ESIINTYVÄT HENKILÖT: (continued 2)

[Excudent alii = muut tulevat muovailemaan; tu regere argento populos, Morgane memento = sinä Morgan, muistaos hallita kansat rahalla. Viittaus Vergiliuksen tunnettuihin sakeisiin (Aeneidi VI, 847 seur.):

Excudent alii spirantia mollius aera, credo equidem, vivos ducent de marmore voltus, orabunt caussas melius caelique meatus describent radio et surgentia sidera dicent: tu regere imperio populos, Romane, memento — hae tibi erunt artes — pacisque imponere morem, parcere subjectis et debellare superbos.]

Sillä se on Amerikan todellinen osa; ja että se ymmärtää sen siksi, sen todistaa se, että se niin päättäväisesti on tukehuttanut kaikki hyödyttömät harrastukset. Jokaisen henkisen toiminnan, mikä ei tähtää omaan etuun, se on ankarasti hyljännyt. Europassa nautimme hengen toimista sinänsä; annamme mielemme liikkua jonkun aiheen ympärillä pelkästään huvin vuoksi; tunnustamme hyväksi tiedon sen itsensä vuoksi; annamme arvoa pilalle ja sukkeluudelle. Mutta se kaikki on Amerikassa tuntematonta. Vaikka amerikkalaiset ovat maailman älykkäin kansa, he ankarasti rajoittavat älynsä keinojen sovittamiseen tarkoitusperiin. Itse tarkoitusperistä he eivät koskaan salli itsensä miettiä. Sentähden, vaikka he tekevät laskelmia, he eivät koskaan ajattele; vaikka he keksivät, he eivät tee havainnoita; ja vaikka he puhuvat, he eivät koskaan pakinoi. Sillä ajatus vaatii mietiskelyä, havainto tarkkausta, pakina joutoaikaa; ja kaikki yhtäpitävästi vaativat sellaista oman edun pyynnin syrjäyttämistä, jolla ei ole amerikkalaisessa järjestelmässä mitään sijaa. Samasta syystä he eivät leiki; he ovat muuttaneet urheiluleikit tappeluiksi, vieläpä tappeluiksi, joissa jokainen ase on luvallinen, niin kauan kuin se on voittoisa. Amerikkalainen jalkapalloerä ilmaisee tyyppinä amerikkalaisen hengen; se on töykeä, tiukka, tieteellinen, tarmokas; ei mitään kuhnailua tiellä, ei mitään iloa pelin vaiheista, ei mitään myönnytystä, ei mitään armoa, vaan taistelua kuolemaan asti, tarkoitusperänä voitto, keinona kaikki ja mikä tahansa.

»Tuskin voi odottaa, että niin ankaran käytännöllinen kansa myöntää tunteille sen arvon, minkä europpalaiset ovat niille antaneet. Tuntemisen samoin kuin älynkään ei katsota lännessä olevan itsessään mikään tarkoitusperä. Eikä ole mielenkiintoa vailla se huomio, että amerikkalaiset ovat ainoa suuri kansa, mikä ei ole synnyttänyt ainoatakaan mainittavaa lemmenlyyrikkoa. Fyysillisesti samoin kuin henkisestikin he ovat kylmäluontoinen kansa. Heidän naisensa, joita niin suuresti ja epäilemättä niin täydestä syystä ihaellaan, ovat yhtä kovat kuin loistavat; niiden kimaltelu on jään kimaltelua. Tämmöisillä onnellisilla ominaisuuksilla varustettuina amerikkalaiset voivat välttää sen suunnattoman ajanhukan ja sen tarmon tuhlauksen, jota hienojen henkilökohtaisten suhteiden rakentaminen ja vaaliminen vaativat. He menevät naimisiin, tietenkin; he siittävät lapsia, he jatkavat sukua; mutta, sen tahtoisin empimättä sanoa, he eivät rakasta niinkuin europpalaiset ovat rakastaneet; he eivät tunnetta kehitä, eivät sitä erittele eivätkä siitä nauti, vielä vähemmin sitä ilmaisevat käytöksellä, liikkeellä, epigrammeilla, runoilla. Ja siitä johtuu se väristyksen tapainen, jota mielenliikutuksen käsittely amerikkalaisissa kertomuksissa tuottaa sivistyneelle europpalaiselle. Kirjailijat koettavat kuvata jotakin, jota eivät ole koskaan kokeneet, ja ympätä europpalaista perintö-aihetta sellaiseen sivistykseen, joka on kaikkia sen vaalimiseen ja tukemiseen tarpeellisia aineksia vailla.

»Tämä lyhyt amerikkalaisten elämänkäsityksen erittely on toivottavasti selvittänyt sen väitteen, jolla alotin, että nimittäin on turhaa sovelluttaa heihin yhtäkään niistä mittapuista, joita sovellutamme europpalaiseen sivistykseen. Sillä he ovat, tieten tai tietämättään, hyljänneet koko meidän arvojärjestelmämme. Mikä sitten heidän oma arvojärjestelmänsä on? Mitä he tunnustavat määrän pääksi? Tämä on mielenkiintoinen kysymys, jota olen matkoillani paljon miettinyt. Joskus olen ajatellut, että se on rikkaus, joskus että se on valta, joskus toimekkuus. Mutta eräs runoelma, tai ainakin runomittainen sepustus, joka Yhdysvalloissa joutui käsiini, nosti minussa uuden ajatuksen siihen kysymykseen nähden. Sellaisesta seikasta, en puhu kuin hyvin epäröiden; mutta luulen, että kirjoittaja oli oikeassa: että todellinen päämäärä, johon amerikkalaiset pyrkivät, on kiihtyvä vauhti. Olla aina liikkeellä, ja aina liikkua nopeammin, se se on heistä autuaaksi tekevä elämä. Ja he kun ovat onnellisesti irti kaikesta filosofiasta ja miettimisestä, ei heitä kiusaa kysymys: mihin? Jos heiltä joskus europpalaisten taholta kysytään mihin tuo nopea vauhti tähtää, niin heidän ainoana tunteenaan on vilpitön kummastus. Mitä, he vastaavat; ollaan nopeassa vauhdissa! Ja mitä muuta olisikaan sanottavaa? Siitä johtuu, että he halveksivat joutoaikaa, jota europpalaiset pitävät niin suuressa arvossa. Joutilaana olo, sen he tuntevat, on jonkunmoista paikalla seisomista, tuota anteeksiantamatonta syntiä. Siitä myös heidän vastenmielisyytensä leikkiä, pakinoimista, kaikkea sellaista kohtaan, mikä ei ole tointa. Kysyin kerran eräältä amerikkalaiselta, joka juuri oli minulle kuvannut uuraan elämänjärjestyksensä, missä kohden tulee hauskuuden vuoro. Hän vastasi empimättä ja epäröimättä, ettei sen vuoro tule koskaan. Kuinka se olisikaan voinut tulla? Sehän voisi ainoastaan vaikuttaa jarruna; ja kiihtyvän vauhdin jarruttaminen on viimeinen asia, jota amerikkalainen henki voisi sietää.

»Amerikkalainen henki, sanoin. Mutta itse asiassa — ja siihen huomautukseni varsinaisesti kärjistyvät — mitä Amerikka on, siksi Europpa on muuttumaisillansa. Me jotka istumme täällä, Wilsonia tietysti lukuunottamatta, edustamme menneisyyttä, emme tulevaisuutta. Oli meidän kutsumuksemme poliitikon, professorin, lakimiehen, lääkärin, mikä tahansa, meidän arvosteluamme määrää vanha, arvoasteikko. Äly, kauneus, mielenliikutus ovat ne asiat, joita pidämme kallisarvoisina; rikkaudesta ja edistyksestä emme pidä väliä, paitsi mikäli ne johtavat niihin. Ja siten me, niinkuin ne miehet, jotka puhuivat ennen minua, rohkenemme arvostella ja epäillä, missä uuden ajan ihminen, amerikkalainen tai europpalainen, yksinkertaisesti ja epäröimättä omaksuu. Olisi turhaa, jos siitä moittisimme itseämme; olisi turhaa sitä edes valittaa; meidän tulisi yksinkertaisesti ja objektiivisesti todeta, että asianaika on mennyt meiltä ohi. Kaikki, mitä sanomme, voi olla totta; mutta se ei tehoa mihinkään. 'Totta on', tulevaisuuden mies sanoo: 'meillä ei ole uskontoa, ei kirjallisuutta, ei taidetta; emme tiedä mistä tulemme emmekä mihin menemme; mutta — ja se on tärkeämpää — emme siitä välitä. Mitä me tiedämme on, että riennämme nopeampaa vauhtia kuin ikinä kukaan ennen meitä, ja että kaikesta päättäen voimme toivoa rientävämme yhä nopeammin ja nopeammin. Kysyä mihin, se on ainoa asia, jota me pidämme herjauksena. Maailmankaikkeuden perusaate on kiihtyvä vauhti, ja me olemme sen ilmaisuja; se mikä ei liiku yhä nopeampaa vauhtia, se on häviöön tuomittu; ja jollemme voi vastata perimmäisiin kysymyksiin, niin sitä tarvitsee sitä vähemmin valittaa, koska muutaman vuosisadan kuluttua ei ole jäljellä ketään, joka sellaista kysyy.'

»Sellainen on se kanta, jonka luulen tulevaisuuden kannaksi, idässä yhtä hyvin kuin lännessäkin. En väitä että se minua miellyttää; mutta sen tunteminen antaa omalle asemalleni erikoisen kirpeyden. Iloitsen siitä että synnyin aikakauden lopulla, että seison niin sanoakseni huipulla, juuri ennen suistumista alas laaksoon, ja että katsahtaessani taaksepäin voin nähdä kaikki menneet aikakaudet ja koota ne yhteen silmäykseen. Iloitsen siitä, että ystäviäni ovat Sokrates ja Platon, Dante, Michelangelo, Goethe, eivätkä herrat Carnegie ja Pierpont Morgan. Iloitsen siitä, että olen elähtäneen kansan lapsi ja että istun samassa pöydässä henkilöiden kanssa, jotka melkein viimeisinä miehinä edustavat vuosisatain sivistyksen hengenviljelystä, oppia ja ihanteita. Pidän menneisyyden perintäkehitystä parempana kuin tulevaisuuden, — annan sille sitä enemmän arvoa, koska se on tulevaisuuden kehityksen vastakohtana; ja olen sitä paremmalla mielellä, koska tunnen olevani vapautettu kaikesta vastuunalaisuudesta sukupolviin nähden, joiden ihanteita ja mittakaavoja en kykene oivaltamaan.

»Kaikki tämä osottaa tietenkin vain, etten ole sitä väkeä, jota Wilson on niin sattuvasti kuvannut 'uutena sukupolvena'. Mutta toivon ettei älyllinen käsitykseni ole omasta asemastani johtuvien seikkojen värittämä, ja että olen selvästi ja objektiivisesti kuvannut, mitä edistys todellisesti on. Ja mielessäni tämä ylväs tietoisuus istuudun jälleen paikalleni.»

PHILIP AUDUBON, Liikemies.

Nämä loppusanat otettiin vastaan hälinällä, jossa oli sekaisin naurua, hyväksymistä ja vastalauseita. Keskellä melua johtui mieleeni, että seuraavaksi puhujaksi oli valittava Audubon. Sen aiheutti se seikka, että Ellis, kuten luulin, tuiman pahantuulenpurkauksen varjossa oli tehnyt varsin pelottavan hyökkäyksen edistysoppia vastaan, sellaisena kuin yhteiskunnallisten uudistajani harrastajat sitä oppia tavallisesti käsittävät. Hän oli niin sanoakseni antanut meille kielteisen ensimäiset sävelet. Mutta Audubon, sen tiesin, oli soittava sävelmän loppuun asti; ja mielestäni oli parasta, että saimme sen kokonaisuudessaan ja että saimme sen ennenkuin muiden puhujain olisi myöhäistä koettaa sitä oikaista. Audubonilla oli jokin liiketoimi Cityssä, enkä voi sanoa, mitenkä hänestä oli tullut seuramme jäsen, sillä hän osotti jyrkkää vastenmielisyyttä kaikkea filosofoimista vastaan. Siitä huolimatta hän oli säännöllisesti kokouksissamme mukana ja puhui hyvin, vaikka tosin aina siihen henkeen, ettei ollut muka mitään, josta kannatti puhua. Tässäkin tilaisuudessa hän tapansa mukaan osotti jonkinmoista vastahakoisuutta, ennenkuin hän nousi; ja vaikka hänet oli jo saatu taipumaan, hän, luonteenomaisesti kyllä, alotti vastalauseella:

»En ymmärrä, miksi pitää olla sääntönä, että jokaisen täytyy puhua. Luulen sanoneeni jotakin sentapaista ennenkin» — mutta tässä hänet keskeytti yleinen huuto, että hän oli sanonut sen aivan liian usein; hän silloin jätti sen asian sikseen, mutta pysyi vastalauseen sävyssä. »Ette ymmärrä», hän jatkoi, »missä vaikeassa asemassa olen, varsinkin tämänlaatuisessa keskustelussa. Minun kantani eroaa jyrkästi teidän muiden kannastanne, ja kaikki, minkä sanon, rikkoo pakostakin tässä vallitsevan äänilajin. Te pelaatte mitä katsotte elämän peliksi, ja pelaatte sitä halukkaasti. Mutta minä pelaan vain pakosta — jos sitä on sanottava peliksi, kun mies ajetaan ulos kentälle tuulella ja tyynellä, eikä häntä koskaan päästetä sisään. Taikka oikeastaan peli on enemmän tenniksen kuin cricketin kaltainen, ja me olemme pikkupojat, jotka noutavat palloja, ja se on mielestäni kirotun nöyryyttävää työtä. Ja varmasti teidän kaikkien täytyy ajatella samoin. Tietenkään ette mielellänne sitä myönnä. Ei kukaan sitä tee. Puhujalavalla, sanomalehdistössä, yksityisissä keskusteluissakin vallitsee salasopimus: tulee olla vaiti ja julkeasti teeskennellä. Totuus pääsee ilmi vain harvoina hetkinä, kun joitakuita miehiä joutuu yhteen tupakkahuoneessa. Mutta kun se tulee ilmi, niin on loppusäväyksenä aina sama: 'cui bono, cui bono?' [»Kenen hyödyksi?»] En pane itselleni suurta arvoa, mutta jos jostakin ylpeilen, niin siitä, etten ole koskaan antautunut petettäväksi. Aikaisimmilta ajoilta, joita voin muistaa, olen ollut selvillä siitä, mitä tämä maailma oikeastaan on. Ja kaikki elämänkokemukseni ovat vahvistaneet tuon ensimäisen välittömän vakaumukseni. Ettei muilla ihmisillä näy olevan samaa vakaumusta, on minulle alituisena kummastuksen aiheena. Mutta toden totta, ja haluamatta olla julkea, uskon sen johtuvan siitä, että he tahtovat tulla petetyiksi, vaan minä en. He aikovat, millä hinnalla tahansa, olla onnellisia tai hartaita tai miksi he mieluimmin tahtovat sitä sanoa. Enkä sano etteivät ole älykkäitä omassa sukukunnassaan. Mutta minä en ole sellaiseksi luotu; minä näen asiat sellaisina kuin ne ovat, ja näen, että ne ovat sangen pahat; siinä kohden olen toista mieltä kuin luoja.

»No niin, tullakseni tämän illan keskusteluaineeseen ja omaan kantaani siihen nähden: olette kaikki tyyni otaksuneet, niinkuin teidän tietenkin on täytynyt otaksua, että asiat ovat sen arvoisia, että niitä kannattaa harrastaa. Entä jolleivät olekaan sen arvoisia? Mitä silloin tulee kaikista tarkoitusperistänne, kaikista näkökohdistanne, kaikista probleemeistanne ja väittelyistänne? Se peruskohta, josta kaikki olette yksimielisiä, niin eri mieltä kuin olettekin yksityisseikoista, on, että asiat voidaan saada paremmiksi ja että maksaa vaivan parantaa ne. Mutta jos joku kieltää molemmat nämä olettamukset, kuinka silloin käy kaiken sen, mikä on niiden perustukselle rakennettu? Ja minä kiellän ne; eikä siinä kyllin; en voi käsittää, mitenkä kukaan on saattanut koskaan ne omaksua. Jollei lähestyttäessä kysymystä oltaisi järjettömästi taipuvaisia optimismiin, ei koskaan voitaisi kuvailla, että millään todella tärkeällä alalla on olemassa mitään sellaista kuin edistys. Vai tehoavatko meihinkin, täällä oleviin, sellaiset typerät ja merkityksettömät tosiasiat kuin puhelimet ja automobiilit? Luulisin Ellis'in sanoneen kylliksi hajoittaakseen sellaiset harhakäsitykset, enkä halua jauhaa ikävää seikkaa. Jos meidän on ylipäätään etsittävä edistystä, niin meidän on ymmärtääkseni etsittävä sitä ihmisistä. Enkä ole koskaan nähnyt mitään, joka todistaisi, että ihmiset ovat yleensä paremmat kuin ne ennen olivat. Päin vastoin luulen olevan todisteita siitä, että he ovat huonommat. Mutta joka tapauksessa, oletettunakin että voisimme saada asiat hiukan paremmiksi, mitä hyötyä olisi siitä tämänlaatuisessa maailmassa? Jos kaikkeuden koko rakenne on huono, mitä hyötyä on yksityiskohtien paikkailemisesta? Yhtä hyvin voisitte hukata aikanne uppoavan laivan salongin koristamiseen. Oletettuna että voitte parantaa omaisuuden jakautumisen ja kohottaa terveyden ja älykkyyden ja muiden semmoisten tason, oletettuna että huomispäivänä voitte panna toimeen sosialistisen valtionne, tai liberaalisen valtionne tai anarkkisen yhteistoimintanne, tai mikä suunnitelmanne onkaan — olisitteko silti ollenkaan paremmassa asemassa mihinkään tähdelliseen nähden? Varsinaisesti määräävät tosiasiat pysyisivät ennallaan. Ihmisiä esimerkiksi synnytettäisiin maailmaan kysymättä haluavatko sitä vai eivätkö. Ja yksistään se jo riittää koko asian tuomitsemiseksi. En ymmärrä, kuinka on mahdollista, etteivät ihmiset sen enemmän paheksu sitä heidän omanarvontuntonsa suoranaista loukkaamista, mikä sellaiseen asemaan sisältyy. Ei mikään voi sitä parantaa, ei mikään lieventää. Se on elämän perusehtoja.

»Jos siinä olisi kaikki, niin asianlaita olisi jo kylliksi paha. Mutta siinä on vain alku. Sillä se maailma, johon meidät niin loukkaavalla tavalla työnnetään, osottautuu umpimähkäiseksi ja epäjärjelliseksi. On tosin olemassa, sen kyllä tiedän, niin sanotut luonnonlait. Mutta, totta puhuen, en niihin usko. Tarkoitan, etten näe mitään syytä otaksua, että aurinko nousee huomenna taikka että vuodenajat jatkavat kulkuansa, tai että mikään, jota varmimmin odotamme, toteutuu tulevaisuudessa niinkuin se on toteutunut menneenä aikana. Me tyrkytämme maailmaan omat ennakkoluulomme järjestyksestä; ja näyttäähän maailmankaikkeus, sen myönnän, määräkohtaan asti sen mukaiselta. Mutta en siihen säännönmukaisuuteen luota. Liian monet seikat ovat kevytmielisen ja umpimähkäisen oikullisuuden todisteina. Miksei näennäinen järjestys voisi sekin olla joku oikku taikkapa harkitun salakavaluuden huippu? Eikä meillä missään tapauksessa ole mahdollisuutta edeltäpäin tietää tai välttää tapahtumia, jotka kipeimmin meitä koskevat, myrskyjä, kulkutauteja, tapaturmia, syntymisen onnettomuudesta alkaen, kuoleman vapautukseen asti. Ja kuitenkin, silmiemme edessä kaikki tämä, jota joka päivän jokainen hetki terottaa mieleemme, pysymme yleisen lain uskoon kiinni tarrautuneina; ja kaaoksen virtaan piirrämme uskontunnustuksemme: 'credo quia impossibile'.

»No niin, tämä on omaa kerettiläisyyttäni, enkä siinä ole löytänyt ainoatakaan aatetoveria. Mutta se ei tee mitään. Asiani on niin vahva, että minun on vara luopua toisesta tai toisesta sen yksityiskohdasta. Jos siis myöntäisin, että kaikkeudessa on järjestystä, niin mitenkä se tekee sen ollenkaan paremmaksi, jos järjestys on sellainen, että se tuottaa pahaa? Ja kuinka suuri se paha on, siitä minun on tarpeetonta puhua. Sillä sehän on ollut edellytyksenä kaikelle, mikä tänä iltana on sanottu. Jos tämä maailma olisi tyydyttävä maailma, niin ette kaikki haluaisi sitä muuttaa. 'Kuitenkin', voitte sanoa — niinhän ihmiset aina sanovat — 'jos on pahaa, niin on hyvääkin'. Mutta itse ne seikat, jotka ihmiset sanovat hyviksi, tekevät minut epätoivoiseksi maailman suhteen, vieläpä enemmänkin kuin ne, jotka he myöntävät pahoiksi. Kuinka kenkään, jolla on itsetuntoa, voi tyytyä, vieläpä kiitollisena tyytyä senlaatuisiin asioihin, joihin ihmiset tyytyvät, on minulle alituinen arvoitus. On kuin onkin maailman luoneen voiman suurin voitto, että joka viikko kokoontuu kirkkoihin uhrien laumoja lausumaan julki kiitollisuutensa 'luomisestaan, suojelemisestaan ja kaikista tämän elämän siunauksista'. Siunauksista! Mitkä ne ovat? Rahako? Vai menestys? Vaiko maine? En väitä olevani itse mitään parempaa kuin maailman lapsi, mutta että maailman lapset antavat niille asioille sen arvon, minkä he niille antavat, se menee yli ymmärrykseni. 'Olkoon', sanoo moralisti, 'mutta onhan aina olemassa velvollisuus ja työ'. Mutta mikä työn arvo on, jollei ole mitään, jota varten kannattaa työtä tehdä? 'Oi', sanoo runoilija, 'onhan olemassa kauneus ja lempi'. Mutta se kauneus ja se lempi, joita hän hakee, ovat jotakin, jota hän ei koskaan löydä. Se, minkä hän saa käsiinsä, on varjo, ei itse asia. Ja varjokin liehuu hänen ohitsensa ja väistyy ajan virtaa myöten.

»Ja juuri siinä on maailmanjärjestyksemme häijyyden lopullinen todistus. Aika itse asettuu meitä vastaan. Ne hetket, jotka ovat pahat, ne se venyttää loppumattomiksi; ne hetket, jotka saattaisivat olla hyvät, se ajaa rutosti tyhjään. Kaikki oikein arvokas on ylen katoavaista. Turhaan huudahdamme hetkelle: »Verweile doch, du bist so schön!» Ainoastaan raskaat tunnit ovat raskasjalkaiset. Siivekäs Psykhe jo syntymisensä hetkenä sairastaa häviämisen tuskia.

»Nämä ovat toki tosiasioita, eivätkä mielikuvitelmia. Miksi siis ihmiset kieltäytyvät katsomasta niitä suoraan silmiin? Tai, jos sen tekevät, heti kääntyvät pois rakentaakseen jonkun muunlaisen maailman? Sillä se on kaikista kummallisinta, että ihmiset keksivät järjestelmiä ja että nämä järjestelmät ovat optimistisia. On ikäänkuin he sanoisivat: 'Maailman täytyy olla hyvä; mutta, koska se ilmeisesti ei ole hyvä, niin sen täytyy todellisuudessa olla toinen kuin se on. Ja siitä johtuvat nuo eriskummalliset opit — niin surkeat, niin intomieliset, niin hullut —, opit iankaikkisesta hyvästä jumalasta, joka on luonut tämän pahan maailman, absoluuttisesta, joka ainoastaan ilmestyy relatiivisessa, todellisesta, jossa on niin paljoa vähemmän todellisuutta kuin ilmiömaailmassa. Tai, jos se kaikki hyljätään, siirrämme taivaamme iankaikkisuudesta aikaan, ja projisieraamme tulevaisuuteen sen täydellisyyden, jota emme löydä nykyisyydestä emmekä menneisyydestä. 'Totta kyllä', sanomme, 'paha maailma! Mutta kuinka hyväksi se tuleekaan!' Ja sen kuvittelun nojassa sukupolvi toisensa jälkeen ottaa hartioilleen taakkansa ja lähtee kulkemaan, koska erämaan takana täytyy olla joku luvattu maa, johon kerran muutamat meille tuntemattomat olijat saavat astua. Ikäänkuin mikään tulevaisuuden saavutus voisi tehdä tyhjäksi menneisyyden pahan, tai toisen täydellisentyminen voisi korvata toisen auttamattoman häviön!

»Niin pian kuin sellaisia aatteita vain lausuu ilmi, käy niiden takaperoisuus kouraantuntuvaksi. Ja siitä huolimatta ihmiset pysyvät niihin kietoutuneina. Miksi? En tiedä sanoa. Tiedän vain, että minua ne eivät pidä eivätkä voi pitää vangittuna; että katselen tämän maailman puuhia kuin muukalainen jostakin toisesta maailmasta; että olen teidän keskuudessanne mutta en teidän miehiänne; että teidän vaikuttimenne ja tarkoitusperänne ovat minulle tuiki ymmärtämättömät; ettette voi antaa niistä mitään selitystä, jossa näen mitään järkeä; ettei minulla ole mitään avainta sen arvoituksen ilmisaamiseksi, jonka te näytätte niin helposti ratkaisevan uskontonne, filosofianne, luonnontieteenne avulla; että teidän toiveenne eivät ole minun toiveitani, teidän pyrkimyksenne eivät minun pyrkimyksiäni, teidän periaatteenne eivät minun periaatteitani; että olen haaksirikkoinen enkä näe ympärilläni kuin haaksirikkoisia; että kuitenkin nämä, tarrautuneina kiinni tankoihinsa, sanovat ne hyviksi ja varmoiksi laivoiksi, puhuvat uljaasti satamasta, johon muka ovat onnellisesti purjehtimassa, ja upotessaankin viimeisellä henkäyksellään huutavat: 'katsokaa, olemme saapuneet perille ja omaisemme ovat odottamassa laiturilla!' Kuka, näin ollen, on hullu? Minäkö? Vai tekö? Minä voin ainoastaan ajelehtia ja odottaa. Saattaa olla, että näiden vesien takana on satama ja ranta. Mutta en voi suunnata kulkuani sinne, sillä minulla ei ole peräsintä, ei kompassia, ei karttaa. Te sanotte teillä olevan. Jatkakaa siis matkaanne, mutta älkää huutako minulle. Minun täytyy uida tai hukkua yksin. Ja paras, mitä voin toivoa, on, että pian uppoan unohduksen äärettömään kuiluun.»

AUBREY CORYAT, Runoilija.

Vaikka olinkin usein ennen kuullut Audubonin lausuvan näitä mielipiteitä, en ollut koskaan kuullut hänen niin avonaisesti ja intohimoisesti paljastavan sielunsa sisintä katkeruutta. Epäilemättä oli hetkessä ja paikassa jotakin, joka kiihotti häntä tähän aivan persoonalliseen äänilajiin. Oli näet yön pimein ja hiljaisin hetki, ja istuimme himmeässä tähtien valossa, tuskin toisiamme nähden, niin että tuntui mahdolliselta lausua, ikäänkuin verhon takaa, asioita, joita muuten olisi ollut luonnollista tukehduttaa. Audubonin viimeisiä sanoja seurasi pitkä vaitiolo. Ne luullakseni tehosivat moneenkin meistä enemmän kuin olisimme mielellämme myöntäneetkään. Ja minusta tuntui jonkun verran vaikealta päättää ken minun tuli valita niistä harvoista, jotka eivät olleet vielä puhuneet; sillä oli vältettävä niin paljon kuin mahdollista sellaista äänilajia, joka sorahtaisi pahasti mielialaamme vastaan. Lopulta valitsin Coryatin, runoilijan, koska tiesin, ettei hän voinut virittää väärää ääntä, ja toivoin että hän kenties alkaisi niin sanoakseni vetää meitä ylös siitä syvänteestä, johon olimme luisuneet. Hän vastasi pimeydestä epäröivällä ja katkonaisella tavallaan, joka hänessä aina on tuntunut minusta niin viehättävältä.

»En tiedä», niin hän alotti, »luonnollisesti — no niin, saattaahan kaikki olla kovin pahaa, — ainakin muutamille ihmisille. Mutta en usko niin olevan. Ja epäilen, tokkohan Audubon todella — no, en saisi sanoa niin, arvelen. Mutta oli miten oli, olen varma siitä, että enimmät ihmiset ovat toista mieltä kuin hän. Ainakin mitä minuun tulee elämä tuntuu erinomaisen hyvältä juuri sellaisena kuin se on; en tarkoita ainoastaan omaa, vaan jokaisen elämää, Audubonin tietysti lukuunottamatta — kai minun tulee sanoa niin; ja kenties hänestäkin on sangen miellyttävää, että hän voi pitää sitä niin pahana. Mutta en aio ryhtyä väittelyyn hänen kanssaan, sillä tiedän ettei se kannata. Vaan minun tekee mieli kiistellä kaikkia muita vastaan — paitse Ellis'iä, jolla luullakseni on jonkunmoinen käsitys niistä asioista, jotka todella jotakin merkitsevät. Vaan en usko sitä olevan Allisonilla, enkä Wilsonilla, enkä enimmillä jotka puhuvat edistyksestä. Sillä jos niin sanoakseni siirrätte kaiken hyvänne tulevaisuuteen, niin se osottaa, ettette osaa antaa arvoa sille hyvälle, mikä sisältyy elämään juuri sellaisena kuin se on ja kaikkialla missä sitä on. Ja täytyy, olen varma siitä, olla jotakin väärää katsomustavassa, joka tekee menneen ja nykyisen pelkäksi välikeinoksi tulevaista varten. On ikäänkuin joku ottaisi pullon ja kääntäisi sen ylösalaisin, huomaamattaan kaataen siitä viinin, ja sitten tekisi suunnitelmia, kuinka hirveästi hän on parantava pullon muodon. No, minä en välitä pullojen muodosta, mutta viinistä välitän. Ja tiedän — ja se se onkin pääasia, — että viini yhä on siinä. Se oli siinä menneenä aikana, se on siinä paraikaa ja se on oleva siinä tulevaisuudessa, niin, teistä kaikista huolimatta.» Näissä sanoissa oli jotakin uhmailevaa, joka sai meidät nauramaan. Silloin hän pysähtyi, ikäänkuin olisi tehnyt jotakin säädytöntä, ja etsittyään turhaan siltaa, jota myöten olisi päässyt seuraavalle lähtökohdalleen, hän turvautui harppaukseen, ja jatkoi seuraavasti: »Tässä meillä on, esimerkiksi, Wilson, joka kertoo meille, että uudella sukupolvella 'ei ole mihin käyttää' — en tiedä käyttikö hän sitä kauheata lausepartta, mutta sitä hän tarkoitti — että heillä ei ole mihin käyttää kreikkalaisia, tai roomalaisia, tai keskiaikaa, tai 18:tta vuosisataa, taikka niin mitään paitsi omaa itseään. No niin, en voi muuta sanoa, kuin että surkuttelen heitä ja olen iloinen etten kuulu heihin. Kuinka? Ajatelkaa vain sen katsomustavan nurjuutta eli oikeammin sokeutta! Siksi ettette ole samaa mieltä Platonin, Marcus Aureliuksen tai pyhän Franciscuksen kanssa, he muka kelpaavat vain tuhkaläjään heitettäviksi. Voisitte yhtä hyvin sanoa ettette huoli juoda muuta viiniä kuin sitä, mikä on tänä päivänä valmistettu! Menneiden aikojen kirjallisuus ja taide eivät voi olla kuolleita. Ne ovat se pullo, johon elämän henget ovat vangitut; teidän tarvitsee vain avata se, ja elämä on teidän. Ja mikä elämä! Että se on toisenlainen kuin meidän, se on juuri sen ansiona. En tarkoita, että se välttämättömästi on parempi; mutta se säilyttää meille ne asiat, jotka meiltä ovat joutuneet hukkaan. Sillä emme me, yhtä vähän kuin menneiden aikojen ihmiset, tyhjennä kaikkia mahdollisuuksia. Elämän koko ihmeellinen draama kehittyy ajassa, ja me, tämän vuosisadan ihmiset, olemme vain yksi sen kohtauksista, emme tosin intohimoisin emmekä lumoavin. Toimivina henkilöinä olemme tietenkin tekemisissä ainoastaan tämän kohtauksen kanssa. Mutta kummallinen asia on, että samalla olemme myös katselijoita, jos haluamme. Ja katselijain kannalta moni menneisyyden tapahtuma on paljon mielenkiintoisempi, jollei tärkeämpikin, kuin nykyajan kohtaukset. Tarkoitan, että minusta näyttää typerältä — en kai saisi sanoa typerältä, koska te tietenkään ette oikeastaan ole —» naurahdimme jälleen, ja hän hillitsi itsensä. »Mitä tarkoitan on, että, kun otatte menneiden aikojen filosofian tai uskonnon ja pistätte sen laboratorioonne ja tutkitte sen totuutta ja viskaatte sen pois, jollei se kestä koetta, niin ymmärrätte väärin koko sen arvon ja merkityksen. Oikea kysymys on: mikä tavaton, lumoava, traagillinen tai koomillinen elämä saattoi tuottaa tuon kallisarvoisen näytekappaleen? Minkä uuden ilmestyksen se antaa maailman mahdollisuuksista? Siltä kannalta sitä katselemme, jos meillä on elämän tuntua. Kaikkialla tunnustelemme elämää. Rakastamme sitä kun siihen kajoamme. Emme kysy onko se hyvää vai pahaa. Se on, ja me olemme sukua sen kanssa. Kuvailkaa ihmistä, joka voi kulkea läpi British Museumin ja mennä Parthenonin korkokuvavyöhykkeen ohi ja sanoa, ettei hänellä ole mihin sitä käyttää! Ja miksei? Siksi, luultavasti, ettemme nyt käy sellaisessa puvussa emmekä osaa ratsastaa satulatta. Sitä pahempi meille! Mutta ajatelkaahan! Siellä, huutaen seinältä — ei, minun tuli sanoa laulaen enkelien äänellä — on elämän henki ihanimmassa, voimallisimmassa, jumalallisimmassa ilmestyksessään ja sanoo: 'rakasta minua, ymmärrä minua, ole minun kaltaiseni!' Ja uusi sukupolvi kulkee ohitse, nenä pystyssä, ja hönöttää: 'Ei! Ette ole enää mukana leikissä! Ette tunteneet luonnontiedettä. Ettekä siittäneet neljä lasta mieheen, niinkuin me aiomme tehdä. Ja teidän kasvatuksenne oli reetorillinen ja teidän filosofianne takaperoinen; ja teidän paheenne — oh, niitä ei sovi mainitakaan! Ei ei, nuori mies! Ei meille, kiitoksia paljon!' Ja niin he tallustavat eteenpäin; ettekö heitä näe, puku järkevänä, mieli järkevänä, povessa kovat, pienet sydämet, ja tyhjä paikka missä heidän kuvitusvoimansa olisi tullut olla. Kauheata! kauheata! Tai kenties menevät, sanokaamme Assisiin, ja pyhä Franciscus tulee heitä puhuttelemaan. Ja 'katsokaa', hän sanoo, 'katsokaa, mikä ihana maailma, jos vain voisitte päästä irti kaikesta mikä teitä painaa ja kahlehtii! Rahat, talot, vaatteet, ravinto, kaikki ne ovat pelkkiä esteitä! Tulkaa ja nähkää todellisuus; tulkaa ja eläkää sielun elämää, palakaa kuin liekki, puhjetkaa kuin kukka, virratkaa kuin vuorten puro!» 'Hyvä herra', he vastaavat, 'olette likainen, hävytön ja tietämätön! Lisäksi edistätte kerjuuta ja taikauskoa. Ei tänään, kiitos!' Ja he menevät suoraa tietä toimikuntaan järjestettyä hyväntekeväisyyttä varten. Se on — se on —» Hän taas hillitsi itsensä ja jatkoi tyynemmin: »No niin, ei saisi suuttua, ja luultavasti esitän kaikkien kannan väärin. Sitäpaitsi en ole sanonut tarkkaan sitä, mitä halusin sanoa. Aioin sanoa — no, mitä se olikaan? Niin, niin! Että senlaatuinen katsomuskanta on yhteydessä edistysaatteen kanssa. Se johtuu siitä, että riistetään menneisyydeltä ja nykyisyydeltä kaikki arvo ja sijoitetaan se tulevaisuuteen. Ettekä sitä sittenkään siihen sijoita! Ette voi! Se jollakin tavoin haihtuu siirrettäessä. Missä se sitten on? Minä puolestani uskon, että se on aina olemassa, elämässä, kaikissa elämän eri muodoissa. Se on olemassa koko ajan, kaikissa niissä asioissa, joista lausutte hylkäämistuomionne. Tietysti ne seikat ovat todella pahat, jotka sanotte pahoiksi. Mutta ne ovat siitä huolimatta samalla niin hyvät. Tarkoitan — niin, äskettäin luin yhden noista kauheista kirjoituksista — ainakin — tietysti ne kai ovat hyvin hyödyllisiä — maanviljelystyömiehen oloista. No niin, ratsastin ulos kedolle, ja näin tuon kaiken sen omassa kehyksessä ja täydellisenä, kaikki se mukana, minkä kirjoittaja oli jättänyt pois; eikä se lopulta ollut niinkään pahaa. En tarkoita että kaikki oli hyvääkään; mutta se oli ihmeellistä. Siellä oli vehreillä niityillä isoja hevosia, joilla oli pitkäkarvaiset vuohiset; oli karjaa kahlaamassa matalissa kaalamoissa; oli pajukkojen reunustamia jokia, ja piipittäviä pikkulintuja ruoikoissa, ja leivoja, käkiä ja laulurastaita. Ja oli hedelmätarhoja valkoisina kukissaan, ja pieniä kasvimaita auringonpaisteessa, ja pilvien varjoja liitelemässä pitkin kenttää. Ja se paljon puhuttu maanviljelystyömies oli keskellä tätä kaikkea. Eikä hän totta tosiaan ollut mikään ruumiillistunut valitus! Hänellä oli mielessään hevosensa, tai leipänsä ja juustonsa, tai lapsensa, jotka pitivät ääntä kylänraitilla, tai sikansa, tai kukkonsa ja kanansa. En tietysti oleta, että hän tiesi kuinka kaunista kaikki oli; mutta olen varma siitä, että hänellä oli jonkinmoinen viihtyisä tunne siitä, että hän oli osa siitä kaikesta, että hänellä jollakin lailla oli hyvä olla. Eikä hän jankuttanut oloistaan, niinkuin te kaikki jankutatte hänen puolestaan. En tarkoita, ettei teillä ole tavallaan syytä jankuttaa; paitsi ettei kukaan saisi sitä tehdä. Mutta ette saa olettaa sen kaiken olevan kauheata ja sietämätöntä, vain sentähden että voitte mielessänne kuvailla jotakin parempaa. — Tämä on tietysti vain yksi esimerkki; mutta uskon että asianlaita on kaikkialla sama, vieläpä suurissa kaupungeissakin, jotka, minun käsitykseni mukaan, näyttävät puusta katsoen paljon inhottavammilta ja kauhistuttavammilta. Elämän välttämättömissä tosiasioissa, elatuksen hankkimisessa, naimisiin menossa ja lasten kasvattamisessa, päivän päättymisessä ja toisen alkamisessa, epävarmuuksissa ja peloissa ja toiveissa, tragedioissa yhtä hyvin kuin komedioissakin, kaikessa on jotakin, joka kiehtoo, joka vetää mielen puoleensa ja lumoaa, vaikkei se ilahdutakaan. En sano, että ihmiset ovat onnelliset; välistä ovat, välistä eivät. Mutta joka tapauksessa heidän harrastuksensa on vireillä. Ja elämä itse on se harrastus. Ja tämä harrastus on häviämätön, se kuuluu jokaiselle iälle, kaikille kansanluokille. Ja jos jätätte sen pois laskuistanne, niin jätätte pois ainoan, jolla on merkitystä. Se on syy, minkätähden ihanteet ovat niin tyhjät; sentähden, tarkoitan, etteivät ole olemassa. Ja vakuutan teille — nyt kun ryhdyn tunnustamaan —, että usein, kun palaan jostakin kokouksesta tai jonkun pelottavan kirjoituksen lukemisesta, jossa on käsitelty kysymystä yhteiskunnallisesta uudistuksesta, minusta tuntuu kuin voisin syleillä kaikkia ja jokaista, joka sattuu tielleni, ainoastaan siksi että se on niin hyvä ja on olemassa: omnibussinajajia, pika-ajureja, puotilaisia, kurjien kujien vuokraisäntiä, heidän uhrejansa, porttoja, varkaita. He ovat joka tapauksessa olemassa, omituisessa kehyksessään, suljuen elämän suurella virralla, joka on ollut ja on ja on oleva, itse ollen oman itsensä puhdistaja, virtasi se halki minkä maan tahansa. Ja jollette tätä tajua, jos teitä on kokonainen yhteisö, joka ei sitä tajua, niin silloinpa, jos teettekin yhteiskuntanne vaikka kuinka onnelliseksi ja mukavaksi ja kohtuulliseksi ja niin edespäin, ettepä todellisuudessa ole tehnyt paljoa ihmisten hyväksi. Saattaapa viimeinen tila olla ensimäistä pahempikin, koska he silloin ovat menettäneet luonnollisen vaistomaisen elämänomaksumisen, oppimatta mitenkä elämä on omaksuttava korkeammalla tasolla.

»Ja tästä syystä — nyt tulee se, josta todella välitän ja jonka olen tahtonut saada sanotuksi — tästä syystä ei mikään ole maailman nykyisyydelle ja tulevaisuudelle niin tärkeätä kuin runous. Allison esimerkiksi ja Wilson olisivat toisenlaisia ihmisiä, jos vain lukisivat teokseni! Enkä ole edes varma siitä, eivätkö ne — jos saan sen sanoa — eivätkö ne tekisi hyvää itse Remenhamillekin.» Remenham antoi kuitenkin hymyillen tietää lukeneensa ne. Johon Coryat jonkun verran koomillisesti huomautti: »No no, niin, kenties sitten runouteni ei ole aivan kyllin hyvää. Mutta onhan olemassa Shakespeare ja Milton ja — en välitä kuka se on, niin kauan kuin hänen tuotannossaan on kaiken suuren runouden perusominaisuus, ja se on, että se saa teidät tajuamaan olevaisten arvon. En tällä tarkoita onnellisuutta, vaan juuri sitä erinomaista arvoa, josta kaikki nämä ratkaisemattomat kysymykset hyvästä ja pahasta ovat osana. Ei kukaan, siitä olen varma, ole koskaan laskenut kädestään suurta tragediaa — ottakaamme esimerkiksi pelottavin kaikista, Kuningas Lear — tuntematta valtavaa elämän arvon tunnetta, elämän, sellaisena kuin se on, elämän, jommoisena se on säälimättömimmillään, julmimmillaan, kaikkine vääryyksineen, kärsimyksineen, pulmineen, tuntematta että paljoa mieluummin tahtoo elää ja kokea kaiken tuon, kuin olla elämättä ollenkaan. Mutta tragedia on äärimäinen tapaus. Jokaisessa yksinkertaisemmassakin ja tavallisemmassakin tapauksessa runoilija vaikuttaa meihin samalla tavoin. Hän osottaa meille, että jokaisella elämällä, johon hän kajoaa, on arvoa, huvin arvoa, huumorin arvoa, kärsivällisyyden, vaivalloisesti saavutetun viisauden, kestäväisyyden, toivon arvoa, tahtoisinpa sanoa häviön ja epätoivon arvoa. Hän ei ummista silmiänsä miltään, hän katsoo kaikkea suoraan silmiin, mutta hän näkee sen oikeassa perspektiivissä, kirkkaassa valossa, ja nähdessään kaiken pahan hän sittenkin sanoo jumalan tavoin: 'katso, ne ovat sangen hyvät'. Näette», hän lisäsi kääntyen Audubonin puoleen, huulillaan miellyttävä hymyilynsä, »olen samaa mieltä jumalan, en teidän kanssanne. Ja kenties jos lukisitte runoutta… mutta, se on tietty, ei riitä että sitä luette, teidän täytyy myös tuntea sitä sydämessänne.»

»Niin», Audubon sanoi, »mutta pelkäänpä että vaikeus onkin juuri siinä.»

»Taitaa olla. Niin — minulla ei ole tietääkseni mitään enempää sanottavana!»

Ja muitta mutkitta hän vaipui takaisin tuoliinsa.

SIR JOHN HARINGTON, Riippumaton gentleman.

Coryatin vieressä istui mies, joka ei ollut pitkään aikaan ollut kokouksissamme läsnä. Hänen nimensä oli Harington. Hän oli sangen rikas, hyvin vanhan suvun päämies, ja oli yhteen aikaan ollut huomattavalla tavalla mukana valtiollisessa elämässä. Mutta viimeiset vuodet hän oli parhaasta päästä viettänyt Italiassa, antautuneena tutkimuksiin ja taideteosten kokoamiseen. En tiennyt, mitkä hänen mielipiteensä olivat; oli näet sattunut niin, etten ollut koskaan kuullut hänen puhuvan enkä ollut keskustelussa hänen kanssaan. Kun annoin hänelle puheenvuoron, minulla ei siis ollut aavistusta siitä, mitä hän oli sanova, ja odotin sangen uteliaana, kun hän muutaman hetken seisoi ääneti. Alkoi sarastaa, ja voin nähdä hänen kasvonsa, jotka olivat harvinaisen kauniit ja ylhäiset. Hän oli 17:nnen vuosisadan ylimyksen näköinen ja, jollei ottanut pukua lukuun, olisi voinut luulla hänen astuneen ulos jostakin Van Dyckin taulusta. Sitten hän alkoi puhua täyteläisellä, pehmeällä äänellä, vakavasti, niinkuin soveltui yhteen koko hänen esiintymisensä kanssa:

»Tahdon alottaa tunnustuksella, vieläpä minun tulisi kenties sanoa anteeksipyynnöllä. Olla jälleen teidän keskuudessanne on erityinen etuus; mutta tämä etuus tuopi mukanaan neuvottomuuden aiheita. Olen asunut niin kauan vieraassa maassa, että tunnen itseni vieraaksi täällä. Kuulen vanhastaan tuttuja ääniä, mutta olen unohtanut kielimurteen; näen hahmoja joita ennen tunsin hyvin, mutta se ilmapiiri, jossa ne liikkuvat, tuntuu vieraalta. Olen äsken tullut Italiasta, ja Englanti vaikuttaa minuun yllätyksenä. Sen ulkonaista luontoakin näen toisilla silmillä kuin koskaan ennen. Se on minusta suloinen: siinä on aivan erityinen sulo, ainokainen laatuaan. Mutta kaipaan jotakin, johon olen tottunut etelässä; kaipaan valoa, muotoa, suuruutta, leveyttä. Sen sijalla on siinä harmaa tai kultainen auer, epämääräiset ulkoviivat, utuiset pilvet, upean mehevä vehreys. Italia soi kuin metalli; Englanti on verhottu rumpu. Toisella on kauniin hehku; toisella maalauksellisen sulo. Puhun tästä, sentähden että olen huomaavinani — kenties olen haavemielinen — samansuuntaista pohjoisen ja etelän erotusta myöskin mielten laatuun nähden. Kreikkalainen henki, ja samoin italialainen, on säälimätön, läpitunkeva, häikäisevä kuin Välimerenmaiden aurinko; englantilainen ja saksalainen on lempeä, hienotunteinen, rakastettavasti ja hellästi himmeä. Toinen hehkuu paljaana vaskisella taivaalla; toinen on tunteellisuuden usvien lieventämä. Englantilaiset varsinkin, luullakseni, harvoin tekevät vakavaa yritystä nähdäkseen totuuden. Heidän ennakkoluulonsa ja ihanteensa sulkevat heidät piiriinsä heidän viheriäin pensasaitojensa tavoin, ja he elävät, henkisestikin, pikkualueiden maassa. En kiellä, ettei tämä ole viihdyttävää ja levollista; mutta minusta se tuntuu, — jos minun on tunnustettava —, sietämättömän umpinaiselta. Minä ikävöin läpitunkevaa valoa, laajaa näköalaa, kaiken näkemistä sellaisena kuin se on. Olen seurustellut liian kauan Aristoteleen ja Machiavellin kanssa, viihtyäkseni anglikanisen kirkon ja Herbert Spencerin maassa.»

Tässä hän pysähtyi ja näytti epäröivän, meidän odottaessamme kummastellen mihin hän mahtoi pyrkiä. Sitten hän alkoi jälleen puhua.

»Tämä saattaa», hän jatkoi, »näyttää kovin pitkältä johdannolta; mutta se ei ole tärkeyttä vailla, vaikka vain epäröiden ryhdyn sitä lähemmin sovelluttamaan. Mutta, jos edellinen puhuja sallii minun ottaa hänen tekstinsä lähtökohdakseni, tahtoisin häneltä kysyä, eikö ole omituisen umpimähkäistä menettelyä, kun erotuksetta väittää kaikella elämällä olevan arvoa? Varmaan runoilija — ja Coryatin käytäntö, jos hän sallii minun niin sanoa, on parempi kuin hänen teoriansa — varmaan runoilija pyrkii kuvaamaan, missä hän vain voi sitä löytää, erinomaista, valoilmiötä, joukosta kohoavaa, harvinaista. Kauneutta hän hakee, ei elämää. Hän ei toista luontoa, hän laskee sen mittakaavan alaiseksi. Ja niin on laita jokaisen taiteen, itse elämän taide siihen luettuna. Elämä sinänsä on yhtä vähän hyvä kuin paha, ja Audubonin ylimalkainen hylkäämistuomio ei ole varmaankaan sen enemmän paikallaan kuin Coryatin ylimalkainen hyväksyminen. Elämä on taiteilijalle raaka-ainetta, oli hän sitten yksityishenkilö, joka toteuttaa oman kohtalonsa, tai valtiomies, joka luopi kansakunnan kohtalon. Taiteilijan päämääränä kummassakin tapauksessa on hyvä elämä; ja siitä, mitenkä hän tätä käsittää, riippuu hänen työnsä arvo.

»Olen tahtonut johdattaa mieleenne nämä ilmeiset tosiasiat, vaikka siten kenties teitä ikävystytän: sillä siihen suuntaan katsoen, mihin keskustelumme on kääntynyt, tulee meidän tällä hetkellä pitää itseämme valtiomiehinä taikka valtiomiehiksi pyrkijöinä. Ja kun siltä kannalta katsoen huomaan olevani eri mieltä kaikkien paitsi kenties Cantilupen kanssa ja kysyn itseltäni syytä siihen, voin ainoastaan päättää, että minulla on erilainen käsitys päämäärästä, johon on pyrittävä, ja keinoista, joilla se voidaan saavuttaa. Jollen erehdy, olette kaikki, Cantilupea lukuunottamatta, otaksuneet, että hyvä elämä, mikä se sitten onkaan, on jokaisen saavutettavissa, ja että yhteiskunta on niin järjestettävä, että tämä tulos tulee taatuksi. Se on todella kansanvaltaisten vaatimus, se vaatimus, joka tätä nykyä on saanut niin yleistä kannatusta, ei vain tässä seurapiirissä, vaan maailmassa ylipäätään. Mutta juuri sitä vaatimusta minä vastustan. Olen sitä mieltä, että hyvän elämän täytyy olla muutamien harvojen erioikeutena; muuten sitä ei voi olla olemassa laisinkaan. Hyvä elämä, minun kannaltani katsoen, on gentlemanin elämä. Tiedän kyllä, että gentleman sana on vajonnut entistä alempaan merkitykseen; eikä ole mitään sen pahaenteisempää Englannin kansan alenemisen merkkiä. Mutta minä käytän sitä sen oikeassa ja jalossa merkityksessä. Gentlemanilla tarkoitan miestä, jolla on edesvastuuntuntoa, miestä, joka, sentähden että hän nauttii etuoikeuksia, tunnustaa itsellensä olevan velvollisuuksia; maanomistajaa, joka myös, ja juuri siitä syystä, on soturi ja valtiomies, miestä, jolla on luontainen kyky hallita ja jolla hallitseminen on perintätapana; sanalla sanoen: hallitsevan ylimystön jäsentä. Ei niin, että hyvä elämä on samaa kuin hallitseminen; vaan ainoastaan hallitseva luokka ja ne, jotka ryhmittyvät sen ympärille, pystyvät hyvään elämään. Aateluus on aatelisen etuus, ja aateluus on hyvyyden tähdellisenä, välttämättömänä aineksena. Meille on tosin kerrottu, että hyvä on olemassa hyveessä, tiedossa, taiteessa, rakkaudessa.

[Tekijä tässä identifioi äsken määrittelemänsä gentleman-käsitteen nobleman- (aatelismies-) käsitteen kanssa; sen hän voi tehdä, siksi että engl. noble merkitsee sekä jaloa että aatelista.

Hyve = engl virtue, jolla kuitenkin on eri värisävy, siinä kun vielä kuultaa näkyviin lat. virtus sanan merkitystä (miehuus, miehenkunto).]

En tahdo tätä kieltää; meidän on vain lisättävä, että ainoastaan aatelinen mies voi olla hyveellinen suuripiirteisesti, tietää viisaasti, havaita ja tuntea hienosti. Ja sellainen hyve, mikä on pikkumainen, tieto, joka on pedanttinen, taide, joka on alhainen, rakkaus, joka on aistillinen, eivät ole hyviä ollenkaan. Jalo mies ei voi muuta kuin tuntea ja esiintyä jalosti. Hänen puheensa on kirjallisuutta, hänen liikkeensä taidetta, hänen toimintansa draamaa, hänen tunteensa musiikkia. Hänen ympärilleen keskittyy kaikki mikä on suurta kirjallisuudessa, tieteessä, taiteessa. Suurenmoiset rakennukset, etevät maalaukset, kuvapatsaat, runoelmat, laulut ovat kerääntyneinä hänen asuinpaikkaansa ja ympäröivät häntä kätkyestä hautaan asti. Hänen hieno älynsä vetää luoksensa samanluontoiset ihmiset. Hän etsii neroa, mutta vieroo pedanttisuutta; sillä hänen tietonsa on osa hänen elämäänsä. Kaikkea suurta hän käsittää vaistomaisesti, sillä se on sukua hänen kanssaan. Ja ainoastaan sillä tavoin voi todella jotakin käsittää. Sillä kukin ihminen ja kukin luokka voi ainoastaan ymmärtää ja toteuttaa ne hyveet, jotka soveltuvat yhteen heidän toimensa kanssa. Professorista ei tule koskaan sankaria, lukekoon klassikoita kuinka paljon tahansa. Tiskimiehestä ei tule ikinä runoilijaa, vaikka hän lukisi runoutta kuinka paljon tahansa. Jos haluatte hyvettä, [Vrt. lat. virtus, ital. vertu.] sanan vanhassa merkityksessä, siis kunniantuntoa, rohkeutta, itseluottamusta, käskemisen vaistoa, niin teillä täytyy olla gentlemanluokka. Muuten hyveestä tulee parhaasta päästä vain käsite, aivojen kyhäämä, ei luonnetta ja voimaa. Miksi klassillista sivistystä nyt halveksitaan keskuudessanne? Ei siksi, ettei se ole yhtä arvokas kuin ennenkin, vaan siksi, ettei ole jäljellä ketään, joka ymmärtää sen arvon. Nuo liikemiehet, jotka teitä hallitsevat, ymmärtävät vaistomaisesti, ettei se ole heitä varten; ja he ovat oikeassa. Se on heitä ylempänä ja ulompana. Mutta se oli gentlemanien luonnollisena ravintona. Ja tämä esimerkki kelpaa sen yleisen totuuden valaisemiseksi, ettei voi mullistaa luokkia ja niiden keskinäisiä suhteita, mullistamatta samalla kulttuuria. On turhaa olettaa, että voitte siirtää alhaisolle ylimystön perinnön. Voitte antaa sille kirjoja, näyttää sille tauluja, tarjota sille esikuvia. Turhaan! Siemen ei idä uudessa maaperässä. Joukot eivät tule koskaan sivistyneiksi siinä merkityksessä kuin luokat olivat. Voitte olla tästä tosiasiasta hyvillänne tai pahoillanne; mutta ainakin se olisi tunnustettava todeksi. Omasta puolestani olen siitä pahoillani, ja olen siitä pahoillani sentähden, että minun käsitykseni mukaan hyvä elämä on gentlemanin elämä.

»Tästä on seurauksena, että valtioihanteeni on ylimysvaltainen. Sillä gentlemanluokka edellyttää kannattajoinaan työtä tekeviä luokkia. Ja nämä on, ihanteelliselta kannalta, katsottava pelkiksi välikeinoiksi. En sano tämän olevan oikeudenmukaista; en sano sen olevan niin kuin me olisimme mieluimmin halunneet; mutta olen varma siitä, että se on sen maailman laki, jossa elämme. Kautta koko luomakunnan jokainen eri laji on olemassa ainoastaan ollakseen keino toisen lajin elämän ylläpitämiseksi. Kaikkialla ylempi elää alempansa kustannuksella. Kaikkialla hyvä on pahan loisena. Ja niinkuin luonnossa, niin inhimillisessä yhteiskunnassakin. Lukekaa historiaa puolueettomin mielin, lukekaa sitä valkoisessa valossa, ja näette, ettei koskaan ole ollut suurta sivistyskautta, joka ei ole perustunut epäoikeudenmukaisuuteen. Ne, joilla on silmät nähdäkseen, ovat aina myöntäneet, että Europan korkein sivistysmuoto oli kreikkalaisten. Ja tähän sivistykseen liittyi orjuus, vieläpä tämä oli sen perusehtoja. Poistakaa se, ja poistatte Perikleen, Pheidiaan, Sophokleen, Platonin. Heittäkää sikseen Kreikka, jos haluatte. Mihin sitten käännytte? Keskiaikaanko? Siinä kohtaatte feodalismin ja maaorjuuden. Nykyajan maailmaanko? Siinä törmäätte yhteen palkkatyön kanssa. Oi, sanotte, mepä katsomme tulevaisuutta kohti. Me hävitämme palkkatyön, niin kuin olemme hävittäneet orjuuden. Meillä on oleva oikeudenmukaisesti järjestetty yhteiskunta, jossa jokainen tekee tuotantotyötä eikä kukaan elä toisten kustannuksella. En tiedä, voitteko saada tämän aikaan; saattaa olla että voitte; mutta pyydän teitä laskemaan hinnan. Ja ensiksikin sallikaa minun kääntää huomionne siihen, minkä todella olette saaneet aikaan viime vuosisadan kuluessa. Olette panneet viralta ylimystönne ja sen sijalle nostaneet miehet, jotka tekevät työtä toimeentulonsa vuoksi, eivät yhteishyvän puolesta, kauppiaita, pankkiireja, puotimiehiä, rautatiepomoja, oluenpanijoita, yhtiöiden perustajia. Hallitaanko teitä nyt paremmin ja oikeudenmukaisemmin, sen kysymyksen tutkimisen jätän sikseen. Näytätte olevan vakuutetut siitä, että niin on laita. Mutta mitä minä näen, aina kun jonkun ajan kuluttua palaan Englantiin, ja mitä ette yhtä helposti voi nähdä, se on se, että turmelette kaikki arvonmittanne. Arvokkuus, hieno esiintymistapa, aateluus, vieläpä tavallinen rehellisyyskin ovat nopeasti keskuudestanne häviämässä. Joka kerta kun palaan, tapaan teidät halpamaisempina, pikkumaisempina, umpirajallisempina, rumempina ja tylsätajuisempina. Sillä korkeampia asioita, todellisia elämänarvoja kannatti ja ylläpiti keskuudessanne gentlemanluokkanne, niin kauan kuin gentlemanit ansaitsivat tämän nimen. Mutta riistämällä heiltä vallan olette heiltä riistäneet edesvastuuntunnon, mikä on etuoikeuden suolana; ja he mätänevät silmienne edessä, mureten pois ja vajoten joukkoon. Onko yleinen sivistystasonne kohoamassa, siitä en lausu mitään mielipidettä. En edes pidä sitä kysymystä tärkeänä; sillä jos jotakin kohoamista on, niin sen täytyy olla huomaamattoman pieni. Silmäänpistävä tosiasia on, että huiput häviävät, että pian ei ole jäljellä mitään, mikä pyrkii tähtiä kohti. Keskiluokillanne on epäilemättä monta hyvää ominaisuutta; ne ovat otaksuttavasti ymmärtäväisiä, kyvykkäitä, toimeliaita ja kunnioitettavia. Mutta niillä ei ole mitään käsitystä suuruudesta, ei, hepä vaistomaisesti vihaavat sitä. Mitä muuta ne lienevätkään saaneet aikaan, varmaa on, että ovat hävittäneet kaiken jalouden. Taiteessa, kirjallisuudessa, draamassa, palatsien tai huviloiden rakentamisessa nihil tetigerunt, qvod non foedaverunt. [»Eivät mihinkään koskeneet ryvettämättä sitä.»] Sellainen on tulos, kun uskotaan valta henkilöille, jotka hankkivat itselleen oman toimeentulonsa, sen sijaan että se on ollut uskottuna luokalle, joka perinnäisen etuoikeuden nojalla oli erotettu hallitsemaan ja toteuttamaan hyvän elämän. 'Mutta', niin voitte vielä väittää, 'tämä on vain väliaikainen aste. On vielä olemassa eräs loisolijain luokka, kapitalistit. Vasta kun heistä on päästy, alkaa todellinen tasavertaisuus, ja sen kanssa tulevat kaikki muut erinomaiset asiat. No niin, mielestäni on mahdollista, että voitte saada aikaan, en tahdo sanoa täydellistä tasavertaisuutta, mutta suuremman tasavertaisuuden kuin maailma koskaan on nähnyt; että voitte pakottaa jokaisen tekemään jonkinlaista tuotantotyötä, korvaukseksi siitä, että hänelle taataan mukava eläminen. Mutta ei mikään oikeuta teitä otaksumaan, että sillä tavoin saatte aikaan sitä luonteen jaloutta, jonka minä pidän ainoana tosihyvänä. Sillä, kuten kaikki historia ja kokemus selvästi osottavat, jos tahdomme rehellisesti niiltä kysyä, sellainen jalous on luokkatietoisuuden tuote. Persoonallinen alote, persoonallinen voima, vapaus alhaisista huolista, perinnäiseen etuoikeuteen perustuva perinnäinen velvollisuudentunto, tietoisuus siitä, että on erotettu korkeita tarkoitusperiä varten, että on oma herransa ja muiden herra, kaikki se ja paljon muuta tarvitaan gentlemanin rakentamiseen; ja se kaikki on mahdotonta sosialistisessa valtiossa. Tämän taipumattoman ankaran maailman ikuisessa järjestyksessä on säädettynä, että suuruus voi kasvaa ainoastaan epäoikeudenmukaisuuden maaperässä ja että oikeudenmukaisuus ei voi tuottaa muuta kuin keskinkertaisuuden. Että joukot valitsevat oikeuden suuruuden hinnalla, on ymmärrettävää, vieläpä välttämätöntäkin. Ja tässä valinnassa on kansanvaltaisuuden sisin merkitys. Mutta gentlemaneilla tulisi olla älyä nähdäkseen ja rohkeutta lausuakseen, että hinta on liian kallis. He eivät sitä tehneet; ja rangaistus on, että he vähitellen lakkaavat olemasta. He ovat uhranneet itsensä, koettaessaan saada aikaan oikeudellisuutta. Mutta se koe ei ole minulle mielenkiintoinen. Se yhteiskunta, johon minä uskon, on ylimysvaltainen yhteiskunta. Olen, yhdessä Platonin ja Aristoteleen kanssa, sitä mieltä, että joukkoja olisi pidettävä keinoina, että niitä olisi kohdeltava lempeästi, kohdeltava oikeudenmukaisesti, mikäli valtion etu sen sallii, mutta aina pidettävä korkeammalle tarkoitusperälle alistettuina. Mutta teidän jalkanne astuvat toista polkua. Teidän vakava päätöksenne on, että on hävitettävä luokat; että on tasoitettava alaspäin, siinä tarkoituksessa että voitaisiin tasoittaa ylöspäin; että ylemmyydet ovat poistettavat, jotta keskitaso saataisiin korotetuksi. En väitä ettette onnistu. Mutta jos niin käy, niin toteutatte elämän mukavuuden sen suuruuden kustannuksella, eikä yhteiskunnastanne tule ihmisten, vaan muurahaisten ja mehiläisten yhteiskunta.

»Sillä kansanvalta — pankaa se tyystin merkille — tuhoaa suuruuden, oli se mitä laatua tahansa, älyn, havainnon yhtä hyvin kuin luonteenkin suuruuden. Ja varsinkin se tuhoaa taiteen, elämän heijastuksen, jota vailla meidän ei voi sanoa edes elävän. Sillä taiteilija on harvinaisin, valituin ihmisistä. Hänen aisteillansa, hänen havaintokyvyllään, hänen älyllään on luontainen ja synnynnäinen hienous ja etevyys. Hän kuuluu erityiseen luokkaan, hyvin pieneen, hyvin jyrkkärajaiseen. Ja hän tarvitsee luokkaa, joka voi häntä oivaltaa ja kannattaa. Ei mikään kansanvalta ole tuottanut eikä ymmärtänyt taidetta. Ateenaa mainitaan esimerkkinä, mutta väärin; Ateena oli ylimysvalta ja sitä johti ylimys, siihen aikaan kun rakennettiin Parthenon. Kaikkina aikoina ovat taidetta vaalineet suojelusherrat, ei koskaan kansa. Kuinka kansanmiehet sitä vaalisivatkaan? Vaistomaisesti he vihaavat sitä, niinkuin vihaavat kaikkea ylemmyyttä. Michelangeloa ei käyttänyt Firenze, vaan Medicit ja paavi; Lionardon arvoa ei oivaltanut Milano vaan Lodovico il Moro. Englannin ylimykset suojelivat Reynoldsia ja Gainsboroughta; keskiluokkamme lemmikit ovat Herkomer ja Collier. On kyllä totta, että on ollut rahvaan keskuudessa syntyneitä runoilijoita, ja että kansa on heitä rakastanut; enkä halveksi senlaatuista runoutta. Mutta se ei ole suuri runous. Suurta on Sophokles ja Vergilius, hieno kulttuuri aviossa rikkaan luonnon kanssa. Eikä sellaista avioliittoa saada aikaan ulkona kedolla eikä markkinapaikoilla. Se kirjallisuus, jota kansanvalta rakastaa, on sen itsensä kaltainen: ei kirjallisuutta ollenkaan, vaan sanomalehtisepustusta, karkeata, räikeätä, kiihottavaa, alhaista. Niin on myös draaman laita, samoin rakennustaiteen, samoin jokaisen taiteen. Asettakaa joukko taidetta suojelevan ylimyksen sijalle, ja poistatte hienon aistin. Taiteilija häviää, markkinailveilijä jää eloon ja kukoistaa. Ainoastaan luonnontieteen alalla teillä on enää jotakin ylimyksellistä. Sillä joukko näkee, että luonnontieteestä on hyötyä, ja sallii sen jatkaa työtänsä. Siksi että voi sattua niin, että luonnontiedettä voidaan sovelluttaa käytäntöön, sitä saadaan vielä harjoittaa puhtaasta, epäitsekkäästä harrastuksesta. Ja kansanvalta sietää toistaiseksi, vaikka tosin kärsimättömänä, aatteellista pyrkimystä, sentähden että se toivoo voivansa alentaa sen saavutukset omaksi hyödykseen.

»Kun käsitykseni kansanvaltaisesta yhteiskunnasta on tämmöinen, on luonnollista, että katseeni etsii sellaisia aineksia, jotka eivät lupaa sitä edistää, vaan vastustaa. Tähystelen uuden ylimysvallan ituja. Niitä on vaikea löytää, ja kenties kaipuuni ratsastaa arvostelukykyni kumoon. Mutta kuvailen mielessäni, että juuri se maa, joka on kipeimmin sairastanut, on ensinnä löytävä lääkkeen. Kannatan Ellis'in käsitystä Amerikan sivistyksestä; mutta sallin itselleni sen toivon, että vastavirtaus jo on alkamassa. Olen Italiassa tavannut nuoria amerikkalaisia, joilla on ollut hienompi kauneuden, ylevyyden ja muodon tajunta, kuin olen kyennyt löytämään englantilaisista, saatikka sitten italialaisista. Ja kun kerran siihen tuoreeseen ja aukeaan maaperään on kylvetty sen ihanteen siemen, mikä teki Kreikan suureksi, niin kukapa voi ennustaa, mihin kauneuden ja aatteen muotoihin oras saattaa puhjeta? Lännen pohattavalta voi vielä muuttua parhaimmistovallaksi, ja Europpa saattaa Amerikasta jälleen löytää entisen suuruutensa salaisuuden. Tämä ainakin näyttää minusta olevan maailman paras toivo; ja sen toivon toteuttamiseksi tahtoisin saada kaikki kulttuurin miehet koko maailmassa yhdistämään ponnistuksensa. Sillä tämän maailman valtakunta, samoin kuin taivaan valtakuntakin, valloitetaan väkivalloin. Emme saa työskennellä vallitsevia suuntia myöten, meidän tulee tehdä työtä niitä vastaan, jos tahdomme luoda mitään suurta. Ja niiden miesten, jotka kelpaavat hallitsemaan, täytyy rohjeta anastaa valta, jos enää koskaan on oleva sivistystä. Siitä syystä minä, vanhan ylimysvaltaisuuden viimeinen edustaja, tähystelen poikki Atlantin, havaitakseni uuden ylimysvallan esikoisen. Ja sosialismin taakse, anarkian taakse terotan katseeni nähdäkseni, helmenharmaana vasten vaalenevaa taivasta, vallan uuden ja komean linnan. Sillä valta on kaiken hyvän kiteytymiskeskus; kun se on olemassa, teillä on siveellisyyttä, taidetta, uskontoa; kun se puuttuu, teillä ei ole mitään, paitsi pyyteitä ja intohimoja. Valta on siis elämän ehto, joukonkin elämän, mikäli se on elämisen arvoinen. Ja itse kansanvallan tähden jokaisen oikean kansanvaltaisen tulisi rukoilla: ylimysvalta tulkoon.»

WILLIAM WOODMAN, Kveekari.

Kaikki seuramme jäsenet olivat puhuneet, paitsi kahta. Toinen oli kirjailija, Vivian, ja hänet olin päättänyt jättää viimeiseksi. Toinen oli John Woodman, Ystävien seurakunnan jäsen, [S.o. kveekari.] mies, jota tavallisesti pidettiin kummallisena ihmisenä, sen tähden että hän eli maalla talonpoikaisessa talossa, teki työtä omin käsin ja kieltäytyi maksamasta veroa, siitä syystä että sitä käytettiin armeijan ja sotalaivaston ylläpitämiseen. Jos Harington oli kaunis, niin Woodman teki kerrassaan ihanan vaikutuksen, mutta hänen kauneutensa oli enemmän kasvojen ilmeessä kuin niiden piirteissä. Olin aina pitänyt häntä harvinaisen tyypin, tosikristityn, oikeana perikuvana. Ja koska Harington juuri oli osottautunut tyypilliseksi pakanaksi, olin mielissäni sattumasta, joka asetti nämä kaksi miestä niin välittömästi vierekkäin. Sitä vain epäilin, suostuisiko Woodman puhumaan. Sillä tiesin hänen joskus aikaisemmissa tilaisuuksissa kieltäytyneen; ja hän oli meistä ainoa, joka aina oli osannut pysyä kiellossaan, tulematta epämiellyttäväksi, mutta myös taipumatta. Nyt puheena olevana iltana hän kuitenkin nousi, kun kutsuin häntä puhumaan, ja lausui seuraavasti:

»Koko illan olen uteliaasti odottanut, milloin minun vuoroni tulisi, ja tuntisinko silloin olevani, kuten me ystävät sanomme, Vapaa noudattamaan kehotusta. Nyt, kun se on tullut, olen, ymmärtääkseni, vapaa, mutta en kuitenkaan, jos suotte minulle anteeksi, pitämään pitkää enkä taiteellista puhetta. Mikä minulla on sanottavana, sen sanon niin yksinkertaisesti ja lyhyesti kuin voin; ja tiedän teidän kuuntelevan, niinkuin tapanne on, suvaitsevaisina, vaikkakin kantani eroaa kaikkien muiden puhujain mielipiteistä, jos mahdollista, vielä jyrkemmin kuin nämä eroavat toisistaan. Olette näet kaikki puhuneet maailman näkökannalta. Olette esittäneet ehdotuksia yhteiskunnan muuttamisesta ja parantamisesta. Mutta olette — enimmäkseen — luottaneet ulkonaisiin keinoihin noiden muutosten aikaansaamiseksi. Olette puhuneet hallituksen toimivallan laajentamisesta ja supistamisesta, sosialismista, anarkiasta, kasvatuksesta, siitosvalikoinnista. Mutta ette ole puhuneet hengestä ja elämästä, taikka ette ainakaan siltä kannalta, jolta minä tahtoisin niistä puhua. Muistan tosin, että MacCarthy käytti sanoja 'hengen elämä'. Mutta en oikein ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, paitsi että hän toivoi toteuttavansa sen väkivallalla; eikä sitä, johon minä tahtoisin pyrkiä, sitä, jolle minä tahtoisin antaa arvoa, voida sillä keinoin edistää. Coryat taas, ja Harington, puhuivat hyvästä elämästä. Mutta Coryat näytti olevan sitä mieltä, että kaikki elämä, oli se millainen tahansa, on hyvä. Sitä rajaviivaa, jonka minä näen kaikkialla, viivaa, joka toisistaan erottaa jumalan lapset ja tämän maailman lapset, sitä hän ei nähnyt ollenkaan. En voisi sanoa, niinkuin hän, että elämässä sinänsä on luontaista hyvyyttä; ainoastaan, että jokainen rehellinen työ on hyvä, jos sitä tekee hyvä ihminen. Se, mikä on tarpeen, ei ole rikkaus, ei loistavat avut, eikä äly. Nämä ovat lahjoja, joita annetaan tai kielletään. Vaan ainoa tarpeellinen on Jumalan henki, joka annetaan ilmaiseksi köyhille ja tietämättömille, jotka sitä etsivät. Koska tämä on uskoni, en voi muuta kuin olla eri mieltä myöskin Haringtonin kanssa. Sillä se elämä, josta hän puhui, on tämän maailman elämä. Hän ylistää valtaa ja viisautta ja kauneutta, ja ruumiin ja sielun etevyyttä. Ne ne ovat, hän sanoo, hyvä elämä. Ja koska ne ovat niin harvinaisia ja vaikeita saavuttaa, ja kehittyäkseen vaativat luontaisia avuja ja joutoaikaa ja rikkautta ja korkeata asemaa, niin hän päättää, ettei hyvä elämä ole mahdollinen kuin pienelle vähemmistölle, ja että enemmistön tulee tätä palvella. Ja jos ne hyvät asiat, joista hän puhuu, ovat sellaisia, niin hän on oikeassa; sillä maailman asioissa vallitsee sääntö: minkä toinen ottaa, siitä täytyy toisen luopua. Jos on hallitsijoita, täytyy olla alamaisia; jos on rikkaita, täytyy olla köyhiä; jos on joutilaita, täytyy olla raatajia. Mutta tosihyvä ei ole sillä tavoin jyrkkärajainen. Se on kaikille avoinna; ja kuta enemmän kullakin on sitä hyvää, sitä enemmän hän antaa muille. Se hyvä on rakkaus Jumalaa kohtaan ja tämän rakkauden voimasta rakkaus ihmistä kohtaan. Nämä ovat vanhoja sananparsia, mutta ajatus niissä ei ole vanha; päin vastoin se on aina uusi, sillä se on ikuinen. Nyt, niinkuin muinoin, keskellä tiedettä, liiketoimintaa, keksintöjä, maailman moninaista sekasortoa ja hälyä ja kiirettä, Jumala on välittömästi tajuttavissa ja tunnettavissa. Mutta tuntea häntä on rakastaa häntä, ja rakastaa häntä on rakastaa hänen luomakuntaansa ja kaikista enimmin ihmisiä, he kun ovat meitä lähinnä, heidän kanssaan kun olemme lähintä ja kiinteintä sukua, heidän kanssaan ja avullaan kun meidän pakostakin on elettävä. Ja jos se rakkaus todella olisi yleinen keskuudessamme, niin ne kysymykset, joita tänä iltana on pohdittu, selviäisivät itsestään. Sillä silloin olisi olemassa yleisesti omaksuttu ja noudatettu elämänohje, ja sen vallitessa ne olot, jotka probleemeja synnyttävät, häviäisivät. Sellaista elämänohjetta kaikki ihmiset aavistavat, hämärästi ja hetkittäin. Se se heille ilmaisi, että orjuus on vääryyttä. Ja jos vain olisivat lukeneet sitä vilpittömämmin ja noudattaneet sitä uskollisemmin, he eivät koskaan olisi käyneet sotaa hävittääksensä jotakin, jota eivät koskaan olisi halunneet ylläpitää. Ja sama elämänohje se nytkin varoittaen ilmaisee, että tehdään väärin, kun käydään sotaa, väärin, kun kasataan rikkauksia, väärin, kun eletään muiden työstä. Mikäli otamme varteen varoituksen, luovumme sellaisesta. Vaan jos muutetaan laitokset, muuttamatta sydämiä, tehdään turha työ. Sillä silloin muutetaan vain alamaiset hallitsijoiksi, köyhät rikkaiksi, raatajat tyhjäntoimittajiksi. Ja tuloksena olisi vain, että meillä olisi entistä turhanpäiväisemmät tyhjäntoimittajat, sydämettömämmät pohatat ja kykenemättömämmät hallitusmiehet. Taivaan valtakunta ei tule väkivallan eikä pakon tietä, ei peittelemättömän eikä peitetyn. Sen tuopi yksinkertainen palvelus niiden puolelta, jotka tuntevat lain, siten että he noudattavat oikeutta omassa elämässään ja saarnaavat käytöksellään enemmän kuin sanoillaan.

»Tämä olisi kovaa puhetta, jos meidän olisi nojauduttava itseemme. Mutta meillä on Jumala, ja häneen voimme nojautua; hän suo apunsa, ottamatta lukuun voimiemme määrää. Ihminen ei voi ajatuksen voimalla lisätä vaaksaa pituuteensa; hän ei voi suurentaa mielensä laajuutta eikä aistiensa kantavuutta; hän ei voi tahdon voimalla tehdä itseään filosofiksi eikä ihmisten johtajaksi. Mutta ammentamalla lähteestä, joka on köyhimmällekin ja heikoimmallekin avoinna, hänestä voi tulla hyvä ihminen, ja sitten hän, olivat hänen avunsa suuret tai pienet, käyttää niitä Jumalan ja ihmisten palvelukseen. Jos ihmiset tekevät sen, kukin itse kohdaltaan, Jumalan avulla, seuraa kaikki muu. Niin totta on, että jos ensin etsitte taivaan valtakuntaa, teille annetaan tämä kaikki. Niin, se on totta. Se on iäinen totuus. Se ei muutu kirkkokuntien oppijärjestelmäin muuttuessa eikä niistä riipu. Sanoisinpa ettei se riipu kristinuskostakaan. Sillä ne sanat olisivat tosia, vaikkei koskaan olisi ollut mitään Kristusta niitä lausumassa. Ja ne näyttää tosiksi yksinkertaisesti tietoisuutemme välitön todistus. Tajuamme sellaiset totuudet niinkuin tajuamme auringon. Niissä itsessään on niiden varmuus; ja siihen perustuu varmuus Jumalan olemassa olosta. Siinä on kaiken uskonnon ydin. Sanon sen, sentähden että tiedän. Ja te muut näytätte minusta aavistavan. Eikä se totuus ole, kuten puusta katsoen saattaa näyttää, yhdentekevä keskusteluumme nähden. Sillä se opettaa, että jokaisen muutoksen täytyy lähteä sisästä ulospäin. Ei ole, ei ole koskaan ollut mitään oikeudenmukaista valtiojärjestystä, sillä ei ole ollut yhtäkään, jonka perustuksena olisi ollut rakkaus Jumalaa ja ihmistä kohtaan. Kaikki, mitä tuomitsette pahana, — köyhyys ja rikkaus, joutilaisuus ja liikaraadanta, likaisuus, sairaus, lapsettomat avioliitot, väkivalta ja sota, jatkuu, kaikista muotojen muutoksista huolimatta, kunnes ihmiset tahtovat niistä vapautua. Eivätkä sitä tahdo, ennenkuin ovat oppineet rakastamaan Jumalaa ja ihmistä. Kumous on turha, kehitys on turha, kaikki tuskalliset heilahdukset puolelta toiselle ovat turhat, kunnes se sydämen muutos on tapahtunut. Ja se tapahtuu, kun sen aika on tullut. Näen sen kaikkialla olevan tekeillä, monella tavoin, monien eriävien mielipiteiden verhossa. Näen sen tekeillä täällä tänä iltana ja yönä niidenkin keskuudessa, joidenka kanssa olen jyrkimmin eri mieltä. Näen sen Allisonin ja Wilsonin toiveissa. MacCarthyn uhmassa, Martinin epäilyksessä ja kaikista selvimmin Audubonin epätoivossa. Sillä hän on oikeassa ollessaan epätoivoisena ainoan elämän suhteen, jota hän tuntee, maailman elämän, jonka hedelmät ovat tomua ja tuhkaa. Hän ajelehtii keskiöisellä valtamerellä, hänen taivaansa on tähdetön, häntä heittelevät pettymyksen, surun, sairauden, korvaamattoman menetyksen tuulet. Oi, mutta hänen yläpuolellaan, jos hän vain sen tietäisi, kohoaa, niinkuin nyt silmiemme nähden ja korviemme kuullen, kristallikirkasta taivasta kohti aamun ensimäinen leivonen. Ja käki kukkuu ja mustarastas laulaa, ettekö kuule? Ja lähde heittää putouksestaan aina hopeakipinäin kuurot taivasta kohti, jota se ei saavuta, ennenkuin tuli on muuttanut sen höyryksi. Ja niin koko luonto pyrkii ylös epätoivon yöstä aamunkoiton viileään raikkauteen ja edelleen keskipäivän aurinkoa kohti. Olkaamme kärsivälliset ja kulkekaamme kukin polkuamme, odottaen Jumalan sanaa, kunnes hän katsoo hyväksi ilmaista sen. Sillä hänen tiensä ei ole vaikea, se on sanomatonta iloa ja rauhaa. Ja niitä, jotka odottavat uskossa, hän on siunaava: he saavat häntä tuta.»

Kun hän päätti, oli valoisa aamu, vaikkei aurinko ollut vielä noussut. Ensimäiset linnut liversivät puistikossa, lähde kimalteli ja lauloi, ja maisema oli edessämme kuin morsian ylkää odottaessaan. Pysyimme ääneti, lumouksen valtaamina; ja tuskin tiedän kuinka pitkä aika oli kulunut, ennenkuin hennoin kehottaa Viviania lausumaan viimeisen puheen.

GEOFFRY VIVIAN, Kirjailija.

Olen joskus kuullut Vivianille annettavan filosofin nimen; mutta sana on harhaan viepä. Ne, jotka tuntevat hänen teoksensa — ja niitä on liiankin harvoja — tietävät että hän, välittömästi tai välillisesti, käsitteli filosofisia probleemeja. Mutta hän ei koskaan kirjoittanut filosofiaa; hänen menettelytapansa eivät olleet logiikan metodeja, ja hänen myötätuntoisuutensa oli luonnontieteen ja taiteiden puolella. Kreikan kulttuurin alkuaikoina hän olisi voinut olla Empedokles tai Herakleitos; hän ei olisi koskaan voinut olla mikään Spinoza tai Kant. Hän pyrki selittämään elämää, mutta ei yksinomaan ymmärryksen kaavojen mukaan. Hänen täytyi nähdä ja tuntea, voidakseen ajatella. Ja hänen esitystapansa oli runouden ystävistä liian älyperäinen, filosofian ystävistä liian kuvannollinen. Sentähden hänen lukijapiirinsä, niin harras kuin se olikin, oli pieni; mutta me, omassa seurassamme, kuuntelimme häntä aina mieltyneinä, ja mielenkiintoamme enensi, ei suinkaan vähentänyt, se, että hänen puheensa välistä sai meidät ymmälle. Olen havainnut vaikeaksi kuvata hänen esitystapaansa, johon hän ilmeisesti pani tietoista ja taiteellista harrastusta. Vielä vähemmin voin kuvata hänen laihain ja hienopiirteisten kasvojensa vaikutusta ja koko hänen persoonallisuutensa ylevää hienoutta. Hän nousi ja seisoi suorana ja pitkänä, vaikeneva taivas taustanaan, ja puhui seuraavaan tapaan:

»Ihminen on tekeillä; mutta tästä lähtien hänen täytyy itse tehdä itsensä. Sille asteelle luonto on hänet taluttanut, alkulimasta alkaen. Luonto on antanut hänelle jäsenet, ja se on antanut hänelle aivot, se on antanut hänelle sielun alkeet. Nyt on hänen omana asianaan kehittää tai turmella tuo uhkea runko. Älköön enää odottako luonnolta apua; sillä se tahtoo luoda olijan, jolla on voima luoda itsensä. Jos hän epäonnistuu, niin luonto epäonnistuu; malmi menee takaisin sulattimeen; ja tuo suuri kehityssarja alkaa uudestaan. Jos hän onnistuu, hän onnistuu yksin. Hänen kohtalonsa on hänen omissa käsissään.

»Tämän kohtalon herrana, jos hän vain sen tietäisi, ovat aivot, rakentaakseen palatsin, joka soveltuu sielun asuttavaksi. Yhä vielä, vuosisatojen kompastusten jälkeen, sielu ei kuitenkaan ole mitään enempää kuin tottumuksen ja voiman salavihkainen rikostoveri. Voima luo, tottumus ikuistaa, järki, se mielistelijä, vahvistaa. Ja niin ihminen ajautuu, ei ylös- vaan alaspäin, ja luonto katselee tuskissaan; oman kieltäymyksensä nojalla se ei voi sekaantua, jollei hävittääkseen. Jos hänen tulee ohjata, ja ohjata suoraan, täytyy järjen tarttua ohjaksiin; ja sen ohjaustaito, se se on valtiotaito. Sen taidon päämääränä on täydellisyys, sen menettelytapana on valikointi. Tiede on sen palvelijana, siveellisyyden laki sen herrana. Se ei sääli mitään ennakkoluuloa, ei pidä arvossa mitään tottumusta, ei kunnioita mitään perintäoppia. Laitokset ovat akanoita tulessa, jonka se sytyttää. Nykyisen ja menneen se tunnonvaivoitta heittää tulevaisen kitaan. Se on enkeli tulimiekka kädessä, joka rutosti sysää pois ämmärähjyksen, joka istuu rahapusseillaan Westminsterissä. [S.o. parlamentin.]

»Taikka, toisin sanoen, se on Herakles, jolla on puhdistettavana Augeiaan navetat; ja jokainen kaupunki on yksi sen pilttuu, täyteen ahdettu vuosisadan lannalla. Tai surmattavanaan Hydra, jonka sata kiemurtelevaa väärän uskon päätä, mädänneinä muinaisesta totuudesta valheiksi, kasvavat yhä ilmoille, tyhjentämättömässä hedelmällisyydessään synnyttäen uskontunnustuksia, edunpyyntejä, laitoksia. Ylimpänä päänä on omaisuus, julmin ja sokein kaikista, joka, ennenkuin tiedämmekään, nielee meidät kitaansa, verhottuna turvallisuuden ja rauhan valepukuun, surmaten muutamain ruumiit, useimpien sielut, ja kasvaen aina uudestaan juuresta, muodoissa, jotka vain näennäisesti ovat uusia, kunnes hengen miekka on iskenyt itse juuren poikki. Mikä nimi sille miekalle annetaan, sosialismi, anarkia, minkä haluatte, se on pikkuasia, kunhan vain käsi, joka sitä heiluttaa, on väkevä, aivot selkeät, sielu valoisa, innokas, syvä. Mutta mistä löytää sankarin, joka kelpaa sitä asetta kohottamaan?

»Häntä ei löydetä; hän on luotava. Ihmisen tulee kylvää Ihminen. Muinoin hän saattoi turvautua luontoon, silloin kun hänet pantiin sen rinnoille. Mutta luonto on hänet vierottanut; eikä hän enää voi sokeasti luottaa mielijohteiden tuloksiin, joita se ei enää ohjaa. Niin kauan kuin se kitki, sen asiana oli istuttaakin; mutta se ei enää kitke. Omasta tahdostaan ihminen kitkee pois tai säästää; ja omasta tahdostaan hänen täytyy kylvää, jollei tahdo että hänen kasvitarhansa metsistyy. Nytkin kallisarvoisia taimia kuihtuu hänen silmiensä edessä, nytkin uhkeita rikkaruohoja hyötyy, ja hän vain katselee toimettomassa kauhussa ja höpisee omasta voimattomuudestaan. Hän on antanut ohjakset himon käsiin, ja se ajaa hänet takaisin syvyyden kuiluun. Vaan hän valjastakoon sen vaunujensa eteen ja pankoon ohjaajaksi järjen, niin himolle kasvaa siivet ja se lennättää hänet päämäärää kohti. Se hänessä oleva aihe, minkä hän sanoo rakkaudeksi, on vain liejun lohikäärme; hän haudatkoon sen itseyden hautaan, ja se nousee siitä Psykenä, jonka siivet ovat liian laajat suojatakseen ainoastaan kotia. Ihminen, joka kerran on oleva, tulee olevaisen ihmisen kutsuessa. Hän kutsukoon hänet siis, raittiilla mielin, ei himon höyryistä. Sillä mimmoinen kutsumushuuto on, sellainen tulee vastaus.

»Mutta ketä hänen tulee kutsua tulemaan? Pakanaako? Vaiko kristittyä? Ei kumpaistakaan, ja molempia. Pakanuus puhuu ihmisten puolesta Ihmisessä, kristinusko Ihmisen puolesta ihmisissä. Se hedelmä, joka syötiin Paratiisissa, on, ihmisen sieluun kylvettynä, Hellaassa tuottanut ensimäisen ja ihanimman satonsa. Siellä nousi sielun maailmalle ihanteen kolminainen aurinko. Vaahdossa syntynyt Aphrodite nousi kukkana sinisestä ulapasta, seuranaan tritonit ja nereidit, aamunkoiton rusohohteessa. Säteilevänä harmaanvalkeassa kasteessa Apollon kimposi idän aalloista, leimahti halki taivaan, ja jäähdytti sihisevät pyöränsä usvaisessa lännessä. Jumalan aivoista singahti Athene ilmoille, aseenaan totuuden keihäs, ja liikkui harmaasilmäisenä pitkin maailmaa, koetellen ihmisten mieliä. Lempi, kauneus, viisaus, kas siinä pakanallinen kolminaisuus! Ainoastaan niiden armosta ihmiset ovat ihmisiä ja kelpaavat tulemaan Ihmiseksi. Sentähden jumalat ovat ikuiset; eivät he kuole, vaan me, kun luulemme heidät kuolleiksi. Eikä yksikään ihminen, joka ei heitä tunne ja tuntiessaan palvele ja rakasta heitä, kykene Ihmisen ruumiin jäseneksi. Sentähden on niin, että edistysaskeleen merkkinä on katsahdus taaksepäin; ja Kreikka seisoo ikuisesti uuden elämän kynnyksellä. Unohda Kreikka, ja vajoat takaisin, jollet elukan, niin hyönteisen tasolle. Katso muurahaista ja kavahda sitä! Se on olemassa varoituksena. Muurahaiskaikkeudessa ei ole muurahaisia. Siitä kohtalosta ihmiset varjelkoot Ihmisen!

»Mutta pakanajumalat olivat säälimättömät; he riistivät heikoilta. Heidän viisaudellaan oli juurensa hulluudessa, heidän kauneudellaan liassa, heidän rakkaudellaan sorrossa. Näin kasvaneina ne kukat lakastuivat. Ja mätänevästä maaperästä kohosivat oudot uudet kukat, jotka sanomme uskoksi ja toivoksi ja ihmisrakkaudeksi. [Englanninkielessä erotetaan toisistaan love, jota suomeksi vastaavat sekä rakkaus että lempi, ja charity = kristillinen rakkaus, ihmisrakkaus; vrt. ransk. amour ja charité.]

Sillä hulluus huudahti: 'En tiedä, mutta uskon'; saastaisuus: 'Olen kurja, mutta toivon'; ja sorrettu: 'Minua halveksitaan, mutta minä rakastan.' Se oli kristillinen kolminaisuus, ihmisen pettymyksen kaiku, samoin kuin tuo toinen oli hänen saavuttamansa täydellisyyden kaiku. Hän tarvitsee kuitenkin molempia. Sillä sentähden että hän kasvaa, häntä ahdistaa kintereillä epätäydellisyys. Hänen heikkouttansa nuo vuorenhuipulla loistavat hahmot pilkkaavat. Vaan usko ja toivo ja rakkaus kulkevat hänen vieressään loassa, suoden kehotusta, lohdutusta ja apua. Ja niistä on syntynyt oikeus, monilukuisten puolustaja harvalukuisia vastaan, kansakunnan puolustaja luokkaa vastaan, ihmiskunnan kansakuntaa vastaan, tulevaisuuden puolustaja nykyisyyttä vastaan. Kristinuskossa ihmiset syntyivät Ihmiseksi. Mutta älkööt ihmiset häneen kuolko. Sillä mitä hyödyttää oikeus, jollei se ole porras Olympoksen valtaistuimelle? Mitä hyödyttävät usko ja toivo, jollei ole päämäärää? Mitä ihmisrakkaus ilman esinettä? Turha on muurahaisten rakkaus, tai mehiläisten ja koralli-eläinten. Sillä rakkauden arvo on sellainen kuin rakastajan arvo. Ainoastaan pakanuuden maaperässä kristinusko voi tuleentua kypsyyteen. Ja usko, toivo, ihmisrakkaus ovat vain omia siemeniään, kunnes ne joutuvat viisauden, kauneuden, lemmen kohtuun. Olympos on edessämme, tuo lumihuippuinen vuori. Nouskaamme sille, yhdessä, jos haluatte, älkäämme toiset toisten ruumiiden yli; vaan ainakin kiivetkäämme, älkäämmekä märkikö ja kihiskö parvena tasavertaisuuden hyötyisillä niityillä. Me emme ole laaksoa varten, emmekä metsiä tai laitumia varten. Jos olemme veljiä, niin olemme sentään veljiä pyrkimisessä, tarviten etevimpiämme johtomiehiksemme. Aphrodite, Apollon, Athene ovat edessämme, eivät takanamme. Majesteetillisina hahmoina ne loistavat lumien keskeltä. Eteenpäin siis, ihmiset Ihmisessä!

»Vaan ihmisetkö saapuvat perille? Vaiko Ihminen? Vai eikö hänkään, vaan Jumala? Emme tiedä. Tunnemme ainoastaan herätteen ja kutsumuksen. Valon loisto lumilla, ylöspäin kohoava polku, pakottava yllyke povessamme, ne ovat meille varmuutta, kaikki muu epäilyä. Mutta epäily on kuin taivaanranta, ja sen rajassa vilkkuu toivon tähti. Sen varassa elämme; ja se tiede sokaisee, se kieltäytymys runtelee, mikä tahtoisi riistää meiltä noiden hopeasäteiden näön. Meidän silmiemme täytyy aueta, kulkiessamme eteenpäin, havaitaksensa jokaisen merkin korkeudesta. Ja koska sielussa todella on kuolemattomat kaipuut, voimme uskoa niiden ennustavan saavuttamisensa. Sillä sielun vaatimukset ovat mahtavat niinkuin ihmisenkin, ja vetoavat samaan todistukseen. Molempien todisteena on unelma, mutta sellaiset unet tulevat sarvi-portista. [Homeroksen mukaan tosiunet tulivat sarviportista; pettävät unet taas norsunluuportista.] Ne ovat elämän perusaiheita ja niiden ympärille kiteytyy kaikkeus. Sillä tahto on enempää kuin tieto, koska tahto luopi sen, josta tieto kertoo. Tieto riippuu tiedottomuuden tyhjässä tilassa, planeettana, joka tekee kierroksensa pimeässä; Mutta tuon tyhjän poikki usko rakentaa tien, mikä viepi Olympokselle ja ikuisten jumalien luo.»

Kun hänen puheensa päättyi, oli aurinko noussut, ja koiton hohde oli muuttumaisillaan tavallisen päivän valoksi. Linnut lauloivat täydellä äänellä, lähde säteili ja puut humisivat pehmoisesti aamuviimassa. Seuramme hajaantui hiljaa. Toiset menivät vuoteeseen nukkumaan; toiset läksivät puutarhoihin kävelemään; ja Audubon meni sopimuksen mukaan uimaan nuoren veljenpoikani kanssa, näköjään niin iloisena ja onnellisena, kuin olla voi. Minä jäin yksin kävelemään edes takaisin penkereellä, katsellen, mitenkä päivä yhä kirkastui, ja ihmetellen ihmisten eri kohtaloita. Aamukello soi pienessä kirkossa puiston suulla; voimavaunun puhallus kuului valtatieltä. Ja ajattelin Cantilupea ja Haringtonia, Allisonia ja Wilsonia, ja niiden jälestä aamunsarastuksen ja päivännousun ilmestystä, Woodmania, sielua, ja Viviania, henkeä. Seisahduin luudakseni viimeisen katseen valoisain kuvapatsaiden riviin, jotka reunustivat allani olevaa pitkää käytävää. Kuvailin hiiden ulottuvan Olympoksen juurelle asti; ja ilman ylpeyttä tai mielenkiihkoa, mutta mielessäni varman toivon tyyneys, olin valmis alottamaan uutta päivää.