ALKU-OSA (continued 2)

Sitten hän poistui ja Brunius jäi taas huoneeseen yksin.

Bruniuksella ei ollut ennen ollut mitään naissuhteita. Nyt hän Olgan lähdettyä makasi vuoteessa hiljaa selällään ja katseli rauhallisemmin tätä kaikkea, mihin hän nyt oli joutunut. Matkalle lähtiessään hän oli ollut vain hienossa jännityksessä, mutta tuntenut kumminkin hallitsevansa asemaa. Hän luuli jo kokevansa avioliiton syvintä merkitystä ja yksin ajatellessaan katseli koko ihmiselämää avioliiton kannalta, tunsi syvästi kaikkien avioliittoa koskevien vanhojen periaatteiden oikeutuksen. Mutta heti, kun hän tuossa hienossa jännityksessään lähti liikkeelle, kohtasi hän kaikkialla seikkoja, jotka eivät mitään tienneet noista hänen järkeilyistään: matkan vastukset, renkipoika, hämärä talo, Olgan vanhemmat, Olgan poissaolo… Sitten oli Olga ollut täällä huoneessa, menetellyt niin ja niin, ja oli nyt jälleen poissa. — Minä olen jollain ihmeellisellä tavalla kiinni hänessä, näen alati hänen vartalonsa edessäni… Ja kun Brunius ajatteli, että hän huomenna menee sen saman olennon kanssa kihloihin, tuotti se ajatus hänelle ikäänkuin vastenmielistä tyydytystä. Hän nimittäin tajusi, että tämä tyydytys oli vierasta, ennen koettelematonta laatua, ja mikään sellainen ei häntä koskaan miellyttänyt. Tällä tunteella ei ollut sijaa hänen kehittyneissä ajatusjärjestelmissään, kaikkein vähimmän niissä, joita hän oli luonut eri sukupuolten välisistä suhteista…

Bruniuksesta on hetkeksi tullut kesäisen kertomuksen huippuhenkilö, kun hän vuoden lyhimmäksi yöksi on saapunut tänne kaiken keskelle. Hänen ajatuksensa kierteli vielä samaa rataa, kun aurinko jo nousi. Taavekin oli pirtissä jo silloin nukkunut.

Juhannus lähestyi.

Juhannusta vastaan

1.

(Juhannusaatto-ehtoon runollisuus)

Juhannusaatto-ehtoon runollisuus saapuu nurkkiin, pieliin ja pihamaille — sillä se on etupäässä niiden runoutta — se saapuu niihin tuona määräpäivänään, illalla, siihen aikaan, kun aurinko ei enää häikäise. Ollaan jo niin kaukana suvessa, että koivunlehti on täysikokoinen, pirtin ilma ei enää ole ihmispesän kyllästetty keskus, avonaisista ovista ja akkunoista se virtailee ulos ja leviää ja lauhtuu tanhuville. Joku pesän pikkujäsenistä etenee pihasta pois, vainiomäkeä, aidanviertä, lähdetietä. Matala koivunvesakko on hänen silmissään yhtäkkiä ihmeen henkevä. Samoin pirtti täältä katsoen on kuin jokin matala ja hyväntahtoinen vanha olento. Ja pihamaa on katselevinaan taivaanrantaa, josta lähestyy juhannus. Illallissauhun noustessa piipusta tekee pikku tyttö kirjavan vihkon kurjenpolvista ja leiniköistä.

Kun lehtimaja on valmis, on se kohta ketoa, joka on jäänyt sen sisään, saanut erikoisen hengen. Majan seinäkoivut rajoittavat sen majan lattiaksi, sille tuodaan matala lastenpöytä, jakkara ja penkki, ja jos siihen laskeutuu käsilleen, on tunne toisenlainen kuin piharuohossa ulkopuolella majaa. Seinäkoivun juurelle ilmestyy pian nukke, se näkee siitä pienestä kehdostaan oksien alitse majan ulkopuolellekin, jossa maailma näyttää avaralta ja ikäänkuin vieraammalta. Mutta sieltä näkyy myös etäisten pientareiden suunnattomat kukka-aarniot ja rukiin yli taivaan ranta … lehtimajan oksien alitse ja välitse. Lehtimajan suu on päin porstuanovea, jonka molemmin puolin on myös koivut seisomassa kovaksi tallatussa kamarassa. Porstuan ovi on auki ja porstuanperäkamarin ovi on auki, niin että pihasta näkee kamarinakkunan takaisen jalankäymättömän kedon, jonne lännestä osuu auringon iltavalo kirkastamaan survovaa hyttysparvea. Kamarin akkunalaudalla näkyy olevan kirjava vihko kurjenpolvia ja leiniköitä, ja niiden takana akkuna, ja sen takana kirkastuneet hyttyset, niinkuin tämän illan hauskat kultakipunat.

Illan ja yön taitteessa nouskaamme ylemmäs.

Ilman herkkyys pitelee kevyesti laajempaakin näköpiiriä, jota vallitsee vanha, havulatva harju. Laajan vesipinnan rantoja ja rajoja ei voi täältä asti arvioida, mutta sen sävy on yhtä kuin kukkasten, koivujen, pihamaiden ja katonlappeiden. Punaisesta auringosta on nyt puolet näkyvissä, punainen valo koskettaa vielä lakeudella pitempien kukkien latvoja, mutta niiden juuripehkossa ja pensaitten varjopuolella odottaa jo valmiina kesäyön alku. Asumuksiin saapuneet kaukaiset juhannusvieraat palailevat pieniltä mäkiretkeilyiltään vieraspaikkojensa pihoihin, käyvät pirttiin ehtoolliselle. Vieraitten hevoset ja kärryt jäävät yöksi pihaan. Lehtimajain koivut ovat neitseellisimmillään. Juhannusyö. Aurinko on laskenut, painukaamme harjulta laaksoihin takaisin ruismaiden ja ihmisasuntojen henkeen.

Kun juhannusyö on kaunis ja tyven niinkuin nyt, vaimentaa se kaikilta näkyväisiltä ne piirteet, jotka päivänvalossa ovat niille ominaisia. Kaikki pienet juhannusyön merkkitapaukset, joita nyt alkaa siellä täällä tapahtua eri ihmisille, ne ikäänkuin siirtyvät kumottavalle pohjoistaivaalle ja väreilevät siellä etäältä kuuluvien pelinsävelten tahdin mukaan. Pelinsävelet kertovat sinulle, yksinäiselle katselijalle, noista tapauksista ja täyttävät sinun mielesi muistelevalla kaiholla, ja sinä kadehdit niitä ihmisiä, joille jotain tapahtuu tämän juhlayön tietämiin. Joku tunsi samaa viime juhannusyönä, mutta nyt hän ei sitä muista, sillä nyt hän rientää vaalean, uuden onnen ympäröimänä uusille, hämyisille oville, ja ehtii rientäessään erottaa tuhannen kukan häiritsemättömät kasvot kukkakansan alkavasta juhlatungoksesta. Pelin ääni vaikeni. Itä, länsi, pohjoinen ja etelä ovat ne rajapylväät, joiden sisäpuolella tämä keveä henki asuu, ulottuen ruismaasta ruismaahan, pihasta pihaan, pitkin pientareiden koiranputkirivejä ja päivän lämmittämiä siistejä teitä.

Ja yön syvyyteen sisältyy suuri, ikuinen, tasainen elämä, jonka hienoimmat kiihkot näinä ehtootunteina ovat keskittyneet siellä täällä valveilla liikkuvien ihmisten sieluihin ja silmiin, vaikka kaikki näyttää nukkuvan.

2.

(Lyylin lähtö)

Korkeen Lyyli menee tänä yönä tanssiin. Hän hankkii hiljaksensa puhumatta toisille, jotka kumminkin hänen hankkeensa huomaavat. Väinö aikoo nähtävästi itsekin lähteä, lienee jo mennytkin. Lyyli ei ole ennen tanssissa käynyt, mutta silti ei häntä kielletä. Hänelle ei puhuta mitään.

Lyyli pukeutuu aitassa, sillä häiriytymättömyys on hänelle nyt kallis asia: jokainen vaatekappale saa siinä ikäänkuin siunauksen, ja jokainen kamman vetäisy tuntuu hyväilevän hiuksia ja toivottavan onnea. Lyyli osaa tanssia, hän saa tanssia Eliaksen kanssa Linnan pirtissä. — Nyt hän kiinnittää vyön.

Muuten on hänen mielialansa nyt taas aivan toinen kuin koskaan ennen, sydämessä pulpahtelee outo vallattomuus, ja mielikuvitus liehtoo hurjia aikeita. Hän tuntee pääsevänsä perille jostakin uudesta, aivan samoin kuin silloin sunnuntai-iltana avioliitosta. — Tämä on nyt yöjalkaan lähtöä, siitä puhuessa tarkoitetaan jotain pahaa. Nyt minä lähden yöjalkaan, tanssiin. Minä olen tyttö, mutta lähden sittenkin. Minulla on heili…

Kaikki nuo seikat: yöjalka, tanssi, heili, olivat odottavinaan ulkona tutulla pihamaalla, yhtyäkseen seuraan heti kun hän astuu ulos aitasta. Kuin silmää iskien ne tahtoivat nuorekkaasti hymyillä moititulle maineelleen. Nyt tyttö tuli aitan eteen ja näki edessään polun, jota myöten hän viimeaikoina oli iltaisin noussut harjulle. Mutta nyt hän ei mennyt siitä, vaan meni alas navetalle ja sen takaa kylätielle. Harjulla-käynnit ja niihin liittyvät ajatukset tuntuivat jäävän kotiin. — Silloin sunnuntaina Elias oli sellainen, pelkäsi toisten huomaavan. Nyt, nyt ymmärrän sen… Täällä me kohtaamme ja täältä yhdessä tulemme, aamuyöllä. Menemme… Hän ei uskaltanut ajatella loppuun asti: menemme minun aittaani. Koko kotiväki tuntui tytöstä nyt vieraalta, ikäänkuin jotenkin tiellä olevalta, mutta Eliaksen kuva oli tulevinaan lähemmäksi häntä, kasvoillaan sama hurmaava ilme, joka silloin sunnuntaina oli Lyylin mieltä lamannut. Nythän on juhannusyö. Kaikki tähänastinen menettää merkityksensä, unohtuu ja etääntyy. — Nuoren ihmisen tämänhetkinen elämä sisältyy siihen, että hänellä on hauskat vaatteet ja äsken pesty iho. Ja mennessään eteenpäin hän näkee rinnakkaisuutensa metsäniitussa, joka sekin on täynnä leinikköjen keltaa ja kurjenpolvien sinipunervaa, tupruavana sekoituksena, keskellä juhannusyötä. Ladon seinällä suunnattoman suuria koiranputkia. Mutta notkossa nouseskelee oudonrakenteisia, melkein mustia ohdakkeita, niinkuin joitain peloittavia ylimyksiä, pitkiä ja hoikkia, täynnä nuppuja.

Tänä yönä voi juoda viiniä niinkin nuori tyttö, ettei vielä koskaan ole sitä maistanut eikä ymmärtänyt. Nyt hän maistaa sitä toisten seurassa, eikä kukaan huomaa sitä miksikään tapaukseksi. Niinikään toisten huomaamatta hän katsoo ulos, valoisan yön salaperäisyys vetää hänen mielensä hetkeksi syrjään ja huomauttaa vakavasti pionien ja pelargonien läsnäollessa, että hän on tulossa immeksi.

Lyyli tunsi ikäisensä tytön, jota kohtaan hän ei milloinkaan ollut kokenut mitään eristävää tunnetta. Tytön koti oli Korkeesta tanssipaikalle päin noin puolivälissä. Jatkuva onni oli hienotunteisesti ohjaillut niin, että Lyyli viikolla oli sattunut tuon tytön pariin ja aivan luontevasti tullut sopineeksi yhteisestä tanssiin menosta. Nyt hän poikkesi siihen asumukseen. Tytön äitikin oli vielä ylhäällä, ja vaikka oli vanha ihminen, oli kumminkin hymyilevän suosiollinen tanssiin meneville tyttärille. Niin tyttäret lähtivät tölleistä kohti tämän-öisiä kohtaloitaan, ja syventyvä yö sai heistäkin yhä lisää sitä ainesta, josta sikisi se näkymätön, vahva henki ja joka oli määrätty kestämään vain muutaman tunnin. Malkamäen ylängöltäkin virtailee jo yöhön samantapaisia aineksia, osaksi myös tänne tanssipaikalle päin. Sieltä tulee Elias, kun ehtii, ja — ihmeellistä kyllä — myös Herttua. Taave, renkipoika, on jo näkyvissä ja hihkaisee. Siellä on koko joukko juovuksissa.

Korkeen Lyyli tuttavansa kanssa pääsee pihaan ja siitä pirttiin. Matkan varrella koetut yksilölliset aivoitukset sukeltavat tuotapikaa pelin ja tanssin humuun. Hämärä ilma kuiskaa, että Eliaskin tulee.

3.

(Juhannussauna. — Kihlajaiset)

Malkamäen isännän hetket olivat herttaisimmillaan, hampaat välkkyivät ja puhe oli nasevaa. Hän pyysi Bruniusta odottamaan, juoksahti Eliaksen akkunan alle ja sanoi leikillisen käskevästi: Saunaan, saunaan! Sitten hän Eliasta odottamatta palasi vieraansa luo, ja he laskeutuivat hiljalleen saunalle päin. Elias saavutti heidät ahteen alla. Esittelyssään isäntä lisäsi Eliaksen nimen jälkeen: — suuri maailmanmies ja naisten hulluttaja.

— Hulluja on kenen tahansa helppo hulluttaa, vastasi Elias ja tunsi sanoneensa jotain varsin typerää. Mutta samalla hän tunsi, että tuo lause määräsi hänen suhteensa tuohon Brunius-nimiseen mieheen, joka katsahti häneen hymyillen ylhäältä päin prillien takaa. Hän huomasi sanojensa jostain syystä koskeneen myös isäntään, sillä tämän hampaat pysyivät vähän aikaa näkymättömissä.

Pukuhuoneeseen tultuaan nämä kolme herraa alkoivat riisuutua, ja Elias ajatteli nautiskellen: — Vai sillä lailla, vai siinä te nyt olette! Kyllä näen, että teillä on yhteisiä hauskoja asioita. Sinä äijä aavistelet jotain ja nautitset. — Saapa nähdä mimmoinen ruho sieltä tulee näkyviin. — Kaikeksi onneksi on tämä yö juhannusyö.

Riisuttuaan vaatteensa ja prillinsä ei äskeisestä Bruniuksesta ollut jäljellä muuta kuin kaksi latteaa etuhammasta, jotka tavan takaa tulivat näkyviin suuhun pyrkivien viiksien aita, niinkuin hän olisi alati kärsinyt jostain epämukavuudesta. Hän näytti omituisen avuttomalta, raajat olivat ruumiiseen nähden liian heikot. Silmät näyttivät ilman prillejä kosteilta ja lempeiltä. Hän oli lukumies.

— Onpa hartioihin tullut pahoja näppylöitä, pakisi isäntä hyväntahtoisesti; — pitää vihtoa nyt aikalailla ja huomenna paistaa auringossa. Ovatko ne kauan olleet?

Tämä puhelu ei huvittanut vierasta. Hän nousi varovasti lauteille ja vastasi siinä mennessään jotain. Isäntä laajensi asian ja lausahti: —Mistähän niitä ihmiseen kaikenlaisia tuleekin?

Elias heitti löylyä ja sanoi: — Ne johtuvat vatsasta. Kuinka on hampaiden laita? Lausumansa typeryys ei enää harmittanut Eliasta, vaan huvitti. Mutta hän oli hajamielisesti heittänyt kiukaaseen kolme kipollista. Brunius ei tehnyt selvää hampaistaan, vaan alkoi hiipiä lauteilta alas.

— Tuliko liikaa? sopahti isäntä.

— Minä en ole tottunut suomalaiseen saunaan, lausui Brunius harvaan ja vaivautuneesti. Äänen sävy ilmaisi hänen tunteensa hänen nykyistä seuraansa kohtaan.

Vihdottiin ja pestiin. Vilvoiteltaessa sanoi Elias:

— Ai kuulkaas, isäntä. Jos minä tästä piakkoin otan ja nain, niin vuokraatteko te minulle tonttimaan?

— Kuinka vaan puhutaan. Vai aikoo mies naida, taitaa jo olla kumppani katsottunakin.

— No se asia nyt ei liene vaikea järjestää, vastasi Elias hymyillen ja siveli vasemmalla kädellään oikeaa hauislihastaan. Tämäkään puhelu ei sujunut. Elias havaitsi, kuinka Brunius koko ajan koetti sietää tätä tilannetta, joka hänelle oli kiusallinen ainoastaan siitä syystä, että Elias oli saapuvilla. Erotessa sanoi isäntä, taas ikäänkuin jostain kevyesti ilkamoiden: — Terve tuloa sitten vähän päästä talon puolelle, pidetään siellä vähän pientä perhejuhlaa näin juhannusiltana. — He menivät, ja sitä mukaa kuin he lähestyivät pihamaata, sai Brunius olemukseensa takaisin ne luonteenomaiset piirteet, jotka saunassa olivat hetkeksi valahtaneet pois.

— Vävy ja appi, ajatteli Elias katsellessaan poistuvien herrojen kuvioita juhlallista iltaa vastaan. Koko tämä omituinen seikkailu, joka nyt täytti täällä ilman, tuntui hänestä noiden kahden mitä erilaisimman miehen yhteiseltä yritykseltä. Olgan kuva ei siihen ollenkaan sopinut. Elias kääntyi katsomaan poispäin talosta laaksoon, josta henkäili juhannusyö, aivan kuin hän olisi pistänyt päänsä jostain huoneen ikkunasta ja saanut raitista ilmaa. Hänen mieltään melkein etoi tunne siitä, että hän oli voimakkaampi Bruniusta. Sen tunteen säilyttäminen oli hänestä lapsellista ja vastenmielistä, mutta hän ei voinut sitä poistaa.

— Minä menen sittenkin tanssiin. Lyyli on siellä. Nyt on juhannusyö.

Olga ei tosiaan sopinut siihen, mitä tänä iltana tapahtui. Hän meni läpi hämärän salin, jossa Eliaskin istui toisten vieraitten joukossa, ja hänen kasvoillaan oli selvä, helposti tulkittava ilme, ikäänkuin hän olisi mennessään malttamattomasti sanonut: — Älkää nyt tutkiko, mitä tämä tarkoittaa, ja siten sotkeko peliä, jota ette lainkaan ymmärrä. — Tietysti minä menen naimisiin. — Olin kyllä teidän kanssanne toissa yönä mäessä. — No mutta mitä se tähän kuuluu? — Olkaa vaiti älkääkä kyselkö.

Tuntui kuin Olga olisi tämän kaiken järjestänyt ja nyt ylhäältä päin ja tarmokkaasti — kuten ainakin ihminen, joka harvoin johonkin ryhtyy — ohjailisi tapauksen menoa. Elias vaistosi tämän ja jäi ikäänkuin sivulta seuraamaan tätä Olgan tointa, jossa hän, Elias, ei voinut olla mukana. Mutta mieluummin hän olisi mennyt tanssiin siksi ajaksi, kunnes tämä oli ohi.

Illallista syötäessä kihlaus julkaistiin ja Olgan yhä jatkuva ilme aiheutti, että Elias ja muut läsnäolijat vaistomaisesti pitivät koko asiaa omituisena sukkeluutena. Bruniusta ilmeisesti vaivasi hänen oma muukalaisuutensa, hän ei nähtävästi tuntenut oikein sointuvansa edes morsiamensa kanssa. Kaikki olivat jollain lailla Olgan valloissa.

Illallisen jälkeen mentiin mäkeen kokkoa polttamaan. Sama se, mentiin vain, kyllähän se sopi. Mäessä jatkui sama hienon ällistyksen tunnelma, kunnes tapahtui, että — kuten Herttua myöhemmin asian kuultuaan virkkoi — "köys katkes, laulu kuultihin":

(Taaven laulu)

Malkamäessä tytär on pulska, ja muorilla ainoo poika — halituli-tei, sen silivili-vei — ja muorilla ainoo poika.

Likka on lonkilta leviä, mutta poian varsi on hoikka — halituli-tei, sen silivili-vei — ja poian varsi on hoikka.

Malkamäestä tytär lähti ja kuljeskeli mettiin — halituli-tei, sen silivili-vei — ja kuljeskeli mettiin.

Kun tuli mettässä puskan taa ni' ketoon kellistettiin — halituli-tei, sen silivili-vei — ja ketoon kellistettiin.

Kelpaa joskus röökynälleki' renkipoian ranki — halituli-tei, sen silivili-vei — ja renkipoian ranki. — — — — —

Laulu kuului kiusallisen selvästi ylös mäkeen, eivätkä siellä olijat osanneet muuta kuin juhlallisen näköisinä kuunnella, kunnes laulu särkyi sekavaan rähäkkään. Olga säilytti asentonsa aivan hätääntymättä, sillä tavoin ikäänkuin musertaen toisten ällistystä. Silmäkulmat pinnistyivät pilveen, mutta katse ja suu hymyilivät, kuten ihmisen, joka aavistaa jotain hauskaa, mutta ei vielä oikein älyä sitä. Hän katsoi Eliakseen. Tilanteen teho oli niin valtava, että Elias Olgan katseen tavatessaan ei voinut pidättäytyä, vaan ratkesi nauruun ja melkein vieri mäkeä alas. Ja kun ahteen puolitiessä vielä seisoi silmät pyöreinä äsken saapunut Herttua pelkkänä kysymyksenä äsken kuulemansa johdosta, niin vaipui Elias maahan ja Herttuan kysyvän ilmeen yhä kiihoittamana nauroi kuin hullu.

4.

(Taaven seikkailu)

Taaven seikkailu alkoi viidettä käydessä iltapäivällä. Hän hajoitteli kesämaalla sontatunkioita; työ kävi aivan totunnaisesti, ja ajatukset näkyivät kiihkeästi liikkuvan jossain etäällä työmaalta. Ajatusten vauhti oli niin vinha, että se koko ajan näkyi pojan liikkeistä ja aiheutti keskeytymättömän laulunhyrinän, josta ei tosin sanoja ulospäin erottanut. Työ, ajatus ja hyräily liikkuivat mieltä hivelevässä tahdissa. Hän pisteli ensin kärrynkorin täyteen talvellisen tunkion muhevaa ainetta, sitten hiukan verkkaisemmin antoi talikon painua mutaan, otti ohjakset ja kimautti hevoselle: no! Eteni siitä saran alapäähän, jonne pienten sontaläjien jatkuva rivi johdatti. Kotvan siellä viivyttyään hän jälleen seisoi tyhjässä korissa, ja vaatteiden hienosti tutistessa ajoi takaisin tunkiolle. Hänellä oli tinkityö ja hän sai sen viiteen valmiiksi.

Silloin oli hänen mielensä jo niin kevyen herkässä vireessä, ettei hänellä ollut pahaa tunnetta edes taloa kohtaan. Kaikki tämän illan reimat aikeet lähestyivät hetki hetkeltä toteutumistaan, hän ajoikin käyden vainiolta taloon, lakki silmillä raukenevan auringon suojana. Hyräily heikkeni ja muuttui lopulta vihellyksen hyminäksi, kun hän auringon yhä laimentuessa kääntyi alapihalle. Mäessä kukkiva pihlaja kuvasteli jo juhannusaattoehtoota, kun hän päästi sinne hevosen.

Taaven oli hauska olla iloisine aikeineen. Pirtissä hänet valtasi hivelevä kaiho ajatellessaan, että hän nyt jättää tämän tutuksi käyneen nurkan, että tämä ilta on viimeinen, että siihen jää se sänky. Mutta kaiho on ihmiselle mieluisa tunne, ja Taave antautui sen valtaan, niinkuin hän tämän huoneen ilmassa oli monta kertaa tunteen valtaan antautunut. Syömästä palattuaan ja vaihdettuaan työvaatteet parempiinsa ei hän kiiruhtanutkaan isännän kamariin, vaan liikuskeli taas pitkin laajaa lattiaa, pysähtyen milloin minkin akkunan pieleen, sovitellen hattuaan erilaisiin viistoihin ja jälleen hyräillen hulivili-laulua, jossa tuntui kaihon väre.

— Tuosta ovesta on se kerran tullut tähän huoneeseen minua varten, yhtenä ehtoona, eikä ollut mitään kiirettä … voi saatana sentään.

Se oli jo etäinen asia. Mutta tällä hetkellä tuntui Taavesta ihan siltä, että se hänen laulunsa, joka tänä päivänä oli hänen päässään kypsynyt, ei oikeastaan loukkaa Olgaa. Kun hän kuvitteli laulavansa sitä reimasti, niin että Olgakin kuulisi sen matkan päähän, niin hän oli näkevinään Olgan silmissä samanlaisen ilmeen kuin silloin keväällä tanssissa. Ja siinä saisi olla muorin poikakin kuulemassa…

Ajatus muorin pojasta karmaisi Taaven mieltä niinkuin veitsenterä lasia, tai niinkuin olisi toisten nähden komeasti ryhtynyt nostamaan kiveä, jota ei jaksanutkaan. Siitä suuttuu, mutta samalla järki sanoo, ettei se ole kiven syy. Mielikuvat siitä, mitä hän oli havainnut Olgan ja muorin pojan välillä tapahtuvan, palasivat näinä päivinä aina Taaven silmien eteen, mutta kimmahtivat heti takaisin, pannen Taaven itsekseen äsähtämään. Mutta nyt, kun hän oli päättänyt tämän yön tietämiin hiljaa kadota tästä talosta, tuntui kaikki ikäänkuin selvemmältä ja kevyemmältä ja hänen oma olonsa miehevämmältä. Avaran maailman rinnalla, jonne poika aikoi tänä yönä paeta, olivat nämä asiat pieniä, oikealla maailmanmiehellä pitikin olla tällaisia. Sellaisella miehellä kuin muorin pojalla niitä on varmaan maailmalla monta, sitä ilmaisee koko sen kiusoittava olento, verkkaiset liikkeet ja silmäin katse. Tässä Taavea taas karmaisi, kuvitellessaan mitä Olga ja muorin poika ovat yhdessä tehneet. Mieleen kiehahti masentava, lohduton tunne siitä, ettei kukaan tyttö hänelle antautuisi, ettei hän pysty milloinkaan oikeaksi huliviliksi. Häntä epäilytti jo, kuinka hän pystyisi hoitamaan sen pullon, joka Vähässämäessä häntä odotti. Mielikuvat sinkoilivat: kuinka hän pikkupoikana oli ihaillut isoja miehiä, joille näin suvella joskus lauantai-ehtoona tuli ainetta… Kun saisi tänä yönä pitää tyttöä! Ja mielikuvain ryöpyssä näkyi jälleen Olgan hurmaava kuva pojan intohimojen keskeisenä esineenä.

Tässä mielentilassa hän nopeasti kääri työvaatteensa ja saappaansa yhteen myttyyn, ja kätki sen sängyn pään taakse. Sitten hän painoi hattunsa lopulliseen viistoon ja lähti isännän kamariin, peittäen avuttomuudentunnettaan tuikealla ilmeellä. —

Oi sinä juhannusyön ikivanha taika, vaikuta nyt niin, että Malkamäen Taave tänä yönä saa tytön. Katso kuinka kaikki on kuin sitä varten hehkeimmillään, ilma on tyven, pihlaja kukkii ja moniaalla leviää ilmaan pyhäisten pumpulipukujen ja ihon lemu. Koko yö on tullut kevytmielistä, ajattelematonta tuhlausta varten. Mutta mikä on Malkamäen Taave? Onneton olento, joka ei vielä eläissään ole tehnyt mitään miehuullista, vaikka hän jo lähestyy kahtakymmentä. Vain kerran hän on lyönyt miestä suun päälle, mutta silloinkin hän tunsi olevansa nulikka, joka liikkui isojen miesten turvissa, ja vaikka hän jälkeenpäin olisi kuinka luontonsa kanssa kiemurrellut, ei hän pitkään aikaan voinut mielestään poistaa raukkamaista kauhun tunnetta tuon lyönnin johdosta. Eikö hänelle jo ole kylliksi kohtaloa siinä, ettei hänestä milloinkaan voi tulla ihailemaansa salskeata, teräväsanaista tappelijaa, ei tanssipirtin miehekästä tyhjentäjää. Parhaina hetkinään hän sellaista kyllä kuvittelee, mutta silloin hän ei muista itseään.

Tänä iltana hän tosin tekee kaksi miehen työtä: hän ottaa isännältä palkkaa etukäteen ja karkaa aamupuolella yötä; ja sitten on Vähämäki tuonut hänelle ainetta.

Isäntä katseli kirjaansa ja sanoi: — Taave on jo ottanut niin paljon, vuotta on vielä jäljellä iso matka. — Aikooko Taave mennä jonnekin? —Aion minä mennä kotioni.

Olga tuli kamarin ovelle hienona ja upeana. Taave ei katsonut häneen, vaan tuijotti jyrkästi isäntään. Laulu tuli hänen mieleensä ja samalla varmuus siitä, ettei hän voi sitä kertoa yhdellekään ihmiselle, vielä vähemmän laulaa. — Olga puhui isännälle saunaan menosta ja poistui. Isäntä antoi rahan, Taave kääntyi ja lähti.

Kun tämä oli onnistunut näin hyvin, ei Vähäänmäkeen meno enää jännittänyt häntä niin paljoa, vaikka siellä oli Iivarikin kotona. Tämä seikka ilahutti häntä, sillä hän ymmärsi, ettei hän reimana miehenä sopinut säikkyä Iivaria. Hattu viistossa hän hiljallensa eteni talosta. — Laulut ovat lapsellisia; piruako minä hänestä piittaan; mutta oli hän mukava koettuna.

Koko seikkailu Olgan kanssa oli jäävinään kuin veden taakse. Vähänmäen kuisti ja porstuanovi olivat vastassa, niinkuin jokin karskisti hymyilevä uusi toveri. — —

Ja viina meni suoniin, ja oli juhannusaatto-ehtoo. Ja Vähänmäen pakarinpöydällä oli kahvikuppi ja sen laitaan kuvattuna kiemurakukkanen. Ja suvisella ruudulla käveli kärpänen. Ja kun meni pihalle nurkan taakse, kuuli yhtaikaa ruisrääkän äänen ja suonien tykinnän. Ja tuolla oli vanha Malkamäki.

Taave tuijotti siitä nurkalta Malkamäkeä silmät suurina ja höpisi itsekseen: Malkamäessä tytär on pulska ja muorilla ainoo poika…

Ja oli hauska palata sisälle. Ja kaikkein hauskinta oli, että kello jo kävi kymmenettä. Tanssiin mennään. Tanssi … tanssi; onpa se mukava sana. Se on kuin yhtälajia ainetta. Tyttöasia ei nyt tullut Taaven mieleen. Vaikka hän sitä ajattelikin, niin ei vaan kiihtynyt. Mutta peli ja humu…

Ruistähkäin latvoissa paloi vielä punainen valo. Se valo oli kuin tanssipaikalta tänne asti säteilevää pelin ääntä. — —

— Lauletaas vähän herrasväelle, sanoi Taave.

Toiset eivät oikein käsittäneet, mutta Taave alkoi kiljua lauluaan, silmissä hymyilevä kosteus. Toiset kuuntelivat ihmeissään, ja Taaven sisälläkin kuulteli jokin hievahtamatta ja vielä enemmän ihmeissään.

Kunnes joku rupesi hohottamaan yhtä odottamatta, kuin Taave äsken laulamaan. Silloin he kaikki rupesivat hohottamaan ja vaipuivat maahan istualleen. Oli hyvin epätietoista, oliko Taave sankari vai narri. Hän hohotti itse kaikkein hulluimmin, ja se viittasi sankariin. Ja tilanne kiepahti kokonaan hänen edukseen, kun hän sanoi:

— Nyt pojat Linnaan ja nopsasti. — Toisilla ei ollut siihen mitään sanomista, muuta kuin lähteä vaan. Tämä oli ensi kerta, jolloin Taave käski joukkoa.

Kun he kaukaa lähestyivät Linnaa, näkivät he Korkeen Lyylin ja Harjunpään Annan menevän pihaan.

— Kattos tätejä, jes.

— Luuletkos, että — —

— Kyllä — kummaltakin.

Taaven sitä sisäistä kuuntelijaa etoi tämä keskustelu aivan ihmeellisesti. Hän hihkaisi ja se auttoi.

Läheltä kuullen tuntui pelin ääni iloisesti rähisevän sen johdosta, että aurinko kumminkin oli laskenut.

5.

(Tanssit)

Tanssipaikka on semmoinen paikka, jossa monien ihmisten yksi-öiset kulkuradat kohtaavat toisensa, monella muotoa yhtyvät, kieppuvat yhdessä ja jälleen eroovat aamupuolella, hajaantuakseen usein eri ratoja ja eri yhdistelmissä kuin ovat yhtyneet. Jos kuvittelee, että jokaisen tanssissakävijän jälkeen koko yön jää punainen viiru, niin olisi näin syntyneitä kuvioita taivaan laelta hauska katsella juhannusyönä. Siellä täällä pitkin vihreätä maanpintaa näyttäisi vihreyden keskellä makaavan jokin jättiläismäinen alku-eläin, jonka täplämäisestä ruumiista tunkeutuu ympäröivään vihreyteen hienoja, punaisia lonkeroita. Ja jos onnistuisi näkemään läpi eläimen kuoren (pirtinkaton), näkisi tuon punaisen lonkeroaineen eläimen sisällä jatkuvan ja sotkeutuvan yhteen.

Tanssi … tanssi … kuten Taave viinapäissään toisti sitä sanaa itsekseen; se ei muodostu läsnäolevista ihmisistä eikä heidän tahdikkaista liikkeistään, vaan heidän aivoituksistaan ja tunteistaan. Jos jälkeenpäin luettelee poissaolleelle kaikki, jotka olivat läsnä, ei hän siitä saa mitään käsitystä itse tanssista, sillä tanssin oleellinen kohta on sen näkymätön henki, joka muodostuu kaikista niistä näkymättömistä ajatussäteistä, jotka yhdessä pölyn ja soiton kanssa täyttävät hämärän ilman. Yksilö häviää tanssissa, ja hänen viehätyksensä on siinä, että hän liikkuu tuossa tanssin sekoitetussa hengessä niinkuin jossain suojelevassa ainemeressä, hänen aivoituksensa voi suloisen turvallisesti piillä kaikkien aivoitusten yhteisjoukkiossa. Tanssiin saapuminen ja sieltä lähteminen on turvattomampaa, ja senvuoksi koettaa jokainen suorittaa ne salavihkaa. Mutta tanssin kestäessä tuntee jokainen oman pienuutensa kokonaisuuden rinnalla. Joku joka on tanssinut ahkerasti, pistäytyy ulos ja näkee siellä seisoskelevia hämärähköjä olentoja. Ne ovat kokonaisuuden heikkenevää äärtä, jonka olemassaolo on hyvin tarpeellinen, sillä ilman sitä rajoittuisi tanssi-kokonaisuus liian jyrkästi. Seisoskelijain tajunnassa on tuo ulospistäytyjä taas osa tiiviimmästä keskuksesta, jonka lämmöstä he heikompina aineksina riittävästi nauttivat täältä sivulta. Itse lempeä juhannusyö näyttää lukeutuvan kaikkein huomaamattomimpiin sivulla seisojiin.

Koko tanssiväki on yhtenäistä, tasaista joukkoa, toiset hiukan voimakkaampia, ja peli on samassa vireessä joukon ajatusten kanssa, sävel on koossapitävä ja kirvoittava voima. Jollei se jaksa kaikkea kirvoittaa, purkautuu ylimäärä tappelun tupsahduksena.

Elias ja Herttua ovat ilmestyneet ovensuu-joukkoon. Heidän kummankin kasvoillaan on äsken koetun voimakkaan ilon ja viininjuonnin jälki-ilme. He eroavat hieman liian paljon muusta väestä, mutta tanssi on jo niin pitkällä, ettei se seikka enää häiritse. Lyyliä ei näy pirtissä, ja Elias mukautuu heti siihen ajatukseen, ettei häntä ole koko tanssissa. Saman tekevä, he ovat Herttuan kanssa taas yhdessä ja kahden.

Mutta samassa ilmestyy kamarinovelle ensin Linnan emäntä ja hänen viereensä Lyyli. Eliaksen mieli lämpenee. Äskeisten tapausten taustaa vasten tuntuu Lyyli nyt suloisen kevyeltä ja helpolta hallita. Yö tulee ihanaksi, mutta minne saisi Herttuan!

Kas, Taave meni ottamaan Lyyliä. He kulkevat ohi ja Lyyli katsoo Eliakseen tummissa silmissä outo hurma. — Kuka se oli? kysyy Herttua. — Se on se, vastaa Elias. Herttua ymmärsi koko pitkän kertomuksen tämän enempää siitä kuulematta.

Herttua katseli tyttöjä toivovin silmin. Taave jätti Lyylin ja Elias meni häntä ottamaan. Nyt Malkamäen muorin poika ja Korkeen tytär tanssivat yhdessä. Mutta niin kauan kuin ollaan tanssissa, eivät he tunnusta itselleenkään, mitä he kumpikin sydämessään tuntevat. Mutta he ovat vielä kahdenkeskenkin tänä yönä, sen näkee heidän päältäänkin, he kulkevat kahden kaukana täältä, ulkosalla, jossa nyt omiin oloihinsa jääneenä nuokkuu äskeisen juhannusaatto-ehtoon henki.

Sillä nyt on jo yösydän. Korkeen tytär katselee taas yksinään, Malkamäen Elias meni äsken ulos.

Pirtin nurkalla tuli Taave häyryssä silmin Eliasta vastaan. Elias sanoi rauhallisesti: — Mitä perkelettä sinä teet lauluja minusta ja toisenmiehen morsiamesta?

Taave luovi myristen ohi vastaamatta mitään. Rintapielessä riippuvasta pihlajantertusta näki, että miestä väsytti. Taave ei poikennutkaan sisälle, vaan meni toisen nurkan taakse. Elias palasi sisälle ja näki Herttuan tanssivan Harjunpään Annan kanssa. Herttua puheli tytön korvaan, ja tyttö kainosteli onnellisena. Elias nautti tuosta näystä sanomattomasti.

Tanssin tunnelma oli saavuttanut korkeimman kohtansa. Yksi ja toinen tiesi jo, kenen kanssa lähtisi täältä. Taave oli yhä ulkona. Siellä nurkan takana, jonne hän äsken meni, hän korvillaan kuuntelee tanssin humua ja silmillään katselee Malkamäkeen päin. Suu on vääntynyt itkuun. Ei hän minnekään karkaa, ei hän lähde Malkamäestä, ei hän voi. Humala on haihtunut, hän muistaa, että hän eilen illalla lauloi laulun … ja häntä tympäisee. Hän seisoo siinä seisomistaan ja kuulee kuin toisesta maailmasta, kuinka joku tulee pirtistä ulos ja kiljaisee: jesus-siunakkoon! ja toinen sanoo: menet-menet, ei se parane. Kalle siellä taas vie Iivaria pihalle. Iivari huutaa Taaven nimeä, mutta Taavessa se ei vaikuta ei näkyväistä eikä näkymätöntä liikettä. Hän on vaistomaisesti ihan hievahtamatta, niinkuin jänis pensaassa. Vasta kun Iivarin melu on edennyt kauas ja lopulta lakannut kuulumasta, hoippuu Taave pirttiin, jossa tanssi taas käy rauhallisesti, vaikka väki onkin kenenkään huomaamatta hiukan vähentynyt. Taave ei jaksa edes ujostella, vaikka hänestä tuntuukin, että kaikki katsovat häneen. Hänen suurin onnensa on tällä hetkellä siinä, että pääsee pelimannin viereen nurkkaan istumaan. Siihen hän näkee kuinka muorin poika tulee kamarin puolelta, käsi Korkeen Lyylin vyötäisillä ja lähtee tanssimaan, huulilla ja silmissä sama hymy, joka ennen on Taavea kiusoittanut. Se hymy näyttää lähtevän ihan sen takistakin, mutta se on nyt Taavelle yhdentekevää… Sitten se toinen herra ottaa Lyylin, ja muorin poika ottaa Harjunpään tyttären. Joitakuita lähtee taas pois. Taave on unessa. Mutta unen läpikin hän näkee, että muorin poika aikoo viedä Korkeen tyttären ja se toinen poika Harjunpään tyttären. Sitten hän muistaa, kuinka Iivari sanoi: 'kyllä lähtee'. Kaikki tanssijat ovat hänen mielestään hirveän totisia, niinkuin suorittaisivat jotain tinkityötä. Tanssi on kestänyt jo hyvin kauan. Uni tulee.

Niinpä alkaakin jo uni tulla moniin tylsistyneisiin silmiin, eikä polkka enää tartu korvaan. Istuskellaan, päivä paistaa. Kas, kuinka onkin kirkasta, erottaa jo tomukerroksen vaatteissaan ja jalkineissaan. Pirtinovi on auki, sieltä tulee kosteaa viileyttä. Monet kasvot, joita näki yöllä, ovat jo kauan sitten hävinneet, ja jäljellä olevien kasvoilla näkyy omituinen nääntynyt tarmokkuus. Malkamäen muorin poika ja Korkeen tytär ovat myös hävinneet. Pelimannin vieressä istunut renkipoika herää, kun peli lakkaa soimasta. Viimeisetkin lähtevät hyväntahtoisena loppujoukkona ulos valkoiseen aamuun. Siinä olivat Linnan juhannustanssit.

Herttua on jälkijoukossa. Hän on virkeä, sillä hän tietää, että paras on jäljellä. Hän kysyy tytöltään:

— Saako teille tulla?

Tyttö vastaa: — Ei.

— Herääkö pappa ja mamma?

Tyttö vastaa: — Herää.

Mutta näitä sanoessaan tyttö hymyilee, ja ääni on kuin harmaata silkkiä.

6.

(Tanssin jälkeen)

Sillaikaa kun nämä tapahtuivat, oli nurkissa, pielissä ja pihamailla säilynyt juhannusyön runollisuus, niinkuin pitkä rauhallinen luonnonilmiö olemukseltaan perin vieraana kaikille kihlajaisille, lauluille ja tansseille. Se on pitänyt hallussaan tyveniä, valoisia tanhuvia, joilla ihmisasumusten henki sekaantuu ympäröivän maiseman henkeen. Se on tyvenellä valollaan vaimentanut kaikilta näkyväisiltä ne piirteet, jotka päivän valossa olivat niille ominaisia. Se on harjulta katsellut kukkasten, koivujen, katonlappeiden ja vedenpintojen sopusointua ja pihoissa nukkuvia kaukaisten vieraitten rattaita. Harjulta se myöskin on nähnyt töllin matalan kamarinakkunan, joka antaa jalankäymättömälle ylenevälle kedolle. Se on laskeutunut yli puunlatvojen ja tuon kedon kukkapehkon, saapunut kamarinakkunan ruudulle, ja sen läpi katsellut pientä huonetta, jossa ei ole ketään. Mutta akkunalaudalla, ihan ruudun takana, on kirjava vihko kurjenpolvia ja leiniköitä. Se on kasvavan pikkutytön tekemä, se on ruudun takana…

Aurinko sallii maan ja ilman jatkaa tätä hetkeään neljä tuntia ja vielä vähän yli. Mutta sitten sen on noustava ja maan ja ilman on käännettävä katseensa sitä kohden, pois omista sisäisistä hienouksistaan. Mutta aurinko ei ole äkillinen, se ei tahdo yllättämällä päästä näkemään alaistensa hienoimpia, arimpia asioita. Se tulee hitaasti esiin, ja jos joku sen ensimmäisistä säteistä pääsee jotain näkemään, niin se on hienotuntoinen eikä vielä herätä… Kun säteitä tulee useampia, saapuvat ne lehtimajan koivujen luo ja aloittavat iloisen pikku pakinan, eivät tiedä mitään yöllisistä, ja koivunlehtien nuortea pinta välkkyy hymystä. Säteet jäävät siihen lehtien kanssa pakinoiden odottamaan, milloin itse auringon syrjä tulee näkyviin taivaan rannalle. Kukko huomaa sen ja kiekaisee. Silloin viimeisetkin kohdat havahtuvat yöllisistään. Säteitä on jo akkunaruuduillakin, mutta kaikki nurkat, pielet ja pihamaat, harjut ja katonlappeet ehtivät hyvin yöllisistä asioistaan itse aurinkoa vastaan, niin ettei tämä mitään huomaa. On aamu.

Yksi suuri tapaus loppuu ja toinen alkaa niin verkalleen, että maanpinnalla, valmistuessaan yöstä päivään, on aikaa katsella sivulleenkin. Eilen ehtootunteina, silloin kun yö alkoi, lähti asumuksista liikkeelle nuoria ihmisiä, joiden sieluihin ja silmiin näyttivät keskittyneen elämän hienoimmat kiihkot. Nämä ihmiset ja yötänsä alkava maanpinta olivat silloin myötätuntoisia ja läheisiä toisilleen. Ihmiset painuivat harjun taakse, ja heidän lähtöpaikoillaan alkoi yö. Nyt on aurinko palannut, ja jo palailevat ihmisetkin. Mutta maanpinnan ja ihmisen välillä ei nyt vallitse samaa kiihkeätä läheisyyttä kuin ehtoolla, sillä nyt he kohtaavat toisensa auringon, heitä kumpaakin ylemmän nähden. Mutta mitään sanomatta he kumminkin voivat katsella toisiaan ja toistensa ilmeistä ikäänkuin arvata, mitä yöllä on tapahtunut.

Lyyli ja Elias laskeutuvat jo harjupolkua alas Korkeeseen. He eivät puhu mitään toisilleen, mutta silti on heidän sielujensa välillä mitä vilkkain vuorovaikutus. Sentähden he ovatkin vaiti. Vaitiolon sisällys alkoi erityisesti jännittyä siitä hetkestä, jolloin he ylhäällä harjulla sivuuttivat tavallisen kohtaamis- ja eroamispaikkansa. Tällä kertaa he tulivat sen ohi pysähtymättä, ja kumpikin koetti olla niin, kuin ei pysähtyminen olisi mieleenkään muistunut. Aamu oli vielä hiukan viileähkö ja siksi oli heidän kulkemisessaan jotain hätäilevää, niinkuin pääasia nyt olisi ollut päästä lämpöiseen… Tuolla lailla nyt Lyyli ja Elias aikaisen aamuauringon valossa tulevat Korkeen pihaan. Lyylin on käynyt hyvin tanssissa, hänellä oli koko ajan se tunne, että Elias hänestä pitää, että hän on tanssiväen paras tyttö. Aamupuolella, havaitessaan Herttuan ja Harjunpään Annan lähentymisen, hänelle tuli kiire halu päästä Eliaksen kanssa pois näkemästä sitä. Tanssiessaan hän kuiskasi Eliakselle: "Mennään kotio jo!" Elias pusersi häntä ja vastasi: "Mennään vaan!" Tästä sananvaihdosta alkoi se vaitiolo, joka vielä jatkui, kun he tulivat Korkeen veräjästä pihaan ja siitä aittaan. Aitan ovi painui heidän perässään kiinni ja jäi ikäänkuin jännittyneen näköisenä olemaan kiinni kaksi tuntia. Kokonaista kaksi aamutuntia. Auringon valo on jo siksi kirkasta —ja muutenkin tämän juhla-aamun tähden sulkeutukoon ovi. Olkoon tämä musiikkinäytelmä. Soittimet toistelevat aiheita näiden ihmisten aikaisemmista kohtauksista ja tunnelmista, ja katsojat pitävät jännittyneinä silmällä taustassa olevaa sulkeutunutta aitanovea. Soittimet kertaavat aiheita aina ihanasta ensi kohtauksesta asti, jolloin poika lausui: "Kuin olet voinut?" ja tyttö vastasi: "Hyvin vaan!" Sitten kesäöitä harjulla rastaanlauluaiheineen… Ja sävelten kannatuksilla liittyy koko tämä tarina kuulijan maailmankuvaan, ja yhä kiinni pysyvä aitanovi on silmälle sama, mitä sävelet ovat korvalle…

Kunnes sävel hiljenee ja lupaa jotain pian tapahtuvan. Sivustalla näkyvä tuvanovi aukenee ja tytön isä pistäytyy ulkosalle. Tästä tietämättä raottuu samassa myös aitanovi, mutta vetäytyy kiireesti jälleen kiinni. Isä huomaa sen ja katsoo vähän aikaa kiinteästi sinne päin. Hän ei kumminkaan mene aittaan… Soittimet tulkitsevat hillittyä jännitystä… Isä menee takaisin pirttiin, ja parin hengenvedon päästä aukenee aitan ovi uudelleen. Nuorukainen tulee ulos ja menee läpi pihan pakotetun rauhallisena, niinkuin tahtoisi sanoa: "Tiedätte hyvin, että minä aina vastaan teoistani."

Ja katsojat näkevät nuorukaisen etenevän pyhäaamuisessa maisemassa, jossa siellä täällä näkyy maitiaisten valkoisia siemenhöytöpalleroita kaikkinaisten kukkivien kasvien seassa; etenevän sinne päin, missä tapahtuivat edellisten näytösten lepikkokohtaus, kamarikohtaus ja kokonpolttokohtaus lauluineen.

Aitan ovi jää olemaan kiinni.

7.

(Ystävykset)

Elias tuli tupaan, silmäsi vuoteeseen, jossa Herttua nukkui, ja istahti sitten keinutuoliin. Aamun kirkkaus ahdisti väsynyttä, yhtäkaikkista mieltä. Elias katseli ystäväänsä, ja samalla hänestä tuntui kuin olisi katsellut tämän yön tapauksia eilenillasta asti ja aivan ulkokohtaisesti, niinkuin ne eivät olisi häntä ollenkaan koskeneet.

Herttua heräsi ja suoritettuaan tavalliset heräävän ihmisen eleet jäi läheisesti hymyillen katselemaan Eliasta. Sitten hän raukeasti lausui:

— Arvaas, onko rakkaus kaunista?

— On se, itsessään, vastasi Elias silmät kiinni.

— Arvaas, onko se rumaa?

— Hm, sitä en voi sanoa.

— Se on sangen rumaa, kun sitä oikein ajattelee, ellottavaa.

— Sinä olet häväissyt sitä, sanoi Elias viisaammalla äänellä.

— Kuinka ja koska rakkaus häväistään?

— Melkein aina silloin, kun rakkaus on niin sanottua onnellista, kun toisin sanoen päästään sen perille.

— Mistä sinä olet saanut tuon viisauden?

— Minä olen sen lukenut jostain kirjasta ja sitäpaitsi olen sen sangen hiljakkoin, kuinka sanoisin, mitä hiljakkoimmin kokenut, sanoi Elias haukotellen ja meni kopeloimaan Herttuan laukkua. Herttua mietti eikä seurannut ystävänsä hommia. Yhä eteensä katsoen hän hajamielisesti otti Eliaksen ojentaman viinilasin ja virkkoi:

— Minä olen myös hiljakkoin lukenut erään kirjan tahdon vapaudesta. En muista siitä mitään, mutta minun mielestäni tahto on vapaa, mutta niitä on useita. Sen tavallisen arkitahdon eteen tulee joskus juhlatahto, ja toteuttaa itsensä ylivoimaisesti. Kun se on poissa, on arkitahto hiukan nolona sentähden, että toinen on vähän aikaa julkeasti isännöinyt temppelissä. Maailmanjärjestelmän suurimpia vikoja on se, ettei kaksi vastakkaista tahtoa voi yhtaikaa toteutua saman seikan suhteen.

Hän joi lasin puolilleen ja katsoen tiukasti ystäväänsä sanoi:

— Muuten, veljeni…

Hän ei viitsinytkään jatkaa, vaan joi lasin pohjaan, laski sen vuoteen viereen lattialle, käänsi kylkeään ja painuen pitkäkseen sanoi vain:

— Jos tietäisit, niin itkisit.

Elias istahti vuoteen laidalle, pani kätensä Herttuan olkapäälle ja sanoi:

— Voi veljeni, kun itse tietäisit.

Herttua nyökäytti siinä kyljellään maaten vain päätänsä eikä sanonut mitään.

Se lataus, jota purkaakseen ystävät usein pitkänkin matkan päästä hakevat toisiaan ja purkauksen sopivasti tapahduttua mielellään jälleen eroavat uutta latausta kokoomaan, — se lataus oli nyt näiltä ystävyksiltä tällä kertaa purkautunut. He makasivat jo molemmat, ja toinen sanoi veikeyttä tavoitellen päätään kääntämättä: — No, terve nyt sitten. — Ja toinen vastasi, virallisesti korostaen jälkitavua: — Ter-ve.

Ulkona oli alkanut pitkä juhannus_päivä_. Rakennuksen toisessa päässä teki Eliaksen äiti jo nousua, mutta ylhäällä talossa nukkuivat äsken kihlattu Olga, Bruniuskin nukkui ja Olgan isä, ja Taave…

Ja Korkeessa nukkui jo Lyyli — ja siellä aurinkoisessa tanssihuoneessa nukkui tomukerros. Siinä ovat juhannusyön viimeiset tähteet, yön, joka ei koskaan tule takaisin samanlaisena. Ei tule enää tämä juhannusyö —eikä sen takainen aika.