TOINEN NÄYTÖS.

(Sama huone kuin edellisessä näytöksessä.)

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

Julia. Frank.

(Frank istuu pöydän ääressä salin yläpuolla ja on naulitsemassa kangasta aiotun muotokuvan kehykseen. Julia istuu läsnä ja katselee.)

JULIA. Tulitpa äsken, suoraan tunnusta, Tunteella, tänne nulomielisellä.

FRANK. Enempää tuost' ei, vaiti, Julia.

JULIA. Mitenkä muuten voisin selitellä Sen vierahan ja kylmän katsehen, Min sulta sain?

FRANK. Oh, tuosta tiedä en. Se palavall' ei sydämellä Kylm' olla voinut —

JULIA. Niin kai!

FRANK. Niin se on. Mun täytyi typerän tuon joukkion, Meit' ympäröivän, tähden teeskennellä Ja pukeuda oudon muotohon.

JULIA. Niin ulkona, mut porstuassa? Sa etkö muista, setä katsomassa Kun kävi hevosia, vaunujaan, Mitenkä niiden käynyt oli tiellä? Sekuntiin silloin kahteen tusinaan, Ehk' kauemminkin, saimme olla siellä Me kahden vaan.

FRANK. Jos satakin ois oltu, mitä vielä?

JULIA. Ei mitäkään tuon kaltaisella miellä, Kenties se vielä vasten mieltäs on; Sä tiedät toki, kuinka suutelon, Mink' annoin sulle, kylmäst' otit vastaan.

FRANK. Mahdollist' on, kun ainoastaan Ma aattelin, jos saisi suudelman Tuon nähdä vanha, pöyhkeä von Dann.

JULIA. Setääni miksi kutsutkaan?

FRANK. Pois poista Vaan pelko, vaaran päällen' ottaa saan. Pöyhkeeksi kutsun miestä, joka toista Edessään tahtoo maassa matamaan, Joll' ei muu, kuin vaan miljonansa loista.

JULIA. Tahtoiko setä sitä?

FRANK. Juur' ei hän, Lakeijansa ma toki tekevän Herransa tahdost' arvasin senmoista. (Lyhyt äänettömyys.) Hänestä pääsimme nyt, Julia, Sen askeleista kuulen portahitten Jo kaikuvan —

JULIA. No mitä sitten?

FRANK. Nyt saamme suudella.

(Panee pois kehyksen ja nousee.)

JULIA (kieltämällä). Hyv' ole, istu, työsi alota!

FRANK (loukattuna). Siis setä, miljona jo ehti näyttää, Mill' lailla käy sun itseäsi käyttää? Mut' min' en tottele —

(Syleilee ja tahtoo suudella häntä.)

JULIA (sysäten häntä luotaan). Mun olla suo! Jääkylmä suutelosi jätä tuo!

FRANK. Mut' Julia, kuink' ymmärtää tät' tainnen, Mahdollinenko muutos on täänlainen? Yks' suudelma?

JULIA. Ei, nyt mun vuoron' on, Vaikk' en, kuin sa, ma ole tunteeton.

FRANK (suuttuneena). Tulinko siis tuonlaisen riemun tähden Mä tänne susimaahan, missä saan Hapata kenties viimein kokonaan? Olinpa pöllö, jälkeenpäin nyt nähden.

JULIA. On kaunis alku! Hapatako voit Sen luona, jok' ol' ennen sulle kallis? Ja synnyinmaalles susimaan sa soit Nimeksi! Tuot' en sulta kuulla sallis. Jos hapata et tahdo, istu vaan, Mun rauhass' olla suo, käy maalaamaan. Ainetta saat, jos tottelet vaan mua. Paletti kätehes nyt kohdastaan Alkaakses kerran työtäs aiottua. Näät neidon suuttuneen. Ma malliks saan Nyt tulla.

FRANK (vaipuneena itseensä). Siis jää, toivo autuuteni, Paikassa, jonne kauan halusin! Hyvästi onni, saada painaakseni Kalliinta aarrettani sylihin! Vain nimi, varjo, onnen' olikin!

JULIA (liikuttavasti). Mut Aksel, Aksel!

FRANK. Käytöst' tät' ei kanna Mies kunnian. Ja sen, joll' lempen' on, Ollenkaan sortaa itseän' en anna. Mä taidemiesnä saavuin talohon, Enk' ole minkään orja tahdoton.

JULIA. Mut Aksel, kuule!

FRANK. Mua jumaloimaan He rahamiestä pyytää tohtivat. — Rukoilla hänt'! Ei, ennen korvans' soimaan Ma kirouksill' laitan. Pohatat Mä jättää tahdon kaikki kopeat.

JULIA (ottaen häntä käsistä). Kuink', Aksel, olla voit noin raivoovainen, Ett' arka tyttös sua kammoksuu? En maalaritar enkä taide-nainen Ma ole, kaavas saakoon joku muu. Mies hausk' ei ole, joka kiivastuu.

FRANK. Et suonut suudelmaa!

JULIA (kurottain suutansa häntä kohden). Täss' ota kaksi.

FRANK (vetäen päänsä taaksepäin). Ei nyt, mut toiste.

JULIA. Suo mun sormillani Silittää otsas jälleen kirkkahaksi. Vuos' siit' on mennyt, kun sit' tehdä sain.

FRANK. Vait, joku käy.

JULIA (kuullellen). Se tuuli oli vain.

FRANK. Siis tahdot olla Juliani vielä?

JULIA. Kenenkä, jos en sun, ma olisin?

FRANK (syleilee häntä). No niin!

JULIA. Vait, setä saapuu.

FRANK. Tuuli siellä Vain liikkui; nyt liet kultan' armahin.

JULIA (suutelee häntä keveästi otsaan ja irroitaksen). Oi laske armas, hän se onpikin!

TOINEN KOHTAUS.

v. Dann. Frank. Julia. v. DANN. On kaunis päivä.

FRANK. Liiaks' aurinkoa.

v, DANN. Se siitä juuri viehätystä saa.

FRANK. Mun mielestän' ei, anteeks antakaa.

v. DANN. En käsitä ma moista arvelua.

FRANK. Salin liika valo rasittaa.

v. DANN. Ikävä, että ei näin avaraa Tääll' ole yhtään toista kammioa.

FRANK. Siis suuren tään tok' otan kernaammin.

v. DANN. Se mielelleni. Ajatuksetkin Myös käyvät huoneess' ahtaass' ahtaammiksi.

FRANK. Jos syntyivät ne hullun hourehiksi, Niin kyllä paisuvat.

v. DANN. Sen luulisin.

FRANK. Päiv' on tääll' ikävin.

v. DANN. Kuink'? Ikävin?

FRANK. Lyhdyssä ei käy kernaan maalaaminen.

JULIA (hiljaa Frankille). Mut, hyvä Aksel, jäädä salihin en Ma voi, jos häntä kohtelet vaan noin.

FRANK (hiljaa Julialle). Ylpeelle ylpeä mä olla voin.

v. DANN. Mut jollain lailla heikonnusta Valolle antaa voitaneen kenties. Voidaanko siinä tehdä palvelusta?

FRANK. Voidaanko? Voidaan kyllä, mik' ois ies Tahdolla? (Itsekseen.) Mult' et kuule valitusta.

v, DANN. Te haastelette siinä niinkuin mies. Mit' tahtoo, voi, on nähty, koetettu.

FRANK (hiljaa Julialle). Olevinaan kas kuink' on vanha kettu.

JULIA (hiljaa Frankille). Sävyisä ollos, oi, hän tosi on! (Itsekseen.) Voi, laittamani juoma onneton On kylliksikin nyt jo kuumennettu!

v. DANN. On rantaan päästy, kun on uskallettu. Mitenkä tehdään, kuinka sen ma saan Nyt tietää? Käskekää te ainoastaan, Kaikk' kuulevat.

FRANK. No, joka akkunaan He peitteen pankaat aurinkoa vastaan: Se muistakaa, te herra, vasta vaan.

v. DANN. Peitteitä, Julia, koht' tänne haali.

FRANK. Ma rupean jo kotiutumaan, Mun täytyy itse tehdä niistä vaali.

v. DANN (hiljaa Julialle). Tuo mies on, joll' on miehen mieli, maali.

FRANK. Tuo saattajani, vanha pökkelö Alhaalla lie?

v. DANN. Ken, vanha Trygg'ikö?

FRANK. Isännälleen tuo altis apulainen Emännän luo mun vienee —

JULIA (hiljaa Frankille). Ilkiö!

FRANK. Tuon herran viime matkast' tuta tainnen.

(Menee.)

KOLMAS KOHTAUS.

v. Dann. Julia.

v. DANN. Niin on, kuin arka olisin, Mies varakas ma, eessä nuorukaisen Tuon köyhän, maassa miehen en senlaisen, Niin jalon, suoran päässyt parihin.

JULIA (itsekseen). No kiitos Herran, siis mä kuitenkin Pelosta pääsen.

v. DANN. Varmaan valtakunta Sen-moista miestä ei voi näyttää monta, Sen ensi katse kohta voitti mun.

JULIA. Mut, setä, hän tok' oisi kohtelun Siivomman saanut näyttää kohden teitä: Hän, vieras vielä, röyhkeä on niin.

v. DANN. Vai röyhkeä? No niin! Hän kyll' ei peitä Lauseitaan sievistelmiin imeliin. Hän röyhkeä on liehakoimisiin. Te suositte, sen tiedän, kielekkäitä, Jotk' käyvät varpain, eivät vastaan väitä Ja joilla puhe niinkuin kirjast' on.

JULIA (itsekseen). Oi, viisas, hulluun jouduit uskohon.

v. DANN. Mut toist' on kääntää tyttö-riepuin päitä Kuin voittaminen viisaan suosion.

JULIA. Mut hyvä setä.

v. DANN. Mikä on?

JULIA. Meit' tuomitsette väärin sittenkin.

v. DANN. Epäilen, vaikka kernaan uskoisin.

JULIA. Ain' ovat heikot olleet mahtajitten Mielestä pienet, hengen toimihin. Ja uhrin' näiden mielijohtehitten Vain olla, heikkoin toim' on ylevin. Mut kerran päivä vaimo-ihmisitten Viel' loistaa kirkkaammin. Olemme, miksi meidät toimititten. Viheliäiset, suku kavalin, Mieliksi pettymähän taipuvitten; Totuuden myöskin parhain kannatin.

v. PANN. Mik' oppi!

JULIA. Anteeks, setä ankarin! Satumme oppia vain kuultelitten.

v. DANN. Satusi, laps', on satu sankarin.

JULIA. En ihmettele toki, ajatellen, Kuink' kokemus, mi teill' on, vähä on, Ett' teette väärin vaimo-ihmisellen, Häneltä kieltäin arvon, ansion. Vain lempi lemmen saa, kuin palkinnon; Tuot' ette tunne. — Anteeks', sydämellen Tää ehk' käy —

v. DANN. Satu jatkon saakohon!

JULIA. Petosta saitte kultaa kylveskellen. — Nimessä taivaan! Kyynel välkkyellen Silmäänne nousee? Näky verraton!

v. DANN. Auringon pisto vaan. Se on nyt hiisi, Mist' aina saatkin kaikki kiikariisi!

JULIA (hellästi). Mä nään sen, jäätä sielustanne on Sulattanut nyt pisto auringon. Ah, setä, mitä maassa kulkeissanne Tos'-onnesta te saitte maistaa maan? Silmäilkää kuluneita vuosianne! Mit' antoi elo teille aarteistaan? Mik' on sen voitto, riemu nauttimanne? Niin kulta, rikkauden voima vaan. Hnolt' yhtä suurt' toi teille tavaranne, Sanoitte, varjeltaissaan, koottaissaan. Mut puolisoa ette milloinkaan Te ole saanut painaa rintahanne, Te yksin nautitten ja kärsitten.

v. DANN. Vain puhu, jätä tirkistäminen.

JULIA. Kysynpä vaan, ken maassa avarassa Vilpittä teille hellä ollut on? Tääll' linnuupoika, joka lentohon Loi siipens' äsken — joka, vielä lassa, Milloinka teille harmin, vallaton, Tuo mieleen, milloin hellän liikunnon.

v. DANN. Liikunnon! Moist' ei ole olemassa! — Sä yksin? Entä Trygg?

JULIA. Hän ontelon On hongan kaltainen siin' asiassa. Maan vaivam valkeassa hohkavassa Palanut paisti Bingen raukka on. Se selvää lie, ett' emme voi, me kaksi Opettaa teitä antamaan Naiselle arvoa. — Mut tosiaan. Silmänne käy taas summeaksi, Vakuuttaa sen ma saan.

v. DANN. Jos niinkin ois, tok' kuulen. Jatka vaan.

JULIA. Jo lausuin, mit' on mulla lausumista, Enemmän ehk' kuin tarvitaan; Totuutta siin' on, vaikk'ei mahdillista Siin' ole voimaa ollenkaan. Kuin ennen, nytkin korvain kuulla sai sen, Kuink' alhaiseksi setä arvaa naisen, Ja siksi — —

v. DANN. Sai nyt korvillaan Setäsi sulta piennen läksyn kuulla, Kun lempimättä nähnyt pääll' on maan Arvonne silmill', aistillakin muulla Ja vaan teist' aina pauhaillen.

JULIA. Ah, anteeks' suo —

v. DANN. Suon sulle kiitoksen Sanoistas suorall', lämpimällä suulla, Jost' arvos on nyt kahdenkertainen. En vaadi, että oisit silmilläsi, Niin lyhyellä aiall' elämäsi, Jo nähnyt läpi kuoren kalsean, Mi vanhan sydämen' on kova pinta. Mut suonissas jos puolet juoksevan Sit' tunnett' tuta saisit tuskaisinta, Mit' on siin' ollut, viikon päästä vaan Sinusta, tyttö, ei ois kuortakaan.

JULIA. Sydäntä oisko tuskiin toisihinkin Teill' ollut, kuin vaan toisten hätähän? Pelasko setä kuolon, elämän. Peliä sitä, jota nimitän Lemmeksi?

v. DANN. Pelasin ja kadotinkiu.

JULIA. Elätte sentään.

v. DANN Jos se kipuna, Jot' tuhka kolmikymmen-vuotinenkin Jo peittää, melkein sammuenkin On elämää.

JULIA. Noin älkää puhuka. Nyt tiedän, mist' on lämmin alkuns' saanut, Mi teissä leimuumast' ei ole laannut, Useesti saaden teidät sulamaan.

v. DANN. Aaveita jos näät, heti mennä saan.

JULIA. Mut' miksi kieltää tunteit' eläviä, Lempeitä, rinnassanne syntymiä, Jotk' onnen muille suovat ainiaan, Ja väliin lasten lailla leikkisiä, Liehuillen riemuissaan ja harmissaan; Jotk' eivät koskaan loukkaa, ainoastaan Lämmintä luoden voivat nostattaa Niin hellää rakkautta teitä vastaan?

v. DANN. Tuot' tyttö hupsu haastaa miel'alastaan. Miehellä mull' ei tunteit' olla saa; All' lumouksen en saa olla.

JULIA. Kuin muilla, kyynel nähdään teilläkin.

v. DANN. Kannattaa täytyy vaikka taistelolla Luonnettaan, arvoaan; jos olisin Ma ihmis-inhooja, en ole nolla.

JULIA. Useesti teill' on kyynel tok'.

v. DANN. Kas niin! Kaikk' arvaatkin sa kyyneleksi. Silm' miehen pilviin uhkaaviin Käy vaan, mut vaimon vetiseksi.

JULIA. Sedänkin, jos sen suotte anteheksi.

v. DANN. Sun kanssas jouduin pääsemättömiin. Oletko silmissäni nähdä voinut Todestaan vettä, jok' ois pisaroinut? Välisti silmän' ehk' on hämärä Sumuista, itku sit' ei pimitä, Sumuista, jotka helpost' yli uivat.

JULIA. Useesti silmänne mä märkinä Näin, setä, niin ett' oikein kiillostuivat.

v. DANN. Voivathan, hupsu, silmät aivan kuivat Paisteessa päivän siltä näkyä. Mut säästä mulle, lapsi, armahaisin, Loruiltas hetki, vaikka pienoisin, Ett' itseäni puolustella saisin. Sill' onpa kevät, vaikka kylmäkin, Välistä vanhallakin sydämellä, Ja jäästä, jota yhä runsaammin Sydämeen karttuu, sulaa kuitenkin, Ei kyynel, mutta vieno sumu, hellä. Ken sitä johtaa? kenen on se syy, Ett' tahtoo silmässä se viivyskellä? Mut silmä sairastuu ja synkistyy — Se kevähäns' on.

JULIA. Setä, jatka vielä. Mitenkä vaimo se ol' luotukaan, Jok' kerta hellyytenne tunteissaan Lempenne hylkäs tyvenellä miellä?

v. DANN. Kuin köyhä poika yksin päällä maan Kukoistin turvatonna elon tiellä. Kukoistin sentään, sillä sielussain Ol' lempeä ja tulta, myöskin sain Takaisin, tyttö, rakkautta kyllä.

JULIA. Tok' ette ollut miesnä lemmityllä?

v. DANN. Sanoinhan köyhä olleheni vaan.

JULIA. Ja hän ol' liian heikko kantamaan Kullatta tuota rakkautta yllä?

v. DANN. Ei hän, mut käskijänsä mahdillaan Sen tek', ett' onni kummankin ol' unta. Nuoruudellen on vanhuus johtokunta. Ennenkuin aavistin, hän annettiin Suvultaan suuremmalle armahaksi Isältänsä sen kultiin hohtaviin.

JULIA. Ja teidän?

v. DANN. Mun?

JULIA. Kuink' kävi?

v. DANN. Kävi? Niin, Ma muutuin, kuin näät, täksi muumiaksi.

JULIA. Ei laatuun käy noin käydä valhelmiin.

v. DANN (liikutettuna). Seis! Mistä tulet hiiden kattilasta Sanoja kirotuita noutamasta: Ei laatuun käy? Mist' tulivat nyt ne, Julia, suuhus? Juuri lause se Mult' toivon päivän pimeäksi laittoi. Jo kukkiessa onneni se taittoi, Se maassa mulle rauhaa suonut ei, Karille mun se sekä "en voi" vei.

JULIA. Karille? Että kuulla saan teilt' tätä! Se muumiako on, jok' elämätä Niin liekkii, kuin te?

t. DANN. Laps', sa luulet sen. Kun kammon tuota lausett' ilkeätä. Jos oisit nähnyt, mink' ol' laatuinen Eloni lemmen, toivon eläessä! Vähinkin muisto vanhuudessakin, — Mainitsen tuota vaikka hävetessä, — Aioista noista saattaa aaltoihin Kuohahtamaan jään kylmäss' sydämessä, Kuin äsken, kun näin nuoren maalarin.

JULIA. Hänenkö? Suokaa siitä selitystä — —

v. DANN. Mä näin vaan ihmis-silmän silmäystä, Mut silmän tuon, sen loisteen kirkkahan Ma olen matkallani maailman Kahdella nähnyt vaan maass' olevalla. Hänellä, Julia, ja — armahalla.

NELJÄS KOHTAUS.

v. Dann. Julia. Rouva Bingen.

ROUVA BINGEN (tullen kiivaasti). Nimessä taivaan, auttakaa, v. Dann, Vastustamassa tuota maalaria! Nään tuolla sen ja Tryggin tulevan; Sen puolell' on tuo vanha hourehtija.

v. DANN. Niin lyhyesti, kuin te voitte vaan!

ROUVA BINGEN. Sydäntä kyllä karvastella voipi, Ett' outo mies noin kohta tullessaan — —

v. DANN. Pois uikutus, se ilkeältä soipi. Tyyneesti asiaan.

ROUVA BINGEN. Niin tosiaan! Tuo maalar' ryöstää tahtoo joka peiton.

v. DANN. Hoh! tuoko näin nyt peljättäuyt teit' on? Hänestä päästään, jos ne annetaan.

ROUVA RINGEN. Se mahdotont' on, herra, niit en anna Hallistumahan akkunoihin panna. Ah, ei, sit' en voi myöntää milloinkaan.

v. DANN (raivossaan). Henk' kiusan häijyin, mitä on kenties, Joll'ette heti vinkumisinenne Pois näkyvistä, kuuluvista menne, Niin hillitä en voi — —

JULIA (astuu väliin sormi nostettuna). En voi?

v. DANN (lyöden otsaansa hämmästyksellä). Ma mies! Mut' voinpa näyttää kohta kärsimystä. (Menee rouva Bingen luo nähtävällä ponnistuksella pikaisuuttaan vastaan.) Ettenkö, rouva, hetken lepäystä Nyt tahdo? Tyyntykää ja istukaa. Tää, näätte, on vaan turhaa asiaa. (Hiljaa Julialle..) Nyt näät, ett' on mull' itsehillitystä.

JULIA (hiljaa v. Dann'lle). Jos setä näyttää vois, ett' teeskellystä Voimanne tuo ei selvään näyttäis niin.

v. DANN. Vait! tai sa myös mun saatat suutuksiin. Kas vielä! (Rouva Bingelle, joka on istahtunut, mut yrittää nousta hänen lähetessään.) Istukaa vaan, rouva jalo! Sanoitte äsken, että hallistaa Vois peittojanne päivän kirkas valo?

ROUVA BINGEN. Ei hoidossain siks' ole teidän talo, Ett' turmelisin teidän tavaraa.

v. DANN. Mä kiitän! Huolta oivempaa te ette Siit' tässä kuin myös muussa näyttää voi. (Hiljaa Julialle). No, kärsinkös nyt?

JULIA (hiljaa takaisin). Te vaan kursailette. Vain kylmä sana teillä suussa on.

v. DANN (pudistain päätään ja mennen takaisin rouva Bingen luo lyhyen äänettömyyden jälkeen tyynempänä).

Alamme, rouva Bingen, vanhuuttamme, Ja vanhuus ei juur' ole riemuinen.

ROUVA BINGEN. Ei voi — —

v. DANN (kiivastuin taas) Kuink'?

ROUVA BINGEN. Estää, että kokoamme Ain' ikä-aikaa vuodest' toisehen, Kun eletään.

V. DANN (tyynempänä). Sit' ei voi, myönnän sen. Enemmän muuten voi kuin moni tietää Ja kuin te itse, rouva, luuletten.

ROUVA BINGEN. Pää-asia tok' että voidaan sietää.

v. DANN (itsekseen). Ol' oivast' tuo. Niin lausui äitikin.

ROUVA BINGEN. Semminkin turvatessa toisihin.

v. DANN. Mitenkä?

ROUVA BINGEN. Niinkuin minä muiden kanssa, Jotk', onness' oltuansa aikanansa, Armoilla elävät nyt.

v. DANN (liikutettuna). Rouvani, Ma huolestun, te ette tosiansa Tääll' armoill' elä. Viha puhkesi Mult' äsken, mut se, niinkuin vanhastansa Tunnette, haihtui yhtä kiireesti. Puheeni kova suokaa anteheksi, Se, Jumal' auta, on kuin mieli on. Useesti, näätte, vanhuus voimaton Mun saattaa äreäksi, riitaiseksi. Tok' älkää luulko, ett'en kyllä keksi Tääll' arvoanne, kuink' ois kartanon Ja tavaran tääll' laita ilman teitä.

JULIA (hiljaa v. Dann'ille). Nyt oikeit' taas soi kannel säveleitä.

v. DANN (hiljaa Julialle). Penikka, vaiti, näyttää unhotin, Kuink' olla masea voin kuitenkin.

ROUVA BINGEN. Ehk' akkunasta päivä heikenneitä Säteitä luo vaan.

v. DANN. Mitä mietitten?

ROUVA BINGEN. Mit' tahtovat he, saanen heille antaa.

v, DANN. Peitotko?

ROUVA BINGEN. Niin, mä myöntää saanen sen.

v. DANN. Siin' oikein teette mulle mielehen.

ROUVA BINGEN. Huokeesti huoiistun, kun paljon kantaa Suruja sain.

V. DANN. Mut' aika surujen On mennyt, toivon sen?

ROUVA BINGEN. Niin kiitos Herran! On kumma, että nuoreen maalariin Niin kiivastuin, vaikk' katsoa sain kerran Sen silmiin läsnä.

v. DANN. Kuinka?

ROUVA BINGEN. Silmiin, niin! Kun nuorna katsoin täällä enkeliin, Valoa silmiss' sen vaan näin sen verran.

v. DANN. Ne muistatten, vaikk' kohta seutumme Te saitte jättää nähtyänne ne, Ja niiden sammuttua palasitten.

ROUVA BINGEN. Ken nähtyään ne unhottaisi sitten?

v. DANN. Ja maalarilla hänen silmäns' ois?

ROUVA BINGEN. Niin on, kuin tuolla silmiss' salamois Tul', loiste hänen silmäins' ihanitten.

JULIA (v. Dann'ille). Jos poika ois tuo noiden nainehitten?

v. DANN. Nimensä silloin Frank ei olla vois.

VIIDES KOHTAUS.

Edelliset. Frank. Trygg (muutamilla peitoilla ja avainkimpulla).

FRANK. Kyll' etsiminen kesti avaimitten. Löytömme täss' on. Kohta siivoomaan Jälkeemme siellä rouva Bingen menkään.

ROUVA BINGEN, Voi, noit' en säilyyn saanut kätkienkään.

v. DANN (hymyillen rouva Bingen'ille). Aik' koetuksen teill' on tosiaan.

ROUVA BINGEN. Ken suuttua vois hänehen? Ei kenkään. (Mennessään.) Vahinko silkkipeittoa on vaan.

KUUDES KOHTAUS.

Edelliset (paitsi Rouva Bingen).

FRANK. Nyt ihminen ol' ämmä mua vastaan, Hän melua pit' äsken kauheaa.

v. DANN. Anteeksi, herra, peitteens' ainoastaan Hänessä lämmintä voi vaikuttaa.

FRANK. Lämmintä? Harmiks' sitä sanokaa.

v. DANN. Saa anteeks' antaa vanhain heikot tavat.

FRANK. Kernaasti, jos he hiljaa kokoavat Vaan miljonia, ei, jos korskeina He kerskaavat ja aina jamajavat, Kuin mullistettava ois maailma.

v. DANN. Se nuorten tap' on. Suoraan puhua On hyvä, torujat ain' inhoittavat.

JULIA (hiljaa Frankille). Hän suuttuu, joll'et nyt jo lopeta.

FRANK (huolimatta Juliasta, kiivaasti v. Dann'ille). Mit' tarkoitatte tuolla lauseella?

v. DANN (tulisesti). Ma tarkoitan… (Malttaa mielensä.) Ei, ollaan ystävinä. Te ette kysy, enkä vastaa minä. Kätt' antakaa.

FRANK. Miks' sitä kieltäisin.

v. DANN. Pianpa kiivastun.

FRANK. Niin minäkin.

JULIA (itsekseen). No kiitos taivaan, siis jo myrsky tyyntyy.

v. DANN (hiljaa Julialle). Tuost' tosi taideniekka vielä syntyy. (Frankille.) Alussa sota meill' ol', ystävä.

FRANK. Se rupesi jo melkein syttymähän.

v. DANN. Mun kiivaaks' saattaa puhe pistävä.

FRANK. Ja mun, kun mulle herroin' ylpeillähän.

JULIA (varkain Frankille). Mun tähten', Aksel, mieltäs hellytä.

v. DANN. En kielt' tuot' ymmärrä; mut siitä vähän! Silmänne sielulleni tulkki on, Sovittain mulle kaikki vähin erin.

FRANK. Jos niin on laita, kiitos kohtalon Perusta olkoon tästä, jonka perin.

v. DANN. Isältäkö vai äidilt' tuli se?

FRANK. Ei, hyvä herra, teitä koskene Silmäini satu. Olkootpa ne kenen Tahansa, lie teist' yhtä. Sivumennen Peruksi jouduin sanomaan ma ne, Kun lasna täällä kuulin niitä ennen Siks' arvelevan naapuriemme.

v. DANN. Ma kummaksun.

FRANK. Se loppuu. Tehdään työtä! (Trygg'ille.) Saaliinne, ukko, pankaa paikalle, Te työssä tässä saatte olla myötä Ja noihin kolmeen akkunahan lyödä Peittonne.

TRYGG. Kuinka saan ne riippumaan?

FRANK (viitaten pöytään päin). Vasara, naula ota, joutuisaan!

TRYGG. Läp' peiton toki ei voi lyödä naulaa.

FRANK. Vastustusvirttä tahdotkos taas laulaa?

TRYGG. Ohoo!

v. DANN. Ei voi? Hyi! Naulitse sa vaan!

(Trygg kiinnittää peitot ylös.)

FRANK. Täss' akkunass' stafflia seisokaan. (Muuttaa stafflian sen paikkaan ja asettaa ylös kehyksen.) Ja tässä, Julia — (oikaisee sanansa) neitiseni, teille Tuon tuolin, istukaa!

v. DANN (hiljaa Julialle). Hän taltuttaja oiv' on mamselleille.

JULIA (itsekseen). Ehk' ukkojakin voi hän taltuttaa.

FRANK (Julialle, jok' on istuutunut, ottaessaan piirustimen ja asettuessaan taulunsa eteen).

Se muoto luokaa kasvoin liikenneille, Kuin koska riemu kirkkaiksi ne saa.

v. DANN. Se, herra Frank, nyt suoraan sanokaatte, Tääll' olla saanko työtä katsellen?

FRANK. Sen puhe suor' on, jok' ei pelkää; saatte Tääll' olla, jos on teille mielehen. (Julialle.) Ei! Istukaa nyt syrjään katsoen.

v. DANN. Kysyä suokaa vielä: onko puku Sopiva? Ehk' on jokapäiväinen Se liian, pelkään? Tietää soisin sen.

FRANK. Tahtooko hovi-naisna neittä suku Ehk' esitellä?

V. DANN. Pila heittäkää! Makunne hälle vaatteet määräjää. Ma puolestan' ain' nähdä hänet soisin Niin korotonna, kuin nyt nähdä saan, Vanhalle mulle maalataan hän vaan.

FRANK. Se hausk' on kuulla, sanoa ma voisin Osanneen teidän siinä oikeaan.

v. DANN. Jos kuvan muotoisens' saan, valmis oisin Ma maksamaan sen summin suurenmoisin.

FRANK. Taas aatoksenne siirtyi miljonaan; Mut kuulkaa, mulla määrätty on hinta, Ja suosijoille mull' on kova rinta.

V. DANN (itsekseen). Tuot' itsepäistä paikalta ei saa.

JULIA (v. Dann'ille). Oi setä, kestää vielä koittakaa!

FRANK. Neit', olla tyyni täss' ois sopivinta! (Trygg'ille.) Ja te, te työnne teitte, menkää pois! Ken käskee teidän täällä tollakoita!

v. DANN. Trygg, mene! Vaiko sanomista ois?

TRYGG. Ei, herra!

FRANK. Marssi pois siis, vanha noita!

(Trygg puristaa nyrkkiänsä ja menee muristen ulos.)

SEITSEMÄS KOHTAUS.

Edelliset (paitsi Tryggiä).

v. DANN. Nuor' ystävä, jos kärsimyst' teill' on, Vapaasti suokaa haastaa mun. En koita Teit' tutkia, mut mull' on arveluita, Ett' taidr-elo teill' on varaton.

FRANK (hymyillen). Niin, herra, köyhäin kuulun joukkohon.

v. DANN. On taiturin tiell' orjantappuroita.

FRANK (vilkaisten Juliaan). Myös ruusuja, jos tietää löytää noita.

v DANN. Ma aattelin, kun nyt jo olenton' On varjo siitä vaan, mit' oli ennen, Ja vartoo joka päivä kuolemaa, Jollenkin ystävälle, hautaan mennen, Tiet' orjantappuroista puhdistaa. Mull' aarteit' on, jos tuhlaan miljonankin, Jää sittenkin, mill' elon tarpeet hankin. Liialla tuolla tuskin mitäkään Elossa teen, en kuoloss' sitäkään. Ma kaikkialta kuulusteltuani En sukulaista, jolle tavarani Antaisin, ole kuullut kustakaan; (Osoittaen Juliaan.) Jos siks' en lue tuota pientää piikaa, Markankaan hintaist' tuskin arvoltaan. Hän kaikki saa, ja siin' on sentään liikaa. Nyt huomaatten, miks' äsken viitaten Sit' tarjosin, mit' antaa saanut en.

FRANK. Mut min'en nää, mit' tehnyt teille oisin, Joll' ansaita ma suosionne voisin.

v. DANN. Juur' ette mitäkään, syy on vaan tää: Minua katsehenne miellyttää.

FRANK. Sit' tuskin teiltä toivoa ma tohdin. Enempi tarvettanne jos teill' on, Hyvyyttä näyttää voitte muita kohdin, Ma olen tullut siihen uskohon, Ett' armoin all' on vaan mies kelvoton.

JULIA (itsekseen). Mit' aattelin! Voi ynseätä mieltä!

v. DANN (hiljaa Julialle). Tuost' tulee maalari, sit' ei voi kieltää.

JULIA (hiljaa v. Dann'ille). Viel' yksi kerta, setä, koittakaa!

v. DANN. San koittaa, mut se tyhjään raukeaa. (Frankille,) Kuin taideniekka tekin toisten lailla — —

FRANK (keskeyttäen). Leikkaako neiti laukkaa katkeraa?

v. DANN. Ma tarkoitan, ett' tekin taiteen mailla Matkustaisitte ympär' Europan. Varatta sit' ei saada aikahan.

FRANK (näyttäen piiruntintaan). Varani täss' on.

v. DANN. Hyvä, mut vaan vastaan Rahoja antiaan suo maailma. Varm' olkaa herra, vaunut ainoastaan Ja hevoset jo ovat kalliita.

FRANK. Jalkaisin varaton voi kulkea.

v. DANN. Te käytte. Tiedättenkö kärsimystä. Mi kohtaa käyvää, kuinka pitkä tie Useesti kävijältä voimat vie, Ett' on se kalliin aian hävitystä? Mut olkoon, että maaliin saavutten. Taidetta harjoittaa siell' aattelette. Mut teill' ei ole ruumis rautainen, Vaatetta, ruokaa, suojaa tarvitsette. Se maksaa; teill' ei rahaa; sanokaa, Siell' aiotteko olla, tehdä työtä?

FRANK. Niin, herra, voihan nälkää koettaa Ja piukemmalle pingoittaa vaan vyötä.

JULIA (hiljaa v. Dann'ille). Hän taidemies on.

v. DANN (hiljaa Julialle). Ei se vaan, mut mies.

FRANK. Levätä neiti tahtonee kenties?

v. DANN. Apua halpaa halveksien jäätte Siis kieltohonne?

FRANK. Syyni mainitsin. Hyvyydestänne mua pitäkäätte Velallisena teille kuitenkin. Väriä noutamaan nyt kiirehin.

(Menee.)

KAHDEKSAS KOHTAUS.

v. Dann. Julia.

v. DANN (katsellen piirustusta). Tuoss' yhdenmuotoisuus on tosiansa.

JULIA. Oi setä, käydä soisin kuolohon.

v. DANN. No mitä? Järvi tuolla ulkon' on, Käy, syöksy siihen elämäsi kanssa.

JULIA. Pilkatkaa! Miel' on mulla totinen.

v. DANN. Mi neidell' aiheena on murhetten?

JULIA. Tuo herra Frank, kuink' kopeudessansa Hän teitä vastaan käytäksen.

v. DANN. Tuot' älä, tyttö, pane mielehen.

JULIA. Hän köyhä on, ma tiedän, mielessään hän Murhetta kantaa mustaa, kalvavaa. Suvutta, ystävättä ketäkään hän Ei etsi, eikä tunne arvoisaa.

v. DANN. Hän siin' on kuin ma, sepä riemuittaa.

JULIA. Mut miks' ei hän, kun tavarastaan Hänelle setä tarjoo apuaan, Murheestaan tahdo luopua?

v. DANN. Ma vastaan: Miehuutta, jaloutta on se vaan.

JULIA. Mut eipä käytöksensä kuitenkaan…

v. DANN. Se kohteljaampi olla sais, — en kiellä.

JULIA. Hyv' olemasta älkää väsykä, Sydäntänne te seuratkaa vaan vielä, Jok' on kuin kulta kirkas, heleä.

v. DANN (tukiten korvansa). Oletko, tyttö, hourivalla miellä?

JULIA. Tunnustaa täytyy mun nyt surukiellä Olleeni käytökseen sen syyllisnä.

v. DANN. Sä syyllisnä? Se viel' on hullumpata! Kuink' ymmärtäisin tuota asiata? Kuink' käytöksensä koskis sinua?

JULIA. Sen selitän, vain kuulkaa minua. Ma tyhmäst' tein kaks' ehdottelemata Itsellen'.

v. DANN. Arvoitusta vieläkin.

JULIA. Sanoinhan, Frankin tunsin muinahin, Köyhäksi tiesin hänet tavarasta. Ylpeemmäksikin monta varakasta. Mut silloin tulevaisuus loistavin Kuvastui hälle vielä taiteen tiellä. Hän saapui tänne, murretulla miellä Nyt hänen tänne tulleen aavistin. Nyt luulin hänt' ett' auttaa taitaisin. Kun tiesin, ett'ei setä keltään kiellä Apua, joka miehen uljahan Laill' ilmestyy ja suosionne voittaa. Ma silloin päätin keinoani koittaa.

v. DANN. Ja keino tuo, jos oikein arvajan, Varmaankin neroasi kunnioittaa.

JULIA. Trygg ilmoittaa sai, että herra Dann Tyrannin lailla rikkaan, mahtavan Lakia mielellänsä muille laatii, Kaikilta nöyryytt' orjallista vaatii.

v DANN (kummastuneena). Pitääkö kirota? Mik' olikaan Sill' aikomukses?

JULIA. Ylpeyttä nostaa Frankissa, jos se sammunut ois vaan.

v. DANN. Se nousikin?

JULIA. Se nousi tosiaan, Niin että kauhulla se mulle kostaa.

v. DANN. Kun, neiti, saatit nyt mun tuntemaan Tuon kauniin keinos, min sait kalliist' ostaa. Sanoppa, kuinka niin sä tehdä voit? Kuink' aikaa, paikkaa, kansaa valikoit? Tää hulluinta on, mitä kuuluville Sa mulle joskus toit. Kautt' Trygg'in täten mua maalarille Alentaa, keino tosiaan ol' uus. En ymmärrä, mist' tuli vajavuus Tää koulun-käyneen neiden tuntehille.

JULIA. Sen, setä, aikaan sai naiskavaluus.

v. DANN. Se juuri. Niin, mun nauraa täytyy sille. Mut huomaatkos, mit' toimehen Naiskavaluudellas sait tässä? Miest' tuota nuorta lemmin, tahtoen Hänt' auttaa kaikin muodoin elämässä; Kun ystävänä tarjousta teen, Tyranni olen hänen luullakseen. Mult' ottaa lahjaa? Mieleens' ei se tulle. Hän ylpeä on ylpeälle mulle. Mit' tehdä voisi nyt? No, olihan Sull' onnens' ohjat; oikeihin se teihin Nyt ohjaa lailla viisaan ajajan! Ma neuvoton en koskea voi heihin; Puhella kanssaan tuskin uskallan, Pelosta että juones paljastan.

JULIA. Miks' setä koskee noihin kekäleihin, Jotk' kaluavat kyllä mieltä jo! Ah, tointua mun suokaa tuokio! (Miettii hetken käsi silmien yli.) Se laatuun käy, on neuvo syntymässä, Niin oikein, vaikka päätä huimaisee. Sormusta Frank tuo vielä kantelee, Kuin Ruotsiss' ennen, sen näin äsken tässä. Hän varmaan mitäkään ei sillä tee. Muodossa koittakaa nyt lempeässä Sit' ostaa, paljon siitä tarjoten; Sill' onkin kivi ruhtinaallinen.

v. DANN. No, koittaa saapi. — — (Kuultelee, Askeleita kuuluu portailla.) Vaiti, hän on lässä.

YHDEKSÄS KOHTAUS.

Edelliset. Frank (kantaen värirasiaansa toisessa kädessä ja toisella sysäten edellänsä silimaalaria edellisestä näytöksestä).

FRANK. Jos halu teill' on käydä jakohon, Ammattiveli, herra, tässä on! Pulistaan ruikuttaa hän ainiansa — Kivetkin liikuttais se kovimmat — Vaimostaan sairaast', urkupiipuistansa, Jotk' kaiken päivää leipää vinkuvat. Hänelle suokaa liikatavarat.

v. DANN. Frank herra! Hän tääll' ylhääll' oli juuri. Ja silloin hän jo lahjan sai; Mut tarpeesensa on se kai Vaan pisara, ja saantins' ei lie suuri. No niin, hän suuremman viel' lahjan saa, Kuitenkin teidän tähden. (Miehelle) Maalatkaa Valmiiksi aita, sitten mielin määrin, Te herra, hinta määrätkää, Jos suurempikin, ei se ole väärin, Puoleksi vaan sen tahdon ylentää. Nyt työhön, aika on nyt tärkeää, Nyt työnne tuottaa kasvun viljaisen voi.

SILIMAALARI. Ah, armollinen herra, mulle on, Mit' tunnen, ilmoittaa nyt mahdoton — En teitä kyllin kiittää vaivainen voi.

v. DANN (raappien kiivaasti päätään). Rauhassa menkää, voideltu te En-voi Kuningas Mahdottoman valtion!

(Silimaalari rientää ulos.)

KYMMENES KOHTAUS.

Edelliset (jäljelle jääneet).

JULIA. Miks', setä, peljätätte äänellänne Mies-parkaa aina? Onko oikein se? Kaikk' aikaan saavanne te luulette, Vaikk' ette hillitä voi itseänne. En voi — sen lauseen itsenne Ois lausuminen tääll' ain' itsestänne.

v DANN (suurenmoisella liikenteellä). Selitä, kuink' "en voi" tuo kuuluu tänne. En nähdä taida silmittä, En ottaa taivaalta voi kuuta, Enk' kylvää pilvihin voi tähtiä — — —

JULIA (keskeyttäen). Sit' ei voi, muuten kaikkea voi muuta.

v. DANN. Tukitse, kiusan kappale, jo suuta! Selitä tarkemmin, mit' en ma voi!

JULIA (hellästi, mutta hilpeästi). Te ette kärsivää voi koskaan nähdä: Sieluunne ihmispyyntö aina soi; Apua siinä koitatte te tehdä, Miss' sydän tuskissaan vaan vaikeroi. Te ette voi — miss' on vaan ylevyyttä, Jot' estetään sen riennoiss' ilman syyttä — Sit' auttamatta olla; ystävä Ja vihamies saa teiltä sääliä. Useesti ilmoittavat värisevät Äänenne säveleet, mit' tunnette: Ja ett' on sydämessä teillä kevät, Ilmoittaa vesi vanhan silmänne. (Kiertää kätensä hänen kaulansa ympäri.) Ah, hyvä setä, nyt taas kyynele!

v. DANN (lykkää häntä luotaan, pyyhkäisee kädellään äkisti silmiään. Frankille, joka sill' aikaa on laittanut palettinsa valmiiksi).

Kas tuossa näätte, herra, linnun, jolla Sanaakaan totta tuskin suussa on. Tuon seurass' saan nyt joka päivä olla. Jok' kaikki vääntää, kääntää kierohon!

FRANK (itsekseen näkyvällä liikutuksella). Trygg konna! Valhees kostan palkinnolla Kovalla. (Merkiten Julialle) Neiti istuu tuokion.

v. DANN. Tytöltä tuolta mitä kärsin, nähdä Jo voitte ainoast' täst' tempustaan; Näin mustaksi ja valkeaksi tehdä Setänsä voi hän, kuinka tahtoo vaan. Enemmän tahdotteko vielä kuulla?

JULIA. Puhtaalla pysykää nyt, setä, suulla!

FRANK (Julialle). Kasvoissanne mi vaihe värien! Poskenne hohtaa, kuin se tulta oisi.

v. DANN. Frank herra, sormus jalokivinen Teill' on niin kirkas, kuin se salamoisi; Timanttiin halu mull' on, myönnän sen.

FRANK. Ja sitten?

v. DANN. Jos se myytävänä oisi, Määrätkää hinta, vaikk' kuink' korkea.

FRANK. Sen hintaa, herra, ette aavista, Kultanne ei sit' osta: silmää kaksi Ja sormuksen tään mulle ainoaksi Peruksi jätti äiti vainaja; Katselkaa, suur' on se ja ihana.

(Ojentaa kätensä lähelle v. Dann'in silmiä.)

v. DANN (hypähtäen ylös tuoliltaan). Nimenne Frank ei ole, nimeänne Salaatte?

FRANK. Mist' tuo luulo heräjää?

v. DANN. Todistus varma siit' on sormus tää.

FRANK. Tää sormus?

v. DANN, Kuulkaa vaan! Kun sinne tänne Sain kulkea ma halki maailman, Naiselle, jok' ol' ennen morsian Minulle, lähetin tuon perimänne Sormuksen — naisellen, jonk' kanssa en Mä päässyt rikkauteen, onnehen.

FRANK. Oi ihme!

v. DANN. Kuulitteko äidiltänne Mun nimeäni?

FRANK. En. Hän yhtä vaan Mainitsi nimetöntä armastaan, Jok' oli ulkomailla matkatiellä Ja sieltä lähetti tään sormuksen — Kuin nimenne soi sanans' viimeinen.

v. DANN. Mit' antoi taivas mulle vielä! Syliini tule, rikkautehen, Kuin poikan', astu! Miksi, ystäväni, Nimesi muutit?

FRANK. Kun ma kantamaan Kopeeta, suurta sukunimeäni Köyhältä liian näytin mielestäni.

v. DANN. Nyt, poikan', nostaa lippus uudestaan, Kuin satamassa, aik' on tullut sulle.

JULIA (pyyhkeissään kyyneleitään, sysää veitikkamaisesti v. Dann'ia syrjään ja lyö käsivartensa Frankin kaulan ympäri).

Sylistä osa suotanee myös mulle?

v. DANN (hämmästyneenä). Mit' tää on? Päästä! Tuohan hulluutt' on. Houritko, sano, aattelematon? Sult', tyttö, järki kokonaan on poissa.

JULIA (teeskellyllä yksinkertaisuudella). En tehdä taida missään asioissa, Mit' oikeaksi setä aattelee. Ma teen kuin setä. Enkö oikein tee?

v. DANN. Viisaana näin et, tyttö, tehdä vois sa. — Mä hämmästyn. Suo, poikan', anteeks', suo! Välisti on kuin hiukan hupsu tuo.

FRANK. Nyt aik' on että putoaa jo peite. (v. Dann'ille.) Isäni — pojaksennehan mun teitte — Ei Julianne vasta nyt näin tee; Meill' oli tää, min hän näin kertoilee, Jo Ruotsiss' sopimus — hän sit' ei peitä, Jonk' ilmoituksest' arkuus esti meitä.

v. DANN. Päivästä tästä, min nyt nähdä sain, Ma siunaan, kiitän taivaan enkeleitä. Sielt' tulvaa riemu mulle virroittain.

(Sulkee syliinsä molemmat.)

JULIA. Nyt, setä, pääsin tuskastani, teitä Tyranniks' esitin ma, mua te Hupsuksi, — kuitattu on velkamme.

v. DANN. Ain' naljailet.

JULIA (katsoo v. Dann'in kasvoihin). Mi silmässänne kiille On tuo? Kas, eikö kyynel siinä piille? Se putoaa, sen toinen ennättää; Hämillään setä on, se myöntäkää.

v. DANN (pyyhkäisee silmiään). Kyynelkö? Missä merkin näät sä tuosta?

JULIA. Ujoilematt', oi, antakaa sen juosta! On vanhuutenne päivä kaunis niin, Kun sulavi sen kylmyys kyyneliin, Kun kasvoiss' sielun liikkeet värisevät, Kun silmä sairas on, kun sill' on kevät.

v. DANN. Suus sulje, tyttö, nyt! Ma voin kuin mies Karaistu, minkä joku voi kenties; Onnenne nähdä, rintaa vasten rinta Syleillä, mit' on mulle kallihinta, Pieninkin kyynel, minkä riemu loi, Nyt tukahuttaa — lapset, sit' en voi!

(Esirippu lankee).