SISÄLLYS: (continued 2)

Hän sivuutti puoli tusinaa Langloisin ansoja. Ainoassakaan ei ollut mitään saalista. Kolmannesta olivat nuorat katkenneet. Seitsemännestä hän löysi jätteitä punaisesta ketusta, joka oli luita myöten syöty. Kolmannessa ansassa oli kärppä, pää pois puraistuna. Yhä enemmän ja enemmän kummastuen Jan tutkisteli lumessa olevia lumikengän jälkiä. Tuoreimmat olivat usean päivän vanhoja. Hän hoputti koiriaan eikä pysähtynyt, ennen kuin äkkiä seisautti ne metsään raivatun aukion reunaan. Sadan metrin päässä hänen edessään oli erämiehen maja. Sen katolla liehui tangossa kauhun punainen merkki.

Säikähtäneenä Jan juoksi takaisin, ja valjakko kääntyi ja seurasi häntä hurjassa epäjärjestyksessä. Sitten hän pysähtyi. Mitään savua ei noussut pikku majan savisesta savupiipusta. Sen ainoa ikkuna oli huurasta valkeana. Yhä uudelleen ja uudelleen hän huusi ääneen, mutta mitään elonmerkkiä ei ilmaantunut. Hän ampui kaksi laukausta ja odotti kinnas suun ja sieraimien edessä. Ei mitään vastausta. Silloin hän jätti kaiken toivon, kääntyi pohjoista kohti eikä suonut koirilleen lainkaan lepoa, ennen kuin saapui Lac Bainiin.

Hänen valjakkonsa päätyi puolikuolleena perille, sekä Cummins että Williams juoksivat häntä vastaan, kun hän pysähtyi yhtiön varastohuoneen edustalle.

— Punainen lippu riippuu Langloisin katolla! hän huusi. — Ammuin pyssylläni ja huusin. Siellä ei ole ainoatakaan elävää olentoa! Langlois on kuollut!

— Hyvä Jumala! Williams voihki.

Hänen punakoille kasvoilleen levisi kuolon kalpeus, ja hän seisoi paksut kätensä nyrkkiin puristettuina, Cumminsin ottaessa haltuunsa koirat, kun Jan meni varastohuoneeseen etsimään jotain syötävää.

Seuraavana päivänä Mukee ja Per-ee palasivat leiriin. Aivan heidän kintereillään tuli nuori Williams kauhuissaan. Hän oli tavannut ruton Waterfoundissa cree-intiaanien keskuudessa.

Päivä päivältä tuli yhä kolkompaa Lac Bainissa. Alussa ei Jan täysin käsittänyt tilannetta, vaan soitteli edelleenkin viuluaan ja leikki ja peuhasi Melissen kanssa. Hän ei ollut nähnyt maanvaivaa yhdeksäntoista vuotta takaperin. Useimmat muut olivat sen nähneet, vieläpä Mukeekin, joka oli kaikkein nuorin.

Jan ei tietänyt, että juuri tämä Punainen Kauhu tuli kuin jumalien Kostotar niittämään ihmisiä suuresta pohjolasta, kunnes he olivat harvalukuisemmat kuin Saharan erämaan asukkaat! Mutta hän oppi sen pian ymmärtämään. Helmikuussa olivat cree-intiaanit Wollaston Laken rantamilta kuolleet suorastaan sukupuuttoon. Länttä kohti hyppäsi kuolema erämaassa majalta majalle. Kuun keskivaiheilla oli Lac Bain kaikilta muilta paitsi pohjoiselta puolelta ruton ympäröimä.

Leirin pyyntiretket olivat lyhenneet; nyt ne lakkasivat kokonaan ja suuri taistelu alkoi. Williams kokosi miehensä ja kertoi heille, kuinka tätä samaa taistelua oli käyty lähes kaksi vuosikymmentä takaperin. Sadan kilometrin alalta leiristä täytyi jokaiseen majaan tai wigwamiin, jonka katolle oli vedetty punainen lippu, poiketa katsomaan ja polttaa se, kun sen asukkaat olivat kuolleet. Se oli hyvin vaarallista. Se oli uhkarohkea tehtävä. Se oli käymistä kuolemaa kohti, minkä vuoksi ne, jotka kuulivat vanhan toimitusmiehen käskyn, hätkähtivät; mutta kun käsky sitten tuli, he tottelivat sitä yhtenä miehenä.

Cummins ja Jan söivät viimeistä illallistaan yhdessä, Melisse istui heidän keskellään ihmetellen, miksi he olivat vaiti. Aterian loputtua he astuivat peräkkäin ulos.

— Mukee ei ollut varastohuoneessa, Cummins sanoi kumealla äänellä. — Williams arveli, että hän on lähtenyt koirineen etelään päin. Mutta sitä hän ei ole tehnyt. Minä näin hänen laahustavan sairaan koiran tavoin majaansa ennen hämärää. Huomenna varhain vedetään punainen lippu Lac Bainissakin.

Jan tukahdutti huudahduksen, joka pyrki hänen huulilleen.

— Oh, kas! Cummins puhkesi sanomaan. — Tulisoihtu palaa hänen ovensa ulkopuolella!

Mukeen majasta kuului kimakka tuskanhuuto, ja he molemmat tunsivat sen puoliverisen isän ääneksi — sanaton huuto, joka välistä kohosi ja välistä häipyi kuin koiran ulina. Valot kimmeltelivät pimeässä, aivan niin kuin ne olivat vuosikausia takaperin kimmellelleet, kun Cummins hoippui ulos majastaan ilmoittamaan vaimonsa kuolemaa.

Kauhuissaan hän tarttui Janin käsivarteen.

— Lippu on ylhäällä nyt! kuiskasi hän raskaasti. — Mene takaisin Melissen luo! Ruokaa on huoneessa kuukaudeksi, ja sinä voit kantaa halkoja tänä iltana. Lukitse ovi! Tuuleta ainoastaan takaseinällä olevan ikkunan kautta! Pysy huoneessa — hänen kanssaan — kunnes kaikki on ohi! Mene!

— Punaisten lippujen luo, sinne minä tahdon mennä! Jan huudahti voimakkaasti ja irrottautui hänen otteestaan. — Teidän asianne on jäädä Melissen luo!

— Minun paikkani on miesten mukana!

— Entä minun? Jan ojensi itsensä ylpeänä.

— Toisen meistä täytyy sulkeutua sisään lapsen kanssa, Cummins väitti. — Ja juuri sinun. Jokin lähetti sinut — jokin — etkö ymmärrä? Ja sen jälkeen hän ei milloinkaan vielä ole ollut yhtä lähellä kuolemaa kuin nyt. Sinun täytyy jäädä Melissen luo — viuluinesi!

— Melisse valitkoon itse, Jan vastasi. — Me menemme majaan, ja se, jonka luo hän ensin tulee, menee punaisten lippujen joukkoon. Toinen sulkeutuu majaan, kunnes kulkutauti on ohi!

Hän meni kiireesti tupaa kohti. Avattuaan oven hän antoi Cumminsin mennä ensin sisälle, ja toisen leveän selän takana hän juoksahti nopeasti toiselle sivulle; hänen silmänsä hehkuivat, hänen valkoiset hampaansa välkkyivät leveässä hymyssä. Cumminsin huomaamatta hän ojensi kätensä Melisseä kohti, joka istui pöydän ääressä ja leikki hänen viulunsa kielillä.

Hän oli tehnyt näin tuhansia kertoja, ja Melisse tiesi, mitä se merkitsi — suukon saamista ja kohottamista puoliväliin kattoa kohti. Hän hyppäsi tuoliltaan ja juoksi häntä vastaan; mutta tällä kerralla — sen sijaan että olisi kohottanut hänet ilmaan, hän painoi lapsen rintaansa vasten ja kätki kasvonsa hänen pehmeisiin hiuksiinsa. Riemuiten hän katsahti Cumminsiin.

— Ylös, Jan — ylös — korkealle ylös, Melisse kirkui.

Hän heitti pienokaisen ilmaan, suuteli häntä taas ottaessaan hänet käsivarsilleen, ja asetti sitten hänet — nauraen ja onnellisena — pöydänreunalle.

— Minä aion Cumminsin sijasta mennä sairaiden cree-intiaanien keskuuteen, Jan sanoi Williamsille puolta tuntia myöhemmin. — Nyt kun kulkutauti on tullut Lac Bainiin, hänen täytyy jäädä Melissen luo.

14

Pitkä odotus

Seuraavana aamuna Jan lähti matkalle vanhaa tietä Hasabalaan. Creet olivat hävinneet. Koko päivän hän kulki itään ja länteen ja löysi vanhoja jälkiä, jotka johtivat pohjoiseen.

— Ne ovat menneet eskimojen luo, hän sanoi itsekseen. — Oi, Kazan, mitä kaikkien pyhien nimessä tämä on?

Etummainen koira pysähtyi äkkiä äkäisesti muristen, kun samassa yksinäinen olento tuli hoippuen heitä kohti hangella. Se oli Croisset. Voihkien hän vaipui rekeä vasten.

— Minä olen sairas ja nälkään nääntynyt! hän valitti. — Itse paholainen on tullut majaani, eikä minulla ole kolmeen päivään ollut muuta kuin lunta syötävänä!

— Sairas! Janilta pääsi, ja hän vetäytyi askelen taaksepäin.

— Niin, sairas tyhjän vatsan ja tämän ja tämän takia! Hän näytti toista käsivarttaan, joka oli sidottu verisellä tukolla, ja osoitti kaulaansa, mistä nahka oli lähtemäisillään pois. — Kymmenen päivää kiertelin, mukanani antamanne punainen kangas; ja palattuani istui tuo hirvittävä kummitus ja irvisti minulle oman majani katolta! Koetin tulla sisälle, mutta vaimoni uhkasi ampua minut, ellen heti mene takaisin metsiin. Koetin hiipiä iltasella ikkunan kautta; silloin hän heitti kuumaa vettä päälleni. Rakensin itselleni wigwamin metsänreunaan ja jäin siihen viideksi päiväksi. Siunatut pyhimykset, minulla ei ollut lainkaan tulitikkuja, ei mitään ruokaa; ja tultuani niin lähelle, että saatoin huutaa hänelle, sain tämän sen sijaan — ja hän näytti runneltua käsivarttaan.

— Minä annan teille ruokaa, Jan sanoi nauraen ja avasi taakkansa. — Kuinka kauan punainen lippu on ollut ylhäällä?

— Ei minulla ole lainkaan aavistusta ajasta, mutta ainakin kymmenen päivää, ja minä vannon, että kestää koko talven, ennen kuin se tulee alas!

— Se ei ole kulkutautia! Menkää kotiin ja puhukaa siitä vaimollenne!

— Jotta saan luodin vaivoistani! Croisset murisi ja kävi käsiksi lihaan ja korppuihin.

— Te olette onnellinen mies, Croisset. Se on todistus siitä, että hän rakastaa teitä.

— Jos kuulat ja kuuma vesi ja tyhjä vatsa ovat todistus, silloin hän rakastaa minua perin julmasti, Jan Thoreau!

Jan jätti hänet istumaan roihuavan nuotion ääreen ja poistui lounaaseen polttamaan Langloisia ja hänen majaansa. Punainen lippu liehui edelleenkin samalla paikalla kuin useita viikkoja takaperin. Ikkunat olivat vielä enemmän jäätyneet. Hän huusi, jyskytti ovelle pyssynperällä ja löi ikkunaruudut rikki. Kuolonhiljaisuus, kun hän rupesi kuuntelemaan, pani hänen sydämensä lyömään nopeammin. Epäilemättä Langlois makasi kuolleena pikku kodissaan.

Jan haki metsästä kuivia sytykkeitä ja pinosi ne majan seiniä vasten. Sitten hän istui reessään, kunnes koko maja oli leimuavana roviona.

Tämän jälkeen hän jatkoi kulkuaan länteen päin, ja kaikkialla hän tapasi hävitystä ja kuolemaa, ja lakkaamatta hän rukoili sydämessään, että enkelit suojelisivat ja varjelisivat hänen pikku Melisseään.

Croisset saapui Lac Bainiin neljäkymmentäkahdeksan tuntia sen jälkeen kun oli tavannut Janin.

— Punainen lippu on ylhäällä kaikkialla! hän huusi havaittuaan kamalan merkin Mukeen majan katolla.

Gray Otterista tullut cree-intiaani pysähtyi hetkiseksi matkallaan pohjoiseen.

— Kuudessa wigwamissa on kuolleita, hän ilmoitti omalla kielellään Williamsille. — Yksi yhtiön mies, mukanaan silmäpuoli johtajakoira ja neljä muuta elukkaa, on lähtenyt polttamaan niitä.

Williams otti merkinantotorvensa ja töräytti sillä Cumminsille, joka avasi oven raolleen, vieressään pikku Melisse.

— Thoreau on keskellä pahinta tuhoa etelässä, hän huusi. — Se on liikaa hänelle, ja minä lähden sinne koirineni. Croisset hoitaa varastohuonetta muutaman päivän.

Kun Melisse kuuli tämän, hänen silmistään näkyi hurja pelko. Niin lapsi kuin hän olikin, hän ymmärsi, että Jan oli käynyt suurta vaaraa vastaan. Tuon villin maailman, jossa hän eli, ankarat lait olivat jo alkaneet tehdä tehoaan häneen ja teroittaneet hänen vaistoaan ja järkeään samalla tavalla kuin ne olivat saattaneet intiaanilapset miesten ja naisten vastuuseen jo aikoja ennen kuin olivat täyttäneet viisitoista vuotta.

Hän tiesi, mitä Mukeen majan katolla liehuva punainen lippu merkitsi. Hän tiesi, että tässä hänen maailmassaan täytti ilman vaara, mikä uhkasi niitä, jotka sitä hengittivät, että ihmisiä kuoli metsissä, että liikkeellä oli jotakin hirmuista, näkymätöntä, jota hänen isänsä kutsui rutoksi, ja että Jan oli lähtenyt taistelemaan sitä vastaan, hengittämään sitä ja ehkäpä kuolemaankin siihen. Heidän oma ovensa oli suljettu ja lukittu sen takia. Hän ei saanut edes työntää päätään ulos ikkunasta, joka avattiin hetkiseksi joka päivä; ja aina siihen asti kun Cummins vakuutti hänelle, ettei päivänpaisteesta ollut mitään vaaraa, hän kartteli kalpeita säteitä, joita iltapäivisin tunkeutui majanikkunan läpi.

Tietämättään Cummins vahvisti hänen pelkoaan monin tavoin, ja kun hän totuudenmukaisesti vastaili tyttösen kysymyksiin, karttuivat tämän tiedot päivä päivältä. Hän ajatteli yhä enemmän ja enemmän Jania. Kuullessaan ulkoa ääntä, hän riensi ovelle hyvin toivein, mutta aina hän pettyi, ja hän oli vähällä itkeä, kun ei nähnyt mitään muuta kuin hirvittävän punaisen lipun riippumassa Mukeen majan katolta.

Hänen äitinsä pienen raamatun rikkinäiselle etulehdelle oli kirjoitettu yksinkertainen rukous. Joka ilta, polvistuessaan sänkynsä viereen ja toistaessaan tätä rukousta, hän lisäsi loppuun:

— Rakas, taivaallinen Isä, ole hyvä ja suojele Jania!

Päivien kuluessa tuli pikaisia muutoksia. Eräänä aamuna kutsui merkinantotorvi Cumminsia ovelle. Se tapahtui viidentenä päivänä Williamsin lähdöstä etelään päin.

— Tuolla ei näkynyt aamulla mitään savua, ja minä olen kurkistanut ikkunasta sisälle, Croisset huusi. — Sekä Mukee että vanhus ovat kuolleet. Minä poltan majan.

Tukahdutettu tuskanhuuto pääsi Cumminsin huulilta, ja kuin sekapäisenä hän meni sängylle ja heittäytyi suulleen vuoteelle. Melisse saattoi nähdä, kuinka hänen voimakas vartalonsa vapisi, ikään kuin hän olisi lapsen tavoin itkenyt; silloin hän halasi pikku kätösillään isää ja itki ja nyyhkytti hänen karkeaa poskeaan vasten. Hän ei tuntenut, mitä osaa Mukee oli näytellyt suloisen naisen elämässä, naisen, joka kerran oli elänyt tässä samassa pikku tuvassa; hän tiesi vain, että hän oli kuollut, että kauhea tuntematon oli tappanut hänet ja että lähinnä isää ja Jania hän oli rakastanut Mukeeta enemmän kuin mitään muuta maailmassa.

Äkkiä hän kuuli kummallista ääntä ja säntäsi ikkunaan. Mukeen maja oli liekeissä. Kauhuissaan hän katseli, kuinka tuli puhkui särkyneiden ikkunoiden läpi ja korkealle synkkää honkaa kohti. Näissä liekeissä oli Mukee! Hänen huutaessaan isä tuli juosten ja vei hänet ikkunasta hänen pikku makuusuojaansa.

Kun Cummins seuraavana aamuna tuli herättämään häntä, hänen kasvonsa muuttuivat kalmankalpeiksi. Melisse ei nukkunut. Hänen silmänsä olivat auki ja tuijottivat, ja hänen pikku poskillaan paloi kuumeen hehku.

— Sinä olet sairas Melisse, hän kuiskasi käheästi. — Sinä olet sairas!

Hän polvistui lapsen viereen ja laski kätensä hänen kasvoilleen. Ja tämä kosketus jääti hänen sydämensä — mitään sellaista hän ei ollut tuntenut sitten useampia vuosia takaperin toisessa huoneessa muutaman askelen päässä.

— Minun on ikävä Jania, lapsi valitti. — Minä tahdon, että Janin on tultava takaisin minun luokseni.

— Minä lähetän häntä hakemaan, rakas lapseni. Hän on pian täällä. Minä menen ulos ja lähetän Croissetin häntä hakemaan!

Hoippuessaan poispäin hän peitti kasvonsa lapselta. Croisset näki hänen tulevan ja astui varastohuoneesta häntä vastaan. Sadan metrin päässä hänestä Cummins pysähtyi.

— Croisset, Jumalan tähden, ota valjakko ja mene hakemaan Jan Thoreauta, hän huusi. — Sano hänelle, että Melisse makaa kuolemaisillaan rutossa! Riennä! Riennä!

— Yötä päivää! Croisset huusi.

Kahtakymmentä minuuttia myöhemmin Cummins näki tuvan ikkunasta hänen lähtevän.

— Jan on pian täällä, Melisse, hän sanoi hyväillen hiljaa tytön hiuksia.

Ne valuivat tyynylle paksuina, ruskeina aaltoina, ja se näky loihti esiin toisen mielikuvan, jonka hän oli säilyttävä aikojen loppuun. Se oli muisto äidin hiuksista, jotka loistivat heikosti himmeässä valossa. Se oli muisto äidin silmistä, jotka katselivat häntä hänen siinä istuessaan päivän pitkän.

Illan tullen tapahtui muutos. Kuume katosi lapsen poskilta. Tytön silmät sulkeutuivat, ja hän nukahti. Koko yön Cummins istui oven lähellä, mutta päivän koittaessa harmaana vaipui hänen päänsä rintaa vasten, ja hänkin nukahti.

Hänen herätessään maja oli valoisa. Hän kuuli ääntä ja kavahti pelästyksissään vuoteeltaan. Melisse oli tekemässä tulta takkaan!

— Minä voin paremmin tänään, isä. Mikset sinä nukkunut, kunnes aamiainen olisi tullut valmiiksi?

Cummins tuijotti. Sitten hän päästi ilohuudon, riensi syleilemään lastansa, tanssi pitkin tupaa kuin iso karhu, löi tuoleja kumoon ja antoi hurjassa ilossaan huoneen täyttyä savulla.

— Sinut, Melisse, teki sairaaksi se, mitä näit ikkunasta, hän huusi hellittäessään viimein otteensa tytöstä. — Minä luulin… — Hän hillitsi itsensä ja lisäsi vapisevin äänin: — Minä luulin, että sinä jouduit sairaaksi pitemmäksi aikaa kuin yhdeksi päiväksi, suloinen pikku aarteeni!

Hän avasi ikkunan ja päästi raitista aamuilmaa sisälle.

Palattuaan Croisset ei havainnutkaan punaista lippua Cumminsin majan katolla; hänellä ei myöskään ollut mitään tietoja Janista. Kolme päivää hän oli seurannut jälkiä etelään päin, tapaamatta poikaa. Mutta hänellä oli muita uutisia. Williams makasi ruttoon sairastuneena eräässä cree-wigwamissa Porcupine-joen alajuoksun varrella. Tämä olikin viimeinen viesti, mitä he milloinkaan kuulivat toimitusmiehestä, lukuunottamatta sitä, että hän kuoli johonkin aikaan maaliskuulla ja että cree-intiaanit polttivat ruumiin.

Croisset palasi Churchillin tietä ja tapasi vaimonsa valmiina avoimin sylin ottamaan hänet vastaan. Sitten hän lähti uudestaan Per-een kanssa, joka tuli pohjoisesta, etsimään Jania. He eivät kuitenkaan löytäneet jälkeäkään hänestä, ja Cummins jätti kaikki toiveet.

He eivät voineet kauemmin salata pelkoaan Melisseltä. Tämä hänen elämänsä ensimmäinen katkera suru kohtasi häntä sellaisella voimalla, että Cummins kävi levottomaksi ja perin alakuloiseksi. Melisse ei enää välittänyt leikkikaluistaan. Saattoi kulua useampia päiviä hänen koskemattakaan kirjoihin, joita Jan oli tuonut mukanaan Churchillista ja joita hän oli opettanut hänet lukemaan. Häntä miellyttivät vähän tai eivät ensinkään esineet, jotka muutama viikko takaperin olivat olleet koko hänen elämänsä.

Yhä toivottomampana Cummins näki ponnistustensa menevän tyhjiin. Joka päivä Melisse seurusteli yhä enemmän intiaani- ja puoliveristen lasten kanssa ja vietti suuren osan aikaansa varastohuoneessa — ja kuunteli miesten keskusteluja — hiljaa, tarkkaavaisena, taipumatta millään houkutuksilla hymyilemään. Omasta sydämestään hän katseli maailmaa, joka hänestä oli tullut tyhjäksi. Jan oli ollut hänelle äitinä, veljenä ja kaikkena, mikä oli hellää ja suloista — ja hän oli poissa. Mukee, josta hän oli pitänyt, oli poissa. Williams oli poissa. Maailma oli muuttunut, hirmuisesti ja äkisti, ja se lisäsi vuosia hänen elämänkatsomukseensa.

Sen mukaa kuin viikot vierivät ja kevätaurinko alkoi sulattaa lunta, hän muuttui yhä enemmän toisten Lac Bainissa ja metsässä asuvien villilasten kaltaiseksi. Janin tähden hän oli huoltanut ja hoitanut hiuksiansakin, sen vuoksi että Jan kehuskeli niitä ja sanoi, että ne olivat kauniit. Nyt ne riippuivat takkuisina ja hoidon puutteessa pitkin hänen selkäänsä.

Eräänä iltana hän unohti lukea iltarukouksensa, eikä Cummins huomannut sitä. Eikä hän huomannut sitä seuraavanakaan iltana eikä sitäkään seuraavana. Vajonneena omaan synkkyyteensä hän ei huomannut monia muitakaan asioita, niin että naurun ja ilon hupaisten kujeiden sijasta täyttyi pikku maja vain olleiden ja menneiden synkillä ja raskailla varjoilla.

Eräänä päivänä alkukeväästä he istuivat päivällistä syömässä, ja auringonpaiste virtasi heihin tuvassa, kun nopeat, hiljaiset askelet saivat Melissen katsahtamaan ovelle. Kummallinen olento seisoi siellä verettömin kasvoin, tuijottavin silmin ja ryysyihin verhottuna, mutta käsivarret olivat ojennettuina samaten kuin tuhansia kertoja ennenkin, ja vanhaan tapaansa ilosta huutaen Melisse syöksyi Cumminsin ohi, huudahtaen:

— Jan, Jan — Janini!

Sanat takertuivat Cumminsin kurkkuun hänen nähdessään kalmankalpean nuorukaisen sulkevan Melissen rintaansa vasten.

Vihdoin hän sammalsi: — Jan! ojensi käsivartensa ja sulki heidät molemmat syliinsä.

Hetkiseksi Jan käänsi kasvonsa valoon päin. Toinen tuijotti ja ymmärsi.

— Sinä olet ollut sairas, hän sanoi, — mutta se ei ole jättänyt mitään merkkejä.

— Ei, Jumalan kiitos! Jan vastasi.

Melisse kohotti päänsä ja silitteli molemmin käsin hänen poskiaan. Sinä iltana hän muisti rukouksensa, ja sen loppuun hän lisäsi:

— Rakas taivaallinen Isä, kiitos sinulle, että lähetit Janin kotiin!

15

Miltei naisena

Rauha ja lepo seurasi Punaisen Kauhun hirveitä jälkiä. Taas hengitti metsän maailma pelotta; mutta Hudsoninlahdelta Athabaskaan ja pitkälle etelään aina Reindeer-maan tuhansille vesille kuiskivat tuulet hirmuisesta surusta, joka oli säilyvä kunnes lapsista tuli miehiä ja miehet joutuivat hautaan.

Elämän oli raadellut tihutyö, pelottavampi kuin se, joka tasoittaa kaupunkeja ja avaa rotkoja maan kamaraan. Verkalleen se alkoi jälleen järjestyä. Ei ollut mitään muuta, mikä olisi tarjonnut apua ja lohdutusta; ja samoin kuin he olivat yksinään kärsineet, samoin ponnistautuivat nyt metsän lapset yksinäisinä takaisin elämään ja rakensivat jäljelle jääneistä rippeistä tulevaisuuden.

Kuukausimääriä lauloivat cree-intiaanit surulaulujaan etsiessään vainajiensa luita. Vaimoitta ja lapsina hoippuivat miehet leireihin; syvälle erämaahan he olivat jättäneet kaiken sen, mitä olivat oppineet rakastamaan ja mikä oli suonut heille lohtua. Toisinaan saapui yksinäinen nainen, ja majojen ja mökkien hiiltyneiden kekäleiden ympärillä ulvoivat koirat isäntä-vainajiaan.

Rutto oli vienyt tuhat sielua, ja kuitenkin oli vain epämääräinen huhu kaikesta tapahtuneesta saapunut nauravien, tanssivien miljoonien korviin tässä toisessa isossa maailmassa erämaan ulkopuolella.

Lac Bain oli pohjoisista leireistä kärsinyt vähiten, lukuunottamatta Churchillia, missä jääkylmät tuulet olivat navalta puuskuessaan karkottaneet Punaisen Kauhun länteen päin. Lopputalvella tuli määräys, että Cumminsin oli ryhdyttävä toimitusmieheksi Williamsin sijaan, ja Per-ee lähti heti Fond du Laciin hakemaan Jean de Gravoista ensimmäiseksi mieheksi. Croisset jätti ketunpyyntinsä täyttääkseen Mukeen paikan.

Nämä muutokset tuottivat Melisselle uutta iloa. Croissetin vaimo oli hyvä nainen, joka oli viettänyt lapsuutensa Montrealissa, ja Iowaka, joka nyt oli pienen, sotaisan Jeanin ja kauniin tyttären äiti, oli lempeä nuori Venus, joka vuosi vuodelta oli tullut yhä suloisemmaksi ja kauniimmaksi — mikä ei tavallisesti ole asianlaita puoliverisiin naisiin nähden.

— Mutta hänessä on hienoa verta, kaunista verta, Jean kerskui ylpeästi milloin tahansa tilaisuus siihen tarjoutui. — Hänen äitinsä oli prinsessa ja hänen isänsä puhdas ranskalainen, ja tämän isoisä oli pataljoonanpäällikkö. Mitä enempää voidaan vaatia, mitä? Minä sanon, mikä voi olla sitä parempi?

Ensi kerran elämässään saattoi siis Melisse nauttia seurasta ja seurustella vertaistensa kanssa.

Tämä uusi seurapiiri ei kuitenkaan erottanut häntä ja Jania — niin hauska kuin se olikin. He olivat, jos mahdollista, vielä entistään enemmän kiintyneet toisiinsa. Eletyt hirmukuukaudet olivat muuttaneet heitä kumpaakin, ja heidän ikänsä mukaan suoneet heille hedelmiä, jotka useammin kypsyvät vastoinkäymisen synkässä pimeydessä kuin myötäkäymisen ja onnen päivänpaisteessa.

Melisselle ne olivat avanneet uuden ajatusmaailman, uuden näkemyksen hänen ympäristöstään. Kaikista opettajista ankarin oli istuttanut häneen sen tiedon, jota tuottaa suru, pelko ja kuolema, ja hänestä oli tullut pikkuvanha.

Hän ei pitänyt enää Jania ainoastaan leikkitoverina, olentona, jonka tehtävänä oli rakastaa ja huvittaa häntä. Hänestä oli tullut mies. Melissen silmissä hän oli sankari, joka oli käynyt taistelemaan tätä kuolemaa vastaan, josta hän vieläkin kuuli ympärillään puhuttavan ja kuiskittavan. Croissetin vaimo ja Iowaka kertoivat hänelle, että hän oli tehnyt rohkeimman työn, mihin mies täällä maan päällä saattaa ryhtyä. Hän puhui Janista ylpeänä intiaanilapsille, jotka nimittivät hänet Soihdunkantajaksi. Hän pani merkille, että Jan oli yhtä pitkä kuin Croisset ja puolta päätä Jeania pitempi, ja että Jan nyt nosti häntä yhdellä kädellään kevyesti kuin hän olisi ollut vain puupala.

Yhdessä he ryhtyivät jälleen opintoihinsa, omistivat useampia tunteja päivässä niitä varten, ja koko kesän Jan opetti tyttöä soittamaan viulua. Lämpimät kuukaudet olivat levon aikoja Lac Bainissa, ja Jan käytti sitä niin paljon kuin mahdollista kehittääkseen Melisseä. Tämä oppi lukemaan hänen Churchillissa käyttämiään kirjoja, ja juhannuksen aikaan hän kykeni saamaan selvän sellaisista teoksista, joita Jan oli tutkiskellut Yorkin kauppa-asemalla. Iltaisin he kirjoittelivat kirjeitä toisilleen istuessaan tuvassa pöydän ääressä, ja Cummins katseli ja poltteli tupakkaa sekä naureskeli iloisesti, kun he lukivat hänelle ääneen.

Eräänä iltana — niin myöhään syksyllä, että tuli loimusi takassa, Jan oli juuri lukemassa erästä näistä kirjeistä, kun Melisse äkkiä huudahti:

— Pysähdy, Jan — pysähdy siihen!

Jan jatkoi kuitenkin ja punastui kovin lukiessaan seuraavat rivit:

— Minusta sinulla on kauniit silmät. Minä rakastan niitä.

— Mitä se on? Cummins huudahti innokkaasti. Luepas edelleen, Jan!

— Älä tee sitä! Melisse kielsi, hyppäsi pystyyn ja juoksi pöydän ympäri. — Ei ollut tarkoitus, että sinä lukisit tuota!

Hän tempasi paperin Janin kädestä ja heitti tuleen.

Janin veri kuohui ilosta, ja ensi kirjeensä alareunaan hän kirjoitti:

— Minusta sinulla on kauniit hiukset. Minä rakastan niitä.

He lueskelivat koko talven, kunnes olivat päässeet niin pitkälle kuin Jan osasi. Sitten he hapuilivat hitaasti ja varovasti eteenpäin kuin tutkijat vieraalla maalla. Seuraavana kesänä he lukivat kaikki ne kirjat, jotka olivat majan nurkassa pienessä laatikossa.

Nyt soitteli Melisse vuorostaan eniten viulua, ja Jan kuunteli, ja hänen silmänsä loistivat ylpeydestä nähdessään kuinka näppärästi tytön pikku sormet hyppivät kielillä; hänen poskensa punastuivat ilosta, joka päivä päivältä kävi yhä voimakkaammaksi. Eräänä päivänä Melisse pilkisti uteliaana soittokoneen F-reikään, ja hänen pieni kaunis suunsa vetäytyi hämmästyksestä pyöreäksi, punaiseksi O:ksi, kun Jan äkkiä tempasi viulun häneltä.

— Suo anteeksi, kaunis Melisseni, hän sanoi nauraen. — Minä soitan sinulle jotain uutta.

Samana päivänä hän otti pienen käärön viulusta pois ja kätki sen toiseen paikkaan.

Tämä muistutti häntä siitä kummallisesta hengestä, joka kerran liikkui hänen sisimmässään Fort Churchillissa ja joka sitten Lac Bainissakin oli tehnyt hänet joksikin aikaa rauhattomaksi. Tämä henki oli nyt kadonnut, se ei enää houkutellut häntä. Aika oli vetänyt lieventävän huntunsa menneisyyden ohi. Hän oli onnellinen.

Mitä vanhemmaksi Melisse tuli, sitä ihanammaksi muuttui erämaa Janin silmissä. Joka kesä hänen onnensa lisääntyi; joka talvi se tuli suuremmaksi ja täydellisemmäksi. Jokaisella olemuksensa säikeellä hän seurasi Melissen kehitystä lapsesta nuoreksi tytöksi. Hän huomasi pienimmänkin muutoksen tytössä, kuin tämä olisi ollut kaunis kukka.

Janilla ei lähestulkoonkaan ollut Jean de Gravoisin eloisuutta ja virkeyttä. Vuodet olivat opettaneet hänen kielelleen pohjolan vaiteliaisuutta, ja hänen ilonsa oli hiljaista ja syvälle sydämeen kätkettyä. Kukaan ei voinut aavistaa, kuinka innokkaasti hän pani merkille, että Melissen hiukset kävivät yhä kauniimmiksi, iloitsi niiden kimmeltävästä loistosta, nähdessään niiden valuvan runsaina aaltoina hänen hartioilleen, ja hän tiesi, että ne olivat vihdoin muuttuneet poismenneen hiusten kaltaisiksi. Hänen silmiensä vaihtelevat vivahdukset vangitsivat Janin, ja hän riemuitsi taas, nähdessään niiden värin muuttuvan tummansinerväksi kuin kukkaset vuorten huipuilla.

Hänen silmissään Melisse oli ihanin olento maan päällä. Tyttö oli hänen maailmansa, hänen elämänsä, eikä leirissä mikään voinut tulla heidän väliinsä. Jan huomasi, että Melisse kolmannellatoista vuodellaan tuskin voi seistä suorana hänen ojennetun käsivartensa alla. Vuotta myöhemmin tytöstä oli tullut niin pitkä, ettei hän ensinkään voinut seisoa siinä. Pian hänestä oli tuleva nainen!

Tämä ajatus leimahti hänen sydämessään, ja hän lausui sen ääneen. Se tapahtui nuoren tytön viidentenätoista syntymäpäivänä. He olivat kavunneet vuorenhuipulle, missä Jan oli taistellut lähetyssaarnaajan kanssa, poimimaan punaisia kukkia juhlaksi, jota he aikoivat viettää tuvassa illalla. Korkealla terävän kallionkielekkeen reunalla Jan näki punaisen köynnöksen kohoavan aurinkoa kohti, ja alempana seisovan Melissen yllytyksestä ja kehotuksesta hän kiipesi hakemaan sitä ja heitti sen hänelle.

— Se on viimeinen, tämä huudahti, — ja nyt menen kotiin. Ota kiinni minut, jos voit!

Hän riensi tiehensä pitkin lumipeittoista harjannetta, hilpeästi nauraen Janille, kun tämä varovasti kapusi alas jyrkkää kalliota. Sitten Jan alkoi juosta hänen perässään ja huusi hänelle ranskaksi, englanniksi ja creen-kielellä, ja heidän molempien äänet kajahtivat iloiseksi yhteissoinnuksi.

Jan hiljensi vauhtiaan. Oli hupaista nähdä Melissen juoksevan kalliolta kalliolle ja kiitävän aukeiden paikkojen yli tukka päivänpaisteessa hulmuten, tuon hennon olennon rientävän nopeana kuin himmeät varjot, jotka välähtelivät vuorta alas- ja ylöspäin.

Hän ei kenties olisi saavuttanut Melisseä, ellei tämä itse olisi pysähtynyt vuoren juurelle. Huohottaen ja nauraen tyttö palasi häntä vastaan, hänen silmänsä hehkuivat innosta ja veitikkamaisella uhmallaan melkein häikäisivät Jania. Tämä seisoi hänen edessään eikä tehnyt yritystäkään ottaa kiinni häntä. Jan ei ollut milloinkaan nähnyt häntä niin kauniina. Hän ojensi puoleksi käsiään ja virkkoi:

— Melisse, sinä olet kaunis — sinä olet miltei nainen!

Tämän kasvoilla puna muuttui lämpimämmäksi, ja suloinen veitikkamainen ilme häipyi hänen silmistään. Hän ei yrittänytkään juosta pakoon, kun Jan saapui hänen luokseen.

— Arveletko niin, Jan-veli?

— Jos asettaisit hiuksesi niin kuin kirjojen kuvissa on, näyttäisit naiselta, toinen vastasi hiljaa. — Sinä olet kauniimpi kuin kuvat!

Jan perääntyi askelen, ja Melissen silmistä salamoi häntä kohti vanha veitikkamainen ilme.

— Sinä sanot, että olen kaunis ja että olen miltei nainen, hän oli pahoittelevinaan. — Ja kuitenkin. — Hän kohautti olkapäitään. — Jan Thoreau, jo kolmatta kertaa tällä viikolla et ole leikkinyt leikkiäkään oikein! En enää tahdo leikkiä kanssasi!

Silmänräpäyksessä Jan oli hänen vieressään, painoi hänen kasvonsa käsiensä väliin, kumartui ja suuteli häntä suulle.

— Noin! Melisse sanoi, kun Jan päästi hänet. — Emmekö me ole sillä tavalla leikkineet, kun olin lapsi? Joka kerta kun saat minut kiinni, otat suudelman!

— Minä pelkään, Melisse, nuorukainen sanoi totisena. — Sinä alat tulla niin isoksi ja niin kauniiksi, että minä pelkään.

— Pelkäät! Veljeni pelkää minun suutelemistani! Mitä aiot silloin tehdä, kun minusta todella tulee nainen, Jan — eikä siihen ole pitkiä aikoja, sinä sanot?

— Sitä en tiedä, Melisse.

Tämä käänsi hänelle selkänsä ja pudisti kauniit hiuksensa auki; ja Jan, kuten oli tehnyt satoja kertoja ennen, jakoi tuon kimmeltelevän, silkinhienon joukon kolmeen osaan ja palmikoi sen.

— Minä en luule sinun pitävän minusta enää niin paljoa kuin ennen, Jan. Soisin olevani nainen, jotta voisin tietää, tuletko sinä kokonaan unohtamaan minut!

Hänen hartiansa vavahtelivat; ja kun Jan oli lopettanut tehtävänsä, hän näki tytön nauravan, ja hänen silmistään tuikki taas veitikkamaisuus. Tässä ilmeessä oli kuitenkin jotakin, mikä ei ollut Melissen kaltaista. Vaikka muutos olikin vähäpätöinen, hän huomasi sen; mutta se ei ollut hänestä epämieluisaakaan, vaan herätti hänessä uutta, epämääräistä ilontunnetta.

Kun he saapuivat leiriin, meni Melisse kukkineen majaan ja Jan lähti yhtiön konttoriin. Melisse heitti kukat luotaan ja seurasi katseellaan häntä — niin kauan kuin hän oli näkyvissä. Hänen poskensa hehkuivat, hänen huulensa olivat puoleksi auki; ja tuskin Jan oli kadonnut, kun hän kiiruhti Iowakan kotiin aukion toiseen laitaan.

Runsaasti neljännestuntia myöhemmin Jan sai nähdä Melissen — Iowakan punainen saali pään yli vedettynä — täsmällisin, hitain askelin palaavan majaan.

— Näinköhän hänellä särkee korvia, hän sanoi itsekseen ja katseli tyttöä kummastellen. — Se on Iowakan saali, ja hän on kietonut sen koko päänsä ympäri!

— Oikea englantilainen saali, puuttui Jean de Gravoisin iloinen ääni puheeseen. Hän oli lähestynyt aivan hiljaa ja seisoi nyt Janin takana. — Maailmassa on vain yksi henkilö, joka näyttää siinä asussa sievemmältä kuin sinun Melissesi, Jan Thoreau, ja se on Iowaka, vaimoni. Siunattu pyhimys, mutta eikö hän tulekin päivä päivältä kauniimmaksi?

— Tulee, Jan sanoi. — Pian hän on nainen!

— Nainen! huudahti Jean, joka pitkän piiskansa puutteessa juoksahti edestakaisin antaakseen pontta sanoilleen. — Pian hänestä tulee nainen — niinkö sanoit, Jan Thoreau? Jollei hän ole nainen kolmenkymmenen ikäisenä ja kahden lapsen äitinä — Jumala suokoon useampia sellaisia! — niin milloin hän sitten siksi tulee? Sitä haluaisin kysyä.

— Minä tarkoitin Melisseä, Jan selitti nauraen.

— Ja minä tarkoitin Iowakaa, Jean sanoi. — No, tuossa hän nyt on! Hän on tullut ulos katsomaan, onko hänen Jeaninsa kotimatkalla sokereineen, jota hän lähetti minut noin tunti sitten hakemaan. Oh — hän ei näe minua — nyt hän menee aivan pettyneenä sisälle, sen voin vannoa kaikkien almanakan pyhimysten nimessä. Oletko milloinkaan nähnyt sellaista vartaloa, Jan Thoreau? Ja oletko milloinkaan nähnyt hiuksia, jotka loistavat kuin korpin sulat sen istuessa auringonpaisteessa kynimässä itseään? Totta tosiaankin juoksen hänen luokseen sokerineni heti paikalla!

Onnellinen Jean hypähti tiehensä ja huusi ääneen vaimolleen, joka tuli häntä vastaan.

Muutamaa minuuttia myöhemmin Jan kurkisti ohimennessään heidän ovestaan.

— Tiesin saavani selkääni tai jotain vieläkin pahempaa, kun unohdin sokerin, pikku ranskalainen huudahti ja ojensi paljaat käsivartensa. — Nyt minä vaivaan taikinaa — leipätaikinaa — kakkutaikinaa — piirastaikinaa — minä, Jean de Gravois, Lac Bainin leirin ensimmäinen mies, seison ja vaivaan taikinaa! Hän on kaunis kuin enkeli ja sokeriakin suloisempi.

— Iowakani, tarkoitan — mutta koska hänen ruumiillinen majansa on pulleampi kuin minun, niin minun on pakko vaivata taikinaa. Iowaka, kerropas Janille, mitä juttelit Melissestä ja — —

— Hiljaa! Iowaka huudahti kauniilla kielellään. — Siitä saa Jan itse päästä selville!

— Aivan niin! Jean huudahti ja alkoi vaivata taikinaansa.

— Kiiruhdapas sitten kotiin, Jan, katsomaan, mitä Melissellä on syntymäpäivälahjaksi sinulle!

16

Syntymäpäiviä

Suuri huone oli tyhjä Janin astuessa hiljaa avoimesta ovesta sisään. Hän pysähtyi kuuntelemaan ja kuuli matalaäänistä naurua toisesta huoneesta; ja huomauttaakseen läsnäolostaan hän yskäisi ääneen ja kolautti tuolia. Seurasi hetkisen hiljaisuus. Peräovi avattiin ensin raolleen, sitten selälleen, ja Melisse astui ulos.

— No, mitä sinä nyt pidät minusta, Jan-veli?

Hän seisoi ikkunasta paistavan iltapäiväauringon valossa, hiukset laitettuina päälaelle välkkyviksi palmikoiksi kuin kruunu, samaan tapaan kuin he olivat nähneet kuvissa, posket punaisina ja katsellen innokkaasti ja kysyvästi Jania.

— Näytänkö nyt — sellaiselta kuin — arvelit minun tarvitsevan näyttää, Jan? hän jatkoi, hieman kummaksuen toisen vaitioloa. — Sano!

— Sinä olet kauniimpi kuin milloinkaan ennen, Melisse, tämä vastasi hiljaa.

Hänen äänessään oli totisuutta, joka sai Melissen astumaan suoraan hänen luokseen vanhaan eloisaan, puoleksi lapselliseen tapaansa. Hän laski kätensä Janin olkapäille, kuten hänen aina oli ollut tapana tehdä, halutessaan, että Jan olisi heittänyt hänet ilmaan.

— Jos olen kauniimpi — ja pidät minusta näin — miksi — miksi —.

Hän lopetti äkkiä ojentamalla pienen kauniin suunsa, ja iloisena Jan sulki hänet syliinsä ja suuteli hänen huuliaan. Sitä kesti vain sekunnin — sitten Jan päästi hänet, ja lämmin puna läikehti hänen ruskeilla poskillaan.

— Rakas veljeni! Melisse sanoi nauraen ja kokosi kukat pöydältä. — Minä pidän siitä, että suutelet minua, mutta nyt saan kehottaa sinua tekemään sitä. Isä suutelee minua joka aamu ennen kuin lähtee ulos. Minä muistan, että sinun oli tapana antaa minulle suukko joka kerta, kun tulit kotiin, mutta nyt unohdat sen aivan. Onko veljien tapana rakastaa sisariaan vähemmän, kun nämä tulevat vanhemmiksi?

— Välillä he rakastavat sisarta vähemmän ja muuta tyttöä enemmän, ihana Melisseni, vilkas ääni kuului ovelta, ja Jean de Gravois astui hyppien sisälle kuin leikkisä kissa ja raapaisi jalallaan ja kumarsi Melisselle, kunnes hänen päänsä melkein kosketti lattiaa. — Kautta pyhimysten, Jan Thoreau, mutta hänhän on nainen, aivan kuin Iowakani sanoi minulle! Entä kakut — ja leipä — ja piiraat! Te saatte siirtää illallistanne, kaunottareni, tietäkääs, kun minä pudotin koko taikinan lattialle! Varjelkoon — millainen näky! Ja Iowakani vain nauroi ja sanoi minua köntykseksi!

— Te olette hirveästi rakastunut, Jean, Melisse huudahti ja nauroi niin, että kyyneleet tulivat hänen silmiinsä. — Aivan kuin jotkut ihmiset Janin ja minun lukemissa kirjoissa.

— Ja sellaisena minä pysyn aina, rakas ystävä, niin kauan kuin prinsessan tytär ja pataljoonanpäällikön tyttärentytär sallii minun vaivata hänen taikinaansa!

Melisse heitti punaisen saalin päähänsä, yhä nauraen.

— Minä menen auttamaan häntä, Jean!

— Hyvä Jumala! Jean huohotti Melissen mentyä ja katsoi Janiin kysyvästi. — Onnittelenko sinua, Jan Thoreau? Onko tarkoitus?

— Tarkoitus — millä?

— No, hitto, pikku ranskalainen vastasi, — kun kaunis cree-tyttö kihlautuu, hän laittaa ensimmäisen kerran hiuksensa nutturalle, siinä kaikki, Jan hyvä. Kun minä kosin ihanaa Iowakaani, tämä vastasi juoksemalla tiehensä, mutta ennen kuin ennätin kuolla epätoivoon, hän palasi luokseni tukka palmikoituna ja päälaelle koottuna.

Hän pysähtyi äkkiä säikähtäen toisen kummallista kasvojenilmettä. Kokonaisen minuutin Jan seisoi kuin kivettyneenä. Hän tuijotti yli ranskalaisen pään, ja aavemainen kalpeus levisi hänen poskilleen.

— Ei, — se — ei — merkitse — mitään, hän sanoi vihdoin, kuin joka sana olisi väkisin puristunut hänen huuliltaan.

Hän vaipui tuolille pöydän ääreen kuin odottamattoman iskun saaneena. Syvästi huoahtaen, melkeinpä nyyhkyttäen, hän laski päänsä käsivarsilleen.

— Jan Thoreau, Jean kuiskasi hiljaa, — oletko unohtanut, että minä surmasin lähetyssaarnaajan ja että Jean de Gravois kaikkien näiden vuosien kuluessa ei ole kysynyt sinulta tuolla vuorenhuipulla tapahtuneesta taistelusta! — Ja hänen äänessään, joka nyt oli vieno kuin naisen, värähteli sydämellisen toveriuden sävel — sellaisen toveriuden, joka syntyy miesten kesken maailmassa, missä ystävyyttä ei osteta eikä myydä… — Oletko unohtanut sen, Jan Thoreau? Jos on tehtävissä jotakin, mihin Jean de Gravois pystyy…?

Hän istuutui vastapäätä Jania, laihat, hartaat kasvot käsien varassa, ja odotti hiljaa, että toinen katsahtaisi ylöspäin. Kun tämä teki sen, heidän silmänsä kohtasivat vakaasti ja järkähtämättömästi toisensa, ja tässä katseessa ilmeni vala ja vahvistus kaikesta, mitä suurten lumiavaruuksien kunnia kummallekin merkitsi.

Yhtä äänettömänä Jan työnsi käden povelleen ja veti esille pienen käärön, joka ennen oli ollut viulunkoppaan kätkettynä. Yksitellen hän ojensi Jean de Gravoisille nämä lehdet.

— Hyvä Jumala, Jean sanoi lopetettuaan lukemisen. Sen enempää hän ei sanonutkaan. Kalmankalpeina tuijottivat molemmat miehet toisiinsa — Janin kaulasuonet nytkähtelivät, ja Gravoisin ruskeat kädet puristivat kirjoitettuja lehtiä.

— Sen tähden minä yritin surmata lähetyssaarnaajan, Jan sanoi vihdoin. Hän osoitti karkeammalla käsialalla kirjoitettuja sivuja, joita Jean piti kädessään. — Ja tuosta — tuosta — näette syyn, miksi ei voinut merkitä mitään se, että Melisse on laittanut hiuksensa kokoon. Hän nousi, kokosi paperit ja kiersi ne pieneksi kääröksi. — Ymmärrättekö nyt?

— Ymmärrän, Jean vastasi hiljaa, mutta hänen silmänsä välkkyivät kuin tanssivat korennot, hänen nostaessaan hitaasti kyynärpäänsä pöydältä ja ojentaessaan käsivartensa ylöspäin. — Minä ymmärrän, Jan Thoreau, ja ylistän Pyhää Neitsyttä, että juuri Jean de Gravois surmasi lähetyssaarnaajan Lac Bainin läheisellä jäällä!

— Mutta tuo muu, Jan jatkoi, — tuo muu, joka sanoo, että minä —

— Vaiti! Jean huusi ankarasti. Hän kiersi pöydän ympäri ja tarttui Janin käsiin rautaisella otteella. — Sen sinä unohdat. Se ei merkitse mitään. — Ei yhtään mitään, Jan Thoreau. Tietääkö kukaan muu kuin sinä ja minä sitä?

— Ei kukaan. Olin ajatellut, että Melisse ja hänen isänsä saisivat sen jonakin päivänä tietää, mutta minä odotin liian kauan. Minä odotin kunnes aloin pelätä, kunnes en uskaltanut puhua siitä. Pakotin itseni unohtamaan sen, hautasin sen vuosi vuodelta yhä syvemmälle, kunnes tänään — tuolla vuorella — —

— Ja tänään, tässä majassa, sinä tulet sen taas unohtamaan, ja sinä tulet hautaamaan sen niin syvälle, ettei se milloinkaan palaa. Olen ylpeä sinusta, Jan Thoreau. Minä rakastan sinua, ja ensimmäisen kerran sanoo Jean de Gravois sen miehelle. Oh — nyt kuulen heidän tulevan!

Hullunkurisesti kumartaen sille taholle, mistä nauravat äänet kuuluivat, veti herkkä pikku ranskalainen Janin mukaansa ovelle. Keskellä hakkuupaikkaa näkyivät Melisse ja Iowaka kantavan suurta vasua välissänsä. Nähdessään Gravoisin ja Janin he laskivat taakkansa maahan ja viittasivat molempia miehiä auttamaan heitä.

— Sinun pitäisi olla toiseksi onnellisin mies maailmassa, Jan Thoreau, Jean virkkoi. — Kaikkein onnellisin on Jean de Gravois!

Tämän sanottuaan hän riensi kuin nuoli naisten luo, jotka odottivat heitä. Hän oli jo ehtinyt nostaa vasun olkapäälleen, ennen kuin Jan tuli.

— Oletko sinäkin tulossa vanhaksi, Jan? Melisse kysyi leikillään heidän ollessaan muutaman askelen jäljessä Jeanista ja hänen vaimostaan. — Sinä kävelet niin hitaasti!

— Luullakseni olen kahdenkymmenenyhdeksän ikäinen!

— Luullaksesi! — Ja hänen silmistään tuikki veitikkamaisuus. — Mutta, Jan —

Hän ei ollut milloinkaan puhunut Melisselle niin kuin nyt.

— Minä synnyin kerran talvella, Melisse, niin kuin sinäkin. Ehkäpä eilen, ehkäpä huomenna. Siinä kaikki, mitä tiedän.

Jan katsoi tyttöä vakavasti silmiin; nähtävästi hänen oli vaikea hillitä liikutustaan.

Nopeasti kuin aurinko katosi leikkisyys tämän kasvoilta, ja hänen siniset silmänsä tuijottivat puhujaan tuskaisesti, jollaista Jan ei ollut milloinkaan ennen nähnyt niissä. Heti hän tiesi, että Melisse oli ymmärtänyt hänet, ja hän olisi tahtonut purra kielensä poikki. Melisse laski pidättävästi kätensä hänen käsivarrelleen ja katsoi rukoillen ja silmät täynnä kyyneliä häneen.

— Anna anteeksi! hän kuiskasi puolittain tukahtuneesti nyyhkyttäen. — Rakas, rakas Jan, anna anteeksi minulle! — Hän sulki Janin toisen käden omiinsa ja piteli sitä hetkisen, niin että Jan saattoi tuntea hänen sydämensä tykytyksen. — Tänään on sinun syntymäpäiväsi, Jan — sinun ja minun — minun ja sinun — ja niin olkoon aina — aina — eikö niin, Jan?

17

Kieltäymys

Illan tullen Jan oli iloinen. Se jännitys, missä hän oli koko illan ollut, ei lauennut ennen kuin Jean ja Iowaka ja Croisset vaimoinensa olivat sanoneet hyvää yötä ja sekä Cummins että Melisse menneet levolle.

Ensi hetkestä alkaen hän tiesi, että hänen hermoihinsa oli vaikuttanut jokin merkillinen ja epämääräinen tunne, joka oli kasvamaisillaan hänessä — jokin, jota hän alussa tuskin olisi osannut selittää, mutta se muutti nopeasti muotoa ja merkitystä ja lamautti häntä hetki hetkeltä yhä enemmän. Tarmokkaasti hän taisteli karkottaakseen sen kaikki jäljet kasvoistaan ja äänestään. Hän ei ollut milloinkaan soittanut niin kuin tänä iltana. Hänen viulunsa aivan kuin eli, hänen äänensä yhtyi voimakkaasti Jean de Gravoisin ja Croissetin hurjiin lauluihin, hän tanssi kuin mielipuoli, mutta kuitenkin hänen kasvonsa olivat synkät eivätkä hänen silmänsä etsineet Melisseä.

Tämä näki sen ja ihmetteli. Kymmenisen kertaa hänen katseensa kohtasi avoimena ja kysyvänä Janin silmät, kun toiset eivät sitä nähneet. Vastaukseksi hän sai vain raukean, elottoman katseen, mikä ei lainkaan ollut Janin tapaista, joka aikaisemmin päivällä oli leikkinyt hänen kanssaan hippaa.

Jan ei tiennyt, mikä häntä vaivasi. Hän hymyili, kun Melisse loi häneen tällaisia katseita; syvällä värisi hänen sydämensä, hänen nähdessään tytön punaiset posket, välkkyvät palmikot, syvät, kirkkaat silmät; mutta naamiota, jota Melisse ihmetteli, hän ei poistanut.

Jan makasi nyt eräässä yhtiön varastorakennuksen huoneessa, ja pian hän nousi hiljaa ottaakseen takkinsa ja lakkinsa. Hän avasi ulko-oven aivan äänettömästi, jotta ei herättäisi Melisseä, joka oli mennyt levolle puolisen tuntia sitten.

Ollessaan ulos menossa hän kuuli ääntä — hiljaa kuiskatun sanan: — Jan!

Hän kääntyi. Ovella seisoi Melisse. Tyttö ei ollut riisuutunut, ja hänen hiuksensa olivat vielä pehmeinä palmikkoina päälaella. Epäröiden hän astui Janin luo, laski molemmat kätensä hänen käsivarrelleen ja katsahti kysyväisenä hänen koviin kasvoihinsa.

— Jan, sinä et ollut minuun tänä iltana tyytyväinen, hän kuiskasi. — Sano minulle, miksi et.

— Olin minä tyytyväinen sinuun, Melisse, toinen vastasi.

Hän tarttui tytön käteen ja katsahti ulos yöhön. Lukemattomat tähdet kimmeltelivät taivaanlaella, samoin kuin ne olivat tehneet eräänä toisena iltana viisitoista vuotta sitten. Paikaltaan he saattoivat nähdä valjuina leimuavien revontulten sinkauttelevan vipajavia nuoliaan maapallolle, jolloin kuului sama yksinäinen laulu, mikä oli kaikunut hänen kuoliniltanaan. Synkkänä ja kolkkona kuvastui jättiläishonka hopealoistetta vasten, ja sen tuuhea latva heilui hiljalleen yötuulessa ikään kuin valittavana vastauksena taivaan etäiseen soittoon.

— Melisse, Melisse! Jan virkkoi äkkiä, kykenemättä hillitsemään tunteitaan, — on tasan viisitoista vuotta siitä, kun minä tulin tuolta kaukaa metsästä nälkään nääntymäisilläni, kuolemaisillani, ja soitin viuluani äitisi kuollessa! Sinä olit silloin pieni lapsi — et milloinkaan sitten sen illan ole miellyttänyt minua enemmän kuin nyt!

Jan päästi hänen kätensä ja kääntyi poispäin, jotteivät hänen kasvonsa paljastaisi häntä. Silloin hän kuuli sydäntäsärkevän nyyhkäyksen takaansa.

— Jan — rakas Jan!

Melisse heittäytyi hänen syliinsä, ja hänen hiuksensa putosivat Janin hartioille. Hänen kasvoistaan kuvastui vanha ylpeys ja vanha rakkaus, sama rakkaus ja ylpeys, jota Jan oli vuosikausia herättänyt hänessä. Vastustamattomasti se vetosi häneen, ja vanhalla iloisella tavallaan hän tarttui tyttöä hartioista, hänen silmänsä paloivat ja koko hänen kasvoiltaan säihkyi taas elämänilo.

Onnellisena ja väristen Melisse ojensi huulensa.

— Minä en miellyttänyt sinua tänään, hän kuiskasi. — En koskaan enää kampaa hiuksiani nutturalle!

Jan suuteli häntä, ja hänen käsivartensa soluivat alas hänen hartioiltaan.

— En milloinkaan, en milloinkaan enää — ennen kuin sinä olet unohtanut rakastamasta minua, tyttö toisti. — Hyvää yötä, Jan-veli!

Yli hakkuupaikan, tumman, syvän metsän kylmään elottomuuteen Jan lähti ovelta, joka sulkeutui hänen ja Melissen väliltä. Tämän viimeiset sanat kaikuivat vielä hänen korvissaan, hän tunsi vielä lämpimän kosketuksen poskellaan — ja tieto siitä, mitä tämä päivä oli hänelle merkinnyt, tunkeutui hänen sieluunsa valtavan, mullistavan voimakkaana.

Viisitoista vuotta sitten! Hän pysähtyi ja katsahti ylöspäin, ja tähtivalo lankesi hänen kasvoilleen. Tämä yö ei ollut toisenlainen kuin tuo toinen kauan, kauan sitten. Samat tähdet, sama pilvetön, sininen taivas, samat läpi avaruuden sähisevät revontulten liekit, samat puut, jotka kuuntelivat hänen valituksiaan ja rukouksiaan sinä iltana, jolloin hän horjuen saapui Lac Bainiin.

Selvästi kuin eilisen tapahtuman hän muisti, kuinka hän oli laahustanut eteenpäin, verta vuotaen ja nälissään, viulu rintaa vasten puristettuna, kulkien koirien haukuntaa kohti, joka tuntui tulevan niin äärettömän kaukaa.

Läpi pohjolan rannattomien erämaiden hän oli ponnistellut, välittämättä sadoista kuoleman vaaroista metsästysmajan ja intiaanien wigwamien välillä, kärsien nälkää, melkein pakkaseen menehtyen, tehden tulia karkottaakseen niillä sudet etäälle ja soitellen — alati soitellen säilyttääkseen rohkeutensa, kunnes tapasi Melissen. Viisitoista vuotta oli kulunut siitä, ja tänä päivänä hän oli tuntenut kaikkea sitä voimaa, mitä nämä vuodet olivat mukanaan tuoneet. Hän oli ensin sen tuntenut silloin kun Melisse oli asettunut hänen eteensä vuoren juurella; ja sitten majassa jokaisessa hengenvedossaan, jokaisessa katseessaan, jonka hän tyttöön loi. Janista tuntui, että Melisse oli muuttunut, ja ikuisiksi ajoiksi. Hän ei ollut enää pikku Melisse, hänen sisarensa. Ja kuitenkin —

Melkein ääneen hän toisti tytön viimeiset sanat.

— Hyvää yötä, Jan-veli!

Melisse oli vielä tänä samana päivänä tullut hänen suudeltavakseen, niin kuin satoja kertoja ennenkin; mutta Jan ei ollut suudellut häntä vanhaan tapaan. Toista rakkautta olivat hänen huulensa vannoneet; vieläkin syöksähti veri hänen kasvoihinsa hänen ajatellessaan, mitä oli tehnyt. Hänen kunniankäsitteensä olivat toisenlaiset kuin niiden miesten, jotka sallivat intohimojensa johtaa itseään…

Tässä tilanteessa, joka oli lämmittänyt hänen vertaan, joka oli täyttänyt hänet ihmeellisellä onnella hänen sulkiessaan Melissen syliinsä, hän näki synnistä enemmänkin kuin varjon — jonkin häpäisemisen, mikä oli hänelle elämääkin kalliimpi. Melisse tuli edelleenkin hänen luokseen sisarena, luotti häneen kuten ennenkin, tietämättömänä hänen kiusauksestaan, mutta hän, Jan Thoreau —

Hän pisti kätensä poveen ja veti hitaasti esiin paperit, jotka Jean de Gravois oli lukenut. Pitkän ajan hän seisoi liikkumattomana ja piti niistä suonenvedontapaisesti kiinni, tuijottaen samalla puuttoman aavikon harmaaseen synkkyyteen.

Kaukana hän näki yksinäisen jättiläishongan, joka riippui kallionjyrkänteellä. Verkkaisin askelin hän kulki sinne, ja sen onttoon runkoon hän kätki kalliit paperinsa sekä tukki reiän kaarnalla.

— Aina sisareni — eikä milloinkaan mitään enempää Jan Thoreaulle — hän sanoi hiljaa. — Sitä vaatii pohjolan kunnia; se on suuren Jumalan tahto ja tarkoitus. — Ja samalla hän ojensi kätensä yli päänsä ja sanoi tyynellä ja selvällä äänellä: — Minä vannon, että Jan Thoreau ei milloinkaan menettele väärin pikku Melisseä kohtaan!

Kalmankalpein kasvoin hän kääntyi hitaasti puulta takaisin. Kaukaa kuului suden kolkkoa, valittavaa ulvontaa. Se kaikui kuin suruvalitus hänen viimeiselle toiveelleen — toiveelle, jonka hän tänä iltana oli ainiaaksi haudannut…

Ja verta vuotavin sydämin hän palasi Lac Bainiin.

18 Jan-veli

Kun Jan seuraavana aamuna tuli majaan syömään aamiaista, hänen kasvoillaan näkyi hänen suorittamansa taistelun jälkiä. Cummins oli jo lopettanut, ja hän tapasi Melissen yksinään. Tämän hiukset olivat vanhaan tapaan taaksepäin suittuina; ja kuullessaan Janin tulevan hän heitti pitkän palmikkonsa olkapään yli etupuolelle. Jan näki hänen liikkeensä ja kiitti häntä, ei sanoin, vaan hymyillen.

— En tunne voivani oikein hyvin, hän ilmoitti ja yritti näyttää iloiselta, — mutta tämä kahvi tekee minusta kyllä toisen ihmisen. Ei kukaan keitä niin hyvää kahvia kuin sinä, Melisse.

— Kuinka sen tiedät, veli? — tämä kysäsi. — Oletko vuosikausiin juonut mitään muuta kuin minun, siitä asti kuin palasit Churchillista ja York Factorysta?

— Ainoastaan Iowakan. Mutta minä tiedän, että sinun on parasta, kun muistelen lahdenrannassa saaneeni kahvin makua!

— Siitä on pitkä aika, eikö olekin? tyttö kysyi hiljaa ja katseli häntä yli pöydän. — Minä näin viime yönä unta siitä ajasta, Jan, vaikken muistakaan, milloin lähdit Churchilliin. Minä olin silloin tietenkin hyvin pieni, mutta minä muistan sinun lähtösi Nelson Houseen ja kuinka yksinäiseksi silloin tunsin itseni. Näin myös viime yönä sellaista unta, että me menimme yhdessä sinne, ja että yhdessä seisoimme ja katselimme lahdelle, ja minäkin näin laivan, jota olet kuvaillut minulle, ja minusta me halusimme mennä sille, mutta emme voineet. Luuletko sinä, että joskus satumme yhdessä menemään Churchilliin, Jan, ja saamme matkustaa sellaisessa kummallisessa laivassa?

— Ehkä, Melisse.

— Ja sitten näin unta, että sinä olit poissa ja minä yksinäni; ja joku toinen, josta en lainkaan pitänyt, tuli luokseni ja koetti pakottaa minua menemään laivalle. Eikö ollutkin omituista? — Hän naurahti ja nousi antamaan Janille vielä kupin kahvia. — Mitä tarkoitit juoksemalla siten minun luotani, Jan Thoreau?

— Niinhän sinäkin juoksit minun luotani vuorella, toinen vastasi pikaisesti.

— Entä olitko pahoillasi, kun minä tein niin? tyttö kysyi ja katsahti Janiin.

— Miten sinä niin luulet? toinen kysyi ja punastui vastoin tahtoaan.

— En — tiedä — Melisse vastasi hitaasti ja täytti hänen kuppinsa. — Mitä teet tänään, Jan?

— Lähden Churchilliin. Ledoq tarvitsee muonavaroja, mutta hänellä on ansoillaan liian kiirettä tullakseen tänne.

— Saanko minä tulla mukaan?

— En luule, Melisse. On parinkymmenen kilometrin taival ja raskas kuorma.

— Hyvä. Minä olen heti valmis.

Hän kavahti pöydästä veitikkamaisin katsein ja säntäsi omaan huoneeseensa.

— Matka on aivan liian pitkä, Melisse, Jan huusi hänen jälkeensä. — Matka on pitkä, ja minulla on raskas kuorma —

— Enkö ollut kerran mukanasi kolmekymmentä kilometriä — oh, rakas Jan — oletko nähnyt uutta ilveksennahkalakkiani?

— Se on täällä seinällä, Jan vastasi. — Mutta minä sanon sinulle, Melisse —

— Ovatko koirat valmiit? tyttö huudahti. — Muussa tapauksessa olen pukeutunut, ennen kuin sinä ehdit valjastaa ne, Jan.

— Ne ovat viidentoista minuutin kuluessa täällä, Jan vastasi — taipuen viimein toisen tahtoon.

Tytön iloiset kasvot, jotka voitonriemuisina hymyilivät Janille puoliavoimesta ovesta, haihduttivat viimeisenkin vastustuksen varjon; ja hiukan ilahtuneena hänen entiseen sävyynsä Jan jätti hänet, jopa vihelteli hilpeää sävelmää, rientäessään varastohuoneelle.

Kun hän palasi valjakkoineen, Melisse seisoi odottamassa häntä, kääriytyneenä hopeaketunnahkaturkkeihin, ja posket, huulet ja silmät hehkuvina, pienet, kauniit jalat pistettyinä peurannahkaisiin saappaisiin, jotka ulottuivat polviin saakka, ja nippu kauniita metsäkukkia lakissa.

— Olen tehnyt sinulle tilaa — Jan sanoi tervehdykseksi ja osoitti rekeä.

— Jota en aio käyttää ainakaan kahdeksaan kilometriin, Melisse selitti. — Eikö ole ihana aamu, Jan? Minusta tuntuu kuin voisin juosta täältä aina Ledoqin luo.

Piiskaa läjäyttäen ja huikaten Jan ajoi koirat yli hakkuupaikan, ja Melisse juoksi kevyin askelin hänen vieressään. Jean ja Iowaka seisoivat ikkunassaan katsellen heidän lähtöään.

— Ei ole kaukana se päivä, jolloin noista tulee sellaiset kuin sinä ja minäkin, Iowakani, Jean sanoi runollisella creen kielellään. — Minä lyön vetoa kanssasi, että se tapahtuu ennen Melissen seuraavaa syntymäpäivää!

— Tokkopa lienee montakaan niin onnellista ihmistä kuin Jean ja Iowaka! Melisse sanoi vuorostaan.

Samassa Jan läimäytti koiria, ja ne porhalsivat sellaiseen vauhtiin, että Melisse jäi melko kauas jälkeen hänestä. Hurjalla huudolla hän sai valjakon talttumaan ja odotti.

— Tuo ei ole kaunista, Jan! Silloin saat asettaa minut rekeen.

Jan kääri nahkaset hänen ympärilleen, koirat lähtivät uudelleen liikkeelle, ja Jan juoksi vieressä harjaantuneen metsäläisen lyhyin, nopein, kevyin askelin, rinta hieman eteenpäin koholla ja katse kiinnitettynä edessä kiemurtelevaan latuun.

Se oli ihanaa kulkua, ja Melissen silmät kimaltelivat ilosta. Hän katseli oivallisten koirien vankkoja selkiä ja jalkoja, niiden innokkaasti eteenpäin kurottuneita sudenpäitä ja puoliavoimia kitoja — ja niistä hän siirsi katseensa Janiin. Juoksu ei vaatinut häneltä mitään ponnistuksia. Hänen kalpeat kasvonsa olivat punehtuneet, mustat hiukset välkkyivät harmaan karvalakin alta. Melissen silmät loistivat ylpeydestä; väri kävi yhä heleämmäksi hänen kasvoillaan, ja itsekseen hän ihmetteli, oliko koko avarassa maailmassa sellaista miestä kuin Jan Thoreau.

Kilometri kilometriltä he etenivät, eikä hän hiljentänyt koirien vauhtia ennen kuin he olivat saapuneet vuorenhuipulle, missä hän oli painiskellut lähetyssaarnaajan kanssa. Silloin Melisse hyppäsi reestä ja juoksi hänen luokseen.

— Nyt juoksen kilpaa kanssasi vuorenhuipulle! hän huudahti. — Jos sinä saat minut kiinni. — Hänen silmissään oli vanha viehättävä vaatimus.

Hän kiiti harjannetta ylöspäin. Huohottaen ja hengästyksissään Jan seurasi häntä koirineen. Tällä kerralla tyttö oli liian paljon edellä ja seisoi paljon aikaisemmin huipulla ja nauroi Janille, kun tämä päätyi perille.

— Sinä olet kaunis kuin keijukainen, Melisse! Jan virkkoi ja hänen silmistään loisti ihailu. — Kauniimpi kuin sadun keijukainen!

— Kiitos, veli! Sadun kultakutrinen keijukainen?

— Niin, kauniimpi kuin ne kaikki.

— Minä en voi kuvitella mielessäni, minkälaiselta näyttäisi kultakutrinen tyttö; voitko sinä, Jan? Ennen kuin tämä ehti vastata, hän lisäsi veitikkamaisesti: — Näitkö mitään keijukaisia Churchillissa tai York Factoryssa?

— En ketään, jota voisin sinuun verrata, Melisse.

— Kiitos taas, veliseni! Luulen todella, että sinä edelleenkin hieman pidät minusta.

— Enemmän kuin milloinkaan eläissäni, Jan vastasi vastoin tahtoaan.

Jan huomasi pian, että aamun iloisuutta seurasi vanha synkkyys ja sydäntuska. Jan-veli, Jan-veli, Jan-veli! Sanat kaikuivat lakkaamatta hänen aivoissaan, kunnes ne tuntuivat lyövän samaan tahtiin hänen askeleittensa kanssa reen sivulla. Ne palauttivat hänet edellisen illan ajatuksiin, ja hän tunsi huojennusta, kun he saapuivat erämiehen asunnolle.

Saatuaan nähdä Janin vieressä Lac Bainin toimitusmiehen tyttären Ledoq alkoi kumarrella kaikin voimin tälle. Lac Bainissa oli tunnettu asia, että monta vuotta takaperin oli Jean de Gravoisin pikku veli kadonnut metsään, ja monet luulivatkin, että Ledoq oli tämä veli, sillä Jean ja hän olivat kuin kaksi marjaa, samankaltaiset, yhtä puheliaita, yhtä vilkkaita.

— Kohtasitteko vierasta valjakkoa? Ledoq kysyi, kun Melisse oli vastannut hänen tervehdykseensä.

— Emme ole kohdanneet mitään valjakkoa.

Ledoq näytti kummastuvan. Kilometrin päässä näkyi lumihuippuinen kallio. Hän osoitti sitä.

— Tunti sitten näin sen kulkevan länteenpäin pitkin vuorta — kolme miestä ja kuusi koiraa. Keitä on liikkeellä Lac Bainista?

— Ei ketään, Jan vastasi. — Sen on täytynyt olla uusi asiamies Churchillista. Me odotamme häntä alkutalvesta. Riennämmekö kotiin, Melisse, katsomaan onko hän tuonut mukanaan kirjamme ja viulunkielemme?

— Ellet sinä ole väsynyt, Jan.

— Väsynyt!

Hän purki kuorman, läjäytti pitkällä piiskallaan koirien selkien kohdalla, ja niin he huusivat pikku ranskalaiselle jäähyväisensä.

— Väsynyt! Jan toisti nauraen ja alkoi juosta reen rinnalla. — Kuinka voisin milloinkaan väsyä, kun sinä olet katselemassa juoksuani?

— Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että sinä väsyisit, — hieman, Jan. Eikö ole tilaa kahdelle?

Keimailevasti hän kohautti hieman olkapäitään, ja Jan hyppäsi rekeen polvilleen hänen taakseen.

— Aina, aina minun täytyy pyytää sinua! Melisse jupisi. — Varjelkoon — ei sinun tarvitse tulla niin lähelle, ellet tahdo!

Hänen äänensä vanha suloinen haaste oli vastustamaton, ja hetkiseksi Jan taipui. Hän kumartui eteenpäin, kunnes painoi leukansa hänen silkinhienoihin turkkeihinsa, ja hetkiseksi hän tunsi Melissen posken suloisesti hivelevän omaansa. Mutta sitten hän huusi äkkiä koirille — niin kiivaasti, että Melisse säikähti — läjäytteli ja viuhautteli lakkaamatta piiskallaan, hyppäsi pois reestä ja alkoi taas juosta valjakon rinnalla, yhä hoputtaen eläinraukkoja!

— Seis! Melisse huudahti ja hyppäsi reestä, kun koirat vihdoin hengästyksissään alkoivat kävellä. — Sinä olet julma koirille, Jan! Katso niiden kitoja! Katso kuinka ne läähättävät! Jan Thoreau, en ole milloinkaan nähnyt sinun ajavan noin, paitsi sinä yönä, jolloin meillä oli sudet niskassamme!

— Entä oletko minun milloinkaan nähnyt juoksevan nopeammin? — Raukeana hän vaipui rekeen. — Minä muistan vain yhden ainoan kerran.

Hän huokasi syvään ja heitti kätensä taaksepäin, saadakseen enemmän ilmaa keuhkoihinsa.

— Eikö se ollut sinä iltana, jolloin kuulimme susien ulvovan takanamme? Melisse kysyi.

— Ei, siitä on monta vuotta sitten, kun minä kaukana etelässä sain kuulla, että pikku Melisseni makasi ruttoon kuolemaisillaan.

Melisse istuutui hänen viereensä rekeen sanaakaan virkkamatta ja pisti kainosti kätensä hänen suureen, ruskeaan nyrkkiinsä.

— Kerro minulle siitä, Jan!

— Siinä kaikki — minä juoksin.

— Nyt et sinä juoksisi niin nopeasti minun tähteni, vai kuinka?

Jan katsoi rohkeasti häntä ja huomasi, etteivät hänen poskensa olleet puoliksikaan niin punaiset kuin ennen.

— Minähän juoksin sinun tähtesi äsken — ja siitä sinä et pitänyt — hän vastasi.

— En tarkoita niin, Melisse katsoi häneen, ja hänen sormensa puristivat lujemmin hänen kättään. — Kauan sitten — monta, monta vuotta takaperin, Jan — lähdit sinä taistelemaan ruttoa vastaan ja olit melkein kuolemaisillasi siihen — minun tähteni. Tahtoisitkohan tehdä sen vieläkin?

— Tekisin enemmän, Melisse!

Tämä katseli häntä kummastellen ja tutkivasti, ikään kuin tahtoen nähdä hänen kasvoistaan jotain, mitä hän tuskin rohkeni uskoa sanoista. Hitaasti Jan nousi ja nosti hänetkin, ja sen tehtyään hän otti tytön kasvot käsiensä väliin ja katsoi häntä suoraan silmiin.

— Jonain päivänä teen paljon enemmän sinun tähtesi, Melisse, ja silloin —

— Mitä silloin? hän kysyi, Janin epäröidessä.

— Silloin saat tietää, rakastanko sinua yhtä paljon nyt kuin kauan, kauan aikaa sitten, — hän lopetti hiljaa toistellen hänen omia sanojaan.

Jokin hänen äänessään sai Melissen seisomaan vaiti, kun hän meni korjaamaan koiria, mutta hänen tultuaan takaisin ja pantuaan hänet mukavasti rekeen, Melisse kuiskasi:

— Minä toivon, että sinä voisit tehdä sen pian, Jan-veli!

19

Uusi asiamies ja hänen poikansa

Heidän palatessaan leiriin tulivat Jean de Gravois ja Croisset vastaan.

— Sinulla on vieraita, rakas lapsi! Jean huusi Melisselle. — Kaksi herraa, jotka ovat tulleet Lontoosta viimeisessä laivassa, ja toinen on nuorempi ja kauniimpi kuin oma Jan Thoreausi. He odottavat sinua teillä, missä isäsi pitää seuraa ja antaa päivällistä ja kertoo heille, kuinka mainiota kahvia sinä olisit keittänyt, jos olisit ollut kotona.

— Kaksi! Jan sanoi, kun Melisse oli mennyt. — Keitä he ovat?

— Uusi asiamies, herra Timothy Dixon, punakka ja paksu ja pyylevä! Ja hänen poikansa, joka on tullut huvittelemaan, kuten hän sanoo, ja luulenpa hänen löytävänkin etsimänsä, jos hän jää tänne kauemmaksi, Jan Thoreau, sillä hän katsoi vähän liian rohkeasti Iowakaani, kun tämä äsken tuli varastolle.

— Mutta minä katselen myös mielelläni, milloin tahansa saan tilaisuuden siihen, Jan puuttui nauraen puheeseen.

— Sinä, niin! Sen saat mielellään tehdä, Jan Thoreau. Mutta ulkomaalaisen — hänet minä nyljen elävältä, jos hän vain julkeaa liian paljon katsella vaimoani! Kerran myös saapui muuan ulkomaalainen. Muistatko?

— Muistan, Jan sanoi.

Hän loi silmäyksen valkoiseen ristiin, joka osoitti Mukeen hautaa metsänreunassa, missä jättiläishonka kesäilloin varjosi sitä.

— Ja — hän — kuoli — de Gravois sanoi ja puristi tummat kätensä nyrkkiin. — Jumala antakoon minulle anteeksi, mutta minä vihaan noita punakaulaisia miehiä, jotka tulevat tänne yli meren.

Croisset kohautti olkapäitään.

— Senkin elukoita! Jean sähisi. — Niitä on kaksi Nelson Housessa ja kaksi Wholdaiassa ja yksi — —

Jan päästi kiihkeän huudahduksen, ja kun Croisset kääntyi katsomaan, hän näki nuorukaisen seisovan koiriensa seassa kalmankalpeana ja tummat silmät säkenöiden, kuin olisi aivan takanaan nähnyt jotain kauhistuttavaa.

Kun mies tästä näystä pelästyneenä kääntyi poispäin, Jean hyökkäsi Janin luo.

— Pyhimykset meitä varjelkoot, mutta tuohan oli paha nyrjähdys! hän huusi lujaa. — Ensi kerralla käännät rekesi varovammin, kun koirat ovat valjaissa! Hiljaa hän kuiskasi, ollen tutkivinaan Janin kättä:

— Pahus vieköön, aiotko puhua siitä hänelle?

Jan yritti nauraa, kun Croisset tuli katsomaan, mitä oli tapahtunut.

— Voitko ottaa huostaasi koirat, Henri? Jean kysyi. — Se on vain lievä nyrjähdys, jonka Iowaka parantaa linimenttihauteellaan. — Heidän poistuessaan — Jan yhä kalpeana kuin harmaa lumi heidän jalkojensa alla — Gravois lisäsi: — Sinä olet hullu, Jan Thoreau. Teillä on tupa täyteen väkeä; voit meillä syödä päivällistä.

— Elukoita! Jan sähähti taas. — Heittiöitä!

— Minä sanon sinulle, ettei se merkitse mitään — ei mitään! Jean vakuutti ja tarttui hänen käsivarteensa. Sinä olet mies. Sinun täytyy taistella sitä vastaan ja unohtaa se. Ei kukaan muu kuin sinä ja minä tiedä siitä mitään.

— Ettehän puhu milloinkaan, mitä luitte papereista? Jan sanoi lujasti. — Vannokaa se!

— Sen vannon Pyhän Neitsyen kautta!

— Silloin, Jan sanoi hiljaa — ei Melisse saa sitä milloinkaan tietää!

— Ei milloinkaan, Jean vakuutti. Hänen tummahipiäiset kasvonsa kirkastuivat ilosta, kun Iowakan vieno ääni kuului ulos talosta, missä tämä istui kehtolaulua laulellen. — Jonakin päivänä laulaa Melisse samanlaista sinulle, Jan Thoreau, niin kuin minun Iowakani laulaa minulle.

Tuntia myöhemmin Jan meni hitaasti hakkuupaikan poikki Cumminsin majalle. Seisahtuessaan silmänräpäykseksi ovelle hän kuuli vierasta naurua, ja avattuaan sen astuakseen sisälle hän pysähtyi hämillään ja epäröiden. Melisse oli noussut kuultuaan hänen tulevan, ja Janin katse solui nopeasti hänen punaisilta poskiltaan nuoreen mieheen, joka oli istunut vastapäätä Melisseä. Hermostuneella, väräjävällä äänellä tyttö sanoi vihdoin:

— Herra Dixon, tämä on veljeni Jan.

— Iloitsen tuttavuudestanne, Cummins.

— Thoreau, Jan oikaisi tyynesti ja tarttui ojennettuun käteen. — Jan Thoreau.

— Oh, pyydän anteeksi. Minä ajattelin… — Hän kääntyi kysyvänä Melisseen. Tämän posket kävivät yhä punaisemmiksi, hänen alkaessaan korjata ruokia pöydältä.

— Me emme ole sukua keskenämme, Jan jatkoi ja yritti puhua tyynesti ja varmasti. — Olemme vain asuneet saman katon alla aina hänen lapsuudestaan asti, ja sen vuoksi on meistä tullut kuin veli ja sisar.

— Neiti Melisse on kertonut minulle, kuinka oivallisesti juoksitte tänään, nuori englantilainen virkkoi, punehtuen hieman huomatessaan nuoren tytön neuvottomuuden. — Minäkin olisin halunnut nähdä sen!

— Siihen kyllä saatte pian tilaisuuden, Jan vastasi toisen avomielisyyden houkuttelemana. — Kahden viikon kuluttua lähtevät juoksijamme erämiesten luo.

— Ja saanko minä tulla mukaan?

— Te saatte tulla minun mukaani, jos kykenette juoksemaan. Lähden ylihuomenna.

Melisse ei nostanut päätään, kun englantilainen meni ulos.

— Minä olen säästänyt päivällistä sinulle, Jan, hän sanoi sitten hiljaa. — Miksi et tullut aikaisemmin.

— Minä olen syönyt päivällistä Gravoisilla, Jan vastasi. — Jean sanoi, ettei sinulla varmaankaan ollut valmista viidelle, Melisse; siksi otin tarjouksen vastaan.

Hän otti seinältä alas turkit — Melisse oli paikannut ne häntä varten — heitti ne käsivarrelleen ja meni ulos.

— Jan!

Nuorukainen kääntyi hitaasti takaisin, tietäen käytöksessään olevan vastoin tahtoaan jotain outoa, jota Melisse ei voinut ymmärtää.

— Miksi lähdet ylihuomenna — kahta viikkoa ennen muita? Siitä et ole puhunut minulle.

— Minä lähden yli sata kilometriä eteläänpäin, hän vastasi.

— Nelson Housen tietäkö?

— Niin.

— Oh! Melissen huulet nyrpistyivät pilkallisesti. Sitten hän nauroi, ja punainen pilkku hehkui kummallakin poskella. — Minä ymmärrän, veli, hän sanoi hiljaa. — Anna anteeksi, että kyselen sinulta niin paljon! Olin unohtanut, että Mac Veighin tyttö asuu Nelsonissa. Iowaka väittää, että hän on suloinen kuin metsäkukka. Minä toivon, että antaisit hänen tulla joskus tänne tervehtimään meitä, Jan.

Janin kasvot sävähtivät ensin tulipunaisiksi, sitten valkoisiksi, mutta Melisse näki vain umpimähkään sinkauttamansa viittauksen ensimmäisen vaikutuksen ja jatkoi astioiden pesua.

— Minä poikkean creenmaahan, ennen Mac Veighiä — Jan oli sanomaisillaan, mutta sanat takertuivat hänen huulilleen ja hän vaikeni.

Muutamaa minuuttia myöhemmin hän tapasi Jean de Gravoisin. Pikku ranskalainen näytti synkältä ja alakuloiselta, ja puhalsi ilmoille savupilven toisensa jälkeen piipustaan, kun Jan sanoi hänelle, miksi hän heti lähtee etelään.

— Pakenet! hän toisti ainakin kymmeneen kertaan, ylähuuli pilkallisessa hymyssä. — Olen pahoillani, että annoin sinulle valani, Jan Thoreau, muutoin menisin itse kertomaan Melisselle, mitä luin papereista. Pyh! Miksi et voi unohtaa?

— Ehkä voin — joskus — Jan sanoi. — Juuri siksi menen etelään kahta viikkoa aikaisemmin ja palaan vasta suuren paistojuhlan jälkeen. Jos viivyn täällä vielä viikon, niin tulen puhuneeksi siitä Melisselle, ja silloin —

Hän kohautti olkapäitään.

— Ja silloin — mitä sitten?

— Silloin lähtisin iäksi.

— Jää sitten vielä viikoksi, Jan Thoreau, Jean sanoi ja näpäytteli sormillaan — ja jos käy niin kuin sanoit, silloin vannon minä jättäväni molemmat sekä Iowakan että pikku Jeanin susille!

— Minä lähden ylihuomenna!

Seuraavana aamuna Iowaka valitteli Melisselle, että Jean oli ärtyisä ja juro kuin karhu.

— Hänessä on tapahtunut kummallinen muutos, Iowaka kertoi. — Hän vain kohauttelee olkapäitään ja kiroilee! Sain tuskin nukutuksi yöllä, niin hän murisi. Mikähän paha henki on Jeaniini mennyt?

Melisse kummasteli samaa Janista. Hän ei paljonkaan nähnyt nuorukaista päivän kuluessa. Päivällisellä Dixon kertoi, että hän oli luopunut aikeestaan lähteä Thoreaun mukana etelään.

Seuraavana aamuna Jan oli lähtenyt matkalle, ennen kuin Melisse oli noussut. Tyttö oli syvästi loukkaantunut. Milloinkaan ei Jan ollut lähtenyt millekään pitemmälle matkalle viettämättä viimeisiä tunteja hänen kanssaan. Tahallaan hän oli pyytänyt isäänsä pidättämään asiamiestä ja hänen poikaansa varastohuoneessa, niin että Jan olisi saanut tilaisuuden olla hänen seurassaan kahden kesken jäähyväisillä.

Lukuunottamatta hänen ajatuksiaan Janista, olivat seuraavat päivät ja illat sangen hauskoja. Uusi asiamies oli yhtä iloinen kuin lihavakin ja mieltyi kovin Melisseen. Nuori Dixon oli kaunis ja elämänhaluinen ja vietti suuren osan aikaansa hänen kanssaan. Tuntikausia Melisse istui kuuntelemassa hänen kertomuksiaan ihmeellisestä maailmasta meren toisella puolella. Samoin kuin Mac Donald Fort Churchillissa oli kuvaillut Janille tätä elämää, niin hänkin kertoi nyt siitä Melisselle, kunnes tämän mielikuvitus oli täynnä sen ihanuutta ja ihmeitä, ja hän kuunteli hehkuvin poskin ja kimmeltelevin silmin.

Eräänä päivänä — viikon kuluttua Janin lähdöstä — hän kertoi tytölle tuon maailman naisista, maailman, jota Melisse oli vähitellen alkanut pitää kuin satujen maana.

— Kaikki kai ovat siellä kauniita? Melisse kysyi ihmeissään hänen lopetettuaan.

— Monet heistä ovat kauniita, mutta kukaan ei ole niin kaunis kuin te, Melisse, hän vastasi ja nojautui lähemmäksi. — Tiedättekö, että te olette kaunis?

Hänen sanansa pelästyttivät tyttöä, ja hän painoi päänsä alaspäin salatakseen sen. Jan oli usein lausunut nämä sanat — tuhannesti hän oli sanonut hänelle, että hän oli kaunis — mutta hänen sydämensä ei ollut milloinkaan ennen sykkinyt tällä tavoin.

Oli vain harvoja asioita, joita Iowaka ja hän eivät puhuneet toisilleen, ja paria päivää myöhemmin Melisse kertoi ystävälleen, mitä Dixon oli sanonut. Ensi kerran Iowaka käytti luottamusta väärin ja ilmaisi sen Jeanille.

Tämä kirosi ja hänen kasvonsa synkistyivät.

Hän ei sanonut mitään ennen kuin illalla, kun lapset olivat menneet makuulle. Silloin hän veti Iowakan viereensä penkille lieden ääreen ja kysyi näennäisesti välinpitämättömällä äänellä:

— Enkelini, jos vannoo valan Pyhän Neitsyen nimessä ja rikkoo sen, mitä silloin tapahtuu?

Hän vältti pelästynyttä katsetta, joka loisti hänen vaimonsa suurista, tummista silmistä.

— Silloinhan joutuu ikuisen tuomion alaiseksi, ellei heti tunnusta syntiänsä papille, eikö niin, rakkaani? Ja ellei ole pappia lähempänä kuin viidensadan kilometrin päässä, se on vaarallinen asia, eikö niin? Mutta —, Jean ei odottanut vastausta. — Jos voisi hoitaa asiat niin, että vala rikkoutuisi ilman omaa syytä? Mitä silloin?

— En tiedä, Iowaka sanoi yksinkertaisesti ja tuijotti häneen hämmästyneenä.

— En minäkään, Jean myönsi ja sytytti piippunsa. — Mutta Jean de Gravoisissa on tarpeeksi lempoa saamaan hänet rikkomaan vaikka tuhat valaa sinun tähtesi, Iowakani!

Tämä katsoi häneen hellästi.

— Tytön sielu jättää hänen ruumiinsa, kun hänestä tulee rakastamansa miehen vaimo, Iowaka kuiskasi vienosti ja nojasi tummaa päätään Jeanin olkapäähän. — Näin uskoo minun kansani, Jean; ja jos minä olen antanut sieluni sinulle, miksi en rikkoisi valaa sinun tähtesi?

— Ainoastaanko minun tähteni, Iowaka?

— Ainoastaan sinun tähtesi.

— Entä jonkun ystävän tähden?

— En kenenkään muun tähden maailmassa, Jean. Sinä olet ainoa, jonka tähden minun kansani Jumala käskee uhraamaan kaikki.

— Mutta ethän sinä usko siihen Jumalaan, Iowaka?

— Välillä on parempi uskoa minun kansani Jumalaan kuin sinun, toinen vastasi hiljaa. — Minä uskoin häneen viisitoista vuotta takaperin Churchillissa. Toivoisitko minun ottavan takaisin, mitä silloin annoin sinulle?

Ilosta huudahtaen Jean painoi kasvonsa hänen pehmeää poskeaan vasten.

— Usko aina häneen, Iowakani, ja Jean de Gravois leikkaa kaulan joka lähetyssaarnaajalta, joka väittää, ettet sinä pääse paratiisiin! Mutta — tämä toinen! Sinä olet varma siitä, ettet rikkoisi valaasi kenenkään muun kuin minun vuoksi?

— Ja lastemme. Ne ovat osa sinua, Jean.

Kiukkuinen murina ja haukunta kutsui Gravoisin ovelle. He kuulivat Croissetin ankaran äänen ja tuimat piiskaniskut.

— Palaan heti! Jean sanoi ja sulki oven jälkeensä, mutta sen sijaan että olisi lähestynyt Croissetia ja tappelevia koiria, hän menikin Cumminsin majaa kohti. — Pahus vieköön valan! hän jupisi. — Ei kumpainenkaan Jumala salli minun rikkoa sitä, ja Iowakan kaikkein vähimmin!

Hän puri vimmoissaan hammasta, kun nuoren Dixonin nauru kaikui tuvasta. — Kaksi hullua! hän jatkoi itsekseen. — Cummins — Jan Thoreau — yhtä mielettömiä kumpikin!

20

Suudelma ja sen seuraukset

Seuraavan viikon aikana olivat Jeanin pienet, tummat silmät harvoin kaukana Cumminsin tuvasta. Huomaamatta hän piti silmällä Melisseä ja Dixonia, eikä hän edes Iowakalle maininnut yltyvistä epäluuloistaan. Dixon oli mies, josta useimmat muut miehet pitivät. Hänen äänessään ja käytöksessään oli jotain avointa ja puoleensa vetävää, hänen leveissä hartioissaan voimaa ja hänen olemuksessaan toverillisuutta, mikä valtasi kaikki — paitsi Jeanin.

Erämiehiä alkoi lähteä leiristä toisen viikon lopulla, ja tämän jälkeen jäivät Melisse ja nuori englantilainen enemmän kahden kesken kuin ennen. Dixon ei osoittanut lainkaan halua seurata rekiä, ja kun ne olivat lähteneet, hän ja Melisse alkoivat tehdä pitkiä kävelyretkiä metsään auringonpaisteisina päivinä.

Eräänä sellaisena päivänä Jean oli mennyt metsään. Pysähtyessään muutamalle paikalle lähemmin tutkimaan tuoreita ilveksen jälkiä, hän kuuli ääniä edestään; ja hetkistä myöhemmin hän tunsi ne — siellä olivat Melisse ja Dixon. Hänen kasvonsa synkistyivät, ja hänen silmänsä salamoivat.

— Oh, jos minä vain olisin Jan Thoreau, joku Jan Thoreau, jolla olisi Jean de Gravoisin sydän — minkä yllätyksen minä valmistaisinkaan tuolle muukalaiselle! hän sanoi itsekseen ja juoksi kiireesti tieltä vesaikkoon.

Hän kurkisteli pensaiden välistä, ja hänen sydämensä alkoi kiivaasti pamppailla, kun hän näki, että Dixon uskalsi laskea kätensä Melissen käsivarrelle. He lähestyivät hyvin vitkaan, englantilainen syvään kumartuneena tytön alaspäin luotua päätä kohti ja totisena puhuen hänelle. Äkkiä hän pysähtyi ja ennen kuin Jean ennätti käsittääkään, mitä oli tapahtunut, hän oli kumartunut ja suudellut tyttöä.

Melisse tempautui syrjään tukahtuneesti huudahtaen. Hetkisen hän katseli Dixonia, joka nauraen kohtasi hänen vihaisen katseensa. Sitten Melisse kääntyi ja juoksi kiireesti tietä eteenpäin.

Toinen huudahdus pääsi häneltä, kun hän joutui vastatuksin Jean de Gravoisin kanssa. Pikku ranskalainen hymyili ja hänen silmänsä välkkyivät kuin tummat timantit.

— Jean, Jean! Melisse nyyhki ja juoksi hänen luokseen.

— Hän on loukannut sinua, Jean sanoi hiljaa ja hymyillen. — Juokse leiriin, kaunis Melisseni!

— Ensi kertaa on Melisseämme loukattu, hän sanoi aivan tyynesti englantilaiselle. — Jos Jan Thoreau olisi täällä, hän tappaisi teidät. Hän on poissa, siksi minä tapan teidät hänen sijastaan.

Hän lähestyi, valkoiset hampaat leveässä hymyssä välkkyvinä — ja vasta kun hän kissan tavoin syöksyi Dixonin kurkkuun, englantilainen ymmärsi hänen puhuvan totta. Salamannopeasti Dixon väistyi ja antoi Jeanille päähän musertavan iskun, joka paiskasi hänet maahan.

Puolittain huumaantuneena Gravois kompuroi jaloilleen. Hän ei kuullut tuskanhuutoa tienristeyksestä. Hän ei nähnyt, että Melisse seisoi siellä. Mutta Dixon sekä näki että kuuli, ja hän nauroi ilkkuen Jeanin pään yli, kun pikku ranskalainen taas — nyt äskeistä varovammin — lähestyi häntä.

Ensi kerran eläissään oli Jean joutunut tekemisiin tieteellisesti harjoitetun voiman kanssa. Hän hyökkäsi uudelleen nopeaan, kissamaiseen tapaansa. Mutta tällä kerralla hän pysyi kuitenkin jaloillaan.

— Pyh! Tämähän on kuin lapsen kanssa tappelemista! Dixon virkkoi. — Mitä suotta reuhdotte, Gravois? Onko täällä pohjoisessa kauniin tytön suuteleminen rikos?

— Minä aion tappaa teidät! Jean sanoi yhtä tyynesti kuin ennenkin.

Hänen äänessään oli jotain hirveän rauhallista ja varmaa. Hän ei ollut kiihdyksissään. Hän ei pelännyt. Hänen sormensa eivät tapailleet pitkää puukkoa vyöltä. Vähitellen nauru häipyi Dixonin kasvoilta, ja hänen suupieliinsä ilmestyi pingottunut ilme Jeanin yhä pyöriessä hänen ympärillään.

— Kas niin, älkäämme enää reuhtoko, Dixon virkkoi. — Olen pahoillani — jos Melisse otti sen pahakseen.

— Minä tapan teidät! Jean toisti.

Dixon peräytyi pikemminkin häntä seuraavia silmiä kuin miestä itseänsä. Sekunniksikaan eivät nuo silmät siirtyneet hänen kasvoistaan. Ne hehkuivat, yhä tulisemmin. Kaksi punaista täplää alkoi palaa Jeanin poskilla, ja hän naurahti väistyessään äkkiä, niin että englantilaisen lyönti sattui harhaan.

Se oli metsäihmisen taistelua toisen maailman tieteellisesti harjoitettua yksilöä vastaan, ja siitä tuli kuuma ja pitkä ottelu. Vihdoin Jeanin onnistui saada englantilainen nurin, kun tämä silmänräpäyksen ajan ei ollut varuillaan, mutta kellistyi itsekin. Nyt oli Gravois voitolla. Notkeat, ruskeat sormet, jotka monta kertaa olivat kuristaneet villieläimiä, tarttuivat englantilaisen kurkkuun, ja kuului koriseva, puolitukahtunut kirahdus, kun ne sulkeutuivat viimeiseen, raudanlujaan otteeseen.

— Minä tapan teidät! Jean sähisi taas.

Dixonin käsivarret vaipuivat raukeina maahan. Hänen silmänsä tunkeutuivat ulos kuopistaan, suu oli ammollaan, mutta Jean ei nähnyt mitään. Hänen kasvonsa olivat toisen olkapäähän painautuneina. Koko hänen voimansa, koko hänen huomionsa oli kohdistunut puristavaan otteeseen. Hän ei ehkä olisi vielä minuuttiin katsahtanutkaan ylöspäin, ellei olisi tullut äkkinäinen keskeytys. — Melissen pelästynyt ääni, tytön hätääntynyt väliintulo.

— Hän on kuollut, hän kirkaisi. — Te olette tappanut hänet, Jean!

Tämä hellitti ja kohottautui. Melisse horjahti taaksepäin; molemmin käsin hän piteli rintaansa, ja hänen kasvonsa olivat valkoiset kuin lumi.

— Te olette tappanut hänet!

Jean katsoi Dixonia silmiin.

— Hän ei ole kuollut, hän sanoi ja nousi seisaalle. — Kas niin, rakas lapsi, juokse kotiin Iowakan luo! En minä tapa häntä!

Melissen hento vartalo värisi kiihkeistä nyyhkytyksistä, kun Jean saattoi hänet tienmutkaan.

— Juokse kotiin Iowakan luo! En minä tapa häntä! hän toisti lempeästi.

Hän palasi Dixonin luo ja hieroi hänen kasvojaan lumella.

— Kautta taivaan, täpärällä oli kuitenkin! hän huudahti nähdessään elonkipinän uudestaan leimahtavan toisen silmissä. — Hieman enemmän, ja hän olisi mennyt samaa tietä kuin lähetyssaarnaaja!

Hän laahasi englantilaisen tielle ja asetti hänet selin puuta vasten. Nähdessään, että mies taas alkoi hengittää kuten tavallisesti, hän lähti hitaasti Melissen perään.

Kenenkään huomaamatta hän meni varastohuoneeseen ja pesi veren kasvoistaan.

— Oi, suloinen Iowakani, jospa tietäisit, että Jean de Gravois on saanut pari korvapuustia, jotka olivat melkein lähettää hänet iäisyyteen! En olisi suonut sinun näkevän sitä kaikesta maailman kullastakaan!

Pian jälkeenpäin hän meni kotiinsa. Iowaka ja lapset olivat Croissetilla, ja hän istuutui polttamaan piippuaan. Tuskin hän oli alkanut puhallella sinisiä savupilviä, ennen kuin ovi avautui ja Melisse astui sisään.

— Mitä nyt? Jean huudahti iloisesti.

Tuossa tuokiossa Melisse heitti yltään saalin, vaipui polvilleen hänen eteensä ja katsoi häneen epätoivoisena.

— Jean! Jean! hän kuiskasi huohottaen ja ojensi ylös kätensä. — Sano minulle, oi, sano minulle, ettet milloinkaan puhu siitä Janille — lupaa minulle se, Jean; et milloinkaan, et milloinkaan, et milloinkaan!

— En sano mitään, Melisse.

— Etkö milloinkaan, Jean?

— En milloinkaan!

Nyyhkyttäen hän antoi päänsä vaipua Jeanin polvea vasten. Sitten hän veti äkkiä alas Jeanin pään ja suuteli häntä.

— Kiitos, Jean, teostasi!

— Hyvä Jumala, Jean äännähti, kun hän oli mennyt. — Iowakan olisi pitänyt tuo nähdä!

21

Särkynyt sydän

Seuraavana päivänä Dixon tapasi Jean de Gravoisin yksinään ja astui hänen luokseen.

— Gravois, saanko puristaa kättänne? hän sanoi. — Tahtoisin kiittää teitä eilisestä teostanne. Minä ansaitsin sen. Olen pyytänyt Melisseltä anteeksi — ja nyt tahdon puristaa kättänne.

Jean seisoi ihan ällistyneenä. Hän ei ollut milloinkaan tavannut sellaista ihmistä.

— Jo nyt jotakin! hän huudahti ennätettyään tointua hämmästyksestään. — Kyllä, minä puristan kättänne!

Monta päivää sen jälkeen Jean huomasi Melissen välttelevän häntä. Hän ei tullut Iowakan luo hänen tuvassa ollessaan. Eivätkä hän ja Dixon menneet enää metsäänkään. Nuori englantilainen vietti enemmän aikansa varastossa; ja vähän ennen kuin erämiehet alkoivat tulla kotiin, hän lähti Croissetin kanssa kolme päivää kestävälle rekimatkalle.

Tämä muutos ilahdutti Jeania. Hänen tavatessaan ensi kerran Melissen hänen silmänsä säkenöivät ilosta.

— Jan tulee nyt varmasti pian kotiin, hän sanoi, tervehdittyään tyttöä. — Ajatteles, jos linnut puhuisivat hänelle, mitä tapahtui tiellä!

— Kenties samat linnut haluaisivat puhua meille, mitä on tapahtunut Nelson Housen tien varrella, Jean, Melisse vastasi tulipunaisena.

— Mitä vielä! Jan Thoreau ei välitä rahtuakaan Mac Veighin tytöstä! Jean vastasi, lämpimästi puoltaen ystäväänsä.

— Hän on kaunis! Melisse sanoi nauraen, — ja minä olen nyt saanut oppia, että juuri siksi miehet pitävät — pitävät heistä, tarkoitan.

Jean pöyhisteli hänen edessään kuin riikinkukko.

— Olenko minä kaunis, Melisse!

— E-e-et!

— No minkä tähden — hän kohautti merkitsevästi olkapäitään, — tuolla kotona —

— Siksi, että sinä olit miehekäs, Jean. Minä rakastan rohkeita miehiä!

— Sinä olit siis iloinen, että vähän muokkasin muukalaista?

Melisse ei vastannut, mutta hän huomasi tytön veitikkamaisen katseen hänen lähtiessään pois.

— Tule kotiin, Jan Thoreau, Jean sanoi hiljaa itsekseen, mennessään varastolle. — Tule kotiin, tule kotiin, tule kotiin, sillä pikku Melisse on kasvanut naiseksi ja opettelee käyttämään silmiään!

Ensimmäisten erämiesten joukossa, jotka turkiksineen palasivat kotiin, oli Mac Veigh. Hän kertoi, että Jan oli lähtenyt etelään päin viettämään vapaahetkensä Nelson Housessa, ja Cummins puhui vuorostaan siitä Melisselle. Hän ei huomannut pienintäkään muutosta tytön kasvoilla, vaan jatkoi:

— Minä en käsitä Jania. Häntä tarvittaisiin täällä suureen peurajuhlaan. Tiesitkö sinä, että hän aikoi mennä Nelson Houseen asti?

Melisse pudisti päätään.

— Mac Veigh väittää, että häntä on pyydetty sinne ensimmäiseksi mieheksi, toimitusmies jatkoi. — On kummallista, ettei hän sanonut sinulle mitään.

Vasta viikkoa suuren peuranpaistojuhlan jälkeen Jan palasi Lac Bainiin. Melisse näki hänen tulevan ajaen, mutta vaikka hänen sydämensä sykki voimakkaasti, hän karaisi itseään ottamaan hänet vastaan ainakin yhtä tyynen välinpitämättömästi kuin Jan oli jättänyt hänet kuusi viikkoa sitten. Hänen kylmät jäähyväisensä karvastuttivat tytön mieltä. Eihän Jan ollut suudellutkaan häntä; hän ei ollut edes viettänyt viimeistä iltaa hänen kanssaan.

Mutta hän ei ollut valmistunut vastaanottamaan tuota muuttunutta Jan Thoreauta, joka hitaasti astui tuvanovesta sisälle. Hänen hiuksensa ja partansa olivat kasvaneet niin, että ne peittivät posket, jotka ennen olivat olleet puhtaiksi ajeltuina. Hänen silmänsä tosin ilmaisivat iloa nähdessään hänet, mutta niiden entinen hehku ja tuli olivat poissa. Hänen käytökseensä oli tullut jotain kummallista, katseeseen jotain arkaa ja rauhatonta, mikä sai puoliuhmaavan punan Melissen kasvoilta hitaasti katoamaan, ennen kuin kumpikaan oli sanonut mitään. Tämä Jan oli hänelle aivan vieras, ja hänen mielenlujuutensa petti, kun hän lähestyi Jania — ihmetellen, äänetönnä ja kädet ojennettuina häntä kohti.

— Jan!

Hänen äänensä vapisi; hänen huulensa värisivät. Hänen silmissään oli sama suloinen tenho kuin ennenkin, ja siksi painoi Jan päänsä ja tarttui lujasti hänen käsiinsä. Puoli minuuttia vallitsi hiljaisuus, ja tässä puolessa minuutissa tuli kokonainen vuosisata heidän väliinsä.

— Olen iloinen nähdessäni sinut, Melisse, Jan vihdoin sanoi. — Siitä onkin jo pitkä aika!

Jan avasi silmänsä selälleen. Niiden edessä nuori tyttönen perääntyi pakostakin, ja Jan päästi hänen kätensä. Niissä ei Melisse nähnyt lainkaan vanhaa rakkaudenhehkua, ei jälkeäkään vanhasta toveruudesta. Käsittämättöminä ja kuvastamatta mitään huomattavaa liikutusta ne soluivat hänestä seinällä riippuvaan viuluun.

— Minä en ole pitkään aikaan soittanut, Jan virkkoi ja kääntyi hänestä — luulenpa unohtaneeni.

Hän otti viulun alas, ja hänen sormensa alkoivat kömpelösti liikkua kielillä.

Hieman hymyillen hän sanoi vihdoin:

— Oh, nyt täytyy sinun, Melisse, soitta minulle! Jan Thoreau ei osaa enää, — Ja hän ojensi tytölle viulun.

— Ei nyt, Jan, toinen kieltäytyi väristen. — Illalla soitan sinulle. — Melisse lähestyi ovea; hän pysähtyi epäröiden. — Tulethan illalla, Jan?

— Tietysti, Melisse, jos sinä olet valmis vastaanottamaan minut.

Hän ripusti viulun naulaan, kun Melisse sulki oven, ja lähti sitten tuvasta. Jean de Gravois ja Iowaka seisoivat odottamassa häntä, ja Jean kiiruhti yli hakkuupaikan häntä vastaan.

— Tulen pyytämään sinua lainaamaan minun partaveistäni, hän huudahti iloisesti. — Iowaka väittää, että erämiehet voivat luulla sinua karhuksi nähdessään sinut.

— Karhu on hyvä pitämään kärpäsiä loitolla, Jan vastasi. — Kesä on tulossa, ja kärpästen tekee mieli syödä minua. Mennään eteenpäin, Jean. Tahtoisin puhua kanssasi.

Eräälle metsässä olevalle halonhakkuupaikalle he istahtivat vastapäätä toisiaan.

— Minä olen käynyt monessa paikassa sen jälkeen kuin lähdin Lac Bainista, Jan kertoi. — Ensin menin Nelson Houseen ja sieltä Wholdaiaan. Minä tapasin ne Nelson Housesta, mutta en Wholdaiasta.

— Tapasit — mitä? Jean kysyi, vaikka hän varsin hyvin tiesi, mitä toinen tarkoitti.

— Veljeni, Jean de Gravois, Jan sähisi. — Veljeni, nuo heittiöt!

— Pahus vieköön Croissetin, joka puhui, missä he olivat! Jean mutisi itsekseen.

— Näin heidät molemmat Nelson Housessa, Jan jatkoi. — Toinen on puolipöhkö, ja toinen — hän kohautti olkapäitään, — on vielä huonompi. Petraudin, toisen niistä kahdesta, jotka olivat Wholdaiassa, tappoi muuan intiaani viime talvena, koska hän oli saattanut häpeään hänen tyttärensä. Toinen katosi.

Jean oli vaiti, pää etukumarassa ja kasvot käsien varassa.

— Jean de Gravois, te kuulette siis, minkälainen olento ystävänne Jan Thoreau on!

— Kuulen, että olet hullumpi kuin milloinkaan ennen, Jean sanoi rauhallisesti. — Jan Thoreau, entä jos minä rikkoisin valani — ja puhuisin Melisselle?

Molempien miesten silmät kohtasivat toisensa. Janin silmissä paloi heikko hehku. Hitaasti hän veti pitkän puukkonsa tupesta ja laski sen lumeen jalkojensa väliin, välkkyvä kärki Gravoista kohti käännettynä. Puolihillitysti huudahtaen Jean hyökkäsi pystyyn.

— Tarkoitatko sitä, Jan Thoreau? Onko tarkoituksesi haastaa kamppailuun minut, joka olen uskaltanut henkeni sinun tähtesi ja rakastan sinua kuin veljeäni?

— Kyllä, Jan sanoi varmasti. — Minä rakastan sinua, Jean, enemmän kuin ketään muuta miestä maailmassa; mutta sittenkin tapan sinut, jos paljastat minut Melisselle. — Hän nousi ja ojensi molemmat kätensä pikku ranskalaista kohti. — Jean, etkö sinä tekisi niin kuin minäkin? Etkö olisi sinäkin tehnyt sitä Iowakan tähden?

— Minä en olisi ottanut hänen rakkauttaan ilmoittamatta hänelle, Gravois sanoi hetken äänettömyyden jälkeen. — Se ei olisi sitä, mitä sinä ja minä sanomme kunnialliseksi, Jan Thoreau. Mutta minä olisin mennyt hänen luokseen niin kuin sinunkin pitäisi mennä Melissen luo, ja hän olisi avannut sylinsä minulle, niin kuin Melissekin avaisi sinulle. Niin olisin minä tehnyt.

— Mutta sitä en minä milloinkaan tee, Jan sanoi päättävästi ja alkoi mennä kotiin päin. — Ennemmin tappaisin itseni. Juuri sitä tahdoin sanoa sinulle, Jean. Ei kukaan muu kuin sinä ja minä saa milloinkaan tietää mitään.

— Olisin halunnut kuristaa tuon Croissetin, joka pani sinut matkalle ottamaan selkoa noista ihmisistä Nelson Housessa ja Wholdaiassa! Jean murisi.

— Se olisi minulle parasta.

Tullessaan metsästä he näkivät Melissen lähtevän Iowakan kotoa. Molemmat heiluttivat hänelle, ja Jan meni viistoon yli hakkuupaikan varastohuoneelle.

Niin pian kuin Jean oli varma, ettei häntä huomattu, hän meni Cumminsin majalle. Hän huomasi, ettei Melisse ollut entisensä. Hänen silmänsä olivat punaiset — hän oli selvästikin itkenyt.

— Melisse, hän sanoi, vihdoin katsellen lakkiinsa, jota hän kierteli sormiensa välissä, Jan on paljon muuttunut.

— Paljon, Jean. Voisi luulla, että hänen sydämensä on särkynyt tuolla Nelsonissa.

Gravois ymmärsi hänen äänensä värisemisestä hänen tarkoituksensa. Hän riensi heti tyttöä kohti, paiskasi lakkinsa maahan ja tarttui hänen käsivarsiinsa.

— Niin, Jan Thoreaun sydän on särkynyt! hän huudahti. — Mutta sitä ei ole särkenyt mikään Nelson Housen tyttö. Se on särkynyt sinun tähtesi.

— Minunko!? Melisse peräytyi voimakkaasti huutaen. — Minä — minä — olisin särkenyt —

— Sitä en ole sanonut, Jean keskeytti. — Minä sanon, että se on särkynyt sinun tähtesi. Jumalani, jospa vain saisin puhua sinulle!

— Tee se! Tee se! Oi, sano! Hän laski kätensä Jeanin hartioille. Hänen silmänsä rukoilivat häntä. — Sano minulle, mitä olen tehnyt — mitä voin tehdä, Jean!

— Sen verran voin sanoa, mutta en enempää, toinen sanoi rauhallisesti. — Suuri suru kalvaa Jan Thoreaun sydäntä, rakas lapsi, ja juuri sen vuoksi on hän muuttunut. Minä tiedän, mitä surua se on, mutta olen luvannut, etten milloinkaan kerro siitä. Sinun asiaksesi jää ottaa selvää siitä, ja ennen kaikkea anna hänen tietää ja ymmärtää, että rakastat häntä!

Väri oli kadonnut Melissen poskilta, mutta se palasi nyt kuin lämmin purppuravuo.

— Että minä rakastan häntä?

— Niin. Et enää kuin sisar, Melisse, vaan niin kuin nainen!

22

Hänen lupauksensa

Gravois ei pysähtynyt katsomaan viimeisten sanojensa vaikutusta. Hän tiesi kuitenkin ulosmennessään, että Melissen silmät seurasivat häntä ja että jos hän katsoisi tätä, huutaisi tämä hänet takaisin. Hän sulki sen vuoksi aivan hiljaa oven jälkeensä, peläten jo sanoneensa liian paljon.

Cummins ja Jan tulivat yhdessä illalliselle. Toimitusmies oli erinomaisella tuulella. Muuan Porcupinesta kotoisin oleva intiaani oli ollut aamulla siellä, mukanaan kaksi hopeaketun nahkaa, ja hän oli sangen tyytyväinen Janin kotiintulosta — ja nämä kaksi asiaa olivat saaneet hänet mitä parhaimmalle tuulelle.

Melisse istui pöydässä vastapäätä Jania. Hän oli pistänyt kiiltävään palmikkoonsa punakukkaisen oksan ja pienen kukkavihon povelleen, mutta Jan ei millään tavoin osoittanut havainneensa tätä pientä huomaavaisuutta, joka epäilemättä oli häntä varten tarkoitettu. Hän hymyili Melisselle, mutta hänen tummien silmiensä syvyydessä piili kylmyys, joka torjui kaiken Melissen entisen tuttavallisuuden ilmaukset.

— Kuinka Mac Veighin laita on uusine ansoineen? Cummins uteli, tehtyään Janille joukon hänen pyyntipaikkaansa koskevia kysymyksiä.

— En tiedä, Jan vastasi, — en ole ollut Mac Veighin luona. Tahallaan hän vältti Melissen katsetta. Tämä huomasi hänen yrityksensä, ja lämmin puna peitti hänen poskensa.

— Mutta Mac Veighän toi terveisiä sinulta, toimitusmies väitti itsepintaisesti.

— Minä tapasin hänet Cree Laken maassa, mutta hän ei maininnut ansoistaan mitään.

Hän nousi pöydästä samalla kun Cumminskin ja valmistautui lähtemään tuvasta yhdessä hänen kanssaan. Melisse tuli väliin.

— Sinun pitää jäädä minun luokseni, Jan, — hän sanoi hymyillen ja laski kätensä hänen käsivarrelleen. — Minä tarvitsen apuasi astioiden pesussa, ja sitten soitamme viulua.

Hän veti Janin tuolille istumaan ja solmi esiliinan hänen eteensä.

— Ummista silmäsi — äläkä liikahda, hän käski ja juoksi omaan huoneeseensa.

Hän palasi heti ja piti kättään selän takana. Veri kuohui Janin suonissa, kun hän tunsi tytön sormien hiljaa soluvan hänen pitkissä hiuksissaan. Sitten kuuli hän klip, klip, hieman hermostunutta naurua, ja sitten taas saksien klip, klip.

— Nehän ovat hirveän pitkät, Jan! Hänen pehmeä kätensä siveli hänen partaista poskeaan. — Hui! — ja hän värisi. — Sinun täytyy ottaa tuo kasvoistasi pois. Ellet sitä tee — —

— Miksi? Jan kysäisi hermostuneesti.

Melisse painoi päänsä alas, kunnes hänen poskensa kosketti Janin poskea.

— Siksi, että se pistää, hän kuiskasi.

Melisse punastui kovin Janin yhä edelleen vaietessa, ja sakset leikkasivat entistä nopeammin.

— Minä aion kesällä tutkistella Barrensin suurta korpea, Jan selitti vihdoin ja nauroi tehdäkseen jännityksestä lopun. — Parta on suojanani kärpäsiä ja muita hyönteisiä vastaan.

— Voithan antaa sen kasvaa sitten, hän intti, meni takan ääressä olevalle kaapille ja otti esille isänsä vaahtokupin ja partaveitsen.

— Nyt tahdon, että sinä käytät näitä, hän sanoi ja hämmenteli saippuavaahtoa, huomatessaan epävarmuutta hänen kasvoissaan. — Minä pelkään sinua!

— Pelkäät minua?

Jan asettautui pienen kuvastimen eteen ja käänteli kasvojaan puolelta toiselle. Melisse ojensi hänelle parranajovehkeet.

— Et sinä näytä lainkaan samalta Janilta, jonka minä kerran maailmassa tunsin. Sinä olet paljon muuttunut sen jälkeen kuin — sen jälkeen kuin — —

Melisse epäröi.

— Minkä jälkeen, Melisse?

— Sen päivän jälkeen kuin me tulimme vuorelta alas, ja minä laitoin hiukseni päälaelle. — Vienosti kainostellen hän lisäsi: — Ne eivät ole sen jälkeen olleet nutturalla, Jan.

Hän huomasi Janin saippuoitujen kasvojen vilahduksen kuvastimesta, mistä ne tuijottivat häneen suurin, tutkivin silmin. Kun Jan näki tytön katselevan häntä, hän käänsi kiireesti katseensa, ja Melisse alkoi pestä astioita. Hän oli lopettanutkin askareensa, ennen kuin Jan sai partansa ajettua. Sitten hän otti seinältä vanhan viulun ja alkoi soittaa ja lauloi samalla vienolla, kauniilla äänellään laulua, jonka Iowaka oli hänelle opettanut Janin poissaollessa.

Ihmeissään ja loistavin silmin katseli Jan häntä kuullessaan tuon murtuneen intiaanitytön vienon, alati kaihomielisen ja epätoivoisen laulun. Hän tunsi sen, oli kuullut sen ennen, mutta ei milloinkaan sillä tavoin kuin nyt, kun se ikään kuin nyyhkytti suruaan viulun vienoista sävelistä ja puheli äänettömän liikuttavasti hänelle Melissen huulilta.

Hän seisoi vaiti, kunnes tyttö oli lopettanut, ja tuijotti hänen painuneeseen päähänsä. Kun tämä vihdoin katsahti Janiin, tämä näki kyynelten kimmeltelevän Melissen pitkissä silmäripsissä.

— Se oli ihmeellistä, Melisse! Sinä olet saanut kauniin sävelen siihen.

— Kiitos, Jan!

Hän alkoi taas soittaa ja hyräili hiljaa sanattoman soiton säestykseksi, jota oli oppinut Janilta. Vihdoin hän antoi viulun Janille.

— Nyt täytyy sinun soittaa minulle.

— Minä olen unohtanut, paljon, Melisse.

Tämä kummastelikin nähdessään, kuinka kömpelösti hänen ruskeat sormensa liikkuivat kielillä. Tämän havaitessaan hän tunsi itsensä kovin huolestuneeksi. Hänelle ei ollut soittamassa vanha Jan, vaan uusi tylsine, haluttomine silmineen, joissa ei enää ollut entistä hehkua. Siirryttyään sitten hajamielisesti sävelestä toiseen, hän antoi viulun Melisselle takaisin.

Hiljaa tämä nousi ja ripusti viulun seinälle.

— Sinun täytyy harjoitella paljon, hän sanoi hiljaa.

Hänen kääntyessään takaisin oli Jan noussut ja piti lakkia kädessään.

— Lähdetkö noin pian, Jan? hän kysyi kummastuen.

— Minä olen väsynyt, toinen sanoi puolustelevasti. — En ole nukkunut kahteen yöhön, Melisse. Hyvää yötä!

Jan hymyili hänelle seisoessaan ovella, mutta se hyvää yötä, joka kuului hänen huuliltaan, oli eloton ja kylmä. Jania värisytti, kun hän astui ulos. Kylmien tähtien alla hän puristi kätensä nyrkkiin — hän tunsi, ettei ollut lähtenyt tuvasta minuuttiakaan liian aikaisin.

Yrittäen tukahduttaa tapaamisen aiheuttamaa surua hän meni yhtiön varastohuoneelle.

Cummins palasi myöhään kotiin. Melisse oli yhä valveilla. Isä katsahti häneen terävästi olkansa yli, ripustaessaan takkiaan ja lakkiaan naulaan.

— Onko jotakin tullut sinun ja Janin välille? hän kysyi äkkiä. — Miksi olet itkenyt?

— Välillä puhkeavat kyyneleet soittaessani viulua, isä; en tiedä mitään tulleen Janin ja minun välille, vaikka — vaikka — vaikka — minä en ymmärrä —

Hän vaikeni ja yritti tukahduttaa nyyhkytyksiä, jotka värähtelivät hänen kurkussaan.

— En minäkään ymmärrä — toimitusmies huudahti ja meni takkavalkean ääreen sytyttämään piippuaan. — Hän sanoi itsensä tänä iltana irtikin yhtiön palveluksesta!

— Ei suinkaan — hän — kai — aio — lähteä — leiristä? Melisse änkytti.

— Hän jättää palveluspaikkansa, isä toisti. — Toisin sanoen hän ei voi jäädä Lac Bainiin. Hän sanoo aikovansa mennä metsiin, ehkäpä Jeanin kotiseudulle Athabaskaan. Onko hän sanonut sinulle mitään enempää?

— Ei mitään, Melisse vastasi.

Hän laskeutui polvilleen pienen kirjalaatikon eteen. Kyynelverho sumensi hänen silmänsä. Hän ponnisti kaikin voimin hallitakseen itseänsä, ennen kuin uudelleen näyttäytyi isälleen. Kun tämä hetkiseksi meni omaan huoneeseensa, tyttö huusi hänelle puoliavoimesta ovesta hyvää yötä.

Seuraavana päivänä Gravois tapasi Janin, kun tämä oli täyttämässä uutta selkäreppua. He tapasivat ensi kerran toisensa sen jälkeen kun Jean oli saanut kuulla Janin sanoutuneen irti paikastaan, ja Jean tervehti häntä kiroten.

Jan katsahti häneen ja hymyili, huomatessaan pikku ranskalaisen kuohuvan oikein raivosta.

— Hyvää päivää, Jean de Gravois! hän sanoi nauraen. — Näette, että minä aion haeskella ketut käsiini.

— Tuhannen pentelettä! Jean sähisi.

— Ei, kettuja, rakas Jean. Minä olen kyllästynyt leiriin. Saan ajastani paremman maksun tuolla lännessä korvessa. Muistakaa se, Jean! Siitä on monta vuotta sitten, kun te metsästelitte siellä, ja ketut syövät kyllä kohta suihinsa koko seudun!

— Kautta pyhimysten, Jean kihahti, — ja minä kun —

Sanaakaan sanomatta hän käännähti kannoillaan ja meni suoraan Melissen luo.

— Jan Thoreau aikoo lähteä leiristä, hän ilmoitti karskisti, pullisti rintaansa ja mulkoili vihaisesti häneen.

— Isäni on kertonut sen, Melisse sanoi.

Tämän posket olivat värittömät, ja hänellä oli punaisia juomuja silmien alla, mutta hänen äänensä oli aivan rauhallinen.

— Hyvä Jumala! Jean sanoi ja pyörähti uudelleen ympäri. — Sinä otat sen kylmäkiskoisesti!

Hetkistä myöhemmin Melisse näki Janin tulevan varastohuoneelta. Hänen astuessaan tupaan näkyi tosin syvän liikutuksen jälkiä tytön kasvoilla, mutta hänen äänensä oli luonnottoman rauhallinen.

— Olen tullut sanomaan hyvästi, Melisse, hän aloitti. — Aion lähteä Barrensiin metsästelemään.

— Toivotan sinulle runsaasti riistaa, Jan.

Melissen äänessä oli metallinkova kaiku.

Ensi kerran eläessään Jan ojensi hänelle kätensä. Tyttö vavahti, ja silmänräpäyksessä syöksyi kaikki veri sydämestä hänen kasvoihinsa. Sitten hän antoi toiselle kätensä ja katsoi häntä vakavasti ja tyynesti silmiin.

— Voitko odottaa hetkisen? hän kysyi.

Hän riensi huoneeseensa, ja hänen taas näyttäytyessään hehkui punainen pilkku hänen kummallakin poskellaan, ja hänen silmänsä salamoivat. Hän oli palmikoinut hiuksensa, asettanut ne kruunuksi päälaelle ja pistänyt tulipunaisia kukkia kiiltävään hiuskasaan. Toistamiseen hän tuli ja ojensi Janille kätensä.

— Minä otaksun, että se on sinusta nyt samantekevää, hän sanoi kylmästi ja nauraen suoraan hänelle. — Minä en ole rikkonut lupaustani. Se oli tyhmä, eikö totta?

Janista tuntui kuin hänen verensä olisi äkkiä jähmettynyt, ja vaivoin hän sai pidätetyksi nyyhkytyksen.

— Sinä lupasit — —. Hän ei voinut jatkaa.

— Minä lupasin olla laittamatta hiuksiani näin, ennen kuin sinä olet unohtanut rakastaa minua, hän täydensi. — Nyt teen sen.

Jan taivutti päätään, ja Melisse näki hänen hartioittensa vavahtavan paksun peurannahkatakin alla. Hänen huulensa aukenivat, ja hän kohotti käsivartensa, kuin haluten ojentaa ne Jania kohti; mutta kun tämä taas puhui, hänen äänensä kaikui tyynenä, väräjämättä.

— Minä en ole lakannut rakastamasta sinua, Melisse. En koskaan lakkaa rakastamasta pikku siskoani. Mutta sinä olet vanhempi nyt, ja sinun on nyt aika laittaa hiuksesi näin.

Hän kääntyi poispäin, enää katsomatta tyttöön ja lähti majasta.

— Hyvästi, Jan! kaikui nyyhkyttävä kuiskaus, mutta tämä ei enää kuullut sitä. Ikkunasta hän näki Janin pudistavan Cumminsin kättä yhtiön varastohuoneen edessä. Hän näki Janin menevän Iowakan ja Jeanin luo, ja sitten nostavan mytyn selkäänsä ja pää painuksissa hiljalleen katoavan synkän männikön syvyyteen.

23

Jan palaa

Koko kevään ja kesän Jan vietti Barrensin-maan rämeissä ja matalilla harjanteilla. Kesti kaksi kuukautta, ennen kuin hän taas ilmestyi leiriin, ja silloin hän viipyi siellä vain sen verran, että ehti varustautua uudelleen.

Melisse oli hiljaisuudessa kärsinyt nämä kuukaudet — sydän täynnä surua ja yksinäisyyttä, jota ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse. Iowakaltakin hän kätki surunsa. Ja kuitenkin hänen mielensä ollessa raskaimmillaankin, hän piti itsepintaisesti kiinni toivosta. Vasta kun Jan viimeisen kerran kävi Lac Bainissa tämä toivo lakkasi kokonaan.

Ensimmäisenä iltana rämeseudulta palaamisensa jälkeen Jan tuli tupaan. Hänen partansa oli taas kasvanut. Hiukset olivat pitkät ja suortuneet ja riippuivat sekaisin hartioilla. Kadonnut oli tunteellinen kauneus hänen suurista silmistään, jotka joka vivahduksellaankin — joko ilon tai surun — olivat kerran herättäneet Melissessä myötätuntoa. Hänen kasvoillaan oli metsäihmisen vuosisataisen vaiteliaisuuden leima. Päättävästi ja kuitenkin lempeästi ne sysäsivät takaisin kaikki entisyyteen suuntaavat viittaukset ilmaantumasta sanoin tai teoin ja pitivät tiukasti Melissen etäällä hänestä.

Tällä kerralla Melisse ymmärsi, ettei hänen rinnassaan ollut toivon kipinääkään. Jan oli iäksi kadonnut hänen elämästään, jättäen jälkeensä — kuin kauheaksi haamuksi kaikesta siitä, mitä he kerran olivat olleet toisilleen — vanhan viulunsa tuvan seinälle.

Kun hän uudelleen oli jättänyt heidät, tytölle tuli viulu yhä enemmän samaksi, mitä se kerran oli ollut Janille. Melisse soitteli niin kuin hänkin oli soitellut, antoi sen kielien tulkita yksinäisyyttään ja sydänsurujaan, ja välillä hän saattoi laskea sen rinnalleen ja puhutella sitä, niin kuin Jankin ennen oli sitä puhutellut.

— Jospa sinä vain voisit! hän kuiskasi sille eräänä päivänä, kun syksy lähestyi. — Jospa sinä voisit kertoa minulle hänestä ja sanoa minulle, mitä minun pitäisi tehdä — sinä vanha rakas viulu!

Kerran syksyllä Jan tuli koirineen reellä noutamaan ruokavaroja ja ansoja. Hän aikoi viettää talven kolmesataa kilometriä lännempänä Athabaskan maassa. Hän jäi viikoksi Lac Bainiin, ja tällä välin saapui jalkaposti Fort Churchillista.

Kirjeenkantaja toi uuden kokemuksen Melissen elämään — hänen ensimmäisen kirjeensä. Se oli nuorelta Dixonilta — yli kaksikymmentä tiheästi täytettyä sivua, missä hän ilmoitti aikovansa viettää osan lähestyvää talvea Lac Bainissa.

Hän luki parhaillaan viimeistä sivua, kun Jan tuli tupaan. Hänen poskiaan peitti heikko puna, ja hän katsahti ilosta loistaen Janiin.

— Kirje! hän huudahti ja ojensi nuo kirjoitetut lehdet. — Kirje — minulle, Jan, aina Churchillista asti!

— Kuka Herran nimessä — tämä alkoi hymyillen; sitten hän keskeytti lauseensa.

— Se on herra Dixonilta, tyttö sanoi ja punastui kovin. — Hän aikoo viettää osan talvea meillä.

— Se ilahduttaa minua, Melisse, Jan sanoi rauhallisesti. — Minä pidän hänestä ja haluaisin mielelläni tutustua häneen paremmin. Toivoakseni hän tuo mukanaan sinulle vähän uusia kirjoja — ja viulunkieliä. Soitteletko sinä paljon nykyään?

— Soittelen kyllä. Etkö tahtoisi soittaa minulle, Jan?

— Minun käteni ovat kovin kankeat; sitä paitsi olen unohtanut koko taitoni.

— Nekin kappaleetko, joita soittelit minun pienenä ollessani?

— Luulen ainakin, Melisse. Mutta sinä et saa milloinkaan unohtaa niitä.

— En unohdakaan, tyttö vastasi hiljaa. — Ja sitten ehkä kerran voin opettaa ne sinulle uudestaan.

Jan ei nähnyt häntä ennen kuin kuusi kuukautta myöhemmin tullessaan kotiin turkiksineen vuosittaiseen peuranpaistojuhlaan. Silloin hän sai tietää, että Melisse oli saanut vieläkin kirjeen ja että Dixon olikin mennyt Lontooseen sen sijaan että olisi tullut Lac Bainiin.

Juhlan jälkeisenä päivänä Jan palasi Athabaskan maahan. Keväällä häntä ei nähty Lac Bainissa. Alkukesästä hänestä ei kuulunut mitään uutisia. Jean meni vesitse Athabaskaan ja tapasi Thoreaun majan tyhjillään. Siinä ei ollut asuttu pitkään aikaan. Intiaanit sanoivat, etteivät olleet nähneet Jania sitten alkukevään. Eräs puoliverinen, jonka Jean tapasi Fond du Lacissa, kertoi tavanneensa Beaverissa valkoisen miehen luita, hudsonlahtelainen pyssy ja sarvipäinen puukko vieressään.

Raskain sydämin Jean palasi Lac Bainiin.

— Epäilemättä hän on kuollut, hän sanoi Iowakalle. — En luule, että siitä kannattaa puhua mitään Melisselle.

Eräänä päivänä syyskuun alussa tuli puolenpäivän aikaan leiriin muuan yksinäinen olento. Hän kantoi tavaramyttyä, ja mukanaan hänellä oli kuusi koiraa. Se oli Jan Thoreau.

— Minä olen ollut sivistyneillä seuduilla asti, hän selitti, — ja tulen kotiin viettääkseni talven Lac Bainissa.

24

Pelastettu

Ensi lumen tultua saapui nuori Dixon Fort Churchillista. Jean de Gravois tapasi hänet tiellä lähellä Ledoqin asuntoa. Kun englantilainen tunsi pikku ranskalaisen, hän hyppäsi reestään ja meni ilosta loistavin kasvoin ja ojennetuin käsin häntä vastaan.

— Hyvänen aika, eikö siinä olekin vanha ystäväni Jean! hän huudahti. — Minä juuri ajattelin teitä, Gravois, ja kuinka te kaksi vuotta takaperin olitte vähällä tappaa minut. Olen sen jälkeen oppinut paljon lumimaan kansasta, enkä milloinkaan enää tee sellaista. — Nauraen hän tarttui Jeanin käsiin. — Entä kuinka Gravoisin vaimo ja pikku Gravois voivat — ja Melisse? hän lisäsi, ennen kuin Jean ennätti mitään sanoakaan.

— Kaikki hyvin, herra Dixon, Jean vastasi. — Pikku Gravoisit ovat vain kasvaneet suuriksi ihmisiksi.

— En voi auttaa sitä, että pidän tuosta Dixonista, hän virkkoi tuntia myöhemmin Iowakalle, — enkä kuitenkaan haluaisi pitää hänestä. Mistähän se johtunee?

— Senkö vuoksi, että pelkäät Melissen pitävän hänestä? hänen vaimonsa kysyi hymyillen hänen olkansa yli.

— Kautta pyhimysten, eiköhän vain siinä olekin syy! Jean myönsi suoraan. — Minä vihaan ulkomaalaisia — ja Melisse kuuluu Janille.

— Niin kuului kerran, mutta siitä on jo pitkä aika, Jean.

— Olkoon vain, mutta sittenkin minun on vaikea uskoa sitä, rakkaani. Jospa Jan tahtoisi puhua hänen kanssaan —

— Nainen väsyy odottamaan, Iowaka keskeytti hänet lempeästi. — Jan Thoreau on odotuttanut liian kauan!

Kun he viikkoa myöhemmin seisoivat ovensa edessä, he näkivät Dixonin ja Melissen astelevan hiljakseen pitkin metsänreunaa. Iowaka katsahti nauraen Jeaniin.

— Enkö sanonut, että Jan on odotuttanut liian kauan?

— Siis — jos minä olisin viipynyt Athabaskan maassa yhden tai pari vuotta, sinä olisit seurustellut ulkomaalaisen kanssa? Jean kysyi ja hänen kasvonsa synkkenivät.

— Paljon mahdollista, Iowaka vastasi veitikkamaisesti ja juoksi tupaan.

Sadatellen Jean asteli varastohuoneelle. Häntä suututti se kylmyys, jolla Jan mukautui olosuhteisiin.

— Tuo Dixonhan on Melissen seurassa aamuisin, päivisin ja iltaisin, ja he kävelevät joka päivä metsässä, hän sanoi Janille. — Pian tulee Lac Bainissa häät!

— Melisse ansaitsee hyvän miehen, Jan vastasi järkähtämättömän tyynenä. — Minä pidän Dixonista.

Sielunsa syvyydessä hän tiesi, että päivä päivältä loppu lähestyi häntä yhä enemmän. Hän ei kertonut Melisselle, että hän oli palannut Lac Bainiin ollakseen vielä kerran hänen läheisyydessään, eikä hän uskonut sitä Jeanillekaan. Hän oli tosiaankin aavistellut, että tämä talvi leirissä tuottaisi hänelle sekä iloa että surua — mutta Dixonia hän ei ollut ottanut lukuun. Päivän toisensa perästä hän näki Melissen ja englantilaisen yhdessä, ja vaikka hänessä ei herännytkään mitään sellaista hurjaa mustasukkaisuutta, joka varmaankin olisi raadellut Jean de Gravoisia, lisäsi tietoisuus siitä, että tuo nuori tyttö solui pois häneltä, yhä suuremman surun sen painoksi mikä jo kalvoi hänen sydäntään.

Dixon ei yrittänytkään salata tunteitaan. Hän rakasti Melisseä. Sen hän sanoikin Jeanille eräänä päivänä aivan avoimesti. Vilpittömään tapaansa hän puhui asioita, jotka voittivat Jeanin perinnäisten ennakkoluulojen viimeisen hivenenkin ja pakottivat hänet myöntämään, että tämä oli aivan toisenlainen ulkomaalainen kuin hänen ennen tapaamansa.

— Hitto vie, minä pidän hänestä, hän sanoi itsekseen, — ja kuitenkin näkisin hänen mieluummin menevän iankaikkiseen autuuteen kuin ottavan Melissen Janilta!

Suuri lumi tuotti ratkaisun asiaan. Se tuli aikaisin joulukuussa. Dixon oli aamulla lähtenyt Ledoqin luo. Puolenpäivän aikaan taivas oli lyijynmusta, ja vähän myöhemmin ei voinut lumituiskun takia nähdä kymmentä askelta eteensä. Englantilainen ei palannut samana päivänä. Eikä hän tullut seuraavanakaan, ja Gravois ajoi pitkin vuorenharjannetta, kunnes saapui ranskalaisen tuvalle, missä sai kuulla Dixonin edellisenä iltana lähteneen Lac Bainiin. Silloin hän meni Melissen luo.

— Merkitsee jokseenkin varmaa kuolemaa lähteä etsimään häntä, hän sanoi. — Emme voi enää käyttää koiria. Lumikengät vajoavat kuin lyijykuulat, ja lähteminen kymmenen kilometrin päähän leiristä on ketunruuaksi joutumista!

Oli pimeä, kun Jan tuli tupaan. Melisse hypähti ylös heikosti huudahtaen, nähdessään hänen tulevan aivan valkoisena lumesta. Hänellä oli kevyt käärö selässä ja pyssy kädessä.

— Minä menen etsimään häntä, Jan sanoi hiljaa. — Jos hän elää, tuon hänet mukanani kotiin sinulle.

Hitaasti Melisse lähestyi, ja Jan kuuli oman sydämensä sykinnän. Unohtaisiko hän milloinkaan tätä katsetta? Tytön silmät loistivat kuin ennenkin, hänen käsivartensa olivat ojennetut, hänen huulensa avoinna. Jan tiesi, kuinka Suuri Henki kerran oli ilmestynyt Mukeelle ja kuinka valkoinen nainen, kuin lumihuntu, oli tullut puoliverisen silmien ja tämän Ihmeellisen väliin, jota hän oli katsellut. Tämä sama huntu tuli Janin ja nuoren tytön väliin. Kuin ilmestyksenä Jan näki hänen kasvonsa niin lähellä itseään, että tunsi hänen suloisen hengityksensä, ja hän tiesi, että hänen toinen kätensä oli Melissen molemmissa, ja sitä painettiin kevyesti tämän rintaa vasten.

— Jan, sankarini —

Nyyhkyttäen tämä hoippui takaisin yöhön. Hän kuuli Melissen äänen huutavan häntä, mutta männikön hurja kohina ja hänen aivojensa humina estivät häntä erottamasta sanoja. Jan oli nähnyt rakkauden valon loistavan hänen silmistään — Dixonin herättämän rakkauden! Ja Jan halusi löytää eksyneen! Vihdoinkin hän — Jan Thoreau — sai näyttää, ettei vanha rakkaus ollut hänestä kuollut; hän tahtoi tänä yönä — huomenna — ylihuomenna ja kunnes hän kaatuisi kuolleena maahan — tehdä Melissen tähden, mitä oli luvannut tehdä heidän rekimatkallaan Ledoqin luo.

Vasta päivän valjetessa hän saapui Ledoqin majalle. Ranskalainen tuijotti kummastellen häntä, saadessaan kuulla hänen aikovan etsiä Dixonia.

— Ette te löydä häntä, hän sanoi vitkaan, — mutta jos olette päättänyt lähteä, minä tulen mukaan. Ei ole missään tapauksessa suuria toiveita hänen palaamisestaan.

— Älkää, Jan kielsi. — Yksi on yhtä hyvä kuin kaksikin, ellemme etsi kumpikin erikseen. Tulin tämän kautta saadakseni tietää, aikoiko lumisade ennen Dixonin lähtöä.

— Tunnin kuluttua hänen lähdöstään ei voinut nähdä kättään silmiensä edessä, Ledoq vastasi ja alkoi laittaa myttyään kuntoon. — Epäilemättä hän on harhaillut Lac Bainin ympäri ja ohi. Menemme yhdessä sinne ja sitten kumpikin omalle tahollemme.

He palasivat yli vuoren ja pysähtyivät, kun vaisto sanoi heille, että olivat vastapäätä järven männikköä. Siellä he erosivat, Jan meni, mikäli hän saattoi arvata, luodetta kohti; Ledoq lähti hiljalleen ja toivottomana etelään päin.

Janista ei ollut mikään suuri uhraus tämä ottelu suuren lumen kanssa Melissen onneksi. Miltä se tuntui Ledoqista, ei yksikään ihminen milloinkaan saanut tietää, sillä vasta sitten kun kevät oli sulattanut lumen, löysi Lac Bainin väki kaukaa etelästä, mitä ketut ja sudet olivat jättäneet hänestä jäljelle.

Pelkäämättä Jan syöksyi lumen valkoiseen maailmaan. Hänellä ei ollut oppaanaan kallioita eikä puita, sillä kaikki oli verhoutuneena intiaanijumalan raskaaseen, juhlalliseen lumiasuun. Puut taipuivat kaksinkerroin sen alla; maailma väänteli mykässä tuskassa sen alituiseen kasvavan painon pusertamana. Tuossa hirveässä hiljaisuudessa kuului Janin ääni hurjina, kaikuvina huutoina. Aina vähän väliä hän ampui laukauksen, ja joka laukauksen jälkeen hän kuunteli kauan ja tarkkaavasti. Kaiku vastasi hänelle nauraen, ilkkuen, ja joka kerran vallitsi taas sama synkkä hiljaisuus kuin ennenkin.

Päivä valkeni — ei paljonkaan valoisempana kuin yö. Hän meni järven yli ja vajosi joka askelella aina polviin asti. Aina puolen tunnin kuluttua hän ampui laukauksen. Hän kuuli laukauksia etelästä ja ymmärsi, että Ledoq oli siellä päin; joka kerta kajahtivat laukaukset entistä heikommin, kunnes ne vihdoin häipyivät kokonaan.

Järven toisella puolella hän tapasi taas metsää, ja hänen äänensä kaikui turhaan sen synkässä syvyydessä. Ei elon merkkiäkään näkynyt hänen ympärillään, ei erottanut muuta ääntä kuin lumihiutaleiden hiljaista putoamista. Yli metrin syvyyteen tämän lumen alle olivat erämaan nelijalkaiset kaivautuneet; aivan honkien runkoja vasten ja telttamaisten peitteittensä suojaamina odottelivat linnut kuin elottomina pahan sään taukoamista.

Lumituisku lisääntyi, ja yön saavuttua hän kaivautui suureen reikään pehmeään lumeen ja täytti sen puunoksilla vuoteekseen. Herättyään muutamien tuntien kuluttua hän nousi, työnsi päänsä ylös ja huomasi olevansa hautaantunut kainaloihinsa asti. Leveiden lumikenkiensä avulla hän kaivautui esiin, kunnes oli polvillaan lumessa.

Silloin hän kohotti kääröään, ja hämmästyksen huudahdus pääsi häneltä. Toinen puoli kääröstä oli syöty!

Epätoivon huudahdus kuului hänen huuliltaan. Kapea jauhojuova juoksi hänen sormiensa välitse lumelle. Hän veti esiin jyrsityn kinkunpalan ja vähän teetä — siinä oli kaikki, mitä oli jäljellä hänen mukanaan olleesta varastosta.

Kinkunpalassa näkyi pienien terävien hampaiden jälkiä, jotka paljastivat hänelle, mitä oli tapahtunut. Hänen nukkuessaan oli kärppä varastanut hänen eväitään.

Tunnin hän etsi lumesta, arvellen tuon pikku eläimen jättäneen saaliinsa johonkin lähelle, mutta turhaan! Hän laittoi silloin tulen, sulatti lunta teevedeksi ja paistoi silavaviipaleen, jonka hän söi vielä jäljellä olleiden korpunmurujen kanssa. Jauhot hän veti veitsellään kokoon ja pani ne nahkatakkinsa taskuun. Sitten hän suuntasi kulkunsa sinne päin, missä otaksui Lac Bainin olevan.

Lakkaamatta hän huusi Dixonia ja ampui vähän väliä laukauksen. Illan tultua hän laittoi tulen ja söi kaksikolmannesta kinkun tähteestä. Taskussaan olevat jauhot hän jätti koskematta.

Oli vielä yö, kun hän nousi ja ponnisteli eteenpäin.

Hänen ensimmäinen tuskansa oli nyt vaimennut. Sen sijaan hän tunsi melkein tyydytyksen tunnetta. Toista kertaa hän taisteli kuoleman kanssa Melissen tähden. Eikä se tällä kerralla itse asiassa ollutkaan mikään erittäin vaikea taistelu. Hän oli Punaisen Kauhun aikana pelännyt kuolemaa, mutta hän ei pelännyt sitä kuolemaa, joka uhkasi häntä paksussa lumessa. Se pikemmin houkutteli häntä ihmeellisellä tavalla. Jos hän kuolisi, hän kuolisi Melissen tähden, ja tämä muistelisi aina hänen tekoaan. Syötyään viimeisen kinkunpalan hän selvitti itselleen, mitä lopun tullessa tekisi. Pyssynperään hän piirtelisi muutamia jäähyväissanoja Melisselle. Vieläpä hän ajattelikin, mitä kirjoittaisi. Neljä sanaa: — Melisse, minä rakastan sinua. Ja illalla tulen ääressä istuessaan hän alkoi piirtää nimeä.