HENKILÖT: (continued 2)
Reading edition
Vai niin! Jaha! Onko nyt hyvä ollaksenne? Oletteko tyytyväisiä…?
KORPI hermostuneesti.
Tyytyväisiä? Mistä niin?
VAIMO nopeasti ja tuskallisesti.
Lakosta! Tiedättekö jo, tiedättekö te, mitä olette saaneet aikaan…? Mitä olette tehneet…?
KORPI hypähtää seisaalleen, ja huulin vapisevin änkyttää.
Mitä, mitä tarkoitatte…? Onko Emil jo tehnyt jotain…? Sanokaa… sanokaa…
VAIMO
Sitä en tiedä, mitä hän on tehnyt… mutta sen tiedän mitä te olette tehneet Haloselle…
KORPI kuin jähmettyen.
Haloselle?
KAARLO
Mitä, mitä…? Onko joku lyönyt häntä…?
VAIMO
Ei lyönyt, mutta…
KORPI käheällä, hätäisellä äänellä.
Mitä hänelle on tehty…? Puhukaa nyt pian, pian…!
VAIMO vetää syvään henkeään, ikäänkuin olisi tukehtumaisillaan ja koettaa puhua hillitysti.
Niin se asia on, että Halonen oli koko tämän päivän ollut murheellisen näköinen, mutta sen jälkeen kun hämärissä kävi jossakin, muuttui hän yhä kummallisemmaksi… Ensin oli istunut ja huokaillut, sitten otti Kallun ja Hiljan syliinsä puhumatta mitään ja samalla tavalla oli pitänyt vuoronsa jälkeen kaikkia pienempiä… Mutta kun viimeksi piti pikku Mattia silitellen sen hiuksia, niin oli äkkiä alkanut kovasti itkeä — ja sitten juossut ulos…
KAARLO kuumeisella jännityksellä.
Ulos, minne — mihinkä ulos?
VAIMO
Haloska luuli, että kokoukseen… mutta kun ei mies tullut illallakaan kotiin, tuli hän meidän puolelle kysymään ja sai Vihtorilta tietää, ettei Halonen ollut käynytkään kokouksessa… Hän pelästyi kovin ja alkoi etsiä kaikkialta… vinniltäkin… ja… — (Vaikenee epäröiden.)
KORPI hurjasti.
Mutta ihminen, sanokaa nyt vihdoinkin, mitä hänelle on tapahtunut? Mitä, vinnillä…?7
VAIMO peittäen kasvonsa.
Hän oli siellä… hirttänyt itsensä.
ANNI joka jähmettyneenä on kuunnellut kertomusta, kirkasee kauhusta ja änkyttää jotakin sekavaa.
KAARLO tarttuu päähänsä, huudahtaen tolkuttomasti.
Te valehtelette! Se ei ole totta! Se ei voi olla totta… ei, ei!
VAIMO väristen.
Äsken minä juuri näin hänen riippuvan orressa vyöhihnassaan… — (Anni peittää itkien kasvonsa ja Kaarlo näyttää mielettömältä kävellessään edestakaisin lattialla.)
KORPI mutisee tuskallisesti.
Herra jumala… tämä on kauheata! Voi minua, voi minua… — (Napittaa takkiansa hermostuneesti.) — Onko siellä ketään ihmisiä…?
VAIMO
On, on… paljon siellä ihmisiä on… Ja Haloska on aivankuin hullu, lapset parkuvat, ja…
(Hänen äänensä katkeaa tukahutettuihin nyyhkytyksiin.)
(Äänettömyys.)
KORPI
Ei siellä sitten mitään voi… Kuinka hän, miten se on mahdollista..? Miksi hän sen teki…?
VAIMO uudestaan kiihtyen.
Kysyttekö te sitä? Lakon tähden hän sen teki! Kun lapset olivat jo toista vuorokautta kärsineet nälkää… ja te, te olette syypää!
(Anni menee ulos.)
KORPI änkyttäen.
Miten… miten minä siihen olen syypää…?
VAIMO
Kenenkä syy se sitten on? Olisihan teidän pitänyt ymmärtää, ettei herroille mitään mahdeta — kyllä he puolensa pitävät! Ja nyt on patruuna vielä luvannut ajaa kaikki entiset työläiset pois — häätää kaikki, jotka asuvat tehtaan huoneissa. Mihin mekin joudumme keskitalvella kuuden nälkäisen lapsen kanssa? Sen saitte aikaan…
KORPI änkyttäen.
Onko, onko se minun syyni, että ilmestyi rikkureita, pettureita… ettei mistään saatu apua… että kaikki…
(Hänet valtaa niin voimakas mielenliikutus, ettei voi puhua; kumartuu vain käsiensä varaan.)
KAARLO vapisevalla äänellä.
Älkää ihmisparka enää syyttäkö… kyllä tämä jo muutenkin on liian kamalaa…
VAIMO
Miksi yllytitte lakkoon? Miksette ajatellut — ja nyt ei Vihtori pääse työhön. Me saamme kuolla nälkään…
(Purskahtaa sydäntäsärkevään itkuun.)
KORPI hetken kuluttua hieman tyyntyneenä; vakuuttavasti.
Väärin te minua syytätte… yllytyksestä. Minä päinvastoin varoitin, sanoin että häviämme jolleivät kaikki pysy päätöksessään — se oli kaikkien yhteinen päätös. Ja kai tekin sen ymmärrätte, että täytyi edes koettaa vastustaa tuollaista palkanalennusta. Vai olisiko siihen pitänyt suostua? Miten tekin lapsilaumanne kanssa olisitte tulleet toimeen? Työväen täytyy koettaa pitää puoliaan jos se tahtoo elää! Ja kun jokainen tekisi vain velvollisuutensa, niin kyllä työväkikin jotain voisi vielä — ja se kerran voittaakin…
VAIMO epätoivoisesti.
Ei- koskaan! Kyllä patruuna puolensa pitää…
(Juoksee itkien ulos.)
KAARLO tarttuu päähänsä tuskan ja epätoivon vallassa.
Voi, mitä minä nyt teen…? Se on minun syyni! Miksi syytin häntä niin ankarasti? Enkä ehtinyt peruuttaa, hyvittää — pyytää anteeksi sanojani… Voi minua!
KORPI
Ei — kyllä minä suurempi syyllinen olen… Ajattele, että minä olin hänen vanha toverinsa — ja kuitenkin syytin! — (Tuijottaen eteensä kauhusta laajentunein silmin.) — Kalle-raukka… Mitä hän kärsikään tietäessään lastensa jäävän sellaiseen kurjuuteen — kun hän viimeisen kerran heitä hyväili, silitellen pikku Maninsa tukkaa. — (Hypähtää seisoalleen.) — Tämä elämä on helvettiä pahempi!
(Istuutuu jälleen.)
KAARLO
Mutta miksi, miksi kaikki menee noin…?
KORPI hetken äänettömyyden jälkeen, synkästi.
En tiedä, mutia kyllä nyt kaikki menee…
KAARLO surullisesti.
En ehtinyt ajoissa auttaa Halostakaan… Ja heti aamulla aioin viedä heille jotain syötävää… Olisinhan minä sen verran saanut siitä revolverista. — (Vaikenee uuden ajatuksen valtaamana, ja hänen silmänsä leimahtavat pahaenteisesti; sitten lähenee Korpea, istahtaa pöydänreunalle ja kysyy teennäisen tyynesti ja rauhallisesti.)
Korpi. Sanokaa, eikö teidän mielestänne mestari ole syyllinen siihen että lakko syntyi?
KORPI hetken ajateltuaan.
Jaa, kyllä minun täytyy se myöntää. Patruuna olisi luultavasti peräytynyt, ja tuskinpa hän olisi huomannut, ehkei kehdannutkaan ruveta koko hommaan ilman mestaria — kun juuri syksyllä palkkoja alennettiin. Mutta jos hänelle osoitetaan miten voi saada kymmenin tuhansin puhdasta säästöä, niin mitä hän silloin työläisistä välittää. Mutta mestari ei tunne sellaista sanaakaan kuin häpy.
KAARLO vähitellen, iloitsevalla vihalla.
Niin, sen kyllä ymmärtää, etteivät työnantajat välitä meistä silloin — oma etu on kyseessä — mestari tässä syyllinen on! Tekin myönnätte, että lakko on hänen ansiotaan — ja hänen juontensa tähden jouduimme myös tappiolle! Hän hankki petturit, värväsi rikkurit, hän toimitti, ettemme saaneet mitään velaksi… hän pakotti Halosen… Oo! — hän se onkin syyllinen Halosen kuolemaan! Aina, aina vain tuo kirottu mestari! — (Kähisee hiljaa.) — Ja, ja… mitä hän mahtoi tehdä Annille…? — Tuon roiston ottaa kerran saatana!
KORPI koettaen puhua tyynnyttävästi.
Älähän nyt Kaarlo… kyllä hän kaiken tuon tehnyt on, mutta pääsyyllinen on sittenkin nykyinen kapitalistinen järjestelmä, kun tarkemmin ajattelet… Kun mestarien toimena juuri on puristaa työläisten työvoima mahdollisimman tarkkaan työnantajan hyväksi, pakottaa se jo itsestään sortamaan työväkeä, ja sellaiset vallanhimoiset luonteet kuin Holm saattaa häikäilemättä tulla usein suorastaan painajaiseksi. Kun hän rikostensa vuoksi tietää asemansa horjuvaisuuden ja huomaa voivansa varmentaa sen onnistuneella palkanalennuksella, niin tietysti hän koettaa sitä ja myös käyttää kaikkia keinoja onnistuakseen ja nujertaakseen perinpohjin työväestön nousevan yhteisvoiman, joka vaatii hänen eroaan. Hän on siis tehtailijan palkkarenki, saman järjestelmän vähäpätöinen ase, joka patruunankin pakottaa maksamaan työväelle niin vähän kuin suinkin. Se' on siis pääsyyllinen ja kun emme voi pitää puoliamme, saamme kärsiä, — se on nykyinen olotila, kapitalistinen järjestelmä… Ooh, nyt minä unohdan Halosen! Minun täytyy heti lähteä.
(Lähtee.)
(Anni aikoo myös poistua mutta vilkaistuaan Kaarloon, pysähtyy kuin jähmettyneenä. Kaarlo tuijottaa tutkivasti, kuumeisin katsein Annia sanomatta mitään.)
ANNI lähenee vihdoin Kaarloa, tarttuu arasti hänen käsiinsä sopertaen levottomasti.
Kaarlo… sinä olet sairas… sinun kätesi ovat aivan tulikuumat ja silmäsi… Sinä olet kuumeessa… Voi, minä pelkäsin sitä…
KAARLO
Se ei mitään merkitse — nyt puhutaan muusta… sillä…
ANNI aavistaa Kaarlon ajatuksen ja keskeyttää hätääntyneellä, vapisevalla äänellä.
Voi Kaarlo… sinun täytyy heti lähteä kotiin… Jospa siellä olisi edes vähän lämpimämpi… Ehkä minä tulen saattamaan sinua…?
KAARLO painavasti, syyttäen.
Kotiin! Mitä minä kotona teen? Eihän nykyään kellään ole kiirettä kotiin! Eikös niin Anni?
ANNI koettaen hymyillä.
Kuinka niin? Mitä sillä tarkoitat?
KAARLO
Etkö ymmärrä? Eihän sinullakaan tuntunut olevan mitään kiirettä kotiin tänä iltana… Missä sinä olitkaan?
ANNI katsoen maahan.
Kävin vähäsen Väänäsellä — maitoa etsimässä…
KAARLO silmät välähtävät, Anni ei huomaa ivaa.
Maitoa! Äitisi sanoi että jauhoja…
ANNI ei kohota katsettaan eikä huomaa Kaarlon pahanenteistä tyyneyttä; koettaa sanoa välinpitämättömästi.
Niin, se on totta — oli minun määrä kysyä jauhojakin.
KAARLO
Ahaa! Sinulla oli siis kaksi asiaa — maito ja jauhot! No saitko maitoa ja jauhoja? — Ja mitä siellä muuten kuului? Oliko Kalle kotona?
ANNIN kasvoilla kuvastuu tuskallinen jännitys, koettaessaan keksiä jotain — niinkuin pelkäisi unohtavansa jonkun kysymyksistä.
En tuota, saanut… eikä siellä mitään erikoista. — Kalle oli kyllä kotona.
KAARLO
Vai oli Kalle kotona?'Sepä hyvä! Sinä olit kai hänen kanssaan kamarissa silloin kun minä kävin Väänäsellä.
ANNI katsahtaa Kaarloa hämmästyneenä ja änkyttää vapisevin äänellä.
Mitä — kamarissa? Eihän Väänäsellä kamaria olekaan… Kaarlo…
KAARLO pelottavan kylmästi ja tyynesti.
Vai ei ole — vai niin! Olin vain kuulevinani sinun äänesi. Mutia mahdollisesti olit jossakin muualla juuri silloin?
ANNI alkaa hengittää raskaasti ja toistaa koneellisesti kuin uneksien.
Niin minä olin jossakin muualla juuri silloin…
KAARLO huokaa raskaasti ja katsoo kauan Annia, joka vääntelee käsiään — niinkuin tuo läpitunkeva katse painuisi hänen sydämeensä.
Anni — pikku Anni…
(Anni kohottaa hätääntyen katseensa ja hänen rintansa alkaa kohoilla rajusti.)
Pikku Anni — mitä nyt on tapahtunut?
(Anni vavahtaa ja tarttuu voihkaisten rintaansa, niinkuin tuo tuskasta värisevä, rukoileva kuiskaus sattuisi häneen kuolettavana kuulana. Sitten vilkaisee hätäisesti ympärilleen kuin aikoisi paeta, mutta kun Kaarlo yhä katsoo häntä, peittää hän yhtäkkiä kasvonsa ja änkyttää käheästi.)
Kaarlo! Älä katso Kaarlo… Minä pyydän, älä katso…
KAARLO toistaa tolkuttomasti.
Älä katso — Älä katso? Mitä on tapahtunut, missä olet ollut kun minä en saa enää katsoa silmiisi? Minä — pikku Annini? Missä pieni Anni parka on ollut?
(Anni ei vastaa.)
(Kaarlon kasvot vääntyvät kirvelevästä tuskasta ja hänen äänensä särähtää särkyneenä lausuessaan hiljaisella ja värisevällä äänellä.)
Anni, onko se minun Annini? Etkö sinä edes vastaa minun kysymykseeni…? Anni, vastaathan sinä minulle. Missä sinä olit, Anni?
(Äänettömyys.)
Anni — mitä tämä…
(Yhtäkkiä Anni heittäytyy parahtaen Kaarlon eteen syleillen hänen polviaan, ja hänen hengityksensä korisee kuin näkymättömän käden puristuksessa.)
KAARLO
Voi Anni raukka, mitä nyt on tapahtunut?
ANNI vaikeroiden.
Oi Kaarlo älä kysy, älä kysyi — Annetaan olla… älä.
KAARLO hiukan lujemmin.
Ei Anni — minun täytyy saada se tietää!
ANNI hätääntyneenä, tolkuttomasti.
Sanoinhan minä jo… äsken.
KAARLO lempeän surullisesti.
Eihän minun pikku Annini voi tuollaisia sanoessa katsoa minua silmiin — sillä ne ovat vielä kirkkaat, rehelliset sinisilmät.
(Aikoo suudella.)
ANNI parahtaen.
Ei Kaarlo, et saa, et saa!
KAARLO pysähtyy ja tuijottaa hetken kuin jähmettyneenä, kuin aavistaen totuuden. Sitten hänen äänensä yhtäkkiä muuttuu lyhyeksi, käskeväksi.
Anni — sano heti missä olet ollut?
ANNI katsahtaa häneen pelokkaasti.
Oi älä kysy Kaarlo, älä kysy! Olenhan pyytänyt.
KAARLO kiihtyen.
Anni, sinun täytyy sanoa totuus.
(Anni vaikeroi nyyhkyttäen eikä vastaa.)
KAARLO jyrkästi.
Sinun täytyy sanoa totuus — minä en voi elää, ellet sano totuutta! Anni, olitko sinä siellä, siellä…
ANNI parahtaa epätoivoisesti ikäänkuin keskeyttääkseen.
Voi Kaarlo, miksi sinä kiusaat minua! Olenhan jo sanonut…
KAARLO ikäänkuin ei olisi kuullut Annin sanoja.
Anni, olitko sinä äsken tehtaalla — mestarin luona?
ANNIN ruumis vavahtaa, hän vääntelee tuskaisesti käsiään, muttei vastaa.
KAARLO nostaa hänet tylysti.
Katso minua silmiin! Minun täytyy tietää totuus! Kuuletko?
ANNI itkien.
Mitä, mitä minun pitää sanoa?
KAARLO karjaisten.
Mitä? - (HHiljemmin, uhkaavasti.) — Ellet sinä paikalla sano totuutta, niin me emme enää milloinkaan näe toisiamme.
ANNI parahtaen.
Kaarlo…
KAARLO armottomasti.
Onko se totta?
ANNI huohottaa raskaasti ja katsahtaa ympärilleen kuin tahtoisi paeta; vihdoin kuiskaa värisevin huulin.
On…
KAARLO hypähtää ylös kuin käärmeen puremana ja hänen kätensä puristuvat nyrkkiin. Pitkän äänettömyyden jälkeen kuiskaa hän oudolla, käheällä äänellä.
Sinä, sinä! Etkö, etkö sinä huutanut… koettanut vastustaa…?
ANNI häpeän ja tuskan valtaamana.
Kaikki tein… mitä voin… Se peto uhkasi huomispäivänä toimittaa sinut vangituksi ja suoraa päätä Siperiaan. Ja kiristi kurkustani, painoi kädellään suutani… olin tukehtua…
KAARLO tarttuu päähänsä, ja hänen kurkustaan tunkeutuu kummallinen koriseva ääni — ikäänkuin haavoitetun pedon karjahdus.
Ooh!
ANNI on tuskallisesti tarkastanut hänen kasvojaan; parahtaa äkkiä käheästi.
Kaarlo…! hylkäätkö sinä nyt minut…? Etkö voi enää antaa anteeksi?
KAARLO
Eihän minulla ole mitään anteeksi annettavaa… Ethän sinä ole mitään rikkonut, Anni parka… Mutta miksi menit sinne?
ANNI
Niin, en aikonut mennä, mutta se oli niin kamalaa ajatella että sinä joutuisit… Niin lue itse…
(Hakee vapisevin käsin hameensa taskusta rypistyneen kirjeen ja ojentaa sen Kaarlolle.)
KAARLO lukee kiihkeän jännityksen vallassa; loppupuolen lausuu huomaamattaan ääneen.
"Tahdon siis vielä kerran varottaa, viimeisen kerran: ellet saavu huomenna selittämään, miksi olet minua narrannut niin monta kertaa, lähtevät isäsi, veljesi ja sinä itse seuraavana päivänä iäksi täältä, ja rakastajasi tulee katoamaan kokonaan maastamme. Minulla on kirje jo valmis. Minun kanssani ei enää leikitellä. Muista nyt: tämä on viimeinen kerta!
Mutta jos sinä selität syyn petolliseen menettelyysi ja käyttäydyt toisella tavalla, niin pidän huolta, ettei sinulta puutu mitään tällaisenakaan aikana. Eikä palkanalennus tule myöskään koskemaan sinun omaisiasi.
Isällinen ystäväsi."
KAARLO hurjalla vimmalla.
Voi tuota kirottua konnaa! Kyllä minä sen… Odotappas, — odotappas sinä "isällinen ystävä!"
ANNI tarttuu hänen käteensä, sopertaen levottomana,
Mitä sinä ajattelet, Kaarlo…? Kuule, sinä et saa vain tehdä mitään! Lupaa se minulle…
KAARLO hurjasti, aivankuin syyttäen.
Mitä sinä sanot! Puolustatko sinä tuota… tuota roistoa?
ANNIN kasvoilla kuvastuu vaikea taistelu, mutta lopulla leimahtaa hänen silmissään tulinen viha.
En! Tahtoisin nähdä hänet kuolleena! Se on niin kauan ahdistanut ja kiusannut minua… ja nyt vielä…
KAARLO mutisee uhkaavasti, hammasta purren.
Hyvä on, hyvä on… Se on hänen viimeinen pahatyönsä täällä…
ANNI uudestaan hätääntyen.
Ei, ei, Kaarlo! Älä sentään ajattele mitään sellaista… Katsos, kaikkihan olisi hukassa, jos, jos… — (Tarttuu Kaarlon kaulaan ja painaa itkien päänsä hänen rinnalleen.)
Oi rakas, minä olen niin onneton…
(Äänettömyys.)
KAARLO puristaa häntä lujasti rintaansa vasten ja hänen suustaan kuuluu terävä hammasten kiristys, sitten käheä kuiskaus.
Anni…
(Äänettömyys.)
(Aikoo suudella, mutta jäykistyy yhtäkkiä liikkumattomaksi niinkuin olisi koskettanut jotain kylmää ja kosteata.)
ANNI kääntyy poispäin, koettaa irroittautua ja voihkasee sydäntäsärkevästi.
Jumala jumala! Ei, ei häntäkään ole…
KAARLO
Anni, Anni, voitko vielä antaa anteeksi?
ANNI nyyhkytystensä lomassa katkonaisesti.
Voi Kaarlo parka… älä sinä… pyydä anteeksi. Ei sinulla…
(Emil tulee sisään ja he erkanevat hämmentyneinä.)
(Äänettömyys.)
EMIL masentuneesti.
Voitko sinä ymmärtää, miksei isälle anneta jauhoja velaksi?
KAARLO
Tiedäthän sinä sen ennestään, ettei lakkolaisille mitään velaksi anneta.
EMIL
Kyllä minä sen tiedän, mutta heti kun lakko oli päätetty lopettaa, olivat monet jo taas saaneet… Sentähden minäkin menin pyytämään kaksi kiloa velaksi, mutta kauppias ei antanut.
KAARLO jännittyneenä.
Mitä hän sanoi?
EMIL
Ei paljo mitään… näytti vain omituisen salaperäiseltä. Ja kun kysyin uudelleen miksei hän meille anna niinkuin toisillekin, niin mutisi jotakin, että mestari oli toistaiseksi kieltänyt antamasta isälle…
KAARLO aivankuin käsittäen.
Mitä se merkitsee…? Aikovatkohan ne…?
(Vaikenee, katsahtaen Anniin.)
ANNI tuskallisesti.
Niin, niin… mestari vihaa niin kauheasti isää… Jospa se nyt toimittaa isän pois tehtaasta…?
KAARLO synkästi.
Vaiti! Ole huoletta, Anni. — (Päättävästi.) — Ei — sitä hän ei tule tekemään. Ei, se on liikaa!
ANNI yhä tuskallisemmin.
Voi, voi… Kaikki, kaikki on nyt hukassa… Kävitkö sinä kylälläpäin, Emil…? Tiedätkö sinä jo…?
EMIL katkerasti.
Kyllä minä sen tiedän, että nyt saadaan oikein komeasti kuolla nälkään ja mestarilla on taas täydellinen vapaus riiata!
KAARLO hitaasti, raivosta värisevin äänin.
Sitä hän ei myöskään enää täällä tee. Ei, jumalauta! Sen täytyy loppua!
EMIL väsyneesti, hartioitaan kohauttaen.
Minkä sille voit! Et mitään! — (Ivallisesti.) — Ja kun sinä olet tullut niin järkeväksikin…
ANNI varoittaen.
Emil…
KAARLO kähisee hammasta purren.
Älähän viitsi ilkkua Emil… jospa minä sittenkin voin…?
(Huomaa Annin pelästyneen ilmeen ja hillitsee vihansa ankaralla tahdonponnistuksella, vieläpä koettaa hymyilläkin, mutta hänen kalpeat, vapisevat huulensa vain vääntyvät surkeaan irvistykseen. Ovella hän kääntyy ja sanoo kokonaan toisellaisella äänellä.)
No niin… täytynee kai lähteä tästä kotiin — nukkumaan… Hyvästi….
(Menee.)
ANNI hätääntyneesti.
Kaarlo…
(Tämä ei enää kuule. Anni jää jähmettyneenä seisomaan.)
KORPI tulee sisään ja sanoo synkästi.
Ei Halonen enää tule avustustahoja pyytämään. Ja meidän pikku Aune ei myöskään taida tarvita enää maitoa… Hengittää niin vaikeasti… Mutta miksi Kaarlo oli niin kummallinen? ei vastannut minullekaan mitään. Mistä te väittelitte? Ethän vain mitenkään suututtanut häntä…?
EMIL epäröiden.
Enhän minä…
ANNI keskeyttää tuskallisesti moittien.
Voi Emil… sinä suorastaan ärsytit häntä! Miksi, miksi niin teit…?
KORPI levottomasti.
Mitä sinä sanoit hänelle?
ANNI
Ettei Kaarlo voi mitään… ettei hän voi estää… mestaria elämöimisestä… Voi jospa hän nyt tekee jotakin…
KORPI ankarasti.
Emil, mitä sinä teit? Etkö sinä ymmärrä, että hän on kaikesta kiihottunut ihan äärimmilleen! Ja vielä kuumeessa, nälässä.
EMIL mutisee katuvasti.
En taas tuota ymmärtänyt. Tässä ei muista muuta, kun ruokaa — aina vaan ajattelee, kun saisi pienen palan leipää. Ja minä kun luulin, että saadaan jo tänä iltana jauhopuuroa. — Ajatelkaa, mitä lapset olisivat sanoneet! Eikä mitään — kaikki on kuin kamalaa unta…
(Purskahtaa rajuun itkuun.)
KORPI lähenee Emiliä, silittää hellän kömpelösti hänen tukkaansa, änkyttää särkyneesti.
Älä nyt… poikaparka… Kyllä vielä saadaan…
EMIL koettaen hillitä itseään.
Ei se mitään…. isä… En minä mitään… Mutta jos se mestari toimittaa teidät, meidät kaikki pois… Ja kun se sitten vielä…
ANNI keskeyttää hätkähtäen, ja nyyhkyttää.
Ja minä onneton sanoin vielä hänelle sen… voi, voi…
KORPI havahtuen.
Mitä sinä sanoit?
ANNI vältellen.
Tuota… en minä…
KORPI kiivaasti.
Sano paikalla… mitä olet puhunut! —
ANNI kuiskaa häpeän valtaamana.
Sanoin, että… että… se oli… Se koski mestaria.
KORPI astuu askeleen Annia kohden niin uhkaavan näköisenä kuin aikoisi iskeä tyttärensä kuoliaaksi ja sähähtää raivokkaasti.
Sinä, sinä… Koskiko se mestaria ja sinua…? Voi sinua!
ANNI seisoo kasvojansa peittäen, nyyhkyttäen.
Voi isä, jos tietäisitte, mitä se… Ja uhkasi ajaa kaikki pois työstä… teidätkin… ja… ja…
(Koskettaa vaistomaisesti kaulaansa.)
KORPI huomaa sen ja tarkastaa Annin kaulaa, mutisee.
Anni, Anni-parka… vielä sekin! Voi sitä, voi sitä konnaa! Se ei ole ihminen!
EMIL voimattomalla uhkalla ja samalla masentuneena.
Voi tuota kirottua! Onko, saako se tehdä nyt sitte mitä vaan! Saako, saako… se?
ANNI nyyhkyttäen.
Voi, isä, minun täytyy lähteä pois, jonnekin kauas… tai kuolla… En voi olla täällä… niinkauan kuin se on! En voi… Isä-kulta… älkää… antakaa anteeksi…
KORPI
Voi lapsi parka…
(Anni juoksee itkien hänen syliinsä. Hän silittää tyttärensä tukkaa ja kuiskaa hiljaa, surullisesti.)
Voi lapsi parka, pikku Anni raukka…
(Näyttää taas kuin havahauvan ja lausuu kolkosti, vaivoin hilliten itsensä.)
Se mies on tehnyt liian paljon pahaa! Sille täytyy tulla huono loppu, sillä…
(Vaikenee äkkiä kuin sanojaan pelästyen, tarttuu päähänsä änkyttäen hätääntyen.)
Herra jumala! Mitä, olenko minä jo hullu, kun en muista mitään? Lörpöttelen tässä… ja Kaarlo ehtii, ehtii.. Voi…. jos nyt tapahtuu jotain… kamalaa. Missä on takkini…? Pian, pian…
ANNI kauhistuen.
Voi isä, mitä tapahtuu…? Tarkoitatteko, että Kaarlo…
KORPI
No ei mitään Anni… tuo takkini nyt vaan…
ANNI
… minä tulen teidän kanssanne!
LIISAN ÄÄNI
Voi, nyt ymmärrän… Minä tulen teidän kanssanne.
LIISAN ÄÄNI
Vilho, Vilho… tule tänne!
KORPI
En ehdi! Minun täytyy lähteä…
LIISA ilmestyy kamarin ovelle, hätäisenä, kalpeana.
Minä pelkään, että Aune rupeaa nyt kuolemaan… Hän on kamalan näköinen… Älä vain lähde minnekkään, Vilho…
KORPI mutisee tolkuttomasti.
Mitä, mitä tämä on…? Minunhan pitäisi heti…
LIISA on aivan suunniltaan ja vaikeroi epätoivoisesti.
Voi minua! Aune kuolee — minun syntieni tähden… Minä ansaitsen vaikka minkä rangaistuksen, mutta kun pikku Aunen täytyy kuolla minun syntieni sovitukseksi, niin se on liian kamalaa. Vilho, minä en kestä sitä yksin, ole minun kanssani, tule…
(Poistuu nyyhkyttäen.)
KORPI on raatelevan tuskan ja ristiriidan vallassa. Ähkyen puristaa hän kaksin käsin päätään niinkuin luulisi sen halkeavan, kaikki entinen päättäväisyys on kadonnut, hän aikoo juosta kyökkiin, mutta pysähtyy epäröiden.
ANNI hätäisesti, tarjoo päällystakkia hänen ylleen.
Isä kulta… meidän täytyy mennä…
KORPI astuu askeleen Annia kohden, mutta pysähtyy vieläkin ja mutisee hiljaa.
Mutta jos Aune?
ANNI rukoillen.
Isä… Aune voi parantua… mutta jollemme pian mene, niin kaikki on myöhäistä…
KORPI nopeasti, päättävästi.
Niin, minun velvollisuuteni on mennä — meidän asiamme täytyy pelastaa.
(Anni auttaa parhaillaan takkia hänen ylleen, kun epäselvästi kuuluu)
LIISAN ÄÄNI
Tule pian, pian…
KORPI
En voi sentään lähteä, mene sinä Emil, juokse…
EMIL
Kyllä… isä…
KORPI
Niin — et sinä voi mitään… ei hän sinusta välitä… Minun täytyy itse mennä… Missä on takkini?
(Napittaa hermostuneesti takkiaan.)
ANNI käsiään väännellen.
Kiirehtikää… isä… juostaan hänen kortteeriinsa. Hän lupasi mennä sinne… Minä pelkään… pelkään…
LIISAN ÄÄNI käheänä, kauhun valtaamana.
Isä… isä… tule… Jumalan tähden… Hänen kasvonsa vääntyvät… muuttuvat sinisiksi… Pieni rinta korisee… korisee…
KORPI näyttää miltei mielettömältä, kun hän kohottaa vapisevat nyrkkinsä ilmaan, hänen laihoilla, nääntyneillä kasvoillaan ja koleassa, soinnuttomassa äänessään kuvastuu kiduttava neuvottomuus ja epätoivo ja leuka vavisten huutaa oudolla, kolealla äänellä.
Mitä minä teen? Mitä teen…? En enää ymmärrä… Täytyykö minun tulla hulluksi… hulluksi…?
Esirippu.
Kolmas näytös.
Sama paikka kuin ensimmäisessä näytöksessä. On ilta; seinäkello näyttää olevan jo kahdeksan. Mestari istuu kirjoituspöytänsä ääressä ja pikkupomo seisoo keskellä lattiaa, pidellen kädessään suurta koneenavainta.
MESTARI hieman äreästi.
Menkää nyt ja koettakaa laittaa sitä konetta, niinkuin päivällä neuvoin, ettei se pilaantuisi!
POMO raapaisten päätään.
En oikein ymmärrä, miten saan sen yksin toimeen, se on kovin vaikea tehtävä… Sitäpaitsi menee tehtaassa paljon piloille, ellei jo pian aleta töitä…
MESTARI äkäisesti.
En suinkaan minä niitä rupea korvista tänne raahaamaan — kun eivät kerran tahdo työtä tehdä.
POMO arasti.
Mutta eiköhän mestari voisi vaikuttaa siihen, että lakko loppuisi, että palkat tulisivat entiselleen…
MESTARI kiivaasti.
Ja antaisin niiden rauhassa järjestää uuden lakon, yllyttää koko tehtaan työväenyhdistykseensä ja vaatia minua pois…
POMO
Minä pelkään, että tästä ei seuraa hyvää… Mitä enemmän kurjuus kasvaa, sitä suuremmaksi paisuu myöskin katkeruus ja viha…
MESTARI
Mitä te tarkoitatte? Pitäisikö minun jättää paikkani, ilmoittaa patruunalle, että kyllä minä lähden koska ne tahtovat… ja antakaa niille enemmän palkkaa… Ne vaativat minut maantielle ja nyt minä en hellitä ennenkuin nuo yllyttäjät lähtevät itse. — Sitäpaitsi te tulette jo toisen kerran tarjoamaan minulle neuvojanne ja sosialistisia oppejanne! Antakaa sen nyt myöskin olla viimeinen kerta…
POMO pelästyneenä.
En minä sellaista ole tarkoittanut enkä mitenkään tahdo neuvoa… enkä minä sosialistisia oppeja hyväksy… en…
(Menee.)
(Eteisessä tulee häntä vastaan Kettunen ja astun mestarin huoneeseen. Kävelee hiukan vaivaloisesti, mutta hymyilee kuitenkin nöyrästi ja mielistelevästi.)
MESTARI menee kiittelemään.
Jaha, hyvää iltaa, Kettunenkos sieltä tuli! Käykää istumaan!
KETTUNEN
Kiitos, kiitos! — (Aikoo istua, mutia hypähtää älähtäen ylös, niinkuin tuoli olisi ollut täynnä neuloja käret ylöspäin ja hänen hymynsä muuttuu hassunkuriseksi irvistykseksi.)
Minä tuota, mieluummin seison… tuota, herra mestari…
MESTARI ihmetellen.
Miksi niin? Istukaa nyt vaan, Kettunen!
KETTUNEN änkyttäen.
Niin, tuota, tuota… minä olen tänään tuota, istunut liian paljon… — (Nöyrästi.) — Mutta jos herra mestari tahtoo, niin kyllä minä, tuota…
(Taas ilmestyy Kettusen kasvoille tuo tuskallinen irvistys sekaantuen hänen nöyränimelään hymyynsä, kun hän varovasti istuutuu ihan tuolin reunalle.)
MESTARI
No, vastakos se kokous nyt loppui?
KETTUNEN puolustellen.
Ei, kyllä se loppui jo seitsemän aikana — mutta minä en tuota, usk… minä en voinut tulla tänne suoraan yhdistykseltä, tuota… Sillä ne olisivat voineet epäillä jotakin, ja tuota… karata minun päälleni… Ne ovat sellaisia kauheita roistoja… niinkuin se Korpikin — ja sen poika! — (Raivosta kihisevällä äänellä.) Niin, minä pyydän nyt herra mestarille ilmoittaa, että se hunsvotti, se poikalurjus hyökkäsi minun kimppuuni, tuota… Ja ihan kepillä, tuota… — (Koskettaa vaistomaisesti housuntakapuoltaan ja lisää sähisten.) — Niin, aivan niin se ryövärin penikka teki! Enkä minä sitä unohda — en, e—n!
MESTARI ei voi pidättää naurahdusta, vaan kääntyy toisaalle; hetken kuluttua.
Kas vaan tuota lurjusta! Kun uskaltaakin!
KETTUNEN kuin haltioissaan.
Jaa! Sanokaas muuta. Kun uskaltaa… senkin…
MESTARI maltittomana.
No niin, oliko siellä kysymys…
KETTUNEN ei huomaa mestarin kärsimättömyyttä, vaan jatkaa innostuneena.
Sellaisia ne ovat! Vaikka ei herra mestarin sentään tarvitse luulla, että minä, tuota, niitä pelkäisin. Ei! — (Viekkaasti.) — Mutta minä voin paremmin hyödyttää herra mestaria, kun ne eivät tiedä mitään…
MESTARI hyväksyvästi.
Kyllä se oikein on, Kettunen! No, kuinkas siellä nyt kävi?
KETTUNEN
Niin tuota, kyllä se nyt loppui…
MESTARI salatulla ilolla.
Todellakin? Kertokaa…
KETTUNEN
Ei siinä, herra mestari, ole enää muuta kertomista, kuin että ne huomenaamuna päättivät mennä työhön — niinkuin herra mestari ja herra patruuna tuota, sen ovat määränneet. Ja niinhän se ollakin pitää; minä olen aina sanonut, tuota, että se on kauhiata kapinoimista jumalan säätämää järjestystä vastaan, kun tuollaisia lakkoja tehdään.
MESTARI
Oikein sanottu! Kyllä minä koetan muistaa tämän — puhun itse herra patruunalle… No, eivätkö ne mitään muuta päättäneet — oliko siellä mitään puhetta kaikkien työhön pääsemisestä?
KETTUNEN raapaisten päätään; typerästi.
Ei — en tuota, minä huomannut….
MESTARI hiukan kärsimättömästi.
Minä tarkoitan, eikö kokouksessa tehty sellaista päätöstä, että kaikkien työläisten on uudelleen päästävä työhön.
KETTUNEN varmasti.
Ei, ei! Eihän siellä mitään sellaista päätöstä tehty. Kuinka ne sentään uskaltaisivat sellaista päättää! Kiittäkööt herra mestaria ja jumalaa, jos vielä armosta pääsevät työhön!
MESTARI mielissään.
Jaha, jaha! Hyvä on. Te olette kunnon mies, Kettunen — sellaisia pitäisi kaikkien työmiesten olla — silloin ei syntyäsi tuollaisia lakkoja ja muita rettelöitä! — Ei siellä muuta sitten ollut…?
KETTUNEN muistellen.
Ei tuota — ei suinkaan, herra mestari…
MESTARI hymyillen.
Hyvä on Kyllä minä sitten tämän muistan.
KETTUNEN
Kiitoksia, kiitoksia vaan! — (Entistä nöyremmin, aivankuin uuden ajatuksen valtaamana.) — Niin tuota, kyllä minä kaikkeni koettaisin mestarin hyväksi… jos tuota — se Korpi poikineen ei enää tulisi tehtaalle… Ja se Suonpää, se on ihan kauhia hunsvotti! — On aivan synti ja häpeä, että se saa olla, tuota. — (Katsahtaa mestariin.) — Niin, minä tarkoitan sitä, että kyllä mestari tuota, on äärettömän hyvä, ihan liian hyvä kun voi sitä lainkaan kärsä…
MESTARI on ensin näyttänyt äreältä ja neuvottomalta, mutta sitten hän kysyy äkkiä, silmät välähtäen.
Oliko Kettunen silloin kuulemassa, kun Suonpää puhui yhdistyksellä, ettei kenenkään pitäisi mennä asevelvollisuuskutsuntaan?
KETTUNEN innostuen.
Juu, juu! Kyllä minä tuota, kuulin!
MESTARI
Eikö se myöskin ole puhunut yhteiskunnan kumoamisesta?
KETTUNEN kostonhimoisesti.
Juu, juu kyllä se puhuu mitä vaan! Ei niin pahaa ole, jota sellainen ei puhuisi! — (Nopeasti, miltei kirkuen.) — Tietysti! Yhteiskunta nurin — että saataisiin minun rahani! Nähkääs herra mestari… minulla on pankissa 2,673 markkaa rahaa, ja sen, juuri sen ne tahtoisivat julkeasti ryöstää… Ja sitten tasata tietysti yhdistyksen jäsenten kesken! Mutta minä, tuota, en luovu rahoistani — en, en! Minä, tuota…
MESTARI keskeyttäen.
Se olikin hyvä, että Kettunen on itse kuullut… Kun minulla on täällä kirje sen Suonpään toimista… enkä ole kaikkea kuullut itse, niin kai Kettunen allekirjoittaa sen…? — (Hakee kiihkeästi.) — Kas, tässä se on.
KETTUNEN ottaa kirjelmän, ja lukee ääneenkin muutamia kohtia.
"Yllyttänyt tottelemattomuuteen esivaltaa vastaan" — "luvannut kumota laillisen hallituksen". — (Raapaisee päätään ja sanoo epäröiden.)
En tuota tiedä, jos se ihan näin sanoi… se puhui jotain yhteiskunnan kumoamisesta…
MESTARI äreästi
No, mutta onhan se sama asia!
KETTUNEN pelästyen.
Niin, kai herra mestari tuota, sen paremmin tietää, tietysti… Ja jos herra mestari kerran tuota, tietää ja tahtoo, niin kyllä minä tuota…
(Menee pöydän ääreen ja kirjoittaa nimensä paperiin.)
MESTARI
Hyvä on! Kettunen pitää nyt sitten mielessään, etten minä ole missään tekemisissä tämän kirjeen kanssa. Nähkääs, se on mukavampi näin, kun — kun minä en ole kaikkea itse kuullut…
KETTUNEN
Niin kai… mestari saa vain luottaa minuun… — (Istahtaa, huomaamattaan, mutta hypähtää äkkiä ja sähisee kasvot kivusta ja suuttumuksesta vääntyen.) — Mutta tuleeko se Korpi sitten varmasti pois täältä… ja, ja varsinkin se pojan hunsvotti, lurjus?
MESTARI joka ei ymmärrä Kettusen kiihtymyksen syytä, huomauttaa kylmästi.
Kyllä minä sitten teen, niinkuin parhaaksi näen.
KETTUNEN nöyrästi.
Tietysti herra mestari itse parhaiten tietää… enhän minä, minä tuota… Jaa, ehkä minä, tuota, saan nyt sitten mennä…?
MESTARI hyvästellen kädestä.
Hyvästi vaan, hyvästi vaan!
KETTUNEN
Hyvästi, herra mestari! Ja nöyrimmät kiitokset, tuota, lupauksistanne…
(Menee.)
MESTARI kävelee edestakaisin hykerrellen käsiään mielihyvästä. Seisahtuu keskelle lattiaa ja jupisee itsekseen.
— Jaha, koska ne eivät päättäneet — niin kyllä minä päätän — (Laskee sormillaan.) — Suonpää — Korpi — hänen poikansa. Hm. — (Menee telefooniin.) — Saanko patruuna Jönssonille. — Onko se herra patruuna? Jaha, hyvää iltaa, tämä on Holm. Minulla on nyt oikein hyviä uutisia! Senjälkeen kun soitin, kävivät monet työmiehet ilmoittamassa, että tulevat työhön milloin tahansa. Ja äsken oli lakkolaisilla yhteinen kokous, jossa päättivät lopettaa lakon ja palata huomenna töihin ilman mitään ehtoja. — (Paussi.) — Niillä ei onneksi ollut mitään avustusrahastoa, ja kyllä routa porsaan kotiin ajaa! — (Nauraa ivallisesti.) — Kyllä se oikein oli niille lurjuksille, kun menivät levittämään minusta sellaista — ihan perätöntä valhetta! — (Paussi. — Sitten jatkaa omituisen mielistelevällä äänellä.) — Minun pitäisi taas puhua herra patruunalle siitä — siitä eroittamisasiasta. Minä olen edelleenkin sitä mieltä, että jos ne kiihottajat, joiden ansiota tämä lakko oli — jos ne saavat rauhassa jatkaa kiihotustyötään, niin pian liittyy suurin osa työväestä yhdistykseen ja me saamme uuden lakon, joka ei lopu näin helpolla. Sentähden pahimmat pitäisi eroittaa — nyt kun on sopiva tilaisuus. — (Paussi.) — Niin, ainakin ne kolme, joista olen puhunut — sitä vaatii ehdottomasti tehtaan ja herra patruunan etu. Ensiksi Kaarlo Suonpää; sitten Vilho Korpi. — (Paussi.) — Niin — kyllä hän tavattoman hyvä työmies on, mutta hän juuri on suurin syyllinen tähän lakkoon. — (Paussi.) — Tietysti en minä millään tavalla tahdo tehdä herra patruunan tahtoa vastaan, mutta minun täytyy kuitenkin ilmoittaa, että tuo Korpi on erittäin älykäs mies, se saa täällä niin paljo aikaan, että minä en voi mennä vastaamaan tehtaan turvallisuudesta, enkä työväestön kuuliaisuudesta ja rauhallisuudesta. — (Paussi — iloisesti.) — Herra patruuna siis suostuu Korven eroittamiseen. — (Paussi.) — Kiitos, kiitos! Nuori se kyllä vielä on, mutta isänsä sisu sillä näyttää olevan. — (Paussi.) — Niin, niin, en minä nyt tällä kerralla useampaa… ehkä ne toisetkin jo tuosta huomaavat… — (Paussi.) — Kiitoksia vain — herra patruuna saa täydellisesti luottaa minuun siinä suhteessa! Hyvästi, herra patruuna!
Sytyttää taas sikaarin ja kävelee muutaman kerran lattialla edestakaisin; napsahuttaa sitten sormiaan ja sanoo puoliääneen. — "Kaikki käy kuin rasvattu!"
Pomo tulee sisään ja asettaa pitkän koneenavaimen nurkkaan.
MESTARI ystävällisesti.
No, onnistuitteko?
POMO
Onnistuin minä sentään lopulta…
MESTARI iloisesti.
Hyvä on, hyvä on! Vaikkei nyt enää muutenkaan ole mitään hätää — huomenna alkavat työt! — (Tarjoaa sikaarin.) — Tässä olisi, pankaa sauhuksi.
POMO hämmästyneenä.
Todellakin! Onko lakko loppunut? Onko patruuna antanut myöten? — (Ottaa koneellisesti sikaarin.)
MESTARI
Ei — sitä hän ei ole tehnyt! — (Avomielisesti.) — Vaikka kyllä hän, näin meidän kesken puhuen, olisi jo monta kertaa antanut perään — jollen minä olisi saanut häntä vakuutetuksi voitostamme… Mutta minä toimitin myöskin voiton. — No istukaa, istukaa ja pankaa sauhuksi 1 Ja mitä äskeiseen tulee — niin se saa olla kokonaan unohdettu…
POMO änkyttää epäröiden.
Niin minä tarkoitin todella hyvää… Ajattelin, pelkäsin että mestarille kävisi huonosti… jos he saavat tietää… että se onkin herra mestari, joka todella on ollut ihankuin johtaja
MESTARI innostuneena.
Johtaja! Se on oikea sana! Se minä olen ollut… Mutta eivät ne minulle mitään mahda — kun karjasen, niin hajaantuvat kuin lampaat! — Jaa… tässä muistaissani ilmoitan, että olen aikonut toimittaa teille 50 mk kuukautisen palkankorotuksen — koska lakko meni näin hyvin.
POMO muuttuen heti nöyremmäksi.
Kiitoksia, kiitoksia, herra mestari… Kyllä minä… minä sitten koetan…
MESTARI
Minä luotan nyt siihen. — (Nojautuu taaksepäin, puhallellen savuja ja puhuu ensin kuin itsekseen.) — Jaa, kyllä sitä tuntee kuin taakasta päässeensä ja samalla tyydytystä, kun on yksin saanut aikaan tuollaisen voiton, siinä on täytynyt häärätä yöt ja päivät — ja käyttää järkeä. — Te ette voi aavistaa, miten paljon siinä täytyy ajatella ja miten monenlaisia keinoja käyttää ennenkuin saa masentumaan…
POMO näyttää nololta ja kiusaantuneella.
Ei minulla taida enää tänään olla mitään tehtävää…
MESTARI
Ei kai! Ja huomenaamuna sitten aletaan täydellä höyryllä! Hyvää yötä, hyvää yötä!
(Pomo menee.)
(Kävelee innostuneena pari kertaa edestakaisin lattialla, sitten vilkaisee kelloaan ja alkaa sulkea kirjoituspöydän laatikoita.)
(Silloin kuuluu kolme kovaa koputusta. Mestari säpsähtää ensin, mutta hillitsee itsensä ja huutaa. — "Sisään!")
(Hetken äänettömyyden jälkeen aukenee ovi ja sisään astuu Kaarlo. Hän vapisee vilusta ja kuumeesta, hänen kasvonsa ovat tavattoman kalpeat ja hän huohottaa kuin nääntymäisillään; hän pysähtyy ovelle äänettömänä ja tuijottaa mestaria hillitystä vihasta ja kuumeesta hehkuvilla silmillään.)
MESTARI pelästyneenä.
Miksi tulette näin myöhään…? Mitä asiata? Onko teillä… minulle asiata…?
KAARLO lausuu vieraalla, käheällä äänellä kuin iskien.
Miksei Korvolle anneta jauhoja kauppiaasta?
MESTARI hämmentyy hetkeksi, mutta sitten ärähtää röyhkeästi.
Mitä se sinulle kuuluu?
KAARLO vähän äänekkäämmin.
Se kuuluu! Koska te olitte kieltänyt! Kauppias sanoi.
MESTARI silmät välähtäen.
Vai sanoi kauppias niin. No niin! Minä tein sen — Patruunan käskystä… Entä sitten?
KAARLO
Miksi, miksi? Minä tahdon tietää sen!
MESTARI pilkaten.
Vai tahdotteko te vieläkin! No hyvä! Sentähden, että tämän jälkeen ei Korpi enää tule tehtaaseen, tule tehtaaseen.
KAARLO läähättää ja änkyttää katkonaisesti.
Tarkoitatteko, että hän joutuu pois? Korpi, joka on ollut täällä tehtaan perustamisesta asti. Ajetaanko hänet pois?
MESTARI hymähtää hiukan nähdessään sanojensa murhaavan vaikutuksen.
No, mitenkä sen ottaa!
KAARLO kiihkeästi ja tuskallisesti.
Ei, ei! Se on mahdotonta! Peruuttakaa se! Teidän täytyy peruuttaa se!
MESTARI
Täytyy! Kuka minut pakottaa? Sitäpaitsi — se on patruunan toimenpide…
KAARLO harvakseen, syyttävästi.
Se on teidän tointanne! Te olette sen järjestänyt! Te, te!
MESTARI
Älkää huutako! — (Kostonhimoisesti.) - Se on oikeastaan sivuasia, kenen tointa se on — pääasia on, että hän menee täältä. Ja jollei ole muuta asiaa, niin lähtekää tekin täältä — ehkä tehtaaltakin… Se on minun mielipiteeni.
KAARLO yhä nousevalla vihalla.
No, minä en huuda… Mutta Korpea ei ajeta kuin koiraa! Te itse menette ennen… Niin, lähtekää te pois tältä tehtaalta! Se on minun mielipiteeni!
MESTARIN silmät välähtävät kiukusta ja epämääräisestä pelosta. Hän hillitsee kuitenkin itsensä ja sanoo puoleksi ivallisesti.
Pois? Minä! Miksi niin…?
KAARLO
Te olette tehnyt täällä niin paljon pahaa… En voi kärsiä, että te jäätte tänne!
MESTARI koettaa vieläkin puhua pilkallisesti, vaikka vapisee raivosta.
Vai niin… Te ette voi kärsiä minua… Mutta herra ei näytä vielä tietävän, että hän huomenna lähtee täältä toisten villitsijäin mukana. — Pahaenteisesti. — Tänne ei kukaan teistä koskaan tule takaisin — eikä teitä muuallakaan avosylin työhön oteta… Ymmärrättekö…?
KAARLO hiljaa, jännittyneenä.
Aiotteko te Korvenkin tulevaisuuden tehdä tuollaiseksi…
MESTARI aivankuin vihastaan juopuen.
Tulevaisuudestanne minä viis — sen saatte nähdä — kun odotatte… Mutta täältä menette huomenna — ellei muuten min vankikyydillä. Te olette nähtävästi unohtanut, että minulla on vieläkin eräs varma keino jälellä…
KAARLO kuumeisen nopeasti ja tuskallisesti.
Minä kyllä menen ilman muuta - se ei mitään merkitse. Mutta, mutta antakaa Korven jäädä… Häneltä on lakon aikana mennyt kaikki, paljon lapsia — pienin vielä sairaana Mihin hän joutuu keskitalvella, kun kaikkialla on niin kova työttömyys…? — (Katsoen maahan, jatkaa hän aivankuin ponnistellen.) — Mestari… minä menen heti, jo tänä yönä… koetan unohtaa kaikki, kaikki — mutta antakaa, antakaa Korven olla työssä…
MESTARI keskeyttää voitonriemuisesti, pilkaten.
Oo — vai jo toinen ääni kellossa! Mutta se on jo myöhäistä! Minulle ei rankaisematta syydetä sikamaisuuksia! — Matkien. — "Minä en voi kärsiä teitä!" Mitä se on? — (Lyö raivokkaasti nyrkkiänsä pöytään.) — Te, sinä, nulikka! Sinä olet ollut täällä vain minun armostani! Olisin voinut koska tahansa lähettää sinut ikuiselle tielle! Ja sinä uskallat — uskallat sanoa, ettet, ettet kärsi minua tehtaassa! Tiedä huutia — lurjus, nulikka, sinä…! — (Vaikenee niinkuin ei löytäisi kyllin tehokasta nimitystä.)
KAARLO näyttää ensin omituisen avuttomalta, lamautuneelta, mutta käsittäessään turhaan nöyrtyneensä, valtaa hänen kuumeisen olemuksensa villi viha, ja se kiihtyy jokaisesta sanasta.
Niin — minä en kärsi! Te olette… teidän tähtenne jouduimme häviöön… Ja sitten aijotte vielä ajaa pois Korven… te, te.. — (Muistaa äkkiä ja lausuu raskaasti ja läpitunkevasti kuin tahtoisi surmata sanoillaan.) — Niin — te tapoitte Halosen — teidän tähtenne hän hirtti itsensä!
MESTARI änkyttää tolkuttomasti.
Mitä… onko hän…? Minkätähden…?
KAARLO samoin kuin ennen.
Te pakoititte hänet uhkauksillanne pettämään toverinsa — sentähden hän sen teki. Ilahduttaako teitä työnne…?
MESTARI tointuen uudestaan heräävästä vihasta.
Mitä… sinä uskallat… teet täällä…? Pois täältä… tiehesi! Muuten käy huonosti — huonosti sanon minä.
KAARLO uhkaavasti.
Niin teille käy huonosti jollette lähde — teidän täytyy mennä pois täällä! - (Hiljemmin.) - Sillä te olette tehnyt sellaisen rikoksen, että, että…
MESTARI
Rikoksen? Sinulle? Mitä minä sinulle olen tehnyt…?
KAARLO tuskasta ja raivosta käheällä äänellä.
Te olette raiskannut minun morsiameni? Kurja konna! Murhaaja!
MESTARI tolkuttomasti.
Mitä, mitä sanot…? Lurjus! Vankeuteen toimitan… Siperiaan, siellä istut… lurjus! — (Ikäänkuin kostonhimosta huumautuen unohtaa hän kaiken varovaisuuden ja sähisee röyhkeästi ilkkuen.) — Ja tiedä se, että minä teen ja tulen aina tekemään, mitä itse tahdon! Morsiamesi! Entä sitten? Kyllä se sinulle vielä kelpaa…
KAARLON hampaat kirskahtavat terävästi, hän astuu askeleen eteenpäin, ärjähtäen hurjistuneena.
Kuolema ja helvetti! Nyt riittää! Kysyn viimeisen kerran: lähdetkö täältä?
MESTARI änkyttää pelosta ja kiukusta vavisten.
En koskaan sinun käskystäsi… senkin, senkin roisto! Mitä nyt… sinä…
KAARLO
Vai et mennyt…
(Hypähtää notkeasti ovelle, vääntää sen lukkoon ja pistää avaimen taskuunsa. Hänen kuolemankalpeat kasvonsa näyttävät pelottavilta ja silmissä leiskahtaa julma, mieletön riemu.)
Hyvä on!
MESTARI pälyilee kauhistunein katsein ympärilleen, ähkyen.
Mitä tämä on…? Päästäkää, päästäkää minut… pois, minä tahdon…
KAARLO huutaa kaameasti.
— Myöhäistä! Et enää mene täältä!
(Hän kyyristyy hiukan ja tuijottaa hetken kuin sekopäisenä kuumeesta kiiluvin silmin vihollistaan. Mestari käyttää tätä toimettomuutta hyväkseen, hyökäten äkkiä telefooniin.)
MESTARI kiertää telefoonin kampia vimmatusti ja parahtaa hätääntyneenä.
Poliisikamari! Apua Jönssonin tehtaalle! Täällä… apua!
(Kaarlo aikoo ottaa revolverin taskustaan mutta se takertuu taskun vuoriin. Mestari huomaa sen, heittää kuulotorven ja siepaten nurkasta pomon jättämän koneavaimen aikoo hyökätä Kaarlon kimppuun.)
(Mutta viime hetkellä saa Kaarlo revolverin irti taskustaan ja ojentaa sen mestaria kohti. Mestarin ase putoaa kolahtaen lattialle, hän pakenee kamariinsa ja lukitsee oven, huutaen eläimellisellä äänellä)
Apua… auttakaa, auttakaa! Minut murhataan… murhataan!
(Kaarlo ei puhu enää mitään. Hurjalla vimmalla potkaisee hän oven säpäleiksi ja syöksyy mestarin huoneeseen. Sieltä kuuluu askelten töminää, mestarin hätähuuto joka vaikenee korahtaen revolverin laukaukseen. Sitten seuraa hiljaisuus ja hetken kuluttua tulee Kaarlo takaisin revolveri kädessään.)
(Hän seisahtuu keskelle huonetta ja katselee ympärilleen kuin mieletön — ikäänkuin heräisi pitkästä unesta tietämättä missä on. Näin seisoo hän kauan äänettömänä — pari kertaa vain raskaasti huokaa.)
(Äkkiä hän katsahtaa revolveriin ja hänen kasvoilleen häilähtää ikäänkuin pelastavan ajatuksen varjo, hänen rintansa alkaa kohoilla entistä raskaammin, kalpeat kasvot muuttuvat omituisen päättäväksi ja samalla surullisiksi. Sitten katsahtaa kerran ympärilleen kuin hyvästellen, kohottaa revolverin piipun ohimoansa vastaan ja ummistaa silmänsä…)
(Mutta juuri silloin alkaa kuulua kiireisiä, läheneviä askeleita, arka koputus ja vihdoin hätäinen,, tuskallinen kuiskaus.)
ANNI
Kaarlo, Kaarlo — oletko siellä? Sano, sano, oletko siellä?
(Äänettömyys. Kaarlon revolveri vaipuu alas.)
ANNI
Voi jumala! Hän on kuollut… Avaa, avaa… Kaarlo…
(Kuuluu useampia askeleita.)
KORVEN ÄÄNI
Onko hän siellä? Mitä?
(Yhä enemmän askeleita ja muuta melua.)
POLIISIN ÄÄNI röyhkeänä.
Mitä täällä on tapahtunut? Täältä pyydettiin apua. Onko ovi suljettu?
(Koputtaa lujasti.)
POLIISI
Avatkaa poliisimestarin nimessä!
KAARLO ei vieläkään liikahda paikaltaan — katsahtaa vain ympärilleen kuin piiritetty metsäneläin.
ANNI vihlovalla, sydäntäsärkevällä äänellä.
Kaarlo, jumalan tähden — oletko, oletko sinä siellä? Jos elät, niin aukaise…
(Kaarlo säpsähtää niinkuin olisi saanut ankaran iskun. Astuu askeleen, mutta epäröi vieläkin hetken; sitten heittää revolverin luotaan ja menee raskain askelin aukaisemaan oven.)
(Poliisit, Anni, Emil ja Korpi astuvat sisään. Etummainen poliisi osoittaa toverilleen Kaarloa ja menee suoraan mestarin huoneeseen.)
TOINEN POLIISI lähenee Kaarloa epävarmasti.
Oletko sinä tuota… Mitä täällä on tapahtunut? Mitä, mitä sinä täällä teet… näin myöhään?
POLIISI ilmestyy mestarin huoneen ovelle ja änkyttää kauhistuneena.
Mestari… on murhattu…
(Kaikki seisovat lamaantuneina hämmästyksestä.)
KORPI mutisten kuin itsekseen.
Onko se totta…?
POLIISI tekee äänettömän merkin toverilleen läheten Kaarloa — ja sitten he yhtäkkiä tarttuvat häneen ja kytkevät käsirautoihin.
Mitä sinä olet tehnyt, roisto! Tunnustatko rikoksesi? Sinä olet vangittu — murhasta… Kaikki vastarinta turhaa. — (Toiselle poliisille.) — Ilmoita heti patruunalle.
(Tämä lähtee telefooniin. Soittaa Jönssonnille.)
KAARLO masentuneesti.
Vangitkaa vain — minulle on nyt kaikki samantekevää. — (Itsekseen.) — Mutta miksei, miksei hän luvannut mennä?
POLIISI mutisten.
Vai samantekevää… niin, kai se on samantekevä, kun ihminen on tapettu… — (Asettuu valppaana seisomaan Kaarlon taakse.)
TOINEN POLIISI puhun telefooniin.
Onko se herra patruuna? Tämä on mestarin konttorissa. Täällä on tehty kamala murha — mestari Holm on ammuttu… Niin juuri täällä. Tahtooko herra patruuna tulla itse tänne? Jaha, kyllä me odotamme…
(Asettaa kuulotorven paikoilleen ja sanoo toiselle poliisille.)
Patruuna tulee tänne — meidän täytyy odottaa, kunnes hän tulee…
KORPI palaa mestarin huoneesta, astelee hitaasti Kaarlon luokse, ja lausuu hetken äänettömyyden jälkeen raskaan liikutuksen valtaamana.
Voi Kaarlo — mitä sinä olet tehnyt? Miksi, miksi? Ellet itseäsi ajatellut, niin etkö muistanut köyhien yhteistä suurta asiaa? Olethan aina myöntänyt, ettei murhilla ja väkivaltaisuuksilla saada mitään aikaan, paitsi vahinkoa. Juuri tänä iltana sinä selitit sitä kokouksessa. Olet selittänyt toisille, varoitit sellaisesta ja nyt…? Miten se on mahdollista?
KAARLO epätoivoisesti, tolkuttomasti.
Voi antakaa, antakaa anteeksi… Minä en ymmärrä itsekään, miten se oikein tapahtui… Minä päätin vielä täälläkin, etten saa menettää malttiani ja koetin puhua kauniisti, pyysin. Mutta kun se alkoi ilkkua, pilkata, silloin tuntui niinkuin päässäni olisi alkanut hurjasti pyöriä, kohista — enkä muistanut, huomannut mitään, ennenkuin kaikki oli myöhäistä… Voi minua… voi…
KORPI värisevin äänin, lohduttavasti.
Kaarlo parka — en minä sinua enää syyttää tahtonut… Minä kyllä ymmärrän, että tämä on onnettomuus, jolle et ole voinut mitään… Tulin vaan sanoneeksi kun pelkään, että tämän tähden aletaan ahdistaa muutenkin heikkoja työväenjärjestöjä, vainota toimihenkilöitä, leimataan ehkä murhamiehiksi — niin on muuallakin tehty… Se olisi niin suuri vahinko…
KAARLO kohottaa raudoitetut kätensä kasvoilleen, ähkyen tuskallisesti.
Ja minä, minä, minä…
EMIL katkeran toivottomasti
Entä sitten? Eihän tästä muutenkaan ikinä tule sen parempaa! Nytkin kärsittiin viikkokaudet ja palkaksi saadaan lähteä maantielle pakkaseen, nyt kun ei enää jaksa kävellä. Ja pienet viattomat lapsetkin ovat ihan turhaan kituneet ja kuolleet suorastaan nälkään. Se on jotain, jotain…
KAARLO kuin itsekseen, vapisevalla äänellä.
Se juuri kauheinta onkin. Ken eilenkin oli hautausmaalla ei koskaan voi unhottaa sitä pitkää kirstujonoa, ja äitejä jotka vilusta väristen tuijottivat pienokaisiaan jotka lepäsivät viime kehdoissaan niin surkean laihoina ja hentoina kuin kuoliaaksi paleltuneet linnunpojat.
KORPI on kuunnellut synkän, neuvottoman näköisenä, mutta äkkiä hänen katseensa kirkastuu ja hän lausuu innostuneena.
Ei pojat — he eivät ole kuolleet turhaan… Nuo hennot laihtuneet ruumiit tulevat haudoistakin huutamaan kärsimyksistään, meidän taistelustamme. Nuo pakkasen jäykistämät pikku suut puhuvat ikuisella äänettömyydellään vakuuttavammin kuin mitkään sanat, herättäen tuhansia työläisiä ajattelemaan asemaansa. Ja kun olosuhteet pakottavat työläisluokan järjestymään, siis kehittämään, sivistämään itseänsä, saa se samassa suhteessa yhä enemmän vaikutusvaltaa — ja parantaa myöskin yhtämittaa asemaansa. Ja niin on lopulta kaikki muuttuva. Työläisten voittoa ei voi ehkäistä mikään sorto eikä väkivalta. Ei siis tarvitse toivottomaksi — tämä on vain…
POLIISI keskeyttää ankaran virallisesti.
Vaiti! Lopettakaa vihdoinkin kiihoituksenne, sillä te joudutte vastaamaan siitä, mitä nyt olette saaneet aikaan! Tiedättekö mikä rangaistus seuraa murhaan yllyttämisestä?
KORPI tolkuttomasti.
Murhaan yllyttämisestä?
POLIISI
Niin juuri 1 Siitä tulee kuritushuonetta! Sentähden minä kiellän teitä poistumasta, kunnes saan lähempiä ohjeita.
ANNI tuskallisen hämmästyksen valtaamana.
Isä kuritushuoneeseen 1 Isä on syytön!
KAARLO katkeran masentuneesti.
Korpi? Yllytyksestä? Mitä, mitä te puhutte? Ei, älkää enää — se on liikaa.
EMIL kuohahtaen voimattomasta vihasta.
No, viekää sitten minutkin! Ja pian! Parempi on istua raudoissa, kuin elää tällaista elämää! Miksette tapa heti? Kuolema ainakin lapsille tulee, jos ne yksin jätetään.
POLIISI
Vaiti, sanon minä! Ei täällä rähistä!
KAARLO kääntyy mestarin huonetta kohden, katseessaan epämääräinen toivottomuus ja tuska.
Eikö jo voida lähteä täältä? Minne tahansa!
POLIISI röyhkeästi.
Ei täältä lähdetä ennenkuin patruuna tulee!
(Tarttuu Kaarlon hihaan aivankuin peläten tämän pakenevan.)
ANNI on aivankuin kauhun ja hämmästyksen lamauttamana. Nyt hän tulee Kaarlon luokse, tarttuu vapisevin sonnin vuoroin käsiin ja rautoihin ikäänkuin irroittaakseen ne, sitten lysähtää polvilleen kuin kuolettavan kuulan satuttamana parahtaen särkyneesti.
Kaarlo…
KAARLO hätkähtää, kuin pahasta unesta havahtuessa ja änkyttää katkonaisesti:
Voi Anni — mitä tämä on? Onko kaikki totta, Anni parka? Olenko minä murhaaja jonka elämä hukkuu hämärään vankikoppiin… — (Katsahtaa kuin tuskasta sekopäisenä ympärilleen.) — Voi Anni… eikö mitään… Sinnekö meidän pikku kotimme häipyi…? Ja me puhuimme puutarhasta… missä leikkivät pienokaiset… Ei, kyllä kuolema on parempi… — (Ääni katkeaa kuin tukehtuneena.)
KORPI
Kyllä tämä raskaalta tuntuu… sinäkin, poikaparka… — (Vaikenee tietämättä, mitä sanoisi, miten lohduttaisi. Mutta yhtäkkiä hänen kasvonsa kirkastuvat ja hänen matalassa, hillityssä äänessään ja laihoilla kasvoillaan kuvastuu väkevä sisäinen innostus ja voima.)
Ei pojat… ei niin! Tiedättekö, minä tunnen tällä hetkellä jotain sellaista, etten koskaan ennen, niinkuin pimeässä kurjuudessamme olisi leimahtanut outo väkevä valo.
Mutta ei sittenkään tarvitse masentua. Tunnen sen tällä hetkellä omituisen selvästi — aivankuin salaperäinen kirkas valo olisi valaissut pimeän kurjuutemme, paljastaen läheltämme jotain niin suuremmeistä ja lohduttavaa, ettei työläisten enää koskaan tarvitse masentua, muistin ne kauhistavat kärsimykset, mitä työläiset halki vuosisatojen ovat kestäneet — turhaan; kun miljoonat ovat heittäneet henkensä hirsipuissa, vankikomeroissa ja katusuluilla tai sortuneet sortajien puolesta heidän sodissaan, niin masentuisimmeko me nyt, kun tiedämme kärsivämme rakkaittemme puolesta, oman luokkamme ja onnellisemman tulevaisuuden hyväksi varmoina voitostamme. Ja jos toisinaan tuntuukin raskaalta, niin on hyvä muistaa, että me olemme kuin etujoukot sodassa joiden on aina täytynyt kestää enemmän. Siksi emme nytkään saa kun toisetkin ovat kestäneet - sillä tämä juuri on nyt etuvartiotaistelua.
(Juuri silloin avautuu ovi ja Korven pikku Antti työntyy sisään kalpeana, laihana ja repaleisena. Hän huohottaa raskaasti ja vapisee vilusta voimatta sanoa mitään. Kaikki kääntyvät, tuijottaen häntä jännittyneenä.)
EMIL hätäisesti.
Mitä, Antti, mitä?
ANTTI Katkonaisesti, vapisevin huulin.
Isä, tulkaa kotiin — Aune kuoli…
KORPI katsahtaa tuskallisesti, tyrmistyneenä ympärilleen ja hänen vartalonsa painuu kuin musertavan kivilohkareen alla. Känsäinn, vapiseva käsi kohoaa kasvoille ja hänen äänessään värisee viiltävä suru, tuska ja hellyys.
Pieni, pieni tyttöseni…
(Mutta valtavalla tahdonponnistuksella hän pakottaa kasvonsa tyyniksi, pyyhkäisee otsaansa kuin poistaisi jonkun näkymättömän häiritsevän verhon. Ja sitten hän lausuu rohkaisten.)
Niin meidän täytyy kestää, sillä niinkuin sanoin, tämä on etuvartiotaistelua.
Esirippu.