I

"Oi, isä, isä, uhkas heitä, Tamaraas älä nuhtele! Mä itken. Näätkö kyyneleitä? Ei ensimäiset ole ne… Suott' aivan tänne kosijoita Noin joukoin tulvii muualta… En ota miestä konsaan ma; On kylliks maassa morsioita. Oi, isä, älä toru näin! Olethan nähnyt; päivittäin Ma riudun, myrkyn kalvamana! On riettahana kiusaajana Ain' aatos pääsemätön tuo; Menehdyn — mulle säälis suo! Pois luostarihin täältä aja Sun tyttäresi mieletön! Siell' lientää huolein Vapahtaja, Sisällä turvaa pyhäkön. Huvia maailmass' ei mulla… Levolla luostar' siunatulla Siis minut kolkkoon kammioon, Kuin hautaan, nyt jo ottakoon!"

II

Ja luostarihin yksinäiseen Vei immen nuoren vanhemmat Ja katumusta tekeväisen He halpaan viittaan pukivat. Vaan niinkuin koruvaatteen oman, Viel' alla nunnan kaavun hän Tuns' sydämessään elävän, Kuin ennen, haaveen luvattoman. Valaistun loisteess' alttarin, Kun kaikui juhlalaulu pyhä, Tuon tutun äänen kuuli yhä Hän kesken rukoustakin. Hämystä holvin katseen kiinsi Taas kuva tuttu hetkisen, Jäljiltä jälleen häipyen; Kuin tähti hiljaa loistain siinsi Se savuss' suitsun keveän Ja kiehtoi, kutsui… minnehän?…

III

Katveessa vuorten vilpoisien Lepäsi luostar piilossaan. Se plataanien, poppelien Ol' ympäröimä. Ajallaan, Kun verhos' yö jo rotkot vuoren, Läp' puiden lamppu nunnan nuoren Käv' akkunasta tuikkimaan. Ylt'ympär' alla mantel'puiden, Miss' synkät ristit jonotti, Nuo mykät vahdit kalman luiden, Vireät linnut visersi; Ja lähteet raikkaat lorinalla Ylitse kiiti kivien, Kuin ystävykset yhtyen Taas vuoren äkkijyrkän alla, Lomitse kuuraa kiiltäväin Kukkasten entäin eteenpäin.

IV

Näkyivät vuoret Pohjaa kohti. Kun idäss' aamurusko hohti Ja savu helmast' alhojen Sinervä nousi kiemurruksin Ja muetsiinit,[1] kääntyen Päin itään, kutsui rukouksiin; Kun aamuhetkin rauhaisin Herätti väen luostarin Kumahtain kello kaikuvainen; Kun kukkea Grusininainen Vuort' astui jyrkkää ruukkuineen Joesta vettä noutaakseen, — Niin lumihuiput kuvastuivat Sinisin seinin taivaallen, Mut ruusuharsoin pukeuivat Taas päivän mennen maillehen. Ja siellä, pilvet puhkaistessaan, Kohoten muita kauemmas Heloitti juhlapukimessaan Kasbék, Kaukaasian valtias.

[1] Henkilö, joka muhamettilaisten moskeeojen minareeteista (kirkontorneista) ilmoittaa rukoushetket.

V

Täynn' aivoitust' on rikollista Tamaran sydän; puhtahista Iloist' ei tiedä. Hänestä On synkkä muoto mailman kaiken; Syy kaikki siin' on tuskan vaikeen Yönmusta, päivyt päilyvä. Ja syleillyt kun luomakunnan Yön viileys on unisen, Jumalankuvan eteen nunna Jo vaipuu hurjast' itkien. Ja itku haikee pitkän ajan Yön hiljaisuudess' eessä majan Pidättää tiellä matkustajan, Mi miettii: "vuoren peikko näin Kahleissaan itkee tyrskähyttää!" Ja, herkkää korvaa jännittäin, Hevostaan ajaa väsynyttä…

VI

Vavisten, surren mietteissään Tamara usein yksinään Luon' akkunansa istuskelee Ja katse kauas tuijottelee; Öin päivin, huokain, oottaa vain… "Hän tulee!" — joku kuiskaa ain. Ei turhaan haave hellitellyt, Ei turhaan hälle näyttäynyt, Suruisin silmin silmäellyt Ja puhein lempein vietellyt. Näin, itse syytä tietämättä, Hän päivittäin vain heikkenee; Kun taivaan puoleen nostaa kättä, Niin sydän toista rukoilee; Kun väsyneenä taistelusta Käy vuoteellensa nukkumaan, Niin pielus polttaa, ahdistusta, Kavahtain, tuntee rinnassaan; Sykähtää sydän, povi palaa, Tukehtuu, silmät — sumeat, Syleillä ahnahasti halaa, Huulillen sulaa suudelmat…

VII

Utuinen illan harso peittyi Jo yli Grusian vuorien. Miel'tavoillensa Daimon' heittyi Ja luostariin tul' lentäen. Mut, häiritä ei rohjeten Pyhyyttä tämän rauhan majan, Hän vartoi pitkän, pitkän ajan — Ja näytti kuin jo jättämään Ois' ollut valmis aikeen julman: Edessä korkeen muurin kulman Käy miettein; hänen käynnistään Värisee lehti ilman tuulta. Kas, katseen akkunaan hän luo: Tamaran lamppu sieltä kuultaa; Erästä ammoin vartoo tuo. Ja nyt, kun uinui elo mainen, Tshingàran soitto sointuvainen [kitaran tapainen soittokone] Ja laulun sävel kajahti; Se sävel juosta helmeili, Kuin kyynelvirta valuu, valuu, Ja niin ol' laulu suloinen, Ikäänkuin taivas tehnyt sen Hyväksi oisi ihmisten. Ehk' enkelin se oli paluu, Salassa sinne lentämän, Luo unhotetun ystävän? Kai mennehistä lauloi hän Sen vaimentaakseen kärsimyksen?… Ja lemmen tuskan, viehätyksen Tuns' ensi kertaa Daimon' nyt… Pelossaan pois ois lähtenyt, — Hän yrittää, ei liiku siipi! Ja silmään, jok' ei kyyneillyt, — Mik' ihme! — kyynel raskas hiipi… Tuon nytkin eessä kammion Läp' poltettuna kivi on — Ei ihmislapsen kyyneleellä, Vaan kuumalla, kuin tuli, ve'ellä!…

VIII

Käy sisään; lemmest' avuton Sy'än voitti sielun hyveen pelon; Hän uskoo, että uuden elon Haluttu aika tullut on, Vavistus outo odotuksen Ja kammo epävarmuuden, Kuin ajall' ensi kohtauksen, Kopean valtas' sydämen; Se huono enne sallimuksen… Hän astui sisään, katsahti: Siin' airut taivaan, keruubi, Hymyillen tiellä paholaisen, Jo seisoi sädekehässään Edessä kauniin syntisnaisen, Suojellen häntä siivillään… Ja säde taivaan äkkipian Häikäisi katseen saastaisen Ja hellän tervehdyksen sijaan Kajahti nuhde tulinen: "Levoton henki, pahe työnä, Ken kutsui sinut sydänyönä? Ei täällä sulla palvojaa, Et synnin valtaa täältä löydä! Luo lempein, pyhäkkööni käydä Rikoksen polkua et saa! Ken kutsui sun?"

Mut muhahtaa Vain rietas viekkahasti hällen; Kateesta katse hehkumaan, Ja vanhan vihan myrkky jälleen Sävähti hänen povessaan. "Hän mun on!" — sanoi äänin vihan, — "Sä jätä hänet! Hän on mun! Sä tulit turvaks myöhään ihan, Mua, hänt' ei tuomittava sun. Löin leiman' ylpeyden tenää Palavan päälle sydämen; Tääll' ei oo pyhäkköäs enää, Tääll' lemmin mä ja vallitsen!"

Suruisin silmin uhriin hentoon Keruubi silloin katsahti, Lehahti hiljallensa lentoon Ja taivaan siintoon upposi… … … … … …

X

Tamara: Ken olet? Puheellas mun surmaat! Sun toiko horna, taivasko? Mitä tahdot?

Daimoni: Olet kaunis, hurmaat!

Tamara: Mut ken, ken olet?… Vastaa jo!

Daimoni: Se olen, jota odotteli Yön hiljaisuudess' sydämes, Jonk' aatos sieluus kuiskaeli Ja suru tunnossas jo eli, Jok' oli kuva unies; Se olen, jonka katse hukkaa Jokaisen toiveen idussaan; Se olen, jot' ei lemmi kukaan, Mut kiroo kaikki päällä maan; Rajoiss' en aikain, äärten häärää; Oon ruoska maisten orjain mun, Oon tiedon valta, vapaan määrä, Oon taivaan viha, mailman väärä, Ja näät — sun etees polvistun! Sinulle kannan katumuksen Ja lempein nöyrän rukouksen, Poveni ensi ahdistuksen Ja ensi kyyneltulvan tään. Oi, kuule mua, säälihän! Hyveelle minut, taivahalle Yks' sanas palauttaa vois Ja pyhän lempes suojaamalle Uudelle enkelille ois Sijalle pääsy loistavalle. Rukoilen, mua kuulehan, Oon orjas, sua rakastan! Kun vain sun näin mä, äkist' ihan Ma kuolemattomuuden vihan Ja vallan kammon tunteen sain. Iloa maan ma vaillinaista Kadehdin vasten tahtoain; Elämää elää toisellaista, Kuin sinä, oisi katkeraa, Erossa elää — kauheaa. Tuns' sydän oudon polton saavan, Veretön suli taas sen hyy Ja kipu alla vanhan haavan Elohon virkosi, kuin kyy. Sinutt' en tunne ikuisuutta, En valtojeni rajattuutta; Ne helysanoja on vain, Jumalitt' templi jumalain!

Tamara: Pois luovu luotain, henki rietas! Vait! Min' en usko kiusaajaa! Oi, Luoja!… Rukoust' en saa Ma huuliltani… myrkky kietas' Tuhoisa järkein jäytyneen. Sa, kuule, turmaan minut temmit; Puhees' on poltto hornanve'en… Miks', sano, minua sa lemmit!

Daimoni: Miks', sulotar? Oi, tiedä en. Elämän tuntein uudenlaisen, Pois riistin päästäin rikosten Ma kruunun orjantappuraisen, Mit' oli, — kaikk' oon hyljännyt; Elon' on, kuoloin katsees nyt! Sua lemmin toisellaisin innoin, Kuin sinä pystyt lempimään: Palavin rinnoin, kaikin hinnoin Ikuisen aatteen, haaveen tään. Ajoista aikain, maailmojen On kuvas' ollut sy'ämessäin Ja eessäin kulkevan sen näin Teill' iki-ilmain aavikkojen. Ahdistain ammoin aatostain, Suloinen kaikui nimes' ain; Ja onness' autuaitten mailla Sua yksin vain ma olin vailla. Oi, jospa voisit ymmärtää Tään tuskan katkeran ja haikeen: Vuos'sadoittain ain', i'änkaiken Kun kärsii, nauttii elämää, Pahasta kiitoksetta jää, Hyvästä ilman palkinnoitta, Itselleen elää, kaihoten, Ja, i'ät' aina taistellen, Ei kukistu, ei taida voittaa, Kun säälii ain', ei toivo lain, Kaikk' kokee, tuntee, näkee, tietää Ja tahtomattaan vihaa, sietää, Kaikk' ylenkatsoo aina vain!…

Niin kohta kuin mun oli yli Jumalan kirot täytetyt, Minulle luonnon lämmin syli Ol' ainiaaksi kylmennyt… Edessäin äärettömyys siinsi, Hääkorut katseheni kiinsi Jo ammoin tuttuin tähtien… Ne kultakruunut päässään kulki, Mut joka ainut silmäns' sulki, Kun kohtas veljen entisen! Hylyjä, minun kaltaisia, Nyt toivotonna etsin, — mut Sanoja, katseit', uhmaavia En ilmeit' itse tuntenut. Pelossain lentoon pois mä läksin, Vaan minne, miks, — en tiedä lain. Jäin ystäväini hylkäämäksi Mä entisten ja mailma ain' Oli mulle mykkä, kuuro vain. Vuon ajelehtii vuolaan mukaan Näin vuodon saanut pursikin, Min poiss' on purjeet, peräsin Ja tietä jonk' ei tiedä kukaan; Näin kiitää aamull' aikaisin Myös ukkospilven lonkakin, Uhaten, yksin siintehissä, Ei tohdi seisattua missään, Määrättä rientäin, jäljittä, Ties Luoja, mistä, minnekä!

Ei kauan ihmisiä johtaa Mun tarvinnut, — sain syntiin kohta! Ma kaiken jalon häpäisin Ja moitin kaiken kaunihin. Sammuksiin helpost' i'äks' aivan Heiss' uskon puhtaan tulen sain… Ja tokko maksoivatkaan lain Nuo hölmöt, tekopyhät vaivan? Lymysin vuorten rotkoihin; Ja sydänyöllä harhailin, Kuin ilmanraana tulipäinen… Kas, ratsumies kulk' yksinäinen Läheisen tulen maanima; Kadoten kuiluun, apua Hän turhaan huutaa — valahtuvi Jälk' äyrääseen vain hurmeinen… Mut kauan vihan kolkko huvi Ei mulle ollut mielehen. Ja myrskyn kanssa raivokkahon Sain usein otteluhun mä, Pukeutuin sumuun, salamahan, Jylisten kiidin pilvissä; Parissa tahdoin luonnon raivon Sydämen tyyntää nurinaa, Erota ikiaatteest' aivan, Unheettomankin unhottaa! Mi taru olentojen maisten, Nykyisten polvein, tulevaisten, Suruista, puutteist', tuskist' on Edessä yhden tuokion Salaisten vaivain tämänlaisten?! Mit' elo, työ on ihmisen? Se tulee, menee haihtuen! On taivaan päätös — toivo sen; Se langettaa, mut anteeks' antaa! Vaan loppua mun surullen', Kuin mulle, ei, — ei rauhan rantaa, Ei unta ees suo haudan hyy! Se ajoin kiemuroi, kuin kyy, Ja ajoin tulen tavat lainaa Ja mieltä taas kuin kivi painaa, Mi turhain toivoin, himojen On patsaaks pantu haudallen!

Tamara: Jo luovu mulle nurkumasta! Miks' surus tietää tarvitsen? Sa rikoit…

Daimoni: Sinuako vastaan?

Tamara: Voi joku kuulla meitä…

Daimoni: Ken?

Tamara: Jumala.

Daimoni: Huolensa on taivaat, Ei maa! Hän meit' ei huomaa lain.

Tamara: Mut rangaistus? Ja manan vaivat?

Daimoni: Kah, oothan siellä seurassain!

Tamara: Ken outo ystäväni lienet, Vaikk' i'äks' multa rauhan vienet, Niin, tuntein riemun salaisen, Sua, kurja, sentään kuuntelen. Mut jos on puhees viekas vainen, Jos petos siinä piilevi… Oi, sääli!… Minkä voitat maineen!… Mitä on sulle sieluni? Taivaalle oonko kallihimpi Ma muita, joit' et huomaa sa? Oi, onhan moni kaunis impi, Jonk' koskenut ei vuodetta, Kuin täällä, mies oo konsana!… Ei! Vannothan sa lujan valan?… Sä nääthän minun mielialan', Näät kaikki naisen haavehet! Ja sentään sielun pelon siedät… Nyt kaikki käsität ja tiedät, Sä mua toki säälinet! Siis vanno, että harrastukset Kaikk' olet inhat heittänyt; Vai eikö valat, lupaukset Oo olemassa enää nyt?…

Daimoni: Ma vannon luomispäivän kautta, Ja kautta päivän viimeisen, Häpeän, saadun synnin tautta, Ja riemun ikitotuuden; Kautt' tuiman tuskan lankeemuksen Ja voiton haaveen haihtuisan, Kautt' tämän ensi kohtauksen Ja eron, pian uhkaavan, Ma kautta henkiparven vannon Ja veljein, jotka vallassan' on, Kautt' enkelien puhtaitten, Mun vihollistein valppaiden; Mä vannon kautta pyhän kaiken, Sun kautta, — taivaan, helvetin, Ja viimeisen sun katsees haikeen Ja ensi kyyneleesikin, Sun sulohuultes henkäyksen, Sun silkkikutris' aaltojen; Kautt' autuuden ja kärsimyksen, Ma vannon kautta rakkauten' — Ett' olen korskat aivoituksen', Ainaisen koston heittänyt Eik' enää myrkky imarruksen Ketäkään häiritä saa nyt; Sopia tahdon kanssa taivaan, Hyveesen tahdon luottaa aivan, Rakastaa tahdon, rukoilla. Sun arvoiseltas otsalta Katuen, itkein jäljen liedon Pois taivaan liekin pyyhin ma; Minutta rauhass' epätiedon Nyt kukoistakoon maailma! Oi, usko mua: minä yksin Sun arvos tunsin, ymmärsin, Valittu mun oot pyhimyksen', Nyt sulle valtan' alistin. Sun lempes vastalahjaks' anon, Saat ikuisuuden — hetkestä; En horju, suur' oon — julki sanon — Kuin vihassain, myös lemmessä. Vien tuonne tähtitarhain taakse Ma, vapaa ilman lapsi, sun; Teen sinut mailman valtiaaksi, Ja ensi lemmityksein mun; Ja säälimättä, kaipaamatta Sielt' tulet maahan katsomaan, Miss' onnea ei oikeata, Ei kauneus kestä kauankaan, Miss' intohimot ainoasti, Rikokset, kosto asustaa, Miss' ihmisparka vapahasti Vihata, rakastaa ei saa. Vai etkö tunne hetkellistä Sa rakkautta ihmisten? — Vain nuoren veren hyökymistä! — Mut aika kuluu, — hyytää sen. Ken uuden kauneen viehätystä Voi vastustaa, ken eroa, Ken ikävää ja väsymystä, Sydämen mielitekoja? Ei, armahani, kuule mua, Sun anna täällä sallima, Kuin mykän orjan, lakastua Kateessa, raa'ass' seurassa Tekoystäväin ja vihollisten, Katalain, kylmäin, typeräin, Ja pelon, turhain toivomusten, Raskaiden vaivain, ikäväin! Ei kolkko, korkee luostarmuuri, Min suojass' ihmisist' oot juuri Niin kaukana, kuin Luojastas, Saa sammuttaa sun halujas'. Ei! Kaunokainen, sulle luotu Muu elämän on kohtalo, Muu kärsimys on sulle suotu Ja muitten riemuin nautinto! Sä jätä vanhat toivees omat Ja kohtaloonsa kurja maa, Niin ylhän tiedon pohjattomat Syvänteet sielus sijaan saa. Mun henkijoukkoin kuuliaiset Ma lasken jalkais juurehen, Kätyrit köykeet, hurmaavaiset Sinulle annan, kaunoinen; Kointähden otan kulmilt' ylvään Sinulle kultaseppeleen Ja sille kukkasien kylvän Mä öisen kastekimalteen; Ja iltaruskon purppuralla Mä vyötän sinun vartalos, Hienoimman tuoksun huo'unnalla Utuisen täytän asuntos. Ma soitoill' ihmeen hurmaavilla Sua herkeemättä huvitan; Kivillä, helmill' ehoimmilla Koristan kotis uhkean; Mä syöksyn alas meren pohjaan, Taa pilvien mä tieni ohjaan, Saat kaikki, kaikki päällä maan — Mua lemmi!…

XI

— Ja hän huulillaan Hipaisten koski hehkuvilla Tamaran huuliin värjyviin; Ja puheillansa viekkahilla Hän vastas' immen rukouksiin. Katseellaan katsoi valtavalla Hän häntä silmiin polttamalla, Ja väistämättä välähti Yöss' siinä hän, kuin tikari. Oi, rietas henki riemuitsi! Nuo suudelmat, kuin myrkky surman Toi oiti, sielun täyttäin, turman… Parahdus haikee, hirmuinen Yön rauhan rikkoi hiljaisen… Kaikk' kaikui siitä: tuska, lempi Ja soima viime pyyntöineen Ja ero toivoton, kun hempi, Nuor' elo eroo i'äkseen… … … … … …

XII

Yövahti silloin yksiksensä Edessä jyrkän muurin sen Käveli hiljaa, määrällensä, Kädessään levy rautainen; Kohdalla nuoren immen majan Hitaammin astui hetken ajan Ja, hämmentyen, lyömästä Pidätti käden levyä; Kaikk' uinui luonto ja hän kuuli: Sopuisin suli huuleen huuli, — Pikaisen kotvan huudahdus Ja heikko, vieno valitus… Ja inhottava epäluulo Sydämen valtas vanhuksen… Ja kului vielä hetkinen — Kaikk' oli vaiti; kaukaa kuulo Erottaa vain voi tuulosen Kuiskaaman lehtein napistuksen Ja vuorivirran vaikerruksen Pimeille rannan äyräillen. Pelossaan pyhäin rukouksen Kiireesti käy hän lukemaan, Näin riettaan hengen houkutuksen Pois karkoittaakseen sielustaan; Vavisten siunas ristinmerkin Rintansa, riehun täyttämän, Ja vaiti, rientäin jaloin herkin, Taas jatkaa kulkuansa hän. … … … … …

XIII

Kuin uinuu taivaan enkel' hempi, — Tamara lepää arkussaan; On kääreliinaa valkoisempi Hipiä hänen otsallaan. I'äksi sulki silmä luomen… Mut, taivas! ken ei uskois, ken, Ett' eho katse alla sen Uneksii, että suudellen Sen herättää viel' uusi huomen? Mut turhaan siihen aamunkoi Säteitä kultaisia loi; Ja, vaiti surren, heimo hukkaan Rakasta suuta suutelee… Ei, — kalman ikityötä kukaan Ei koskaan tyhjäks' enää tee!

XIV

Ei juhlapuku oo Tamaran Ees ilopäiväin konsana Näin ollut kaunis, upea: Koristain kukat kotivaaran (Niin vaatii vanha tapa maan) Hänt' ympäröivät tuoksullaan Ja, hyväellen kylmää kättä, Kuin hyvästi ne mailman jättää. Ei mistään hänen kasvoillaan Voi nähdä, ett' on kuolemaan Haluinsa hurmoksessa käynnä, — Niin kaikki niiden piirteet on, Kuin aina marmor' eloton, Vain sitä kauneutta täynnä, Mi vaill' on ilmett' tunteiden, — Kuin kuolo, salaperäinen. Mut hänen huulillensa outo On hymy kesken hyytynyt Ja kertoa, min kärsi kouto, Se tarkkaavalle tiesi nyt. Siin' ilmen' ylenkatse jäinen Sydämen, mi löi syvästi, Ajatus viime näkyväinen, Elolle kuiske: hyvästi! Olemust' turhaan kuvastellen, Näin kuolleemp' oli vielä nyt, Ja toivottomamp' omaisellen, Kuin silmä i'äks pimennyt. Niin, tullen ehtoon juhlahetken, Kun päivyt, päätettyään retken, Sulanut kultamereen on, Kaukaasian huiput purppurassa Seisovat hetken hohtavassa, Kohoten tummaan siintohon; Vaan tämä puolikuollut valo Ei toista enää luontoon luo Ja tielle valaistusta palo Jäähuippuin kellekään ei suo…

XV

On valmis lähtöön surusaatto, — Omaiset, joukoin naapurit. Rintaansa ääneti lyö taatto, Kiharat repii kaunihit, Kun selkään nousee viime kerran Ratsunsa liinaharjaisen. Niin alkoi matka saattuen. Se kestää kolmen päivän verran. Povessa sukukalmiston Saa impi lepokammion. Gudalin kantaisä eräs Mi teiltä ryöstöin saaliit keräs', Kun tauti hänet kahlehti Ja tunnonvaivat valtasi, Syntinsä oli sovittaakseen Luvannut kirkon rakentaa Huipulle vuoren, pilvein taa, Min tuul' on tehnyt laulumaakseen, Käymältä haukka nähdä saa. Ja kirkko yksinäinen väleen Kasbékin kohos lumihin Ja rauhaan, lepäämähän jälleen Pääs' sinne ruumis julmurin; Näin kalmistoksi tullut tuoll' on Tuo vuori, pilvein suosima: Ikäänkuin liki taivasta Asunto kodikkaamp' ois' kuolon, Ei häiriytyisi uni tää Viimeinen etääll' ihmisistä… Vaan turhaa! Kuollut mennehistä Suruist' ei, riemuist' unta nää.

XVI

Sinisen seesteen lakeuksilla Siivillä kultaa hohtavilla Lens' enkel pyhä, kantaen Sylissään sielun syntisen; Suloisin sanoin, toivein yksin Epäilyt haihdutti hän sen, Rikoksen jäljet, kärsimyksen Pois kyynelillä huuhtoen; Etäältä kuulivat he taivaan Jo soittoa, kun äkist' aivan, Pidättäin heidän lentonsa, Ryöpsähti rietas hornasta… Oli valtava, kuin pyörre huima, Salaman loiste välkkyvän, Ja ääni, mielettömän tuima, Huus' ylpeästi: "mun on hän!"

Keruubin painui rintaa vastaan, Rukoillen kauhun tyyntäen, Tamaran sielu syntinen. Tuoss' arpa hänen tulevastaan: Taas seisoi henki siinä, mut Ken oiskaan hänet tuntenut?! On katse julma, täynnä ihan Hän myrkkyä on tuhoisaa Rajoitta raivoovan vihan Ja haudan viimaa kamalaa Vain jäykät kasvot puhaltaa.

"Katoa kolkko henki manan!" Näin vastas' airut taivahan: "Oot kylliks' ollut voittajana, Nyt tullut hetk' on tuomar'sanan, Vanhurskas päätös Jumalan. Koetusaik' on ohi nyt; Maantomun kanss' on jättänyt Hän paheen kahleet. Kotihimme Jo ammoin häntä odotimme. Niit' oli tämä olento, Joitten on elo tuokio Vain ääretöntä kärsimystä, Ain' uhkuvata viehätystä; On heille kirkastuksestaan Sydämen säikeet Luoja suonut, Ei mailmaa varten heitä luonut, Ei mailmaa heitä vartenkaan! Hän kallihilla hinnall' aivan Sovitti kaikki epäilyt… Hän kärsi, lempi — ovi taivaan On rakkaudelle auki nyt!"

Ja viettelijään ankarasti Katsahti enkel viimekseen Ja, viuhtoin siivin riemuisasti, Hän häipyi taivaan kirkkauteen. Mut voitettuna Daimon' tälleen Hulluudet kiros' unelmain, Vihaisna jäi hän elämälleen, Kuin ennen, mailmaan yksin jälleen Lemmettä, toivehitta ain!…

* * *

Liepeillä laakson Koishaurin, Kupeella jylhän kallion Nyt vieläi nähtävinä muurin Muinaisen raunioita on. Niist' yhä kulkee tarinoita, Kauheita kuulla lapsien… Tekoja taika-ajan noita Todistaa, puihin lymyten, Kuin aave, muistomerkki kolkko. Alhaalla kylä kirjavoi; Maa kukoistaa ja vihannoi, Huminaan häipyy äänten solkko, Ja karavaanit, helisten, Kulkevat kulkuansa kaukaa. Läp' usmain syöksyin, kuohuen, Kimaltain, vuorivirta laukkaa. Parissa kevään, auringon, Suloisen elon, ikinuoren, Iloiten leikkii luonto vuoren, Kuin lapsukainen huoleton.

Vain linna synkk' on yksinänsä, Aikansa kerran elänyt, Kuin jäänyt jälkeen ystävänsä, Omaisten vanhus raukka nyt. Kuun nousua siell' oottaa illoin Asukkaat näkymättömät: Vapauden juhla niill' on silloin, — Huristen vain ne kiitävät. Eräkäs uusi, harmaa lukki, Kutovi seitit, seinät tukkii; Iloiten leikkii katolla Perheineen ruohonpäinen lisko Ja pimeästä ra'osta Kyy arka kiemuroitaan viskoo Luo vanhan portaan paateron: Se ajoin kierryksissä on Ja ajoin pitkäksensä oikoo Ja läikehtien siinä loikoo, Kuin kalpa urhon tarpeeton, Kentälle jäänyt taistelon. — Mi jylhyys! Elost' entisestä Ei jälkiä: on tarkkaan pestä Käs' uuras ajan ehtinyt; Gudalin kuulumainehesta Ja tyttärestä suloisesta Ei mikään muistut' enää nyt! Vain kirkko harjanteella siellä, Tuo pyhän voiman suojaama, Mi peittää heidän tomunsa, Lomitse pilvein näkyy vielä; Sen portin eessä seisovat Kiviset mustat vartiat Luminietoksien kattamina; Povellaan heillä pantsarina Jäät hohtaa sulamattomat. On yltä jyrkänteiden posket Synkästi riippuin peittäneet, Kuin äkkijäätynehet kosket, Uniset jättivyörykkeet. Puhuri siellä käyttää kaulaa, Tomussa seinäin harmajain Välistä pitkään laulun laulaa, Välistä huutaa ulvahtain. Ja ihmekirkosta kun siitä Saa kaukomaille viestit ain', Idästä pilvet joukottain Pyhissä käymään sinne kiitää; Muu kenkään ei nyt itkekään Kivillä kalman majan tään; Kasbék vain, synkkä, povessansa Kuin saitur kätkee saalistansa. Siell' ikinurina ei maan Ikirauhaa häiri konsanaan.