KUIHTUNUT WESA.

I.

"Tuossa tuo poika wetelys taasen laiskottelee kaiken päiwän eikä mene mihinkään asiaan, waikka useasti olen jo häntä käskenyt. Kummallinen ihmisen alku! Ei wähintäkään halua mihinkään työhön, mutta lukea nuutamaan kaikenlaisia loruja, kas siihen hän on aika mestari. Mutta minun täytyy semmoiset lorut häneltä kieltää, sillä ei niistä ole yhdellekään ihmiselle mitään hyötyä. Kaikkia häntä ihminen on joutunut elättämään."

Näin puhui Jykylän wankan talon Israeli niminen isäntä, samassa kuin hän käsipuolesta nakkasi penkillä istuwan ja jotakin kirjaa lukewan Antti pojan, niin että tämä lensi kuin tollonkoppi toiselle puolen huonetta.

Nuhdesaarnan pidettyänsä ja tuon mielestänsä kenties uljaan heiton tehtyänsä, isäntä poistui huoneesta, mutta poika wetäysi nurkkaan ja pillahti katkeraan itkuun.

Pojan äiti tuli nyt huoneeseen. Oitis huomasi hänen teräwä silmänsä miten asiat oliwat; arwasipa syynkin, sillä tämä ei suinkaan ollut ensimäinen kerta kun hän tämmöistä näki. Hän oli hywäluontoinen, helläsydäminen ihminen, kuten naiset usein owat, ja rakasti sydämmestään tätä ainoata lastansa, kokien kaikessa katsoa hänen parastansa.

"Älä itke, Antti! Minä arwaan, että isäsi on tehnyt sinulle jotakin wäkiwaltaa, mutta hänellä on semmoinen luonto; kowa luonto, jota hän ei woi kaikesti hallita. Meidän tulee kokea liewennellä ja lauhentaa sitä niinpaljon kuin waan woimme, ett'ei se pääsisi usein puhkeemaan. Tämä tapahtuu parhaiten siten, että koemme, kaikessa missä waan woimme, olla hänelle mieliksi", koki äiti puhella pojallensa.

Poika waan itkeä tihisti eikä woinut mitään sanoa.

"Meidän täytyy totella hänen tahtoansa kaikessa, se on paras keino. Koeta sinäkin olla kuuliainen hänelle, sillä hän on kuitenkin sinun isäsi", jatkoi ja kehotteli äiti.

"Niin, mutta kun ei saa lukeakaan enään milloinkaan", sanoi poika itkunsa seasta.

"Oliko sinulla taasenkin kirja?"

"Oli."

"Wai niin! Ilmankos isä niin wihastui. Hän ei kärsi sitä, että sinä luet muita kuin hengellisiä kirjoja, enkä minäkään pidä tarpeellisena muiden lukemista. Koe nyt wiedä kiireesti kirja takaisin sinne, mistä sen olet lainaksi noutanut, niin kyllä isäsi pian leppyy", puheli äiti.

Poika kiihtyi itkemään, sillä äitikin oli koskenut arkaan kohtaan.

"Koe nyt tyynnyttää itseäsi ennenkuin isä tulee, sillä jos hän wielä tapaa sinut itkemästä, niin se pahentaa waan asiaasi. Kyllä wielä saat kylläksesi lukea… Minä koetan lauhentaa ja liewentää isäsi mieltä, että pääset syksyllä kansakouluun, jonne mielesi ja halusi niin hartaasti pyrkii. Rauhoitu nyt ja koe kärsiä, kyllä wielä perästä parempaakin tulee", lohdutteli äiti.

Tämän kuultuaan poika tyyntyi, ja kumpikin meni omiin askareihinsa.

Niillä ajoilla oli Antti kaksitoista wuotta täyttänyt. Hän oli walkotukkainen, sinisilmäinen, kaunis poika ja joksikin isokaswuinen ikäisekseen. Ollen siiwon= ja hiljaisen=luontoinen, olla nyhjerteli hän melkein aina itsekseen. Totta kyllä oli, ett'ei hänellä ollut taipumusta eikä halua kowaan ruumiilliseen työhön. Wasta pitäjääseen perustettuun kansakouluun paloi waan hänen mielensä, ja siitä hän puhui äidillensä, milloin waan tilaisuutta oli. Usein hän seurasi toisia poikia kouluun ja, suu auki unehtuneena, kuunteli niitä opetuksia, joita siellä annettiin. Tunti tunnin perään kului pojalta siellä, ja ennenkun hän huomasikaan, oli tullut ilta, mutta kotiin tultuansa sai hän kowaa kohtelua häneltä, jota hänen isäksensä sanottiin; tämän tahdosta ei pojan hartain mielihalu, kouluun pääseminen, ollut tähän saakka tullut täytetyksi.

Nykyinen Jykylän isäntä oli tawallista pitempi, luisewa mies. Hän oli mustanwihakka, pitkämuotoinen ja warustettu jotenkin isolla kyömynokalla; yleensä hän siten oli jotenkin jolsan näköinen. Nykyään oli hän neljänkymmenen wuoden iässä ja kauwan aikaa oli hän tunnettu ankaraksi hewoskauppiaaksi. Kaikissa toimissaan tiedettiin hänet kowaluontoiseksi ja hywin juonikkaaksi ihmiseksi, ja sentähden ei hän ollut oikein hywässä sowussa juuri kenenkään kanssa. Hänen nimensä oli Israeli, mutta kylänkesken sanottiin häntä supistamalla Jykylän Iskoksi tahi waan pitkäksi Iskoksi. Hänen luonteen=ominaisuutensa wuoksi antoiwat muutamat hänelle nimeksi: "pitkä=kisko" tahi "suuri=kisko" Kaikkia näitä nimityksiä täytyi tietysti käyttää waan takapuolella, sillä Jykylän Israeli isäntä ei suwainnut itseänsä muutoin nimittää kuin Jykylän isännäksi tahi korkeintaan Jykylän Israeliksi. Hän oli luonnon alkuperäisessä tilassa, sillä hän ei ollut saanut eikä itse hankkinut itsellensä minkäänlaista henkistä kehitystä ja sentähden wihasi hän kaikkea, mikä ei suorastansa tipahtanut kukkaroon, laariin tahi—suuhun.

Tämmöinen oli se mies, joka oli nykyinen Jykylän isäntä, emännän mies ja Antti=pojan isä. Kuitenkaan ei hän ollut pojan oikea isä, waan isäpuoli, sillä pojan oma isä oli kuollut muutamia wuosia takaperin. Hän ei jättänyt jälkeensä muita perillisiä kuin lesken ja yhden pojan. Waikka tämä tapaus tuntui kummastakin kowin katkeralta, niin tapahtunut oli kuitenkin tapahtunut, eikä sitä woinut kukaan toiseksi muuttaa. Mutta eipä heidän tarwinnut lumellesuin jäädä, sillä wankan perinnön jätti poismennyt jälkeensä. Wiisikymmentä maidon antajaa seisoi Jykylän wälkeässä ja siistissä kiwinawetassa ja kahdeksan kiiltokarwaista ja pyöreää hewosta korskui tallissa. Wiljaa seisoi monet aitat ja salwot täynnä ja walmiita rahoja oli tuhansia sekä welkakirjoissa että puhtaana rahana.

Jonkinmoista arwokkaisuutta Israeli oli woittanut jäykkyydellänsä ja warallisuudellansa, jota hänellä sanottiin olewan; ja sen wuoksi sai hän Jykylän rikkaan ja wielä jotenkin nuoren lesken taipumaan ottamaan hänet toiseksi miehekseen.

Tämä se oli, joka täydellä isäntäwallalla hallitsi Jykylän isoa omaisuutta, sillä hänen hallussaan oli sekä emännän että pojan omaisuus. Pojalla oli isoin osuus perinnöstä ja isän kuoleman jälkeen oli hänelle pantu holhooja; mutta se oli waan nimeksi, sillä katsoen siihen arwokkaisuuteen, mikä isäpuolella oli taloon tullessaan, annettiin kaikki walta ja omaisuus hänen haltuunsa. Sen kautta sai poikakin jäädä entiseen kotiinsa, äitinsä ja isäpuolensa luo, koska katsottiin heidän olewan parhaat kaswattajat; äiti ja poika iloitsiwatkin tästä, sillä heidän olisi ollut waikea luopua toisistansa.

Pian huomasi kuitenkin emäntä, että hänen osakseen oli todellakin tullut "pitkä-kisko", jonka wallan=alaisuus tuntui kowin rasittawalta ja tuskaloiselta. Sillä wähitellen rupesi Israeli isäntä kaikkea omaisuutta omanansa pitämään, ja äitiä ja poikaa piti hän waan tahdottomina wälikappaleinansa. Sentähden katsoi hän poikaakin waan siltä kannalta, että tämä ilman mitäkin haaskaa hänen tawaroitaan ja on suotta tarpeetta hänen ristinään ja waiwanaan. Semmoisesta ajatustawasta hän noin nuorella iällä pakotti pojan kowaan ruumiilliseen työhön, waikk'ei suinkaan hänestä wielä semmoiseen olisi ollut. Joka päiwä, illasta hiljan ja aamusta warhain, olisi poika rukan pitänyt kestää aikaisten miesten rinnalla, niinkuin minkäkin orjan. Mutta waikka niin oli, ei poika saanut isäpuoleltaan ainuttakaan lempeätä sanaa eikä silmänluontia, waan kiukkua, ylönkatsetta, käsipuolesta nakkelemista ja muuta kowaa kohtelua sai poika raiska kyllä wiljalta. Jos Antti sitten milloin käwi koululla ja sai sieltä jonkun kirjan lainaksi, tyydyttääksensä herännyttä tiedonhaluansa, käwi hänen tawallisesti niin kuin olemme jo erään kerran nähneet hänen käyneen.

Tämän kaiken huomasi emäntä, ja se teki kowin kipeää hänen sydämmellensä. Lempeäluontoinen kun oli, koki hän hywyydellä liewennellä isännän kiiwasta ja sopimatonta luonnetta ja saattaa häntä paremmasti kohtelemaan poikaa, mutta useinkin sai hän noita yrityksiänsä tehdessään kuulla pitkäkiskoisia, raakoja puheita, suurinta pilkkaa ja iwaa, wieläpä joskus sopimatonta kohteluakin. Pojallensa ei äiti puolellakaan sanalla moittinut miestänsä, päinwastoin puhui hän aina hänestä kunnioittawaisesti ja kehotti häntä pitämään miestänsä isän sijalla ja tottelemaan kaikissa, mitä hän waan käskee ja sanoo.

Waikka äiti kokikin näin hälpätä ja liehua isäpuolen ja pojan wälillä, näki tuon opinhaluisen pojan tarkka silmä kuitenkin isäpuolen sydämmettömyyden ja äidin teeskennellyn kunnioituksen häntä kohtaan. Tätä kummallista epäsuhtaisuutta mietti hän yöt ja päiwät, ja hänen selwä ymmärryksensä käsitti asiat tarkalleen täydessä walossaan; näitä ajatellessaan tunsi hän itsensä hyljätyksi, onnettomaksi ja sortuneeksi. Tämä tunne rupesi pian waikuttamaan pojan terweyteenkin, sillä hän alkoi kuihtua ja tulla hinteräksi.

II.

"Minä haluaisin sinun kanssasi, Israeli, keskustella eräästä asiasta!" sanoi eräänä iltana Jykylän emäntä isännälle, kun he oliwat kahdenkesken kamarissa.

"No, mitä waan? Eihän waan sitä ainaista wanhaa wirttä?"

"En oikein ymmärrä, mitä sinä tarkoitat tuolla wanhalla wirrellä, sillä eihän wirret koskaan wanhene", sanoi emäntä.

"Tarkoitan tuota pojan kohtaa, josta alituistaan saapi kuulla yhtä ja samaa narinaa."

"Oikein sinä arwasit, sillä hänestä juuri aioinkin puhua."

"No, anna kuulla! Senhän arwasinkin, että 'tästi' on taasenkin häneltä; mitähän hywää tuosta otuksesta nyt rupeaa kuulumaan?" sanoi isäntä iwallisesti.

"Älä nyt, Israeli, noin halweksiwaisesti puhu ihmislapsesta; onhan hän ihmisen alku, niinkuin kaikki muutkin, ja sentähden sopii hänestä ihmisellisesti puhua", sanoi emäntä loukkaantuneena.

"No, älähän nyt puseroosi sekaannu; anna kuulua mitä sinulla nyt hänestä olisi sanomista", sanoi isäntä käskewästi ja woitollisesti isäntäwaltansa nojalla, waikka hän tunnossaan tunsi itsensä woitetuksi.

"Tarkoitan sitä, että emmekö me pane Antti=poikaa kansakouluun ensi syksynä, kun hänellä on niin kowa halu sinne päästä?"

"Senhän minä arwasinkin, ett'ei sinulla ole muuta puhumista."

"Onko se sitten niin mitätöntä puhumista?"

"Onpa se; ei hän nykyäänkään muuta kykene tekemään kuin wesilintua nakkiamaan; jos hän wielä kouluun pannaan, niin ei hänestä tule kolmen koiran ruokkijaa. Älä liwertelekään sinne päin, siitä ei kumminkaan tule mitään", sanoi isäntä jäykästi ja tylysti.

"Woi, kuin sinä, Israeli, olet kowasydämminen ja tyly", sanoi emäntä ja purskahti katkeraan itkuun.

"Senhän minä tiesinkin … sehän se on akkain wiimeinen waltti, mutta onneksi minä tunnen liiaksi tarkkaan nuo oikut, ja woin wakuuttaa, ett'eiwät ne naputa niin mitään", sanoi isäntä kylmästi ja lähti suuttuneena pois.

Emäntä ajatteli sanoa, ett'eihän se ole sinun massisi nurkasta, jos poika kouluunkin pannaan, mutta hän ei kuitenkaan sanonut mitään, sillä hän tunsi tunnossaan, että asia siitä waan pahenisi.

Sinä yönä emäntä ei woinut nukkua. Hänen silmiensä eteen aukeni mennyt ja nykyinen elämänsä. Mikä suuri wäli niillä kuitenkin oli. Ennen oli elämä niin keweätä ja sopusoinnussa elämänkumppanin kanssa, ja silloin ei ristit ja wastoinkäymisetkään tuntuneet raskailta eikä katkerilta, sillä silloin löysi kumpikin sydämmensä tyhjille paikoille täydennystä toisistaan. Kuinka toisin oli kaikki nyt. Kaikki sydämmellisyys, hellyys ja ihmisellisyys meni aiwan hukkaan, juuri kuin kuumille kiwille, ja kylmyyttä, tylyyttä, kankeutta, ylönkatsetta, wieläpä pilkkaakin saapi nyt waan kaiken hywyytensä ja rakkautensa edestä. Näitä mietti emäntä ja hänestä tuntui siltä kuin ilkeä wälttämättömyys olisi hänet syössyt semmoiseen kauheaan kuiluun, josta ei ole enään mitään mahdollisuutta pois päästä.

Näitä miettiessään tunsi emäntä itsensä kowin onnettomaksi. Wiimein puhkesi hän wuodattamaan kuumia kyyneleitä, eikä woinut itseänsä hillitä, waikka kuinkakin olisi koettanut woimiansa ponnistaa. Wihdoin jaksoi hän tyyntyä ja silloin teki hän päätöksensä. Hänen teräwä järkensä huomasi, ett'ei hän oikeuden ja totuuden kannalta walkene miehensä kylmälle ja jäykälle luonnolle. Sentähden päätti hän lempeydellä ja kärsiwällisyydellä, aina ja lakkaamatta, waikuttaa elämänkumppaninsa tylyyn luontoon, eikä lakkaawansa siitä, ennenkuin tuo kowa sydän pehmenisi ja päästäisi pojan kouluun. Sen jälkeen tunsi hän sydämmessään lohdutuksen ja rauhan säteitä ja ne loiwat uutta woimaa, rohkeutta ja luottamusta hänen rikkirunneltuun sydämmeensä, ja hän waipui aamun koittehessa wirkistäwään, waikka lyhyeen uneen.

Mitä emäntä oli luwannut, sen hän pitikin. Hän ei antanut yhtään nurkuwaa sanaa, ei yhtään nurjaa katsetta, waikka isäntä olisi ollut kuinkakin junsa ja kärtyinen. Sopiwissa tilaisuuksissa muistutti ja neuwotteli hän, kuinka hywä se olisi, kun Antti poika pääsisi kouluun ja kuinka kiitolliseksi poika tulisi isälleen, jos tämä täyttäisi hänen hartaimman halunsa. Emäntä ei ollut kuulewinaankaan isännän kylmiä ja iwallisia wastauksia, naureli ja leperteli waan, juurikuin asiat olisiwat olleet parhaassa sopusoinnussa.

Ajanpitkään ei isännän jäykkyys woinut aiwan seisoa tuon alituisesti lehtäwän lempeyden edessä, waan wähitellen rupesi se heltimään ja liewenemään, waikk'ei hän tuntunut periaatteissansa muuttuneen. Tätä emäntä juuri oli odottanutkin, ja hän iloitsi sydämmessänsä ja toiwoi.

Sillä tawoin oli aika kulunut siihen asti, että koulu kohta awattiin syyslukukaudeksi. Emännän sydän alkoi täyttyä pelwolla, sillä asialle ei oltu tehty wielä ratkaisewaa päätöstä.

"Älä nyt, Israeli, ole paha! lupaatkos, ett'et ole…? Pojan tekee niin mieli kouluun … eikähän tuosta isoon työhönkään wielä oikein ole … kyllähän hänellä wielä on aikaa… Poikaparka nääntyy ja surkastuu surusta, kun ei pääse…—Älä nyt, Israeli, enään kiellä, mutta sano, että kyllä hän pääsee… Poika riepu olisi niin mielissään ja minun olisi niin hywä olla… Ethän kiellä, ethän…?" puheli emäntä taasenkin eräänä iltana isännälle.

"Minkähän suuren sitten luulisit pojasta tulewan, jos hänet kouluunkin panisi?"

"Enhän minä hänestä suuria toiwokaan, mutta antais hänen koettaa; aina hän siellä kuitenkin jotakin oppisi."

"Sinun mielestäsi poika pahasesi on kai liian hywä talonpojaksi, wai kuinka?" sanoi isäntä tylysti.

"Woi, älä niin sano, Israeli! Minun mieleeni ei ole koskaan juolahtanutkaan semmoista ajatusta; luulen waan, ett'ei talonpojallekaan olisi miksikään haitaksi, waikka hänkin saisi jotakin oppia. Suotta kai sinä, Israeli, waan semmoisia puhut; et suinkaan sinä sitä todella sano … enkä minä usko kuitenkaan, waikka wielä mitäkin sanoisit, ett'et sinä päästä … en waikka…" sanoi emäntä, ja katsoi miestänsä lempeästi silmiin.

"Paremminhan tuo poika on sinun kuin minun … totta nyt pane hänet mihin ikänä tahdot", sanoi isäntä tylysti, mutta myöntywästi.

"Kas niin, Israeli, arwasinhan minä, ett'et sinä woi kieltää … ilman aikojaanhan sinä wain olet estellyt … tiesinhän minä sen. Nyt on minun ja pojan niin hywä olla", puheli emäntä iloissaan ja oli kiertämäisillään kätensä isännän kaulaan, mutta tämä työnsi yhtäkaikkisesti hänen pois luotansa ja meni yrmeän näköisenä pois.

III.

Syyslukukausi oli tullut ja Jykylän Anttipoika on nyt sisäänkirjoitettu kansakoulun oppilas. Hänen sydämmensä sykkii ilosta ja hänestä tuntuu siltä kuin joku raskas kahle olisi pudonnut hänen hartioiltaan. Ei olla wielä luokallakaan, sillä tänään on ollut wasta sisäänkirjoitus ja huomenna alkaa luokkatunnit. Mutta yksistään jo se tieto, että hän todellakin on kansakoulun oppilas, teki hänen sydämmensä iloiseksi. Kouluhuone oli hänestä niin juhlallisen näköinen urkuharmonioineen, koulupenkkeineen, seinäkarttoineen ja muine kuwioineen. Hänen kirkkaat silmänsä liiteliwät seinäkarttoja myöten ja mieli paloi oppimaan; woi jospa nyt jo opetus alkaisi, että saisi tietoonsa meret, maat ja mantereet. Antista tuntui, ett'ei hän wäsyisi waikka opetettaisiin yöt ja päiwät, kunhan waan saisi oppia, paljon oppia; tuntui se semmoiseltakin kuin hänen henkensä olisi irtautunut pahoista ja tukaloista siteistä, ja liitelisi awaruuksien halki, aina tähtitaiwaisihin saakka.

Tämä tämmöinen wapaantumisen tunne ja hywä mieliala oli poikaan herännyt jo silloin, kun hän oli tietoonsa saanut, että hän ainakin pääsee kouluun, ja nyt se nousi yhä selwemmäksi. Koko hänen mennyt, lyhyt elämänsä tuntui waan ilkeältä unennäöltä, ja isäpuoli oli nyt hänen mielestänsä paras ihminen maailmassa. Seuraawana yönä ei hän ollut woida nukkua ensinkään, niin kiihkeästi oli hänellä koulu mielessä.

Iloisella mielellä poika riensi seuraawana aamuna kouluun. Wakaisena kuin wanha mies istui hän penkillä koulutunnin, tarkasti kuunnellen ja ikäänkuin ahmien jokaikisen sanan ja neuwon, mitkä opettaja suustansa laski. Kun muut koululapset meniwät neljännes=tunnille, ei Antti liikkunut paikaltaankaan, istui waan siinä tarkastellen ja muistellen sitä, mitä wiimeksi oli opetettu.

Ei kulunut kowin monta päiwää, ennenkuin poika oli ahkeruudellansa ja tarkkaawaisuudellansa wetänyt opettajan huomion puoleensa, sillä hän ei saanut pojalta ainuttakaan wäärää wastausta. Opettaja korotti Antin ensimäiseksi oppilaaksi ja rupesi walwomaan hänen terweyttänsä, laittamalla hänelle liikettä, itse hoitaen ja johtaen häntä kaikissa, sillä hän pelkäsi pojan pian kuihtuwan, jos hän saisi mielensä mukaan päiwät päätään liikkumatta istua koulupenkillä.

Nyt oli Antti oikeassa elementissään. Nyt oli hän koulussa, jonne hänen nuori, tietoja janoowa sielunsa oli jo monta wuotta pyrkinyt. Nyt hän sai oppia ja mielinmäärin wäliajoilla lukea hyödyllisiä kirjoja koulun kirjastosta, eikä kukaan siitä nurkunut, eikä häntä siitä estänyt.—Woi kuinka hywä oli nyt Antin olla.

Tuossa uudessa kaswatustawassa tunsi poika entiseen werraten niin suuren wälin kuin yöllä ja päiwällä. Tuolla kotona, isäpuolen luona, oli elämä aina pelokasta, orjallista ja säikkywää, joka teki elämisen tuiki tukalaksi ja tuskaloiseksi, asiain parhaallaankin ollessa. Kuinka toisin kaikki oli täällä! Kaikki tuntui niin wapaalta, kehittäwältä ja kaswattawalta, ja tuo entinen typistyminen tuntui ikäänkuin suomuksina putoawan pois, ja lakkaawan pinnistämästä ja kutistamasta sekä sielua että ruumista. Eipä kummakaan, jos Antista siltä tuntui, sillä isäpuolen kowuuden, sorron ja ylönkatseen sijaan kohteli opettaja häntä kaikella ihmisellisellä hellyydellä ja rakkaudella, opettaen ja neuwoen häntä niinkuin omaa lastansa.

Pian rupesi tämä elämä näkymään pojassa päällepäinkin. Tuo entinen pelonsekainen arkamaisuus ja itseensä sulkeentunut jurous alkoi hänestä poistua wähitellen, ja hilpeys ja iloisuus astua sijaan. Samassa kuin tämä muutos tuli näkywiin, tuli poika terweemmän näköiseksikin; hänen kalpea surumielinen muotonsa alkoi elpyä ja saada iloisemmat piirteet ja terweemmän wärin.

Tämän kaiken seurauksena oli se, että Antti ennen pitkää, rupesi seurustelemaan toisien koulupoikien kanssa, ottamaan osaa heidän leikkeihinsä ja kisoihinsa, ja pian oli hän etewin heistä sekä halussa että taidossa.

Kauan ei kuitenkaan saanut poika nauttia tuota iloista ja wapaata kehittymisen aikaa. Jykylän talo oli siksi kaukana koulusta, ett'ei hän lukukauden aikana juuri usein käynyt kotonansa. Ja jos hän siellä joskus pyhinä käwikin, oleskeli hän melkein aina yksinänsä, lueskellen ja opetellen läksyjänsä. Mutta nyt loppui lukukausi ja poika lähti kotiansa kesäluwaksi. Siellä oli isäpuoli, ja hän ei ollut ensinkään aatteiltaan muuttunut, waikk'ei hän ollut tilaisuudessa niitä yhtä usein ilmituomaan kuin ennen. Kahta suuremmalla kiihkolla wihasi ja ylönkatsoi hän poikaparkaa nyt kuin koskaan ennen ja meni siinä niin pitkälle, että kaikki ihmiset kauhisteliwat sitä, samassa kuin he surkutteliwat poika raiskan tilaa. Isäpuoli ei pitänyt häntä enää ihmisenäkään, kun hän alituisilla itkuillansa sai itsensä keisatuksi tuommoisille koiran jäljille, jossa ei muka wielä koskaan ole kenestäkään kelpo miestä tullut, semminkään semmoisista pölkkypäistä kuin tuokin on. Olisi hänestä woinut tulla korkeintaan semmoinen, että olisi woinut ehkä kurjan henkensä elättää, jos olisi pysynyt koulusta poissa, mutta nyt ei hänestä tule kuin kurja muiden elätti.

Tuommoisia puhui isäpuoli lakkaamatta ja peittelemättä ja hän piti poikaa suorastaan semmoisena kiusankappaleena, joka syyttä tarpeetta on juurtunut hänen niskoillensa. Hän ei saattanut mennä pojan siwuitsekaan, murisematta, marisematta ja silmiänsä wihaisesti mulkoilematta; käwipä usein niinkin että hän syyttä tarpeetta tölmi ja nakkeli poikaa paikasta toiseen. Työtä piti pojan tehdä parhaan miehen rinnalla ja hän tekikin sitä niin paljon kuin waan hänen wähäiset woimansa salliwat, mutta mikään ei auttanut, eikä hywittänyt tuota pitkäkiskoista mielialaa.

Kun Antti oli koulussa olleessaan saawuttanut wapaampaa ja iloisempaa mielialaa, olisi hän nytkin seurustellut ja leikkinyt saman=ikäistensä kanssa, mutta tämäkin huwitus häneltä jyrkästi kiellettiin. Siitä halusta sai isäpuoli hywää maata wihallensa ja piti sentähden poikaa kowilla. Eräänä pyhänä meni Antti, puolisten jälkeen, toiseen taloon, missä oli saman=ikäisiä poikia koolla. Illemmalla ruwettiin sitten pallille ja Jykylän Antti oli joukossa paraana miehenä. Kaikki ihmiset ihmetteliwät: mikä tuossa ennen niin jurossa pojassa on tuommoisen muutoksen aikaansaanut. Kun ilo oli ylimmällään poikien kesken, ilmestyi Jykylän isäntä heidän joukkoonsa. Heti hänet nähtyään, pudotti Antti pallin pois kädestään ja alkoi alakuloisena käwellä jurpotella pois. Mutta tähän nöyrtymiseen ei isäpuoli tyytynytkään, waan otti poikaa niskasta kiinni ja huimi häntä kädessään olewalla karsitulla kuusenoksalla tawattoman kowasti ja raa'asti. "Wai tänne sinä nyt olet tullut, kuhnio; laita sukkelaan itsesi kotia", sanoi hän, tupaten samassa wielä poikaa niskasta, että tämä tupsahti silmällensä.

Kaikki kauhistuiwat isäpuolen julmaa raakuutta ja yleinen tyytymättömyyden murina kuului joukosta. Usealla läsnäolewalla oli mielessä panna jyrkkä wastalause tuommoista käytöstapaa wastaan, mutta eiwät he kuitenkaan sanoneet mitään, sillä olipa heillä itselläänkin jonkunlaista pelkoa tuon ankaran ja jäykän miehen edessä.

Poika lähti hitaasti ja itkeä nyrrytellen käwelemään kotiinsa. Sinne päästyäänkin itki hän niin, että oli wedeksi sulaa. Hän tunsi nyt itsensä kaikkein onnettomimmaksi ihmiseksi maanpäällä; tuntuipa hänen mielestään siltä kuin hänen ruumiinsakin olisi kutistunut puolta pienemmäksi. Wasta aamulla woi hän äidillensä selittää surunsa syyn, waikka tämä oli sitä illasta saakka kysellyt.

Aamulla sai poika isäpuoleltansa aika kanttura=saarnan. Hän aikoi pojan kytkeä seinään kahleilla kiinni, jos hän waan wielä yhden kerran uskaltaisi liikkua pois kotoa ja mennä toisien poikien kanssa pallille; samassa hän antoi suurella painolla tiedoksi, että hänellä on siksi paljon waltaa, että hän kyllä saa tahtonsa täytetyksi ja kykenee päätöksensä toimeen panemaan.

Waikka äiti rakastikin poikaansa kaikella luonnollisella äidin rakkaudella, oli hän, Jumalaa pelkääwäisenä ihmisenä, kuitenkin osaksi samaa mieltä miehensä kanssa pojan kylässä käymisestä ja mielestänsä joutawien kirjojen lukemisesta. Waikk'ei hän hywäksynytkään miehensä kowaa ja tylyä käytöstapaa poikaa kohtaan niissäkään asioissa, oli hänenkin mielessänsä poika kaikessa tapauksessa saatawa kotona pysymään ja lukemaan hengellisiä kirjoja, sillä hän pelkäsi maailman pahennusten turmelewan hänen nuoren ja wiattoman sydämensä.

Kaikkien näiden tähden tuli poika raiska kowin alakuloiseksi. Se wapaa kehittymisen tunne, minkä hän luuli koulun kautta saawuttaneensa, katosi kuin tuhka tuuleen ja synkkä umpimielisyys waltasi sielun ja mielen. Kaikki seurustelu toisien saman=ikäisten kanssa lakkasi niinkuin puulla päähän lyöden ja tyhjä, kolkko yksinäisyys astui sijaan. Jospa olisi edes ollut kirjallisuuttakaan, kolkkojen hetkien ratoksi, mutta sitä ei hän uskaltanut itsellensä hankkia, sillä sitä ei isäpuoli eikä äitikään suwainneet. Kowassa ruumiillisessa työssä meni näiwettynyt ja kaipaawa elämä jotakuinkin, mutta lepohetket ja pyhäpäiwät oliwat pitkiä kuin nälkäwuosia ja tyhjyys sekä kaipio jonkun muun perään paloi aina mielessä. Eipä kummakaan, jos hänelle lupa=ajat käwiwät pitkiksi ja tukaliksi ja jos hän toiwoi lukukauden alkamista, niinkuin päiwää ylenewäksi.

Lukukauden kuluessa sai hän taasenkin wapaampia käsitteitä. Wähitellen rupesi hän lupa=aikoina kuljettelemaan kotiinsa kirjastosta kaikenlaisia mielensä ja henkensä mukaisia kirjoja, ja luki niitä tutkiwasti lupa=aikainkin jouto= ja lomahetkinä.

Mutta isäpuoli, ollen pojan pääkaswattajana ja mitaten muita omalla mitallaan, ei suwainnut tätä enemmän kuin ennenkään. Wälistä käwi kuitenkin niin, ett'ei hän ollut niin turhantarkka sensuuri=toimessaan, semminkin kun hän sattui hywälle tuulelle, ja silloin sai Antti lukea, waikka kirjassa olisi ollut pukin sarwia ristissä. Mutta toisinaan ei hän ensinkään kärsinyt, että poika olisi mitään lukenut, kärisi waan ja päästeli suustansa riwoja ja raakoja sanoja, jos hän sillä tuulella ollessaan näki kirjan pojan kädessä. Niitä suotuisampia hetkiä käytti poika hywäkseen ja silloin ei hän nähnyt eikä kuullut mitä ympärillä tapahtui.

Eräänä tuommoisena hywän toiwon hetkenä oli Antti tuonut mukanaan "Enon opetuksia luonnontieteessä." Kun hän rupesi lukea ahmimaan sitä, tuli isäpuoli huoneeseen.

"Minkä lorun olet taasenkin käsiisi hankkinut?" kysyi hän äreästi.

"Tämä selittää luonnontiedettä", sanoi poika arasti.

"Se on lorukirja, wie se heti pois", määräsi isäpuoli.

"Ei tämä ole lorukirja; tässä selitetään hywiä asioita."

"Minkälaisia?"

"Tässä, esimerkiksi, näytetään toteen, ettei haltioita, kummituksia ja muuta kirkonwäkeä ole olemassakaan."

"No, ei suinkaan niitä kirjoihin olisi pantu, jos ei niitä olisi."

"Missä kirjassa on sanottu, että niitä on?"

"Katkismuksessa."

"Mitenkä niin?"

"Siellä seisoo: 'koska apua etsitään perkeleiltä ja hänen wälikappaleiltansa, niinkuin noidilta, tietäjiltä, weden haltioilta, tontuilta ja muilta senkaltaisilta.'——Etkö nyt jo ymmärrä?" selitti isäpuoli katkismusta.

"Ymmärrän kyllä, mutta aiwan päinwastoin kuin te. Eihän siinä ole sanottu, että semmoisia todellakin on, waan että semmoisia ihmisraukkoja on löytynyt ja löytyy wielä nytkin, jotka uskonsa perustawat niiden olemiseen, waikka se on suoraa Jumalan pilkkaa, jota he luulewat tällä epäjumalan palweluksellansa kunnioittawansa.—Minun täytyy sanoa, että te ymmärrätte aiwan wäärin katkismuksenne", sanoi poika uhkarohkeasti.

"Pidä suusi kiinni ja wie se kirja sukkelaan takaisin; semmoisia ne sinun kirjasi ja houreesi owat, että tekewät Jumalan sanan walehtelijaksi", sanoi isäpuoli ja lähti suuttuneena pois.

Ei ollut poika raiskalla muuta neuwoa, kuin lähteä wiedä nyrkyttelemään mielikirjaansa sinne, mistä hän sen ottanutkin oli. Mutta tämä seikka ratkaisi ainaiseksi pojan ja isäpuolen pitkäkiskoisen wälin.

IV.

Aikaa on kulunut muutamia wuosia. Jykylän Anttipoika ei olekaan enään kotonansa, eipä kansakoulussakaan. Hän on etewimpänä oppilaana loistawasti suorittanut tutkintonsa ja saawuttanut parhaan päästötodistuksen kansakoulusta. Läpi kaikkien kotowastusten ja isäpuolen pitkäkiskoisten juonien, on hän ahminut synkkämielisenäkin kaikki ne opin mureneet, mitä siellä on ollut saatawina. Mutta isäpuolen ja Antin wäli on käynyt niin kireäksi ja ankaraksi, että holhoojan on täytynyt ryhtyä toimiin, ottaa poika pois kodista, ja ruweta walwomaan hänen kaswatustaan.

On juuri tässä samassa tullut sääntö, että kouluissa ruwetaan opettamaan suomen ja ruotsin kielillä rinnakkain. Tämä uutinen elähytti poikaa ja toiwon kipinä lensi hänen sydämmeensä. Hän tunsi itsessään sanomattoman halun päästä oppimaan enemmän ja tässä uudessa säännöksessä luuli hän olewan weräjän auki mielihalullensa. Äidillensä ja holhoojallensa koetti hän joka tilaisuudessa ilmoitella tätä mielihaluansa ja walaista asiaa niin hywin kuin suinkin woi, ja ajanpitkään rupesikin se waikuttamaan siihen suuntaan, että molemmat antoiwat perään ja poika pääsi kuin pääsikin kouluun, jatkamaan opinnoitansa.—Niin, Antti on nyt lyseolainen.

Waikka hän oli päässyt mielityöhönsä, ei hän kuitenkaan saawuttanut sitä mielen hilpeyttä ja iloisuutta, mikä hänellä luonnostansa oli, sillä kotoiset ahtaat käsitteet ja katsantotawat oliwat ryöstäneet osan hänen luonnostansakin. Wakaisena kuin wanhus ja synkkänä ja ujona kuin sortunut konsanaankin, istui hän nytkin tunti tunnilta ison koulun penkillä, samoin kuin kansakoulussakin. Kaikki koulutowerien kokkapuheet, pilkat, wiisastelemiset, wieläpä käsiksi käymisetkin, kaikki ne oliwat yhtäkaikki, ne eiwät herättäneet Antissa pienintäkään huomiota eikä wastustamisen ja koston halua. Hänen suutaan ei nähty naurun hymyssä, mutta ei itkussakaan; olipa niinkuin ei hän olisi woinut tuntea hywää eikä pahaa.

Eiwätpä paljoa paremmin onnistuneet ne monet ystäwyyden yrityksetkään, joita useat koulutowerit usein koettiwat hänen kanssaan solmiella. Hän ei seurustellut kenenkään kanssa, ja jos joku toweri tuli hänen majapaikkaansa, tuli hänen elämänsä niin ikäwäksi ja synkäksi, että toisetkin ikäwystyiwät ja synkistyiwät siitä. Jos tämä ei waikuttanut siihen määrään, että towerit olisiwat poislähteneet, antoi Antti selwin sanoin tiedoksi, että hän haluaisi olla yksinänsä. Tällä tawoin raukesiwat kaikki ystäwyyden hieromiset kuin tuhka tuuleen. Hän oli ensimäisenä istumassa koulunpenkillä ja wiimeinen sieltä lähtemään, ja lukukauden loputtua ei ollut hänen poissaololuettelossaan yhtään tuntia merkitty.

Tämmöinen jäykkyys ja wakaisuus waikutti ajanpitkään towereissakin sen, että he rupesiwat Antille antamaan arwoa ja kunnioittamaan häntä, eikä yksikään heistä enään antanut hänelle riwosanaa.

Waikka Antti oli niin yksinäinen, oli hänellä kuitenkin yksi ystäwä, johon hän ehdottomasti luotti. Tämä ystäwä oli Antin kotipitäjässä asuwan nimismiehen poika; Oskari oli hänen nimensä. Kun Antti tuli kouluun, oli Oskari jo koulun ylemmillä luokilla, mutta tämä wäli iässä, opissa ja arwossa ei estänyt heitä tulemasta mitä sydämmellisimmiksi ystäwiksi.

Oskari oli erinomaisen helläsydäminen poika. Oikeuden ja totuuden tunto oli hänessä jo aikaisin kehittynyt ja sentähden ei hän sanalla eikä työllä tehnyt yhdellekään ihmiselle mitään, mikä olisi tätä loukannut. Tämä teki sen, että waikka Oskari olikin wiattomissa asioissa leikillinen ja iloisa, oli hän kaikkia wakaisia asioita käsiteltäissä wakainen kuin itse totuus. Tämänlaisen elämäntawan kautta oli hän woittanut kaikkien kunnioituksen, niin opettajiltaan kuin koulutowereiltaankin, wieläpä kaikilta ihmisiltä koulun ulkopuolellakin.

Nämät molemmat ystäwykset oliwat eri tawalla kehittyneet. Oskarin wanhemmat oliwat tosi=siwistyneitä ihmisiä, eiwätkä waan tuommoisia pintapuolisesti, jommoisia useinkin tapaa niiden seassa, jotka sanowat itsensä siwistyneiksi ja joiden pitäisikin semmoisia olla. Wapaina kaikista epäluuloista, kehittiwät he jo aikaisin poikansa totuuden tuntoa ja tämä waikutti terweellisesti pojan wastaiseen elämänjuoksuun. Kuinka toisin oli Antin kodissa. Hänkin pyrki totuuteen, mutta kuta palawammin hän sitä teki, sitä ankarammin ahdistiwat kodin ahtaat käsitykset ja mielipiteet häntä. Tosi kyllä, ett'eiwät nämätkään woineet lannistaa hänen totuuden tuntoansa, eiwätkä masentaa sitä opin halua, joka hänessä aina paloi ja jonka walossa hän pyrki sen perille, mutta sangen masentawan waikutuksen se kumminkin häneen teki.

Waikka ystäwykset oliwatkin niin erilaisen kehityksen alaisina olleet, oli heillä kuitenkin yhdenlaiset luonteet. Kumpikin heistä seurasi ehdottomasti sitä minkä he omantuntonsa mukaan tunsiwat oikeaksi, eiwätkä poikenneet siitä oikealle eiwätkä wasemmalle puolelle. Oskari huomasi oitis Antin erinomaiset luonnonlahjat ja sen totuuden, mikä kaikissa hänen töissään ja puheissaan aina oli nähtäwissä ja kuultawissa, ja tämä se oli, joka weti hänet likemmäksi Anttia, waikka tämä olikin jälempänä hänestä. Ei heidän tarwinnut kauan toisiinsa tutustua eikä ystäwyyttä hieroa, sillä ensinäkemällä muodostui se semmoiseksi kuin se oli, eikä mikään maailmassa woinut sitä koskaan häiritä; olipa niinkuin he olisiwat ensi silmäyksellä nähneet toisiensa sielun läwitse.

Alusta alkaen, kun he ystäwyksiksi tuliwat, käyttiwät he joka=ikisen loma= ja lupahetken seurustelemiseen. Wapaasti waihtoiwat ja ilmoittiwat he aatteitaan toisillensa, arwostellen ja tehden niistä päätelmiänsä, ja näin tuliwat he toinen toisensa sisälliseksi kaswattajaksi. Awonaisesti ilmoittiwat he toisillensa sekä ilonsa että surunsa ja heistä tuntui siltä kuin he kaksi olisiwat sulautuneet yhdeksi sieluksi.

Tämä rupesi terweellisesti waikuttamaan Anttiin. Hänen synkkä ja umpimielinen luonteensa rupesi aiwan itse tietämättään saamaan tästä wirkistystä ja eloisuutta, ja tuo alulla olewa luulewaisuus, joka oli kodin kaswatuksella häneen isketty, rupesi hänestä wähitellen haihtumaan. Tämä muutos Antissa, minkä Oskari oitis hawaitsi, ilostutti jälkimmäistä, sillä alusta pitäin oli hän huomannut ystäwänsä synkkämielisyyden waikuttawan wahingollisesti hänen teräwään ymmärrykseensä ja ylewiin pyrintöihinsä. Noissa wälillisissä, wapaissa keskusteluissa oli Oskari koettanut warowasti waikuttaa siihen suuntaan, että olisi saanut ystäwästään tuon lannistawan tunteen pois wieroitetuksi, ja kun hän huomasi jotakin waikuttaneensa, oli hänen sisällinen ilonsa täydellinen.

Antti rupesi nyt wähitellen suwaitsemaan toisiakin koulutowereitaan, wieläpä tuntemaan seuraelämänsä piirin liian pieneksi ja ahtaaksi. Wähitellen mieltyi ja kiintyi hän yhteen ja toiseen, ja ennen pitkää oli hänen seurapiirinsä lisääntynyt puolellakymmenellä towerilla. Ystäwät oliwat ikäänkuin jonkun sisällisen, tietämättömän waalin kautta, Oskari ja Antti walinneet koulutoweristosta, sillä heillä, ainakin osaksi, oli samanlainen luonne kuin walitsijoilla itselläänkin oli. Tämän uuden seuralisän kautta tuli elämä waihtelewammaksi ja iloisemmaksi, mutta wakaana ja totisena pysyi se yhä edelleenkin. Sillä mitään ylimielisyyttä ja riwoutta ei kärsitty, ja jos joku yritti jotakin semmoista tekemään seurassa tahi ulkona siitä, hän kohta miehissä hälwästiin, ja sillä tawalla kaikki halpamaisuus tukahutettiin, ennenkun se oli oikein idullekaan päässyt; olipa niinkuin tämä olisi ollut mallikelpoisa waliojoukko.

Sekä Oskari että Antti oliwat luokallaan ensimäiset oppilaat. Opettajakunta ihmetteli Antin teräwä=älyisyyttä ja kykyä pikaisesti oppimaan waikeimpiakin opinkohtia. Opettajakunnalta ei myöskään jäänyt huomaamatta pojan arwokas wakaisuus ja se ankara totuuden tunto, mikä oli wallitsewana kaikissa hänen teoissaan ja toimissaan, ja kaiken tämän tähden kunnioittiwat he häntä suuresti; he pitiwät häntä luokan kruununa ja toiwoiwat hänestä paljon.

Sillä tawoin kului wuosia, ja ystäwykset kohosiwat luokalta luokalle. Wuosien kuluessa muodostui Antti pulskeaksi nuorukaiseksi. Sorea ja jäntewä oli hänen wartalonsa, ja kun siihen wielä lisäksi tulee hänen pyöreät, werewät ja täyteläiset kaswonsa, siniset lempeät silmänsä ja wahwa, mustanruskea tukkansa, ei kukaan woinut mieltymättä häneen katsoa.

Koulun loma=ajat oleskeliwat ystäwykset kotipitäjässään. Kun ei Antti woinut isäpuolensa wuoksi mennä kotiinsa loma=aikaa wiettämään, toimittiwat äiti ja holhooja hänet, omasta hartaasta pyynnöstään, asumaan Oskarin kotona. Tämä olikin molempien ystäwysten hartain toiwo, ja kun tämä toteentui, ei heidän ilollansa ollut rajoja.

Pitäjän pastori oli hywä tuttawa Oskarin kotona, sentähden käwi hän perheineen usein siellä wieraana. Pastorilla oli seitsentoista wuotinen, Lotta niminen tytär, joka oli hänkin noilla wieraisilla käynneillä aina mukana.

Lapsuudesta pitäin oli Antti tawasta nähnyt pappilan Lotta=neidin, eikä hän siis ollut tuntematta häntä, mutta koko kouluajallaan ei hän ollut nähnyt neitiä. Tällä wälin oli Lotta kehkeentynyt kauniiksi ja wiehättäwäksi neidiksi. Hento, keweä, melkein ujomainen käytöksensä ja hurskas kainoutensa enensi wielä suuressa määrässä sitä suloutta, mitä muutoinkin hänen koko olennossaan niin runsaasti löytyi.

Pastori nyt kuten ennenkin käwi perheineen wieraina ja kun Antti uudessa asemassaan näki Lotan, teki se häneen niin sywän waikutuksen, että hän tuli niinkuin puusta pudonneeksi. Hän ei kyennyt mitään toimimaan, puhumaan, eipä edes ajattelemaankaan. Yksinään wetäysi hän toiseen huoneesen, selwittelemään sekawia ajatuksiansa ja jäähdyttämään polttawaa otsaansa. Tämän nähtyään tuli Oskari häntä hakemaan.

"Miksi sinä tänne tulit? Tule nyt tekemään wieraille seuraa", sanoi hän.

"En weliseni woi… Minä en woi hywin,—salli minun olla yksinäni!" pyyteli Antti.

Oskari luuli, että hänet on taasenkin wallannut tuo wanha synkkämielisyyden puuska, sillä hänen oli mahdoton käsittää, että hänet olisi joku taudin aine kohdannut näin pikaisesti, koska hän ennen wierasten tuloa oli iloinen kuin käki metsässä. Kun hän tiesi, ett'ei Antista woinut tuokiossa poistaa sitä surumielisyyttä, mikä häntä wielä nytkin tawantakaa kohtasi, jätti hän hänet ja kiirehti wieraille seuraa tekemään.

Antti meni ullakkokamariin, joka oli ystäwysten yhteinen huone. Hän awasi akkunan ja siitä wirtaawa raitis iltakalween ilma teki hywää hänen hätääntyneelle sydämellensä.

Hän tunsi häiriönsä syyn; ja sen wuoksi teki hän tarkkaa tiliä itsensä kanssa: "Olisiko mahdollista…? Ei, ei ole…! Mutta onhan ennenkin semmoisia ihmeitä tapahtunut,—kummempiakin … miks'ei nyt woisi niin käydä? Mutta ystäwäni Oskari…? Missä suhteessa hän on häneen…? Hehän owat lapsuuden ystäwät… Mutta ei, ei, ei … heidän wälillänsä ei woi olla mitään … ei mitään, sillä heidän wälinsä on niin wapaa ja awonainen toisiaan kohdatessa; ja niin ei se olisi, jos siinä jotakin olisi…——Mitäs minä nyt? Teenhän wäärin ystäwääni kohtaan, kun annan tuommoisille ajatuksille waltaa, sillä olisihan hän sen minulle ilmoittanut, jos waan heidän wälissänsä jotakin semmoista olisi."

Tämmöisiä ajatteli Antti ullakkokamarissa ollessaan. Häneltä ei ollut salassa se suosio ja kunnioitus, minkä hän oli hywän oppinsa ja wakawan elämänsä kautta kouluajallaan kaikilta ihmisiltä saanut. Tämä hawainto wirkisti hänen hämmentynyttä mieltänsä, tämän ajatuksen walossa sai hän kaksinkertaista woimaa ja rohkeutta mieleensä. Waikk'ei hän woinut omantuntonsa edessä löytää itsessänsä mitään wikaa, että hän olisi mitään laiminlyönyt koulunkäyntinsä ja elämänsä suhteen, päätti hän kuitenkin kaksinkertaisella innolla ryhtyä opinnoitansa jatkamaan ja ankarammin walwomaan elämäänsä, ja kaikki tuo sentähden, jotta hän kerran woisi saada Lotan omaksensa.

Tuo haaweilu teki hänet niin iloiseksi, ett'ei oltu koskaan ennen hänessä semmoista nähty. Hän tunsi rakastawansa kaikkia ihmisiä ja jos hän olisi woinut, olisi hän sulkenut koko maailman syliinsä.

Tämmöisessä mielentilassa oli Antti, kun Oskari taas tuli hänen luoksensa. Awoimin sylin juoksi Antti ystäwäänsä wastaan ja sulki hänet syliinsä. Hän ei woinut pidättää itseänsä, waan kyyneleet tuliwat hänen silmiinsä ja siinä hän sitten itkeä nyyhki.

"Mikä, Jumalan tähden, sinulla on, Antti?" kyseli Oskari hätäilewästi.

"Ei mikään" sanoi Antti ja irroitti itsensä hänestä.

"Oletko kipeä?"

"En."

"Sinä, ystäwäni, olet nykyään niin kummallinen, ett'en ensinkään ymmärrä sinua", sanoi Oskari hämillään.

"Totta kyllä on, että minä tuolla alhaalla ollessani sain jonkunmoisen pahoinwoinnin puuskan, mutta nyt se on ohitse. Minä olen nyt niin iloinen ja rakastan sydämeni pohjasta kaikkia ihmisiä, erittäinkin sinua, ystäwäni. Sinä minua ymmärrät ja sinuun woin rajattomasti luottaa", puheli Antti, tarttuen toistamiseen syliksi ystäwäänsä.

"Olipa hywä, ett'ei se sen pahempaa ollut, sillä minä pelkäsin pahinta. Mutta kummallinen sinä sittenkin olet, sillä noin iloinen et ole ennen koskaan ollut, etkä tuolla lailla puhunut", sanoi Oskari.

"Se kyllä taitaa olla totta, mutta sallithan, ystäwäni, minun olla iloisen, sillä tästäpuoleen aion semmoinen olla", sanoi Antti.

"Sydämeni pohjasta suon sinun olla iloisena, sillä tarpeeton suru ja synkkyys lannistaa sekä sielua että ruumista. Ei mikään ole minulle suotuisampaa kuin se, että kaikki synkkyys katoaisi sinusta, jota et woine kieltää itsessäsi löytywän; siihen suuntaan olen koettanut waikuttaa sinuun ja sen iloisempi olisin, kun woittaisin mitä olen tarkoittanut", haasteli Oskari siinä luulossa, että Antti oli nyt iloinen sentähden kun hän oli karsinut synkkämielisyyden.

Kauan, myöhään yöhön, haasteliwat ystäwykset iloisesti niitä näitä. Wihdoin nukkuiwat he makeaan uneen.

Antti oli uskonut ystäwästään, ett'ei tämä mitään häneltä salaa, mutta tästä hetkestä pitäin oli hänellä itsellänsä jotakin semmoista, jota hän huolellisesti salasi ystäwältään ja kaikilta muilta ihmisiltä.

Pastorin perhe edelleenkin käwi usein nimismiehellä wieraina ja käwiwätpä hekin pappilassa. Antti oli iloisempi wäliaikoinakin tuon ensimäisen kohtauksen jälkeen, mutta kun hän wieraisilla ollessa tuli Lotan pariin, tuli hän niin ujoksi ja wähäpuheiseksi, että kaikki sitä kummasteliwat. Hän wältteli muita ja istuskeli yksinään jossakin nurkassa; erittäinkin karttoi hän niitä ryhmiä, missä keskusteltiin jotakin asiasta. Ei sekään saanut häntä rohkeammaksi eikä puheliaammaksi, waikka pastorikin useat kerrat puhutteli häntä kunnioittawasti. Pastori tawallisesti selwin sanoin antoi tietää, että Antista suuren neronsa ja kykynsä sekä wakawan elämänsä wuoksi toiwottiin paljon; mutta ei sekään auttanut, sillä hän waan häpesi ja punasteli näitä kuullessaan.—Niin, Antti rukalta loppui kaikki rohkeus ja uskallus ollessaan hänen parissaan, jota hän sydämmessään kenenkään tietämättä rakasti ja jolle hän oli koko wastaisen elämänsä pyhittänyt.

Waikka Lotta olikin wienon kaino, oli hänen käytöksensä kuitenkin wapaa ja ujostelematon. Eräänä kertana tuli hän Antin luo ja sanoi:

"Mikä teitä waiwaa kun te olette niin arkamaisen ujo? Meille muillekin käypi ikäwäksi tuo ankara ujoutenne. Olkaa hywä ja tulkaa tekemään seuraa!"

"Mitäs minä … enhän minä tämmöinen … änkytti Antti wastaukseksi ja joutui niin hämille, että hän punastui korwia myöden.

"Minkälainen?" kysyi Lotta, seisoen hänen edessään ja katsoen häntä kysywästi silmiin.

"Täm … tämmöinen … näin, näin—halpa", jankutti Antti, joutuen yhä enemmän pulaan.

"Älkää niin sanoko. Minkätähden te halpa olisitte? Teillähän on teräwä pää kuin partaweitsi, ja opettajakuntanne sekä kaikki ihmiset kunnioittawat teitä … teistähän woipi wielä tulla kokonainen nero.— Teillä ei siis ole mitään syytä pitää itseänne halpana", sanoi Lotta ja meni pois.

Antti tuli nyt oikein hurmauksiin. Lotta oli ollut likellä häntä. Hän oli kuullut hänen sointuwan heleän äänensä, nähnyt hänen hennon ja solakan wartalonsa ja wiehkeät kaswonsa, tuntenut hänestä wirtaawan lemmen pyhän, polttawan wirran. Hän oli puhunut lempeitä ja luotettawia sanoja, wiittaamalla omaansa ja muiden ihmisien kunnioitukseen ja samassa hänen tulewaisuuteensa. Ehkäpä Lotta tunsi sydämessään samaa kuin hänkin,——niin, ehkäpä!

Nämät tunteet eiwät suinkaan olleet omiansa tekemään Antista seuramiestä. Yksinään istuili hän waan jossakin nurkassa, nauttien niitä tunteita, joita wast'ikään oli niin runsaasti hänen sydämeensä wiritetty.—

Kun wieraat oliwat menneet, meni Antti taasenkin ullakkokamariinsa. Siellä mietti hän tilaansa ja wertaili nytkin itseänsä ystäwäänsä Oskariin, ja hän hawaitsi suuren eron olewan hänen ja ystäwänsä wälillä. Oskari oli aina iloinen ja wapaa kaikessa käytöksessään kaikkien ihmisten kanssa. Lotankaan läsnäolo ei näyttänyt häneen waikuttawan hywää eikä pahaa … olihan waan niinkuin ei olisi mitään erinomaista saapuwilla, ja se oli Antista kummallisimmista kummallisinta. Pakkausipa tuntumaan siltäkin, ett'ei Oskarilla ole tuntoa eikä sydäntä; mutta tätä aatetta ei hän päästänyt waltaan, ja wihdoin päätti hän, että kyllä hänellä on molemmat, mutta hän on niin wapaa,—ja kenties on hän wapaa Lotankin suhteen.

Näitä mietti Antti itseksensä. Hän oli tyytymätön omaan itseensä, kun ei hän ollut niin wapaa kuin ystäwänsä oli. Jospa hän olisi semmoinen, awaisi hän heti sydämensä rakastetullensa, tulisi siitä wielä mitä tulisikin, mutta asiain nykyisellä kannalla ollessa ei hän woi sitä tehdä; mutta kerran tulee wielä se aika jolloin woin pyytää häntä omakseni ja sen saawuttamiseksi tahdon uhrata henkeni, kykyni, tarmoni, ja woimani. Niitä mietti Antti.

V.

Wuosia on jokunen wierähtänyt. Ystäwykset eiwät ole enään samassa koulussa, sillä Oskari on jo useita lukukausia ollut yliopistossa. Antti on ensimäisenä oppilaana siirretty koulun kuudennelta luokalta seitsemännelle. Paljon oli hankaloita waikeuksia tuottanut Antille tuo kaksikielinen opetus, mutta hänen teräwä älynsä ja ankara ahkeruutensa woitti kaikki wastukset, ja kunnialla suoriintui hän kaikista pulmista, sillä olihan siinä joku mahdollisuus olemassa. Muutoin oli Lotan siweellinen kuwa aina hänen sydämessään, ja tämä kuwa sekä se toiwo, että hän saisi hänet wihdoin omanansa syliinsä sulkea, wirkisti ja kiihotti häntä kaiken woimansa perästä ponnistelemaan, saawuttaaksensa päämaalinsa, ja tämän tunnon ja toiwon walossa jaksoi hän niin paljon.

Juuri tässä samassa kohtasi Anttia arwaamaton wastoinkäyminen. Huomattuaan mitä waikeuksia kaksikielinen opetus kouluissa tuottaa, oliwat johtawat henkilöt poistaneet niistä suomen kielen, tehden ne siten taasenkin umpiruotsalaisiksi. Seuraus siitä oli se, että monen oppilaan täytyi luopua koulusta, sillä ne pari suomalaista oppilaitosta, mitä maassamme silloin jo oli, oliwat niin kaukana, heidän kodeistansa, ett'ei heidän waransa riittäneet niissä opintojansa jatkamaan.

Mielen katkeruudella ja loukatulla kansalaisen tunnolla tunsi Antti kansan lapsena, kuinka suuri wääryys tapahtuu kansalle, kun maan koululaitokset owat wieraskielisiä, ollen ikäänkuin suljetut kansalle, waikka ne sen waroilla kustannetaan. Hänestä tuntui siltä kuin häneltäkin olisi riistetty kaikki mahdollisuus lukujensa jatkamiseen, ja tämä tuntui hänestä kuolon iskulta. Jonkun aikaa taisteltuansa itsensä ja tunteittensa kanssa, päätti hän wihdoin, ankarain ponnistustensa tähden wäsyneenä, lewätä yhden wuoden ja sitten mennä suomalaiseen kouluun jatkamaan opinnoitansa.

Kun Oskari meni yliopistoon, wuokrasi Antti itsellensä asunnoksi erään ullakkokamarin. Hän ei halunnut enään asua Oskarin kodissa semminkään kun tämä ei useinkaan tullut kotiin käymään lukukausien wäliajoillakaan. Oi kuinka hartaasti Antti ikäwöitsi ystäwäänsä tämän poissa ollessa; warsinkin kun hän yksinäisyydessään mietti edessään olewaa elämänsä rataa ja sydämensä hartainta toiwoa, tuli tämä ikäwä oikein jonkunlaiseksi kuumeen tapaiseksi taudiksi. Ahkeran kirjewaihdon kautta koettiin kyllä aatteita waihtaa ja tunteitaan toisilleen ilmoittaa, mutta olihan se niin kuollutta ja kylmää, lämpimän ja awosydämisen puheen rinnalla, jolloin pienimmätkin asianhaarat kaikkine hienouksineen tulewat niin eläwästi esiin. Suuresti tätä ystäwän kaipiota lisäsi sekin seikka, kun hänellä ei ollut mieluista seurustelijaa. Häntä kyllä nytkin usein kutsuttiin pappilaan ja nimismiehelle wieraiksi, mutta kun ei hänellä ollut Oskaria tukenansa, ei hän ujon luonteensa wuoksi woinut sinne mennä. Niillä harwoilla kerroilla, milloin Antti ja Lotta kohtasiwat toisiansa, kohteli Lotta häntä erinomaisen ystäwällisesti; mutta sittenkään Antti ei uskaltanut lähestyä häntä. Pelonsekaisella pyhällä kunnioittamisella ja ikäänkuin puolijumaloitsemisella pysyi hän loitompana hänestä. Jos milloin niin sattui, että hän oli pakotettu puhumaan jonkun sanan Lotalle, joutui poikaparka niin hämille, ett'ei hänellä useinkaan ollut sanaa suuhun tulewaa; ja jos hän joskus sai jonkun sanan sanotuksi, oliwat ne melkein pistelewäisiä ja niin umpikuljuisia, ett'ei niitä woinut ymmärtää suoranaisesti kukaan. "Kummallinen tuo Antti", sanoi Lotta semmoisissa tilaisuuksissa usein.

Näin tawoin ei Antti saanut kaipaawalle sielullensa huwitusta mistään. Kansan seassa hän oleskeli enimmät joutohetkensä ja siellä haihtui useinkin hänen huolensa ja ikäwänsä. Mutta ei sitäkään ollut aina saatawissa, sillä kiireiset kesäiset työt weiwät wiikkokausiksi ihmiset pois kylästä. Eikä tämä seurustelu täysin tyydyttänytkään Anttia, sillä hänen korkealle pyrkiwä henkensä olisi ollut wailla wasta=alkuja niille tunteille, mitkä hänen omassa sydämessään kuwasteliwat, ja niitä ei hän muka ollut löytäwinänsä heidän seassaan.

Jo niinä aikoina, jolloin Antti oli päättänyt noiden kouluselkkausten wuoksi olla wuoden poissa koulusta, oli hänen mieleensä jolkahtanut, että hän tuona pitkänä loma=aikana koettaa ryhtyä kirjallisiin toimiin; kuitenkaan ei tämä aate ollut wielä kypsynyt päätökseksi. Mutta kun tuo ikäwän ja kaipauksen tunne käwi kukkuroilleen, joudutti se hänen päätöstänsä ja hän tunsi ikäänkuin sisällisen äänen kutsuwan häntä ja kehoittawan heti ryhtymään työhön.

Nyt tuli Antille toiset tuumat. Hän ryhtyi työhön, ja nyt ei hänellä ollut ikäwä, eikä hän kaiwannut yhdenkään ihmisen seuraa. Ullakkokamarissa, aatteidensa ja työnsä keskellä, istui hän yöt ja päiwät, ja tuskin jouti hän jonkun hetken lewähtämään. Kolkkoina pitkinä syksyisinä ja talwisina öinä näkyi Antin ullakkokamarista walkea ja ihmiset arweliwat, "mitähän se tuo poika tekee?"

Näin ponnistellen kirjoitti hän wuoden pitkään paljon kaikenlaisia kirjallisia kokeita. Niissä oli suorasanaisia kertomuksia ja runollisia kyhäyksiä sekaisin, ja niitä oli wuoden työksi niin paljon, että täytyi ihmetellä, kuinka hän niin wähässä ajassa oli woinut niin paljon aikaan saada. Mutta Antin luonne oli semmoinen, että jos hän ryhtyi mihin työhön, teki hän sitä täydellä innolla.

Kukaan ei tiennyt mitä Antti kirjoitti, mutta sen monikin tiesi, että hän kirjoitti mahdottoman paljon. Tämä tietämättömyys tuli siitä, kun Antti ei näyttänyt kenellekään työnsä sisällystä eikä suullisestikaan jutellut niistä. Hän pelkäsi, ett'eiwät ihmiset ymmärrä häntä, sen wuoksi salasi hän ahkeran työnsä tulokset. Monenlaisia huhuja ja arweluita kuuluikin tuttawien joukossa tuosta Antin peitetystä työstä.

"Mitähän wainen se tuo Jykylän poika niin ahkerasti kirjoittaa? Ei sitä kertaa mene hänen kamariinsa, ett'ei hänellä ole aina pännä kädessä. Mutta annas kun waan joku huoneesen astuu, työntää hän heti paperinsa laatikkoon, pännänsä läkkitolppoon ja sitten hän istuu puhumatta, pukahtamatta, synkän ja miettiwän näköisenä. Tuommoisessa asemassa ollessaan näyttää hän eläwältä kuolleelta tahi jonkunmoiselta kuwapatsaalta, ja hän woisi semmoisesti olla, waikka kuinka kauan wieras siellä olisi.—Yökaudetkin näkyy hänen kamaristaan walkea." Niin puheli kerran suuressa wäkijoukossa Kopolan Kalle=isäntä.

"Hittoko ne kaikki hassut tietää, mitä ne töhräilewät työn puutteessa", sanoi Jörölän Juuso.

"Ei niin pidä sanoa. Minusta ei poika näytä ensinkään hassulta, päinwastoin on hän miettiwämpi ja ajattelewampi kuin moni muu ijäkkäämpi koulun käynyt; en ole kenenkään muun huomannut tarkemmin sanojaan punnitsewan kuin hänen", wastusti Kopola.

"Kyllä hän kuitenkin tuohiraamattua kirjoittaa, jos hän kerran kirjoittaa", sanoi Jörölä loukatun tunnolla.

"Minkä sinä tuohiraamatuksi kutsut?" kysyi Kopola puolikiiwastuneena.

"Kaikki mikä ei ole Jumalan sanaa", wastasi Jörölän Jussi weltosti.

"Minusta tuntuu, ettet sinä ole lukenut tuohiraamattua etkä muutakaan", sanoi Kopola suuttuneena ja lähti pois.

Tämmöisiä puhui ja mietti kansa Antista, mutta hän jatkoi waan työtään, huolimatta mitä hänestä ajateltiin ja puhuttiin; eipä hän oikeastaan tiennyt ajateltiinkokaan tahi puhuttiinko hänen työstään mitään, hän waan wuodatti sieluaan paperille.

Oskari oli kirjoittanut, että hän tulee kewätluwalle kotiin. Tämä oli Antille odotuksen ja toiwon aika. Hänelle, yksin hänelle hän woi awata sydämensä, paitsi yhtä asiaa, joka oli hänen oman sydämensä salaisuus ja jota hän ei woinut eikä luullut tarwitsewansakaan hänelle ilmoittaa, kosk'ei hän luullut wielä oikean ajan tulleen. Mutta nuot kertoelmat ja runoilut, joita hän oli kokoon lyönyt sillä ajalla, jolloin he eiwät olleet toisiansa tawanneet, ne hän aikoi täydellä luottamuksella uskoa ystäwänsä nähtäwäksi; minkä tuomion langettaisikin, mukautuisi hän ehdottomasti sen alaiseksi.

Odotettu hetki tuli. Tuskin oli Oskari saanut rakkaat omaisensa terwehdytetyksi ja matkareppunsa sisään saaduksi, kun hän jo kiirehti Antin luo. Sanatonna, äänetönnä syleili Antti towin ystäwäänsä ja kyyneleet wieriwät hänen poskiansa myöden; yhtä innokas oli Oskarin kuin Antinkin terwehdys.

Eiwät olleet Oskarille tuntemattomat ystäwänsä kirjalliset harrastukset; kirjewaihdon kautta oli se hänellä tiedossa. Kun ensi kohtauksen tunteet oliwat wähän hälwenneet, otettiin heti Antin työn tulokset käsille. Ilolla ja luottamuksella toi hän ne ystäwänsä waatimuksesta esille. Oskari silmäili niitä hätäpikaa ylimalkaisesti, mutta kuta enemmän hän niitä silmäili, sitä enemmän kadotti hän leikillistä iloisuuttansa. Wiimein perehtyi hän jotakin wissiä kappaletta tarkastamaan, ja yhä wakaisemmaksi ja tarkkaawaisemmaksi tuli hän. Wiimein waipui hän niin sywään lukemiseen ja tutkimiseen, ett'ei hän näyttänyt huomaawan ulkomaailmasta mitään.

Tämä oli Antille tukala hetki. Hänen ensimäiset kyhäyksensä oliwat nyt ensikerran tarkastuksen ja arwostelun alaisina, ja jos kohtakin se oli ystäwä, joka tätä teki, riippui kuitenkin kaikki siitä, minkä tuomion tämä niistä antoi, tuntuisipa se kuolon iskulta, jos hän ne halweksien luotansa pois heittäisi.

Wähitellen kirkastui Oskarin otsa ja wiimein käwiwät hänen kaswojensa juonteet tyytywäisen näköisiksi. Kun hän oli lukenut erään lyhykäisen, suorasanaisen kertomuksen ja joitakuita runokappaleita, nousi hän äkisti ylös ja tarttui ystäwäänsä syliksi. Siinä ollessaan ei kumpikaan puhunut ainuttakaan sanaa, sillä kumpikin heistä oli tunteittensa wallassa.

"Minä en ole osannut aawistaakaan, että sinulla on tuommoinen kirjailijakyky. Ensimäiset kokeetkin owat tarkalla aistilla ja suurella huolella kirjoitetut; mutta mikä sinusta tuleekaan, kun enemmän kehityt kirjallisessa työssä", sanoi Oskari selwittyään hämmingistään.

"Luulisitko noitten kyhäysteni kannattawan painomustetta?" kysyi Antti pelokkaasti.

"No, kaikella muotoa—kuinkas muutoin; ja takaanpa, ett'ei niistä synny mitään roskakirjallisuutta; sen parempi, mitä pikemmin laitat esikoisesi painoon", sanoi Oskari.

"Sinä, ystäwäni, toiwot minusta aina waan paljasta hywää", sanoi Antti murtunein mielin.

Tästä hetkestä pitäin sai Antti taas uutta rohkeutta. Ystäwänsä Oskarin turwin rohkeni hän käydä Oskarin kotona ja pappilassa wieraina. Niillä käynneillänsä sai hän nähdä Lottaakin ja kuulla hänen sointuwaa puhettansa. Yksin tämäkin waikutti jo Anttiin terweellisesti. Wähitellen katosi hänestä taaskin suurimmaksi osaksi tuo umpimielinen ujous, niin että hän otti osaa muiden keskusteluihin, ja näissä elähtyi hän tawasta niin, että hän woi taas toisinaan hymyilläkin.

"Kun Oskari tuli kotiin, tuli teistäkin ikäänkuin toinen mies; hän yksin woipi luoda hieman waloa teidän ujoon luonteesenne", sanoi Lotta Antille eräässä keskustelussa hymyillen.

"Mieli on useinkin synkkä sisällisten taistelujen tähden… Sydän se on, joka waikuttaa ulkoihmiseen", sanoi Antti punastellen.

"Mitäpä kuolettawia taisteluita olisikaan noin nuorella ijällä ja semmoisilla opin ja kywyn lahjoilla warustetulla nuorukaisella kuin te olette", sanoi Lotta.

"Kun sielu janoo totuutta, pyrkii se tarkoitettua päämääräänsä kohden. Mutta kun yhtä ja toista estettä ja loukkauskiweä tulee eteen, jotka uhkaawat kaikki pyrinnöt ja toiweet tyhjäksi tehdä, niin uskallus puuttuu ja toiwokin katoo, ja silloin ei sydän woi olla iloinen ja rauhallinen, sillä epätoiwo pauhaa silloin siellä", puheli Antti wähän rohkastuneena.

"No, johan nyt kaikkea!"

"Kuinkas sitten ihmisen tulee semmoisissa tilaisuuksissa tehdä?"

"Kärsiä, odottaa, uskaltaa ja toiwoa; nämät eiwät anna häpeään tulla. Ken niissä lujana pysyy, hän woittaa wiimein rohkeimmatkin pyrintönsä", sanoi Lotta kokeneen ihmisen arwokkaisuudella.

Tämä keskustelu waikutti Anttiin taikawoiman tawalla. Hän oli ensikerran eläessään awannut puolittain hänelle sydämensä. Mitä lempeitä, luottamusta synnyttäwiä ja toiwoa herättäwäisiä sanoja Lotta oli lausunut! Weri nousi Antilla päähän ja korwat suhisiwat niin kummallisesti. Hän tunsi punastuwansa korwia myöden ja pelkäsi, että hänen hämminkinsä huomattaisiin. Tämän tähden otti hän kiireesti jäähywäiset ja lähti pois. Kaikki koettiwat estää hänen poislähtöänsä minkä woiwat, mutta mikään ei auttanut, hän meni waan. Pappilassa oli oltu tällä kerralla. Sinne jäi wielä iloinen seura, sillä ilta ei ollut wielä paljon kulunut.

Kun Antti tuli kotiinsa, nakkausi hän puku päällä wuoteeseen. Hänen yksinäiseen huoneeseensa ei kuulunut yhtään häiritsewää ääntä eikä liikettä. Ajatukset saiwat wapaasti lentää ja ne lensiwätkin. Mutta mikä sekamelska? Ne kiitiwät opin korkeimmille kukkuloille, aina parnassolle saakka … kirjailijamaineeseen——ne warustausiwat kärsimään, odottamaan, uskaltamaan ja toiwomaan ja—woittamaan. "Lotta, Lotta! Sinun tähtesi tämän kaiken tahdon kestää, tahdon kärsiä, odottaa ja toiwoa. Itse olet minulle wakuuttanut, ett'eiwät ne anna häpeään tulla ja että joka niissä wahwana pysyy, hän woittaa wiimein rohkeimmatkin toiweensa. Niin, minä tahdon lujana pysyä ja woittaa. Mutta ei! Oskari, Oskari, ystäwäni——ei se niin ole, mutta hän on niin iloinen! Jospa minäkin niin olisin, niin silloin woisin. Mutta sitä en woi … niin, minä en woi … miksi minä olen tämmöinen? … niin onneton ja niin onnellinen … yht'aikaa molemmat … kummallista! mutta minä en kestä tätä kauan."

Tämmöisiä aatteita lensi Antin aiwoissa sikin sokin yhtenä myrskynä. Hän ei saanut niistä mitään selwää, eikä kyennyt tekemään mitään ratkaisewaa päätöstä. Weri kuohui wielä nytkin hänen päässään ja semmoisessa kuumeen sekaisessa houreessa waipui hän aamupuoleen jonkunmoiseen unen horrokseen.

Kello oli kohta kahdeksan kun hän aamulla heräsi. Pää tuntui kipeältä ja raskaalta ja korwat suhisiwat wieläkin. Hän huuhtoi päätänsä kylmällä wedellä, wirkistääkseen sekanaisia aatteitaan ja humisewaa päätänsä.

Hän yritti ottamaan aamiaista, mutta ruoka ei maistanut; otti hän kuitenkin muutaman palan, waan kauan pyöriwät ne suussa, waikka kuinkakin hän olisi purra watkannut niitä. Siitä päätään yritti hän kirjoittamaan jotakin kertomusta, mikä oli hänellä keskitekoisena. Mutta siitäkään ei tullut mitään, sillä ajatukset eiwät pysyneet koossa, waan harhailiwat sinne tänne; sentähden tuli työkin sekawaa ja asiatonta. Tämän tähden wiskasi hän kirjoitusneuwot pois luotaan ja rupesi miettimään tilaansa. Pää käden warassa, istui hän pöydän päässä, nojaten kyynäspäällään pöytään. Siinä istui ja mietti hän. Hän unhotti ulkomaailman ja waipui niin sywiin aatelmiin, ett'ei tiennyt sitäkään, missä hän oikeastaan oli, sitä wähemmin mitä aika oli kulunut.

Yht'äkkiä kuului askeleita kamariin tuowilta rappusilta. Antti hawahtui ikäänkuin unesta. "Mitähän … ketähän sieltä nyt…?" ennätti hän ajatella kohentaessaan samassa itseänsä.

Owi aukesi ja sisään astuiwat Oskari ja Lotta. Antti säikähti niin heidän tulostansa, että hän taasen tunsi nousewan weren päähänsä ja kaswonsa punastuwan.

"Toiwota nyt, ystäwäni, meille onnea, sillä me olemme kihlatut! Illalla poislähtösi jälkeen tapahtui se pappilassa, ja olisimme niin kernaasti suoneet sinunkin olleen ottamassa osaa onneemme ja iloomme. Mutta kun sinä et ollut paikalla, lähdimme sinulle ilmoittamaan iloamme", sanoi Oskari, ottaen Lottaa kädestä kiinni ja läheten Anttia.

Antti käwi kalman kalpeaksi. Ei nyt weri noussut päähän, eikä tulehduttanut hänen kaswojansa, waan se pakkausi sydämeen ja siellä saatti se aikaan sanomattoman tuskan ja ahdistuksen. Suurella ponnistuksella nousi hän ylös ja alkoi astella tulijoita kohden. Hänen askeleensa oliwat epäwakaiset ja horjuwat, ja olipa likellä, ett'ei hän kaatunut.

"Suokoon Jumala teille i-loa ja on-onnea!" sai hän wiimein kowalla änkkäämisellä heille sanotuksi, terwehtien wapisewalla kädenpuristuksella erikseen kumpaakin heistä.

Hänen äänensä oli soinnuton ja epäröiwä, ja sentähden kuului se siltä kuin olisi haudasta kumissut. Käden anto ei ollut lämmin eikä sydämellinen kuten ennen aina oli ollut; se oli kylmä, kiireinen ja arastelewainen. Kun hän oli saanut tuon melkein pakollisen ja puolinaisen onnentoiwotuksensa tehdyksi, meni hän horjuen ja hoiperrellen pois heidän luotansa ja istui herwottomasti pöydän päässä olewalle tuolille, päästäen samassa kumisewan huokauksen.

"Woi hywä isä! Mikä sinulle, Antti, on tullut? sinä et ole terwe … mikä sinua waiwaa…? Aiwanhan sinä kuolet tuohon paikkaan", hätäiliwät kihlatut yhteen ääneen ja kiirehtiwät koettelemaan hänen päätänsä ja waltimoitaan.

"Ei minua mikään waiwaa … pääni waan wähäsen … se jo wähäsen tuolla pappilassa … kyllä se on pian ohitse", koki Antti änkyttää.

"Niin, mutta sinussa on jonkunlaista kuumetta, sinua ei saa jättää awutta", sanoi Lotta, pitäen kättään hänen otsallansa.

"Ei, ei sitä tarwita", esteli Antti.

"Sitä tarwitaan", sanoi Lotta ja samassa kiirehti hän ulos. Palatessaan toi hän kylmää wettä ja erään naisen.

Sitten kehotti hän Antin panemaan maata, opasti naista kääreillä wiilistyttämään hänen päätänsä ja antoi hoitajalle muita ohjeita. Sitten lähtiwät Oskari ja Lotta pois.

VI.

Waltamaantien wieressä on pieni, punaiseksi maalattu tupa. Muita huoneita ei ole ensinkään. Tupa on yksinäisellä, aukealla paikalla, erään niityn laidassa, yhtään ihmisasuntoa ei ole pitkää wirstaa lähempänä ja kirkolle on kolme wertaa matkaa. Siwukulkija ei näe kuin sattumalta huoneen tienoilla ihmistä liikkuwaksi, ja moni heistä tulisi siihen päätökseen, ett'ei siinä asu yhtään ristisielua, elleiwät he näkisi tuon tuostakin sawun tupruilewan tuwan katolla törröttäwästä takan piipusta. Mutta kaikki epäilyskin katosi, jos ken asteli tuwan luo ja kolkutti tuwan eteen rakennetun pienen etehisen aina salwassa olewaa owea. Silloin tuli owea awaamaan keski=ikäinen, kärsineen näköinen waimoihminen. Tawallisesti ei hän puhunut luotuista sanaa, silmäili waan tulijaa surullisen näköisenä ja meni tupaan takaisin. Jos wieras meni perässä tuohon neliseinäiseen huoneeseen, huomasi hän siellä toisenkin ihmisolennon, nimittäin laihan ja hinterän nuorukaisen. Huoneessa wallitsi kaikkialla hywä siiwo ja puhtaus. Huoneen peräakkunan edessä oli pieni pöytä ja ihmeekseen näki wieras niissä kirjoitusneuwot. Tuo akkuna oli pöytineen ja kirjoitusneuwoineen poispäin maantiestä; lieneekö niin aiottu jo tupaa rakentaessa.

Jos wieras oli outo eikä hänen haluttanut puhetta alkaa, sai hän istua tahi seisoa waikka päiwän, eikä talonwäki sittenkään sanonut hänelle yhtä ainoaa sanaa. He silmäiliwät waan rohkeata tungettelijaa epäluulon=alaisilla ja melkeinpä pelonsekaisilla silmäyksillä, ja jokainen silmäys näytti ikäänkuin nurkuwan, kun wieraalla ei ole älyä mennä pois, häiritsemästä heidän rauhaansa. Mutta jos joku tuttawa tuli tupaan, oli tuwan asukkailla kyllä puhetta, waikk'ei se ollut juuri iloisinta laatua.

Lukija arwaa, ett'eiwät nuo tuwan asukkaat suinkaan ole keitään muita kuin Jykylän emäntä ja hänen poikansa Antti. Kumpaakin heistä on kohdannut sanomattomia wastoinkäymisiä ja onnettomuuksia, joista kummallekin seurasi ankarat kärsimykset, ja nämät yhteiset kärsimykset oliwat liittäneet äidin ja pojan taas yhteen.

Me tiedämme jo, että Antilla oli ollut pari masentawaa wastoinkäymistä, jotka sortiwat hänen tunnokkaan sydämensä. Näistä ei äiti tiennyt mitään, sillä Antti ei ilmaissut sydämensä huolia ja tuskia hänellekään. Mutta nyt oli kohdannut uusi isku, joka oli heille molemmille yhteinen ja joka masensi heidän molempain mielensä auttamattomiin.

Tunnettu oli, että Jykylän Israeli isäntä, äidin toinen mies ja Antin isäpuoli, oli kauan jo ryyppinyt ja tehnyt hurjia kauppoja. Semmoisen elämäntawan seuraukset eiwät woineet olla ilmitulematta, ja nyt ne oliwat edessä. Ennenkuin kukaan woi aawistaakaan, oli hän tehnyt konkurssin. Hänen hallussaan oliwat sekä äidin että pojan warat ja sinne meniwät kaikki. Kun Jykylän isäntä nautti yleistä luottamusta wiimeiseen asti, ei Antin holhoojakaan arwannut olla waroillansa ja ottaa pois pojan omaisuutta hänen hallustansa, eikä hänellä itselläänkään ollut waroja maksaa pojan omaisuutta. Waikka Jykylän isäntä niintawoin hallitsikin jotenkin isoa omaisuutta, oli hän ennen konkurssia osannut häwittää sen niin että kaikki saamamiehet jäiwät melkein ilmattomaksi.

Näin oli äidin ja pojan omaisuuskin mennyt kuin tuhka tuulten. Jäljelle jääneillä rihkamilla ja sukulaisten awulla oliwat he hädintuskin saaneet rakennetuksi tuwan missä he nyt asuiwat. Sekä äiti että poika oliwat sortuneet siihen määrään asti, että he yksistäneuwoin walitsiwat tuon syrjäisen paikan tuwallensa, jossa he, erotettuna pois maailman pettäwäisestä hyörinästä, saisiwat elää yksinäistä erakkoelämää. Ei heillä ollut suuria elämän tarwetten warustuksia, eikä heistä kumpikaan woinut niitä työllänsä hankkia, mutta sukulaiset pitiwät heistä sen werran huolta ett'eiwät he peräti hätään tulleet.

Niin, Antti oli nyt peräti sortunut mies. Hänellä ei ollut enään halua eikä tahtoakaan koulunkäyntiin, eipä mahdollisuuttakaan, sillä hänellä ei ollut waroja siihen. Hänellä ei ollut enään kenen tähden hän olisi pyrkinyt ja ahkeroinut. Hänen elämänsä suurin tarkoitusperä ja toiwo oli tyhjäksi rauennut ja kolkolta, kuolleelta tuntui elämä nyt. Lapsuudesta pitäin oli synkistetty hänen umpimielistä luonnettansa, jota kuitenkin joku elämän kirkas säde oli joskus woinut walaista. Mutta kun kaikki toiwo oli kadonnut, synkistyi hänen elämänsä auttamattomiin asti, sillä ei mikään woima woinut siihen enään luoda waloa, lämpöä ja uutta elämää.

Tuossa eläwältä kuolleessa tilassa ei hän kyennyt paljon mitään toimimaan. Ainoana työnä oli hänellä kirjoittaminen, sillä hän koetti epätoiwon ponnistuksilla jatkaa kerran alkamaansa kirjallista työtä. Hän koetti muiden nähtäwäksi luoda kuwauksia ihmissydänten pettyneistä toiweista ja niistä katkerista kärsimyksistä, joita ne mukanansa tuowat. Tuossa työssään oli hän nytkin niin ahkera, että hän teki sitä katkeamatta, milloin waan hänen woimansa wähänkään riittiwät. Tämä ankara ponnistus ja sydämessä aina asuwa kuluttawa ja kalwawa murhe heikonsi hänen terweyttään arweluttawassa määrässä. Wihdoin laihtui hän laihaksi kuin kaakinpuu; eikä tuosta uhkeasta nuorukaisesta ollut wiimein jäljellä muuta kuin pelkkä warjo.

Mitä hywää sitten oli hänen kirjoituksistansa? Suoraan sanoen ei mitään; ei ainakaan niistä mitään hywää tähän asti ollut tullut. Ystäwänsä, Oskari, oli kyllä kehottanut häntä niitä painoon toimittamaan, mutta sitä ei hän ollut uskaltanut tehdä. Hän oli niitä kauan parsinut ja korjaillut, mutta koskaan eiwät ne hänen mielestänsä kelwollisiksi tulleet; aina waan niissä löytyi jotakin epäselwää ja kelwotonta. Siinä toiwossa hän kuitenkin teki työtä, että niistä kerran ehkä kuitenkin jotakin kelwollista syntyisi, saadaksensa niillä wähänkään äitinsä ja itsensä niukan elämän tarpeiden lisäksi.

Pitkin ikäänsä oli Jykylän emäntä ollut kristillinen ihminen ja tarkoin täytti hän niitä elämän welwollisuuksia, joita hän tunsi kristittynä päällensä lasketun. Kelpo ihmisenä kunnioitettiinkin häntä yleisesti; mutta löytyipä semmoisiakin ihmisiä, jotka kiwenkowaan wäittiwät, ett'ei hän ollut uudesta syntynyt.

Kappaletta ennen wiime tapahtumia lewisi paikkakunnassa eräs uusi uskon lahko, joka oli erittäin innokas oppiansa lewittämään ja kääntämään ihmisiä siihen. Erinomaisen tarkalla aistilla wainusiwat he, missä olisi joku murheellinen, sortunut tahi sairastawa ihminen. Kun he jossakin semmoisen huomasiwat, oli kohta joku heistä hänen kimpussansa, kääntämässä häntä tuohon heidän mielestänsä ainoaan oikeaan, autuaaksi tekewään uskoon. Ja kun ihminen on useinkin sortuneessa tilassaan taipuwainen kaikellaisiin haaweiluihin, tapahtui aniharwoin, ett'eiwät he semmoisten luona woittaneet tarkoitustansa.

Oitis huomasiwat he missä tilassa Jykylän entinen emäntä nykyään oli… He kokiwat nyt joka tilaisuudessa lähetä häntä ja julistaa hänelle oppiansa. Wähitellen alkoikin tämä waikuttaa häneen niin paljon, että hän rupesi suosimaan heitä ja käymään heidän meluisissa seuroissansa.

Waikk'ei hän suorastansa hywäksynytkään heidän oppinsa suunnitelmaa, oli siinä kuitenkin paljon totuutta ja semmoista, joka soweltui warsin hywin hänen masennettuun mielentilaansa. Usein koetti hän wäitelläkin heidän kanssansa niistä opinkohdista, joissa he hänen mielestään oliwat wäärässä, mutta jota enemmän hän wäitteli, sitä sywemmälle kietoontui hän kiihkeän lahkon pauloihin.

Tämän tähden tulikin asia pian siksi, että eräs heidän innokkaimpia käännyttäjiään oli alituisena wieraana heidän pikku tuwassaan. Tarkalla aistilla huomasi tämä, että siellä oli toinenkin henkilö, minkä mieli oli murtunut, kenties wielä enemmänkin kuin sen, jonka he oliwat jo puoliksi woittaneet. Yhä kiinteämmälle weti hän paulaansa äidin ympärille, eikäpä kauan wiipynytkään, ennenkuin äiti oli täydellisesti heidän wallassaan.

Kun tämä oli tapahtunut, antoi asiamies kowan käskyn äidille, että hänen tuli waikuttaa poikaansakin ja niin olla wälikappaleena hänen pelastukseensa. Hän oli jo alkukäynneillänsä huomannut, että poika mielenhartaudella kirjoitteli, milloin waan hänellä wähänkään oli aikaa ja tilaisuutta. Äidiltä oli hän saanut tietoonsa, että hän kyhäsi jotakin kirjateosta. Lahkon lähettiläs piti sen synnillisenä ja kauhean kadotuksen tuottawana työnä ja samassa julisti hän, että semmoisesta synnillisestä työstä oli loppu tehtäwä hänen huoneessaan, jos hänen oli mieli taiwaan waltakuntaa periä.

Tämä määräys huolestutti kowin äitiä. Hän ei ollut sortuneen poikansa työtä luullut miksikään synnilliseksi työksi, mutta päinwastoin pitänyt niitä kummallisen sattuwina ja mieltä ylentäwinä kertomuksina. Tunsipa hän usein jotakin ylpeyttäkin mielessään, kun hänen poikansa oli woinut semmoisia kirjoittaa. Usein lukikin poika niitä äidillensä ja pieni, murrettu seura tuli silloin hieman elähtyneemmäksi ja wirkistyneemmäksi.

Olipa äidillä toinenkin syy poikansa kirjoittamisen kieltoa wastaan. Hän tiesi ja tunsi täydellisesti, kuinka murtunut ja sortunut hän oli ja kuinka hänellä ei ollut enään mitään toiwoakaan miksikään tulla opin tiellä, ja että ainoa hänen elämänsä ehto oli juuri tuossa mielityössään, jospa ei siitä olisikaan mitään aineellista hyötyä.

Tämä tulta leimuawa pannan uhka laski äidin kowan koetuksen alle. Pitikö hänen poikansa ainoa elämän toiwo ja lähde koettaa saada kuoliaaksi kuristetuksi? Pitikö hänen turhaksi tehdä kaikki ne jalot ja ihanat tunteet, joita hän poikansa kertomusten johdosta oli ikäwinä hetkinään niin usein saanut tuntea? Jos hän niihin myöntyisi, tuntui hänen tunnossaan siltä, kuin hän olisi katkaissut wiimeisenkin eheänä olewan säikeen poikansa elämänlangasta.

Näitä mietti äiti kauan aikaa ja niin ahkerasti, että hän teki sitä yötä ja päiwää. Waikka poika oli alakuloisenakin, ei kuitenkaan hän ollut huomaamatta mikä muutos äidissä oli tapahtunut. Ei hän ollut enään niin osanottawainen yhteiseen suruun, eikä niin myötätuntoinen hänen halwalle työlleen. Hetket, jolloin niitä luettiin, eiwät olleet enään niin rauhoittawaisia ja juhlallisia kuin entisinä aikoina, ei, ne oliwat ikäwiä ja kylmiä, sillä äiti ei niistä maininnut hywää eikä pahaa. Usein huomasi Antti, ett'ei äiti nähnyt eikä kuullut mitään, istuihan waan sywiin mietteihinsä waipuneena.

"Kuinka te, äiti, olette noin kummallinen? Olettehan juuri kuin eläwältä kuollut", sanoi eräänä semmoisena hetkenä Antti äidillensä.

"Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä", sanoi äiti umpimielisesti.

"Owatko nämät sitten Jumalaa wastaan?" kysyi Antti oudoksuen.

"Ei, eiwät ne ole … mutta owathan ne…", sanoi äiti hajanaisesti, sillä ei hän tiennyt, mitä hän oikeastaan sanoi.

"Puhutteko tekin, rakas äiti, niin? Mitä toiwoa onkaan minulla sitten enään jäljellä?" sanoi poika surullisesti.

"Jäljellä on Jumalan waltakunta", sanoi äiti silmiäänkään poikaan luomatta.

"Owatko nämät kyhäykset sitten esteenä Jumalan waltakunnalle?" kysyi poika kummastellen.

"Owat. Ne owat esteenä Jumalan hengen työlle ja samassa hänen waltakunnallensakin. Ne owat ihmisellisestä mielestä lähteneet ja sentähden owat ne hyljättäwät", sanoi äiti synkästi.

Antti hämmästyi kowasti, kuullessaan äitinsä tuommoisia puhuwan. Weri wirtasi hänen päähänsä ja hän pisti kädessään olewat paperit pöytälaatikkoon. Sitten nakkausi hän wuoteeseensa maata ja mietti surumielisenä mitä hän nyt oli äidiltänsä saanut kuulla, samalla kuin äiti mykkänä ja synkkänä laitteli illallista. Kauan siinä miettien sinne tänne, tuli hän siihen arweluun, että ehkä se oli waan satunnainen, tuon synkän wieraan waikuttama puuska, joka woisi raueta wielä siihen. Pelosta, että äidin kanssa samallaista keskustelua syntyisi, päätti hän tästälähin olla alottamatta mitään puheenainetta tässä hänelle niin arkaluontoisessa asiassa.

Waikka äiti olikin pojalle jo julkisesti ilmoittanut mielipiteensä, oli hän kuitenkin wielä poikansa kirjoitusten suhteen kahdella päällä. Hän ei oikein tiennyt oliko hän oikeassa wai wäärässä, ja tämä pani hänet taistelemaan pitkäksi ajaksi kowaa sisällistä taistelua. Huoli poikansa autuudesta ja samassa hänen ajallisesta terweydestänsä, jonka hän tunnossaan tunsi kaikenni heti murtuwan, jos waan hän lempityöstänsä wieroitettaisiin, laski äidin taas tuohon kowaan koetuksen ahjoon.

Tämmöisenä kului joku aika, mutta sangen synkkä se oli. Äiti oli wähäpuheinen ja huokaili ehtimiseen sisällisen ahdistuksensa tähden, eikä poika uskaltanut hänen kanssaan alkaa mitään puhetta, peläten, että se kääntyisi taas tuohon ikäwään juttuun. Asiain näinkin ollessa kirjoitteli kuitenkin Antti sanatonna, äänetönnä, milloin waan wähänkin woi.

Wähitellen rupesi äidin sydämessä kajastamaan semmoinen tunne, että kyllä kaiketi ne pojan kirjoitukset owat ainakin synnillisiä ja kadotuksen tuottawia. Niin, kylwetty siemen oli wähitellen ruwennut hänen sydämessään itämään. Tämä tunne wakaantui hänen sielussaan yhä lujemmaksi ja wihdoin hän teki päätöksensä. Ahtaaseen piiriin suljetut uskonnolliset käsitteet saiwat hänessä täydellisen yli=wallan ja hän tunsi olewansa kauheassa edeswastauksessa, jos ei hän pelastaisi poikansa sielua, wieroittamalla hänet pois tuosta synnillisestä ja turmiota tuottawasta työstä. Tämän tähden rupesikin hän uudestaan ehtimiseen pojallensa puhelemaan, kuinka synnillistä ja kadotuksen tuottawaa toki on tehdä semmoista työtä, mikä suorastansa sotii Jumalan tahtoa wastaan ja joka on niin hirweästi maailmallisesti miellyttäwää, että se on ollut hänetkin wähällä eksyttää.

Antti säikähti kowin tätä kuullessaan. Hän koki selittää ja toteen näyttää, kuinka wäärän ja ahtaan käsityksen äiti oli saanut parhaastakin ihmisellisestä työstä, waikka kullakin on käsky tehdä työtä leiwiskällään sillä alalla, mihin hän parhaiten kykenee. Mutta ei se kuitenkaan mitään auttanut, sillä äiti pysyi waan mielipiteissään ja julisti lakkaamatta kuolemaa ja tuomiota kaikille semmoisille pyrinnöille, mitkä eiwät suorastansa edistäneet uskonnollisia pyrinnöitä hänen ahtaan käsityksensä mukaan.

Antti parka joutui nyt koetuksen alle. Koko hänen entinen elämänsä kaikkine wastoinkäymisineen ilmestyi selwänä kuwana hänen silmiensä eteen. Hänellä ei ollut enään mitään maailmassa, mihin hän olisi woinut toiwonsa ja luottamuksensa panna. Kaikki hänen toiweensa ja pyrintönsä oliwat pettäneet, eikä ollut enään mitään olemassa, minkä eduksi hän olisi taistellut, paitsi äitiänsä ja kirjallista työtänsä. Sallimus ja koko maailma oli kääntänyt hänelle selkänsä, eikä tarjonnut lepoa eikä lohdutusta missään hänen rikkirunnellulle sielullensa. Kaikkien hylkäämänä tunsi hän itsensä olewan niin kuin oljen korren, joka on heitetty hyrskyäwälle merenselälle ja jonka hirmuinen hyöky wiimein wiskaa aukealle kallioiselle karille, josta ei ole enään minkäänlaista toiwoa pois päästä. Tällä karilla tunsi hän nyt olewansa, ikäänkuin wihittynä yksinäisyydessä, kaikkien hylkäämänä ja unhottamana, woittamattomien wastuksien ja esteiden wuoksi riutumaan ja nääntymään. Äitikin, jota hän sydämestään rakasti, oli kääntänyt hänelle selkänsä. Hän oli pienuudesta pitäin waalinut ja rakastanut häntä, eikä ollut nytkään wetänyt pois äidillistä sydäntään ja kättään, waikka kaikki muut oliwat sen tehneet, mutta nyt näytti siltä kuin jotakin semmoista olisi hänelläkin tekeillä. Ainoat hetket heidän ilottomassa elämässään, jolloin he yhteisen kalwawan surunsa woiwat hetkeksi unhoittaa, oliwat olleet ne, milloin hän luki kertomuksiaan ja äiti kuunteli nauttien niitä. Tällä tawalla oli äiti ollut hänen ainoa ilonsa ja lohdutuksensa näinä surun ja murtumisen aikoina. Hän oli ollut ymmärtämäisillänsä hänen nykyisen työnsä ja ollut ainoa kannattaja sille, mutta nyt oli hänkin ruwennut pitämään sitä synnillisenä ja tarpeettomana, jopa kadotuksen ansaitsewanakin yrityksenä.

Kaikkea tätä tuntiessaan ja miettiessään joutui Antti semmoiseen tuskaan ja ahdistukseen, ett'ei kyennyt mitään yrittämään. Wähäpuheisena käweli hän paikasta toiseen, wiskautuen wälisti pitkäksensä sänkyyn; sywästi mietiskelewän hän aina näytti ja tawasta nousi hänen rinnastaan kumisewa huokaus. Ei äitikään puhunut monta sanaa, toimitteli waan umpinaisena askareitaan, mutta hän iloitsi sydämessään, nähdessään minkä waikutuksen hänen puheensa oli poikaan tehnyt.

Tämmöisessä sieluntilassa oliwat pikku tuwan asukkaat, kun lähettiläs taasen tuli heille wieraaksi. Ensimmältä heillä käydessään ei hän ollut näkewinäänkään tuota kalpeaa nuorukaista, joka hänestä wäliä pitämättä wiimeiseltä kirjoitteli waan pöytänsä ääressä. Mutta tarkalla aistilla huomasi hän kohta, että pojassa oli tällä wälin tapahtunut suuri muutos; hänkin iloitsi salaa ja aikoi warowasti pojan kimppuun käydä.

"Sinä, nuorukainen, et ole terwe", sanoi hän, läheten Anttia.

"En minä itseäni kipeäksi tunne", wastasi Antti kylmästi.

"Kumminkin sinä olet kalpea ja kuihtunut, sinua kai waiwaa sitten joku murhe?" pitkitti wieras.

"Niin tekee .. suru minua waiwaa", sanoi Antti nolosti.

"Ilmoita minulle surusi, ehkä woisin sitä huojentaa", kehoitti wieras.

"Minun suruani ei woi kukaan auttaa", intti Antti.

"Kerro minulle surusi syyt! minä olen monta murheellista sielua tuskistansa päästänyt", kiinnitti wieras.

"Mitäpä siitä olisi hywää, sillä minun suruni syitä ei woi kukaan toisiksi muuttaa", sanoi poika nyreissään.

"Sinä olet paljon kirjoittanut", alkoi wieras toisella tawalla, kun huomasi, ett'ei hän edellisellä keinolla woittanut tarkoitustaan.

"Olenhan minä kirjoitellut".

"Sinä teet tarpeetonta työtä", sanoi lähettiläs ja katsoi Anttia teräwästi silmiin, ikään kuin tunnustellaksensa mitä tämä waikuttaisi.

"Minkätähden niin sanotte?" sanoi Antti tuimasti ja ylenkatseen puna nousi hänen muutoin niin kalpeille kaswoillensa.

"Sen wuoksi kuin ne sotiwat Jumalan tahtoa wastaan", sanoi hän ja tarkasteli yhä Anttia.

"Minä tiedän, että te olette willinneet äitinikin ja samaa mielitte minullekin tehdä, mutta minä luulen, ett'ei se onnistu", sanoi Antti ylönkatseellisesti.

"Minä huomaan, ett'ei sinun murheesi ole murhe Jumalan mielen jälkeen, joka saattaa katumisen autuudeksi, mutta se on maailman murhe, joka tuottaa kuoleman", sanoi wieras ja lähti pois, luoden poikaan ankaran silmäyksen. Wieraan lähdettyä pillahti äiti katkeraan itkuun. Hänestä tuntui niin hirmuisen pahalta ja synnilliseltä, kun tuo wieras lähti tyytymättömänä pois, eikä edes saanut pojalta siiwoa puhettakaan. Hänestä tuntui siltä kuin Jumalan wiha kaikella ankaruudellansa olisi maannut heidän päällänsä ja he molemmin olisiwat seisoneet kadotuksen kauhean kuilun partaalla walmiina sinne syöstäwiksi.

"Woi, woi meitä, rakas poikani, woi kun et sinä antanut hänelle edes siiwoa puhettakaan; me olemme nyt iankaikkisesti hukassa", päiwitteli äiti ehtimiseen itkunsa seasta.

Äidin tila rupesi Anttia kowin säälittämään. Olihan hän hänen oma armas äitinsä, joka oli tässä ahtaassa piirissä kaikki kaikissa; waikea oli nähdä hänen surewan ja olewan omantunnon ahdistuksessa. Tämän tähden koki hän häntä lohduttaa miten waan parhaiten taisi; muun muassa lupasi hän wierasta paremmasti puhutella, jos hän waan wielä tulisi.

Tämä rauhoitti paljon äitiä ja heidän elämänsä tuli melkein entiselleen. Antti rupesi taas kirjoittelemaan, mutta entistä intoa ja halua ei hänellä enään ollut, sillä hänen sielussaan rupesi tuntumaan niin kummalliselta——hän oli tietämättään puoliksi woitettu.

Tämmöisenään kului joku aika. Mutta äiti ei saanut todellista sisällistä lepoa, ennenkuin hän sai tuon wieraan kotiaan. Hänet tawattuaan ilmoitti hän hänelle, että Antti on jo nyt nöyrempi.

Pian oli wieras siellä.

"Joko sinun ylpeytesi on nyt nöyrtynyt niin paljon, että mahdat edes oikean puheen antamaan?" sanoi hän tylysti Antille.

"Puhukaa waan, Kyllä minä woin kuunnella", sanoi Antti häpeillen.

"Jumala tahtoo sinut panna kowan koetuksen alle, mutta kaikki oma tahto pitää olla hänen tahtonsa alle annettu", sanoi wieras.

"Mitä omaa tahtoa minulla sitten olisi?"

"Sinä et ole wielä lakannut synnillisestä työstäsi, waikka olet kuullut, että se on Jumalan tahtoa wastaan; se on omaa tahtoa, sanon minä", sanoi wieras tuomitsewasti.

"Olenhan minä wielä kirjoitellut."

"Niin, mutta Kristus ja beliaali eiwät sowi yhteen."

"Mutta enhän minä huomaa niissä mitään semmoista, joka sotisi totuutta wastaan ja uskonto ei suinkaan kiellä totuutta, waan on päinwastoin itse totuus", puolusteli Antti itseään.

"Mikä on totuus?" kysyi wieras, ikäänkuin saadaksensa wastustajansa kietoutumaan omaan paulaansa.

"Totuus on se, mikä tulee Jumalalle kunniaksi ja lähimmäiselle sekä itsellemme hywäksi", sanoi Antti warmuudella.

"Jumalan totuus on ainoastaan se, joka pysyy, mutta sinun kirjoituksesi eiwät ole hänen totuuttansa, ja sen wuoksi eiwät ne pysy, waan tulewat tulella kulutetuksi sinä suurena tuomiopäiwänä."

"Mitä te sitten tahtoisitte minun tekemään?" kysyi Antti nolosti.

"Mitäkö minä tahdon? Minä tahdon ehdotonta kuuliaisuutta Jumalan hengen kutsumiselle. Mutta hän ei ole semmoinen, että tyytyisi jaettuun sydämeen——ei poikani? koko sydämen tahtoo hän, mutta sinä tarjoat hänelle waan puolen; toisen puolen tahtoisit sinä säilyttää maailmalle."

"Kuinka minä siis woisin hänelle koko sydämeni teidän mielestänne antaa?" kysyi Antti neuwotonna.

"Lakkaa kirjoittamasta noita tarpeettomia, maailmallisia loruja, sillä ne eiwät ole hänen tahtonsa mukaisia, eiwätkä hänelle otollisia. Heitä pois tyköäsi helma=syntisi—oikea katumus ei kärsi kahtalaista mieltä", sanoi wieras käskewästi.

"Minä olen paljon kirjoittanut jo ennen näitä aikoja, mitä minun niiden kanssa pitää tehdä?"

"Polttaa."

"Polttaa!" huudahti Antti hämmästyneenä.

"Juuri niin."

"Joissa ei kuitenkaan ole minun mielestäni muuta kuin totuutta."

"Mutta Jumalan aiwoitus ei ole ihmisen aiwoitus, eikä hänen tahtonsa sinun tahtosi. Joka tahtoo hänen tahtoansa noudattaa, hän ei saa pitää omaa totuuttansa hänen totuuttansa korkeampana. Hän on minun kauttani tahtonsa sinulle ilmoittanut, tottele nyt sitä tahi älä, mutta wiaton olen minä sinun wereesi", sanoi wieras ja meni uhkaawan näköisenä pois.

Kauheaan hätään tuli nyt Antti. Hänen joka luunsolmunsa wapisi kuin haawanlehti ja tuskanhiki juoksi hänen kalpeita kaswojansa myöden. Hän tunsi jylisewän tuomion pauhaawan sydämessään, jos ei hän tottelisi sitä käskyä, mikä hänelle oli julistettu.

Waaleana ja horjuwana meni hän laatikolle, missä hän kirjoituksiaan säilytti. Wapisewin käsin otti hän sieltä paperitukun ja meni niiden kanssa äitinsä luokse.

"Woi, äiti! Tässä nämät owat, tehkää niiden kanssa mitä tahdotte, kunhan waan tuo wieras ei puhuisi niin hirmuisesti. Minä en luullut … minä en tiennyt niitä niin pahoiksi——mutta menkää, Jumalan tähden, sen wieraan perään!——minä tahdon polttaa nämät hänen silmäinsä nähden, ett'ei näistä mitään kirousta tulisi——menkää, menkää, äiti!" sanoi hän sisällisestä tuskasta wapisewana.

"Kiitos Jumalan!" sanoi äiti ja meni.

Kauan ei hän wiipynyt, ennenkuin hän palasi, lähettilään kanssa takaisin.

"Joko nyt olet kylläksi nöyrtynyt Jumalan kaikkiwaltiaan kurittawan käden alla?" kysyi tämä, palattuaan wapisewan pojan luo.

"Tehkää minun kanssani kuin tahdotte, mutta älkää suinkaan puhuko noita hirmuisia sanoja", sanoi Antti, heiluttaen kädessään isoa paperikääröä.

"Anna Jumalalle kunnia ja heitä tuleen ne jotka tulen owat, että itse iankaikkisesta tulesta pelastetuksi tulisit", sanoi wieras kolkosti.

Iso walkea leimusi takassa ja walaisi liekehtiwästi illan tuomaa hämärää. Sen walossa horjui waalea nuorukainen, heiluen sinne tänne wawisten ja wiipottaen kädessään isoa paperitukkua. Hän epäröi wiiwytellen ja näytti horjuwan päätöksessään.

"Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä", kuului silloin kolkko lähettilään ääni.

Wiuhaus kuului ja paperikäärö lensi hulmuawaan liekkiin. Lähettiläs oli woittanut ja se liekki, missä äsken oli walmistettu ruokaa hänelle, nieleskeli ahnaasti sortuneen nuorukaisen moniwuotista hengen työtä.

"Woi, woi minkä minä nyt tein … se ei ollut oikein!" huudahti Antti ja horjuen meni hän wuoteellensa.

"Taiwaan enkeleillä on ilo sinusta, kun sinä olet parantanut itsesi ja kääntynyt Jumalan tykö", sanoi äiti.

VII.

Sairaana ja riutuneena makaa särjetty nuorukainen pikku tuwassa. Ei hän nyt kirjoittele maallisia aatteita enää. Taudin kanssa kamppailee waan hän ja tuntee loppunsa lähenewän. Rauhaton on hänen tuntonsa, waikka ehtimiseen hänen wuoteensa wieressä wakuutetaan, että nyt hän on pelastettu.

Aina siitä ajasta saakka, jolloin Oskarin ja Lotan kihlaus oli tullut tunnetuksi, oli Antti karttanut ystäwänsä kohtaamista, ja se olikin onnistunut niin hywin, ett'ei hän ollut kohdannut häntä sen koommin. Tämän oli Oskarikin huomannut ja se suretti häntä kowin, sillä hän ei woinut käsittää syytä tähän ystäwänsä äkkinäiseen mielenmuutokseen. Oskari oli koettanut ahkerasti tawata ystäwäänsä, mutta aina se oli sipaan mennyt ja se täytti hänen sydämensä surulla ja ihmettelemisellä.

Antti kaipasi sairaswuoteellansa kowasti Oskaria. Kauan oli hän jo pyytänyt, että hän kutsuttaisiin hänen luokseen, mutta sitä ei katsottu tarpeelliseksi. Wihdoin kun hän kyynelsilmissä rukoili äitiään, että tämä noutaisi Oskarin, taipui tämä, ikäänkuin tuntien, että pyyntö oli kuolewan poikansa wiimeinen tahto.

Kun Oskari tuli, pyysi Antti heti, että äiti poistuisi… Kun tämä oli tapahtunut, kiersi hän laihat ja näiwettyneet kätensä ystäwänsä kaulaan, ja kyyneleet waluiwat hänen kuihtuneita kaswojansa myöden.

"Woi, rakas ystäwäni, sinä ainoastaan olet ymmärtänyt minua", koki hän nyyhkytystensä seasta änkyttää.

"Oi Antti! miksi olet minut hyljännyt", sanoi Oskari, ja kyyneleet waluiwat hänenkin silmistänsä.

"Tahdoin sinua tawata kuitenkin, ennen kun ma kuolen", sanoi sairas.

"Sinä käyt kowin säälikseni; woi kuinka mielelläni tekisin sinut terweeksi, kun waan woisin", sanoi Oskari.

"Älä minua sure, ystäwäni, minua ei woi kukaan parantaa… Kohta pääsen sinne, jossa suruni ja taisteluni loppuwat… Mutta minulla on eräs asia sinulle ilmoitettawa, ystäwäni."

"Puhu, puhu, rakas Antti."

"Minä pyydän——älä suutu minuun… Minä olen——olen ra-rakastanut Lottaa, rakastanut sydämestäni. Hänen tähtensä jaksoin minä niin paljon, toiwossa että kerran saisin hänet omakseni sanoa … mutta toiwo petti, sekin on yhtenä syynä minun elämäni sammumiseen. Minua on kauheasti kalwanut se asia, kun olen salannut sinulta tämän, mutta nyt olen sen ilmoittanut", puhui Antti wärisewin äänin.

Oskari waaleni. Nähtäwästi ei hän ollut osannut aawistaakaan, että Antilla olisi jotakin salattawaa ollut. Towiin aikaan ei hän kyennyt puhumaan luotuista sanaa, sillä tunsipa hänkin jotakin salanneensa.

"Miksi et, ystäwäni, tätä heti minulle sanonut?" sanoi hän wiimein.

"Mitäpä siitä olisi ollut hywää? Asia on sitä laatua, ett'ei sitä woinut jakaa parhaimpienkaan ystäwien kesken. Minä tyydyn nyt aiwan hywin siihen, että hän on sinun omanasi; sinä yksin ansaitsit hänet saada, eikä kukaan muu.—Sano hänelle minulta terweisiä, että olen häntä rakastanut kuollakseni, mutta älä suinkaan sitä tee, ennenkuin minusta on aika jättänyt… Hän on puhdas sielu ja hän ansaitsee kumppanikseen niin jalon nuorukaisen kuin sinä, ystäwäni, olet", sanoi Antti.

Oskari ymmärsi ystäwänsä täydellisesti. Hän kiersi kätensä hänen kuihtuneen ruumiinsa ympäri, painoi poskensa ystäwänsä kalmistunutta, mutta polttawaa poskea wasten, ja siinä he oliwat sanattomina; ainoastaan poskien wälitse putoilewat kuumat kyyneleet ilmoittiwat, että sydämet tekiwät tuntehikasta työtä.

"Kuinka niiden sinun kertomuksiesi laita on?" kysyi Oskari toinnuttuaan.

"Niitä ei ole enään."

"Ei ole enään! Mihinkäs ne owat joutuneet?" kysyi Oskari säikähtyneenä.

"Ne owat poltetut."

"Poltetut! ja kuka on tehnyt sen?"

"Omalla kädelläni tein sen."

"Runoelmatkin?"

"Kaikki, kaikki owat menneet, ei mitään ole jäänyt."

"Woi kuinka suuren wahingon olet tehnyt! Minä aioin pyytää ne sinulta ja toimittaa painoon."

"Ei niissä nyt enään ole painamista, kaikki ne owat menneet, ja menkööt, sillä maailma ei miellytä minua yhtään wähää", sanoi sairas kolkosti.

"Eikö sinulla ole enään mitään jäljellä?"

"Ei mitään."

"Eikö edes yhtään runokappalettakaan, että saisin jotakin säilyyn sinun muistoksesi?"

"Mene itse penkoamaan minun kirjoitus=laalikostani; ell'ei sinne ole sattunut jäämään jotakin kyhäyksen yritystä, niin ei niitä muuallakaan ole", sanoi sairas.

Oskari meni ja myllisti kauan laatikossa olewia joutopaperin paloja. Wihdoin löysi hän niiden seasta erään runokokeen, ja sen kanssa riensi hän sairaan ystäwänsä wuoteen luo.

"Tämän minä löysin sieltä", sanoi hän iloisesti.

"Mikä se on?" kysyi sairas.

"Tämä on eräs runo", selitti Oskari.

"Minä en jaksa muistaa mikä yritys se mahtaisi olla. Lue se! ehkä sitten siitä jotakin muistaisin", sanoi sairas ja hänen silmänsä ummistuiwat puoliksi.

Ja Oskari luki:

"Miks' synnyin?

Miks' synnyin ma—miks' joku muu Ei eestäin syntynyt? Miks' unholaan kuin laho puu On syntyy täytynyt?

Miks' syntyneet ei wiisahat Mun eessäin maailmaan? Ne joill' ois maineet mahtawat Ja woimaa warressaan.

Ma synnyinkö noin suotta waan, Tai tyhjän tarpeheks', Tulinko tänne maailmaan Waan joukon täytteheks'?

Jos niinkin on, niin totta lie Täss' sijaa mullekin, Jost' elon wirta minut wie Sen kowaan leikkihin.

Ja elon tuiman taistoissain Ma suruin unhotan, Min tunnen aina rinnassain Kauheesti kalwawan.

Siis tartun waikka kalpahan— En jouda suremaan; Jos synnyin eloon halpahan, Käyn siinä kuolemaan.

Niin, syntynyt en loistohon, Mä synnyin elääksein Ja ryhdyn työhön, taistohon, Teen työtä kuollaksein."

"Niin, nyt muistan. Tuo on ensimäisiä runokokeitani, enkä ole sitä pitänyt siinä arwossa, että olisin sen edes pannut parempaan talteen. Sitä kyhätessäni oli minulla wielä toiwoa ja uskallusta, jospa kohta suruakin, mutta nyt se on kaikki lopussa", sanoi Antti ja nähtäwästi heikkoniwat hänen riutuneet woimansa paljosta woimain pinnistyksestä.

"Saanko minä tämän säilyttää muistonasi?" kysyi Oskari hiljaa.

"Saat", sanoi sairas raukeasti.

Kun Oskari huomasi ystäwänsä raukeamisen, tuli hän niin liikutetuksi, ett'ei hän kyennyt yrittämäänkään mitään puhumaan. Sillä wälin maata riuwotti sairas herwottomana, hengittää liehkasten heikosti ja tiheästi. Hänen silmänsä oliwat wielä nytkin puoliksi ummistuneina, joiden raollaan olewien luomien alta silmäwalkuaiset muljahteliwat. Oskari ei raskinut häiritä heikkoa ystäwäänsä, katseli waan häntä, tuntien samalla sydämessään sanomatonta sääliä.

Wihdoin awasi sairas silmänsä ja loi surullisen katseen Oskariin.

"Wieläpä sinä olet täällä … luulin sinun jo menneen", sanoi hän.

"Wielä", sanoi Oskari murtuneena, eikä kyennyt siihen muuta lisäämään.

"Huoleti saamme ainaiseksi jätellä toisemme hywästi. Kiitos, ainoa ystäwäni, kaikesta hywyydestäsi ja rakkaudestasi!" sanoi sairas heikolla ja sortuneella äänellä, ojentaen samassa näiwettyneet kätensä ystäwäänsä kohden.

"Eihän asia toki niin liene", sanoi Oskari ja tarttui sairaan kuihtuneisiin käsiin.

"Niin se on, ystäwäni;—minä tunnen, ettei asia woi toiseksi muuttua", sanoi sairas ja painoi silmänsä kiinni.

Kun Oskari huomasi, että hänen sielläolonsa alkoi käydä sairaalle rasitukseksi, puristi hän hellästi hänen kättään ja lähti pois.

VIII.

Eräänä kauniina syyskuun päiwän aamuna käweli nuori mies nuoren naisen kanssa L——n hautausmaata kohden. Mallikkaita ja kauniita ihmisiä he oliwat. Korkea kuin salon solea honka oli nuoren miehen norea wartalo, ja hento ja wiehättäwä oli hänen kainaloinen kanansa. Tänä warhaisena aamuhetkenä oliwat he ohjanneet kulkunsa sitä pyhää tarhaa kohden, mihin monta heidänkin omaisistaan oli wiimeiseen lepoonsa kätketty. Kumpikin heistä tunsi tunnossaan jotakin jaloa ja pyhää, sentähden halusiwat he mennä sinne, missä tunto wainajien muistoista elpyneenä saapi kenenkään häiritsemättä rauhassa nauttia niitä tunteita, mitkä iäisyyden aatelmat useinkin ihmissydämissä hereille saawat.

Aurinko oli kohonnut jo taiwaan rannan yli, kun he hautausmaan portista astuiwat sisään. Ilma oli tyyni ja selkeä, sentähden loistiwat auringon säteet lämpimästi ja kirkkaasti. Se loi elämää ja woimaa koko luontoon, kullaten samassa kuolleitten hautapatsaat ja heidän haudoillensa istutetut puut; tuntuipa siltäkin kuin se olisi koettanut hymyellen lämmittää niitäkin, jotka waiwoistansa wäsyneinä ja kylmenneinä oliwat kätketyt maan mustaan multaan.

Hautausmaan pohjoinen kolkka oli se paikka, jota kohden he käweliwät. Siellä oli wähäinen turpeilla peitetty kumpu, jolle he istahtiwat. Sanatonna, äänetönnä istuiwat he siinä kauan aikaa, sillä aatteilla oli nyt rajaton wapaus lennellä. Ei mikään häirinnyt niitä, sillä kaikki oli niin rauhaisaa ja tyyntä; ainoastaan peippo lauloi iloisesti aamuwirttänsä heidän edessänsä olewassa puussa, mutta tämäkin waan ikäänkuin tuuditti heitä sywemmälle aatteisiinsa.

"Pian meni pois meidän ystäwämme", wirkahti wiimein nainen ikäänkuin surusta hawahtuen.

"Pian", sanoi nuori mies, waikka hän näytti olewan aiwan ajatustensa wallassa, eikä näyttänyt käsittäwän mitä sanottiin.

"Mikä olisikaan hänestä tullut, jos hän olisi saanut elää ja jos hän olisi saanut kehittyä suotuisammissa oloissa, sillä hän oli hywäoppinen ja samassa niin sywämietteinen? Minä luulen, että hän eläisi wielä nytkin, jos toisin olisi ollut", pitkitti nainen.

"Niin oikein; sinä puhut tämän turpeen alla lepääwästä ystäwästämme. Se on totta mitä sanoit. Kaikenlaiset wastoinkäymiset jo lapsuudesta pitäin synkistyttiwät hänen luonnettansa ja wiimein murtiwat ne hänen kauwas näkewän ja korkealle pyrkiwän henkensä.—Samoin minäkin uskon, että hän eläisi tänäkin päiwänä, jos eiwät niin useat masentawat syyt olisi häntä kohdanneet", sanoi nuori mies.

"Mutta kuinka hän niin ajattelewana nuorukaisena teki niin ajattelemattoman työn, että hän poltti kaikki kirjalliset teoksensa? Se oli minun mielestäni sopimaton teko ja suuri wahinko", sanoi nainen.

"Hän ei woinut toisin tehdä, sillä kun kaikki toiwo ja mahdollisuuskin siihen oli häneltä mennyt, joutui hän ympäristöllämme liikkuwan kiihkeän uskonlahkon kynsiin ja he pakottiwat hänen sen tekemään."

"Mutta olisihan hänellä ollut wielä mahdollisuutta, kun olisi mennyt suomalaiseen kouluun."

"Hänellä ei ollut waroja, sillä isäpuolen konkurssi wei kaikki ja tämä wei häneltä wiimeisenkin toiwon ja mahdollisuuden. Mutta sinullakin on osasi hänen sortumiseensa, waikk'ei sinulla ole siitä pienintäkään aawistusta, sitä wähemmin wähintäkään tietoa."

"Mikä se on? Sano rakas Oskari!"

"Häneltä oli eräs ilmoitus sinulle, armaani, jonka hän kuolinwuoteellansa ollessaan pyysi minun sinulle tuomaan."

"Minullakin osaa … hänen sortumiseensa … minulle kuolinwuoteellansa käskenyt ilmoittaa…! Mitä tämä nyt on?" sanoi nainen hämmästyneenä.

"Niin se kumminkin on. Hän oli rakastunut sinuun ja sentähden jaksoi hän pyrkiä niin paljon, toiwossa, että hän kerran saa sinut omaksensa omistaa.——Meidän yhdistyksemme wei häneltä tämän toiwon ja sekin lannisti häntä", selitti nuori mies wärähtelewällä äänellä.

"Rakastunut…! Mitä sanot…? Eihän mitään semmoista woinut tulla kysymykseenkään——enhän ole siitä tiennyt mitään, enkä antanut siihen mitään aihetta", sanoi nainen hämillään.

"Sitä ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse,—hän kantoi sen mykkänä omassa sydämessään; me molemmat sen nyt waan tiedämme."

Nuori, kaunis nainen waikeni; oli niinkuin hän olisi kuullut jotakin aiwan käsittämätöntä.

"Antti raukka!" alkoi hän wiimein. "Sen sanon sinulle, rakas Oskari, että siinä hän ainakin pani toiwonsa siihen halpaan olentoon, joka ei olisi koskaan woinut mukaantua hänen tarkoituksensa mukaiseksi, eikä toiseksi muuttua kuin se nyt on. Mutta nyt tunnen hänet wieläkin paremmin kuin ennen. Innolla teki hän sitä mihin waan kerran ryhtyi. Yhdenkään ihmisen tietämättä woi hän rakastaakin sortumiseensa asti.— Hän käy kowin säälikseni, mutta minä en olisi woinut häntä auttaa."

Näin puheli kaunis nainen ja puheen loputtua kiersi hän hennot kätensä solakan miehensä ympärille.

"Minä uskon, rakas Lottani, että se niin on. Wahwa wakuutukseni on, että korkein sallimus on meidät toisillemme lahjoittanut ja minä tunnen itseni sanomattoman onnelliseksi.—Kenties oli tuo ystäwämme rakastuminen sinuun hänen ainoa hairahduksensa, joka meidän tietämättämme toi hänelle surua. Mutta nyt hänen henkensä on wapautettu kaikista waiwoista, surusta ja tuskista, ja minun toiwoni on, että hän on nyt siellä, jossa wanhurskaus asuu, missä hän warmaankin iloitsee onnestamme", sanoi Oskari.

Kuihtuneen nuorukaisen hautakumpu oli tästäpuoleen paremmassa kunnossa kuin yksikään muu L——n hautausmaalla, sillä saman pitäjän nuori pastori, Oskari E. nuoren rouwansa Lotan kanssa piti siitä erinomaista huolta. Siihen oli istutettu pysywäisiä kukkaispensaita ja kesäisinä aikoina oli niiden juurelle kylwetty moniwärisiä kukkasia. Ne esiintyiwät jo aikaisin kewäällä ja ikäänkuin silmää iskeä wilkuttain kuiskiwat: "täällä, täällä lepää kuihtunut nuorukainen."