SISÄLLYS: (continued 2)

Nuori tyttö oli korjannut pois viimeiset ateriantähteet ja rupesi laittamaan kuntoon vuodetta, suurta ja leveää kahden hengen vuodetta, jossa olkipatjan päällä oli porontaljoja ja jota kattoivat peitteet ja raanut, — juuri sellainen vuode kuin niillä äärimmäisen Pohjolan parempiosaisilla on tapana pitää peräkamarissaan parempia vieraita varten.

Se oli nuori, korkearintainen, terveverinen tyttö, jolla oli suuret, ruskeat silmät, vankka varsi ja vahva, musta palmikko. Hänellä oli täyteläiset, punaiset huulet ja niiden takana terveet, valkoiset hampaat, mutta suun ympärillä oli voimakas piirre ja kädet olivat isot ja voimakkaat kuin miehen.

Hän ei näyttänyt tietävän, mitä pelko on, mutta kuitenkin hänen täytyi monta kertaa selventää ääntään, ennenkuin sai lausutuksi kysymyksensä.

Hienopiirteinen, hintelä nuori mies, joka ehkä oli ollut kalpeakin, mutta jonka kasvoihin sekä aurinko että pikiöljy olivat tehneet vaikutuksensa, laski pois kirjansa, ennenkuin vastasi. Hänen silmistään loisti vilpitön ihastus ja lämpö.

"Mitä sinä kysyit, Elsa?" kysyi hän vuorostaan. Tyttö oli nyt saanut vuoteen valmiiksi ja istuutui tuolille häntä vastapäätä.

"Kovinpa sinä olit kiinni luvuissasi — tällä kertaa", naurahti hän. "Kysyin vain, että ylihuomennako sinä sitten aiot lähteä kirkolle?"

"Niin, eihän minulla sen jälkeen ole täällä enää oikeastaan mitään tekemistä…"

Nuori mies koetti saada vastauksen kysymykseen sanotuksi niin pian kuin mahdollista.

"Eihän ole kummakaan", jatkoi hän sitten, kun tyttö ei vastannut mitään, "jos joskus kiintyy kirjaankin. Kirjahan on kuin hyvä toveri, sanotaan…"

"Niinpä kyllä", myönsi tyttö, mutta hänen kasvoistaan näkyi, että hän ajatteli muuta.

Nuori mies, toistaiseksi avustamaan määrätty metsänhoitaja, aikoi taas ruveta puhumaan jotain kauniista kirjoista ja niiden sivistävästä vaikutuksesta, mutta hänkin huomasi, että tytön mielessä oli muuta, ja vaikeni. Huoneessa vallitsi hiljaisuus, ja iltahämärä tuli yhä tummemmaksi.

"Olemmehan tänä kesänä yhdessä lukeneet paljon hyviä kirjoja, Elsa", sanoi hän vihdoin, katkaisten painostavaksi käyneen hiljaisuuden.

"Niin, olemmehan tehneet sitä myöskin", myönsi tyttö hiljaisesti.

Hän pani painoa kahdelle viimeiselle sanalle, ja nuori mies tunsi jotain sisimmässään oudosti ja epämiellyttävästi värähtävän.

"Sitä myöskin!" toisti hän. "Mitä sinä oikein tarkoitat?"

"Kyllä sinä tiedät", vastasi tyttö hiljaa.

Värit vaihtelivat nuoren miehen kasvoilla, ja hän näytti vaipuvan syviin mietteisiin. Vihdoin hän otti tytön käden omaansa ja katsoi häntä syvään silmiin.

"Tuleeko sinun ikävä, kun menen pois?" kuiskasi hän.

"Älä edes kysy sitä…"

Tytön silmäluomet värähtivät, ja pitkin hänen punakoita poskiaan valui kyynelhelmi toisensa jälkeen. Hän näytti olevan valmis millä hetkellä tahansa purskahtamaan valtavaan itkuun.

"Älä huoli surra", lohdutti nuori mies. "Enhän minä kauaksi mene, parin kolmen päivänmatkan päähän, enkä myöskään iäksi. Ensi kesänä tulen takaisin."

Hän siveli hellästi tytön kättä ja veti häntä lähemmäksi itseään, kunnes tyttö istui hänen sylissään. Silloin hän suuteli tytön täyteläisiä, punaisia huulia.

"Aikahan kuluu itse asiassa niin nopeasti, vaikka se kuinkakin pitkältä tuntuisi", puhui nuori mies edelleen, "syksy, talvi, lumi ja jää, sitten taas kevät… Ennenkuin oikein aavistatkaan, olen jo täällä… Ja entäpä sitten jos eroammekin, tiedäthän, että pidän sinusta…"

Tyttö nosti päänsä nuoren miehen rinnalta ja katsoi häntä pitkään ja tutkivasti.

"Koko kesän olet sinä sanonut…" aloitti hän epäröiden, "mutta sano vielä, että rakastat minua!"

Nuori mies hymähti ja puristi tytön kiinteämmin itseään vasten.

"Olenhan sen jo sanonut niin monta kertaa, että sinun jo pitäisi se uskoa."

"Sano kuitenkin vielä kerta", pyysi tyttö.

"No minä sanon: minä rakastan sinua."

"Ei tuo nyt tullut niinkuin ennen…"

"Kaikki, mitä usein käytetään, kuluu", huokasi nuori mies. "Sanat myöskin. Kun olen jo sanonut, että rakastan sinua, niin usko se, näethän sen. Miksi minun aina pitäisi sitä vakuuttaa…"

"Se tuntuu niin uskomattomalta ja vieraalta, melkein kuin unelta, varsinkin nyt, kun lähdet pois. Miksi sinä minusta välittäisit?… Niin, älä sano, olethan jo monta kertaa sanonut, että olen muka erilainen kuin muut, joita olet nähnyt… ja kai täällä korven keskellä vähän erilaiseksi jääkin, kun jää muista joka suhteessa jälkeen. Minähän olen niin oppimaton ja kömpelö… Jos minut joskus, niinkuin olet puhunut, alamaailmaan veisit niin tuskin ihmisten parissa oikealla tavalla syödä osaisin…"

Nuori mies tunsi kuin veitsen piston rinnassaan ja vavahti. Mutta tyttö ei sitä huomannut.

"Ja kyllä siellä alhaalla on tyttöjä", jatkoi hän, "jotka pian kääntävät ajatuksesi muualle…"

"Jos sinä tietäisit, kuinka värittömiä, kalpeita ja saamattomia ne kaikessa opissaan ja koreudessaan ovat", keskeytti nuori mies, koettaen kääntää puheen leikiksi, "et puhuisi yhtään mitään".

"On niillä toinenkin puolensa… se tyköveto…"

Nuori mies naurahti helakasti ja vapauttavasti. Kumpikaan ei pitkään aikaan puhunut mitään.

Iltahämärä mietti, muuttuisiko yöksi, mutta se aikahan tulisi muutamien iltojen perästä. Parasta vielä pysyä hämäränä ja kuunnella. Tyttöä näytti vielä joku seikka painavan.

"Sinäkö sitten tulet ensi kesänä?"

Tyttö kohotti päänsä ja irtautuen hiukan nuoren miehen syleilystä rupesi, katsomatta häneen, naputtamaan sormillaan pöydänkantta. Silloin nuori mies huomasi, että kädet eivät olleet pienet ja valkeat, kukkamaiset, vaan isot, hiukan punertavat ja sääskenpistoksia ja mäkäränpuremia täynnä. Ja hän unohti vastata.

Iltahämärä teroitti kuulonsa ja katseensa. Se aavisti jotain mielenkiintoista.

Tyttökin oli huomannut, että nuori mies tarkasteli hänen käsiään, punastui ja irroittautui yhä enemmän.

"Niin, sellaisiksi ne tulevat, kun täytyy tehdä työtä", sanoi hän melkein kovasti, mutta hiljensi heti äänensä ja toisti kysymyksensä, tällä kertaa katsoen miestä totisesti silmiin.

"Mutta olenhan jo senkin sanonut, että tulen", vastasi mies miltei tuskallisesti ja yritti puristaa hänet rintaansa vasten, mutta tyttö loittoni yhä.

"Entä jos tulisit liian myöhään."

Nuori mies säpsähti, loi tyttöön pelästyneen katseen ja kohtasi uhkaavan, ruskean silmäparin.

"Mitä sinä oikein taas tarkoitat?" sammalsi hän hämmästyneenä.

"Sinun pitäisi se itse tietää yhtä hyvin kuin minunkin", vastasi tyttö rauhallisesti. "Sinähän rakastat minua."

* * * * *

— Siinä sitä nyt ollaan, ajatteli iltahämärä, nähdessään nuoren miehen valahtavan ruumiinvalkeaksi. — Annapahan olla, miten ne oikein aikovat selviytyä.

Ja iltahämärä astui kokonaisuudessaan sisään, tehden huoneen melkein pimeäksi, niin että metsä näytti synkältä ja uhkaavalta, aivan kuin joka puun juurella olisi seisonut paha omatunto, ja metsän takana oleva tunturi tuli suunnattomaksi, mustaksi möhkäleeksi, joka näytti lähenevän niin, että se millä hetkellä tahansa voi kallistua ja musertaa alleen huoneessa olijat. Mutta tyttö ei tästä pitänyt, vaan nousi nopeasti miehen sylistä ja sytytti kynttilän ja juuri sillä hetkellä kuului, kuinka tuvan seinäkello löi kahtatoista.

"Mutta mikset sinä ennen ole tätä sanonut?" kysyi nuori mies hätäytyneenä, hiukan toinnuttuaan ensi pelostaan.

"Kun olen odottanut, että sinä jotain siihen suuntaan puhuisit", vastasi tyttö. "Olen odottanut sitä jo kaksi kuukautta, ja nyt kun heti aiot lähteä, etkä vieläkään mitään sanonut, niin minun täytyi…"

Tytön silmiin ilmestyivät taaskin kirkkaat kyynelhelmet ja koko hänen ruumiinsa värisi; hän kietoi pehmeät käsivartensa nuoren miehen kaulaan ja vaipui voimattomana ja nyyhkien hänen syliinsä.

Kynttilä lehahti sammuksiin ja iltahämärä poistui, antaen paikkansa aamuhämärälle. — Kyllä siitä hyvä tulee, ajatteli se.

Mutta kun tyttö taasen istui nuoren miehen sylissä, unohti tämä eron sivistyneen ja sivistymättömän ja yksinkertaisen ja hienon ja ylhäisen ja alhaisen välillä ja ajatteli, että ihmisethän ovat kaikki vain ihmisiä, olipa pinta millainen tahansa. Hän tunsi lämpimän ruumiin likistäytyvän itseensä aivan kuin turvaa etsien ja hän tiesi, että se oli sama korkearintainen, loistavasilmäinen tyttö, jonka kanssa hän oli tehnyt pitkiä retkiä tunturinrinteelle, josta erämaan talo häämötti kaukaisena, punaisena pilkkuna. Ja häneen meni miehuudentunne, jonkalaista hän ei ennen ollut tuntenut, tunne, joka käski ja velvoitti. Lopuksi hänkin nyyhki yhdessä tytön kanssa, sillä hän oli nuori ja turmeltumaton, lisäksi saanut hyvän ja kunnollisen kasvatuksen ja oli ensi kertaa oikein todella rakastunut.

"Älä sure, Elsa", sanoi hän viimein päättävästi, "minä menen heti puhumaan isäsi kanssa".

Tyttö nosti päänsä, ja jos olisi ollut valoisa, olisi huomannut, miten hymy kirkasti hänen kasvonsa.

"Menetkö?" kysyi hän. "Nytkö heti! Mutta nythän on yö."

"Yhdentekevää! Kyllä minä nyt menen."

Hän laski tytön sylistään ja meni ovea kohden. Ellei hän nyt menisi, niin kuka tietää miten kävisi. Joskus voi yksi ainoa minuuttikin tuoda mukanaan niin monta ajatusta.

Olihan se vähän ihmeellistä, kun isäntää mentiin herättämään keskellä makeinta yöuntaan. Mutta kun hän kuuli, mistä on kysymys, hieroi hän unen silmistään ja nousi vuoteen laidalle istumaan ja kaivoi sitten esille tupakka vehkeensä.

"Vai niin, vai sillä tavoin…", sanoi hän, kuultuaan mistä oli kysymys, "no, jos asiat kerran ovat niin, niin mikäpä siinä olisi… Kun ei vaan tulisi sitä katumusta… Nimismieskin… Nousepas siitä, Maija, täällä on vosmestari… Niin, nimismieskin, piti sanomani, nai piikansa… Kuinka kauan aikaa se nimismies on ollut naimisissa, Maija?"

Emäntä oli myöskin noussut vuoteeltaan, mutt'ei unenpöpperössään vielä osannut arvata, mikä oli kysymyksessä.

"Mitä sinä nyt nimismiehen naimisesta", tiuskaisi hän vähän kärsimättömästi, kiinnittäessään sukkiaan, "mitä lienee toistakymmentä vuotta…"

"Niin toistakymmentä vuottahan siitä on", jatkoi isäntä pistäen uudelleen piipun hampaisiinsa, "kun se nimismies — olette tainnut tulla sen kirkolla tuntemaankin — nai piikansa. Mutta onneton pariskunta siitä tuli, onneton pariskunta… Arvaahan sen nyt, kun piikansa nai… Ei saanut arvatenkaan omasta mielestään kyllin hyvää… ja miksei olisi vertaisempiaankin saanut, ellei olisi laittanut asioita sille mallille, että piti piika ottaa… ja nyt se on juonut koko ajan… Niin että eiköhän ole parasta, että tekin Elsan kanssa otatte ja vähän mietitte asiaa, ettei virheitä tulisi… Mistäpä se Elsakaan niitä tietoja ja viisautta ja karskia käytöstapaa olisi hankkinut…"

Emäntä oli jo saanut puetuksi päälleen ja tullut täydelleen tajuamaan, mistä on kysymys, ja keskeytti pontevasti:

"Älä aina hupsi, Matti. Sehän on kahden kauppa ja kolmannen korvapuusti. Eikähän Elsa mikään piika ole."

Isäntä otti piipun suustaan ja vilkaisi moittivasti emäntää.

"Eihän sitä kukaan ole sanonut, että se mikään piika onkaan, eikä sellaiseksi tulekaan", sanoi hän vähän suutahtaneesti, "mutta kyllähän sen sivistys nyt sentään nollaa on vosmestarin rinnalla…. Ja vaikka olisi huonostikin käynyt, niin en minä sentään Elsaa samaan rääkkiin panisi kuin missä vallesmannin rouva on… e-en. Kyllä se on hyvin viisasta, että vosmestari ja Elsa vähän miettivät asiaa…"

"Kyllähän se asia jo tämän kesän kuluessa on mietitty", virkahti nuori mies hiljaisesti.

Emäntä purskahti helapää-nauruun.

"Johan minä olen Matille sitä koko kesän hokenut, kun olen teitä katsellut, että saa nähdä… Ja jo saikin…"

"Minä olen aikonut monta kertaa sanoa Elsalle, että pidähän käpäläsi erillään, ettet polta siipiäsi", virkahti isäntä, pistäen piipun taas hampaisiinsa.

"Ja minä olen sanonut", jatkoi emäntä, "että liian siivo vosmestari on varottavaksi. Enkö olekin, Matti?"

"Olethan tuota", murahti isäntä.

"Mutta minulla ei ole mitään muuta kuin virkani ja velkoja", lausui nuori mies hetken kuluttua.

Merkillistä, ettei isännällä ollut tänä yönä aikaa vetää yhtään kunnollista mietintö-sauhua, ennenkuin hänen taas täytyi ottaa piippu vakinaiselta paikaltaan.

"Vai niin… tuota", aloitti hän, mutta taaskin emäntä keskeytti hänet:

"No kyllähän me aina alkuun autamme."

"Niin alkuun… tuota." — Isäntä sylkäisi ja pisti taas piipun paikoilleen. — "Ei ole meilläkään liikoja… mutta ainahan sitä jollakin tuhannella… Tuota paljoko teillä oikein on palkkaa?"

"Saattaa nousta neljääntuhanteen…"

"Hm… no… vai ei niillä herroillakaan ole sen enempää… Minulle olivat viime vuonna panneet sata äyriä… Vaikka liikaahan siinä oli tietenkin…. Mistäpä meillä niitä suuria tuloja… Mutta ainahan sitä sen verran on, että alkuun voi auttaa…"

* * * * *

Samana syksynä mikkelin tienoissa heidät pitäjän kirkossa vihittiin ja kirkkoherra puhui tärisyttäviä sanoja niille, jotka rypivät synnin liassa, käskien heitä tekemään kääntymyksen ja sitten hän vielä puhui kauniita sanoja vastavihitylle parikunnalle, kehoittaen heitä nöyryyteen ja kuuliaisuuteen ja etteivät antaisi maailman loiston ja rikkauden häikäistä itseään, ja naiset pyyhkivät silmiään, ja morsiamen äiti, joka oli puettu mustaan silkkipukuun, heitti ylevän katseen ympärilleen, mutta isä kulki sen näköisenä, kuin painaisivat häntä ikävät aavistukset, joista hän ei parhaimmalla tahdollakaan voinut päästä rauhaan. Lappalaiset, jotka pitäjän etäisimmiltä kulmilta myöskin olivat saapuneet tähän juhlalliseen tilaisuuteen — samalla kuin tulivat mikkelinmarkkinoille — katselivat paulakenkiensä kärkiä ja pukujensa hopeasolkia ja pitivät koko menoa äärettömän hienona ja monimutkaisena, sillä he eivät vielä koskaan olleet nähneet yhdellä kertaa niin paljon herroja ja isoisia koossa. Mutta vallesmanni istui synkän näköisenä ja hienossa tuuterissa lähellä ristikäytävää vanhan vosmestarin vieressä ja lykkäsi tätä kylkeen ja kuiskasi:

"De va' fan, kuinka ne nyt ovat ihania ja autuaita… Men vi ska' se, vi ska' se…"

Sitten hän änkeytyi toivottamaan onnea hääparille, sillä nyt siirryttiin Puntukseen, joka oli vuokrattu häittenpitoa varten, koska morsiamen koti olisi ollut liian kaukana ja hankalan matkan päässä, eikä hääiloa häirinnyt olleenkaan se, etteivät morsian eikä sulhanen osanneet tanssia, vaan päinvastoin lisääntyi huippuunsa, kun vallesmanni ahkerasti otettuaan totia nousi pöydälle ja piti pitkän ja liikuttavan puheen morsiamelle suomeksi ja sulhaselle ruotsiksi.

Kun aviopari sitten seuraavan laskiaistiistain korvissa sai esikoisen, kamalaa ääntä pitävän poikalapsen, oli se vallesmannin ja monen muunkin laillista järjestystä rakastavan pitäjäläisen mielestä vähän niinkuin liian aikaista, eikä vallesmanni malttanut olla siitä huomauttamatta vanhalle metsänhoitajalle.

"Enkös sanonut sitä, veli", sanoi hän neljännen lasin jälkeen, "jotain täytyi olla alla… Man luxar inte en gammal… heh…"

"Tjaah, mutta se oli vain hyglisesti tehty Evertiltä", väitti vanha metsäherra, "helkkarin kauniisti ja miehekkäästi tehty, aivan kuin sinulta viisitoista vuotta sitten…"

"Jaa, mutta sehän nyt ei kuulu asiaan…"

"Suuria gentlemanneja olette te molemmat Herran edessä, suuria gentlemanneja", hoki vanha metsäherra, "ei muuta kuin pitää hyvänään vaan. Skool! Sellaista voi tapahtua itsekullekin…"

"Kun on tunteet… heh! Skool!"

* * * * *

Seuraavana keväänä muutti nuori metsäherra rouvineen valkoiseen puustelliin joen rannalle hyväkeuhkoisen poikansa kanssa, sillä nuoresta metsäherrasta oli nyt tullut oikein vakituinen vosmestari hoitoalueeseen. Kerrottiin, että rouvan isä samana keväänä kävi alhaalla ottamassa pankista kymmenentuhatta markkaa. Tietysti nuorta paria — ketä sitten muuta — varten.

"Hätäkös niitten on elää", sanottiin, "varallisuutta, hyvä asema ja hyvä palkka…"

Ja sitten kului vuosi ja kului toinenkin, talvet ja kesät tulivat ja nuoresta vosmestarista alkoi vähitellen tulla vanha vosmestari, ja pitäjäläiset lakkasivat sanomasta vosmestarin rouvaa Elsaksi ja puhuttelivat häntä vosmestarinnaksi, ja naiset niiasivat ja miehet nostivat lakkia, kun tulivat häntä vastaan maantiellä tai polulla. Lapsiakin oli jo kolme.

Vosmestarinna oli iso ja leveä ja käskevä meiningeissään, ylpeäkin hän oli ja harvasanainen, mutta eihän se kumma ollutkaan. Harva talontytär sitä vaan vosmestarinnaksi pääsee. Mutta herra vosmestari itse pysyi hintelänä ja kulki aina niinkuin murheen painamana ja viihtyi mieluummin metsissä ja nimismiehellä.

Ihmeellinen vetovoima sillä olikin vallesmannille. Mutta se taisi johtua siitä, että molemmat olivat pitäjän vanhimpia virkamiehiä, papit ja toiset metsäherrat olivat muuttuneet senkin seitsemän kertaa, tulleet ja taas menneet paremmille maille. Vosmestari vain ei liikkunut minnekään valkoisesta puustellistaan joen rannalta; sanoivat, että rouvakin oli muuttoa vastaan, ja kaipa yksi metsäherranvirka oli yhtä hyvä kuin toinenkin.

Eikähän se syrjäisiä liikuttanut. Puustellista ei koskaan kuulunut mitään, ei hyvää eikä pahaa, ja niin kuluivat vuodet, eikä vosmestarin perheestä pahinkaan juorukello olisi tiennyt muuta, kuin että kaikki ovat terveitä ja hyvissä voimissa.

Ainoa, mistä osa ehkä voitiin lukea vosmestarin ansioksi, oli se, että kun hän alkoi kulkea vallesmannilla, heitti vallesmanni ryyppäämisen vähän vähemmäksi ja tuli rouvaansa kohtaan paremmaksi, niin että pitäjäläisten juorupuheet hiljalleen lakkasivat.

"On siinä miestä", tunnustettiin vosmestarista.

Niillä olikin merkillinen tapa istua ja "maistella", herra vallesmannilla ja herra vosmestarilla.

Illansuussa, kun alkoi hämärtää, ilmestyi metsäherra nimismiehen huoneeseen, pani lakkinsa naulakkoon, tervehti ja kävi istumaan. Jos nimismiehellä sattui olemaan jotain tekemistä teki hän ensin työnsä loppuun, muussa tapauksessa hän astui vastaan ja tervehti metsäherraa kädestä pitäen.

Nimismiehen piika oli kylällä kertonut, että vosmestari ja vallesmanni sitten tervehdyksen jälkeen istuessaan harvoin vaihtoivat halaistua sanaa, ja kyläläisten mielestä oli hyvin kummallista, että kaksi täysijärkistä miestä sillä tavoin saattoi istua ja "mulkoilla" toisiaan, niinkuin he sanoivat. Näin he saattoivat istua tunnin tai pari, kunnes viimein nimismies varmoin askelin marssi kaapilleen, otti sieltä esille tinakaulaisen pullon ja loi tavaksitulleen, kysyvän katseen metsäherraan. "Mitä mieltä sinä olet? Olisikohan tarpeellista meidän ottaa yksi napaus?"

Silloin metsäherra tavallisesti vähän vilkastui, siveli huulipartaansa ja vastasi:

"Jaa… minkähän tuo tekisi…"

Tämän myönnytyksen saatuaan nimismies täytti pikarit, pullo asetettiin pöydälle ja molemmat miehet istahtivat toisiansa vastapäätä, kumpikin tavalliselle puolellensa pöytää.

"Terve!"

"Terve!"

"Tjaah!"

"Hm…"

Nimismies sytyttää savukkeen.

"Miltäs nyt on tuntunut?" kysyy hän.

"No jaa, erinomaiselta. Mikäpäs tässä oikeastaan olisikaan. Vaikka ainahan sitä sattuu erinäisiä lapsellisia ajatuksia…"

Nyt metsäherrakin sytyttää savukkeen ja pikarit täytetään toistamiseen.

"Niin, mistä ajatuksista veli puhuikaan?" tiedustelee nimismies ja täyttää lasit kolmannen kerran.

"Niin, ajatuksista! Sattuu aina tulemaan mieleen yhtä ja toista… Tapahtuuhan elämässä aina jotain, josta saa loppuiäkseen miettimisen aihetta…"

"Aivan oikein!"

"Kun on nuori ja kokematon, tulee tehneeksi kaikenlaisia tyhmyyksiä, joita sitten saa parsia… Mutta pysyä gentlemannina viimeiseen asti — siinä hyvä periaate."

Nimismies tyhjentää lasinsa.

"Minäkin tahdoin nuorempana olla niin äkkipikainen luonteeltani", sanoi hän, "enkä oikein ymmärtänyt asemaani virkamiehenä… hm… ja aviomiehenä…"

"Pitää aina muistaa, ettei syytön joudu kärsimään. Tuntuu minustakin toisinaan hiukan ontolta ja yksinäiseltä… Ka terve! Minulta taisi äsken jäädä lasi koskematta… Mutta ajattelen, että hyvä on niinkuin on… Mutta joskus odottaisi saavansa vähän enemmän ymmärtämystä osakseen, ja kun Elsa sitten sanoa paukauttaa oikein kenraalityperyyden ja minä kiitän Herraani, ettei kukaan vieras ole kuulemassa, niin tahtoo väkisinkin tulla lausutuksi karvas sana…"

"Sepä se minuakin alkuaikoina riivasi, veli hyvä", keskeyttää nimismies ja kaataa taas laseihin, tällä kertaa puolilleen. "Mutta sinä et kuitenkaan lausu sitä karvasta sanaa?"

"En. Miksi minä sen lausuisin? Omahan on vikani. Ja minä rupean sitten miettimään sitä kesää, ennenkuin mentiin naimisiin — ei sitä siihen aikaan paljon ajatellut kulttuurieroa eikä muutakaan…"

"Eipä totisesti. Terve sitten taas!"

"Ja sitten tulen sellaiseen mielentilaan, ettei tee mieli mitään eikä minnekään… Jos sanoisin yhdenkään ymmärtämättömän sanan, niin sitä seuraisi…"

"Mikä?"

"Maallinen helvetti. Minne me toisistamme pääsemme? Paras lunastaa vekselinsä ja olla ajattelematta…"

Metsäherran kasvoille nousee puna, ja hänen silmissään saattaa huomata pienen, ehkä veitikkamaisen kimmellyksen.

"Mutta joskus sitä kernaasti ajatteleekin", jatkaa hän, "ja silloinkin tulee siihen johtopäätökseen, että paras on niinkuin on. Olisi näet voinut saada sellaisenkin, joka pyrkisi pistämään nenänsä sellaisiin asioihin, joita hän ei parhaimmalla sivistykselläänkään kykene ymmärtämään, ja siitä tulisi tietysti kalabaliikki…"

"Sehän minuakin nykyisin lohduttaa", huokaa nimismies ja tipauttaa vähän kummankin lasin pohjalle, sulkee huolellisesti pullon ja vie sen kaappiin.

"Kyllä Elsa on paras, minkä olen voinut saada", päättää metsänhoitaja, "ja sitä paitsi — oma vika… Kah, onpa se aika taas kulunut. No näkemiin."

Ja hän ottaa lakkinsa ja katoaa yhtä hiljaa kuin on tullutkin.

Puustellista vilkkuvat vielä tulet ja rouva tulee miestään portaille vastaan.

"Kauanpa siellä taas oltiin!"

Metsäherra naurahtaa.

"Tietysti niitä elämän suuria kysymyksiä", naurahtaa rouvakin.

"No niitä…"

"Eiköhän tässä jo ala olla elämänkysymykset selvillä, kun on koti, perhe ja virka huollettavanaan…"

Rouva astuu miehensä edellä sisälle ja sytyttää lampun.

"Ruokasalissa on illallista…"

Mies toivottaa vaimolleen hyvää yötä suutelemalla häntä poskelle. Niin on hän tehnyt aina. Ja rouva tuntee nenässään konjakin hajua, mutt'ei ole sitä huomaavinaan. Tarvitseehan nimismieskin jotain seuraa.

Mies istuutuu pöydän ääreen. Hänen ollennossaan on jotain raskasta ja alakuloista, ja häntä luulisi kymmentä vuotta vanhemmaksi kuin hän itse asiassa on. Hän ei ole onnellinen, ellei ole onnetonkaan, hän on vain väsähtänyt ennen aikojaan, harrastusten puutteessa, jota ei kukaan ole kyennyt virittämään.

Syystaivaalla vilkkuvat tähdet. Mies sammuttaa lampun ja katselee niitä kauan ja hartaasti. Sitten hän huokaa ja käy levolle.

Elämän ratas kulkee tasaisesti ja säännöllisesti. Ulkoapäin ei sitä mikään ole kovertanut.