ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Oikealla Mahlamäen asuinrakennus, vasemmalla ulkohuoneita. Perällä aita ja veräjä, joiden takana maisema viljelysmaineen.

Kaisu ja Junnu tulevat portista vasemmalta. Junnulla haravia olalla — Kaisulla kori.

Junnu. Niin kyllä! Sen vain sanon, että jos vielä näen teidät yhdessä, niin — niin en tokkosesti tiedä, mitä teen!

Kaisu (nauraa). Koskapa sinä sen tietäisit!

Junnu. Älä ollenkaan konstaile, Kaisu! Minä lähden Atlantin rapakoille, ellet lakkaa mielittelemästä tuota kulkuria, josta ei kukaan kuolevainen tiedä, onko hän kala vai lintu.

Kaisu (härnäten). No kaikesta sen näkee, että mies on! Toisempi kuin sinä. Toisempi pellolla ja pelissä, tanhualla ja tanssituvassa. Näyttääkin toki hiukan kasevammalta kuin sinä, se on vissi se.

Junnu (matkii). Kasevammalta! (Suuttuen.) Älä härnää minua, Kaisu! Jos vielä jatkat, niin totisesti (koomillisen vakavasti) minä tiedän, mitä teen.

Kaisu (hymyillen). Sepä olisi uutta, se!

Junnu (ajatuksissaan). Niinpä taitaisi olla! (Suuttuneesti.) Mutta tiedätkös sinä, mikä on vanhaa ja aina uudistuvaa, häh?

Kaisu (keikaillen). No, sanohan se!

Junnu (syytäen). Heilakka!

Kaisu (suuttuen). Junnu! Sinä et tiedä —

Junnu (innoissaan). Tiedänpäs! Minä tiedän vallan hyvin, kuinka sinä toivoit pääseväsi tämän talon emännäksi. Kaiken voitavasi teit suositellaksesi Villeä. Älä yhtään kielläkään, sen sinä teit ihan minun nokkani edessä, vaikka meillä oli vanhemmat kaupat.

Kaisu (nauraa ja istuu vasemmalle).

Junnu. Kun sitten Ville meni kihloihin Alatalon Elsan kanssa, niin silloin kävit taas minulle ystävällisemmäksi. Niin! Niin juuri kävi! Mutta sitten tuli tuo Eero-Iurjus tänne kuin pilvistä puhallettuna — ja silloin minä taas heti jouduin syrjään. Eikös se ole vanha juttu, joka aina uudistuu? Uudistuu siksi, kun —

Kaisu. Sinä tulet yhä tyhmemmäksi ja tyhmemmäksi!

Junnu. Anna mun tulla vaan! Mutta jos sinä vielä kauvan vikuroit, rupean minä tekemään samoin —

Kaisu. Niin — mitä sitten?

Junnu (tärkeän näköisenä). Minä rupean riiastelemaan Annaa.

Kaisu (purskahtaa nauramaan). Älä, hyvä ihminen! Vallanhan sinun järkesi sekaantuu. (Nousee, vakavammin.) Tiedä sinä, että jos vain vielä sellaisella uhkaatkin, niin — (katselee vasemmalle) — mutta tuollahan tulee jo isäntäkin niityltä —

Junnu. Saatpas nähdä vaan, että vielä näytän Eerolle — sille kulkurille! (Vie haravat vasemmalle.)

Kaisu. Sen sinä siivosti jätät tekemättä.

Manu (tulee oikealta portista). Jahah! Jopa näytte tekin olevan kotona peräniityltä. No, saitteko kaikki latoon?

Junnu. Kaikki saatiin.

Kaisu. Ja kuivina kuin ruuti.

Manu. Panittekos ladon oven niin kiinni, etteivät elukat saa auki revityksi?

Kaisu. No niin, että ennen ne seinästäkin — Eero sen niin laittoi.

Manu. Jahah! — Eero! No kyllä sitten. — Eikö hän tullutkaan vielä teidän kanssanne?

Junnu. Mitäs Eeron ylpeys meidän seurassamme — erosi maantielle — vaikka siellä hän kai paremmin onkin kuin kotonaan.

Manu. Ylpeyskö — sanot?

Kaisu (puolustaen). Mitä vielä! Junnulla on vain niin väljä suu. Sanoo Eeroa jos miksi — kulkuriksi ja kaikeksi, kun Eero ei ole täällä syntynyt, vaan kulkenut muualta.

Manu. Minä en huonekuntaani enkä pöytäni kulmalle ota ketään kirjatonta maailmankulkuria — vaikka tämän otin. Hänestä meni kanttori takaukseen. Jätä siis, Junnu, jankutuksesi! Mahlamäellä on elettävä sovussa! — Menehän nyt, Kaisu, alustamaan illallista! Ison niityn väki tulee kai kohta!

Kaisu (mennessään sisään). Onko Anna jo tullut?

Manu. Tulee vasta toisten kanssa, mutta pane alulle vain! — Ja rasvaa sinä, Junnu, tänä iltana tai huomenaamulla ne uudet nappularattaat! Ville lähtee kaupunkiin. (Lähtee sisään.)

Junnu (seuraa). Aamullakin kai ne vielä ehtii rasvata? Eiköhän?

Manu. Kyllä — kyllä! Ja ota aitan parvelta uudet siiat — (Menee sisään, Junnu seuraa.)

Kaisu (tulee ovessa Junnua vastaan).

Junnu. N< mihinkä sinä nyt taas lennät?

Kaisu (nauraen). Saitkos tietää? Ilkimys!

Junnu (palaa ovelle). Minäkö?

Kaisu. Sinä juuri! Aina Eeroa pureksit! Mutta kyllä sinut vielä höyhennän. (Menee vasemmalle.)

Junnu. Höyh— ole —! Mutta kyllä —

Manu (huutaa sisällä). Junnu!

Junnu (menee sisään ja murisee mennessään).

Eero (tulee vasemmalta, -pysähtyy portille ja katselee oikealle. Laulaa.)

Tuoltapa näkyy järven ranta ja tuulimylly rauska! Sieltä se tulee pojan kulta iloinen ja hauska.

Hopeasta kellon ja kullasta vitjat ma ostan heilalleni, jotta mä kehtaan sen joukosta näyttää vanhalle mammalleni.

Kaisu (tulee, kantaen puita). Kas Eeroa! Olethan oikein laulutuulella!

Eero (tulee esille). Nuorena pitää laulaa ja iloita. Vanhana kyllä on aikaa murjottamiseen. (Taputtaa Kaisua olalle.) Eikö niin, Kaisuseni!

Kaisu (on olevinaan). Ole nyt — siinä!

Eero (nauraa ja sitten laulaa).

Metsässä näin minä jäniksen ja silitin sen selkää. — Tyttö on kahdenkymmenen ja poikia vielä pelkää.

(Pyörittelee Kaisua ympäri ja nauraa.)

Kaisu. Voi jemmeri! Älä! Puutkin putoavat! — Hyi! Vielä koko maailma pyörii silmissäni!

Eero. Kun ihminen on oikein iloinen, voi se panna koko maailman pyörimään. Ja minulla on syytä olla surman iloinen! Hei vain! (Pyörähtää ympäri.)

Kaisu. No, mitä sinulle nyt sitten onkaan tapahtunut?

Eero. Ähä! Saitkos tietää!

Kaisu. Minulle sinä kyllä voit —

EERO (katselee oikealle). Tuolta jo Annakin tulee! (Juoksee oikealle.)

Kaisu (yksin, katselee Eeron jälkeen). Kyllä on aika hulivili! Ja kaikki tytöt ovat häneen pahasti pihkaantuneet. Mutta kukaan meistä ei tiedä, kenestä hän välittää. — Vastikään hän pyöritteli minua ja heti juoksi Annan pakeille. Kyllä on mies — (Lähtee sisään.) Mutta ei häneen suuttua voi. (Menee.)

Eero (tulee Annan kanssa oikealta). Anna rakas! Miksi olet tuollainen mörökölli? Päivällä hymyilit kuin mansikkamätäs, mutta nyt et edes kurkistakaan minuun.

Anna. Sinä kyllä sen sijaan kurkistelet.

Eero (kurkistaa Annaan). Niin — tietysti —

Anna. Liiaksikin.

Eero. Sinuako?

Anna (itkemäisillään). Luuletko, etten nähnyt, kuinka hetki sitten pyörittelit Kaisua ja — ja heti sen jälkeen tulit minulle sanomaan, ettet pidä kenestäkään muusta kuin minusta —

Eero (lohdutellen). No, mutta — Anna hyvä! Oma tyttöni — rakas! Täytyyhän ilon päästä irralleen — minä en voi hillitä itseäni — sellainen olen ollut eilisillasta asti, jolloin lupasit minulle pikku sydämesi ja — ja sentähden pyöräytin Kaisuakin — ja (pyöräyttää Annaa) tahtoisin pyöritellä koko taloa —

Anna (nyrpeillään). Anna olla!

Eero (vakavammin). Kuule, Anna! Vaikka saisin koko pitäjän tytöt, niin heidän kaikkien joukosta hakisin oman pikku Annani. (Syleilee Annaa.) Sinä yksin — ei kukaan muu! (Irtautuu.) Mutta eihän se niin hullua ole, jos mieleni on reipas ja iloinen. En minä voi kulkea alla päin, pahoilla mielin. Ja kuinka voisinkaan, kun minulla on tuollainen — (ottaa Annaa kädestä) — tuollainen — Herra jesta millainen sinä olet —

Anna (heltyen). Kyllä sinä osaat! — Mutta kuulehan nyt pari vakavaakin sanaa! Mistä ne sinun ilosi tietävät! Voivat luulla —

Eero. Ketkä?

Anna. No, tytöt — Kirstikin ja Leena ja Liisa ja — Kaisukin. Sinun täytyy olla heitä kohtaan vähän vakavampi, muutoin voivat luulla, että olet rakastunut. Ja sehän olisi kovin ikävää, sillä Kaisukin on hyvin herttainen ja kiltti tyttö. — Ajatteles, että Kaisu ja Junnu ovat olleet jo kauan hyvissä väleissä keskenään, mutta viime aikoina ne ovat näyttäneet alkavan rikkoutua.

Eero. No, jos ei muusta ole kysymys kuin minusta, niin minä kyllä laitan heidät hyviksi jälleen. Siihen voit luottaa! — Mutta (vakavammin) mitä luulet isäsi sanovan, kun saa kuulla, että me pidämme toisistamme? Sinä olet rikas talon tytär, ja minä olen saman talon päiväpalkkalainen. Minä melkein luulen, että hän ajaa minut maantielle.

Anna (iloisesti). Isähän pitää sinusta hyvin paljon. Ja minähän olen vain tottelevainen tytär tehdessäni kuten hänkin.

Eero (riemastuu). No, kas noin sitä pitää! Riemulla tämä maailma voitetaan — ei itkulla eikä surulla. (Laulaa.)

Surun päiviä viettämään sa olet liian nuori — Surkoon suuri kukkula ja surkoon suuri vuori!

Anna (laulaa).

Mull' on sydän lemmestä, se on lempeä ja hellä. Ei se tahdo itkeä, se tahtoo hymyellä.

Eero. Oikein, Anna! Noin sitä pitää! — Isäsi kyllä suostuu, kun näkee, kuinka paljon me pidämme toisistamme.

Anna. Ja veljeni puolustaa meitä, eikö totta?

Eero. Tietysti! Villen kanssa minä jo olen selvillä kaikesta.

Anna. Niin — Ville onkin aina ollut niin hyvä. Ja siitä minä heti päätin, että sinäkin olet hyvä.

Eero. Kuinka?

Anna. No, kun te heti tulitte niin hyviksi ystäviksi. Oltuasi pari päivää täällä olitte jo kuin veljekset. Siksi kai isäkin alkoi sinusta pitää.

Eero. Niin, niin! Villellä ja minulla oli vähän niinkuin yhteisiä asioita.

Anna (uteliaasti). Yhteisiä? Mitä asioita?

Eero. No kas, kun Alatalon Elsa on orpo ja kanttori on hänen holhoojansa, ja kun sitten —

Anna. Mitä sitten —?

Eero. Kanttori kun tuntee minut, niin minä olin — puhemiehenä Villelle.

Anna (pitkään). Vai niin! (Hellästi.) Etkä puhunut silloin itsellesi! Voivoi! Kyllä sinä minua sitten rakastat. (Kuuntelee.) Hoo! Sieltä tulee joku — maantiellä — (Menee katsomaan portista.) Se on siltavouti Töyry —

Eero. Mikä?

Anna. Siltavouti — kruununmies. Minä menen sisälle. (Puristaa Eeron kättä ja menee tupaan.)

Eero (menee katsomaan). Se on tosiaankin siltavouti Töyry! Mitä — jos hän tuntee minut!

Töyry (tulee vasemmalta, -puhuu vähän nenäänsä). Onko isäntä kotona?

Eero (kääntyy poispäin). Kyllä minä luulen.

Töyry. Onko Anna myös kotona?

Eero (äkkiä). Kuinka niin?

Töyry (ihmettelee vastausta). Kuinkako niin? — Minä kysyn, onko Anna myös kotona? (Itsekseen, tarkastaen Eeroa.) Luulen ennenkin nähneeni tuon rengin. (Kovaa Eerolle.) No, saanko vastauksen?

Eero (hieman hämillään). Luulen, että hänkin on kotona.

Töyry (tarkastaa terävästi Eeroa). Sinä vain luulet? Oletko talon väkeä? En muista nähneeni sinua ennen — täällä.

Eero (itsekseen). Se oli todellakin aivan toisessa paikassa, se. (Ääneen.) Tulin tänne alkuvuodesta.

Töyry. Vai niin. (Itsekseen.) Puheensa tuntuu tutulta, vaikka en nyt voi muistaa. Eipä minulle tällaista usein tapahdu omassa piirissä. (Kääntyy menemään.) No, saanpahan isännältä kuulla. (Menee sisään.)

Eero (yksin). Olipa onni, ettei hän tuntenut minua — olisi kaatanut kaikki tuumani. — Mutta mitä hän täältä tahtonee — ja miksi kysyi Annaa? Eiköhän tuo peijakas vain kulje naimapuuhissa! (Nauraa.) Niinpä melkein luulen. (Laulaa.)

Kun sinä kultani kahvia keität, niin keitä kattilalla,

(viitaten veitikkamaisesti tupaan päin)

kun ensi kerran kävelen sun kammaris lattialla.

Junnu (tulee sisältä). Sinua vain laulattaa, sinua, Eero!

Eero (taputtaa häntä olalle). No, niin tekee — aivan riivatusti. Eikö sinuakin? Lauletaanpas yhdessä, niin meitä on kaksi!

Junnu. Jos minä olisin sinun housuissasi, niin en enää seisoisi täällä hoilaamassa, vaan huilaisin käpälämäkeen, jotta kantapäät vilkkuisivat.'

Eero. Käpälämäkeen? Miksi?

Junnu. Miksikö? Etkö sitten tiedä, että siltavouti on siellä isännän luona?

Eero. Kyllähän minä sen —

Junnu. No — lähde sitten, ennenkuin hän saa sinut kiinni.

Eero (liukkaasti). Kiinni minut? Kuules, Junnu! Selitäppäs koreasti, mitä sinä tarkoitat neuvoillasi.

Junnu (epävarmana). Minä tarkoitan — tarkoitan vaan, että voit mennä niin pitkälle kuin hakoviitaa piisaa —

Eero (hymyillen). Niin kai sinä tahtoisit.

Junnu. Ehkäpä kyllä — pistä nyt vain jalat kainaloosi — minä tarkoitan, että saat mennä tiehesi — ymmärrätkö?

Eero. Ja ymmärrätkö sinä, mitä minä tarkoitan?

Junnu. En — en!

Eero. Että minä pysyn paikallani, minä.

Junnu. Pistä vaan käpäläsi satimeen, sama se minulle! — Mutta ystävänä voin vielä sinulle sanoa, että sinua pidetään täällä epäiltävänä miehenä.

Eero. Epäiltävänä? Kuinka niin?

Junnu. No, että sinä peijaat ja puijaat — ja — ja — kaikki tytöt pelkäävät sinua — ja — ja — (työntäen suustaan) — sinä olet itse se musta kiusaaja!

Eero (nauraa). Niinkö sinäkin luulet?

Junnu. Minä en oikein tiedä, mitä luulen, mutta — näetkös — siltavouti on tuolla sisällä — ja hän kyllä tietää kuka sinä olet.

Eero (hiukan levottomasti). Tietääköhän? Tunsiko hän minut äsken? Mitähän on sanonut minusta isännälle? Tai onko Annalle ehkä? — Vastaa mies! Kuuletko?

Junnu (levollisesti -ja salaperäisesti). Tietysti hän on sanonut — sinä veijari!

Eero (itsekseen). Sepä olisi kiusallista! (Ääneen.) No, mitä hän sanoi?

Junnu. Hän kysyi isännältä, kuinka kauan olet ollut täällä, mistä olet tullut ja missä olet ollut ennen —

Eero. Ja mitä isäntä sanoi?

Junnu. Että kevättalvella tulit, mutta ei tiedetä mistä, kun sinulla ei ole mitään papereita, sanoi hän.

Eero. No, ja mitä sitten sanoi siltavouti?

Junnu (matkii siltavoudin puhetapaa). »Kuinka Manu Mahlamäki voi ottaa palvelukseensa kirjattoman kulkurin.» — Tähän sanoi isäntä, että kanttori tuntee sinut, ja ettet sinä tarvitse mitään papereita. — Mutta tiedätkös, mitä siltavouti siihen vastasi?

Eero. En — mutta onpa hauska kuulla!

Junnu. Hauska? Hm! Mikä mistäkin tykkää! Minun mielestäni se on vaivaisen hauskaa meille muille, rehellisille ihmisille.

Eero (levottomana). No, mitä hän sitten sanoi?

Junnu.⁻ Ahaa! sanoi hän. Se on varmaan joku, joka on päässyt juuri linnasta vapaalle jalalle, ja kanttori, joka on ihmisystävällinen mies, tahtoo auttaa häntä työn saamisessa.

Eero. Joko loppui?

Junnu. Ei! Siltavouti sanoi vielä, että — (matkii taas) — »minusta tuntuu, että olen ennenkin nähnyt tuon lurjuksen!» (Omalla äänellään.) Näin juttelivat. Nähneensä sanoi.

Eero (itsekseen). Minä voin olla levollinen. Hän ei ole tuntenut minua. (Junnulle — naureskellen.) No, eikö hän enää mitään muuta sanonut?

Junnu. Vielä muutakin? Tässä sitä on jo jumalan kyllä ja vähän päällekin. (Kynsii korvallistaan.) Minä luulen melkein, että hän kosi Annaa..

Eero (nauraa). Vai vielä kosikin.

Junnu. Niin ainakin Kaisu sanoi.

Eero (muistaa äkkiä). Ai niin — Kaisu. — Kuulepas, minä luulen, että te olette noin niinkuin väleissä keskenänne?

Junnu (nyrpeästi). Väleissäkö? Hm! — Mitäs se sinuun kuuluu?

Eero (tekeytyen vakavaksi). Niin, näetkös, minä olen aikonut kosia Kaisua —

Junnu (kiepsahtaa ympäri vihaisena). Hii — huu!

£Ero — mutta jos sinä katselet häntä hyvällä silmällä, niin — (Vitkastelee.)

Junnu (lyö kämmeniään yhteen). Hu — huu — haa!

Eero. — niin minä luovun aiheistani — sinun tähtesi.

Junnu (hetken aikaa liikkumattomana hämmästyksestä). Niinkö? — Minä katselen Kaisua kahdellakin hyvällä silmällä, tiedä se! (Hätääntyneesti.) Älä kosi häntä! Älä kosi.

Eero. No, en, en! Sen lupaan sinulle, tuohon käteen. (Antaa kätensä.)

Junnu (tarttuu siihen). Enkös minä aina ole sanonut, että olet kunnon poika! Kiitos, hyvä ystävä! — Ja nyt sanon minäkin sinulle ystävän sanan. Lähde nyt heti lipettiin täältä.

Eero. Miksi minä sen tekisin? Onhan kanttori mennyt minusta takaukseen.

Junnu (itsekseen, kaapien niskatukkaansa). Sinusta ehkä — mutta ei Kaisusta.

Eero (itsekseen). Jos ehkä sittenkin on parasta piiloutua siksi, kun siltavouti on mennyt. Jos hän näkee minut toisen kerran, saattaa hän tuntea minut. Ja sitä minä en tahdo! (Junnulle.) Minä seuraan neuvoasi, Junnu! Minä juoksen tieheni — (nauraen) — vähäksi aikaa.

Junnu. Vähäksikö?

Eero. Vähäksi. (Menee portaista vasemmalle.)

Junnu (äkäisenä). Iäksi! Mene iäksi! Senkin — senkin — (Ystävällisemmin.) Sääliksi minun sentään käy poikaparkaa. Jos hän vain antaisi Kaisun olla rauhassa, tai jos Kaisu antaisi hänen olla, niin minulla ei olisi mitään miestä vastaan. Hän on niin penturin hauska — kun hän on hauska. — Mutta kas — kun Kaisu on ruvennut konstailemaan minulle hänen tähtensä, olen siitä saanut sarveeni jotakin, joka ei tahdo sulaa. (Menee vasemmalle.)

Manu (tulee Töyryn seuraamana). Ei, ei! En minä nyt voi antaa teille päättävää vastausta. Minä olen, nähkääs, jo aikaisemmin luvannut vanhalle ystävälleni Erkki Einolalle Ylimaasta, että hänen poikansa Yrjö saa minun tyttäreni. Mutta jos niin kävisi,-että Yrjö Einola ei Annasta välittäisikään, niin sitten on taas muitten aika koettaa. Siltavouti ei tosin ole rikas —

Töyry (keskeyttää). Mutta minulla on hyvä palkka ja paljon sivutuloja. Ja saisitte vävyksenne kruununmiehen — jotakin kai se kunniakin maksaa —

Manu. Onhan se niinkin — mutta ei se syötäväksi kelpaa! Mutta yhtä kaikki! Kahden päivän kuluttua siltavouti saa varman vastauksen. Siihen asti täytyy odottaa.

Töyry. Täytyy kai sitten.

Manu. Saman vastauksen annoin Tarhalammin Tanelille, joka myöskin on Annaa pyytänyt.

Töyry. Mitä? Onko sekin — tarhapöllö — Tarhalammin setä, tarkoitan —?

Manu. Nyt hän on isäntä talossaan —

Töyry. Tiedän, tiedän —

Manu. Taneli sai saman vastauksen.

Töyry. Mutta muistattehan toki valitessanne —

Manu (päättävästi). Kyllä — kyllä — ylihuomiseksi punnitsen tarkkaan —

Töyry. Minun virkani —

Manu (hymyillen). Sekä sen että Tanelin tarhapöl —

Töyry (keskeyttää kiireesti). Se on hyvä! Hm! Muistakaa nyt sitten pitää tarkasti silmällä uutta renkiänne, ettei pääse mitään nipistämään. Sellaiset eivät helposti unohda tapojaan.

Manu (mietteissään). Olisipa penteleen ikävää, jos epäilyksissänne olisi perää. Täytyy puhua asiasta kanttorin kanssa.

Töyry. Tehkää se ajoissa, hyvä isäntä! — Ja hyvästi nyt sitten! (Kättelee.) YYlihuomenna tulen uudestaan.

Manu (antaa kätensä). Niin, ylihuomenna. Hyvästi vain!

Töyry. Hyvästi! (Menee portista oikealle.)

Manu (itsekseen). Vai semmoisia Eerosta — (Menee sisään.)

Eero (tulee, katselee Töyryn jälkeen). Menipäs! — Nyt täytyy saada tavata Annaa. (Menee rakennusta kohti ja pysähtyy ikkunan alle. Laulaa.)

Ikävä on olla, kun on kartanolla ja kulta on kammarissa. 'Luoksesi ma mielin, sulle lemmenkielin ma soittelisin surujani.

(Poistuu toiselle puolen näyttämöä.)

Anna (tulee sisältä). Kuulin laulusi, Eero! Mitä tahdot?

Eero. Millä silmällä nyt katselet minua?

Anna (herttaisesti). Samoilla kuin äskenkin. Kuinka niin?

Eero. Eikö siltavoudin epäluulot ole tehneet sinua levottomaksi?

Anna. Vähät kai minä hänen tyhmistä juoruistaan. Kuinka voit ajatella, että uskoisin sinusta sellaista. Ei, ei! Jos sinä olisit rikollinen, niin silloinhan ei olisi enää mitään hyvää auringon alla.

Eero (ottaa Annaa kädestä). Mutta jos minä olisin ollut rikollinen?

Anna (pelästyy). Ollutko? (Taisteltuaan pelästyksensä ja rakkautensa välillä. Herttaisesti.) Niin et koskaan enää siksi tulisi, sillä minä seuraisin sinua, hyvänä henkenäsi, kaikkialle, minne vain menisit. — Mutta ei, ei! Mitä turhia! Et ole ollut sellainen — ethän?

Eero (itsekseen). Tästä näen, että hän todella minua rakastaa. (Ääneen.) Ole levollinen, Anna! Minä en koskaan ole ollut sellainen rikollinen, jota siltavouti tarkoittaa, mutta —

Anna (levottomana). Mutta?

Eero. Mutta minä olen kyllä, niinkuin kaikki muutkin, syntinen ihminen.

Anna (nauraa iloisesti). Kukapa ei olisi —

Eero. Ja sen sanot niin iloisesti!

Anna (viattomasti). Niin! Kun olemme samanlaisia kuin muut, niin silloin emme ole heitä huonompia. (Muuttuu vakavaksi.) Mutta ajatteles, että siltavouti kävi minua kosimassa. Siitä voi vielä tulla ikävyyksiä —

Eero. Vaikka tulisi tusina sellaisia vouteja — en pelkää —

Ville (tulee portista oikealta, jääden kuistin luo).

Anna (surullisesti). Kyllä minä pelkään. Sinä et tunne isää. Hänen silmissään sinä olet liian halpa, kun olet köyhä.

Eero. Entä siltavouti —?

Ville. Onko Töyry käynyt kosimassa Anna siskoa?

Anna. Hyi, Ville! Kun säikytit!

Eero. Töyry kävi. Eikös se ole hauskaa, kun Anna on niin haluttu?

Ville (hymyilee). Onnen poika — se voittaja!

Anna. Älä nyt kiusoittele! Neuvoisit edes, mitä on nyt tehtävä!

Ville. Tehtävä? Rakastettava tässä on — (työntää Annan Eeron syliin) ja oikein lujasti!

Anna (puoleksi itkien ja nauraen). Sinä kyllä voit, sinä kun huomenna lähdet kihlojen ostoon Elsasi kanssa.

Eero (salaa iskien silmää Villelle). Vai huomenna?

Ville (samaten). Ylihuomenna palaamme.

Eero (iloisesti). No sitten, Anna! Ylihuomenna! (Nostaa Annan ilmaan.) Heleijaa!

Anna (ihmeissään). Mitä silloin?

Ville. Silloin tanssitaan. (Menee sisään.)

Eero. Jotta tanner tärisee! (Kiepahuttaa Annaa ympäri. Laulaa.)

En sure orjanpäiviäni, vaikka ne onkin kurjat! Oman kullan sinisilmät ne palavat kuin turjat.

TOINEN NÄYTÖS.

Sama paikka.

Anna (istuu kuistin vieressä surullisena ja itkuisena).

Kaisu (tulee sisältä, huomaa Annan). Anna hyvä! Lakkaa nyt jo itkemästä ja suremasta! Iloita sinun pitäisi, kun pääset tuosta honottavasta siltavoudista.

Anna. Mutta millä hinnalla siitä pääsen. Pitää ottaa sellainen vätys kuin Tarhalammin Taneli.

Kaisu (lohdutellen). Mutta hän on luultavasti pitäjän rikkain. Se se on jotakin. Eikä se mitään haittaa, että hän on tyhmä. Sitä helpompi on häntä kieputella. Eikä hänen pitkä tukkansakaan ole vahingoksi. Siitä saa paremmin kiinni, jos tarvitaan. (Nauraa ja tekee tukistamisliikkeen.) Iloita sinun pitäisi.

Anna (tyytymättömänä). Iloita? Mitä ihmettä sinä puhut! Kyllä kuulee, että sinä et ole rakastunut! Minä en välitä kunniasta päästä siltavoudin rouvaksi enkä ilosta saada Tanelin rikkauksia. (Huokaa.) Ennen vaikka kuolenkin, ellen saa sitä, jota rakastan.

Kaisu (uteliaasti). Sinulla siis on mielitietty?

Anna (ujosti). On.

Kaisu. Kuka — sano —!

Anna (vähän vilkkaammin). Lupaathan vaieta? Lupaathan, ettet ennen aikoja ilmaise, niin sanon sinulle?

Kaisu (ottaa häntä kädestä ja istuu vieroen). Tietysti minä lupaan.

Anna (hiljaa). Eero.

Kaisu (huudahtaa). Eero!

Anna. Hss!

Kaisu (tutkien, mutta samalla epäröiden). Ja hän — pitääkö hänkin — sinusta?

Anna (hiljaa). Pitää. — Älä nyt millään muotoa kerro mitään isälle — äläkä Junnulle — saavat kyllä aikoinaan tietää. Eero pyysi, etten vielä ilmoita isälle — — — (Huokaa.) Voi, voi, sentään! Se on ehkä kovin pahasti, mutta kyllä minä kovin pelkään isää.

Kaisu (puoliksi itsekseen). Vai sinusta Eero pitää — (Reipastuttaen itseään.) Eipä siinä mitään — asia on siis selvä. (Iloisemmin.) Kiitos luottamuksestasi, Anna hyvä! Minä en sitä petä. Jos jotakin voin, niin autan sinua. Ja kaikki kyllä kääntyy hyvin päin. — Eero on hyvä poika, vaikka Junnu jutteli hänestä eilen illalla kaikenlaisia tuhmuuksia.

Anna (ihaillen). Hän on ihan varmaan paras kaikista.

Manu (tulee sisältä. Kaisu siirtyy vasemmalle hommaillakseen jotakin.) Kuka on paras? Siltavoutiko vai — Taneli ehkä?

Anna (nousee). Minun mielestäni he ovat yhtä hyvät molemmat.

Manu. Niinkö nyt? Äsken et tahtonut kumpaistakaan — ja nyt ottaisit heidät molemmat.

Anna (päättävästi). Ei, isä! Minä en huoli kumpaisestakaan.

Manu (aivan kuin ei olisi kuullut). Siltavouti on arvossa pidetty mies ja hyväpalkkainen — eikä olisi haitaksi, vaikka tulisi kruununmieskin sukuun —

Anna. Minun kauttani hän ei siihen tule.

Manu (kuulematta). Taneli taas on seudun rikkain —

Kaisu (tokaisee sivusta). Ja tyhmin.

Manu (muljauttaa Kaisuun, mutta ei ole tietääkseenkään). Mutta on olemassa eräs tärkeä seikka näitten kaikkien yläpuolella. — On olemassa sellainen sopimus Erkki Einolan ja minun välilläni — jo aikaisempi sopimus — että meiltä viedään emäntä Einolaan. — Nyt kun siltavouti kävi täällä hätiköimässä, niin kirjoitin — taikka kanttori kirjoitti — Erkille ja peräsi asiasta. Vastaukseksi tuli, että Einolan nuori isäntä Yrjö onkin iskenyt silmänsä johonkin — mihin lie — eikä huoli isänsä valitsemasta. — Näin minä nyt olen vapaa tästä lupauksesta — ja — (yskäisee) — sinulla on myös vapaus valita joko Taneli tai Töyry. Minun mielestäni olisi Taneli valittava, sillä raha on kuitenkin kaikkein parasta tässä maailmassa. — Minä käväisen tuolla kylällä — ja kun tulen takaisin — niin tee valintasi siksi! (Menee portista oikealle.)

Anna (vaipuu istumaan). Raha se — kuitenkin — —

Kaisu (menee hänen luokseen). Älä heittäy toivottomuuteen — sinun täytyy ajatella —

Anna. Olen jo ajatellut — olen kieltänyt — olen sanonut isälle — (Purskahtaa itkemään, nousee ja menee sisään.)

Kaisu (yksin). Anna raukka! — Kyllä minun osani on sentään onnellisempi. Ellen minä saa ketä ensiksi mieli tekee, niin ei minun myöskään tarvitse huolia toisten määräämästä. (Ajattelee.) Kyllä minä sentään olen taitanut olla vähän ilkeä Junnulle. Täytyy mennä hakemaan häntä — — — Eeroakaan ei enää maksa ajatella — (Aikoo mennä portista.)

Junnu (tulee vastaan). Eeroakos menet etsimään?

Kaisu (herttaisesti). Junnu! Älä ole paha! Sinua olin aikeissa tavata. — En minä välitä Eerosta — sinusta vain —

Junnu. Minusta?

Kaisu. Niin — sinusta välitän.

Junnu (ihastuen). Oikeinko totta?

Kaisu (loukkaantuneesti). Etkö sinä usko minua?

Junnu. Uskonhan minä — (Äkkiä.) Lupaatko siis, ettet koskaan enää keimaile Eerolle?

Kaisu. Minä lupaan vielä enemmän.

Junnu (epäillen). Mitä sitten?

Kaisu (menee lähelle). Etten koskaan enää ajattele muita kuin sinua.

Junnu (heittää hattunsa ilmaan). Jestapoo! Kuinka mahdottoman hyvä ja herttainen sinä olet, Kaisu.

Kaisu (ottaa Junnua kädestä). Niin. Eikö totta. Meistä tulee nyt oikein hyvät ystävät —

Junnu (onnellisena). No, minun puolestani vaikka kuink hyvät —

Kaisu. Mutta yhden asian minä sinulta pyydän —

Junnu (pyyhkii suutaan). Kyllä — kyllä — heti —

Kaisu. Et koskaan enää saa puhua pahaa Eerosta!

Junnu (nolostuu). Eerosta? — Mutta hänenhän juuri oli syy, että me olemme olleet puolinaisella torakannalla.

Kaisu. Olkoon vain, mutta Eero on kunnon poika — sen päälle uskallan vaikka mitä.

Junnu. Joko sinä taas rupeat —

Kaisu. En rupea — mutta sen vain sanon —

Junnu (lepytellen). No, no, no! Eihän minulla oikeastaan ole yhtään mitään Eeroa vastaan — nyt enää, kun sinä olet luvannut, ettet veikistele hänen kanssaan. Minä en puhu hänestä koskaan — (tekee kädellään tyhjää osoittavan liikkeen) tuon vertaakaan.

Kaisu. No, sitten on hyvä! Ja nyt minun täytyy mennä sisälle Annan luo.

Junnu. Kuule, Kaisu! — Minä toin sieltä juhannusmarkkinoilta muutakin kuin esiliinan, vaikka —

Kaisu. Niin toit — sokurisydämen.

Junnu. Niin, niin — ja virsikirjan. Mutta vieläkin — (Kaivelee liivintaskuaan.)

Kaisu (uteliaana). Mitä sinä vielä —?

Junnu (löytää sormuksen taskustaan, laulaa).

Ei nyt enää vierahitten suosittelu auta! Hei heipparalla lalla laa, ei suosittelu auta!

(Panee sormuksen Kaisun sormeen.)

Rakkaus on kiinnitetty kultaringin kautta! Hei heipparalla lalla laa, sen kultaringin kautta!

Kaisu (laulaa).

Vedellä ei ruusunkukkaa saisi koskaan pestä. Hei heipparalla lalla laa, ei saisi koskaan pestä!

Hulivilityttöin rakkaus ei koskaan kauan kestä, hei heipparalla lalla laa, ei koskaan kauan kestä.

(Kun Junnu työntää huulensa suudeltaviksi, nipistää Kaisu häntä nenästä ja juoksee nauraen sisään.)

Junnu (seisoo vähän aikaa nolona, katsellen hänen jälkeensä ja ottaa kiinni nenästään). Ai, ai! — Ja tätä hän sanoo uskolliseksi ystävyydeksi. — Se oli sentään vähän nenäkkäästi tehty! Mutta sama se! Se oli kai semmoista rakkauden esimakua. Mutta kyllä minäkin hänelle vielä näytän — esimakua —

Eero (tulee oikealta). Ahaa Junnu! — Missä Kaisu on?

Junnu (terävästi). Kuinka niin?

Eero. Niin vain! — Onko hän sisällä?

Junnu (epäluuloisesti). Minä luulen, että hän on siellä.

Eero Vai sinä vain luulet. (Nauraa.) Sinäkin vastailet aivan kuin eräs toinen mies siltavoudille. — No, no, älä pelkää! Tahdoin vain tietoa Kaisusta, että olisin teille molemmille saanut sanoa yht'aikaa, että te ette saa enää katsella kierosti toisianne. Ennen minun tuloani oli teillä ollut hyvät välit, sanottiin. Enkä minä tahdo olla syypää teidän epäsopuunne.

Junnu (pöyhistellen). Noo — ellei sulla muuta ole, niin ole huoletta. Kaisun ja minun kesken on kaikki reilassa. Olisitpa vain äsken ollut näkemässä, kuinka —

Eero (keskeyttää). Niin, niin! Kyllä minä näin, kuinka hän nipisti sinua nenästä. Ja juuri sentähden minä arvelin —

Junnu (kiireesti selittäen). Se oli vain pelkkää ystävyyttä se!

Eero. Sepä hyvä! Sittenhän ei sinullakaan ole enää mitään kaunaa minua vastaan.

Junnu (yrittäen hyvin miehekkäästi). No, ei sitten mitään! Ei kerrassaan — tässä saat kämmenen sen päälle! (Antaa kättä.)

Eero. Kiitos, Junnu! (Puristaa.)

Junnu. Ai, ai, ai! — Sinähän kouristat kuin karhu!

Eero. Sehän oli vain pelkää ystävyyttä se!

Junnu (itsekseen). Aivan kuin Kaisu nenää. Mutta minä tulen kyllä vielä muistamaan tämän ystävyyden. (Katselee kättään.)

Eero. Vielä kerran kätesi, hyvä ystävä!

Junnu (kiirehtii portista oikealle). E—ei! Kiitos vain!

Eero (yksin). Sainpas hänet pellolle! — En ole koko päivänä saanut puhutella Annaa. Näin isännän menevän kylälle — ja kiirehdin kotia. Niitylle lähtiessäni hän näytti niin onnettoman surulliselta. (Menee ikkunan alle.) Minun täytyy tehdä selvä peli, sillä minä pelkään — (Kurkistelee ikkunaan.)

Ville (tulee sisältä pyhävaatteissa, nauraa). Mitäs sinä siellä ikkunan takana kurkkailet? Yöjalkainenko keskellä päivää?

Eero (poistuu ikkunasta). Kuules! Minä aion matkustaa heti!

Ville (leikillisesti). Ikkunanko kautta — Annan kamariin?

Eero (naurahtaa). Vaikkapa savupiipusta!

Ville. Mene sisään vain! Isä on poissa! — Minun täytyy kiirehtiä. Hevonen on valmis, ja Elsa odottaa.

Eero. Minäkin lähden heti kun olen saanut puhutella Annaa.

Ville (antaa kättä). Hyvästi siis — huomiseen! Alatalossa on hevonen valmiina sinua varten. Ajatteles, mikä riemun päivä huomenna!

Eero (pusertaa Villen kättä). Niin — huomenna!

Ville. Älä vain myöhästy!

Eero. Käskithän panna juoksijan?

Ville. Pitäjän paras on — (Kiirehtii oikealle.)

Eero. No, ei sitten —

Anna (tulee sisältä). Eero! — Taaskin onnettomuus! Siltavoudin lisäksi kauppaa isä vielä Tarhalammin Taneliakin. Pakottaa minut jommallekummalle. Minun on valittava siksi kun hän tulee kotia.

Eero (syleilee Annaa). Rauhoitu, pikku Annaseni! Kaikki käy kyllä hyvin. Ei sinun tarvitse valita kumpaistakaan! Ole nyt vain levollinen — minä kerron sinulle —

Manu (tulee portille, pysähtyy hämmästyneenä). Tämähän vasta on kaunis näky! (Tulee tulisesti esille ja erottaa Annan ja Eeron.) Senkin lurjus! Näinkö sinä käytät väärin minun luottamustani ja hyvyyttäni — kun olen antanut sinulle olinpaikan ja —

Eero. Hyvä isäntä! Minä —

Manu (ankarasti). Vaikene! (Annalle.) Ja sinä kelvoton lapsi! Kuinka voit näin alentaa itsesi! Etkö sinä tiedä, kuka tämä veijari on! (Eerolle, joka aikoo keskeyttää.) Niin juuri! Siltavouti oli oikeassa, kun käski minun tarkasti varoa, ettet saisi mitään nipistetyksi! — Eikä vähistä mitään! Tyttäreni tahdot viedä! Varastat tyttären isältään! — Paikalla pois talosta! Mene heti, tai —

Anna. Isä!

Eero. Manu Mahlamäki! Minä en ole se, joksi olen itseäni sanonut, minä olen —

Manu (kiivaasti). Minä tiedän sen! Ja sentähden, vielä kerran — mene! Muuten en vastaa, mitä tapahtuu! — Äläkä koskaan enää tule näkyviini! (Annalle.) Ja sinusta olen tehnyt päätökseni. Huomenna on kihlajaiset Tarhalammin Tanelin kanssa.

Anna (vaipuu penkille). Älä, isä! Älä!

Kaisu (on tullut). Anna! Anna hyvä! (Menee Annan luo.)

Eero. Minä menen, isäntä! Mutta minä tulen myöskin vielä takaisin. Toivon, että teidän vihanne siksi lauhtuu. (Annalle.) Ole rohkea! Minä tulen takaisin. Kaikki tulee vielä hyväksi.

Manu. Vaiti! Ja mene matkaasi!

Eero. Minä tulen, Anna! (Menee kiireesti oikealle.)

Manu (huutaa perään). Et meille! Sen saat nähdä! (Kävelee kiivaasti edestakaisin). Tämä oli tosiaankin kauniisti tehty! Rikas talon tyttö! Hävetä sinun pitäisi! — Isäsi puuhailee yötä päivää saadakseen sinulle hyvän miehen — ja — sinä alat hyväillä mokomaa kulkuria! Olisi edes kunniallinen renki, mutta — miestä, joka on — on — on lempo ties, mikä on! (Menee suuttuneena huoneeseen.)

Kaisu (hyväilee Annaa). Isäsi on nyt hyvin ankara, mutta kyllä hän lauhtuu. Älä nyt näytä noin toivottomalta!

Anna. Vieläkö Eeroa näkyy? Mihin hän meni?

Kaisu (menee portille katsomaan). Huudanko takaisin?

Anna. Älä! Isä näkisi!

Kaisu. Hän juoksee tuolla Alatalon ahteessa. (Tulee takaisin.) Minä en voi uskoa Eerosta muuta kuin hyvää. Näitkö, kun hän sanoi: »Minä tulen takaisin, kaikki tulee vielä hyväksi!»

Anna. »Minä tulen, Anna!» Eikö hän sanonut niin?

Kaisu. Sanoi vissistä! — Usko minua, Anna! Eero koettaa keksiä keinoja pehmittääkseen isäsi kovuutta. Ja sinulle hän sanoi vielä: »Ole rohkea!» Et saa sitten surra! Sinun pitäisi olla niinkuin hän tahtoo.

Anna. Olet oikeassa, Kaisu! Tule sisään kanssani! (Natisee.) Tarvitsen lohdutustasi! (Huokaa.) Vaikka en usko sitä kauan kaipaavani! (Menevät kuistia kohti.)

Kaisu. Ennenkuin aavistatkaan, on Eero täällä taas! (Menevät sisään.)

TARHALAMMIN TANELI (pyöreäsilmäinen, pitkätukkainen, tyhmän näköinen tassuttelija, tulee oikealta, vilkuillen taakseen). Se Mahlamäen uusi renki — kylällä puhutaan, että hän kiertelee Annaa — tuolla hän — Alatalon aitan seinustalla Junnun kanssa — antoi Junnulle jonkin paperilapun — »toimita tämä perille!» sanoi hän — no, no! Saadaanpas nähdä! Kukapahan voisi antaa rukkasia rikkaalle Tanelille? Ei kukaan! (Tulee esille.) Pitäjän kauneimman tytön saat, Taneli! Hih, hih! — Kuka voisi antaa rukkasia Tarhalammin rikkaalle — — niin, noh! Lautamiehen Kirsti ja Kuotilan Eeva ja sitten Maijaliisa ja sitten — (Menee portille katsomaan.) Sieltähän Junnu jo tulee — (Tulee takaisin.) Ja sitten pitkä Miina ja — — äh! Mitäs heistä! Olivat siksi tyhmiä — — Ai, mutta nyt kun Junnu tulee — se kirjelippu — antaisikohan tuo — jos — tarjoisin tupakkaa

Junnu (tulee). Kas vain! Tarhalammin isäntä! Päivää!

Taneli. Päivää, päivää!

Junnu. Ettekö käy sisälle? Mitä täällä pihalla —

Taneli Noo — eihän tässä — hm! — (Saa jonkin ajatuksen.) Tuota — tuota — odottelin — kun näin sinun tulevan — ajattelin — tuota — aiotko jäädä taloon vielä ensi syksystä?

Junnu. Minäkö?

Taneli (ottaa tupakkakukkaron). Onko sinulla piippua? Minulla on oikeata ruusukartuusia —

Junnu (rupeaa etsimään). Pitäisi mulla —

Taneli (seuraa hyvin tarkasti Junnun taskujen etsintää). Olisi paikka meilläkin —

Junnu. Pitihän se olla — piippu — (pudottaa taskustaan kirjeen) — menenköhän pirtistä —

Taneli. Mene, mene — saat ruusua —

Junnu (menee sisään). Aina sekin nysä hukkuu —

Taneli (sieppaa kirjeen heti, kun Junnu kääntää selkänsä ja lukee päällekirjoitusta). »Anna Mahlamäelle» — arvasinhan — kun on viisas, niin arvaa sen, mitä ei tiedä — (Aikoo avata.) Mutta onkohan se oikein? — Pyh! Vieläpä asiakin! Annastahan tulee minun vaimoni ja — miehellä on oikeus — (avaa ja lukee.)

Junnu (tulee hädissään). Mihin ihmeeseen minä sen Annan kirjeen? (Etsii pitkin pihaa.)

Taneli (on selin, itsekseen). Olipa onni, että avasin tämän. Jos se olisi joutunut Annan käsiin, niin peijakas tietää, miten tässä olisi käynyt! (Aikoo pistää kirjeen taskuunsa.)

Junnu (huomaa sen). Ahaa! Tehän olette löytänyt Eeron kirjeen. Antakaa se minulle, minä pudotin sen!

Taneli (hölmistyen). Tämäkö! — Niin — minä — löysin — ja lakka oli — tuollainen suulakka — oli irtaantunut ja — ja — minä luin sen —

Junnu (hämmästyneenä). Oletteko lukenut sen?

³_Taneli_ (on yhtä hämmästynyt. Ei tiedä, mitä sanoisi. Katselevat toisiaan yhtä ympyriäisillä silmillä). O-o-o-len.

Junnu. Mitä siinä oli?

Taneli. Eero siinä tunnustaa Annalle, että hän on — — — rakastunut — ja on — (Katselee kauhistuneena avattua kirjettä, ja häntä alkaa peloittaa.)

Junnu (uteliaana). Että hän on — — —?

Taneli (pyyhkii otsaansa, puhuu puoleksi itsekseen). Postivaras — — —!

Junnu (hypähtää pelästyksestä, parkaisee). Postivaras!

Taneli (hypähtää pelästyksestä, kun luulee Junnun häntä tarkoittavan). Mitäh — — —

Junnu. Vai on Eero — postivaras!

Taneli (selviää pulmasta, rauhoittuu). Eero — niin - on — tässä kirjeessä —

Junnu. No, herra isä! Eero postivaras! — Kuka sellaista olisi uskonut —

Taneli. Ajatteles — jos Anna olisi saanut sen tietää — ei kenenkään pidä koskaan saada tuota kauheata kirjettä! (Repii kirjeen.)

Junnu (pelästyen). Ai, ai! Mitäs te nyt teette? (Rauhoittuen.) Niin noh! Parasta taitaa olla niinkuin on.

Taneli. Onko isäntä sisällä?

Junnu. On.

Taneli (kiireessä). Menen sinne, hänen puheilleen! (Menee kiireesti sisään.)

Junnu (yksin). Annalla ja Eerolla oli siis kuitenkin jotakin keskenään — vaikka en sitä huomannut — hm! — Kaikki siis hyvin — mutta — postivaras! Ai, ai, ai!