XVIII.

Myöhään eräänä talvi-iltana istui Jussa ikkunan ääressä, katsellen ulos. Suuren kivikirkon ympärillä pistää lumesta siellä täällä esiin vinoja puuristejä. Hanki ulottuu melkein kirkon kapeisiin ikkunoihin saakka ja sitä on katolla paksuna peitteenä.

Koivut koettavat kiivetä laaksonseinämää ylöspäin; mutta lumi ikäänkuin painaa ne alleen maahan, ja hanki saa kietoa syliinsä koko matalan, piiloon kutistuneen harjanteen ja lakeuden.

Talvitie, joka kulkee pienen laakson läpi, on myös puoleksi lumen peittämä. Niillä parilla perheellä, jotka asuvat kauempana kirkon pohjoispuolella, ei ole monesti asiaa ihmisten ilmoille. Melkein kaikki Jussan seurakuntalaiset asuvat nimittäin alempana, suuren rajajoen varrella, peninkulmien laajuisella alueella.

Niin hän on istunut joka ilta viime syksystä alkaen, jolloin hän tuli tähän virkaan, — kuulostanut ääniä, halunnut kiihkeästi särkeä hiljaisuuden omalla äänellään, mutta ei ole koskaan tullut tehneeksi sitä…

Kun sitten tuo pakahduttava huutamisen halu jälleen palaa, käy hän avaamassa ruokasalinoven, kuullakseen vanhan suomalaisen palvelijattaren laulavan kyökissä hengellisiä lauluja. Kuten vanhat, kuluneet virka-huonekalut, niin hänkin on joutunut perintönä papilta toiselle, joista jok'ikinen on täällä ollut vain vierailemassa.

Hetken kuluttua hän jälleen menee ikkunan ääreen istumaan.

Vanha Marja on mennyt maata, ja täysikuu on juuri kohoamassa harjanteen takaa.

Ja Jussa istuu vielä pieniruutuisen ikkunan ääressä.

Kirkon suuresta varjosta erkanee äkkiä esiin pieni kieleke, joka liikkuu nykäyksittäin eteenpäin maata pitkin yli lumen, kadoten sitten tornin pitkään varjoon.

Jussaa ahdistaa näky.

Kirkonaidan vieressä seisoo eräs mies, pannen liekaan poroa. Hän sitoo sukset jalkoihinsa ja suuntaa kulkunsa suoraan pappilaa kohti.

Tuo pitkä, kömpelö olento tulee aivan ikkunan luo.

Jussa nousee.

Mies pysähtyy ja katsoo sisään. Huurteisten kulmakarvojen alta hehkuu katse, jonka Jussa luulee tuntevansa.

Jussa koettaa avata kiinnijäätyneen ikkunan; mutta mies viittoo kieltäen. "Hys!" — Hän painaa kasvonsa kokonaan ikkunaan… "Oletko yksin, Jussa?" kuiskaa hän.

— Olen. Biettar Oulahan siellä?… Mene ovelle, minä tulen päästämään. — — —

Biettar Oulan nyyhkytykset olivat vähitellen muuttuneet hereäksi, hillityksi itkuksi. Sanat nytkähtelivät ylös kurkusta; ne painuivat ja nousivat jälleen, nostaen samalla näkyviin hänen elämänsä suurta, märkivää ajosta. Tuo suuri, voimakas mies ei ollut itkenyt lapsuudestaan saakka, ja hänen itkunsa oli nyt sitä väkivaltaisempi ja tuskallisempi…

— — — "Minä olin huutamaisillani häntä kääntymään takaisin; mutta niinkuin jokin olisi salvannut minulta hengen rintaani, minä olin tukehtumaisillani… Ja paha ajatus se varmaan tukahdutti hänen äänensä… Ajatus, minun paha ajatukseni se tappoi hänet! — Aina minä tähän samaan johdun, jos kuinka koetan syitä vainuta!… Enkä minä enää kauemmin voinut kestää. En voinut, Jussa! Minun täytyi tulla tänne. En uskaltanut mennä oman papin luo. Ja sinuthan minä olen tuntenut pienestä pitäin".

He olivat sammuttaneet lampun, ja kuu paistoi hänen kalpeille, kuihtuneille kasvoilleen, hänen istuessaan lattialla, nojaten päätä Jussan polviin.

— Et sinä siksi, että sinun syntisi — tämä sinun paha ajatuksesi, josta puhuit — sellaisenaan olisi pahempi kuin meidän syntimme ja ajatuksemme useimmiten, — et sinä siksi ole kärsinyt niin paljon. Vaan siksi, että sinun mielesi oli sairas silloin, koko sinun sielusi oli hellä ja arka, ja jokainen ajatus iti omassatunnossasi kuin rikkaruohon siemen mehevässä mullassa… No niin, synti olkoon synti! — Mutta ole vakuutettu siitä, että se synnin hirmu, joka sinua on hävittänyt, se on nostanut sinua Jumalan puoleen, niinkuin ankara hyökyaalto, joka huuhtoo hukkuvaa ihmistä ja kuljettaa sen rantaan… Etkö itsekin tunne nyt olevasi likempänä Jumalaa?

Kyllä. — Biettar Oula tunsi. Kun hän lähemmin ajatteli, niin hän huomasi varmasti olevansa tiellä Jumalan luo.

Ja he laskeusivat polvilleen ikkunan pieleen ja rukoilivat Jumalaa.

— Ja luuletko, että minä nyt voin nauttia Herran-ehtoollista?

— Juuri nyt sinä voit.

Jussa vaihtoi päälleen papinpuvun, ja molemmat läksivät kirkkoon…

Biettar Oula laskeutui polvilleen alttarin eteen.

Suuressa, synkässä kirkossa paloi vain alttarilla kaksi kynttilää. Kylmä tuulenhenki kiersi alttarille, leyhytti liekkejä ja muutti harmaaksi huuruksi papin sekä Biettar Oulan lämpimän hengityksen. Suuri, autio, korkeakaarinen temppeli kaikui papin selkeästä, hillitystä äänestä, kun hän lausui asetussanat. Yön vakavuus, yksinäisen miehen sielunhätä sekä toimituksen pyhyys herätti sielua ja lämpöä hänen sanoihinsa.

Ja kun kuuluivat sanat: "Niin hän otti myös kalkin", niin Biettar Oulan kasvoja valaisi tyyni selkeys…

— — —

Jo ennen aamunkoittoa lähti Biettar Oula. Hän ajoi joen jäätä ylöspäin.

XIX.

Jussa sai äkkiä heränneen papin maineen. Hän kasvatti runsaan, mustan tukkansa pitkäksi, ja joka sunnuntai näyttivät hänen kasvonsa yhä laihtuneen ja kalvenneen ja ikäänkuin loistavan salattua, kalvavaa iloa, minkä synnytti hänen yksinäinen elämänsä autiossa seudussa. Hänen tyyni, sydämellinen hyvyytensä ihmisiä kohtaan, joita hän joskus tapasi, sai kyllä heidät viihtymään hänen lähellään, mutta he eivät kuitenkaan tunteneet siinä tuttavallisuuden vapautta: hänen katseestaan ja olennostaan loistava itseensä painunut erakkuus ei koskaan vetänyt oikein lähelle…

Mutta eräänä sunnuntaina — oli kevätpuoli — seurakunnasta näytti, että hän kerrassaan horjui levottomuudesta, salatusta levottomuudesta. Mitä hänelle oli tapahtunut? Hänen sanansa olivat hillittömät, usein kovat, eivätpä aina aivan kristillisetkään; hän puhui asioista, joista ihmiset eivät mitään ymmärtäneet, ja se herätti mielipahaa. Papin ei pitäisi kopeilla sillä, että tiesi hiukan enemmän kuin oppimaton rahvas. Papit, jotka olivat oikeansuuntaisia ihmisiä, eivät koskaan alentuneet sellaiseen…

Jussa oli kuullut jotakin Elnasta.

Tuo epämääräinen huhu, joka oli saanut uudelleen heräämään hänen juurevat nuoruusmuistonsa, kaiveli hänen sisuksiaan, niin että hän horjui kuin humalainen ja saarnasi seinille: — se käänsi esiin muistojen etäisimmät sopet, pudisteli rauhaa saamatta joka solua, — koska hän ei itse tiennyt, voiko tuohon huhuun mitään perustaa. Oli liian monta mahdollisuutta…

— — — Elnan miehen oli pitänyt yksin matkustaa etelään. Elna ei ollut ehtinyt valmiiksi — — —.

Oli levinnyt tarina tuosta yhden-yöllisestä melusta ja räikinästä. Tunturilappalaiset olivat kuulleet sanojakin, jotka olivat kohdistuneet voutiin, ja pahoja sanoja. Ne tulivat myös voudin korviin, ja kun hän muisti Biettar Oulan tavattoman suuren, synkän olennon, niin häntä ahdisti. Tämä sekä se seikka, että monien talvien raskas pimeys ja monet virkistysryypyt olivat heikentäneet hänen ruumiinsa ja sielunsa terveyttä, pakoittivat hänet matkustamaan etelään ennenkuin oli edes saanut uuden viran. Mutta Elna ei vielä ollut ehtinyt valmiiksi…

Niin kerrottiin.

— — —

Seuraavana sunnuntaina Jussa seisoo saarnastuolissa puhuen kuuromykästä, jolle Herra lahjoitti kuulo- ja puhekyvyn.

Kerran hänen katseensa sattui oven pielessä istuvaan naiseen, ja hän alkaa hapuilla sanoja; kun hänen silmänsä toisen kerran kääntyvät naiseen, niin häntä värisyttää epäilevä aavistus: nainen on lappalaispuvussa, mutta…

— — — Hän keskeyttää, puristaa kiinni huulensa, pusertaa käsikirjaa kämmentensä välissä ja tuiottaa valkoisiin hakasiin…

Sitten hän kertoi seuraavaa:

— Eräässä kohdin suuren maailmanmeren äärellä menee jyrkkään kallioseinämään vedenalainen luola, — kukaan ei tiedä, kuinka kauas.

Pakoveden aikana voi nähdä sen tihkuvan ja vihreältä välkkyvän ontelon etääntyvän kauas tummaan sumuun, ja mainingit kuolevat kaukaisena kohuna sen sisään.

Nousuveden aikana nielu on kokonaan veden alla; mutta aina kun mainingit vyöryvät takaisin, tyhjenee nielun yläpuoli tyrskien ja sihisten, — kunnes uusia mainingeita kohoo ja kuohuva nielu imee sisäänsä veden ja kaiken lähellä olevan irtaimen.

Tarinan mukaan tällä ontelolla oli ihmeellinen vaikutus kuuromykkiin.

Eräs pitkämatkainen muukalainen, joka lapsena oli tullut kuuromykäksi, saapui sinne eräänä päivänä, turvautuen viime keinoon, ihmeeseen.

Ei kukaan tiennyt oikein, mistä hän oli. Mutta eräs vaalea, nuori nainen sanoi, että hän oli itäisiltä rämeikkö-ylängöiltä…

Tuo vieras mies soutaa ihmeitätekevän vesinielun luo.

Laineet heittivät venettä edes takaisin; ja sitten ontelo vetää voimakkaasti henkeä, niin että kylmät ilmavirrat nousevat värisyttäen läpi kuuromykän keuhkojen, hänen kielensä siteet laukeavat, hän päästää huudon, riemuhuudon tuon imevän nielun äärellä, hänen korvansa aukenevat ja hän kuuntelee pyörryttävän ilon valtaamana meren hyökyjä ja kääntää veneen poispäin ontelon kuohuista.

Hän soutaa takaisin. Ja kun hän nousee maihin ja on juopunut avautuneiden aistiensa riemusta, hän kohtaa tuon vaalean, nuoren naisen. "Minä voin puhua, ja minä voin kuulla!" — ja hän aikoo syleillä naista, sillä hänen mielensä on niin kiitollinen koko maailmaa kohtaan. Mutta nainen torjuu hänet luotaan: "Poistukaa, mies! — Mitä se minuun kuuluu, osaatteko te puhua ja kuulla vai ettekö!"

Hän tahtoi sanoa: "Ei, ei! — Te olette oikeassa. Pyydän anteeksi; en tarkoittanut pahaa tällä". — Mutta samassa hänen kielensä taas jäykistyi: hän ei voinut mitään sanoa.

Eivätkä hänen korvansa enää mitään kuulleet. Mutta ne ainoat sanat, mitkä ne olivat kuulleet senjälkeen kun äidin ääni viimeksi soi tuohon lapsensieluun, jonka kuurous oli vieroittaa pois elämän suuresta laulusta, — ne sanat olivat: "Poistukaa, mies! Mitä se minuun kuuluu, osaatteko te puhua ja kuulla vai ettekö!"

Tuo pitkämatkainen mies souti uudelleen vedenalaisen luolan luo, mutta tällä kertaa surumielin. Ei värähdyttänyt rohkea toivo hänen kielensä jäykkiä siteitä eikä soinut riemuiten hänen korvissaan. Meren kohina vain pelotti häntä. Ei tapahtunut mitään ihmettä, eikä hänellä ollut voimaa pidättää venettä imevästä ontelosta.

Nielu ahmasi hänet.

Ja minkä nielu vie, sen se pitää.

Se on kuoleman uskollinen liittolainen, ja rankaisematonna kuin kuolema se työntää ylös kuvustaan pirstoutuvat jäännökset — pitkin väliajoin — ilman kiirettä…

Jussa risti kätensä. "Jumala armahtakoon sen kuuromykän sielua! Amen". —

— — —

Kun Jussa lähti sakastista, istui tuo vieras nainen jo reessä — kaukana tiellä.

Hän piti itse suitsia. Hevonen oli lähdön innossa; mutta nainen pidätti sitä.

Jussa seisoi liikkumatonna rappusilla. Käsi vavahteli, pyrkien karvalakkia kohti. Mutta hän ei jaksanut nostaa sitä, ja hän raukeni sielunsa voimattomuudesta…

Nainen katsoi taakseen.

Leuka painui painumistaan olkapäätä vasten, mutta katse pyrki Jussan luo, ehkäpä hänen verensäkin veti sinne; hän kalveni… Hevonen nykäisi. Nainen ojensi ohjat kuskille. "Aja joutuin!"

Vasta kun he kääntyivät joen jäälle, laukesi naisen mieli värisevään huokaukseen, ja nykäykset kiersivät kuin vihurit suun ympärillä.

— Aja joutuin!

Vauhdin herättämän mielihyvän yli sykähti silloin tällöin ahdistava tunne, että kannaksilla tuli ikäänkuin Jussan varjo, hänen ajatuksensa. Vielä kerran huuhteli aisteja houkuttelevan kammon huimaus ja halu tuntea sen miehen syleily, joka kulki yksinäisyys vaippana ympärillään… Jospa Jussa tuleekin perässä?… Elnan täytyi katsoa taakseen. Aina uudestaan hänen täytyi katsoa taakseen; tuo arvoituksellinen epävarmuus salpasi uudelleen hänen hengitystään…

Mutta sitten hän taas havahtui. "Aja joutuin!"

… Aurinko vieri pilviharson taa, levittäen punerruksen lumihiuteille, joita alkoi leijailla alas ensin harvakseen, sitten yhä tiheämpään; — mutta nyt ei aurinko enää jaksanut tunkeutua niiden verhon läpi… Elna istui vaipuneena kokoon karhuntaljojen alle… Hänen pienen, vaaleakutrisen poikansa ei enää tarvinnut kysellä, milloin he matkustaisivat isän luo. Herra Jumala, hän oli niin säälinyt miestään, kun "se alkoi" syksyllä, — syksyllä, jolloin Juhani tuli ja purki padon muistojen tieltä. Mutta Elna ei siihen mitään mahtanut! Ja hän oli usein itkenyt, kun ei siihen mitään mahtanut…

Lahti ja meri tulivat näkyviin.

Kyyneleet sulattivat lumihiuteet hänen poskiltaan. "Juhani! Minä en siihen mitään mahtanut! Jumala minua auttakoon, minä en paremmin ymmärtänyt"…

Ja hän muisti, mitä hänen äitinsä oli kuolinvuoteellaan kirjoittanut hänen muistikirjaansa. Se oli kirjoitettu goottilaisin kirjaimin.

— Jos sinua, lapseni, elämässä kohtaa suuri pettymys — ja yksi on kaikista pettymyksistä suurin —, niin älä usko, että jo ensimäisen katkeruuden tuska on surua.