SISÄLLYS: (continued 2)

Irene nyökkäsi ja hymyili. Hänen vastauksensa oli melkein kuulumaton.

"Tehän näyttelitte tänään 'Feodooraa', neiti Vilhelmiina?" kysyi Ferdinand estääkseen keskustelua katkeamasta. "Oliko hyvä huone?"

"Lappu luukulla", vastasi Vilhelmiina.

Irene sanoi: "Feodoorana en ole Teitä vielä, ikävä kyllä nähnyt, neiti Bischof. Mutta äskettäin näin Teidät Medeana. Se oli ihanaa."

"Parahin kiitokseni", vastasi Vilhelmiina.

Irene lausui Vilhelmiinalle vielä muutamia ihailun sanoja, ja kysyi sitten hänen lempikappaleitaan ja näytti kuuntelevan hänen vastauksiaan mielenkiinnolla; vihdoin sukeutui ylimalkainen keskustelu siitä, kuka on suurempi näyttelijä, sekö, joka eläytyy kokonaan esittämäänsä osaan vai sekö, joka on osansa herra. Ferdinand mainitsi tunteneensa erään nuoren komikerin, joka oli itse hänelle kertonut näytelleensä erästä hyvin hullunkurista osaa isänsä hautauspäivänä vaikuttavammin kuin milloinkaan ennen.

"Teilläpä on kauniita ystäviä", huomautti tähän Vilhelmiina ja pisti appelsiininviipaleen suuhunsa.

Mitenkä se nyt oikeastaan olikaan? ajatteli Ferdinand. Lieneekö Irene neiti unohtanut, että hänen piti vasten kasvoja sanoa Vilhelmiinaa murhaajaksi — — —? Ja mahtaako Vilhelmiina enää tietää, että minä olen vielä hänen rakastajansa, minä, joka keskellä yötä tulen hänen luokseen erään vieraan, nuoren naisen kanssa — — —?

"Te olette kovin huvitettu teatterista, neiti", huomautti Vilhelmiina, "oletteko joskus ehken ajatellut itse antautua tälle alalle?"

Irene pudisti päätään. "Minulla ei ikävä kyllä, ole ollenkaan taipumusta siihen."

"Kiittäkää siitä Jumalaa", sanoi Vilhelmiina, "se on kurja ala."

Ja sillä aikaa, kun hän alkoi kertoa niistä monista ilkeyksistä, joita taiteilijattarena kaikilta suunnilta sai kärsiä, näki Ferdinand, kuinka Irene aivankuin jonkun voiman pakottamana tuijotti erääseen oveen, joka oli raollaan ja jonka takaa loisti sinertävä valo. Ja hän huomasi, kuinka Irenen tähän saakka liikkumattomat kalpeat kasvot hiljaa vavahtelivat ja kuinka hänen äänettömät huulensa alkoivat kummallisesti nytkähdellä. Ja Ferdinandista tuntui siltä kuin näkisi hän Irenen tuijottavissa silmissä rikoksellisen halun tunkeutua tuohon sinertävään huoneeseen ja painaa päänsä tyynyyn, jolla Gabrielin pää kerran oli levännyt. Sitten muisti hän, että Irenen pitempi viipyminen, vaikka se tähän saakka ehkä olikin voinut jäädä huomaamatta, saattoi aiheuttaa ikävyyksiä Irenelle ja ehken hänelle itselleenkin; ja hän nousi ylös.

Irene kääntyi hänen puoleensa aivankuin unesta heräten. Vilhelmiinan viimeiset sanat kaikuivat vielä ilmassa, mutta kukaan ei niitä kuullut.

"Meidän on kai jo lähdettävä", sanoi Irene ylös nousten.

"Minä valitan kovasti," sanoi Vilhelmiina, "että minä en kauvempaa saa nauttia seurastanne."

Irene katsoi häntä rauhallisen tutkivasti.

"Mitä katsotte, lapseni?" kysyi Vilhelmiina.

"On aivan ihmeellistä", sanoi Irene, "miten kovin Te muistutatte erästä kuvaa, neiti, joka on meillä kotona seinällä. Se esittää erästä kroatilaista tai slovaakilaista talonpoikaisnaista, joka rukoilee pyhänkuvaa eräällä lumisella maantiellä."

Vilhelmiina nyökkäsi miettiväisenä aivankuin hän selvästi muistaisi sen talvipäivän, jolloin hän oli polvistunut tuon pyhänkuvan eteen lumisella maantiellä jossain Kroatiassa. Sitten tahtoi hän välttämättä itse auttaa päällysviitan Irenen päälle, ja saattoi vieraitaan eteiseen. "Tanssikaa nyt iloisesti edelleen", sanoi hän. "Siinä tapauksessa nimittäin, että Te todellakin palaatte tanssiaisiin." Irene tuli kuolonkalpeaksi, mutta hän hymyili. "Tämän herran suhteen täytyy olla hyvin varovainen", lisäsi Vilhelmiina heittäen Ferdinandiin silmäyksen, joka nyt ensi kertaa ilmaisi ikäänkuin jonkunlaisen viittauksen edelliseen yöhön.

Ferdinand ei vastannut, vaan tunsi kuinka Irene katsoi häntä ja Vilhelmiinaa samalla synkällä katseella.

Kamarineitsyt ilmestyi, Vilhelmiina ojensi vielä kerran vierailleen kätensä toivoen toistekin saavansa nähdä nuoren tytön luonansa ja hymyili Ferdinandille, aivankuin hän olisi voittanut jonkun ennen sovitun vedon.

Kamarineitsyen kynttilä kädessä tietä näyttäessä astuivat Ferdinand ja Irene äänettöminä portaita alas. Pian suljettiin portti heidän jälkeensä. Ajuri aukaisi vaunun oven, Irene astui sisään ja Ferdinand istuutui hänen vierelleen. Hevoset kiitivät eteenpäin hiljaisella lumella. Eräs katulyhty valaisi äkkiä Irenen kasvot ja Ferdinand näki hänen tuijottavan itseensä huulet puoleksi avoinna.

"Te se siis olittekin", sanoi hän hiljaa. Ja Ferdinandista tuntui ääni ilmaisevan hämmästystä, kauhua ja vihaa. He olivat pimeässä. Jos hänellä nyt olisi tikari, ajatteli Ferdinand, mahtaisikohan hän työntää sen minun sydämeeni — — —? Vaikka asiata kuinka katsoisi, niin olen minä jokseenkin viaton. Minä olen vain ollut leikkipallo kohtalon kädessä — — — Ja hän mietti pitäisikö hänen koettaa selittää Irenelle asiaa. Ei sen vuoksi, että hän olisi tahtonut puolustaa itseään, vaan pikemminkin sen vuoksi, että tämä viisas, jalo olento hyvin ansaitsisi päästä selville koko asian syvimmästä juonesta.

Äkkiä tunsi hän Irenen syleilevän häntä ja huulillaan tunsi hän Irenen hurjan, kiihkeän ja ihanan suudelman. Se oli suudelma, jollaista hän ei vielä milloinkaan muistanut saaneensa, niin tuoksuava ja salaperäinen; eikä siitä tahtonut tulla loppua. Vasta vaunujen pysähdyttyä erosivat huulet toisistaan. Ferdinand nousi ja auttoi Ireneä ulos vaunuista.

"Te ette saa seurata minua", sanoi Irene ankarasti ja samassa oli hän jo kadonnut etuhalliin. Ferdinand jäi seisomaan ulos. Hän ei hetkeäkään ajatellut rikkoa Irenen käskyä. Hän tunsi aivan selvästi ja äkkinäiseksi mielikarvaudekseen, että kaikki oli nyt ohi ja että tätä suudelmaa ei mitään enää voinut seurata. —

Kolme päivää myöhemmin kertoi hän seikkailunsa Anastasius Treuenhofille, jolta ei tarvinnut mitään salata, sillä vaiteliaisuus häneen nähden olisi ollut yhtä lapsellista kuin itse Isä Jumalaan nähden.

"Sepä vahinko", sanoi Anastasius hetken mietittyään, "ettei hänestä tullut Teidän rakastajattarenne. Teidän lapsenne olisi minua huvittanut. Rakkauden lapsia on meillä ihan kylliksi, välinpitämättömyyden lapsia aivan liian paljon, mutta vihan lapsista on tuntuva puute. Ja on hyvin mahdollista, että niitten kautta on pelastus tuleva."

"Te luulette siis", sanoi Ferdinand — — —

"No mutta mitä muuta Te kuvittelettekaan?" sanoi Anastasius ankarasti.

Ferdinand painoi päänsä alas ja vaikeni.

Hänellä oli muuten makuulippu Triestiin taskussaan, sieltä kävi matka sitten edelleen Alexandriaan, Kairoon, Assuaniin — — — Kolmen päivän ajan oli hän jo myöskin ymmärtänyt, että ihmiset voivat kuolla toivottomasta rakkaudesta — — — toiset ihmiset nimittäin — — — toiset.