…

Everstin mietteet muuttuivat vakavammiksi ja raskaammiksi. Linda parka, hän ajatteli, nyt on tainnut tulla sinun vuorosi joutua kosketuksiin elämän kovuuden kanssa — ja lisäksi oman isäsi kautta. Sillä tässä ei käy totuutta salaaminen. Hormioon ei ole luottamista, ja koska venäläiset itsekin jo epäilevät, on kysymys vain ajasta. Ennemmin tai myöhemmin tulee salaisuus heidän tietoonsa, ja silloin on otettava seuraukset vastaan … tai paettava niitä… Lindan mielestä pako saattaisi olla luonnollinen, mutta vanhalle sotamiehelle ei… Eversti Ansamaa ei pakene. Hän on vapaaehtoisesti tehnyt, mitä on tehnyt, ja iloisena ja ylpeänä hän myös kantaa tekonsa seuraukset… Lindalle se tulee koetukseksi, mutta varmasti hän isänsä ymmärtää… Rakas lapseni, isäsi taistelee isänmaansa puolesta, ja isänmaan puolustaja ei pakene… Ihmisen täytyy olla varustettuna kaikkeen… Joka tapauksessa olisi liian uhkarohkeata minun enää jatkaa tätä työtäni … asettaisin alttiiksi niiden hengen ja elämän, joita tahdon auttaa … huomenna täytyy sähköttää…

Huomenna täytyy sähköttää Helsinkiin, hän toisti puoliääneen ja nousi. — Nyt on paras mennä levolle, kello näkyy olevan yksitoista.

Eversti laski uuninreunuksella seisovan pendyylin kumeat, soinnukkaat lyönnit, joiden ääni aina hiveli hänen korviaan, ja oli astumaisillaan makuuhuoneeseensa, kun äkkiä kuului sähkökellon nopea, vieno kilinä.

Eversti seisahtui hämmästyneenä.

— Halloo, lähettikö? Sitä en osannut odottaa, hän huudahti itsekseen ja palasi kiiruusti kirjotuspöydän luo. — Well, sitä parempi, saan perille suullisen sanoman ja varotuksen…

Hän istui kirjoitustuoliin, painoi pöytälaudan alareunaan kätkettyä sähkönappulaa ja odotti.

Hetken kuluttua kuului konttorihuoneesta askeleita, koputettiin ovelle kolme kertaa ja sisään astui nuori mies, talvitakki yllään ja lakki päässään, Hän sulki oven jälkeensä, seisahtui asentoon, tehden kunniaa sotilaallisella tavalla, ja virkkoi:

— Alas tsaarivalta, herra eversti!

— Ja Suomi vapaaksi, lisäsi eversti Ansamaa, vastaten tervehdykseen käden liikkeellä. — Te tulette odottamatta. Onko raporttia?

— Kaksi, herra eversti.

— Toinen?

— Helsingissä tiedetään, että venäläisten taholla epäillään tätä paikkakuntaa. Tänä päivänä on varmaankin nimismies saanut käskyn ottaa asiasta selvää.

— Hyvin seuraavat aikaansa Helsingissä. Nimismies on saanut käskyn tänään. Olen sen hänen omasta suustaan kuullut. Entä vielä?

— Katsovat parhaaksi lakkauttaa — ainakin toistaiseksi — miesten siirron tämän paikkakunnan kautta.

— Luonnollisesti. Entä jos minua aletaan epäillä?

— Tässä on teille passi siltä varalta, herra eversti. Nuorukainen lähestyi ja ojensi everstille pienen mustan vihon, jonka hän oli taskustaan ottanut; vetäytyi sitten taas pari askelta taaksepäin ja odotti, yhä kunniaa tehden.

— All right, sanoi eversti Ansamaa ja laski passin pöydälle, — entä toinen raportti? Tänä yönä lähtee viimeinen plutoona herra everstin johdolla…

— Tänä yönä?

— Kello yksi.

Eversti vihelsi.

— Tavalliseltako paikalta? hän kysyi.

— Niin, Mattilan mökiltä.

— Kuinka monta?

— Kaksikymmentä viisi… Juho Anderssonin johdolla.

— Kaksikymmentäviisi! Ali right. Onko muuta?

— Ei muuta, herra eversti.

Virallinen sananvaihto oli loppunut ja eversti Ansamaa sanoi muuttuneella, kohteliaalla äänellä:

— Riisukaa päällysvaatteenne, herra Halme, ja istukaa. Ulkona on pakkanen ja te poltatte varmaan mielellänne savukkeen, sill'aikaa kuin muutan pukua. Kello on vasta vähän yli yksitoista, meillä on aikaa melkein tunti… Sanoitte johtajan nimen olevan Juho Andersson? Ylioppilas?

— Ylioppilas Juho Andersson, vastasi vieras, joka oli heittänyt yltään päällystakin ja lakin, istuutunut nojatuoliin ja sytytteli savuketta.

Eversti kirjoitti jotakin, pisti paperin taskuunsa ja nousi.

— Nyt jätän teidät hetkeksi, herra Halme. Saatte rauhassa levätä ja mediteerata.

Kauan ei kestänyt, ennen kuin eversti palasi makuuhuoneestaan, puettuna täydelliseen hiihtopukuun poronnahkalapikkaineen ja piippalakkineen. Nuorukainen hypähti kohteliaasti pystyyn ja seisoi odotellen.

— Istukaa vain vielä, nuori ystävä, puheli eversti, — koska tässä vielä on puolen tuntia aikaa, pistän minäkin tupakaksi ennen lähtöä.

Hän sytytti rakasta piippunysäänsä, istui ja katseli mielihyvällä nuoren Halmeen avomielisen puhtaita kasvoja, joita tällä hetkellä näytti varjostavan jokin alakuloinen ajatus.

— Well, ystävä Halme, teiltä taitavat loppua nyt nämä Pohjanmaan matkat.

— Niin kai, herra eversti … ikävä kyllä.

— Eikö teitä itseänne haluttaisi mennä meren taa?

— Eipä taitaisi minusta olla sotamieheksi. Palvelen mieluummin isänmaatani toisella tavalla.

— Mitä nyt aiotte tehdä?

— Jatkaa lukujani yliopistossa suurimmalla kiireellä…

— Mikä se taas oli teidän pääaineenne?

— Teologiaahan minä…

— Aa … se on totta, teistä tulee pappi… Sitähän minä jo ennen olen ajatellut teiltä kysyä, että mistä johtuu teidän innokas poliittinen harrastuksenne, kun olette teologi… Ja vielä tämänsuuntainen politiikka… Pelkään, että monikaan pappi ei tässä maassa ajattele niin kuin te. Äskettäin, tänä iltana kuulin muutaman nuoren papin kiivaasti väittävän, että esivaltaa, joka ei kanna miekkaa hukkaan, on ennen kaikkea toteltava. Ja esivalta — se on kai meillä tätä nykyä venäläinen hallitus…

— Ah, herra eversti, innostui nuorukainen ja hänen silmänsä säkenöivät, — minä nojaudun toiseen raamatunlauseeseen, joka sanoo: "enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä". Katolilaiset saattavat sekoittaa toisiinsa kirkon ja Jumalan käsitteet, mutta meillä protestanteilla ei ole siihen oikeutta eikä syytä. Kirkko on kokoomus ihmisiä, kirkko saattaa erehtyä, se on protestanttisuuden periaate — meillä on omantunnonvapaus. Ja protestanttisuus sai alkunsa Saksasta. Saksa on meidän katolisista syrjävaikuttimista puhdistuneen kristinuskomme kehto, samalla kun se on koko nykyaikaisen sivistyksen kotimaa. Kuinka voisi epäröidä protestanttisen Saksan ja kreikkalaiskatolisen Venäjän välillä? Venäjä edustaa meille ihmisten väkivaltaa, mutta Saksa Jumalan sanan vapautta! Kuinka ei meidän suomalaisten myötätunto ja rakkaus olisi saksalaisten puolella?

Eversti Ansamaa nyökäytti päätään hyväksyvästi useampia kertoja toisen puhuessa.

— Aivan niin, nuori ystäväni, hän sitten sanoi, — tuota puhetta minä ymmärrän.

He istuivat vähän aikaa ääneti, sitten nuorukainen arasti kysyi:

— Te mahdatte olla ylen rikas, herra eversti?

— Olen kyllä, vastasi eversti Ansamaa hymyillen — näissä meikäläisissä oloissa… Amerikassa en ollut suurpohatta… Mutta kuinka niin? Voinko teitä palvella jollakin tavalla?

— Olen laskenut itsekseni, että mahdatte olla ylen rikas, jatkoi nuorukainen haaveellisesti, ikään kuin ei olisi kuullut vanhemman miehen kysymystä. — Kuulin eräältä toverilta, että te olette lahjottanut matkarahat jokaiselle nuorelle miehelle, joka asian puolesta tahtoo taistella… Mutta tällä tavallahan te jo olette tuhlannut sangen suuria summia, herra eversti!

— Tuhlannut? Vai tuhlaukseksiko sitä sanotte?

— Ei, ei, herra eversti, se oli sopimaton sana! Kuinka paremmin ja jalommin voisi rahojansa käyttääkään! Minä vain olen kysynyt itseltäni, että miksei teillä ole enemmän valtaa käsissänne? Miksi valta on semmoisten käsissä, jotka sitä väärin käyttävät? Miksei Suomi ole vapaa ja miksi ette te ole meidän hallitsijamme? Oi, herra eversti, kun kuvittelen olevani valmis pappi ja kirkossa jumalanpalveluksen jälkeen rukoilevani esivallan puolesta, niin tahtoisin, että te olisitte se esivalta! Oi, mikä onni, jos seurakunnan kanssa saisin rukoilla teidän puolestanne, — jos te olisitte meidän kuninkaamme tai meidän presidenttimme!

— Miksi herran nimessä semmoisia haaveilette? kysyi eversti ihmeissään, vaikka nuoren miehen haltioitunut ilme ja kiihkeät sanat saivat kieliä värähtämään hänen sydämessään.

— Sen tähden, herra eversti, vastasi toinen yksinkertaisesti, — että te olette erilainen kuin muut ihmiset. Teitä täytyy rakastaa ja kunnioittaa ja teitä tahtoisi palvella. Te teette aina oikein — ja vielä enemmän — te teette aina hyvää.

Eversti ei voinut pysyä kylmänä. Tämä on ihmeellistä, hän ajatteli, toinen rakkaudentunnustus jo tänä iltana… Ja vallan odottamatta… Mitähän tämä merkitsee? Minkä tähden näin saan tuntea toisten rakkautta? Läheneekö loppuni? Uhkaako minua tuho?

Hän kääntyi poispäin salatakseen liikutustaan, ja hänen katseensa sattui uuninreunuksella naksuttelevaan kelloon. Heti hän oli tunnelmansa herra.

— Halloo, hän huudahti, — kello on yli kaksitoista! Enkä kuullut sen lyövän. Meidän on aika lopettaa haaveemme ja lähteä, rakas herra Halme.

Eversti kirjoitti vielä jotakin paperille, sulki paperin kuoreen ja kirjoitti osoitteeksi sanat Pro Patria, jonka jälkeen hän nousi ja käski sotilaallisen virallisella äänellä:

— Ordonanssi!

Nuorukainen seisoi hänen edessään kunniaa tehden.

— Tämän kirjeen viette asianomaiselle henkilölle Helsingissä, jatkoi eversti, — ja raporteeraatte, että minä tänä yönä johdatan viimeisen plutoonan kunnian tielle, että olen vastaanottanut kiitollisuudella asianomaisen passin, mutta etten tule sitä käyttämään; ja vielä, että tätä kirjettä ei tarvitse avata, ellei minulle mitään tapahdu — siis ainoastaan siinä tapauksessa, että minulle jotain tapahtuu, joka estää minua palvelemasta. Ymmärrättekö?

— Ymmärrän, herra eversti. Ja koska on mahdollista, että me emme tapaa toisiamme pitkään aikaan, niin ottakaa muistoksi minulta toivomus, että hyvin menestytte luvuissanne ja aina säilytätte jalot käsitteenne uskonnosta ja isänmaasta, sekä tämä pieni lahja.

Eversti Ansamaa veti taskustaan toisen kirjeen ja ojensi molemmat nuorelle ylioppilaalle.

— Iloisiin näkemiin siis, jos kohtalo suo.

— Jumal'antakoon, herra eversti, sopersi nuorukainen väräjävin huulin ja silmät kyynelissä, otti vastaan kirjeet ja marssi ulos, kaapaten mennessään päällysvaatteet tuolilta, jonne ne oli jättänyt.

Pari minuuttia myöhemmin poistui talostaan omille asioilleen kuutamokirkkaaseen yöhön eversti Ansamaa, harteilla pitkä viitta päässä karvalakki.

10.

Kun Linda Marin saattamana taas kulki maantiellä kotia kohti, hengittäen talviyön raikasta ilmaa, tyyntyi hänen mielensä vähitellen, ja hänen askeleensa, jotka alussa olivat hätääntyneitä, tasaantuivat reippaaksi käynniksi. Hänen ajatuksensa askaroitsivat siinä uhkaavassa onnettomuudessa, joka lähestyi Ansamaan rauhallista kotia, eikä hän ollenkaan muistanut tyttöä, joka pysytteli hänen rinnallaan uskaltamatta katkaista emäntänsä äänettömyyttä.

Niin kauheata kuin olikin ajatella, että vielä tänä yönä saattoivat viedä hänen isänsä, oli selvä tieto odotettavan iskun suuruudesta sittenkin parempi kuin tuskainen levottomuus. Nyt saattoi katsoa tosiseikkoja silmiin ja varustautua pahimman varalle. Sillä olihan edes toivoa, että isku rahan avulla saataisiin estetyksi.

Oi isä armas, ajatteli Linda, sydän paksuna surusta, mihin umpisokkeloon sinun jalo sydämesi on meidät kaikki saattanut. Sinä olet kuin suuri lapsi, haaveilija, maailmanparantaja. Aina tahdot taistella sorrettujen ja vainottujen puolesta, ennen miekalla, nyt rahoilla ja muulla tavalla. Sinä et jaksa uskoa Vapahtajan sanaan: ken miekkaan tarttuu, hän miekkaan hukkuu… Ja kumma se onkin, että kaikista jaloimmat ihmiset tahtovat itse muuttaa oloja tämän maan päällä eivätkä jätä asioiden johtoa Jumalan käsiin. Vai onko se niin, että Jumala käyttää jaloja ihmisiä välikappaleinaan heidän tietämättään?… Niin, niin, isä, enhän minä sinua tuomitse enkä arvostele. Sydämeni kapinoi vain sitä ajatusta vastaan, että sinä, joka olet silmissäni jaloin ihminen maan päällä, joutuisit raakojen ja väkivaltaisten joukkojen raadeltavaksi ja leimattavaksi alhaiseksi rikoksentekijäksi… Sitä ei sydämeni kestä, se ei saa tapahtua… Ja kuitenkin se juuri nyt uhkaa… Oi, isä, millä tavalla itse otat vastaan tämän iskun? Masennutko?… Et, et, häpeä on semmoista kuvitellakaan! Sinä olet yhtä iloinen ja levollinen kuin aina muulloinkin. Sinä varmaan nousisit mestauslavalle hymy huulillasi, sinä sankari ja marttyyri…

Ja Linda tunsi hetkeksi ylpeätä riemua siitä, että hänen isänsä oli se, mikä hän oli: ei ollut toista hänen vertaistaan. Hän tahtoi päästää tunteensa ilmoille ja muistaen äkkiä tyttöä vierellään hän kääntyi tämän puoleen ja sanoi:

— Sano, Mari, mitä pidät isästäni, everstistä?

— Mitäkö pidän everstistä? vastasi palvelijatar, hämmästyen. — Kaikkihan everstistä pitävät!

— Niin, eikö totta? Häntä täytyy rakastaa!

— Tietenkin, ei ole toista semmoista isäntää.

— Luuletko, että hän koskaan voisi tehdä mitään väärää?

— Hänkö? Everstikö! Ken semmoista väittäisi, hän sietäisi kuolla, sanoi tyttö niin lujalla vakaumuksella, että kyyneleet nousivat Lindan silmiin.

— On niitä, jotka semmoista väittävät…

— Nimismieskö! keskeytti Mari silmät pyöreinä, — sitäkö varten neiti sinne keskellä yötä? Enkös äsken arvannut…

— Hys, Mari, varotti Linda, peläten menneensä liian pitkälle, — älkäämme puhuko enää tästä … maantielläkin voi olla korvansa… Mutta sanopa minulle, mitä sinä tämäniltaisesta kokouksestamme pidit?

— Hyvähän se oli, niin kuin ennenkin…

— Entä puheista?

— No, en tiedä… Kyllähän ne kaikki puhuivat kauniisti … mitäs minä niitä asioita niin ymmärtäisin… Mutta sen vain sanon, että eversti se minusta paraiten puhui.

— Niinkö, Mari kulta? Minkä tähden sinä enimmin hänen puheestaan pidit?

— No siitä syystä tietysti, että hän on saksalaisten puolella.

Linda oli vallan ihmeissään.

— Oletko sinäkin, Mari, saksalaismielinen?

— Kuinkas muuten? Kaikki suomalaiset kai sitä ovat … ei suinkaan Suomen kansa voi olla venäläisten puolella!… Vai mitä, neiti?

Tässä oli vastaus kansan suusta, suora ja rehellinen vastaus! Hänen isäntä oli sittenkin oikeassa, tiesi, mitä Suomen kansa piti oikeana ja totena. Lindasta tuntui, kuin suomukset olisivat pudonneet hänen silmiltään. Hänen isänsä esiintyi hänelle uudessa valossa. Isä ei ollut enää paljas yksilö — jalo tosin, mutta poikkeuksellinen, — vaan isä oli kuin Suomen kansan elävä edustaja. Ei hän asettunut kansan yläpuolelle sitä opettamaan tai oman ohjelmansa mukaan sitä pelastamaan, hän arvasi ja tiesi, mitä kansa itse sisimmässään kaipasi ja tahtoi. Hän oli kuin kansan puhetorvi, kuin välikappale kansan kädessä… Jumala oli lähettänyt hänet tänne juuri Suomen kansaa ymmärtämään ja auttamaan…

Tämä oli kaikki niin suurta, että Lindaa melkein hävetti äskeinen nimismiehen luona käynti.

Ja hänestä oli kuin sinä hetkenä kaikki suru ja ahdistus olisi ollut pyyhkäistynä pois hänen sielustaan. Hän tunsi itsensä vapaaksi ja voimakkaaksi. Hän tunsi, että hän ei ollut yksin, että hänen isänsä ei ollut yksin. Suomen kansa oli heidän takanaan. Suomen kansa kantoi sylissään heidän sielunsa. Jos hänen isälleen mitään tapahtuisi, kohtaisi isku ei ainoastaan häntä, Lindaa, vaan koko Suomen kansaa. Kansa ottaisi kokonaisuudessaan osaa hänen suruunsa, niin, se olisikin Suomen kansan suma, ja Jumala ei jättäisi sitä kostamatta.

— Kiitos, Mari, hän kuiskasi tytölle vaitiolon jälkeen, — sinun sanasi suuresti lohduttivat minua… Nyt tahdon ilmaista sinulle salaisuuden: venäläiset ovat saaneet tietää, että isäni on Saksan puolella tässä sodassa, ja ken tietää, mitä he nyt aikovat tehdä isälle…

— Nimismieskö sen konnan työn on tehnyt? … kysyi palvelijatar kauhistuen, — minä äsken kuulin vähäsen oven lävitse… Mutta sanokaa, neiti rakas, eiväthän ne sentään mitään everstille taida?

— Voi Mari, voi Mari, pelkään pahinta… Mutta vanno minulle, ettet kellekään mitään puhu tästä asiasta.

— Sen vannon… Mutta sanokaa, neiti, mitä te sille nimismiehelle?

— No etkö ymmärrä, että koetin pyytää häntä olemaan vaiti?… Minulla oli näet syytä epäillä, että hän aikoi puhua…

— Eikö se sitten suostunut?

— Hän oli jo antanut ilmi.

— Voi hyvä Jumala!… Mutta mitä varten se sitten kosi neitiä?

Linda huomasi, ettei hän enää voinut peräytyä tunnustuksissaan. Olihan sitä paitsi Mari ehdottomasti luotettava. Hän kertoi lyhyesti tytölle päivän tapahtumat, ja kiitollinen ja samalla kauhistunut Mari kuunteli päivitellen ja ihmetellen.

Täten he saapuivat kotiin, Linda mieleltään melkoisen reippaana. Ansamaan talo oli pimeä, ainoastaan kyökin puolelta näkyi tulta.

— Isä näkyy menneen levolle, sanoi Linda, palataan sisään kyökin kautta samaa tietä kuin tulimme… En huoli isää vielä herättää… Odotan ensin nimismiestä ja hänen sanomaansa…

Linda nousi sitten omalle puolelleen, ja Mari jäi valaistuun eteiseen odottamaan nimismiehen saapumista.

Lindasta oli sanomattoman ihmeellistä, mitä hän äsken ulkona oli tunteissaan kokenut. Se oli todella kuin päivän nousua hänen sielussaan, ikään kuin hän siihen saakka olisi vaeltanut pimeydessä ja äkkiä nähnyt aamuauringon karkottavan tieltään yöllisiä usvia. Hänen oma henkilökohtainen surunsa muuttui niin mitättömäksi. Kun kerran isä vapaaehtoisesti oli valmis kärsimään kansansa puolesta, kuinka ei hän, tytär, sitä tekisi? Eikö hänen oma kärsimyksensä pyhittyisi isän uhrin kautta? Eikö se olisi kärsimystä kansan silmien edessä, julkista, ylevää, pyhää surua?… Kuinka hän saattoikaan olla niin pikkumainen, että meni armoa pyytämään ilmiantajalta? Tekikö Vapahtaja niin Juudaalle? Ei, Vapahtaja sanoi: mene ja tee nopeasti mitä aiot tehdä. Niin hänen isänsäkin tekisi, jos hän näkisi, että toisella oli päätös valmiina. Mutta nimismies ei sentään ollut mikään Juudas. Hän horjui päätöksissään, hän epäröi ja epäili… Oli miten oli, jos hänen nyt onnistui ostaa isä vapaaksi, olisi tämä kuin viittaus Jumalalta, että isä oli liian kallisarvoinen joutuakseen vihollisten käsiin… Mutta syvällä uskonnollisessa ja haltioituneessa sielussaan Linda miltei toivoi, että nimismiehen ostoyritys raukeaisi tyhjiin…

Ja äkkiä hänestä tuntui mahdottomalta ottaa vastaan nimismiestä omassa huoneessaan. Minä en voi päästää sitä miestä tänne luokseni, hän itsekseen huudahti, inhoni häntä kohtaan on voittamaton! Ja kun hän samassa muisti, minkä lupauksen hän oli miehelle antanut, jos kauppa onnistuisi, puistatti häntä. Voi, mihinkä kurjuuteen olenkaan itseni syössyt! Ja jos vielä isä ei välitäkään uhrauksestani…

Tämä viimeinen ajatus sai hänet ajatuksissaan pysähtymään: Oli aivan kuin toivon säde olisi pilvestä pilkistänyt. Jos ei isä minun uhristani välitä, niin on itse uhri tarpeeton… Ei, ei, hän katuen lausui, itsekkäästi en saa ajatella. En saa vaivata päätäni ollenkaan näillä mietteillä. Tahdon elää äskeisessä tunnelmassani, sen viileässä rauhassa… Mutta nimismies voi saapua minä hetkenä hyvänsä, ja minä tahdon puhutella häntä tuolla alhaalla…

Kello lähenikin puolta yhtä. Linda nousi kiireesti sohvalta.

Eteisessä istui uskollinen Mari.

— Kun nimismies tulee, osoita hänet saliin. Siellä otan hänet vastaan, kuiskasi Linda ohimennessään. — Tuolla hän taitaakin jo saapua, koska kuuluu kolinaa…

Linda pujahti suureen tyhjään saliin ja sytytti ovenpielestä lähimmän sähkölampetin. Meni sitten istumaan sohvalle odottamaan.

Samassa ovi eteiseen aukeni ja nimismies Hormio riensi sisään, kasvot riemusta loistavina.

— Linda, neiti Linda, hän huusi, — voitto on meidän! Eversti on vapaa.

Linda tunsi kaiken verensä syöksyvän sydämeen ja oli vähällä pyörtyä. Silmät suljettuina, kasvot kalpeina hän istui kotvan aikaa liikkumatta, puhumatta. Mitä hänen sielunsa tunsi? Oliko se riemua vai oliko se kauhua? Ei hän osannut sitä itselleen selvittää.

— Te huudatte niin äänekkäästi, sai hän vihdoin vaivoin sanotuksi.

— Suokaa anteeksi, neiti Linda, jatkoi nimismies hillitymmin, — olen niin iloinen teidän ja isänne puolesta.

Ja itsenne puolesta, lisäsi Linda väsyneesti ajatuksissaan. Ääneen hän kysyi:

— Te sanotte siis, että venäläiset suostuvat ottamaan rahaa?

— Suostuvat, suostuvat … se on kuin päätetty asia…

— Kuin päätetty? Ei siis aivan varma?

— Varma kyllä, mutta tietysti ei lopullisesti järjestetty.

— Hm … ja hinta?

— Saatte todella kiittää minua, neiti Linda, ettei teidän tarvitse heittää kaikkia rahojanne venäläisille koirille… Niiden kanssa pitää osata sopia… Niin, summa, jonka lupasin, on kymmenentuhatta ruplaa.

Lindan oli vaikea salata inhoaan.

— Vai niin, hän sanoi, — ja nyt tulitte rahoja hakemaan?

— No, eipä juuri niinkään… Nähkääs, neiti Ansamaa, kapteenilla on pieni ehto…

— Ehto?

— Niin, hän tahtoo puhutella teitä henkilökohtaisesti.

— Minua?… Mitä?… Mainitsitteko minusta tuolle … kapteenille?

— Kuinka muuten? Enhän omasta puolestani voinut ryhtyä ostamaan eversti Ansamaata vapaaksi, minä, köyhä mies!

— Ooh! valitti Linda ja peitti kasvonsa käsillään.

Nimismies käsitti omalla tavallaan nuoren tytön silminnähtävän tuskan ja hämmingin.

— Kyllähän ymmärrän, että se on teille vaikeata, hän koetti lohdutella… Teidän hienon, sivistyneen ja rikkaan naisen antautua neuvotteluihin venäläisen sotilaan kanssa… Mutta voin teille vakuuttaa, että kapteeni Stroganoff on kohtelias ja liukaskielinen mies. Hän on oikea kavaljeeri ja puhuu kuulemma ranskaa puhtaasti… Kyllä hänen kanssaan kaupan hieronta onnistuu… Hän tahtoisikin vielä tänä yönä, jos mahdollista … tai viimeistään huomenaamuna; mutta nyt yöllä sopisi paraiten, sillä tämänlaatuisia afäärejä täytyy järjestää salassa… Ja kestättehän nyt tämän viimeisen koetuksen isänne takia, neiti Linda… Päättäkää, nyt: joko tänä yönä? Minä riennän siinä tapauksessa ilmoittamaan kapteenille…

Linda oli istunut kuin kuumilla kivillä, kasvot yhä käsien peitossa.

— Oih, minä en kestä tätä häpeätä ja tuskaa! hän äkkiä huudahti, pystyyn kavahtaen. — Nyt pakenen isän luo kertomaan kaikki.

Ja hän riensi nimismiehen ohi ovelle päin. Hormio hätääntyi.

— Mutta, rakas neiti, koetti hän estellä, kiiruhtaen tytön jälkeen, — mitä nyt aiotte? Kertomaan isälle! Oletteko suunniltanne? Jos eversti saa asiasta tietää, hän heti tekee sen tyhjäksi!

Ja hän tarttui kädellään tytön käsivarteen.

— Päästäkää minut! kivahti Linda, ravistaen päältään nimismiehen otteen, ja oli samalla ovesta ulkona.

Sanomattoman hämmästyneenä nimismies ei osannut muuta kuin seurata hänen kintereillään. Linda juoksi eteisen poikki konttoriin, nimismies perässä. Mari, joka vuorostaan kummastuen katseli tätä näkyä, piti viisaimpana seurata perässä kolmantena. Hän sytytti sähkölampun konttorissa, ja kun toiset riensivät edelleen everstin huoneeseen, hän seurasi ja teki saman tempun siellä, sillä Linda ei semmoista ehtinyt ajatella. Linda seisoi jo makuuhuoneen ovella koputtamassa, nimismiehen estellessä häntä rukouksillaan ja liikkeillään.

Kun ei oven takaa mitään ääntä kuulunut, vaikka Linda jo jyskytti kovasti, päätti hän rohkeasti astua isänsä pyhimpään. Hän teki käskevän ja torjuvan liikkeen kädellään, jota nimismies ei voinut olla tottelematta — koska häntä ei muutenkaan haluttanut astua everstin eteen, — avasi oven ja pujahti isän kamariin, sulkien oven jälkeensä.

— Hän on hullu, hän on hullu, hoki nimismies itsekseen puoliääneen ja rupesi kävelemään edes takaisin lattialla oven edessä.

Kun Linda kiihotuksesta vapisevana ja samalla arkana seisoi isänsä makuuhuoneen lattialla, kuiskasi hän ensin, katse maahan luotuna: — isä! ja kun ei mitään kuulunut, toistamiseen: — isä, anna anteeksi! Vasta sen jälkeen hän nosti silmänsä ja katsoi ympärilleen.

Kuu paistoi täydeltä terältään kahdesta korkeasta ikkunasta sisään, joiden eteen yöverhoja ei oltu vedetty. Sen haaveellisessa valossa näkyivät selvästi kaikki esineet huoneessa, pöydät, tuolit, kaapit, piirongit, taulut, peilit, lavoaarit ja selvistä selvimpänä suuri, leveä empire-sänky keskellä vastapäistä seinää. Ja sänky oli koskematon: valkoisena hohti täyteläinen päänalus, valkoisena pitsilakanan reunus, joka sirosti oli käännetty tumman silkkipeitteen yli, kukaan ei ollut sänkyä käyttänyt. Isä oli poissa.

Tämä viimeinen yllätys sai Lindan jähmettyneenä seisomaan paikoillaan. Hän tuijotti sänkyyn päin silmät harallaan niin kuin ihminen, jonka ajatukset ovat epäjärjestyksessä, ja vasta hetken perästä hänen aivonsa taas alkoivat toimia. Mutta se tunnelma, mikä nyt syntyi ja kasvoi hänessä, nöyryytti hänen mieltään, jäähdytti hänen sieluaan. Oli aivan kuin vieras olento olisi häntä nuhdellut ja puhutellut.

— Tuossa nyt näet, sinä uppiniskainen ja tottelematon lapsi, tuntui tuo ääni hänen sisässään sanovan, — mikset kuunnellut isäsi käskyä, kun hän pyysi sinua olemaan mitään tekemättä? Nyt olet saattanut ajattelemattomalla teollasi isäsi ja itsesi auttamattomaan häpeään. Isältäsi et saa lohdutusta etkä tukea. Hän on tällä hetkellä poissa, omilla teillään. Sinun täytyy yksin suoriutua pälkähästä. Tämä on sinun rangaistuksesi, tyhmä tyttö.

Mutta missä, missä on isä? kysyi Linda itseltään.

— Mitä se sinua tällä hetkellä liikuttaa? vastasi leppymätön ääni hänen sisässään. — Kyllä isäsi itsestään huolen pitää ja omista teoistaan vastaa. Vastaa sinäkin omistasi! Sano nimismiehelle, mitä hänen on tehtävä, ilmoita tahtosi venäläiselle kapteenille, joka odottaa vastaustasi.

Mutta onko isä sitten paennut? kysyi Linda itseltään.

— Semmoistako sinä isästäsi epäilet? vastasi leppymätön ääni hänen sisässään. — Isäsikö pakenisi? Sinä houkkio saatat semmoista kuvitella, sinä olisit valmis pakenemaan, sinä olisit valmis vääryyttä tekemään, sinä olisit valmis turvautumaan rahaan ja petokseen, sinä olisit valmis ostamaan toisen ihmisen kunnian ja viettelemään häntä väärille teille … sinä, sinä, syntinen ja ylpeä olento. Nöyrtyä sinun pitää ja katumuksen tuhkalla peittää pääsi…

Oi Jumalani, oi Jumalani, mitä minun pitää tekemän? huusi Linda itsekseen sielunsa äärimäisessä tuskassa.

Mutta silloin tapahtui semmoista, mitä niin usein ennenkin oli hänelle tapahtunut. Ympäristö haihtui hänen näkyvistään, hän joutui tajunnassaan pilveen, joka äkkiä haihtui, niin että hän saattoi katsoa silmillään toiseen ylimaalliseen maailmaan. Ja siellä matkan päässä oli hänen äitinsä, hänen armas äitinsä, joka taivaisesta kodistaan seurasi tyttärensä askeleita maan päällä ja riensi avuksi, kun tytär oli hädässä. Äiti, äiti, kuiski Linda sielussaan. Ja hänen äitinsä hymyili, hellää, kirkastettua hymyilyä, joka vuodatti virvottavaa lohdutusta Lindan kuumeiseen sieluun. Ja äiti puhui taivaallisella, kuulumattomalla äänellä, joka kaikui Lindan sielussa: "lapseni, älä murehdi. Isäsi on valinnut oikein. Ikuisuudessa ei ole hätää." Lindan silmät kyyneltyivät autuaallisesta kiitoksesta ja hän kurotti kätensä äitiä kohden ja olisi tahtonut pidättää häntä, mutta äiti vetäytyi pois, yhä hymyillen, ja häipyi vähitellen näkyvistä, ja sumu peitti kaiken.

Huomaamattaan oli Linda vaipunut polvilleen ja kuumat kyyneleet valuivat poskia pitkin. Mutta sanomaton helpotus tuntui sydämessä ja sielussa vallitsi rauha — sama rauha kuin äsken ulkona. Ja nyt Linda tiesi, että se rauha ei vähällä haihtuisi…

Hän oli vielä jonkun aikaa polvillaan rukoillen ja mietiskellen, sitten hän pyyhki kyyneleensä ja nousi. Kiitoksia, äiti kiitoksia isä hän kuiskasi sydämessään ja palasi vakavana, mutta rauhallisena isän työhuoneeseen.

Täällä oli nimismies jo käynyt maltittomaksi odotuksesta. Nyt hän pysähtyi keskellä käyntiään ja katsoi Lindaan jännittyneen kysyvästi, vieläpä hämmästyneesti, sillä hän oli arvatenkin odottanut näkevänsä everstin Lindan asemasta.

— No, hän kysäisi, — kuinka asia päättyi?

Linda kulki rauhallisesti isänsä kirjoituspöydän luo ja nojasi kädellään siihen. Hänestä tuntui helpommalta siinä asennossa sanoa sanottavansa.

— Herra nimismies, hän alkoi, eikä hänen äänensä sointu ilmaissut vähintäkään kiihtymystä, — minun täytyy pyytää teiltä anteeksi tämäniltainen käytökseni. Se on lievimmin sanoen ollut hysteeristä. Mutta ehkä ymmärrätte, että nuori tyttö tällaisten tapahtumain sattuessa saattaa kadottaa tasapainonsa. Joka tapauksessa pyydän, että te gentlemannina unohtaisitte kokonaan käyntini teidän kotonanne. Ymmärrätte myös, että mistään niinkutsutusta kaupasta ei voi olla puhettakaan. Se oli hullun ja ajattelemattoman tyttären houretta. Isäni tyttärenä minun ei tarvitse, ei salassa eikä julkisesti, ostaa isääni vapaaksi minkäänlaisista vaaroista, jotka häntä uhkaavat hänen oman vanhurskaan vaelluksensa takia.

Nimismies kuunteli suu selällään, silmät sirrillään. Enkö sitä arvannut, hän ajatteli, eversti kielsi… S—n naiset.

— Varotinhan teitä, neiti Linda, sanoi hän ääneen, — menemästä everstin puheille… Mutta ehkä eversti itse tahtoo tavata kapteenia? Jollei asiasta tänä yönä päästä selvyyteen, perii meidät hukka. Venäläiset vievät isänne!

Linda vavahti, mutta vastasi vakavasti:

— Isäni puolesta en osaa mitään sanoa, päätös on minun omani.

— Kuinka? kysyi toinen ällistyneenä, eikö juuri eversti saanut mieltänne muuttumaan?

— Ei, päätös on minun. En ole isääni puhutellut.

— Ettekö? Eikö eversti siis ollutkaan huoneessaan?

— Ei. Isäni ei ole kotona.

— Ei kotona?

Hormion ilme muuttui äkkiä. Hän katsoi Lindaan tutkivasti, epäillen. Sitten hän kysyi verkalleen ja juhlallisella äänenpainolla:

— Suokaa anteeksi, neiti Ansamaa, ei suinkaan isänne ole…

— Mitä? ihmetteli Linda.

— Tarkoitan, ettei … ettei suinkaan eversti ole itselleen mitään tehnyt?

— Mitä hän olisi itselleen tehnyt? kysyi Linda, ymmärtämättä toisen tarkoitusta, mutta samalla pelästyen.

— No … tämmöisissä tapauksissa ei suinkaan ole tavatonta… Kun ihminen näkee, että hänen elämänsä on hukkaan mennyt, että kaikki hänen kauniit suunnitelmansa raukeavat tyhjiin, silloin elämä muuttuu hänelle raskaaksi taakaksi, jonka hän niin pian kuin mahdollista heittää päältään… Oletteko varma siitä, neiti Ansamaa, ettei isänne tuolla sisällä ole…

— Tehnyt itsemurhaako? huudahti Linda keskeyttäen, sillä vihdoinkin hän ymmärsi. — Herra nimismies, te ette tunne isääni lainkaan. Eversti Ansamaa ei ole pelkuri… Jos epäilette, käykää katsomassa everstin makuuhuoneessa.

Hormio ei odottanut uudistettua käskyä. Kiireesti hän riensi viereiseen huoneeseen, ja kun hän tuokion kuluttua palasi, oli hän miettiväisen näköinen.

— Te olitte oikeassa, neiti Linda, ja minä tunnustan erehdykseni. Mitä nyt siis aiotte tehdä?

— Enkö sitä jo teille sanonut? Olen pyytänyt teiltä anteeksi äskeistä hysteeristä käytöstäni ja toivon, että te osaatte selittää asian kapteenillenne.

— Mutta hyvä neiti Linda, ettehän te nyt ehdoin tahdoin tahdo syöstä isäänne turmioon? Kun pelastus on teidän kädessänne…

— Älkää minua piinatko, herra Hormio. En tiedä mitään isäni turmiosta, tiedän vain, mitä minun itseni pitää tehdä. En saa tähän asiaan sekaantua.

— Vai niin, neiti Ansamaa, sanoi nimismies muuttuneella äänellä, — te olette tehnyt nyt uuden päätöksen, sanotte… Entä äskeinen lupauksenne minulle? Eikö se mitään merkitse? Narrinako te minua pidätte, juoksupoikananne? Eivätkö sananne äsken kuuluneet: "pelastakaa isäni ja minä olen teidän"? Enkö toista sanojanne oikein? Eikö teitä lupauksenne minuun sido? Minä olen nyt pelastanut isänne! Olen asettanut itseni ja kunniani alttiiksi teidän tähtenne. Teidän tähtenne olen mennyt venäläisen kapteenin luo, olen sanonut hänelle: "emmekö voi antaa eversti Ansamaan olla rauhassa? Hänen tyttärensä tarjoaa meille suuren summan hyvitykseksi." Onko se virkamiehen menoa esivallan luo? Eikö sitä kutsuta lahjomiseksi? Enkö minä sillä teollani ole iki-päiviksi tahrannut virkamieskunniaani? Mitä teillä tähän on sanottavana, neiti Ansamaa?

Linda seisoi kalman kalpeana, kädet tuskasta yhteen puristettuina.

— Ettekö voi antaa minulle anteeksi? hän sopersi. — Ettekö voi sääliä nuorta ajattelematonta tyttöä? Enkö voi millään hyvittää erehdystäni?

— Ette millään muulla kuin sillä, että pysytte sanassanne ja tulette vaimokseni.

— Mutta herra nimismies, kuinka voitte semmoista vaatia?… Avioliitto on pyhä asia … ja tehän tiedätte, etten minä teitä rakasta.

— Eipä se avioliitto äsken ollut teidän mielestänne niin pyhä. Mutta mitä siitä! Kyllä te opitte minua rakastamaan, ja silloinhan liittomme on pyhä.

— En ikinä sitä opi. Ennemmin toki kuolen.

— Vai niin, kaunis neito? Mutta minä, Oskar Hormio, en kaksi kertaa samana päivänä ota vastaan rukkasia, en Linda Ansamaaltakaan! Mikä on minun, on minun. Te olette antanut sananne ja minä pidän siitä kiinni, ja nyt meidän on paettava yhdessä, sillä muu ei ole minullakaan edessäni!

Tämän sanottuaan Hormio, läähättäen vihasta ja intohimosta, silmät verisinä, syöksyi Lindan kimppuun ja kaappasi hänet syliinsä. Tyttö kirkaisi ja ponnisti vastaan, mutta raivostunut ja hullu mies oli ylivoimainen. Pusertaen koko voimallaan tyttöä rintaansa vasten hän ryntäsi kantamuksineen konttorihuoneeseen ja sieltä eteiseen. Linda makasi pyörtyneenä hänen käsillään.

Mutta eteisessä kohtasi nimismiestä odottamaton este.

— Seis mies! komensi tohtori Grahn, joka revolveri ojona seisoi suorana ja kookkaana ulko-oven edessä. — Lain valvojat näkyvät nykyaikana näyttävän ryöväreinkin osaa… Laskekaa neiti Ansamaa tuonne penkille… ja Mari pitää hänestä huolta… Mutta te, Hormio, otatte vaatteenne ja korjaatte luunne tästä paikasta niin pian kuin mahdollista… Totelkaa, revolveri on ladattu ja tohtori Grahn on tunnettu voimistaan.

Mitä nimismies vimmastaan ja vihastaan huolimatta olisi osannut muuta kuin tehdä työtä käskettyä? Niin lähellä toiveittensa päämäärää ja äkkiä menettää kaikki! Hän laski Lindan sylistään, ja Mari, joka pahaa aavistaen oli juossut tohtoria hakemaan, — otti emäntänsä heti hellän huolenpitonsa alaiseksi.

Nolona kuin pahanteossa tavattu varas ainakin nimismies kokosi päällysvaatteensa ja hiipi luimuna ovesta ulos. Vasta pihalla hän puki palttoon ylleen ja lähtiessään sadatellen ja kiroillen kotiapäin kulkemaan hän ei osannut ajatella kuin yhtä ainoata asiaa: kostoa, kostoa, lopullista kostoa.

Tämä on jo kolmas kerta kuin tänään poistun tuosta kirotusta talosta. Joka kerralla olen päättänyt kostaa, ja kolmas kerta on tosi kerta… Mutta miten? Miten voin niin kostaa, että se tuntuu, tuntuu kaikkien luissa ja ytimissä?… Ei heitä vielä uhkaa mikään muu kuin kotitarkastus, vaikka sitä tyttöä täytyi pelottaa… Eikä se kapteeni kymmenestä tuhannesta ruplasta olisi suostunutkaan luopumaan muusta kuin kotitarkastuksesta … ei olisi uskaltanut… Piru vieköön, ettei minulla pidä olla mitään todistuksia Ansamaan syyllisyydestä. Jos olisi pienintäkään todistusta muuta kuin mitä itse kerran satuin näkemään Mattilan mökin luona — josta en sittenkään voi valaa tehdä — niin asia olisi selvä. Silloin Ansamaa heti vangittaisiin… Mutta minne se eversti on hävinnyt? Mitä hän keskellä yötä tekee ja missä hän liikkuu?

Samassa leimahti ajatus Hormion aivoissa. Hän seisahtui maantiellä kuin naulattu, sivalsi kädellään otsaansa ja huudahti:

— Mikä s—n tomppeli olenkaan! Sitähän se tietysti on! Eversti on ohjaamassa niitä helvetin poikia Saksan matkalle… Etten sitä ennen hoksannut. Mutta ei ole vielä myöhäistä. Nyt olet sinä vihdoinkin satimessa, kirottu Ansamaa! Mattilan mökiltä helvettiin, no, kyllä jäljistä näkyy! Että vihdoinkin keksin keinon… Nyt sen kapteenin silmät lentävät selälleen, kun hän kuulee, mitä uutisia minulla on. Nyt saadaan itse kala verkkoon ja silloin voidaan lunnaista sopia kalan itsensä kanssa. Ja silloin ei päästetä liukumaan ei kymmenillä eikä sadoilla tuhansilla. Silloin piru vie on suuremmat rahat helisemässä. Silloin tunnustellaan, kuinka rikas se Ansamaa on…

Näitä kauniita ja lohdullisia itsepuheluja jatkaen oli nimismies Hormio lähtenyt liikkeelle juoksujalkaa ennättääkseen ajoissa venäläisen ystävänsä luo.

11.

Vakavana katselee kuu maailman menoa talviselta taivaaltaan.

Mikä on tuo kumma öinen kulkue, joka tummana kiitää yli kuutamoisen kentän? Hanki hohtaa hopeisena, varjot tanssivat terävinä lumella, revontulet räiskyvät pohjolan taivaalla. Pitkä jono hiljaisia hiihtäjiä; reippaat liikkeet siinä toistuvat rytmillisessä tahdissa, jäntevät vartalot notkuvat ja nousevat, sauvat posahtavat säännöllisesti lumeen, sukset suihkivat ja vuoroon lotkahtavat hankea vastaan… Mutta kuu seuraa kummastellen Suomen poikien matkaa, ja vain tähdet iskevät ymmärtävästi silmää.

Jo kuuluu huutoa ja melua etäältä hiihtäjien takaa. Perimmäinen mies heittää silmäyksen selkänsä taa ja näkee parin kilometrin päässä aavikon toisessa laidassa parven ratsumiehiä, jotka täyttä laukkaa kiirehtivät hiihtäjien jäljissä.

— Hei pojat, kasakat ajavat meitä takaa! hän huutaa tovereilleen, — lisätkää vauhtia, minkä ennätätte!

Moni silmä vilkaisee taaksepäin ja salaman nopeudella kulkee tieto oppaaseen saakka, joka ensimmäisenä eteenpäin kiitää.

— All right, pojat, huutaa hän vastaukseksi, nyt pistetään kilpaa, ja kun tuohon metsään päästään, olemme suojassa, sillä sen lumen peittämille kiville ja kannoille eivät kasakat osaa meitä seurata!

Hurjaksi kiihtyy hiihtäjien vauhti. Pakkanen polttaa poskia ja hengitys käy raskaaksi, mutta metsän ranta lähenee pitkin askelin. Takaa-ajajien huudot yltyvät myös ja äkkiä pamahtaa talviyön hiljaisuudessa kaikuva laukaus ja kuula vinkuu hiihtomiesten ohi.

— Älkää hajaantuko, pojat, pysykää jonossa vain, niin ei ole hätää, huudahtaa taas opas rohkaisevasti ja hänen neuvonsa kulkee silmänräpäyksessä perimäikseen mieheen.

Yhä kiihtyy hiihtäjien vauhti, yhä kuuluu takaa uusia laukauksia, mutta jo on opas ennättänyt metsän laidalle ja hävinnyt puiden suojaan, ja mies mieheltä katoaa hiihtäjien pitkä jono näkyvistä talvisen Tapiolan hämäriin sokkeloihin. Lumiaavikolla on enää vain meluava kasakkajoukko, joka metsänrinteelle päästyään pian huomaa jatkuvan takaa-ajon mahdottomaksi. Hevoset kompastuvat näkymättömiin kuoppiin ja tuuheat lumiset oksat lyövät miehiä vasten kasvoja. Kiroillen ja meluten heidän täytyy palata takaisin tyhjin toimin.

Ja silloin kuukin vetää pyöreän naamansa leveään hymyyn…

Puolentoista tuntia myöhemmin oli hiihtomiesten joukko, eksytettyään kekseliäillä tempuilla mahdolliset takaa-ajajansa, saapunut määräpaikkaansa meren rannalla, suureen taloon, jonka avarassa tuvassa he nyt loimuavan takkavalkean ympärillä lepuuttivat jäseniään, jatkaakseen sitten matkaansa kompassi yksin oppaana, aavalle jään peittämälle meren selälle. Iloisesti jutellen istuivat siinä nuoret miehet, mitkä lattialla, mitkä jakkaroilla ja tuoleilla, ja riittihän heillä juttelun aihetta, sillä niin jännittävää matkaa ei ollut vielä yhdelläkään "plutoonalla" ollut. Yhtä hyvin kuin he tässä nyt loikoilivat terveinä ja tyytyväisinä olisivat voineet maata verissään lumiaholla tai juosta kilpaa kasakkaratsujen kanssa nagajkojen kannustamina. Nuorten tavalla he ilakoitsivat ja nauroivat nenästä vedetylle viholliselle, nyt kun vaara oli onnellisesti ohi.

Ovi aukeni ja heidän oppaansa, eversti Ansamaa, joka oli puuhannut ulkona, astui tupaan. Yhtenä miehenä nuorukaiset hypähtivät pystyyn kunnioitustansa osoittaakseen. Heidän silmänsä loistivat hyvästä mielestä ja ihastuksesta. Eversti teki torjuvan liikkeen kädellään.

— Olkaa vapaasti kuin kotonanne, lapset, hän kehotti, — pienikin lepo on paikallaan, sillä teillä on pisin taival vielä edessänne… Tässä tulee vähän suuhun pantavaa, sillä vasta alkanut vuorokausi tulee kysymään voimianne.

Everstin kintereillä seurasi emäntä kahden piian kanssa, käsivarsilla suuret kantamukset, joita he alkoivat järjestää pitkälle pöydälle tuvan toisella seinällä. Heidän siinä häärätessään ja kulkiessaan ulos ja sisään selitti eversti, että ruoka oli enimmäkseen kylmää, sillä kiireessä ei voinut herkkuja vaatia eikä aikaa ollut tuhlaamisen varalle, mutta paistettuja perunoita saataisiin ja kuumennettua maitoa ja kaiken päälle kahvia, johon kaikkeen nuoret miehet, joilla ei suinkaan suurenmoisia vaatimuksia ollut, tietysti ilmaisivat kiitollisen tyytymyksensä.

Pian istuttiin pöytään aterioimaan, ja sill'aikaa kuin toiset nauttivat ruuista hyvällä halulla, maisteli eversti kupistaan kuumaa maitoa ja piti nuorille pienen puheen, jota he syödessään ja juodessaan tarkasti kuuntelivat.

— Kello on nyt neljä ja ennen päivännousua täytyy teidän olla ainakin peninkulman päässä rannasta. Aivan kohta saatte siis ajaksi jättää Suomen, nuoret ystävät. Tämä hetki, jonka vielä vietätte kotimaassanne, on vakava hetki, se on eron hetki. Ja eron hetkellä ihminen ei tiedä, koska jälleennäkeminen tulee tapahtumaan. Ihminen päättää, Jumala säätää, sanotaan. Toivomme on, että iloisina ja reippaina saatte palata vapautettuun isänmaahanne, mutta voivathan asiat kääntyä toisiksikin, eikä teidän sovi silmät ummessa lähteä näin tärkeälle retkelle. En tunne teitä henkilökohtaisesti, pojat, mutta olemme eläneet yhdessä muutamia jännittäviä tunteja, ja yhteiset vaarat, yhteiset seikkailut lähentävät ihmisiä nopeasti toisiinsa. Kuvittelen edustavani teille isänmaatanne, jota rakastatte ja tahdotte palvella henkenne kaupalla, ja suokaa minun sen tähden eromme hetkellä evästää teitä muutamilla ajatuksilla. Pankaa mieleenne, pojat, vanhan everstin sanat… Me emme elä enää ajassa, jolloin sotaa kevytmielisesti ihailtiin. Tällä hetkellä käydään maailmassa laajuudessaan ennen kuulumatonta sotaa, mutta kukaan ajatteleva ihminen ei enää hyväksy sotaa semmoisenaan. Meissä miehissä juoksee seikkailuhaluinen veri, mutta me olemme nykyään siksi valistuneita, että tuolle halullemme osaamme etsiä tyydytystä muualta kuin sotatantereelta. Nykyistä maailmansotaa ei käydä seikkailunhalun tyydyttämiseksi. Sen juuret ovat syvemmällä — yksilöiden ja kansojen itsekkäisyydessä ja kehittymättömyydessä. On kansoja tämän maan päällä, joiden elämänhalu suuntautuu toisten kansojen hallitsemiseen ja sortamiseen; semmoiset kansat ovat ihmiskunnan veljeyden nimessä pelottavia. Semmoisia on esim. Englannin kansa. Sehän ei ole itsessään suuri. Mutta sen ahneus ja vallanhimo ovat saattaneet sen valtikan alle kolmannen osan maailmaa. Ja kuinka onnellinen esim. India Englannin holhouksen alaisena on? Semmoisia on myöskin Venäjän kansa. Siinä on moskovalainen kantajoukko, joka on anastanut Suomet, Karjalat, Itämeren maakunnat. Puolat, Galitsiat, Ukrainat, Kaukasiat, Siperiat j.n.e., ja me tunnemme kaikki liiankin hyvin, kuinka onnellisia vieraat kansat ovat moskovalaisen valtikan suojassa. Olisiko Saksan kansa myöskin samanlainen? Nykyään puhutaan paljon Saksan barbaarisuudesta, viitataan Slesvig-Holsteiniin ja saksalaiseen Puolaan, mutta tunnustakaamme totuus: Saksan keisarikunta on nykyajan historiassa siksi nuori, ettemme vielä kykene sitä suurvaltana ja toisten sortajana arvostelemaan. Sillä ei ole ollut tilaisuutta näyttää, miten se suurvaltana menettelisi, sillä sen suurvallaksi kohoamista ovat juuri Englanti, Ranska ja Venäjä kaikin mokomin koettaneet estää. Nykyinen sota on kyllä toiselta puolen Saksan pyrkimistä suurvallaksi toisten rinnalle — ja se pyrkimys on yhtä oikeutettu kuin toistenkin, — mutta syvemmin katsoen tämä sota on aiheutunut kansojen väsymyksestä, väsymyksestä sortoon ja orjuuteen. Saksakin on vain vitsa kohtalon kädessä, sillä sodan sisäinen tarkoitus on kaikkien kansain, pientenkin, vapautus ja tasa-arvoon nousu. Saksa on maailman vitsa ja Saksan kautta käy täytäntöön historian tuomio sorron ja väkivallan yli. Me suomalaiset olemme pieni kansa ja puolueeton kansa. Jos te ja minä ja monet muut suomalaiset asetumme Saksan puolelle tässä sodassa, ei tämä tapahdu vihasta venäläisiä kohtaan eikä halusta kavaltaa laillista hallitustamme. Se tapahtuu siksi, että ymmärrämme hiukan historiaa ja osaamme vetää johtopäätöksiä tulevaisuuden suhteen. Otaksukaamme, että liittolaiset tässä sodassa voittavat. Mitä meillä silloin on odotettavissa Suomessa? Vapauttako, itsenäisyyttäkö? Meidänkö takiamme, pienten, sorrettujen kansain takiako Englanti, Ranska ja Venäjä luopuisivat anastushalustaan ja vallanhimostaan? Meidänkö vapautemme ja itsenäisyytemme takia he olisivat verensä vuodattaneet? Emme saata olla niin sokeita, että sitä uskoisimme. Tiedämme varmaan, että niin kauan kuin Venäjä pysyy yhtenäisenä valtakuntana, se ei saata päästää meitä itsenäisiksi, vaikka siinä hallituksen muutoskin tapahtuisi. Ainoastaan jos Saksa voittaa, tai ainakin jos Saksa kestää niin kauan, ettei kukaan voita, — ainoastaan silloin koittaa kansojen vapautuksen päivä. Ja niin ollen, kuinka me suomalaiset yksilöinä saattaisimme olla muuta kuin Saksan puolella sekä hengessämme että teoissamme, mikäli tämä on mahdollista? Jos vähänkään rakastamme isänmaatamme, kuinka saattaisimme liittyä niiden puolelle, jotka isänmaatamme sortavat, jotka estävät sen vapaata kehitystä? Ja kuinka saattaisimme olla liittymättä niihin, joilta olemme uskontomme ja tietosivistyksemme saaneet ja joiden oma historiallinen tehtävä vaatii, että pienten kansojen itsenäisyys toteutuu, että esim. Venäjän luonnoton jättiläisvaltio hajaantuu luonnollisiin alkuosiinsa… Edustaen hengessäni yhteistä suomalaista isänmaatamme minä kaikesta sydämestäni siunaan teitä ja toivon teille kaikkea menestystä epäitsekkäässä, isänmaalle niin tärkeässä työssänne… En mitään juo, mutta sanon vain: teidän maljanne, pojat, ja Suomen malja!

Näin sanoessaan eversti Ansamaa nousi ja nuorukaiset seurasivat oitis esimerkkiä kalpeina liikutuksesta.

— Herra eversti, puhkesi vapisevin huulin puhumaan heidän johtajansa, ylioppilas Andersson, jonka puoleen useimpien katseet olivat kannustavina kääntyneet, — me kiitämme teitä. Me kiitämme teitä kaikesta sydämestämme. Teidän sananne olivat kultaisia sanoja. Me olemme painaneet ne unhottumattomina mieliimme. Te puhuitte todella niin kuin isänmaamme olisi puhunut — niin kuin me toivomme, että Suomi, armas synnyinmaamme, olisi meille puhunut. Me lähdemme kuin pakolaiset, kuin rikoksentekijät salaa kotimaastamme, ja kuitenkin palaa kirkkaana ja tahrattomana isänmaanrakkauden pyhä tuli meidän rinnassamme. Kuinka mielellämme soisimme, että Suomi meitä ymmärtäisi, ettei kansamme meitä tuomitsisi, että historia kerran näyttäisi, että tekomme oli oikea! Se tapahtuu rakkaudesta, ja vihassa sitä ei saa tuomita. Sentähden, herra eversti, teidän sananne olivat meille kalliit. Te ymmärrätte meitä, te autatte meitä, te rakastatte Suomea niin kuin me. Suokaa meidänkin kiitollisina tässä korottaa yhteinen äänekäs huutomme: eläköön eversti Ansamaa, eläköön armas Suomi!

— Eläköön! eläköön! eläköön! kaikui voimakkaan nostavasti viidenkolmatta nuorukaisen hurmaantuneista rinnoista…

Ja nyt olivat nuorukaiset lähteneet, hiihtäen häipyneet kuutamossa hohtavaa jäätä myöten ensimmäisen merensaaren taa, ja eversti Ansamaa oli yksin matkalla kotiin. Hän oli suorittanut viimeisen velvollisuutensa, hänen osansa oli nyt loppuun näytelty, hän sai vuorostaan väistyä näyttämöltä. Mikähän häntä kotona odotti? Rauhako vaiko rauhan loppu? Jatkuisivatko hänen päivänsä kuten tähän saakka vai kääntäisikö sallimus uuden lehden hänen elämänkirjassaan? Epäilemättä jotakin tapahtuisi, asiat eivät saattaneet jäädä ennalleen. Kotitarkastus ei toisi mitään ilmi, sillä hänellä ei ollut säilössä mitään vaarallisia papereita. Kirjoja ehkä. Saksassa ja Ruotsissa painetuita, mutta mitä niistä? Sinänsä ne eivät mitään todistaneet — viekööt, jos haluavat. Mutta tämänöinen takaa-ajo! Se osotti, että olivat päässeet selville kokouspaikasta Mattilan mökillä, ja jos nyt saattoivat todistaa, että hän, Ansamaa, oli ollut leikissä mukana, silloin ei hänen rauhansa ja vapautensa ollut paljonkaan arvoinen. Ehkä itse asiassa Hormiolla oli osansa tuossa takaa-ajossa. Se oli hyvinkin luultavaa, ja parasta oli silloin valmistautua pahimpaan…

— "Pahimpaan", toisti hän itsekseen, hymyillen omalle ajatukselleen, — pahimpaan — niinhän ihmiset sanovat — mutta onko minun kannaltani olemassa mitään pahaa? Eikö kaikki elämässä palvele suurta ja pyhää tarkoitusta, eikö kärsimys aina ole a blessing in disguise, niin kuin meidän oli tapana sanoa Amerikassa Emersonin mukaan, "salapukuinen siunaus"? Mikä kärsimys, mikä kohtalon käänne, joka itseäni kohtaisi, voisi minua pelottaa? Enkö minä ole suurimmat kauhut kokenut ja ylevimmät onnet? Olen aina valmis kuolemaan…

— Minun Herrani ja Mestarini, sinä sen tiedät, hän kuiskasi sydämessään.

Hän hiihteli hiljalleen eteenpäin maantiellä. Hän ei kulkenut taannoisia erämaan polkuja, vaan selvää tietä, mutta hän oli ypöyksin ja luonnon tunnelma oli yhtä mystillinen nyt kuin silloin. Kuu vielä paistoi, vaikka sen valo verkalleen vaaleni, ja luonnossa oli hiljaista, ah niin hiljaista. Silloin tällöin vain rauhallinen risahdus metsässä, kun joku oksa petti ja lumi lusahti maahan.

Hänestä tuntui, että hän hiihti kohti kuolemaa. Ja kuoleman portilla kysyttäisiin häneltä: miten olet elämäsi käyttänyt? Hän tiesi, että jos hän nyt joutuisi venäläisten käsiin, niin moni hänen omista maamiehistäänkin tuomitsisi hänet valtionkavaltajaksi ja vääryydentekijäksi ja pitäisi kukaties hirttonuoraa sopivimpana palkkana mokomalle isänmaanystävälle, mutta hän tiesi myöskin, ettei tämäkään julkinen häväistys hänen mieltään järkyttäisi, sillä hänen käsityksensä oikeasta olivat lujat ja hän oli aina horjumatta niistä kiinni pitänyt. Ja sitten hänellä oli vielä tuo oma, syvin salaisuutensa, jota ei kukaan kyennyt häneltä riistämään ja joka oli häntä kannustanut läpi elämän. Olikohan se vanha sana nyt täyttynyt? Olikohan nyt tullut hetki, jolloin hän saisi todistuksen siitä, että oli suorittanut elämänsä "siunauksellisimman työn"? Sillä niinhän tuo ennustus sanoi, että "silloin hän olisi suorittanut elämänsä siunauksellisimman työn, kun hän itse kaiken oli menettänyt". Se ei tapahtunut silloin Cuban kapinassa, vaikka hän sitä toivoi ja odotti; — omasta mielestään hän silloin oli tehnyt hyvää työtä. Oliko ratkaisu tuleva nyt? Saisiko hän nyt merkin korkeudesta?

— Kuinka taikauskoiseksi kahdennenkymmenennen vuosisadan maailma minua, vanhaa miestä, arvostelisikaan, jos se lukisi näitä ajatuksiani, hän itsekseen hymyili. — Mutta yksin nyt olenkin, yksin … eli kahdenkesken sinun kanssasi, Jumalani, ja sen tähden uskaltaa sieluni vapaasti puhua ja muistella menneitä … muistella sitä suurinta, suurinta, mitä se on kokenut…

Ja hänen ajatuksensa kääntyivät menneihin aikoihin, kolmekymmentä vuotta taaksepäin, ja nostivat muistojen kätköistä hänen tuhansien rikkaitten kokemustensa kallisarvoisimman ja säteilevimmän helmen — tuon yhden tunnin "maailman viisaamman ihmisen" luona, tunnin, josta oli muodostunut hänen elämänsä huippukohta ja keskipiste, tunnin, joka oli antanut aatteellisen sisällön koko hänen elämälleen, tunnin, jonka hän oli luullut viettäneensä unelmien utuisessa harhataivaassa, ellei hän tietäisi, että kaikki todella oli maan päällä tapahtunut.

Hän oli nuori silloin ja, kuten hän vahvasti uskoi, onnettomasti rakastunut, onnettomasti, sen tähden että hänen rakastamansa Nelly oli melkein lapsi vielä eikä rakkaudesta mitään tiennyt ja sen tähden että tyttö ylhäisenä, rikkaana, oikein amerikkalaiseen aatelistoon kuuluvana oli hänelle, silloin vielä köyhälle, suomalaiselle clerkille, saavuttamaton. Hän oli alistunut kohtaloonsa ja valmistautunut mielessään elämään vanhanpojan ilotonta elämää, Nellylle ikuisesti uskollisena… Hän oli haaveilija ja realisti samalla kertaa… Mutta mitä siitä? Hän oli matkalla — kauppamatkalla Nellyn isän asioissa — ja saapunut pieneen kaupunkiin Montanassa, kun sikäläisessä hotellissa toinen matkustavainen — hän on sille miehelle ainaisesti kiitollinen, — johon hän satunnaisesti tutustui, kysyi häneltä, tahtoisiko hän käydä "Suuren Käärmeen, maailman viisaimman miehen" puheilla. Merkillistä, että tuo vieraan matkustavaisen kysymys tuli kuin vastauksena hänen oman sielunsa sisimmälle rukoukselle! Sillä hän oli pitkän aikaa kulkenut yhtenä toivomuksena ja pyyntönä: jospa olisi ihminen, joka voisi selittää minulle, mitä tämä elämä on!

— Sille miehelle. Suurelle Käärmeelle, on jokaisen ihmisen elämä kuin avattu kirja, sanoi vieras salaperäisellä katseella, joka herätti kummallisen aavistuksen hänen sydämessään. — Mutta ainoastaan rohkealla on pääsy viisaan miehen luolaan. Uskallatteko? Tahdotteko?

Riemumielin hän kiitti — "en pelkää mitään maailmassa", hän kehui, — ja sai vieraalta kartan, joka osotti, mitä teitä ja polkuja hänen tuli kulkea, kaupungista ulos tultuaan, löytääkseen Kalliovuorten luolalle.

Toimitettuaan isäntänsä asiat hän eräänä kauniina kesäaamuna vaelsi ulos kaupungista yksin ja jännitetyin mielin. Kartta oli tarkka. Hänen oli merkillisen helppo löytää tie, vaikka se luikerteli niittyjen poikki, purojen yli, aarniometsän hämärässä, vuorenseinämiä ylös… Viisi tuntia marssittuaan, hypättyään, ryömittyään, kiivettyään hän tiesi seisovansa pyhän luolan edessä, sillä tuossa lausui hänet tervetulleeksi ruusu-ovi, josta vieras oli puhunut.

Hän muisti vieraan sanat, että ainoastaan rohkealla oli pääsy luolaan, ja hän ihmetteli itsekseen, ettei hänen rohkeuttaan oltu pantu millekään koetukselle tai ehkä arka ihminen ei olisi tämän kävelymatkan vaikeuksia kestänyt … olisihan hänkin ollut hukassa, aseeton kun oli, jos petoeläimiä olisi näkynyt…

Vaistomaisesti hän nosti hattuaan ja teki kumarruksen ruusuovelle, joka kahden pilvenkorkuisen kuusen keskellä näytti aukenevan suoraan kallion sisään. Tuntien äkkiä aavemaista kunnioitusta hän lähestyi ovea ja ojensi kätensä sitä avatakseen. Silloin hän huomasi, ettei se ollutkaan ovi vaan verho. Pitkiin maahan riippuviin lankoihin oli pujotettu tuoksuavia vaalean- ja tummanpunaisia ruusuja, jotka etäältä katsoen muodostivat kuin yhtenäisen oven. "Kuinka nuokin elävät ruusut noin tuoreina pysyvät", hän itsekseen ihmetteli ja koski kädellään verhoon…

Samassa sähisi äänekkäästi, pelottavasti, ja ruusujen takaa kymmenet pienet käärmeet nostivat viheriät päinsä pistäen ulos suustaan sihisevät kaksipäiset kielensä. Hän tempasi äkillisellä liikkeellä kätensä takaisin ja oli kuitenkin tuntevinansa pistoksen sormessaan. Hämmästyneenä, kauhistuneena hän peräytyi muutamia askeleita ja tuijotti eteensä, odottaen, koska käärmeet ilmestyisivät oven ulkopuolelle. Kun ei mitään kuulunut, ei näkynyt, kun ruusuverho taas riippui rauhallisena houkuttelevassa suloudessaan, hänen mieleensä juolahtivat vielä kerran vieraan sanat "ainoastaan rohkea" ja hän tuli ajatelleeksi, että tässä nyt kysyttiin rohkeutta. Ehkä tämä olikin koetus, ehkä viisaan luo ei päässyt kuin henkensä uhalla, — mitä hän kuolemaa pelkäisikään, jos se hänen elämänsä ongelman ratkaisisi? Ja päättävästi hän astui eteenpäin.

Läpi monien hirmujen hän kulki, — niitä ei nyt kannattanut muistellakaan, — mutta lopulta hän seisoi hämärässä luolassa. Hän kuuli soittoa, ihmeellistä ylimaallisen ihanaa soittoa, joka täytti hänen sielunsa autuaalla aavistuksella. Ja keskellä soittoa hän kuuli äänen, joka lempeästi, vienon tuulenhenkäyksen tavalla kutsui häntä nimeltä.

— Olavi Ansamaa! se lauloi, — Olavi Ansamaa!

Ääntäminen oli oudosti muukalainen, paljon pehmeämpi ja soinnukkaampi kuin amerikkalaisten.

Ihmetellen ja kuitenkin pitäen kaikkea luonnollisena tässä lumotussa luolassa hän tähysteli odottavasti tummaan verhoon, jonka takaa kutsuva ääni kuului. Samassa tämä aukenikin keskeltä ja hävisi molemmille syrjille, ja hänen hämmästynyt, ihastunut katseensa näki "Suuren Käärmeen, maailman viisaimman ihmisen".

Perimmäinen puoli luolasta oli kirkkaammin valaistu. Korokkeella istui jalat ristissä allaan puolialaston, nuorennäköinen intiaanipäällikkö. Mutta ei hän ollut koskaan semmoista intiaania nähnyt. Tunnusomaiset jalot ja ylpeät atsteekkilaiset piirteet olivat tässä äärettömiin saakka hienostuneet ja lempeiksi muuttuneet. Niissä kuvastui käsittämättömän syvä suru, joka oli jumalalliseen hymyilyyn henkevöitynyt. Ei hän osannut kuvata silmien väriä, mutta niistä säteilevä tumma ja pehmeä lämpö tunki hänen sielunsa sisimpään. Hän ei ollut koskaan tuntenut sellaista taivaallista onnea ja autuutta, jollaiseen hänen sielunsa nyt aivan kuin pukeutui. Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään niin puhtaaksi, niin alttiiksi kaikelle jalolle, niin valmiiksi kaikkeen hyvään kuin nyt. Aivan kuin itsestään hän vaipui polvilleen ja kumartui nöyränä maahan asti.

— Levez-vous, mon frère! Nouskaa veljeni! kuului silloin ranskaksi tuon ylevän olennon lempeä, sointuisa ääni — ja hän, Ansamaa, saattoi vieläkin kolmenkymmenen vuoden kuluttua kuulla tuon ihmeellisen äänen soivan korvissaan. Kuin käskyä totellen hän nousi ja loi katseensa taas elämänsä ihanimpaan näkyyn, ja nyt hän huomasi, että intiaanipäälliköllä oli edessään maassa suuri avattu kirja, jonka lehtiä hän ryhtyi kääntämään. Löydettyään etsimänsä paikan hän lausui:

— Voici votre horoscope. Faites attention, mon frère, je vais vous le lire. Kas tässä horoskooppinne. Kuunnelkaa, veljeni, tahdon lukea sen teille.

Hän, Ansamaa, ei siihen saakka ollut n.s. horoskoopeista muuta ymmärtänyt, kuin että ne olivat keskiaikaista taikauskoa, mutta nyt hänestä tuntui luonnollisimmalta asialta maailmassa, että horoskooppi oli vankkaa todellisuutta ja että muukalainen — tämä viisas muukalainen, joka puhui niin suloisen pehmeätä ranskan kieltä, joka kutsui häntä veljekseen ja oli hänelle niin salaperäisen tuttu — saattoi tietää ja tuntea hänen horoskooppinsa. Olento jatkoi, ja hän, Ansamaa, kuunteli tarkasti:

— Vous êtes né sous une étoile bien-heureuse. Pourquoi pleurer, pourquoi désespérer, mon frère? Vous aimez, vous désirez, vous aurez. Mais rien n'est durable dans ce monde ici-bas. Tout change, tout passe. Abandonnez votre âme au Pere éternel, très-haut, tout-puissant, et l'amour divin vous conduira vers la béatitude infinie du royaume de Dieu.

[Olette syntynyt onnellisen tähden alla. Miksi itkeä, miksi olla toivoton, veljeni? Te rakastatte, te toivotte, te saatte. Mutta mikään ei kestä kauan tässä maailmassa. Kaikki muuttuu, kaikki haihtuu. Jättäkää sielunne ikuisen Isän huomaan, korkeimman, kaikkivaltiaan, niin jumalallinen rakkaus vie teidät Jumalan valtakunnan ääretöntä autuutta kohti.]

Tämän tuo jumalallinen ihminen vielä oli puhunut kuin omasta puolestaan, katsellen häntä, Ansamaata, silmiin. Mutta nyt hän kääntyi katselemaan kirjan tekstiä, nosti oikean kätensä ja luki harvaan omituisella rytmillä, ikään kuin runomitalla, pitkän, pitkän horoskoopin. Kuinka selvästi hän vielä muisti tuon luvun alkusanat:

— Vous êtes doué de facultés qui peuvent mener à tout succès une forte et persévérante volonté.

[Teillä on kykyjä, joiden avulla voimakas ja kestävä tahto voi saavuttaa suuren menestyksen.]

Ja sitten seurasi tekstiä, joka mitä ihmeellisimmällä tavalla kuvasi hänen elämänsä vaiheita, menneitä ja tulevia siihen saakka kuin hän täyttäisi 42:n ikä-vuotensa. Ja niinkuin hän silloin saattoi todeta horoskoopin tietojen tarkkuuden 25 ikävuoteensa saakka, oli hän monta kertaa myöhemmin tunnustanut itselleen, että nekin tiedonannot, jotka silloin koskivat tulevaisuutta, olivat yksityiskohtaisesti käyneet toteen. Hänestä oli äkkiä tullut kullankaivaja, hän oli löytänyt hyvän elämän, rikastunut — ja, paras kaikesta, voittanut Nellynsä sydämen ja käden… Mutta loppuelämää koskeva ennustus oli hänestä itsestään sisältänyt ainoastaan nuo oraakkelimaiset sanat: "kun mielestänne kaiken menetätte, silloin suoritatte elämänne siunauksellisimman työn." Sitä vastoin puhui horoskooppi laajemmin yleisistä asioista ja maailman tulevasta tilasta. Nykyajan ihmiset, se sanoi, elävät merkillisessä ajankäänteessä. Uusi aika on tulossa, uusi sivistys on luotava. Vanha kulttuuri on rappiolla. Ihmiset palvelevat kultaista vasikkaa, yksilöt itseänsä, yhteiskunnat luokkaetuja. Tullessaan uusi aika suuren myrskyn tavalla pyyhkäisee kaiken vanhan ja rappeutuneen tieltään. Ihmiskunta saa kokea vaikeita synnytystuskia ja suuria mullistuksia tapahtuu. Mutta uusi sivistys on luova uuden taivaan ja uuden maan. Ihmiset puhdistuvat itsekkyydestään, yhteiskunnat alkavat toimia kaikkein parhaaksi. Taistelun ja kamppailun sijaan astuu yhteistyö. Elämä järjestetään veljeyden ja auttamisen pohjalle. Ne ihmiset, jotka nyt jo uskaltavat elää veljellistä ja epäitsekästä elämää, ne ovat uuden tulevan sivistyksen edelläkävijöitä…

Millä mustasukkaisella huolellisuudella hän olikaan säilyttänyt pyhimpänä salaisuutenaan muiston tästä kohtauksesta. Ei yhdellekään ihmiselle, ei omalle vaimolleenkaan, hän ollut siitä koskaan kertonut. Kuka sen todenperäisyyteen olisi uskonutkaan? Kuka ikinä oli kuullut puhuttavan "maailman viisaimmasta ihmisestä"? Häntä yksin oli kohdannut tämä ihmeellinen armo, hän yksin oli saanut puhutella jumalallista olentoa maan päällä.

Sillä hän oli häntä. Suurta Käärmettä puhutellutkin. Luettuaan horoskoopin loppuun saakka oli viisas intiaani hymyillen kääntynyt hänen puoleensa ja kehottanut häntä kysymään, mitä tahansa hän halusi tietää. Ja hän, Ansamaa, oli kysynyt. Hän oli kysynyt kummallisia asioita, rohkeita, vaikeita, personalliasia. Ja kaikkiin hän oli saanut vastaukset, vastaukset, joista hän sisässään tiesi, että ne olivat tosia…

Kun tunti oli kulunut ja hän vihdoin jätti oudon, yliluonnollisen luolan astuakseen takaisin jokapäiväiseen inhimilliseen maailmaan, oli hän kuin toinen ihminen, kuin uudestisyntynyt lapseksi ja kevyen onnellinen kuin henkiolento. Pois oli pyyhitty suru, alakuloisuus, epätoivo. Usko oli ottanut asuntonsa hänen sydämeensä, usko, joka tuntui kykenevän siirtämään vuoria…

Ja nyt oli kolmekymmentä vuotta kulunut ja yhtä elävänä oli hänen muistissaan tuo unohtumaton hetki. Hän, köyhä suomalainen poika, oli päässyt osalliseksi elämän korkeimmasta salaisuudesta, sen yliluonnollisesta henkiperäisyydestä, joka antoi kuoliniskun epäuskolle, ja monta kertaa hän oli itseltään kysynyt: kuinka voin minä palvella ihmiskuntaa, niinkuin minun tulee? Eilen illallakin, kun rovasti kiitti häntä ja lausui liikuttavia sanojaan hänen hyvyydestään, puheli hän koko ajan sydämelleen: mitä olet sinä tehnyt, että tätä kaikkea olet ansainnut? Jos rovastikin olisi tuntenut hänen salaisuutensa, ei hän olisi ihmetellyt hänen tekojaan…

Kuu oli laskenut, aamu hämärä. Pakkasilma tuntui koleammalta, eversti riuhtaisihe irti aurinkoisista, kesäisistä unelmistaan talviaamun harmaaseen todellisuuteen ja lisäsi vauhtia, kiitäen suksillaan kohti kotia, joka ehkä nyt ratkaisisi hänelle tuon kohtalokkaan kysymyksen: oliko hän tällä kertaa suorittanut elämänsä kauneimman työn?

12.

Eversti Ansamaa hiihti suoraan Mattilan mökille, jätti suksensa sinne, haki viittansa harteilleen ja karvalakin päähänsä sekä lähti kävellen kotia. Merkillisen virkistyneeksi hän tunsi itsensä, voimakkaaksi ja elämänhaluiseksi, vaikka oli valvonut ja liikkunut koko yön.

Lähestyessään kartanoa hän jonkun verran hämmästyi huomatessaan oman puolensa, alakerrassa, kokonaan valaistuksi; samoin olivat Lindan ja tohtorin huoneet yläkerrassa valaistut, ja kyökin puolella tietysti oli tulta. Mutta kovin aikaisinpa oli talo liikkeellä. Ovatkohan huomanneet minun poissaoloni ja siitä tulleet levottomiksi, hän ajatteli, vai jokohan koti-tarkastus on käynnissä? Varmuuden vuoksi hän päätti pujahtaa kyökin puolelta sisään, ettei heti joutuisi kutsumattomien vierasten käsiin, jos niitä hänen huoneissaan hääräili.

Kyökissä puuhailivat piiat vanhan Miinan, taloudenhoitajan, johdolla. Kun eversti astui kynnyksen yli, oli Miina ensimmäinen, jonka silmä sattui häneen.

— Herra Jeesus siunatkoon, huudahti hän käsiään yhteen lyöden, — tuossahan se eversti itse tuleekin! Ja me kun olemme olleet levottomia… Kyllä se neitikin nyt tulee hyvilleen. Juokse siitä heti, Mari, ja ilmoita neidille.

— Ei tarvitse, Mari, kielsi eversti, — menen kohta itse.

Hän hymyili palvelijattarien parvelle, jotka kaikki ällistyneinä häneen tuijottivat.

— Olen ollut asioilla koko yön… Jos Miinalla nyt on lämmintä kahvia, maistuu se oikein hyvältä — juon heti kupin täällä, jos on valmista…

Kahvia oli, ja pienen puuhan perästä everstillä oli höyryävä kuppi kädessään, vaikka Miina siunaili ja esteli ja olisi tahtonut tarjota kahvin isännälle paremmassa huoneessa.

— Minun puoleni näkyi olevan valaistu, lausui eversti juodessaan, — ketä siellä on?

Se oli kuin sulkujen poistamista tulvaveden tieltä. Nyt alkoi voivotus ja siunailu, itku ja katkonainen kertominen, josta selvisi, että kolme hirmuista miestä, jotka vain ryssää solkkasivat, ja lisäksi nimismies — ajatelkaa, nimismies, mokomakin maanpetturi! — olivat väkisin tunkeutuneet taloon ja ruvenneet penkomaan everstin huoneita — mitä niistä etsinevätkin. Ei semmoista ilkityötä eikä häpeätä oltu ennen kuultu!

— Ei suinkaan heille mitään vastarintaa tehty? virkkoi eversti, hiukan huolissaan sanoista "väkisin tunkeneet".

— Kukas mokomille sapelijunkkareille ja pistooli-niekoille…!

— All right, ei sitten hätää… Kiitoksia nyt kahvista, hyvää se oli näin aamutuimaan… Rauhottukaa nyt, Miina ja te lapset, ja jatkakaa työtänne… Ehkä Mari huomiota herättämättä löytää minulle vaikkapa tohtorin tohvelit, niin riisun nämä hiihtokengät tässä… Nousen sitten tältä puolelta yläkertaan ja menen tytärtäni tapaamaan, ennen kuin esitän itseni kutsumattomille vieraille…

Kun eversti Ansamaa saapui Lindan huoneeseen, huomasi hän Lindan ja tohtorin syventyneen vakavaan keskusteluun. Linda istui sohvalla ja tohtori nojatuolissa hänen vieressään ja molempien kasvoilla kuvastui syvä, joskin hillitty ja rauhallinen suru. Mutta heti nähdessään, kuka tuli, Linda vilpittömästi ilostui ja juoksi isänsä syliin.

— Isä, isä, vihdoinkin sinä tulit! Kuinka olen sinua odottanut! Niin … me olemme Helmerin kanssa odottaneet sinua koko yön.

Tohtori ilmaisi myös ilonsa everstin saapumisesta.

— Rakkaat ystävät, vastasi eversti, — näen, että olette valvoneet koko yön, ja olen suuresti pahoillani siitä, joskin olen syytön siihen. En aavistanut teistä erotessani illalla, että minulla oli tehtäviä suoritettavana vielä tänä yönä, ja kun lähdin uskoin teidän nukkuvan, eikä päähäni juolahtanutkaan mitään ilmoittaa… Suokaa nyt kuitenkin anteeksi, että minun tähteni näin…

— Voi, eihän se ole mitään, isä, keskeytti Linda, — aivan toiset asiat meitä nyt huolestuttavat… Täällä on tapahtunut kummia sinun poissa ollessasi… Joko tiedät, mikä sinua odottaa?

— Tiedän niin paljon, että kun huomasin huoneeni valaistuiksi, tulin kyökin puolelta sisään ja siellä sain kuulla, että kotitarkastus paraillaan on käynnissä…

— Niin … jospa tyytyisivät kotitarkastukseen, mutta, oi isä, he odottavat sinua… Siellä on nimismies ja siellä on venäläisiä … kerro sinä, Helmer.

— Niin, selitti tohtori, — kellon neljän tienoissa tulivat. Soitettiin kiivaasti ovelle, minä kävin avaamaan. Sisään astui kolme venäläistä ja Hormio. Kysyivät sinun huonettasi, ja vaikka selitin, ettet ollut kotona, marssivat sinne muitta mutkitta. Hormio vastasi kaikkien puolesta: "kyllä tiedämme; tiedämme, missä hän on, ja odotamme täällä, kunnes hän tulee."

— "Mitä te sitten aiotte everstille?" kysyin. Hormio selitti: "poliittisesti epäiltävät henkilöt tietysti vangitaan." — "Vangitsemiset ja viemiset näkyvät olevan teille mieluista työtä", sanoin, "mutta millä oikeudella everstiä epäilette ja mitä todistuksia teillä on hänen syyllisyydestään?" — "Todistuksista kyllä me pidämme huolta, ja niitä näkyy ilmestyvän pyytämättäkin", hän sanoi ja näytti paperia, jonka hän otti kirjoituspöydältäsi. "Tässä esimerkiksi on passi everstille väärällä nimellä. Ei suinkaan oikeissa asioissa kulkeva ihminen semmoista tarvitse!" Minun olisi todella tehnyt mieli lyödä miestä korvalle, mutta hillitsin itseni ja poistuin… Mikähän sekin passi lienee ollut?

— Halloo, huudahti eversti, — passi! Sen unohdin pöydälle. Se on kyllä oikea väärennetty passi, jonka juuri tänä yönä sain pyytämättäni Helsingistä… Kas, kuinka langat punoutuvat!… Se olisi minun pitänyt arvata…

— Odottaakohan sinua nyt vankeus, isä? kysyi Linda.

— Well, sen kyllä arvaa, sanoi eversti vakavasti.

— Oi isä, minusta on niin kamalaa ajatella, että he vangitsevat sinut ja vievät sinut pois … ehkä kauas Siperiaan. Olen taistellut itseni kanssa koko yön. Kun olit poissa emmekä tienneet, missä olit, olen monta kertaa toivonut salaisesti, että olisit paennut ja pelastunut, isä, vaikka omatuntoni joka kerta sanoi minulle, ettet sinä ollut sitä tehnyt… Ja katsos, isä, näin äidin taas ja hän lohdutti minua. Hän sanoi, että sinä olet "oikein valinnut". Sen tähden olen myös koko ajan sisimmässäni ollut rauhallinen ja tietänyt, että Jumala sinun askeleitasi ohjaa, isä, vaikka ne vievätkin siihen, että nyt menetämme kaiken onnemme…

Linda oli taas sulkeutunut isänsä syliin ja nojasi päätään hänen rintaansa vastaan, nyyhkyttäen hiljaa. Eversti koetti lohdutella, mutta oli itse syvästi järkytetty. Hänen tyttärensä viimeiset sanat jäivät kaikumaan hänen sieluunsa — juhlallisina, täynnä surua ja täynnä suurta aavistusta. "Nyt me olemme kaiken menettäneet." Oliko tämä merkki taivaasta? Oliko hän nyt suorittanut elämänsä työn? Mutta samalla hänet täytti sanomaton sääli lastansa kohtaan, jonka kotionnen hän nyt murskasi. Voi minua kurjaa, voi kurjaa kohtaloani! Nyt hänestäkin tuntui, että hän oli kaiken menettänyt — menettänyt viimeisenkin uskon itseensä…

Aivan kuin aavistaen, mitä isän tunteissa liikkui, Linda lakkasi nyyhkyttämästä, katsoi ylös ja pyysi:

— Suo anteeksi heikkouteni, isä, ajattelin itseäni ja omaa suruani… Ei sotilaan tytär sillä tavalla saa surra… Ja kyllä minä osaan olla rauhallinenkin…

— Kiitos, Linda, vastasi eversti nöyrän hellästi, — isäsi ei juuri tunne itseään kunniakkaaksi sotilaaksi nyt, pikemmin katuvaiseksi pahantekijäksi… Mutta koska asia ei nyt enää valituksilla muutu ja koska nuo venäläiset eivät tiedä minun vielä saapuneen, voimme keskustella hetkisen rauhassa. Istutaan, niin kerrotte, mitä täällä oikein on tapahtunut ja mitä varten koko yön olette valvoneet.

— Oi isä, sanoi Linda heidän istuuduttuaan, minun täytyy aloittaa tunnustamalla, minkä hirveän tyhmyyden olen tehnyt, vaikka parhaimmassa tarkoituksessa.

Hän teki selkoa yöllisestä käynnistään nimismiehen luona ja kaikesta, mikä siitä seurasi. Eversti kuunteli kyynelsilmin, sydämessään liikutettuna tyttärensä uhrautuvaisesta rakkaudesta, joka esiintyi niin kauniina ja suurena hänen oman kylmäverisyytensä rinnalla.

— Sano nyt, isä, mitä sinä olisit tehnyt, lopetti Linda kertomuksensa. — Venäläinen kapteeni olisi ollut ostettavissa venäläisillä ruplilla, ja minä olen menettelylläni tehnyt senkin pelastusmahdollisuuden tyhjäksi.

— Olet tehnyt oikein, lapseni, vastasi hänen isänsä vakavasti. — Ei minun vapauteni olisi ollut sinun uhrauksesi arvoinen. Ei sen perästä minulla olisi ollut onnen päivää… Pikemmin arvostelen ajattelemattomaksi päähänpistoasi ollenkaan ruveta semmoisiin hankkeisiin… Vaikken suinkaan epäile, ettei se ovi vieläkin olisi avoinna, jos itse tahtoisin sitä käyttää…

Ja eversti lisäsi äkkiä iloisemmalla äänellä:

— Soisitko, Linda, että koettaisin sitä keinoa? Se varmasti tepsisi! Jos kymmenestä tuhannesta siirtyisimme sataantuhanteen ruplaan ja siitä vielä korkeammalle, niin olen varma siitä, että uhkaavan vankilan muurit tasautuvat maan tasalle. Sano, Linda, lähdenkö paikalla?… Ehkä olisi väärinkin jättää käyttämättä mitään keinoa…

Veri oli noussut Lindan kasvoihin. Hän tuijotti eteensä puoleksi pelokkaasti, puoleksi ikäänkuin riemuiten siitä toivon tähdestä, joka äkkiä vilkahti näkyviin hänen murheensa mustalla taivaalla.

— Minkätähden sen tekisit, isä? hän arasti kysyi. — Minunko tähteni?

— Sinun tähtesi tietenkin … ja meidän onnemme tähden.

— Se ei siis itsessään mielestäsi olisi oikea teko?

— Well, en tahdo sanoa … asioita voi katsoa monelta kannalta … miehekästä se ei ehkä olisi…

— Sano vain suoraan, isä, että se olisi uhraus sinun puoleltasi.

Eversti ei vastannut heti.

— Entä jos olisi? hän sitten sanoi, — etkö sinäkin, lapseni, ollut valmis uhrautumaan minun tähteni? Ja onhan toki luonnon järjestys, että minä vanhempana pikemmin saan unohtaa itseni…

— Oi isä, älkäämme puhuko tästä! En minä ota sinulta semmoista uhria vastaan…

Ja ikäänkuin hän olisi saavuttanut takaisin hetkeksi horjahtaneen tasapainonsa ja varmuutensa, Linda jatkoi:

— Ethän sinä, isä, ole itseäsi etkä omaa onneasi ajatellut, kun olet tehnyt, mitä olet tehnyt. Suomea olet ajatellut, yhteisen isänmaamme parasta! Vaikka minä en uskokaan miekkaan, väkivaltaan ja sotaan, ymmärrän kuitenkin sinua, isä. Täällä me olemme yhdessä Helmerin kanssa puhuneet sinusta ja molemmat ymmärtäneet, että sinä, isä, rakastat Suomea ja olet todellinen isänmaamme ystävä, koska sinä uskallat tehdä ja työskennellä sen hyväksi oman henkesi ja onnesi uhallakin. Mitä me muut olemme Suomen hyväksi tehneet sinun rinnallasi? Ja kuinka nyt minä tai kukaan muu saisi pienimmässäkään mitassa tahrata sinun tekojesi puhdasta mainetta? Kuinka minä voisin pyytää sinulta semmoista, joka ei olisi yhtäpitävää ja sopusoinnussa entisten epäitsekkäiden ja jalojen tekojesi kanssa? Kuinka voisin pyytää, että sinä nyt minun tähteni ajattelisit itseäsi, kun koko elämäsi on ollut toisten hyvän ajattelemista? Ei isä, anna minunkin ottaa osaa suureen työhösi! Anna minunkin jonkun verran kieltää itseäni!… Eikö totta, Helmer? Sano sinäkin isälle ajatuksesi.

— Ehdottomasti on totta, mitä Linda on puhunut, vastasi tohtori.

Eversti oli kuunnellut liikutettuna tyttärensä sanoja: noin juuri hänen Lindansa tuli puhua… Onnellisesti hymyillen ja melkein ujosti hän kysyi:

— Ettekö siis, rakkaat ystävät, tuomitsekaan vanhan everstin tekoja vääriksi ja maata kavaltaviksi?

— Kuinka suomalaisina sitä voisimme tehdä, kun olemme harkinneet asiaa! vastasi tohtori empimättä, ja Linda huudahti:

— Ellei asia olisi puhdas ja jalo, et sinä, isä, olisi siihen antautunut.

— Kiitän teitä, lapset, sanoi eversti ja hänen äänensä vapisi, — parempaa lohdutusta en tarvitse vankilassa istuessani. Nyt ei pimeinkään koppi ole minulle synkkä, kun tiedän, että te olette käsittäneet vanhan sydämeni hyvän tarkoituksen… Sinun luvallasi, Linda, en siis yritä lahjoa venäläistä kapteenia… Totta puhuen paljas ajatuskin inhottaa minua… Mies seisokoon aina tekojensa takana ja kantakoon niiden seuraukset… Sitä paitsi uskon, että tekoni kantavat muutakin hedelmää kuin vain vankeutta itselleni. Vielä koittaa päivä, jolloin Suomelle on oleva hyödyksi se, mitä me nyt olemme tehneet. Kun Suomi kerran itsenäisenä valtiona ottaa osaa Euroopan politiikkaan, silloin muistellaan meikäläistenkin tekoja ja tunnustetaan, että ne osaltaan painoivat vaa'assa Suomen hyväksi, silloin kuin Euroopan valtakunnat tekivät päätöksensä Suomen valtiollisesta riippumattomuudesta.

He istuivat kaikki kolme ääneti jonkun aikaa. Ilmassa oli juhlatunnelmaa. Vihdoin eversti nousi ja sanoi:

— Eron hetki lähenee, lapset… Tehkäämme tämä ero niin kevyeksi ja iloiseksi kuin mahdollista. Minulla on ehdotus. Sinä, Linda, toimitat, että valmistavat juhla-aamiaisen … kuinka monta noita tuolla alhaalla taas olikaan?

— Neljä, Hormio ja kolme venäläistä, ilmoitti tohtori.

— Ja meitä on kolme, jatkoi eversti, — juhla-aamiaisen siis seitsemälle hengelle. Ovathan nuo vieraamme viettäneet yönsä kuivin suin. Eivät arvatenkaan pane pahaksi, jos kutsumme heidät aterioimaan, ennen kuin vankilaan lähdemme… Se on samalla kuin sovitusjuhla, niin ei jää ikäviä muistoja kenellekään… Eikö niin, Lindaseni?

— Oi isä, mikä sydän sinulla on! huudahti Linda ja heittäytyi uudestaan isänsä syliin. — Sinä muutat pimeyden päiväksi ja murheen riemuksi!… Oletteko huomanneet, että aurinko on noussut ja että sähkölamppujen valo on kalvennut hyödyttömäksi?… Äsken, juuri kun päivän ensimmäiset säteet tulvivat sisään ikkunasta ja kultasivat sinun tummia kutriasi, isä, tuntui minusta äkkiä, että äidin sanoissa "ikuisuudessa ei ole hätää" piili jokin salaperäinen merkitys ajankin suhteen. Minusta tuntui, että meillä ei ole syytäkään antautua murheen valtaan. Tuntui, että ennen pitkää tulee jotakin suurta tapahtumaan, jotakin suurta, joka mullistaa kaikkia pikkumaisia käsityksiä oikeasta ja väärästä … tai näyttää, että se, jota nyt pidetään vääränä ja kapinallisena, onkin oikeata ja laillista ja kaunista, kun se on rakkaudesta tapahtunut… Oi isä, en tiedä, mitä se on, mutta aavistan, että tulee tapahtumaan sellaista, joka sinutkin vankeudesta vapauttaa… Tämä eromme ei ole ainiaaksi. Tulemme vielä tapaamaan … ennen pitkää… Ja jos veisivät sinut Siperiaan, seuraan tietysti mukana…

— All right, Linda, aikamme on täynnä yllätyksiä … ehkä hyvinkin saattaa tapahtua jotain semmoista…

— Varmasti tapahtuu, isä… Etkö sinäkin, Helmer, usko niin?

— Miksen?… Sodassa Saksa voi päästä voitolle…

— Ei, ei, ei se ole sitä. Se on jotakin paljon suurempaa ja ihmeellisempää.

— Ehkä vallankumous Venäjällä? sanoi eversti.

— Niin, vallankumous, vallankumous yli koko Euroopan, puhui tyttö haaveillen, — vallankumous, joka vapauttaa kaikki hyvät ihmiset ja antaa heidän rakkaudessa työskennellä kansojensa hyväksi.

Lindan silmät loistivat. Oli kuin hän olisi katsellut kaukaista ja ihanaa näkyä. Hurmaavan kaunis hän oli sekä nuoren ihailijansa että vanhan isänsä silmissä.

— Ja tuota ihanaa tulevaisuutta odotellen meidän todella kannattaa elää läpi vaikeankin nykyajan, päätteli eversti. — Mene nyt, Linda, toimittamaan ruokaa, niin me tohtorin kanssa lähdemme kutsumattomien vieraittemme luo.

Hän painoi hellän suudelman tyttärensä otsalle ja viittasi tohtoria tulemaan.

Kesällä 1917.