Front matter (continued 2)

Nyt näyttivät kaikki olevan hellissä suhteissa toisiinsa ja siitä iloitsevan tässä kirkkaassa, tyynessä, mieluisessa rauhassa, suloisessa hiljaisuudessa, tässä hehkuvassa onnessa, jota auerti maat ja rannat ja rantakivet, kaikki kaasat merien kareissa ja kaukana kangastelevat saaret, sininen taivas ja kirkas ulappa tuonne viimeiseen sopukkaan, missä ne sulivat toistensa syleilyyn. Hän vain oli kuin yksin jätetty…

Tämä paalu, jota vasten hän seisoi tässä rannalla, kiven murut, pienet hiekkajyväsetkin olivat kadehdittavia, onnellisempia kuin hän. Ne jäivät tänne, mihin jäi kaikki ilo, koko onnellisuus, josta hän lähti osattomampana kuin tuo höyrylaiva ulapan äärellä…

Selännettä lentää leyhytteli loue, lähestyi rantaa, kääntyi takaisin jokisuulle tapaillen vähäväliä veden pintaa ja taas kohoten, valkoiset siivet välkkyen auringon säteissä. Venevalkamasta lähti soutelemaan kalastelija, viskasi uistimen jälkeensä, pani vettä vingahtelevaan hankaseen ja souteli sievosesti pientä venettään, kadoten vähän ajan perästä muutaman saaren taa, josta vielä kuului hiljainen airon kalke. Varpuset pyörähtelivät pesistään rakennusten katoille ja alkoivat äänekkään siuskutuksen ja kyyhkyset alkoivat liikuskella istumasijoillaan, muutamat lehahtelivat maahan, missä kävellä kekkasivat sinne tänne etsiessään eineensä aluksi jotakin. Tuulenhenki leyhähteli ilmassa. Rannassa olevien jahtien mastoissa leputteli se pussiviirien häntää ja ulapalla rikkoi siellä täällä tyynen merenpinnan kareella, joka levisi nopeasti. Kangastus oli kadonnut kuin pyyhkäisten ja ulappa paistoi sinertävänä. Täällä lähempänä ja suojarannoilla oli vielä kirkkaita tyynen kielekkeitä, vaan vastarannalla alkoivat jo liputella aallot omituisella viehättävällä äänellä, joka oli kuin puheen sorinaa.

Tornin kello löi ja sen kumakkaa ääntä hyväili palovartijan rautakolmion hilpeä helinä. Satamasta päin tuli muuan pieni höyryvene, jonka tohiseva puksutus kuului kovaäänisenä alle tuulen. Äänestä jo tunsi, että se on se vanha »Kaima», hinaaja, joka raskaassa työssään puhkuilee: »koko kesän, koko kesän, koko kesän».

Kaupungiltakin alkoi kuulua kärryjen kolinaa ja höyryvenerantaan pyörähti pienet käsikärryt toiset toisensa perästä ja ajaa jyryytti joku hevosmieskin. Kaikilla oli sama kuorma: merimiesarkku ja makuukset. Käsikärryjä työnsivät naiset, miehet tulivat vähän myöhemmin, kun olivat käyneet matkansa muassa vielä jäähyväisillä.

Iloista ja äänekästä puhetta pitäen, sukkeluuksia laskien ja nauraen toimitettiin tavarat laivapaattiin, mikä kookkaana kojotti venevalkamassa soutoveneitten ja purjepaattien rinnalla. Reipasta mieltä ylläpidettiin koko aika lähtöä odottaessa. Naisten muodoilla pyrki vakavuus pilveilemään ja silmissä asumaan kosteus ja nauraessakin norahti silloin tällöin kyynel. Eivät tahtoneet saada pysymään itsestään ulompana ajatusta, että edessä oli vuosikausien ero ja Jumala tiesi tavataankokaan enää kuuna kulloinkana.

Eläköön! raikui naisten huuto rannalta, kun laivapaatti tavaroineen miehineen läksi puksuttavan höyryveneen perässä kiihtyvää vauhtia ulkonemaan rannasta. Miehet huiskuttivat lakkejaan ja jäivät sitten äänettöminä katselemaan jälelleen, missä rakennukset, rannat ja rannalla olijat, kaikki supistuivat kokoon ja aivan kuin sulivat yhteen…

Vastatuuleen kuului sieltä vielä jonkun kerran huudon huminaa ja muutamat paatissa olijat virittivät hiljaisen kaihomielisen merimieslaulun, jota toiset kuuntelivat ääneti.

Höyryvene puksutti aivan kuin kiihtyen innossaan. Ohi kiitävät reimarit kumartelivat aalloissa, jotka jäivät paatin jälessä sivuille vierimään ja loiskimaan rannoilla.

Tuirasta tuntui kuin olisi kaikki jäänyttä. Edessäpäin mikä oli, se oli tyhjää, väritöntä, kuollutta. Kaikki mikä ohitse meni, sai elämän ja hengen, jäi kuin onnen helmoihin.

Hän olisi tahtonut pysähdyttää kaikki, siirtää aikaakin taaksepäin sinne saakka, mistä se oli alkanutkin: kun hän ensi kerran näki hänet. Tuon suloisen ajan olisi hän tahtonut elää uudelleen.

Hän tarttui katseineen ajatuksineen kiinni jälkeen jäävään maailmaan, josta väkivaltainen voima kiskoi häntä erilleen.

Jos olisi saanut jäänyttä aikaa vielä yhden silmänräpäyksen ajan! Olisi saanut puristaa hänen kättään, katsoa häntä silmiin, sanoa hänelle:

»Elsa…»

»Koko kesän, koko kesän, koko kesän», puksutti »Kaima» yhä suuriäänisemmästi kääntyessään kapeaan salmeen, jossa sen hyökylaineet jäivät loiskahtelemaan rantasillan paalujen lomissa ja huuhtoilemaan aluksien kylkiä ja keikuttelemaan siltoihin kytketyitä veneitä. Kaukana jälessä rupesivat uudella kiireellä ajautumaan kokoon saaret ja mantereet, rannat, metsät, sillat, kaupunki, kaikki sulloutuivat toisiinsa ja lähtivät kuin kilpaa rientämään nyt toisaalle kadoten läheisen saaren taakse, niin ettei jäänyt kuin kirkontornin huippu tuipottamaan metsän takaa, missä se kiiti kiirettä menoaan.

Mieleen työnnähti kaipauksen tunne, ahdistava ikävä kadonneita seutuja, kulunutta aikaa, jotka kuvastuivat viehättävinä, onnellisina, rakkaina. Ja tuntui nyt kuin tuo hymyilevä onni olisi jäänyt avosylin sinne. Ja nyt se tuntui vielä kirkkaammalta, kullan kimaltelevalta, vaan jo siirtyneeksi kauas, mistä se ajatuksiin vain siinti.

Se oli kuin lähempänä taas, kun ulapalle laivaan näkyi kaupunki seutuineen. Ne olivat jo sulaneina samaksi ryhmäksi, josta ei erottanut toisistaan muuta kuin korkean kirkontornin. Vaan Tuiran ajatus etsi sieltä ruohoisen kadun varrelta pienoisen talon, jossa oli pieni kamari. Se oli rauhan ja onnellisuuden pyhä maja tuon juhlallisen kirkon juurella. Ja hän näki sen majan kauniin viehättävän suojatin, jonka hän olisi halunnut omistaa, vaan jonka omakseen pyytämiseen häneltä oli rohkeus puuttunut.

Rohkeutensa oli pettänyt hänet joka päivä, viimeisenäkin hetkenä, johon hän eniten luotti. Hän oli päättänyt lausua sydämensä tunteet, sulkea syliinsä tuon kalleuden, vaan ajatuksensa olivat aina kuin pysähtyneet, sanat kadonneet, kädet voimattomuuttaan vavisseet, katsoessaan häntä silmiin. Ja kuitenkin nyt nuo silmät näyttivät niin lempeiltä, niin avomielisiltä, toivoa herättäviltä ja rohkaisevilta…

Illan suussa olivat kaikki maat jo kadonneet näkyvistä. Mutta laskevan auringon ruskotuksessa näki hän onnellisuuden heijastuksen kotoisilta mailta, jotka eivät enää tuntuneet edemmäksi eroavan, vaan pysyivät lähellä, niin että ajatuksella ei ollut kuin lennähtää sinne ja voi siellä asuskella. Ja kun yön hämärtyessä vilkahteli majakan tuli etäällä jälessä, oli se kuin ystävällinen tervehdys tuolta pienestä, pyhästä majasta. Se oli kuin noitten kaunisten silmien väike.

Onnen autuus, kun hän taas ne nähdä saa!…

Viriävä tuuli, joka pullisti laivan purjeita ja kiihdytti sen vauhtia, ilahdutti omituisesti hänen mieltään, kun hän seisoi vuorollaan laivan peräsimessä yön pimetessä. Se kiskasi hänen mielikuvituksensakin lentoon, kiidätti sen yli merien ja aikain.

Hän oli palaavinaan. Laiva puhkoi sohisevia aaltoja pyrkiessään kotirantoja kohti. Majakan tuli vilkkui edessäpäin… Kesäinen aamu ruskotti… Tyyntä selännettä pienten saarien lomitse soutivat he kaupunkiin. Hän astui pieneen majaan. Nuo kauniit silmät katsoivat häneen lempeästi ja hän sulki syliinsä hennon, puhtaan, ihanan olennon… Hän kohotti hänet käsillään ilmaan riemuissaan.

»Vieläkö 'Usko' näkyy?» kyseltiin lapsilta, jotka ennen maatapanoaan vielä olivat kavunneet katolle katsomaan laivaa.

»Ei näy enää.»

»Näkyy vielä! Vielä minä näen», kehui joku poika, joka oli kiivennyt piipun nokkaan seisomaan. »Minä näen aivan selvään!»

Hänen silmiinsä vahdittiin, aivan kuin niistä nähdäkseen, ja uteliaina kuunneltiin hänen selityksiään.

»Melkein tuon viiritangon kohdalla, tuon pienen pilven alla, joka on kuin reki, siinä juuri keulan alla. Se on etäällä, hirveän kaukana. Pikkuisen pilkoittaa enää.»

Mutta se näkyi vielä ja kaipaavan ajatus sai sen kiinni, mielikuvitus löysi sen helposti ja varmasti.

»Nyt ei näy enää!»

Ja silloin se oli mennyttä. Sinne sen nyt jätti; pyyhkäsi silmistä vierähtämään yrittävän kyyneleen, lähetti huokauksen mukana vielä hiljaisen onnentoivotuksen, paluutti tuolta kaukaisuuden hämärästä mielikuvituksensa takaisin ja rupesi muistojaan katselemaan ja toivojaan kehittelemään.

Viion leskikin oli seurannut aivan kuin omaisen hartaudella menevää laivaa aina tuonne viiritangon kohdalle muutaman pilven alle, hirveän kauas, josta se pilkoitti piipun nenässä seisovan pojan silmään. Vaan häneltä ei vierähtänyt kyyneltä, niinkuin ennen. Omituinen tunne, leyhkeä kuin kesäisen yön tuulahdus, raikas kuin keväinen päivä, väreili mielessä. Elämä tuntui erilaiselta kuin ennen, uusitulta, valoisammalta.

Vanhat muistot olivat saaneet uutta viritystä. Kirkkaammasti ruskotti kulunut kultainen onnen aika, jonka yksinäisyys, huolet, alakuloisuus olivat vuosien vieriessä varjostaneet, sysänneet kauas näköpiirin äärimmäisille rajoille ja taakse, josta ne harvoina hetkinä pääsivät kangastelemalla näkyviin. Tuira oli muistoillaan, rakkauden ja kiitollisuuden tunteillaan Viioa kohtaan, jotka hänessä olivat tummentumattomina säilyneet, selventänyt Viion leskenkin näköpiirin, virittänyt hänen muistonsa.

Ja tulevaisuus tuntui huolettomalta, lupaavalta, silläkin oli kirkkaampi muoto kuin koskaan tähän asti hänen toivoa hapuellessaan sinne tänne. Hän ei ollut uskaltanut sitä selvästi ajatella, vaan oli piiloittanut sen, mikä mieleen pyrki. Tuntematta sitä ei voinut kuitenkaan olla. Useasti oli sydämensä sitä tuntiessa sykkinyt kiivaammin, usein oli mieleen syöksähtänyt halu sulkea molemmat syliinsä lapsinaan ja lausua heille: olkaa onnelliset!

Kun hän nyt istui ja katseli ruskottavia pilviä, ei hän mitään selvään ajatellut, vaan tunsi kuin olisi sieltäpäin ollut jotakin iloista, sydäntä riemastuttavaa odotettavissa ja tulossa.

Hän odotti Elsaa aivan kuin iloansa jakaakseen hänen kanssaan. Vaan onnellinen mielialansa hämmentyi, kun Elsa tuntuikin aivan vieraalle hänen toiveillensa. Ei sanaakaan Elsa maininnut Tuirasta, eikä Tuiran poissaolo näyttänyt tehneen häneen minkäänlaista vaikutusta. Olipa Elsa iloisempikin kuin tavallisesti!

Tuira ei ole ehkä häntä miellyttänyt, tahi hänen tunteensa eivät ole vielä heränneet. Vai olisiko hän mielistynyt johonkin toiseen?

Viion lesken mieliala painui surunvoittoiseksi ja sekavaksi. Hän tunsi jotakin pettymyksen ja pelon sekaista, häpeili haaveilujaan, jotka nyt tuntuivat hänestä lapsellisille, samalla kun ne olivat mieluisia, jotta ei olisi tahtonut niistä luopua.

Elsa järjesteli kotona, puheli vilkkaasti ja näytti niin iloiselta kuin olisi hänelle jotakin hyvin mieluista tapahtunut tahi olisi heti tulossa. Utelemalla äiti uteli, oliko heillä joitakin aikeita, kun Elsa sanoi odottavansa Ojanniemen Maria, joka oli aikonut tulla häntä hakemaan vähän kävelylle.

»Marilla on vain vähän asiaa», selitti Elsa.

He kävelivät maantielle ja poikkesivat Kontinkankaan kuvetta menevälle metsätielle, jossa saivat rauhassa puhella.

Mari kertoi taas uudelleen, mitä oli kuullut sanottavan: että Tuira oli mielistynyt Elsaan, ja mitä oli sanottu Tuirasta ja mitä Elsasta erikseen ja yhteen. Kaikki olivat Liisan häissä sanoneet, että Elsasta ja Tuirasta tulee kaunis pari.

»Uskotko sinä, että Tuira pitää minusta?»

Mari vakuutti. Ja he olivat niin iloisia ja onnellisia, Mari Elsan vuoksi.

Entistä iloisempana tuli Elsa kotia. Hän valvoi myöhäiseen lukien jotakin romaania, josta hän ei kuitenkaan ymmärtänyt sanaakaan. Ja maata pantuaan uinaili hän kauan mieluisissa mietteissä muistellen Tuiraa, millainen hän oli siellä häissä ja täällä heillä käydessä.

Pitääköhän Tuira hänestä, tutkisteli hän ja mietti mitenkähän hän pitää. Hänestä tuntui niin kummalliselle sitä ajatella. Hauskalle tuntui ajatella, kun Tuira taas tulee.

Kun tulisi pian!

6

Elsa ja Mari olivat itkeneet kesäiset sunnuntaiaamut metsässä »Paulille ja Virginialle», iloinneet »Ylhäisiä ja Alhaisia», sitten syksyn pimeät ja talviset illat näitten ja muitten romaanien ihanan rakkauden paahteessa huumaantuneina uinuivat suloista onnea.

Muilla tytöillä ei ollut niin hauska kuin heillä, päättivät he, eikä kukaan ollut niin onnellinen kuin Mari.

Mari itsekin niin uskoi ja kun hän tahtoi oikein onnestaan nauttia, luki hän uudelleen Kivisen Riston kirjeen, jonka tämä oli ennen merelle lähtöään kerran tuipannut hyvästellessään Marin käteen. Kymmeniä kertoja sen oli Mari lukenut, jotta osasi ulkoa, mutta hän luki sen aina kuin varmuudeksi. Ja Elsakin usein, kun kävi Marin luona, pyysi:

»Voi, näytäpä vielä sitä muuatta!»

Ja hän luki kirjeen aina suuremmalla huomiolla.

»Mari!

Minä rakastan sinua, olen rakastanut lapsuudestani asti, siitä saakka kun muistini elää. Minä heitän koulun käynnin ja lähden merelle. Kun palaan, niin pyydän omakseni. Hyvästi, rakas kaunis…!

Risto Kivinen.»

Rakastaa, ja lapsuudesta saakka rakastanut Maria. Tämähän oli kaunista kuin romaaneissa! Se oli niin kaunista, että he kerran itkivätkin luettuaan yhdessä kirjeen.

Mari sääli Elsa raukkaa, joka ei ollut niin onnellinen kuin hän. Hän koetti sen vuoksi hyvittää Elsaa, vakuuttamalla hänelle aina uudelleen, että Tuira on mielistynyt Elsaan.

Mielenhyviksi se Elsalle oli, vaan puuttui paljon Elsan onnen ollakseen Marin onnen veroinen heidän kummankin mielestä. Mutta he olivat onnellisia yhteisesti, onnellisempia kuin muut.

Mari ei ollut kenellekään muulle sanonut asiaansa kuin Elsalle, eikä kukaan muu taas tiennyt kuin Mari, että Elsa pitää Tuirasta.

»Elä sano kenellekään sitä muuatta asiaa!» varoittivat he toisilleen useinkin, ei sen vuoksi, että sitä olisivat toisistaan pelänneet, vaan huomautukseksi, että heillä oli muuan asia, josta ei tiennyt koko maailmassa kukaan muu kuin he. Se heidät kiinteästi yhdisti ja siitä heillä oli kahdenkeskistä asiaa toisilleen, kun olivat muitten seuroissa, ja alituista puheainetta ollessaan kahden. Romaaneja lukiessa etsittiin niistä samanlaista kuin heidän kummankin »muuan asia» ja pienetkin vivahdukset, jotka heihin sopivat, luettiin moneen kertaan.

Mariin sopi kaikki Elsan mielestä. Hän oli »kaunis tyttö Ruusulaaksossa», kaikkien romaanien ihailtu, lemmitty impi, jota omakseen tullaan pyytämään. Niin suurta onnea ei Elsa voinut uskoa tapahtuvaksi itselleen, vaan sitä hän kuitenkin kaipaili ja haaveili. Hän uinaili ja ajatteli ikuista kesää, ruskottavaa iltaa, jolloin hän istuisi jossakin synkässä metsässä ja tulisi joku kaunis poika, joka rakastuisi häneen…

»Etkö sinä sitten enää rakastakaan Tuiraa?» kysyi Mari, kun Elsa kertoi kerran haaveitaan heidän kävelemässä ollessaan muutamana talvisena kuutamoiltana.

Elsa ei osannut sanoa mitään, eikä ehtinytkään, kun Mari lisäsi:

»Sinä olet petturi ja kavala nainen, jos rakastat ketään muuta kuin Tuiraa, joka sinua rakastaa!»

»Mutta enhän minä tiedä, rakastaako Tuira minua.»

»Kaikkihan sen sanovat, ja sitten Mari muistutti Elsaa hylätyistä rakastajista ja naisista, jotka olivat olleet petollisia, miten heidän oli käynyt, miten onnettomiksi olivat tulleet.»

Elsan täytyi koettaa uskoa pahoin tehneensä ja olla vakuutettu, että Tuira rakastaa häntä. Vaan oi kuinka onnellinen hänen mielestään Mari oli, joka tiesi, että hän on rakastettu!

He olivat tulleet lähelle lyseolaisten mäkeä, niin että kuulivat sieltä ääniä. Heitä halutti mennä sinne katsomaan, kun muutamat toverinsa olivat kertoneet olleensa laskemassa siellä ja poikain heitä laskettaneen. Heidän tuttujaan nytkin oli siellä mäessä, mutta muuten oli vähän laskijoita.

Kun Elsa ja Mari pysähtyivät syrjempään, tuli heidän luo Vimparin Aappo ja kyseli, haluavatko he laskea, niin hän hankkii kelkan. Ja kun tytöt naurahtelivat vain, kävi Aappo jostakin kelkan ja pyysi molempia.

Toista kertaa ei Elsa lähtenyt enää, kun oli niin huimannut ja hirvittänyt mäessä. Mari nauroi ja laski leikkiä hänelle, ja Aappo koetti selittää, ettei siinä toisella kertaa enää huimaa. Mutta hän ei olisi uskaltanut mitenkään ja hän jäi katsomaan, kun Mari ja Aappo yhdessä menivät. Puhellen ja nauraen nousivat he mäen päälle, jossa Mari laittausi sievästi istumaan kelkkaan ja Aappo taakse viilettämään. Marin hameen helmat liehuivat, kun he jyrkkää, kumisevaa mäkeä laskeutuivat kiihtyvää vauhtia ja sitten kiitivät rataa kaukaiseen kuutamoon.

»Et usko, kuinka on hauska», sanoi Mari, kun he palatessaan menivät Elsan ohi ja Mari toimessa veti Aapon kanssa kelkkaa.

Marilla näytti olevan hauskempi kerta kerralta. Elsa aikoi hänet jättää ja lähteä yksin pois, vaan samassa tulivat hänen luokseen Mari, Aappo ja Montinin Jori, joka tervehdittyään, nostaen lakkia, pyysi Elsaa laskemaan.

»Minä vakuutan, että neitiä ei peloita sitten enää, kun vielä kerran laskette.»

Elsaa ujostutti kauheasti. Melkein hävetti, kun sanottiin neidiksi.

»Minä pyydän, neiti, olkaa hyvä», uudisti Jori.

»En minä olisi uskonut, että sinä Elsa olisit niin pelkuri!» sanoi Mari.

»Kyllä minä osaan ohjata, niin ettei neidin tarvitse sitä pelätä», vakuutti Jori, kun Elsa suostui lähtemään.

»Ette suinkaan, neiti, enää pelkää», sanoi Jori, kun he nousivat kelkasta radan päässä.

»En», sanoi Elsa, vaikka vielä häntä peloitti, mutta halutti laskea.

Oli jo myöhäinen, kun Elsa kotia tuli. Aika oli kulunut niin nopeasti. Hänestä tuntui pahalle äidin vuoksi, joka sanoi jo ruvenneensa odottamaan häntä. Äiti ei kuitenkaan kysynyt, missä hän oli ollut. Ja hävettänyt olisikin ollut sanoa, että hän on ollut mäessä, aikaihminen. Vaikka eihän siinä mitään pahaa ollut ja olihan siellä nyt ja muulloinkin muitakin aikuisia, usein herrastyttöjäkin.

Seuraavana iltana hän ei lähtenyt mäkeen, vaikka Mari tahtoi ja Elsaa itseäänkin halutti. Oli hänestä ollut hauska, mutta häntä ujostutti Montinin Jori.

Aivan puhutteli neidiksi ja niinkuin hän olisi ollut jokukin arvokas! Hän ei osannut puhella mitään. Toki Jori piti häntä tyhmänä. Ja jos hän lie jollain tavoin tyhmästi käyttäytynyt?

Utelias oli hän tietämään, mitä Jori oli sanonut, ja kun Maria tapasi, yritti hän senvuoksi heti kysymään, millaista oli mäessä. Vaan Mari ehti sanomaan, että Jori oli kaivannut Elsaa ja kysynyt, minkä vuoksi hän ei tullut.

»Nyt ei saa laskea moneen päivään, kun mäkeä korjataan ja jäädytetään. Miksi et tullut!» sanoi Mari ja kertoi miten hirveän hauska oli ollut.

»Menetkö sinä sitten taas?» kysyi uteliaana Elsa.

»Menenpä tietystikin!»

Elsaa olisi myös haluttanut, vaan mikä lie ollut, joka aivan kuin peloitti. Hän sanoi Marille, ettei hän lähde, ja ajatteli sitten käydä syrjästä katsomassa, kun toiset laskevat, Vaan kun hän oli lähdössä, oli Mari tulossa heille, kartanolla tuli vastaan ja niin iloissaan ja hätäisenä, että Elsa luuli hänen saaneen toisen kirjeen Ristolta.

»Tule, tule, Elsa, ja Mari veti häntä käsipuolesta. Voi tule!»

Portilla oli Vimparin Aappo.

»Eikö haluta lähteä ajelemaan, kun on näin kaunis ilta?» kysyi Aappo.

»Voi, lähdetään, Elsa. Aappo, sinä ja minä!» kehoitteli kiihkeänä Mari.

Elsa vastasi hyvin jyrkästi kieltämällä.

»Mutta hauskaahan se on», sopersi Aappo ja selitti, ettei heidän tarvitse ajella kaupungilla, vaan menevät maantielle. »Ajamme pari kolme virstaa maalle päin ja käännymme sitten takaisin», selitti yhä Aappo, kun he lähtivät kävelemään. »Metsä on näin kuutamolla hyvin kaunis.»

Mari oli innoissaan, että se on hauskaa, kun luuli Elsankin suostuvan.

Kun he tulivat keskikaupungille muutamaan kadun kulmaan, jossa oli issikka, ja pysähtyivät sen luo, sanoi Elsa päättävästi, ettei hän lähde, ja jatkoi matkaansa. Hänen ohitsensa ajoivat toiset sitten vähän ajan kuluttua. Mari nauroi ja nyökytti päätään hänelle, issikkapoika löi ruoskalla hevosta, joka riuhtasi reen kiivaampaan vauhtiin. Kolisten nousi reki ylämäkeä, jonka taakse laskeutuessa siinä istujat aivan kuin hiljalleen vaipuivat maan alle ja hetkisen aikaa kuului vielä kulkusen helinä.

Elsa oli vihassa Marille. Mitään syytä hän ei tiennyt eikä ajatellutkaan siihen.

Minkätähden Mari ei mennyt mäkeä laskemaan! Mitä hänen tarvitsi mennä ajelemaan. Tietysti Jorikaan ei ole mäessä. Olkoot missä tahtovat. Hän ei välitä!

Uhkamielisenä käveli hän katua ja kulkeutui mäkeen päin.

Eihän hänen tarvitse mäkeen mennä, jos sinnepäin meneekin, ja mitä sitten, jos meneekin, eihän siellä Jori ole… Onhan siellä muitakin, jotka laskettavat.

Mutta samassa ei haluttanutkaan mäkeen, kun ajatteli, ettei siellä Jori ole, ja hän kääntyi lähelle tultuaan toisaalle päin.

Vastaan tuli joku, joka nosti lakkia, ja silloin vasta huomasi, että se oli Jori.

»Tuletteko mäestä, neiti?» kysyi Jori ja kääntyi hänen matkaansa.

»En.»

»Taisitte kyllästyä jo mäenlaskuun heti ensi kerralla?»

»Mistä niin päätätte?»

»Kun ette tullutkaan enää.»

»Minulla ei ollut aikaa.»

»Toverinne sanoi, ettette ollut halunnut.»

Elsa säpsähti, hän nyt vasta huomasi, että hän oli valehdellut ja Jori sai hänet valheesta kiinni! Jori saattoi luulla hänen valehdelleen senkin, ettei hän nyt mäestä tullut. Jos olisi ollut yksin, niin olisi itkenyt!

»Ette suinkaan kotoanne tule täältä päin?» kysyi Jori.

»Kotoa minä tulen, vaan olen vain kävelemässä.»

»Suvaitsetteko minua seuraksenne?»

Elsasta oli tämä niin outoa, että hän ei tiennyt oikein mitä vastata ja tuntui niin hankalalta ja vähän peloittavaltakin.

»Jos haluatte», sanoi hän tietämättä mitä sanoi, sillä hän jo ajatteli, että Jorikin ehkä tahtoo häntä ajelemaan, ja sydän löi kiivaasti. Miten hän viitsisi istua Jorin viereen…

Kun samassa ajoi vastaan issikka, ajatteli hän, että Jori pyytää, ja he lähtevät ajelemaan ja hän kertoo Aapon ja Marinkin menneen maalle päin, jonne hekin lähtevät ja ajavat heidän ohitsensa.

Mutta Jori alkoi puhella muusta. He kulkivat juuri muutaman puiston ohi ja Jori osoitti, miten se näytti kauniilta huurteisena kuutamossa ja oli niin hiljainen ja vakava luonteeltaan.

»Sanotaan talvista luontoa kuolleeksi, vaan minusta se ei ole kuollutta. Kuollut ei ole kaunista eikä kaunis kuollutta», sanoi hän ja rupesi puhumaan talvisen luonnon kauneudesta ja mahtavuudesta täällä pohjoisessa.

He kulkivat sitä katua alas, palasivat toista ylös. Jori puheli koko ajan ja joskus kysäsi Elsalta:

»Onko teistä, neiti, niin?»

Niin oli Jori useinkin selittänyt kuin hänkin oli tuntenut ja ajatellut, mutta Jori puheli niin kauniisti ja somasti, että kaikki oli paljoa kauniimpaa ja selvempää.

Revontulen kielekkeitä pistihe keskitaivaalle, ja Jori esitti että lähtisivät katsomaan niitä jokitörmältä kelkkamäen luota, josta näkee esteettömästi koko pohjoisen taivaan. Siellä tuskin oli nyt laskijoita, arveli Jori.

Eikä siellä ollutkaan muita kuin pieniä poikasia. Revontulet eivät olleet vielä oikein kiihdyksissään, ja he pysähtyivät katsomaan poikain mellakkaa mäessä.

»Te olette haluton laskemaan mäkeä, muuten olisimme ottaneet jonkun mäen odotellessamme revontulien loistoa. Muuten en minäkään ole enää juuri mikään innokas mäenlaskija», sanoi Jori.

Vaan Elsaa halutti kiihkeästi. Ja hän hyvin avonaisesti sanoi:

»En minä ole sanonut, että olen haluton!»

Jori lainasi pojilta kelkan ja he lähtivät mäkeen. Kelkka oli huono, pieni ja pahasesti laudotettu sekä juoksi vain puolirataan. Mutta Elsasta oli hauska, hauskempi kuin viime kerralla.

He laskivat nyt niin, että Jori istui eteen ja ohjasi, Elsa oli polvillaan takana ja tuki itseään käsin Jorin olkapäihin. Takaisin tullessa vetivät he toisiaan vuorotellen, nauroivat ja ilveilivät.

Jori tuntui nyt aivan tutulle. Mutta omituiselle tuntui aina laskea kätensä Jorin olkapäille ja olla niin lähellä häntä.

Jonkun aikaa laskettuaan kysäsi kumpikin yhtä aikaa ja samoin sanoin:

»Vieläkö lasketaan?»

He purskahtivat nauramaan, kun niin yhtä aikaa ja samaa sanoivat, ja Elsa yritti sanomaan, että päästään samalle puurolle, vaan Jori ehti sanomaan:

»Päästään samoihin häihin!»

He eivät enää laskeneet, se tuntui olevan kuin yhteinen suostumus. Ja he lähtivät vielä kävelemään aivan kuin olisi sekin ollut yhteinen tuuma. Sitä oli Elsa juuri halunnutkin saadakseen kuulla Jorin vielä puhelevan, niinkuin äsken, vakavaa ja kaunista.

Seuraavan päivän iltana, kun hän työstään lähti, ei hän muistanut oliko hän käynyt kotona puolisellakaan. Ja töitään kootessaan katseli hän niitä kuin ihmetellen, että oliko hän ne tehnyt. Koko päivä kaikkineen oli mennyt tietämättä ohitse.

Hän oli elänyt eilistä iltaa, muistellut sitä tarkkaan pienimpiä yksityiskohtia myöten. Uudelleen ja uudelleen oli hän kertonut itselleen Jorin puheita ja miettinyt yksityisiä lauseita ja sanoja. Häntä halutti tavata Joria tänäkin iltana. Nyt hän uskaltaisi katsoa Joria ujostelematta ja näkisi tarkemmin hänen kasvonsa. Hän ei niitä muistanut oikein, muuta kuin että posket ja korvanseutu ja niska oli kaunis. Silmiä ja suuta hän ei muistanut ollenkaan.

Kun hän oli lähdössä, tuli Mari hakemaan häntä ja he lähtivät yhdessä kävelemään, jolloin Mari kertoi, miten äärettömän hauska heillä oli Aapon kanssa ollut.

»Voi, voi Elsa, kun et tullut!»

He olivat ajelleet puoli peninkulmaa maalle päin, selitti Mari, edemmäksi sitä taloa, jossa viime kesänä poikain kanssa olivat huvimatkalla olleet. Aappo oli sanonut, että keväällä jonakin sunnuntaina menevät maalle vielä edemmäksi johonkin taloon viilin syöntiin.

Kääntyessään muutamalle valtakadulle, joka oli tavallinen kävelypaikka, näkivät he Jorin ja Aapon tulevan toista puolta katua, vielä niin kaukana, etteivät erottaneet kasvoja, vaan Mari tunsi Aapon lakista ja Elsa Jorin ruumiin muodosta. Mari tahtoi, että he poikkeaisivat samalle puolen katua, mutta Elsa kääntyi takaisin ja poikkesi toiselle kadulle, Hän kuuli Marin sanovan:

»Sinä olet, Elsa, hupsu!»

Elsa pelkäsi, että Mari, Aappo ja Jori lähtevät hänen jälkeensä, jonka vuoksi hän kierrellen kadulta toiselle kiiruhti kotia, juosten milloin ei sattunut ihmisiä olemaan näkyvissä. Kotiportilla pysähtyi hän hengästyksissään katsomaan jälelleen. Kun kuului askeleita muutamalta kadulta, rupesi sydän lyömään kiivaasti ja hän oli hyvillään. Mutta askeleet kuoleutuivat kuuluvista eikä tällä kadulla pitkään aikaan näkynyt muuta kuin kissa, joka tuli muutamasta aidan raosta ja astua tassutteli poikki kadun mauruten surkeasti.

Mitä varten hänen tarvitsi lähteä pakoon! Siitä oli Elsa pahoillaan koko illan ja tyytymätön oloonsa. Ikävä ja rauhaton olo oli koko seuraavan päivääkin, vaikka hän ajatteli, että illalla lainakirjastoon mennessä kohtaa ehkä Jorin ja Jori tulee hänen kanssaan kävelemään taas. Niin ei käynyt kuitenkaan, eikä hän tavannut Mariakaan lainakirjastossa. Varmaan oli Mari Aapon ja Jorin kanssa taas ja hänestä ei välitetä mitään, päätti Elsa. Teki melkein mieli itkeä. Ja hän oli vihassa Marille ja päätti olla hänelle ylpeä ja ylpeä muillekin. Seuraavana päivänä hänen vihansa kuitenkin oli jo lauhtunut ja illalla toivoi hän kohtaavansa Jorin. Mutta kun ei nähnyt häntä, meni hän Maria tapaamaan kotoa, kuullakseen jotakin. Vaan turhaan. Mari ei ollut kotona. Varmaan oli Jorin kanssa!

Elsan viha virisi uudelleen ja hän päätti nyt olla välittämättä kenestäkään. Suoraa päätä ja kiireesti tuli hän illoilla kotia, ja lainakirjastoon kun tuli taas meno, niin meni hän sitten vasta, kun luuli Marin jo käyneen siellä.

Kului viikkoja. Hän oli palautunut rauhaansa. Kiihtyneet ajatukset olivat höllenneet, mieli tyyntynyt. Hän kiintyi taas lukemaan hartaasti ja alkoi uinailla epämääräisissä haaveiluissaan, jotka synnyttivät kaihoa. Ajatuksissa asui taas ikuinen kesä synkkine metsineen, jossa hän oli ja jonne tuli joku, joka rakastui häneen. Ja tuo joku oli nyt vähän selvempi, se oli kuin Tuira…

Eräänä aamuna tuli hänen luoksensa Mari työpaikkaansa mennessään. Hän oli hyvin iloissaan, rauhaton ja hätäilevä ja toimitti Elsaa lähtemään heti ulos. Hänellä oli muuan asia! Hyvin hauska! Hän tarttui Elsaa käsipuoleen ja sanoi kuiskuttaen:

»Aappo rakastaa minua!»

»Onko hänkin kirjoittanut?»

»Eei, hän on sen itse sanonut.»

»Itse sanonut?»

»Niin, ja hän suuteli minua.»

Kun Elsa katsoi pitkään Maria, niin vakuutti tämä vielä kaiken ihan todeksi ja kertoi tarkoin, missä he olivat olleet ja miten se kävi.

Elsa oli hämmästyksissään, ettei osannut aluksi mitään sanoa. Ei hän koskaan olisi voinut uskoa tällaista tapahtuvaksi muille kuin sellaisille, joista romaaneissa puhutaan, ja ne olivat erinomaisempia ihmisiä. Aivan mahdottomalta tuntui Marin puhe.

»Ja suuteli?» ihmetteli Elsa.

»Kaikki sulhasethan suutelevat morsiamiaan, niinhän on kirjoissakin ja niin sanoi Aappokin», selitti Mari.

»Sinä olet morsian?»

»Niin, me olemme kihloissa Aapon kanssa, vaan niin, ettei kukaan vielä tiedä.»

»Mutta, entäs Risto?»

»Enhän minä rakasta Ristoa.»

»Olethan sanonut ennen, että sinä rakastat?»

»En minä ole rakastanut. Minä en ole tiennyt mitä on rakastaa. Minä olen vain pitänyt Ristosta, vaan en rakastanut. Erittäin on rakastaa ja erittäin pitää, se on aivan toista. Jos tietäisit mitä on rakastaa!»

Elsa katsoi Maria jälkeensä, kun he erosivat. Mari näytti niin ihailtavalta. Onnellisuus aivan kuin säteili hänen liikkeistään ja vaatteittensakin poimuista.

Jos hänkin olisi ollut niin onnellinen, oikein rakastettu ja saisi oikein rakastaa!…

Elsa ei ollut Joria tavannut sen jälkeen, kun he tulivat »sinuiksi». Jori oli aikonut mennä maalle käymään, jossa sanoi viipyvänsä viikon ja Elsallakin oli kiireellisiä kotitöitä, joita piti tehdä illat kaiket, ettei olisi muuhun joutanutkaan. Niitä oli hänellä vieläkin, vaan hän jätti ne lepäämään täksi iltaa. Tänä päivänä oli Jori sanonut tulevansa.

Hän pukeutui hyvin huolellisesti ja sanoi äidille menevänsä kävelemään silloille, katsomaan jäitten lähtöä joessa. Äiti vastasi kehoitellen ja sanoen tuumineensakin, että liiemmaksi Elsa rasittaa itseään.

Silloilla oli ääretön ihmispaljous keväisen illan kauneutta ja raittiutta henkimässä. Edestakaisin kulkivat ihmisjoukot joutilaan näköisinä aivan kuin olisivat kaikki jättäneet aikansa kotia lepäämään.

Muutamalla sillalla tuli Elsaa vastaan Aappo Montinin Huldan ja muutamien muitten herrastyttöjen kanssa, joista Elsa useimmat tunsi. He tulivat ihan hänen ohitsensa, vaan ei kukaan heistä, ei Aappokaan, ollut katsovinaankaan. Kun Elsa jonkun matkaa sivu päästyään kääntyi katsomaan heitä, katsoivat hekin häntä. Elsaa rupesi peloittamaan ja hävettämään, että puvussaan on jotakin hassua, ja se rupesi niin vaivaamaan, että piti kääntyä kotia. Samat tytöt ja Aappo tulivat taas vastaan ja katsoivat häneen nyt pitkään, ja hän punastui niin, että posket kuumana karehti.

Hän ei aikonut enää mennä silloille, vaan kotia tultuaan ja pukunsa tarkastettuaan alkoi uudelleen haluttaa nähdäkseen Joria pikimmittäin.

Oli myöhänen, kun hän sitten palasi. Jäät olivat ruvenneet myöhemmällä liikkumaan, jonka vuoksi hänkin oli jäänyt sinne katsomaan. Vaan ei hänestä ollut hauskalta tuntunut, vaikka muut olivat huvitettuja. Kotiportille tultuaan näki hän Aapon ja Marin, jotka olivat menossa maantielle päin. Mari kulki hyvin likellä Aappoa, että ihan koskettivat toisiinsa, ja he näyttivät puhelevan hyvin tuttavallisesti. Elsan kävi kateeksi Mari, joka oli niin onnellinen ja jolla oli niin hauska.

Hän ei mene huomenillalla silloille, vaikka Jori olisikin siellä. Mitä Jori ei tullut tänä iltana, vaikka tänä päivänä hän oli aikonut tulla maalta!

Vaan sittenkin häntä halutti niin, että rauhatonna istui työpaikassaan jo aamusta alkaen ja odotti maltittomana iltaa. Puolisten aikana tuli sitten Mari hänen luokseen ja sanoi Aapon kertoneen, että Montinin Hulda oli eilen sanonut Elsaa kauniiksi ja muutkin tytöt olivat ihastuneet häneen. Mari esitti, että lähtisivät yhdessä tänä iltana kävelemään silloille.

Kosket olivat puhtaat jäistä, jotka nyt korkeissa röykkiöissä ryhmöttivät jokisuun edustalla. Ja paljon oli ihmisiä katselemassa kahleistaan vapautuneita kuohuja, jotka kohisten vyöryivät siltojen alitse.

Joria ei näkynyt nytkään. Ja Elsa lähti kotia kesken kaiken.

Varmaan oli joku onnettomuus Jorille tapahtunut. Rosvot tappaneet, tahi on hän hukkunut johonkin… Miten voi Hulda niin iloinen olla! Vaan hän ei ehkä tiennyt…

Elsa kuivasi silmänsä, ennenkuin tuli sisään, mutta työhön ruvettuaan kostuivat ne uudelleen.

Hän ei uskaltanut seuraavana iltana lähteä kävelemään, kun peloitti että ei tapaa kuitenkaan Joria. Kun ei mennyt, niin voi hän ajatella, että Jori on silloilla, ja se tuntui helpottavalle ja hauskalle. Mutta kun hän kotia päin astui, syöksyi äkkiä hänen ohitsensa vähän matkaa Jorin koira, Kastor. Se pyörähti takaisin ja rupesi hyväillen kiemurtelemaan Elsan edessä. Elsa vavahti, sydän rupesi lyömään kiivaasti ja rintaa ahdisti omituinen tunne: hätä ja mielihyvä. Hän kääntyi katsahtamaan taakseen ja sieltä Jori tulikin.

»Kauanhan te viivyittekin. Minä luulin, että te…»

»Te?» keskeytti Jori Elsan puheen.

»Sinä», sanoi Elsa ja punastui.

»No mitä sinä minusta luulit?»

Elsa oli vähän aikaa vaiti, katsoi sitten Joria nauraen silmiin ja sanoi:

»Minä luulin vain sinua teiksi.»

Puhe katkesi molemmilta vähäksi aikaa siihen, eikä se tahtonut viritä oikein sittenkään. Jori oli hyvin vakava ja harvasanainen ja Elsaa kangerti sinutteleminen, jota koetti kiertääkin, vaan se tuntui vielä kankeammalta. He kulkivat sitä katua suoraan aikeetta ja määrättä. Vaan kun tulivat maantien suuhun, johon katu päättyi, esitti Elsa, että lähtisivät hautuumaalle, joka oli heti kaupungin laidassa ja maantien vieressä.

»Siellä on jo siivottu ja laitettu, ja on jo kaunista», selitti Elsa.

Joria ei haluttanut. Hän sanoi jotakin, että ehtiihän siellä vielä olla.

»Oletko sinä sairas?» kysyi Elsa säikähtäen.

»Een», vastasi Jori nauraen. »Mutta mennään ennemmin maantielle kävelemään.»

»Kuule! Mennään Karjansiltaan!»

Sinne kävellessä kertoi Elsa leikeistään ennen lapsena täällä. Hän näytteli paikkoja, kertoi ja nauroi heidän »lapsellisuuksiaan».

»Ja sinähän Jori ajoit usein meitä tyttöjä!»

»En minä muista.»

»Joo, ja me pelkäsimme sinua.»

»Etkö sinä enää pelkää?»

»En. Mitä minä nyt pelkäisin?»

Sitten Elsa kertoi siitä, kun he leikkivät kuninkaanpojan morsianta. Ojanniemen Mari oli morsian, ja sitten tulivat Jorin pappa ja mamma ja Jori ja paljon muita.

Jori ei muistanut.

»Vähän sinä muistat!» ja Elsa kertoi yhä uusia ja uusia asioita, joissa Jori oli yhdessä. Hän kertoi senkin, kun he Marin kanssa löysivät kadulta kahden markan rahan. Sitäkään ei Jori muistanut, vaan hän nauroi kertomukselle, varsinkin sille, kun Elsa oli jäänyt rahaa vahtimaan ja Mari juossut kotoa kysymään, saako sen ottaa.

»Rehellisiä lapsia, se täytyy sanoa», virkkoi Jori.

»Me Marin kanssa pidimme sitten sinusta, kun sinä sen rahan annoit meille, vaikka toiset pojat tahtoivat ottaa sen.»

»Vai piditte minusta!»

»Voi, voi niitä hassutuksia kaikkia!» ehätti Elsa kertomaan. »Kun niin toimessa oltiin enkeleitä, oikein lentäviä enkeleitä», ja hän nauroi sitten ihan katketakseen, niin että Jorikin nauroi, vaikka ei ymmärtänyt, mikä siinä niin naurettavaa oli.

»Uskallettiinkin sitä kaikkea, vaikka pojat ahdistelivat useinkin. Oli se aikaa se piennä olo!»

»En minä muista sinua niin pienenä», sanoi Jori. »Ensi kerran muistan nähneeni sinut, kun olimme Vimparin Aapon kanssa katsomassa Unkarin mustalaisia. Te olitte Ojanniemen Marin kanssa ja Aappo sanoi minulle nimenne.»

Elsa katsoi utelevasti Joria silmiin.

»Muistatkos sinä sitä?» kysyi Jori.

»Muistan, veikkonen!» ja Elsa purskahti nauramaan.

»Mitä sinä naurat?» kysyi Jori ja punastui.

»Ilman aikojaan.»

Jori tuli uteliaaksi.

»Olinko minä jollain tavoin tyhmä?»

»Eei sinne päinkään, omaa hupsuuttani vain nauran!» selitti Elsa ja rupesi muusta puhelemaan nousten kiveltä, johon oli istahtanut. Ja he lähtivät kävelemään takaisin.

Jori uteli vieläkin, mitä se oli, jolle Elsa oli nauranut, ja erotessaan sanoi, että hänen pitää se vielä saada tietää.

Elsa jäi pahoilleen siitä. Eikä hän ymmärtänyt nyt itsekään, mitä siinä oli oikeastaan naurettavaa, että hänellä oli silloin lyhyet hameet, jotta lahkeet näkyivät. Harmitti itseäänkin joutavuutensa.

Jorilla olikin sama kysymys lauantaina, kun iltasella tapasivat toisensa ja lähtivät Montinin kaukavainiolle, johon Jorilla oli jotain asiaakin.

»Mitä se oli, Elsa?»

»Jori, kuule, elä kysele sitä! Se on kerrassaan mitätöntä ja sellaista, että minä en viitsi sanoa. Miksi sinä et usko minua?» sanoi Elsa hyvin pyytävästi, kumartuen maahan ottamaan kiven ja viskasi sen aidan yli muutamalle kedolle, jonne Kastor syöksyi sitä etsimään. Näin sai hän kartetuksi, ettei tarvinnut katsoa Joria silmiin.

»Uskon minä, uskon!» sanoi Jori vakavasti. Heidän katseensa kohtasivat toisensa ja molemmat punastuivat…

Satumaiselle tuntui Elsasta kaikki aamulla, kun hän heräsi. Oli niin valoisaa, kirkasta, kaikki aivan kuin säteili. Mutta hän ei päässyt oikein selvään käsitykseen mistään. Hän tunsi omituista huumausta.

Pukeutumisesta ei tahtonut tulla mitään, sillä vähän väliä jäi hän mietteisiinsä, katse hervakkana, joista havahtui sitten äkkiä ja punastui. Lattiaa lakaistessaan jäi hän seisomaan keskilattialle luuta kädessä ja kuin seinän takaa kuuli hän äidin äänen:

»Mutta Elsa! Mitä sinä tollotat!»

Heillä oli aikomus ollut äidin kanssa mennä kirkkoon tänään, vaan kaikki meni niin myöhäiseen, etteivät he ehtineet puolipäivän jumalanpalvelukseen, jonne yhdeksältä mentiin.

Kun Elsa hommautui äidin pyynnöstä lukemaan päivän evankeliumia, tuotiin kirje. Siitä selitti tuoja, että se on kauan ollut jo postikonttorissa, vaan ei ole osattu tuoda, kun ei ole tietty asuntoa.

Tämä oli harvinainen tapahtuma, sillä Viion kuoltua ei ollut kirjeitä tullut sitten sen enempää kuin se Tuiran kirje, jossa Viion kuoleman ilmoitus oli. Viion leski oli utelias sen vuoksi, eikä hän voinut ajatella, mistä kirje oli. Tuiralta oli hän vähän odotellut viime syksynä, vaan kun ei kuulunut silloin, jätti hän odotuksen. Elsa ei osannut asiaa ottaa miksikään, jota äiti itsekseen ihmetteli.

Viion leski oli paljaana korvana, kun Elsa luki kirjekuoresta:

»Merimiehen leski Elsa Viio.»

Itse kirje oli:

»Arvoisat tuttavat.

Ikävä syntymäseudulleni pakottaa minut kirjoittamaan kirjeen teille, tutuimmilleni siellä. Minusta nimittäin tuntuu, kuin pääsisin tämän kirjeen mukana ajatuksissani helpommin sinne ja lähempään yhteyteen kotopaikkani kanssa. Kun minut ikävä ja uteliaisuus ajoi viimeisen pitkän merillä oloni jälkeen käymään kotimaassa, niin luulin että tulen tyydytetyksi, kun pistäydyn siellä ja voin sitten jatkaa merillä oloani taas, sillä muuta en ajatellut itselläni olevan tehtävää tässä maailmassa. Mutta kävikin niin, että mieli tekee sinne nyt kiihkeämmin. Tyyni rauhallisuus, joka siellä kotoisilla rannoilla vallitsee, vetää minua vastustamattomasti sinne ja mieli kuvailee siellä onneni olevan. Minä muistan niin selvästi ne rakkaat rannat, selänteet saarineen, kuohuvat kosket uljaine siltoineen, jotka kaikki onnellisuus verhoo. Minä kuulen aallon ystävällisen pilpatuksen päivän kultaamilla rannoilla ja lintujen iloiset viserrykset tutuissa metsissä. Te olette onnellisia!

Kaipaustani lievitän sillä, että tulevaan seuraavaan kesään päästyä minulle varmaan, jos elän, koittaa onnen päivä, jolloin näen kaiken sen, jota nyt kaipaan.

Elkää pahastuko.

Toivotan hyvää terveyttä!

Tuttavanne Erkki Tuira.

Olen jo monta kertaa yrittänyt kirjoittamaan, vaan ei siitä ole sen veroista tullut, että olisi viitsinyt lähettää. Tuskin tulee lähetetyksi tämäkään.»

Elsa laski kirjeen helmaansa ja kääntyi katsomaan ulos ikkunasta.

Kadulla seisoi muuan pieni poikanen, Elsan lemmikki, ja tervehti Elsaa. Hän kiipesi korkeille puujaloille ja lähti niillä astua tarpomaan ohi nauraen Elsalle. Elsa ei nähnyt muuta kuin että siellä jotakin liikkui eikä enää liikkunut.

Hän punastui äkkiä ja katsoi äitiinsä ja uudelleen punastui ja peittäysi kirjeen taakse, jota oli lukevinaan uudelleen. Jonkun ajan kuluttua vei hän kirjeen piirongin päälle ja silmäsi samassa kuvastimeen.

Hän tyyntyi, kun ei mitään nähnyt, jota oli luullut näkyvän, kun huulia poltteli. Mutta sittenkin hän taas luuli, että kyllä äiti näkee, ja sen vuoksi kiiruhti hän ulos ja meni kävelemään.

Täällä voi hän koota ajatuksiaan ja eilisiltainen tapaus selveni mieleen. Hän muisti kaikki, mitä Jori puheli, kun he menivät kaukavainiolle ja sieltä lähtivät ketojen poikki, kulkivat sitten kaunista metsäpolkua Joutsenlammille, jonne he istuivat.

Jori otti kädestä kiinni… »Elsa! Minä rakastan sinua!»… Jori suuteli ja hän peitti kasvonsa Jorin rintaa vasten…

Tuntui vieläkin huumaavalta, melkein kuin pyörrytti. Ja sitten peloitti taas, että jos äiti on nähnyt huulista, joita vielä aivan kuin poltteli.

Käveltyään hetkisen hän rauhoittui ja tunsi ääretöntä onnea. Maailma oli kirkas. Kaikki oli niin äärettömän kaunista ja paistoi kuin onnen hohteessa. Rohkeana ja iloisena palasi hän kotia, missä kaikki näytti nyt niin iloiselle ja kirkkaalle. Joka esine erikseen tiesi hänen onnensa ja iloitsi hänelle. Isän valokuva seinällä hymyili, ja skailettikello naksutti riemuisasti.

Jos äitikin tietäisi!

Vaan miten hän viitsisi sanoa. Ei hän viitsisi sanoa kenellekään. Vaan häntä olisi haluttanut sanoa kuitenkin kaikille. Mutta sekin tuntui mukavalle ja hauskalle, että ei tiedä kukaan muu kuin Jori ja hän. Ja niinhän he olivat päättäneet, että eivät sano kenellekään!

7

Ei unta, ei päivän töitä, Ei päiviä, ei öitä, Ei mulla muutakaan: Kun poissa on armas kulta, Niin poissa on kaikki multa Ja tyhjää…

Elsa rutisti paperin, jolle hän kirjoitteli, ja tuppasi sen taskuunsa. Köyhiä olivat sanat, aivan mitättömiä! Ikävänsä oli sydäntä ahdistava tuska, jota ei voinut lausua eikä ajatella, vain tuntea. Ja hän luuli, ettei hän kauan sellaista kestä. Ensimäinen päivä oli pitkä kuin vuosi ja tämä viikko oli kuin iankaikkisuus. Aivan mahdotonta oli jaksaa kuukausia, jotka Jori oli viipyvä. Hän rukoilee hartaasti Jumalaa, että Jori tulisi pikemmin takaisin.

Tämä sunnuntai oli ensimäinen Jorin mentyä, ja oli aivan kuin pimeä arkipäivä, jolloin mieluinen työ on kesken loppunut eikä tiedä mitä tehdä. Sunnuntait olivat aina olleet niin äärettömän hupaisia. Joko aamupuolet tahi iltapäivät olivat he yhdessä. Kun eivät olleet purjehtimassa, niin olivat kävelyretkillä kaupungin ympäristössä, jotka Jori tarkoin tunsi ja tiesi kauniita ja somia paikkoja, joita Elsa ei ollut voinut aavistaakaan oleviksi. Milloin tapautuivat pienelle, kauniille lammelle, milloin lorisevalle purolle, milloin jollekin suurelle yksinäiselle kivelle, joka oli kuin jättiläisrakennus sakeassa metsässä, tahi kauniille aukealle. Väliin kulkivat he peninkulmia metsissä kierrellen, tavaten milloin mitäkin uutta ja ihmeteltävää.

Mitä hän nyt tekisi tänään, miten saisi kulumaan ajan? Oli ollut puhetta äidin kanssa lähteä kirkkoon, missä saarnasi ylioppilas Vimpari, jota kuulemaan tulvanaan virtasi kansaa Vaaraltakin. Vaan Elsaa ei haluttanut nyt, hänestä tuntui, ettei hän voi lähteä. Halusi saada itkeä ja sitä varten päästä johonkin yksikseen. Esteeksi äidilleen selitti hän päänkivistyksen, jonka vuoksi mieluummin halusi mennä kävelemään.

Hän meni maantielle, jota astui kiivaasti, aivan kuin olisi johonkin kiire ollut, ja poikkesi Karjansillan tielle. Itku oli kurkussa, vaan se oli kuin salpauksissa, että ei omin ehtoinsa lähtenyt. Ja se tuntui pahalle ja tuskalliselle.

Voi sitä Joria, kun meni! Mitä hänen tarvitsi ruveta »käytännölliselle alalle». Olisi ruvennut ylioppilaaksi ja papiksi niinkuin Aappokin. Tahi ei olisi ruvennut miksikään. Olisi ruvennut kivenhakkaajaksi!…

Hän tuli Montinin kaukavainiolle, koivikkokunnaalle. Täällä sunnuntai tuntui pyhälle ja juhlalliselle. Täällä voi hän Joria ajatella rauhassa ja muisti hänet selvemmin.

Tuosta oli Jori kulkenut, tuossa istunut, tuohon kaivertanut heidän nimensä koivuun. Täällä oli mieluista ja armasta. Kaikki tunsivat täällä Jorin ja ikävöivät häntä. Koivut huokailivat, linnut alakuloisina ja äänettöminä hyppivät puitten oksilla ja pyörähtelivät pensaikoissa. Ainoa oli leivo laulava, vaan senkin sävelet olivat kaipausta. Marjanvarret ympärillään, kivet, joita oli siellä täällä koivikossa, tuolla kedot, niiden takana metsä, kaikki olivat alakuloisia yksinäisyyttään, ikäväänsä. Elsa itki omasta ja heidän puolestaan…

Mutta itkettyään riemuitsivat he Jorin tuloa, kertoilivat toisilleen sitä onnea ja ajan armautta! Kumpu oli kauniimpi, kivet kirkkaammat, koivut kuiskailivat toivoa, kedot hymyilivät ja metsä niiden takana auerti iloa, aurinko paistoi helakammin ja valkoiset pilvet hohtivat onnen suloa. Elsa itse oli huumauksissa odotellessaan, että Jori tuli ja sulki hänet syliinsä…

Kotonakin oli kirkkaampaa ja kaikki esineet taas aivan kuin hymyilivät. Kirkkaimmin säteili valkoinen kivi, jonka muutamalla purjehdusmatkalla Jori oli löytänyt ja Elsa sen ottanut ja piti koristusten joukossa piirongin päällä. Sen kanssa hän ajatuksissaan puheli, se ymmärsi paremmin kuin muut. Se kertoi hänelle kaipausta herättäviä muistoja ja elähytti sitten kirkkaalla toivolla.

Oli hauska sitten viikollakin illoin tulla kotia, kiihdyttää itseään kaipauksen tunteella ja hurmata mieltään Jorin tulolla. Eihän hän olisi ymmärtänytkään, miten äärettömän onnellinen hän oli ja miten oli suloista elämä, jos ei Jori olisi ollut poissa.

Nyt vasta hän osasi oikein nauttia heidän kävelyretkistään metsissä, jossa he olivat kaukana maailmasta, ja paremmin kuin missään muualla tunsi ja tiesi olevansa kahden. Siellä he leikkivät kuin lapset, rakennellen patoja johonkin ojaan, vuoleskellen laivoja johonkin lampeen, rakensivat kivistä milloin mitäkin laitoksia johonkin kankaalle tahi jonkun kaukaisen kedon varrella hän sitoi seppeleitä ja Jori kukkia haki. Ja heidän purjehdusmatkansa olivat kuin kaunista unta. Päivät päästään uudelleen voi hän mielenkiinnolla muistella sellaista retkeä: kun pieni paatti keinui kaukana meren selällä, jonka laskeva aurinko kultasi ja jonne kaupunkia näkyi ainoastaan kirkontorni kapeana patsaana ja meren takaa joku yksityinen saari. Jori puhui väliin vakavaa ja kaunista, väliin herttaista leikkiä tahi lauloi kauniita lauluja. He eivät kaivanneet silloin mitään…

Tuo menneisyys oli kesäisen kirkasta. Vaan kirkkaampi oli tulevaisuus. Se oli hohtavaa ja häikäisevää, kuin pilven valkoinen laita, ja levisi punertavana ruusutasankona, ja ilma oli lintujen viserrystä täynnä.

Mutta väliin pyrki ikävä kuitenkin omiin valtoihinsa, jotta töin tuskin sai sen tukahdutetuksi. Ja uudistuessaan oli se aina ankarampi. Se otti hänet valtoihinsa kerrankin kesken hauskoja muistojaan ja ajoi itkulle, jota vaivoin sai pidätetyksi kotona puhkeamasta.

Hän riensi ulos, koetti kiiruhtaa lähimpään yksinäiseen paikkaan. Mutta Pikkukankaalla, jonne hän poikkesi maantieltä, oli lapsia marjanraakoja poimimassa, eikä hän tuntenut omaa rauhaa pyrkiessään syvemmälle metsään, kun sinne harvan metsän läpi näkyi liike maantieltä. Hän lähti maantielle päin, mennäkseen edemmäksi, Kontinkankaalle, missä oli rauhaisaa. Metsää kahloessaan näki hän maantiellä ajavan maalle päin Montinin tytöt ja Vimparin Aapon. Aappo istui takana ja Hulda ajoi hevosta, laski menemään kiivasta juoksua kauniilla hevosella. Hevonen oli jo ohi ja näkyvistä mennyt, kun Kastor laukkasi jälessä. Elsa ilahtui aivan kuin hyvän toverin näkemisestä. Sen jälkeen kun Jori oli mennyt, ei hän ollut nähnyt Kastoriakaan. Ja häntä halutti kutsua sitä luokseen, vaan tuntui kuitenkin, että se olisi väärin. Vaan kun Kastor pysähtyi äkkiä ja nuuskien lähti tietä juoksemaan takaisin ja katosi näkyvistä, päätti Elsa, että hän kutsuu, kun Kastor uudelleen menee ohi. Hän jäi vahtimaan sitä ja kulki hiljalleen maantielle päin. Elsan vähääkään aavistamatta syöksyi Kastor hänen eteensä jälestäpäin, haukkui ja hyppi ja oli riemussaan hävittää Elsan, joka oli suojatakseen itseään kyyristyksissään maassa.

Vasta päivällisen jälkeen kotiutui Elsa väsyneenä, vaan reippaalla mielellä. He olivat Kastorin kanssa kierrelleet metsiä, ketoja, väliin juosseet ja leikkineet kuin vallattomat lapset, väliin kulkeneet kumpikin omissa tuumissaan, väliin taas lepäilleet jollakin kauniilla muistorikkaalla paikalla, jonne Elsaa oli usein haluttanut, vaan jonne ei ollut yksinään uskaltanut lähteä. Ja nyt oli hän saanut taas vereksiä aineksia, joilla elähyttää mielikuvitustaan ja kirkastaa onnellisuutensa tunnetta odotellessaan Joria.

Onnen paisteessa keskellä kirkasta iloa ja rauhaisaa tyyntä eli hän, kun syysmyrskyt alkoivat puhaltaa ja päivät olivat muuttuneet harmaiksi ja illat mustiksi ja synkiksi. Hän odotteli talven tuloa, joka tuntui olevan nyt lähellä ja sen kanssa tuo jännittävä hetki, jolloin sai nähdä Jorin, nähdä hänen kauniit silmänsä, kuulla hänen puhuvan. Vaan sittenkään ei jaksanut aina maltilla odottaa. Tuntui aika olevan vielä niin kaukana, ja se peittyi väliin hämärään kaukaisuuteen, pakkaspäivien jälkeen ja korkeitten lumikinoksien taakse sinne saakka, kun pitkien pimeäin perästä taas aurinko alkaa pilkoittaa. Jori oli sanonut, ettei hän tiedä tuleeko joululle vai jääkö sinne vielä joulun yli.

Voi kuinka kaukana tuo aika tuntui olevan, kun syksyinen taivas selkesi ja aurinko paistoi lämpöisesti, oli tyyni ja kesäinen henki leyhähteli ilmassa. Ikävän puuska tuli silloin kuin rajuilma, se painosti mieltä ja pimitti toivon.

Hän tunsi olevansa niin yksin. Kun olisi ollut jokukaan, jolle puhella, jolle sanoa huolensa, itkeä ikävänsä!

Melkein kuin tietämättään meni hän Marin luo, jossa ei ollut käynyt sitten viime talven, eikä tavannutkaan häntä kuin joskus kadulla, eikä sen enempää silloinkaan, kuin että sivumennen sanoivat hyvän päivän toisilleen. Vaan sitä hän ei tullut ajatelleeksikaan nyt, eikä Marikaan kummastellut Elsan tuloa vähääkään. Hän oli hyvin ystävällinen ja puheli aivan kuin olisivat olleet yksissä joka päivä.

Elsasta tuntui kuitenkin Marissa jotakin hyvin outoa. Näöltään oli hän muuttunut. Kasvot olivat turpeat ja muutenkin oli hän lihava ja ruman täyteläinen höllässä kotipuvussaan. Hän puheli kovalla äänellä ja väliin taas kuiskutteli, nauroi paljon ja nauraissa väliin iski silmää. Äänensä kähisi ja toisinaan oli siinä jotakin hyvin karkeaa, joka oli vastenmielistä. Omituisia sanoja ja sananparsia käytti hän ehtimiseen ja joskus lausui sanan tahi pari ruotsiksikin. Käytöksessään oli hän huolimaton, niin että istuikin miten sattui. Hän kertoi hauskuuksia ja kaikenmoisia mieluisia tapauksiaan, vaan niin katkonaisesti, ettei Elsa niitä ymmärtänyt, ei saanut selvää mikä oikeastaan niissä oli hauskaa. Hänen kertomuksensa tuntuivat Elsasta kummallisilta jutuilta. Niissä oli osakkaina henkilöitä, joita Elsa ei tuntenut ollenkaan, ja aivan ylioppilaita ja muita herroja. Marilla oli myöskin muutamia heidän valokuviaan, joita hän näytteli ja itsekustakin aina jotakin mainitsi, mikä oli »hyvin kaunis poika, paljon kauniimpi kuin valokuvassa», mikä rikas, mikä hyvin hauska ja herttainen, mikä vakava ja hyvä poika, mikä mukava velikulta. Muutaman valokuvan hän sieppasi pois.

»Sitä en näytä.»

Elsa luuli, että se oli Aapon kuva.

»No saat sinä sen sentään nähdä, vaan en minä sano nimeä.»

Elsa ei tuntenut sitä, Mari kertoili siitä ylistellen kaikin tavoin ja lopuksi sanoi nimenkin, joka oli sekin vieras Elsalle.

Aapon kuvaa ei ollut eikä Mari puhunut hänestä sanaakaan eikä muistakaan entisistä asioista.

Elsa sai sen käsityksen, että Marista piti hyvin moni poika. Ehkä kaikki nuo, joitten kuvat hänellä oli, olivat rakastuneet häneen ja hän on hylännyt Aapon.

Minkähän tähden Mari on Aapon hylännyt? ajatteli Elsa kotia mennessään. Miksikähän hän ei rakastanut Aappoa, vaikka kaikki ihmiset kiittivät Aappoa ja sanoivat, että hänestä tulee hyvä pappi, hän oli niin kauniisti saarnannut.

Elsa päätti, että hän ei kenestäkään pitäisi muusta kuin Jorista, ei vaikka tulisi kuin kaunis ja kuin rikas ja kuin ylhäinen ja vaikka Jori olisi mikä hyvänsä. Vaikka Jori olisi rumakin, niin hän pitäisi, rakastaisi sittenkin vielä Joria, sillä Jori oli niin hyvä, että ei kukaan koko maailmassa.

Nyt vasta Elsa tunsi, kuinka paljon hän rakastaa Joria, että hän rakastaa äärettömästi. Mitään koko maailmassa ei ollut, jota hän ei voisi hylätä Jorin tähden. Hän olisi nyt vain halunnut jotenkin osoittaa tätä rakkauttaan.

Hän rupesi kuvailemaan mielessään miten hän uhrautuisi. Hän näki Jorin sairaana, kuolemaisillaan ja hän istui Jorin vuoteen ääressä, hoiti ja valvoi ja rukoili ja paransi hänet rakkaudellaan. Jori joutui kaikenlaisiin vaaroihin ja hän ilmestyi pelastajana pannen henkensä alttiiksi.

Elsa oli onnellinen niissä mielikuvissaan, joita hän vieritteli toisen toisensa jälkeen esiin. Hän ei ollut enää yksistään rakastettu, vaan rakasti. Ja kaipauksensa oli sitä suurempi.

Jori raukka, joka oli siellä yksin, ei ketään, joka häntä rakastaa. Kukatiesi on sairaana eikä ole ketään, joka hoitaa. Ja kun syksyinen ilta pimeni, tuuli ja sade pieksi ikkunoita, tuntui Elsasta, että Jori siellä kaukana kodistaan on myrskyssä turvatonna. Ja hän olisi tahtonut hänet suojata… syleillä… suudella…

Ei kukaan koko maailmassa voisi olla Jorille niin hellä kuin hän, eikä Jori missään saisi tuntea niin suurta rakkautta kuin hänen luonaan.

Hellää huolta pitäessään Jorista, verhotessaan häntä rakkautensa koko lämmöllä, tunsi hän aina samalla syvää sääliä Aappoa kohtaan.

Aappo raukka, josta Mari ei enää välittänyt!

Kai hän on kauhean onneton hylättynä. Jos Aappo tulisi ja puhelisi hänelle, niin hän lohduttaisi ja taivuttaisi Marin rakastamaan Aappoa. Ehkä Mari onkin vain jostakin väärinkäsityksestä Aapolle suutuksissaan ja rakastaa vielä Aappoa.

Elsa kuvitteli täydellisen kertomuksen, jossa nämä rakastavat ovat väärinkäsityksestä luopuneet toisistaan, vaan rakastavat toisiaan kuitenkin ja ovat onnettomia. Elsa sääli molempia ja itki.

Muutamana iltana Elsan työstä tullessa tuli Aappo Elsan kanssa kävelemään. Elsa oli hilpeällä, raikkaalla mielellä. Ilma tuntui niin talviselle ja virkistävälle. Koski pauhasi kuin talvipakkasella ja kylmä tuulen henki otti kasvoihin. Maa oli kohmetuksissaan, taivas selkeä ja kuu paistoi täysinäisenä.

Aappo esitti että lähtisivät vähän kävelemään johonkin, vaikka maantielle. Elsalle se oli mieleen, sillä hän oli usein toivonut tapaavansa Aappoa jossakin sopivassa tilaisuudessa senkin vuoksi, että kysyisi Jorista, josta Aappo varmaankin tiesi jotakin. Ja hän oli kuin odottamalla odottanut, että Aappo joskus tulisi tahtomaan häntä kävelemään, jolloin saisi puhella kaikesta.

Aappo puheli yhtä ja toista tavallista, viipymättä missään asiassa, laski leikkiä ja oli hyvin tuttavallinen puheessaan ja käytöksessään. Suru ei häntä painanut, sen huomasi Elsa heti, päinvastoin oli hän iloinen ja huoleton, ylimielinenkin. Aivan toisenlainen oli hän kuin Elsa oli luullut.

Hänestä tuntui Aappo vastenmieliselle ja sen vuoksi ei tullut mieleenkään kysyä Jorista, vaan hän kuitenkin toivoi, että Aappo hänestä ehkä mainitsee jotakin. Mutta Aappo puheli aina vain kaikkea turhanpäiväistä, johon Elsalla ei ollut mitään sanottavaa ja jota hän ei viitsinyt lopulta tarkoin kuunnellakaan, vaan antoi toisesta korvasta tulla toisesta mennä. Hän mietiskeli itsekseen ja kyllääntyi sitten pian Aappoon.

»En minä viitsi enää edemmäksi lähteä», sanoi hän viimein.

»No miksi et! onhan nyt niin kaunis ilma», ja Aappo rupesi puhelemaan kuutamosta, kuinka se on aina kaunista, romantillista.

Elsasta tuntui tyhjälle puhe ja aivan kuin olisi se rumentanut kuutamon. Aappo koristeli kauniilla sanoilla puhettaan ja lausui oudon mahtavasti, mikä Elsaa vaivasi. Hänestä tuntui Aapon puhe tyhmälle ja tölpölle.

Puhellessaan tarttui Aappo kuin tietämättään Elsaa käsipuoleen ja kun Elsa työnsi hänen kätensä pois, niin oli hän sitten vasta huomaavinaan tekonsa ja kohteliaasti kumartaen tarjosi Elsalle käsivartensa.

»Ei kiitoksia.»

»No miksi ei?»

»Ei passaa!»

»Miksi ei passaa? Elä ujostele tyhjää!» sanoi Aappo, otti Elsan käden, veti sen kainaloonsa ja piteli väkisten, kun Elsa koetti tempoa irti.

»Jos et ole siivosti, niin minä suutelen sinua!» sanoi Aappo ja otti Elsaa kaulasta. Vaan ennenkuin hän tiesikään, oli Elsa kiskoutunut irti ja juoksussa pakoon.

»Sinäpä joutava olet!» sanoi Aappo, kun hän tavoitti Elsan.

Elsa siirtyi toiselle puolen tietä ja sanoi:

»Jos tulette, niin minä lyön kivellä ja huudan, niin että kuuluu kaupunkiin. Sieltä pian tulee ihmisiä ja on sitten kaunis kunnia teille!»

»Mutta mitä sinä Elsa tyhjää!» koetti Aappo sopertaa uskaltamatta enää samalle puolen tietä kuin Elsa. »Eihän se nyt mitään ollut. Mitäs se olisi, jos olisit kävellyt minun kynkässäni ja jos tahdoin suudellakin. Eihän se mitään pahaa ole…»

Elsa ei puhunut mitään.

»Vai niinkö sinä muka siitä Jorista pidät, ettet muitten anna suudellakaan tahi et edes kule käsitysten muitten kanssa?»

Ei sanaakaan toiselta puolen.

»Ei sinun tarvitse hänestä niin kovin välittää, sillä ei Jorikaan välitä sinusta.»

Elsa astui kiivaammin.

»Jorilla on paljon flammoja, niin että saat sinäkin muista pitää ja jättää Jorin. Ei Jori ole paras mies auringon alla, on niitä muitakin yhtä hyviä kuin hän!»

Jälestäpäin kuului kärryn jyrinää ja Elsasta tuntui heti turvallisemmalta. He olivat jo maantien häkin luona, kun hevonen ajoi ohi. Kärryissä istui joitakin naisia ja mies. Muuan nainen kääntyi taakseen katsomaan ja Elsa kuuli nimeään mainittavan. Se oli varmemmaksi turvaksi hänelle, vaan Aapon puolesta hän pelkäsi, että jos ovat nähneet, kun Aappo oli tyhmä. Häkin luona tuli taas joku ihminen vastaan ja läheisellä kadulla, jolle he olivat pääsemässä, kulki ihmisiä, joitakin tuttujakin. Kun he tulivat muutamaan kadun kulmaan, missä seisoi poliisi, pyysi Elsa tätä saattajakseen kotia, ja kun tämä kernaasti suostui, ojensi Elsa kätensä Aapolle ja kuiskasi:

»Menkää nyt ja hävetkää, kun olette puhunut pahaa toveristanne!»

Kun Elsa tuli kotia, oli hänellä kauhean vaikea. Itku oli ihan väkistenkin tulla. Sai sen juuri pidätetyksi ruvetessaan puhelemaan äidin kanssa koettaen olla iloinen. Mutta kesken puheen yritti joskus syöksähtämään, niin että hän jo ajatteli antaa sille vallan, vaan vastusti kuitenkin, miettien, että hänellä ei olisi mitään syyksi sanoa.

Jos hän olisi voinutkin sanoa äidille kaikki. Tahi jos vain olisi saanut itkeä, itkeä niinkuin halutti. Muuta hän ei olisi halunnut. Tuntui että hän olisi itkenyt itsensä vesiksi.

Maata pannessaankaan hän ei voinut itkeä, sillä äiti olisi sen huomannut. Hän hillitsi ja asetti itseään koko voimallaan ja voittikin siinä. Hän tunsi että itku ei voi enää purkautua, mutta se oli kiihkeänä tunteena rinnassa, joka ahdisti aivan kuin olisi tahtonut tukehduttaa. Päätä huumasi ja ajatukset olivat sekaisin.

Yöllä äiti hänet herätti, kun hän valitteli. Hän oli aivan hiessä ja kylmä karsi ruumista. Mielessä oli vielä selvänä uni, joka kuvautui aivan tapahtuneena tapauksena.

Se oli kylmää ja kolkkoa! Oli kuin paljasta kalliota. Kuu paistoi koleasti ja aivan kuin kylmää huokuen. Hän makasi pienessä ladon kehikossa, jonka seinät kohosivat kohonemistaan ja samalla supistuivat lähelle toisiaan. Lato muuttui syväksi kaivoksi, jonne kuu kamalan värittömänä kuumotti, ja ylhäälle kaivon laidalle ilmestyi Aappo, joka nauroi ja piteli Ojanniemen Marin nukkea kädessään uhaten pudottaa sen kaivoon. Se nukke muuttui suureksi kiveksi. Hän huusi Latun Liisaa apuun. Vaan huutonsa ei kuulunut mihinkään kaivosta eikä hän saanut lopulta ääntä suustaan, ei voinut hengittääkään. Aappo piteli yhä sitä kiveä uhaten pudottaa sen.

»Näitkö sinä unta, Elsa?»

»Näin pahaa unta.»

»Ethän sinä vain ole sairas?»

»En.»

Tuntui nyt helpolle, kun mieli oli päässyt irralleen unen kahleista.

Hän nukkui rauhallisesti ja hyvästi loppuyön ja oli aamulla virkeä. Uni oli unohtunut mielestä, vaan eilisiltainen tapaus tuntui enemmin unelta kuin todelliselta. Hän päätti, että Aappo on varsin tahtonut häntä peloitella ja piloillaan niin teki ja puhui. Olihan hän muutenkin niin leikillinen ja ylimielinen. Elsa katui, että oli niin sanonut Aapolle erotessaan hänestä, ja häpesi, kun oli pelännyt häntä. Ei hän nyt kehtaisi Aappoa silmiinkään katsoa.

Mutta illalla työstä kotia tullessaan oli hän kuitenkin arka. Hän kulki kiireesti, ja jos jonkun miehenpuolen näki jälessä tulevan, lähti hän juoksemaan. Siitä pelostaan hän ei päässyt muinakaan iltoina. Kotiin päästyä ja työssään ajatteli hän, että kun Jori tulisi, niin olisi turvallinen olla, sitten hän ei enää pelkäisi!

Hän ei uskaltanut yksinään lähteä lainakirjastoonkaan illoilla, vaan kävi aina hakemassa toverikseen erään tytön naapurista, jonka Elsa oli huomannut mielellään olevan hänen seurassaan ja jonka vanhemmat Elsasta pitivät ja olivat hyvin ystävällisiä. Mutta kerran ei tytön äiti laskenutkaan tytärtään. Ynseällä äänellä sanoi hän:

»Ei tarvitse Liinan lähteä!»

Elsa joutui hämilleen, vaan vielä enemmän, kun emäntä sanoi pisteliäästi mahtaillen:

»Onhan niitä Elsalla herroja, jotka mielellään saattelevat. Tottapa ne kirjastoonkin lähtevät, kun vaivautuvat maantielle asti!»

Elsa katsoi emäntää suurin silmin pitkän aikaa. Hän ei tiennyt mitään, ei ajatellut, ei kuullut, ei nähnyt mitään. Ja sitten tapasi hän itsensä Marin luona itkemässä polvillaan Marin edessä ja pää hänen sylissään.

»Rakas, kaunis, hyvä Elsa, elä itke! Elä armas kultani noin itke. Toinnu toki, pieni sirkkuni!» koetti Mari puhella, vaan rupesi lopuksi itkemään itsekin.

Mari ei kysynytkään Elsalta mitä hän itki, vaan jäi itse vielä itkemään Elsan lähtiessä, mikä Elsaa ihmetytti, mutta oli kuitenkin lohdutukseksi.

»Sinä olet sairas», sanoi äiti Elsalle huolestuneena.

»En ole.»

»Vaan sinä näytät niin kovin heikolta, kyllä sinä olet kipeä.»

»En minä ole, äiti kulta, kipeä mitenkään.»

»Sinä olet sitten rasittanut työllä liiaksi itseäsi. Heitä ainakin vähemmäksi kotityöt ja kule sen sijaan kävelemässä, ja jos ei aina kävellä haluta, niin mene johonkin kylään, on sekin virkistykseksi.»

Kävelemässä! Ja kylässä! Voi äiti rukka, jos tietäisit, mitä kylissä minusta ajatellaan: että minä olen herrain kanssa! Parempi on että et tiedä!

Vaan tuntui kovaonniselle, ettei voinut kenellekään puhella tuskaansa. Voi jos olisikin voinut äidille kertoa, kertoa kaikki alusta alkaen. Vaan miten voisi kertoa kaikki! Ei, ei ollut ketään, jolle hän olisi voinut kertoa, ei ketään…

Ajatelkoot ihmiset mitä tahansa. Vaan hän ei ole huono ihminen. Luulkoot, että Jori on herra, vaan hän ei ole herra. Hän sanoo Jorille, kuinka ilkeitä ihmiset ovat!

Me rakastamme Jorin kanssa vain toisiamme, emmekä muita… Aappokin valehteli, ettei Jori pidä minusta. Jori rakastaa, rakastaa, rakastaa!

Se oli hänen ainoa lohdutuksensa ja turvansa. Ja sitä hän vakuutti itselleen myötään.

Rakastaa! kuiskasi Elsa kuulumattomasti, siksi että huulet vähän liikahtivat, kun hän istui työssään työpaikassaan pimeänä joulukuun päivänä ja sai kirjelipun.

Se oli Jorilta, sen hän arvasi, hän ei tiennyt päättää sitä mistään, vaan hän oli siitä varma. Hän luki tyynesti päällekirjoituksen, avasi kirjeen ja katsoi aivan kuin olisi lukenut, vaan ei kuitenkaan lukenut. Niinkuin se ei olisi ollut mitään, pisti hän sen taskuunsa ja oli tyynen näköinen, vaikka hänen oli vaikea istua ja tuntui kuin olisi pyörryttänyt. Kukaan ei näyttänyt välittäneen hänen kirjeen saamisestaan. Heidän huomiotaan hän ei ollut tahtonutkaan karttaa. Sillä hänen oli aina annettu olla rauhassa, niin ettei vähintäkään kiusantekoa oltu yritettykään hänelle. Siihen ei ollut kukaan löytänyt aihetta eikä ollut halunnutkaan löytää, sillä Elsa oli rauhallinen ja aina ollut hyvässä sovussa kaikkein kanssa. Hän ei ollut loukannut ketään ja sai olla itsekin loukkaamatta. Hän ei olisi suinkaan sentähden pelännyt lukea kirjettä toisten vuoksi, vaan hän pelkäsi itsensä tähden.

Hän koetti tyynnyttää itseään. Kun hän meni kotiin puoliselle, ei hän sielläkään lukenut, ennenkuin vasta työhön lähtiessään.

Tänä iltana siis tavataan!

Hän puheli työpaikassa toveriensa kanssa niinkuin ei mitään olisi tapahtuva ja teki työtä niin ajatuksella ja tarkoin aivan kuin olisi se ollut mielessään eikä mitään muuta. Ja kuitenkin hän oli niin levoton, rauhaton, niin jännityksissään, että hän ei luullut jaksavansa päivää loppuun elää.

Oli ruvennut tuiskuamaan. Kun Elsa tuli ulos, pölyytteli tuuli lunta ja ajoi pitkin katuja sakeana savuna, joka lyhtyjen kohdalla kuumotti valkoisena sumuna. Ihmisiä ei näkynyt kaduilla kuin joku harva vastaantulija, joka pyryssä oli pahki tulla.

Elsasta tuntui, että Jori jo on ehkä odottanut kauan. Tahtoi aivan juoksuun kiskoa, vaan hän hidastutti askeleitaan. Sydän löi kiivaasti ja polvet notkahtelivat, kun hän näki Jorin. Hymyillen ojensi Elsa kätensä, jota Jori puristi lujasti,

Sanaa suuhun tulevaa ei ollut kummallakaan, kun he lähtivät astumaan tuulen pieksäessä lunta heitä vasten. Elsa pisti kätensä Jorin kainaloon, puristausi lähelle ja veti sitten hiljaa kätensä pois.

»Onko sinulla ollut ikävä?» kysyi Jori.

»On vähän!…»

Siihen heidän puheensa taas katkesi. Vaan Elsasta tuntui hyvälle näin. Hänestä oli niin turvallista ja lumipyrykin tuntui vain hauskalle.

»No mitä sinä olet sillä aikaa tuuminut?» kysyi Jori, kun he kääntyivät toiselle kadulle ja tulivat suojan puolelle.

»Minä olen ajatellut että meillä olisi pieni mökki, jossa olisi kaksi kamaria.»

»Miksi kaksi?»

»Sinulle ja minulle.»

»Vaan minkätähden kaksi? Minä ajattelin, että pyhänä lähtisimme ajelemaan yhdessä: lähdemmekö kahdessa reessä?»

»Ei tietystikään.»

»No niin no?»

»No mitäs kun reki!»

»No minkä vuoksi kahta kamariakaan?»

»Vaan, rakas Jori, en minä sitä nyt tiedä minkätähden, vaan minä niin ajattelen, ja anna nyt olla, kaksi kamaria.»

»No olkoon sitten!» myönsi Jori nauraen.

»Se mökki olisi kaukana, hyvin kaukana metsässä, jossa olisi korkeat puut. Siinä mökin luona olisi leveälehväinen kuusi. Mökin edessä lampi ja lammen rannoilla suuret tuuheat koivut. Lammessa uisi vesilintuja, oravalla olisi pesänsä siinä kuusessa ja pienillä linnuilla pesänsä koivuissa. Arki-iltoina kun olisimme työn heittäneet, niin menisimme lammelle soutelemaan.»

»Mitä työtä me tekisimme?»

»Sinä hakkaisit kiveä…»

»Minä olisin siis kiviporari, niinkö?» kysyi Jori nauraen.

»Niin — sinä naurat!»

»No niin. Entäs sitten?»

»En minä viitsi, kun sinä naurat!»

»En minä enää naura. Kerro vain!»

»Meillä olisi vain hyvin hauska siellä kaukana. Eikö niin sinustakin, Jori? — Mutta kuule! Oletko sinä Jori? Minä en tahdo osata uskoa sitä oikein. Minä en pelkää nyt mitään!»

Elsa tarttui Jorin käsivarteen, puristausi lähelle ja tavoittaen hänen katsettaan sanoi hellällä, luottamuksen äänellä:

»Rakastathan sinä minua? Rakastatko, Jori?»

8

Elsa oli laihtunut ja ollut alakuloinen, jotta äitiä oli ruvennut huolestuttamaan, että hän ei ole terve. Terve hän oli aina vakuuttanut olevansa, ja kun oli väliin reipas ja iloinen kuin ennenkin, päätteli äiti toisia syitä olevan Elsalla alakuloisuuteensa: nuoren sydämen haaveilut ja kaipaus. Äiti oli nyt varma, että sittenkin on Elsa mieltynyt Tuiraan.

Tuiran mentyä oli Elsa vähitellen muuttunut toisenlaiseksi, oli hän huomannut. Ja kun Tuiralta kirje tuli, niin punastui hän sitä lukiessaan sekä oli arka katseissaan, vaan samalla loisti silmissä riemastus. Hilpeä, iloinen ja vilkas oli hän sitten ja sitä seurasi luonnollisesti sitä suurempi ikävä ja kaipaus. Senpä vuoksi hän riemastui aina, kun tuli puhe tulevasta kesästä, jolloin Tuira oli luullut palaavansa matkaltaan.

Viion leski oli onnellinen näissä mietteissään, joita hän oli kuin salaa itseltään mielessään seikkaillut, vaan Elsan kuihtuessa omistanut ne rohkeasti ja ujostelematta. Ja selvempänä, todellisempana näkyi nyt se onnellisuus, joka tähän asti oli kangastellut hänen hämärän toiveensa takaa, ja jota alussa oli epäillyt.

Kiihkeänä odotti hän tulevaa kesää, sitä kiihkeämpänä aina, kun Elsa alakuloisena oli ja näytti riutuvalta. Häntä halutti usein ruveta Elsalle puhumaankin Tuirasta, vaan ujostutti ja peloittikin, kun ei mitään varmaa tiennyt.

Vaan Elsa virkistyi ennen kesää, jo ennen kinoksien kasvamista ja kun päivä oli vielä yhä pimenemässä. Punaveret poskilla hohti ja hilpeä, iloinen, vilkas ja puhelias oli hän kuin visertävä lintu keväällä. Työ sujui taas, se ei näyttänyt rasittavan, ja valmista jälkeä syntyi enemmän kuin ennen.

Siunattu asia! Äiti ei ollut ymmärtänyt niin huolehtiakaan kuin nyt olisi nähnyt syytä olevan, jos Elsan terveys olisi näyttänyt murtuvalta. Hän itse oli tullut työhön vähemmän kykeneväksi. Ei jaksanut enää istua kankaan ääressä niin pitkään. Olipa päiviä että kudotuksi sai tuskin kolmatta osaa tavallisesta määrästä. Mihin olisi jouduttu, jos sen varaan olisi jääty, varsinkin kun työpalkkakin oli jonkun verran pienempi kuin ennen. Varsin laihaa ja ahdasta eläminen olisi ollut, tuskin mahdollistakaan.

Heidän toimeentulonsa oli nyt parempi kuin moniin aikoihin. Ei koskaan minkään puutetta. Koti oli somistunut ja sievistynyt. Uutta ilmestyi ehtimiseen, joko valmistui se Elsan omista käsistä tahi tuli säästöillä, joita hän teki pitkät aikaa edeltäpäin itsekutakin sellaista varten, niin että hänellä oli useampia säästöjä yhdellä kertaa.

Oli uusia tuoleja, uusi pöytä koruompeleisella liinalla, kukkaisastioita ja kukkia, joita ei koskaan ennen ollut. Uudet matot oli hän laittanut, osaksi ostanut, osaksi itse kekseliäällä tavalla säkkivaatteesta somistellut. Sängyssä oli aina puhdas, valkoinen päällysvaate ja tyynyt kauniisti neulottuine vaaruineen, ikkunoissa uutimet ja piironki katettu liinalla. Isän valokuva oli saanut uudet, uljaat puitteet ja oli muutettu seisomaan piirongin päälle, jossa oli ryhmä kaikenlaisia sieviä esineitä. Elsa oli enemmän järjestyksen ihminen kuin hän, tunnusti itselleen usein Viion leski. Takimaiset kolot hän tarkimmin puhdisti, ja joka paikka piti olla puhdas kuin kiilloittamista varten. Senpä vuoksi ei pölyä ollut ja huoneessa tuoksahti aina raitis ilma.

»Täällä on aina niin juhlallista kuin kirkon alttarilla», sanoi Liisa, Tepon nuori emäntä, käydessään. »Ja niin keväisen kirkasta.»

Niin tuntui Viion leskestäkin. Ja kun talvella ensimäiset auringon säteet vilkasivat huoneeseen, niin näki hän kirkkaan kesäisen paisteen ja sen kanssa kotoisen riemun tässä pienessä majassa. Heitä oli kolme ja hän riemuitsi toisten kahden onnea. Sen paiste ja elämän ihastus säteili jo Elsan silmissä.

Mutta kun meri oli auennut, kun kesäinen aurinko paistoi kirkkaasti ja lämpöisesti, kun lintujen riemukasta viserrystä oli ilma täynnä ja lehteen puhenneitten koivujen tuore tuoksu tunki ulkoa huoneeseenkin, istui Elsa taas alakuloisena, alakuloisempana kuin koskaan ennen, kuihtuneena ja riutuneena.

Terve ei Elsa sittenkään ollut, päätti Viion leski ja kauhistuksella ajatteli hän, että Elsa on saanut rintataudin. Sitä osoitti nuo silloin tällöin hehkuvat posket ja tuo omituinen katse, joka väliin oli niin sydäntä särkevän surullinen.

Viion leski itki yksinäisyydessään. Elämä tuntui synkälle. Se oli piminnyt juuri, kun odotti sen kirkkaampana koittavan. Siitä huolesta oli päässyt, joka ennen oli niin paljon antanut ajatuksen aihetta, joka oli sydäntä niin usein ahdistanut ja elämän pelolla ja kauhistuksella synkistyttänyt, joka pelko oli ollut turha vaiva, ja nyt tuli tämä musertava isku, joka oli tyhjäksi tekevä kaikki tämän elämän iloiset toiveet.

Kuolemaa, kuolemaa oli vain elämä täynnä! Mitä ilmestyi toiveita elämän suloudesta, ne olivat vain elämän katkeroittamiseksi kuoleman kolkostuttamiseksi.

Mitään ei ollut odotettavissa enää elämältä, ei minkäänlaista toivoa. Meren ulappa oli mustennut, sieltä ei pilkottanut enää valkopurje. Päivä paistoi kuin pilvestä ja koti tuntui tyhjäksi jääneelle majalle, jossa kaikki oli elotonta, harmajaa.

Äänettöminä istuivat he illat, ja sunnuntait olivat kuin hautajaispäiviä.

Viion leski tunsi, että hänenkin voimansa olivat nyt tuntuvasti huononneet. Mutta mitäpä siitä. Tuntui helpoitukselta kaatua samaan hautaan, sillä mitä hänellä täällä oli sitten enää elämältä odotettavaa. Elämä olisi vielä tyhjempää, kuin nyt tyhjyys ympärillään, se olisi kidutusta. Ei olisi mistään huoltakaan, joka elämään kiinnittäisi, ei mitään elähyttävää toivoa, joka ylläpitäisi.

Kun Tepon Liisa tuli muutaman kerran käymään ja toi sen mielestään ilahuttavan uutisen, jonka muutamalta merimiehen vaimolta oli saanut tietää, että »Usko», jossa Tuira on, tulee elokuussa, niin joutui hän hämilleen, kun tämä ei Viion leskeen vaikuttanut mitään, aivan kuin hän ei olisi sitä kuullutkaan. Rupesi vain kyselemään Liisan tytöstä, miten se jaksaa. Siitä he tavallisesti puhelivatkin, mutta Liisa olisi halunnut nyt puhella »Uskosta», jonka tulosta oli odottanut tietoa kuin päivän nousua.

Hän oli tullut siihen luuloon, että Elsalla ja Tuiralla oli ollut »vispilän kauppaa», sillä Tuira oli rakastunut kovasti Elsaan ja käynyt usein hänen luonaan. Elsakin oli hylkinyt poikain seuraa, josta pojat olivat Elsalle nyreällä mielellä, syyttäen häntä ylpeäksi. Jotakin väliä heillä kuitenkin oli, päätti Liisa ja oli siitä varma. Tuira ja Elsa eivät tosin kirjoitelleet toisilleen, vaan sen vuoksi, että halusivat pitää asian salassa, säästää juorukellojen vaivoja. Mutta Liisaakin huolestutti Elsan nolostuminen ja kuihtuminen, että hän ikävästä ihan kuolee. Hän nyt olisi aivan kuin huolensa huojentamiseksi puhellut Viion lesken kanssa siitä »Uskosta», josta oli ennenkin joskus maininnut.

Näpäkkä oli Viion leski aina ollut tarttumaan siitä kiinni, vaan ei nyt kelvannut, kun Liisa uudestaan yritteli.

Se ei muorikaan tiedä nuorten asioista! päätteli itsekseen Liisa. Antaapas saada sitten suuret silmät!

Liisa riemuitsi itsekseen siitä aavistamattomasta ilosta, joka oli Viion leskelle tuleva. Mutta jotenkin hänen piti saada Viion leskelle jo purkaa riemuaan. Yhtä ja toista puheltua sanoi Liisa:

»Kuulkaa, Viioska! Muistatteko minuakin sitten joskus maailmassa?»

»Miten ja milloin?»

»Niin että Elsan ensimäisen tytön panette minun kaimakseni…» ja sen sanottuaan Liisa meni.

Viion leski ymmärsi hyvin Liisan viittauksen. Lähempääkin oli hän viittaillut. Ja hänen puheittensa suunnasta olisi usein voinut päätellä, että Tuira ja Elsa olisivat jo väleissä. Sitä ei Viion leski kuitenkaan voinut uskoa vielä. Vaan sitä surullisempaa oli nyt ajatella sellaisen mahdollisuutta.

Hän kuvaili nyt, että Tuira tuli Elsan sairasvuoteen ääreen, ehkä hänen haudalleen, ehkä heidän molempain haudalle…

Mutta suruun syvälle haudattuaan itsensä, oikein mielensä sillä täytettyä, tuli joku hetki sen jälkeen, jolloin vilahti jo toivon säde mielessä. Ja kun hän näki Elsan joskus reippaampana, toimeliaana ja päättävän näköisenä, niin mieli raikastui. Hän huomasi liioitelleensa tunteissaan ja sai siitä syytä epäillä oliko mitään aihetta surulliseen pelkoon. Elsalla oli hänen luonnettaan siinä, että ikävöipi niin kiinteästi ja koko sydämestään. Sellainenhan hän itsekin oli ollut, ikävöinyt ja itkenyt menehtyäkseen. Ei ole enää kaukana aika, jolloin Tuira on täällä ja jolloin näkee varmasti, miten asia päättyy. Suotta oli hän niin antautunut allemielin ennen aikojaan.

Näin oli hän parantuvalla mielialalla kerran, kun Liisa tuli.

»No onko sinulla nyt hyviä uutisia?» kysyi Viion leski.

Liisa heittäysi hänen kaulaansa ja purkautui hillitsemättömään itkuun.

»Lapsi kulta, Liisa kulta! Mikä on? Sano, muuten aavistan kauheita. Mikä on sinua kohdannut, onneton?»

Viion leski teki kysymyksiä jos minne päin, vaan Liisa ei saanut vastatuksi. Joko lapsi tahi mies hänen on kuollut, päätti Viion leski ja jäi odottamaan, kunnes Liisa tyyntyy siksi, että voi sanoa asiansa.

»Ihmiset ovat niin ilkeitä!»

Viion leskestä tuntui keveälle.

»Jumalalle kiitos, että aavistukseni ei ollut tosi. — Sekö sinulla on vain vaivanasi? Ja sen sinä noin pahaksi otat!»

Liisa yltyi yhä enemmän itkemään. Hän voihki aivan kuin tuskissa.

»Selitä nyt minulle, mitä se on oikeastaan.»

»Oi, en voi, en, en!»

»Elsaako sitten odotat? Hän näkyykin tulevan juuri. Hänellekö haluat sanoa?»

Liisa heitti itkunsa, pyyhki silmiään kulkiessaan huoneessa edestakaisin. Hän ei tiennyt mitä nyt oli tehtävä. Hän oli tehnyt jo liikaa. Säikäyttänyt Viion lesken. Eihän hänen olisi tarvinnut kuin kahden kesken Elsalle sanoa, mitä ihmiset hänestä puhuvat: että hän juoksee herrain kanssa. Tarvitsiko hänen sanoa Elsallekaan, vaan häntä oli suututtanut niin kovasti, kun kaikkialla siitä kuuli ja Elsaa haukuttavan jos kuin pahasti.

Elsa kun tuli ja tervehti Liisaa, syntyi pitkä äänettömyys, joka oudoksutti heitä jokaista. Elsa katsoi terävästi äitiä, ja kun ei huomannut hänessä mitään entistä oudompaa, katsoi hän tutkivasti Liisaa silmiin.

Liisa tarkasti häntä terävällä katseella, jota Elsa arasteli ja punastui vähä väliä. Mutta ylpeänä sanoi hän ja äkäisesti Liisalle:

»Mitä katsot!…»

»Kuule, onko?…» yritti Liisa jotakin kysymään käyden kiihkeän näköiseksi.

»Kysy mutkalta, kyllä väärä vastaa!» tiuskasi Elsa pyörähtäen ylpeänä selin Liisaan.

Liisa purskahti itkemään, vaan sitten pyörähti yht'äkkiä Elsan eteen nyrkit puristuksissa ja uhkaavassa asennossa.

»Sinä olet haltioissasi!» sanoi Elsa koettaen nauraa ylenkatseellisesti.

»Niin olen ja voiman roska hartioissani kutisee!» Liisan ääni jyrisi.

»Soo! Kenen kanssa haluaisit otella? Minunko?»

»Ei, vaan sano sinä se. Nimitä, niin minä leivotan sen katalan, minä en huoli vaikka henki menisi!» karjui Liisa.

Punat kohosivat Elsan kasvoille ja silmät välähtelivät, kun hän tuijotti Liisaan.

»Sinä itse olet katala!» ja Elsa syyti herjaussanoja Liisalle, joita tämä ei ehtinyt puoliakaan kuulla. »Mokoma ruikuttaja!» nimitti Elsa Liisaa, kun tämä rupesi itkemään. »Itke omia itkujasi, jos itket!» ja hän sätti taas Liisaa kaikenmoisilla nimillä ja asioilla. Hän liikehti hurjasti ja äänensä oli raivokas. Yht'äkkiä purskahti hän nauramaan suuriäänisesti ja paiskausi ovesta ulos kulkien kiivaasti ikkunan ohi kaupungille päin.

Viion leski istui kädet hervottomana sivuilla ja silmät tajuttomalla katseella tuijottivat lattiaan.

»Jumala! Jumala!» huusi Liisa tuskallisella äänellä ja heittäysi sänkyä vasten kasvoilleen.

Elsa meni silloille, astui kiivaasti katsomatta muualle kuin eteensä, minkä katsoi. Ei hän nähnyt mitään, ei tiennyt missä kohti milloinkin meni. Silloille tultuaan hidastutti hän kulkuaan ja katseli levottomana ympärilleen. Muuan kärryillä ajaja tuli vastaan, vaan muita ei näkynyt. Hän kulki edelleen toiselle sillalle ja jäi siinä seisomaan kaidepuuta vasten joka jäsen vavisten. Hän ei jaksanut enää kulkea muutamia askeleitakaan keskemmäksi siltaa, missä istumapenkki oli.

Siitä penkiltä oli Ukurin Anna heittäytynyt koskeen lapsineen. Elsa katseli miten hän on tehnyt. Hän on noussut penkille, sitten kaidepuulle ja siitä hypännyt alas. Elsa kääntyi paikallaan katsomaan alas koskeen.

Oli kauhistuttanut silloin kuulla kerrottavan Ukurin Annan teosta. Vaan nyt siinä oli viehätystä. Tunsi aivan kuin ystävyyttä ja kaipausta tuota outoa naista kohtaan, jonka sielu asui tuolla kuohuissa, leikkivissä aalloissa, joitten lakkaamaton pauhu oli houkuttelevaa laulua, kiihoittavaa soittoa. Elämää oli tuolla kuohuissa pehmoista, kirkasta, kaunista. Sinne veti kuin väkisten huumaava pauhina, ja takaapäin työnsi joku musta, jääkylmä…

Elsa oikasihe suoraksi kumarruksistaan ja koetteli lähetä penkkiä, vaan vielä hän vapisi eikä saanut jalkaa jalasta siirtymään. Hän kuuli askeleita, ja kun kääntyi taakseen katsomaan, niin näki ohi menevän jonkun herran, joka katsahti häneen. Toisella puolen tulossa oli joku nainen, jonka hän tarkemmin katsottuaan tunsi Mariksi.

Aina se Mari oli silloilla, joka ilta hänet näkee täällä. Mitä hän täällä teki! Ehkäpä hän ei tunne, kun ei ole näkevinäänkään häntä.

Elsa kuunteli hänen askeleitaan, kun hän lähestyi. Hän tunsi, kun Mari seisahtui hänen viereensä.

»Elsa?… olipahan se Elsa. Mitä sinä täällä teet? Mutta Minkä sinä olet näköinen! Herra Jumala! Oletko sinä Elsa?»

»Olen!»

Mari katseli häntä päästä jalkoihin.

»Kuule Elsa, istutaanpa tähän penkille.»

Heidän istuttuaan tuli takaisin se herra, joka äsken oli mennyt Elsan ohi, ja pysähtyi siihen heidän luokseen. Mari sanoi hänelle:

»Tähän ei ole nyt asiaa, minä istun oikean ihmisen kanssa!» ja hän teki herralle poiskäskevän liikkeen.

»Oliko tuo sinun tuttujasi?» kysyi Elsa.

»Elä sinä nyt kysele, vaan anna minä kyselen?» sanoi Mari ja etsi Elsan katsetta.

Pikimmältään ja ujostellen Elsa katsahti Maria silmiin.

»Sinun asiasi eivät ole oikein?» sanoi Mari.

»Ei», vastasi Elsa hiljaisella äänellä ja rupesi itkemään.

Mari siirtyi lähemmäs ja otti kaulasta Elsaa, joka nojasi päänsä Marin rinnoille.

Pitkään aikaan eivät he puhuneet sanaakaan. Elsa itki rajusti ja Mari odotti sen tyyntymistä ja vaipui itse sillä aikaa mietteisiinsä, jotka olivat hajanaisia ja sameita, jotta ei olisi voinut sanoa, mitä hän on ajatellut. Hän tunsi vain jotakin katkeran surullista, sydäntä särkevää sääliä itseään ja Elsaa kohtaan.

»Mitä sinä tuossa seisoessasi äsken ajattelit?»

»Ukurin Annaa.»

»Voi Elsa raukka!»

»Mitä minä muuta voin. Olen elänyt viime ajat kuin hyvin syvällä jossakin mustassa kuilussa, puristuksissa sen seinämien välissä. Taivas on näyttänyt sinne pikimustalle ja ihmiset liikkuneet ympärillä kuin mustat peikot, satujen pahimmat hirviöt. Aivan kuin kylmä, jäädyttävä henki on huokunut kaikkialta ja jotakin mustaa raskasta on aina putoamassa, jonka alle on joutumassa lutistuksiin. Elämä on raskasta, tuskallista, pilkkoisen pimeää… Minä olen täällä kuin kala maalla, vedessä olisi helpompi…»

Syntyi taas pitkä äänettömyys. Elsa itki ja Mari kiersi mielessään kysymystä, jota hän ei tahtonut roheta tehdä. Vihdoin hän sai sen esille omituisessa muodossa:

»Etkö olekin Elsa pitänyt ainoastaan Jorista, etkä kenestäkään muusta?»

»Kenestä minä olisin muusta pitänyt?» kysyi Elsa kummastuneena ja tietämättä mitä Mari tarkoitti.

»Missä Jori on?» kysyi Mari.

»Eikö liene jossakin matkoilla. En minä ole tavannut häntä sitten kevään.»

»Tietääkö Jori?»

»Tietää.»

»Entäs äitisi?»

»Ei äiti tiedä mitään, ei sitäkään että minä olen Jorin kanssa ollut.»

»Sinun pitää sanoa äidillesi.»

»En, minä en voi. Ennen hyppään koskeen!»

»Saa hän kuitenkin tietää sen viimeinkin.»

»Voi kauhistus!» Elsa väänteli käsiään tuskissaan.

»Koetappa, Elsa rakas, tulla vähän järkiisi. Asia on paha, vaan sitä et saa tehdä enää pahemmaksi, niinkuin olet aikonut. Ei ole tietystikään äidistäsi hauska kuulla asiaa, vaan mikä isku olisi hänelle kuulla sinun hukuttaneen itsesi. Joko hän heti paikalla kuolisi tai tulisi hulluksi. Molemmat olisivat kuitenkin parempia kuin se, että hän jäisi eloon ja järkiinsä, suremaan ja kitumaan. Ajatteleppas, Elsa!»

Elsa oli ääneti.

»Ei asia ole niin musta kuin se sinusta tuntuu. Kun vain äitisi saa soveliaalla tavalla tietää, niin ei hätää.»

Elsa yhä äänetönnä mietti ja alkoi hiljaa itkeä.

»Sinä lähdet nyt kotiasi…»

»Tule sinä minun kanssani», keskeytti Elsa pyytäen.

»Se ei ole sinulle terveellistä, varsinkaan nyt, sillä minun maineeni ei ole hyvä», sanoi Mari ja rupesi itkemään.

Elsa jonkun ajan perästä yritti jotakin sanomaan, vaan Mari samassa keskeytti ja toimitti sukkelaan Elsan seisomaan kaidepuuta vasten, selin sillalle ja asettui itse likelle viereen varoittaen, ettei Elsa saa katsoa taakseen eikä sivuilleen. Siinä Mari puheli kuiskaamalla Elsalle:

»Jos minä lähtisin sinun kanssasi ja yhdessä käveltäisiin kadulla, niin ihmiset päättäisivät sinustakin, että sinäkin olet huono ihminen. Sinun olosi olisi sitten vielä pahempi, sillä ihmiset ovat tylyjä muutenkin! Minä tulisin teille ja selittäisin asian äidillesi, vaan en minä ilkeä, minä häpeän itseäni. Minä voisin ruveta luulemaan sitäkin, että minä olen syyllinen jotenkin. Vaan enhän ole, Elsa? Enhän ole koskaan sinua houkutellut mihinkään tahi mitenkään vaikuttanut pahaksesi? Olenko?»

»Et!» vastasi Elsa ja katsoi pitkään Maria, jonka siniset silmät olivat taas niin kauniit.

»Lähde nyt kotiasi, ennenkuin nuo herrat palaavat takaisin, jotka menivät äsken meidän sivu. Kuule, minua peloitti että ne tulevat meidän luo ja niistä ei tahdo päästä erilleen. Minä käyn puhelemassa Liisalle, Tepon Liisalle, että hän selittää asian äidillesi. Kun se on tehty, niin tulee kaikki paremmaksi. Liisa haukkuu minua, vaan antaa haukkua, saa hän haukkuakin. Mutta sitä hän ei saa sanoa, että minun syytäni olisi! Eihän?»

Elsa ei kuullut Marin viime kysymystä, vaan kertoi, että Liisa oli ollut heillä ja hän oli torannut Liisalle.

»Minkätähden?»

»En minä tiedä itsekään, vaan vihassa minä olin, olin raivoissani ja muuten en muista sitä tarkemmin. Tuntuu aivan kuin unelta kaikki. Minä lienen nimitellyt jos joksikin.»

Herrat kääntyivät jo takaisin.

»Nyt sinä lähdet. Minä kulen jonkun matkaa jälessä, niin että tiedän sinun menevän kotia. Hyvästi nyt! Kyllä asiat korjautuvat vielä paremmiksi. Hävettää se, sen minä ymmärrän, vaan ei auta. Täytyy kärsiä!»

Mari työnsi Elsaa lähtemään ja itse kääntyi toisaalle päin. Mutta kun Elsa tuli kaupunkiin, näki hän Marin tulevan jonkun matkaa jälessä.

Koti-ikkunan ohi tullessaan näki hän siellä pari henkilöä, toisen istuvan ja toisen liikkuvan. Ei ehtinyt nähdä ketä ne olivat, vaan sen huomasi, että äiti ei ollut kumpikaan. Sydänalassa jysähti ja hänen piti jäädä seisomaan aitaa vasten, kun alkoi kaikki pyöriä silmissä. Kun hän siitä tointui, tuntui jotakin kauhean aavistuksen sekaista mielessä, ja pyörrytti uudelleen. Hän ei päässyt liikkeelle siitä, sillä kun yritti lähtemään, rupesi kaikki pyörimään.

Latun emäntä ja Liisa olivat sisällä Viion lesken luona, jonka olivat toimittaneet makuulle ja virkistäneet häntä lääkkeillä ja muilla keinoin. Hän olikin nyt täysin tointunut ja puheli heikolla äänellä rauhallisesti ja tyynesti.

»Minulle on nyt kaikki selvää. Minun olisi se pitänyt huomata jo aikoja ennen monista monituisista seikoista. Vaan kun mitään sellaista en ole epäillytkään, ei koskaan vähintäkään mieleeni tullut! En vuosiin enää ole pienintäkään huolta siitä tuntenut. Ainoa mitä olen ajatellut, on ollut se, että olen turhana pitänyt ne huolet, joita ennen tunsin, ja kuin tietämättäni iloinnut, että murheeni olivat turhia olleet. Aivan aavistamatonta tämä oli, se oli kuin salama pilvettömältä taivaalta.» Ja hän kertoi miten hän oli selittänyt toisiksi kaikki seikat, jotka nyt osoittivat asian oikean tilan.

Latun emäntä kuunteli vesissä silmin ja Liisa kulki levottomana edestakaisin lattialla itkien vyöliinaansa ja koettaen hillitä läikkyvää mieltään.

»Mene nyt, Liisa, ja hae hänet. Siinä tilassa voi hän tehdä mitä hyvänsä, jossa ei aina ole oikein järillään muutenkaan, saati sitten näin ollen, jolloin arvatenkin elämä on synkkää synkempi», käski Latun emäntä Liisaa.

»Täällähän sinä olet!» sanoi Liisa Elsalle ystävällisellä äänellä ja koetti pidättää itkuaan, joka uudelleen pyrki esiin, kun hän näki Elsan seisovan aitaa vasten niin surkastuneena ja muuttuneena kuin olisi haudasta noussut.

Elsa oikasihe ja ylpeällä ryhdillä lähti kävelemään sisään. Kun hän tuli ovesta sisään, jäi hän kuin kivettyneenä seisomaan oven suuhun ja omituisella katseella tuijotti äitiin, joka makasi sängyssä.

Äiti ojensi kätensä ja Elsa lähti menemään hänen luo, vaan pyörtyi ja vaipui Latun emännän syliin, joka syöksähti ottamaan kiinni, kun näki Elsan horjuvan.

9

Oli muuan elokuun sunnuntai ja oikein herttainen ilma, jota ihastelivat kaikki. Sateisen yön jälkeen paistoi päivä kirkkaasti ja lämmin etelätuuli leyhähteli levittäen tuoreuden tuoksun. Nurmikkopaikat olivat uuden vihreät ja kaikkialla oli puhtaan näköistä. Auer vilisi ilmassa, joku leivokin laski säveliään kuin parhaana kevätpäivänä ja pääskyset suurissa parvissa korkealla ilmassa pitivät äänekästä iloa…

Vaaralla miehet istuskelivat tahi venyivät kaduilla paitahihasillaan, kokoontuneina kenturapaikoille joukkoihin puhelemaan asioistaan: kesän ansioista, toistensa työtuumista, maailman kuulumisista, ja mihin milloinkin puhe kantausi. Pojat, jotka jotakin tajusivat, olivat samassa joukossa tunkeutuneina johonkin rakoon ja uteliaina seurasivat puhetta, varsinkin jos kerrottiin seikkailuja merimatkoilta. Tytöt ja pienemmät lapset pitivät äänekästä melua omissa joukoissa leikkiessään mikä mitäkin. Vaimotkin pistäysivät silloin tällöin kadulle katsahtamaan lapsia tahi muuten pikimmältään silmäämään maailmaa, ja kun sattui puhekumppania, niin jäivät suusta kiinni, kunnes kumpikin muisti työnsä ja säikähti, että eihän vain siellä velli kuohu tahi puuro pohjaudu tahi puu putoa lattialle, jolloin juosten silpasivat sisään.

Viion leski ja Elsa istuivat pöydän ääressä ikkunan luona, jonka molemmat puoliskot olivat auki ja josta ulkoilma tunkihe sisään tuoksuineen, hempeine henkäyksineen ja riemuisine äänineen.

Tänään oli Viion leski ensi kertaa ylhäällä ja tunsi virkistystä ja pikaista palautumista entiselleen. Hän puheli Elsalle jotakin lystikästä lapsuutensa ajoilta, hassutuksia, joita heillä sikiöillä oli. Ja Elsa kertoi taas vuoroonsa leikeistään ja puuhistaan Karjansillan tykönä ja hiekkatöyräillä siellä. He ihastelivat ja nauroivat yhteisesti kertomuksilleen.

Vaan kun äiti rupesi kertomaan nuoruudestaan, jäi Elsa äänettömäksi aivan kuin hänellä ei olisi ollut mitään kerrottavaa ja hän näytti levottomalta ja alakuloiselta. Äitikin jätti kertomisensa vähän ajan kuluttua, kun hänestä se ei enää tuntunut sujuvan, johon hän ei syytä ymmärtänyt eikä ajatellutkaan.

Syntyi äänettömyys, joka keskeytyi ainoastaan silloin tällöin jollakin sanalla. Molemmat katselivat ulos lasten leikkiä ja muuta hommaa, mitä näkyi ja oli hauskan näköistä.

Viion leski sai korvaansa ulkoa jotain »Usko»-laivasta, jonka nimeä kuuli usein mainittavan. Siitä, mitä hän sanoista kiinni sai, päätti hän, että se on tullut.

Tuirakin oli siis kaupungissa. Viion leski oli hyvillään, ettei Tuira ole tullut heillä käymään, ja päätteli, että hän ei tulekaan, sillä kyllä kai hän on kuullut asiasta puhuttavan. Pianhan sellainen leviää.

»Onko se totta, että Viion Elsalla tulee herrasristiäiset?» kuului ääni kadulta selvään kuin olisi puhuja huoneessa ollut, ja siihen vastaus: »On se totta. Lieneekö tuohon enää kauankaan!» — »Sellainenpa se olikin fröökynä. Ja oli niin olevinaan hyvä. Niin jumalinenkin.» — »Niin, sano sinä!» — »Oikea pyhä neitsyt.» — »Teeskentelijä niinkuin äitinsäkin!»

Toisiaan katsoen kuuntelivat Viion leski ja Elsa tätä puhetta. Viion leski tyynenä, Elsa posket tulipunaisina ja silmät liekehtien.

Pari naista meni ikkunan ohi ja katsahtivat sisään, mennessään. Heillä oli virsikirjat kädessä ja olivat mustassa puvussa, nähtävästi tulivat rippikirkosta, kun olivat myöhempäänkin viipyneet kuin muut.

»Tuossa juuri olivat molemmat, jos lienevät kuulleet!» — »Kantänkka jos kuulivatkin! Pyhyttistä! Tosi on tosi, pitäkööt hyvänään.» Ja vielä kovemmalla äänellä lisäsi nähtävästi tarkoittaen sen Viion lesken kuuluviin: »Viioskakin siellä Latun Liisan häissä! Kaukana taisi siellä olla jumaliset ajatukset. Tytölleen näytti vain miestä pyydystelevän. On se nyt sen saanut!…» Kuului suuriäänistä ivallista naurua.

Elsa katsoi äitiinsä kysyvästi, vaan kun näki hänen olevan rauhallisen aivan kuin ei olisi kuullutkaan koko puhetta, rupesi hän itse itkemään.

»Jos sinä, lapsi kultani, itket jokaiselle sanalle, mitä itsestäsi kuulet, niin on sitten sinulla itkemistä!»

»Minä en välitä siitä, mitä minusta sanovat, vaan kun teitäkin minun tähteni soimaavat!»

Viion leski jäi miettimään. Eihän nuo ihmiset tehneet suurempaa rikosta häntä vastaan kuin hän oli tehnyt ennen jotakin onnetonta äitiä kohtaan tuomitsemalla häntä. Jos nämä puhuivatkin vähän karkeammasti, niin ajatus oli kuitenkin sama. Hänkin oli aina ollut löytämässä vikoja ja syitä toisissa.

Ansaitsevana otti hän vastaan syytökset, joskin ne olivat liioiteltuja. Ja se, että niissä oli liikaa, tuntui kuin lohduttavalta ajatellessa jotakin sinnepäin, että en ole toki noin huono sentään ollut.

»Sepä on hauska nähdä, että olette jo ylhäällä! Ei tarvitse kysyäkään vointianne, sen näkeekin. Niin terveen näköinen», puheli Liisa Viion leskelle heti ensi sanoikseen sisään tullessaan. »Vaan tällä on yhä kosteat silmät. Heitä, Elsa kulta, pois tuo nököttäminen. Ota reipasta mieltä! Eihän maailma ole vielä kokonaan kumossa!»

»Emme tässä ole juuri nököttäneet itkusilmin koko aikaa. Olemme nauraneetkin ja pitäneet hauskaa», sanoi Viion leski.

»No niin pitää. Iloinen olla pitää, vaikka sydän märkää juoksisi. Elsa! on niitä sinullakin vielä ilon päiviä.» Liisa rupesi sitten laskemaan leikkiä ja kujeilemaan, niin että Viion leski ja Elsakin nauroivat väliin vesissä silmin.

»Sinä olet kuin pahanen tyttö vielä», sanoi Viion leski.

»No kerkiäähän sitä akoittua vielä!»

»Kuule — asiasta toiseen — 'Uskohan' on tullut?» kysyi Viion leski.

»Mistä te sen tiedätte?»

»Minä olin kuulevinani.»

»On. On se tullut», sanoi Liisa ja katsoi mitä se kumpaankin vaikutti, vaan ei hän huomannut mitään. Elsakin oli kuin ei olisi asia kuulunut häneen vähintäkään.

»Se on Tuirakin siis maissa?»

»On.»

»Ei suinkaan hän täällä tulle käymään», sanoi Viion leski ja katsoi syrjäsilmällä Elsaa.

»Minä tulin juuri sitä varten, sanomaan teille, että Tuira on maissa, ettette hämmästyisi, jos sattuisi tulemaan. Onko sinusta, Elsa, vastenmielistä, jos tulisi?»

»Tulkoon vain minun puolestani, en minä ole tehnyt mitään rikosta häntä vastaan!»

»Et, et. Eihän sitä ole kukaan sanonutkaan! Miksi sinä noin kiivastut?» lohdutteli Liisa.

»Oletko sinä, Liisa, tavannut hänet?» kysyi Elsa terävästi.

»Olen.»

»Oletko puhunut minusta?»

Hetken mietittyään vastasi Liisa myöntävästi.

»Ei tule, Liisa, siitä mitään!» sanoi Elsa päättävästi. »Luuletko sinä, että minun tunteeni ovat niin tuulen pöllyytellä. Vai luotatko siihen, että minä nyt menen, mihin talutetaan. Ei! Se olisi vääryys meitä molempia kohtaan, minua itseäni ja Tuiraa, ja suurin vääryys Tuiraa kohtaan. Etkö sinä sitä ymmärrä, Liisa!»

Liisa oli vaiti ja istui kuin syytetty allapäin.

Tuira meni ohi ja odotettiin tulevaksi sisään. Elsa istui tyynesti, vaan punaveret kohosivat kuitenkin poskille. Hän purskahti nauramaan, kun Tuira ei tullutkaan, vaan palasi takaisin ikkunan ohi kulkien kiireesti. Elsa meni ikkunaan ja huusi:

»Tuira! Tulkaa meillekin sanomaan terveisiä mereltä.»

Sulettuaan ikkunat sieppasi hän saalin ympärilleen, järjesti kuvastimessa tukkaansa ja katsahti pikimmältäin pukuansa yleensä.

Kun Tuira astui sisään, punastui Elsa korvia myöten, vaan oli hyvin rauhallinen ja hilpeä. Hän tervehti ystävällisesti ja hyvin tuttavallisesti.

»Olisimme olleet hyvin pahoillamme, jos ette olisi tullut käymään meillä. Vaan ei suinkaan aikomuksenne ollutkaan jättää kerrassaan käymättä? Äiti ja te olitte niin hyviä ystäviä. Pitkät päivät puhelitte yhdessä ja teillä molemmilla näytti olevan niin hauska.»

Tuira ei osannut sanoa sanaakaan.

»Te kirjoititte meille kerran. Äiti oli oikein iloinen siitä. Vaan ette pannut osoitetta, jotta olisimme vastanneet kirjeeseenne. — Milloin te olette tulleet?»

»Perjantaina.»

»Tänä iltana teillä on sitten tuliaistanssit? Eikö niin?»

Elsa puheli vilkkaasti, lakkaamatta. Viion leski ja Liisa eivät sanaa lausuneet, he vain ihmetellen kuuntelivat Elsan puhelua, joka oli kuin viserrystä, sujuvaa, katkeamatonta, iloista.

Elsa asetti alussa kysymyksiä, joihin Tuira saattoi lyhyesti vastata kieltämällä tahi myöntämällä, sitten vähitellen houkutteli hänet pitempiin vastauksiin ja lopuksi puhelemaan omin ehtoinsa. Toisetkin sekaantuivat sitten vähitellen keskusteluun ja viimein unehuttivat kaikki sen, mikä oli kangertanut mieltä, unehuttivat sen aivan kuin ei olisi mitään hankaluutta olemassakaan. Elsa johti puhetta lakkaamatta, aina uuteen, kun joku asia oli jo siksi tarkoin puhuttu, että alkoi keskustelu rakoilla. Hän nauroi ja muut nauroivat leikkiä laskien.

»Käykää nyt täällä vastakin», sanoi Elsa, kun Tuira viimein muisti lähtöä ajatella. »Ja kun nyt tänä iltana menette tansseihin, niin valitkaa siellä morsian itsellenne! Täällä on sieviä tyttöjä. Ottakaa kaunis, herttainen, hyvä tyttö, mutta heittäkää pois pitkät meriretkenne!» sanoi Elsa sormia puistaen varoittavasti.

Elsa katsoi vielä tarkastavasti, kun Tuira meni ikkunan ohi. Hän ihasteli häntä. Kaunismuotoinen, pitkä, harteva. Hän oli miehistynyt sitten viime näkemästä, oli nyt kuin merikotka.

»Olisin minä voinut häneen rakastua silloin!» sanoi Elsa vaipuessaan istumaan hervottomana. Veret katosivat kasvoilta ja hän meni uupuneen, rauenneen näköiseksi.

»Pane maata, sinä näytät väsyneeltä», sanoi äiti.

»Väsynyt minä olen!» sanoi hän heittäytyen makuulle, johon vähän ajan perästä nukahti.

Liisa ja Viion leski katselivat häntä kyynel silmissä ja mietteissään.

Tuira astui katua tuijottaen maahan mitään näkemättä. Hän kopeutui höyryvenerantaan. Siellä seisahtui samaa paalua vasten nojaten, kuin oli seisonut viime retkelleen lähtiessäänkin. Hän oli katsovinaan eteensä, vaan ei hän katsonut mitään. Kaikki oli yhtenä ryhmänä, joka oli yhden väristä. Vaikka olisi ollut poissa saaret ja kaikki paljasta merta, tahi poissa meri ja kaikki mikä näkyi ollut paljasta maata, ei hän olisi huomannut mitään erotusta entisestä. Ihmisiä liikkui, höyryveneitä tuli ja meni tohisten ja puksuttaen, kellot kilisivät rannassa, höyrypillit salmessa vihelsivät, selänteellä muutamassa veneessä soitettiin käsiharppua, mutta Tuira ei kuullut mitään, ei huomannut mitään. Jos enkelit taivaasta olisivat laskeutuneet pasuunoineen, niin ei olisi hän päätään kääntänyt, ei silmää liikauttanut.

Hän lähti rannasta tietämättä minne meni ja mistä tuli, tietämättä itsestään ja muista. Missä päivä oli kulunut, ei hän tiennyt, kun istui illalla merimiesten kapakassa: »Hei pojat, olutta! Tänä päivänä rahalla ja huomenna ilman.»

Hän istui muutamassa kamarissa parin toverin seurassa maistellen olutta. Salista kuului vinhakka soitto. Sieltä tuli aina vähä väliä miehiä, reippaita ja iloisia, hiki otsalla, jonka pyyhkivät korean kirjavilla nenäliinoilla juodessaan lasin olutta ja puhellen toisilleen tytöistä kehahdellen kukin »minun tyttöä», jolla sellainen oli. Ja lähtivät taas tanssiin.

»Tuira! Ankkurissako sinä aiot maata näin hyvällä tuulella?» kysyi muuan.

»Ei se uskalla lähteä», sanoi toinen Tuiralle, »pelkää joutuvansa haaveriin!»

»Ja että häätyy sitten talveksi tänne makaamaan kuivaan tokkaan!» nauroi kolmas.

»Ei Tuira malttaisi jäädä maihin talveksi, vaikka enkelin syliinsä saisi!»

»Vaan sitä se pelkää.»

Nauraen laskivat he leikkiä Tuiralle, kunnes taas lähtivät tanssiin, kun soitto alkoi kuulua.

Tuira jäi istumaan Risto Kivisen kanssa, joka ei myöskään välittänyt tanssista. He olivat tutustuneet merellä viime kesänä, ollen iltakauden yhdessä, kun sattuivat samaan satamaan. Ravintolassa olivat istuneet ja puhelleet pitkän illan ja vilkkaasti ja pitkillä ryypyn väleillä. Nyt istuivat he lausuen sanan silloin toisen tällöin, vaan maistellen sitä tiheämpään, nyökäten päätä toisilleen ja katse vakavana, kun ottivat lasin.

»Tuira! Sinua tytöt kaipaavat!» sanoi muuan, joka tuli tanssista viillyttelemään itseään.

»Odota, Kivinen. Minä käyn tyttöjä vähän pyöräyttämässä!»

Kivinen istui kamarissa, ryhmötti leveänä ja tukevana kuin karhu ja tuijotti allapäin pöytään. Hän ei huomannut, että kaikki riensivät saliin kuin jotakin kummaa katsomaan ja että hän oli jäänyt aivan yksin. Kova eläköönhuuto salista kohotti hänen päätään ja hän näki Tuiran tulevan miesjoukon etunenässä kuin riemusaatossa.

»Olutta! Lisää olutta! Ja paljon!» käski Tuira ja meni paikalleen pöytään, jonka ääressä Risto Kivinen istui. »Nyt sitä Kivinen juodaan, sillä koko maailma on paljasta olutta! Eikö se ole Kivinen sentään lystiä? Olutta kaikki! Maistettiin! Maljanne, pojat!» huusi Tuira kääntyen tovereihin, jotka seisoivat hänen ympärillään ja tarttuivat laseihinsa huutaen:

»Eläköön Tuira! Eläköön!»

Lasit juotiin pohjaan ja uutta kaataen lauloi Tuira jonkun lyhyen säkeen.

»Ei, en minä osaa laulaa. Mutta sinä, Kivinen! Laula sinä. Laula joku laulu, joka on kuin… Etkö sinä osaa mitään, joka humahtelee, ulvoo kuin tuuli taklaasissa, joka kuohahtelee kuin aalto, tuommoinen Atlantin aalto, joka rymyää, jysähtelee, ruskaa kuin laiva karilla aallon pieksäessä. Laula jotakin, joka on pimeää ja raivostunutta kuin öinen myrsky. Laula!»

»En minä osaa sellaista laulua», sanoi Kivinen.

»No osaa kai joku muu? Laulakaa sellainen laulu, pojat!»

»Ei sitä ole sellaista laulua!» sanoivat kaikki.

»On se, vaan te ette osaa. Sepä kumma, että ei sellaista laulua olisi!»

»Oletko sinä kuullut?»

»En.»

»No niin.»

»Ryypätään sitten olutta — ei ryypätä, vaan juodaan! Hei pojat, olutta! Tänä päivänä rahalla ja huomenna ilman! Vaan tänä päivänä sitä juodaan ja juodaanko huomennakin? — Ei, huomenna, pojat, ei juoda!»

»Juodaan vain huomennakin!» sanoivat toiset ja lähtivät taas tanssimaan puhellen ihailemalla Tuurasta, joka oli puheaineena salissakin.

Tuira ja Kivinen jäivät istumaan pöytänsä ja oluviensa ääreen. He joivat. Tyhjensivät lasin toisensa jälkeen, ja Tuira puheli. Mutta hänen äänensä vähitellen aleni, jotta hän viimein kuiskaili. Hän kuiskaili itsekseen pää retkallaan rintaa vasten, josta aina vähäksi aikaa kohahti, kun tuli joku toveri käymään siinä, löi olkapäälle ja sanoi jotakin. Kivinen istui toisella puolen pöytää samassa asemassa kuin oli koko illan ollutkin, vaan silmät vettä juoksi.

Salista kuului melu, joka koveni ja kiihtyi. Kuului huutoa, ryskettä ja aivan kuin olisi pirstottu rikki tuoleja ja ovia.

»Onpahan, Kivinen, sellainen laulu!» sanoi Tuira kohottaen päätään ja katsoen Kiviseen.

»Herroja!» kuului huoneessa kiihkeä ääni.

Tuira kavahti pystöön, kuunteli melua hetkisen, löi nyrkillä pöytään, josta lohkesi toinen laita, ja lasit helähtivät kuin olisi kokonaisen ikkunan yhdellä iskulla pirstonut.

»Kivinen! Herroja! Minulla on niille vähän kapanvelkaa!»

»Niin on minullakin!…»

»No lähdettiin!…»

He syöksyivät yhdessä saliin, jossa miehet olivat kaikki yhdessä joukossa huiskien ja huutaen.

»Missä ovat herrat?» huusi Tuira ja syöksyi joukkoon, Kivinen jälessä ja vimmautuivat otteluun.

»Puhtaaksi sali!» kiljahti Tuira katsahtaen Kiviseen ja he alkoivat toimensa sysäten ja syytäen miehiä ulos ovesta, tutut ja tuntemattomat, joka kävi nopeasti ja puhtaasti kuin ajatus.

Pihalla seisoivat kaikki miehet hämmästyneinä siitä, mitä oli tapahtunut, ja katselivat tyhminä toisiaan.

»Pidä sinä nyt vahtia, Kivinen. Minä käyn puhuttelemassa tyttöjä», sanoi Tuira ja asetti Kivisen etehisen ovelle.

»Elkää pelätkö, arvoisat neidet! Ei tämä mitään ole. Me erotamme vain vuohet lampaista. Täällä tulee vielä hauska!» puheli Tuira naisille, jotka salin loukossa seisoivat peloissaan. Järjestettyään naiset kahteen riviin salissa ovensuusta lähtien käski hän soittajat luokseen, vei ne etehiseen ja käski heidän soittaa marssia.

»Meripoikain marssi! Soittakaa niin, että raikuu!»

Soittajat tekivät työtä käskettyä ja Tuira portailta huusi joukolle, joka kartanolla seisoi odotellen mitä tuleman piti:

»Sailors in! One of time. You must tell me word: I am sailor.»

Käskyn mukaan kohosivat merimiehet portaita, lausuivat Tuiralle tunnussanan: »I am sailor» — minä olen meripoika — ja kulkivat marssin raikuessa saliin, jossa naisrivit muodostivat kunniakäytävän.

Salissa naurettiin ja pidettiin aika lystinä tätä juhlallista menoa ja ihmeteltiin sitä voimaa, jota nuo kaksi olivat osoittaneet. Nehän olivat koko kunnia ja turva meripoikain joukolle! Etsittiin Tuiraa seuran huviksi vielä, vaan häntä ei löytynyt mistään.

Seuraavana päivänä tiedustelivat merimiehet toisiltaan Tuiraa ja Kivinen etsi häntä tarkoin kuin neulaa lattialta. Oli etsitty kaikki paikat. Missä ihmeessä hän oli?

Sitä ei tiennyt kukaan muu kuin Tepon Liisa.

»Tuira oli eilen ollut aika lystiä poikaa tansseissa», kertoi Liisa Viion leskelle ja Elsalle illalla heidän luo pistäytyessään.

Hän kertoi Tuiran tanssimisesta, kun huomasi toiset uteliaiksi.

Tuiraa olivat kiusanneet toiset, ettei hän uskalla tanssiin, kun pelkää rakastuvansa ja että pitää jäädä sitten maihin. Tuira oli lähtenyt tanssimaan. Oli ottanut lähimmän tytön ja tanssinut hurjasti. Kun oli sen heittänyt, niin oli heti siepannut toisen. Ja niin järjestään. Vähitellen olivat kaikki jääneet katsomaan Tuiran tanssia, joka oli ollut kuin vihurituulta. Järjestään oli hän siepponut syliinsä tyttöjä, pyörittänyt heitä kannatellen käsivarsillaan, niin että olivat lehtenä lentäneet kohona maasta. Viimeisen kanssa tanssiessaan oli hän pyörähtänyt keskilattialle, viskannut tytön kohoksi korkealle ilmaan, niin että tyttö oli kiljahtanut pelosta ja muutkin naiset, kun olivat luulleet, että tyttö putoaa lattiaan. Vaan Tuira oli ottanut hänet käsiinsä kuin pienen lapsen, suudellut ja kantanut sitten muutaman merimiehen syliin. Kaikki olivat remahtaneet huutamaan suositusta, niin että salin ikkunat olivat sälisseet. Sen valssin oli Tuira vain tanssinut eikä muuta.

»Tytöt ihastelevat nyt häntä ja ovat ihan hulluiksi tulemassa kaipauksesta, kun eivät tiedä minne hän on kadonnut!»

»No missä hän sitten on?» kysyi Viion leski ja Elsa yhteen suuhun.

»Hän on merellä jo kotirantainsa näkymättömissä, edempänä noita ruskottavia pilviä tuolla taivaan ranteella.»

10

Elatushuolet jäivät Viion lesken hartioille, kun hän parantui, sillä Elsa sitten joutui työhön kykenemättömäksi. Hän oli istunut silloin kangaspuihin rohkeudella ja innolla. Uutterasti hän kalkutteli, uurasti varhaisesta aamusta iltamyöhään. Vaan jälkeä tuli vähän ja työ pian alkoi tuntua väkinäiseltä. Hän koetti yhä vain kiinnittää, mutta sen raskaammalle työ tuntui ja sen hitaammin se kävi. Pian huomasi hän työn kerrassaan voittavan hänet. Hän ei jaksanut istua väkistenkään kuin lyhyen ajan yhtämittaa.

Silloin heittäysi huoleksi, miten voivatkaan toimeen tulla. Tarpeet olivat kasvamassa vain ja sellaiset menot tulossa! Säästö, mitä Elsalla oli, se oli mennyttä jo. Mitäs nyt eteen?

Tällaista pelkoa ja huolta toimeentulosta hän ei ollut koskaan tuntenut. Se oli kauheaa. Se vaivasi yöt ja päivät. Illoin esti unen tulemasta, aamuin pyyhkäsi se sen silmistä, kun vielä tuntui väsyttävän lyhyen, levottoman nukkumisen jälkeen. Ja päivällä oli huoli painamassa mieltä joka hetki. Jos mitä teki, joka vaati ajatuksen mukanaan, niin jysähti mieleen äkkiä peloittava huoli, joka teki rauhattomaksi ja aivan kuin pani sekaisin kaikki.

Ainoa toivonsa oli voimistuvansa, jotta työhön kykenee siksi aikaakaan, kun Elsa pääsee sivu. Ja siihen toivoon tarttui hän ja turvautui kuin piintyneeseen uskoon. Hän jo tunsi voimien lisääntymistä ja laski varmasti, että hän jo silloin ja silloinkin voi tarttua työn päähän.

Vaan siihen asti, ja sen varalle? Olihan hyviä ihmisiä! Kyllä ne häntä auttavat ja tällaisessa tositarpeessa, jonka selittämättäkin tuntevat! Hän meni Jäntin emännän luo, joka oli parhaita tuttujaan, kun hän vuosikausia oli hänelle kankaita kutonut. Hän oli aina ollut ystävällinen, hyvästi maksanut, ja oli paremmissa varoissa kuin muut, joita hän tunsi. Tuntui Viion leskestä varmalta, että Jäntin emäntä auttaa, lainaa siksi, kunnes voivat maksaa: jos ei ennen, niin sitten kun Elsa on palautunut.

»Minulla olisi antaa ja antaisinkin, jos olisi toisenlainen ja tositarve. Vaan minä sanon teille suoraan, että minun rahani ovat kunnialla ansaittuja ja liian hyviä sellaisten elättämiseksi, jotka juoksentelevat miesten jälessä ja rakentelevat jalkalapsia. Minua kummastuttaa, että te kehtaattekaan tulla pyytämään ja vaivata itseänne. Jos minun tyttäreni olisi sillä tavoin elänyt, niin kadulle olisin ajanut!» oli Jäntin emäntä sanonut ja kuvaillut, miten oli väärin Viion lesken huolehtia sellaisesta tyttärestä ja auttaa. »Sillä tavoin niitä huonoja ihmisiä syntyy ja lisääntyy, kun niitä suojellaan ja autetaan. Kärsikööt, niittäkööt mitä ovat kylväneet, syökööt mitä ovat vetäneet!»

»Mutta onhan hän minun lapseni ja onhan kysymyksessä kahden ihmisen henki.»

»Vaikka! Ei tarvitse märkää sormeakaan ojentaa!»

Viion leski ei voinut ajatellakaan enää keneltäkään mennä lainaan pyytämään. Ja kuin taivaasta neuvona piti hän keksintöään myydä, mitä oli sellaista, jota ilman tuli toimeen. Hänellä oli mustat vaatteet, vanhat jo, mutta hyvin säilyneet, muutamia huiveja, jotka ovat olleet kallisarvoisia, ja lisäksi yhtä ja toista pientä kamua. Hän laski rahoja summan, jolla voivat tulla sievästi eläen hyvin toimeen. Eikä kukaan voi syyttää ja moittia häntä, kun raha ei tullut lainaksi. Sillä, jolta pyytää jotakin apua, on oikeus puolellaan sanoa mitä hyvänsä, ja näkyvät osaavan sanoakin.

Mutta nekin, joille hän meni kaupalle tavaraansa, osasivat ja pitivät oikeutenansa sanoa suoria sanoja ja antaa viisaita neuvoja.

»Siitä sen näkee, että ei pitäisi tyttäriään kasvattaa fröökynöiksi, eikä mitenkään ylpeillä heidän tähtensä. Se näkyy aina olevan niin, että ylpeys käy lankeemuksen edellä» — tähän suuntaan kuuli hän puheita ja lisäksi kaikenmoisia viittauksia, pistopuheita, joita ei kaikkia ymmärtänytkään, vaan aavisteli niissä piilevän niin myrkyllistä, että eivät ole ilenneet itsekään selvin sanoin lausua.

Katkeruutta mieli täynnä ja rahaa ei puoliakaan, mitä oli ajatellut myydessään saavansa, tuli hän aina kotia retkiltään.

Mistä olivat ihmiset saaneet perusteet kaikkiin niihin syytöksiin, joita he tekivät? Ei hän voinut ymmärtää antaneensa vähintäkään aihetta niihin. Eihän hän ollut kasvattanut Elsaa fröökynäksi. Elsahan oli ollut työssä pienestä pitäen, varemmin kuin moni muu. Kunniallisella ja raskaalla työllä hän on elättänyt itseänsä ja äitiänsäkin. Mistä se vihamielisyys heitä molempia kohtaan ja juuri niiden puolelta katkerin, jotka ennen enin kiittelivät ja iloitsivat heidän hyväänsä? Kaikki olivat nyt aivan kuin iloisia, että näin oli käynyt, sen sijaan kuin olisi luullut heidän ainakin säälivän, jollei surevan ja itkevän.

Kovasydämisiltä tuntuivat ihmiset. Totta on mitä Latun emäntä sanoi, että lähimmäisen rakkaus on ihmisistä kaukana kuin taivas maasta, ajatteli hän kerrankin kotia tullessaan. Mutta tuo ajatus jysähdytti hänen omaatuntoaan, sillä se lause oli silloin kun se sanottiin, paikallaan hänellekin. Ja joskin jonkunlaisella säälillä, niin kuitenkin ankarasti tuomiten oli hän puhunut onnettomista langenneista ja heidän äideistään aavistamatta lähellekään, mitä kärsimyksiä näillä raukoilla oli. Niitä kärsimyksiä ei voinut tuntea muu kuin se, joka on niitä kokenut tahi avoin silmin nähnyt.

Nyt hän olisi ymmärtänyt puhella Nikkilän kanssa. Hän käsitti nyt sen keskustelun, mikä heillä oli Elsasta. Se oli lämmintä, siinä oli rakkautta. Ja miten itsekäs hänen oma uskonsa todellakin oli! »Isä meidän, anna minulle.» Sellaista todellakin hänen rukouksensa ja uskonsa oli ollut.

Nöyrtymys, jota hän tunsi, synnytti tyytyväisyyttä ja tyytyväisyys antoi toivoa. Tuntui kuin jotakin valoa olisi pilkoittanut, niinkuin päivä olisi ollut tulossa, niin ahdasta kuin olikin.

Kaikki muu mitä oli liikenevää ollut, oli jo myyty paitsi vihkisormus. Oli hän sitäkin jo monasti ajatellut, vaan oli sääli ollut sitä menettää ja oli sitäpaitsi ajatellut, että voi tulla sellainen tarve, jolloin oikein tiukasti kysytään varoja, jonka vuoksi oli sitä säilyttänyt viimeiseen saakka. Kaikki oli kuitenkin mennyt paremmin kuin oli osannut odottaa. Mutta nyt oli kuitenkin vuoronsa sormuksella, kun muuta ei ollut.

Vaan sepä auttaakin jo pitkäksi aikaa, ajatteli Viion leski, ja aikaa voittaen voitetaan vastukset. Hän odotti Liisaa Elsan luo, jotta hän pääsee rahan hankintaan.

»Elsa nukkuu», kuiskasi hän ja teki kädellään varoittavan liikkeen sisääntulijalle, luullen häntä Tepon Liisaksi, vaan tarkemmin katsottuaan huomasi ettei se Liisa ollutkaan.

»Elkää pahastuko! Minä tulen katsomaan miten Elsa jaksaa.»

»Kah, Ojanniemen Marihan se on. Sinuapa ei ole näkynyt meillä koko pitkään aikaan. Minä luulin Tepon Liisaksi, joka lupasi tulla tänne Elsan ja lapsen luo, siksi aikaa kuin käyn vähän asioillani kaupungilla.»

»Miten Elsa jaksaa?»

»Hyvin.»

»Entä lapsi?»

»Oikein hyvin lapsikin.»

Samassa tuli Liisa tuomisia molemmissa käsissä.

»Taisitte jo pitkään odottaa? En tahtonut saada tyttöä nukkumaan. — Siellä on suden ilma, voittekohan te mennä? Soma se on, kun on joulukuu käsiin käymässä ja sataa taivaan täydeltä.»

Viion leski ei välittänyt ilmasta. Hän lähti ja käski Marinkin olla, jos on aikaa ja haluttaa, kunnes Elsa herää, arvellen että Elsa varmaan on hyvillään Marin käynnistä.

»Mutta elä sinä rupeakaan minua haukkumaan», sanoi Mari Liisalle Viion lesken mentyä.

»Et sinä sillä kuitenkaan parane», vastasi Liisa vetäen Maria istumaan syrjään, etteivät kuiskutellessaan herättäisi Elsaa. »Mutta synti ja häpeä se on, että sinäkin nuori ihminen juoksentelet ja aikasi tärväät — puhumatta nyt muusta — kun voisit auttaa tarvitsevia sinä yksinäinen ja työhön kykenevä, nuori ja voimakas ihminen. Nytkin voisit olla suureksi avuksi. Sinä ymmärrät helposti tämänkin talon tarpeet nyt, ja ajattele että ei ole mitään tuloja eikä ole ollut pitkiin aikoihin. Viioska sairastui ja Elsan piti olla poissa työstään, ja sitten Elsa ei enää kyennyt. Mutta ei kyennyt toinnuttuaan Viioskakaan, vaikka niin koetti hengen rajoja myöten. Voi, jos tietäisit, mitä hän raukka on saanut kärsiä kokien puutetta ja ihmisten kylmää sydämettömyyttä!»

»Kyllä minä aavistan.»

»Kaikki, jotka ennen kiittivät ja ylistelivät Viion leskeä ja Elsaa, ovat nyt heitä syyttämässä, polkemassa, herjaamassa. Kaikki ovat aavistaneet muka, että näin on käypäkin, tämä lopuksi tuleva. Viion leski on muka ollut ylpeä ja sen vuoksi Jumala häntä rangaissut ja mikä sanoo mitäkin. Siihen uskoon taipuvat nekin muutamat harvat, jotka ovat pitäneet kummana, että näin on käynyt. Ei märkää sormeakaan halua kukaan avuksi ojentaa, vaan ovat kylmiä ja tunnottomia, Viion lesken on pitänyt myydä, mitä sielu on sietänyt. Nyt meni hän myymään vihkisormuksensa, ainoan mitä hänellä vielä oli muistoa entisistä oloistaan. Ja siinä nyt ovat kaikki lopussa. Mikä sitten neuvoksi? En ymmärrä, miten hän voi olla niin levollinen ja niin keveästi kuormaansa kantaa.

»Voi, minä haluaisin auttaa», sanoi Mari, »oikein sydämestäni sen tekisin, vaan miten voin? On minulla nytkin rahaa, vaan…»

»Vaan mitä?»

Mari oli ääneti ja näytti kaduttavan, että oli tullut sanoneeksi.

»Mitä sinä yritit sanomaan?» tinkasi Liisa.

»Niin, että en minä näitä rahoja voi antaa, ymmärräthän sinä!» sanoi Mari äreästi.

»Rupea työhön, sinähän olet sukkela ja taitava ompelija. Helppohan sinun on asiaan ryhtyä.»

»Ei se ole niin helppo! Sinä Liisa rakas et ymmärrä. Siellä minun asunnossani juoksee joutilaita. Se on kaikkien kievari. Mitä siellä tulisi oikeaa?»

»Muuta pois. Muuta tänne, täällä voit muutenkin auttaa?»

»Ei! Minusta tarttuisi näihin paha maine. Ajattele miten helposti se nyt tarttuisi. Puhuttaisiin tietysti kaiken kauheita ja heidän tilansa kävisi vielä arveluttavammaksi. Sitäpaitsi…» Mari mietti hetkisen ja jatkoi sitten: »Jos miten kävisi vielä vasta, niin voitaisiin ajatella minua syylliseksi, houkuttelijaksi. Ei, ei se käy!»

»Mitä sinä sitten pelkäät? Ettäkö Elsa vielä horjahtaisi? Ei hän ole…»

»Minuksiko? Minä en varmasti sano sinne enkä tänne. Elsa on eri ihminen ollut aina kuin minä ja hän voi pysyä oikeana ihmisenä, vaan olla pysymättäkin. Ihminen ei ole aina tahtonsa herra, ja maailman rannalla on monta mutkaa. Minä en voi tänne muuttaa siitäkin syystä, että minä olen heikko ja pelkään vaikuttavani Elsaan tahtomattani, tietämättäni. Minä en luota itseeni.»

»Muuta sitten meille.»

»No se on eri asia.»

»Mutta tiedät sanomattakin, millä ehdolla!»

»Minä lupaan, että moitteen syytä ei ole niin kauan kuin teillä asun.»

»Lupaa samalla iäksesi.»

»Voisinhan minä mieliksesi luvata, vaan sen enempää se ei merkitse. Minä olen tehnyt sata lupausta, rukoillut Jumalaa, käynyt seuroissa, kulkenut kirkossa, itkenyt itkemästäkin päästyäni, katunut ja kaduttuani…»

»Kuka? Mariko se on?» kysyi Elsa. »Olipa hauska, että tulit käymään. Minä olen kaivannut sinua katsomaan poikaani. Et usko kuin se on kaunis!»