PUTOIS

I

Lapsuudenkotimme puutarha, sanoi herra Bergeret, tuo puutarha, jota oli parikymmentä askelta laidasta laitaan, oli meille ääretön maailma täynnä riemuja ja kammoja.

— Lucien, muistuuko vielä Putois mieleesi? kysyi Zoé hymyillen erikoiseen tapaansa, huulet suljettuina ja nenä kouristuneena yli neulomuksen.

— Muistuuko hän mieleeni!… Kaikista olennoista, jotka ovat kulkeneet silmieni editse lasna ollessani, on juuri Putois parhaiten säilynyt muistossani. Kaikki hänen kasvojensa ja luonteensa piirteet ovat ilmielävinä edessäni. Hänellä oli suippo pää…

— Matala otsa, lisäsi Zoé.

Ja veli ja sisar luettelivat vuorotellen, yksitoikkoisella äänellä ja kujehtivalla juhlallisuudella, jonkinmoisen tuntomerkki-ilmoituksen kohta kohdaltaan:

— Matala otsa.

— Mulkosilmät.

— Vilhuva katse.

— Pieniä ryppyjä ohimolla.

— Terävät, kiiltävän punaiset poskipäät.

— Korvalehdet aivan uurteettomat.

— Ilmeettömät kasvonpiirteet.

— Ainoastaan kädet, jotka olivat alati liikkeessä, ilmaisivat hänen ajatuksiaan.

— Laiha, hieman koukkuselkäinen, hintelä vartaloltaan.

— Mutta silti tavattoman väkevä.

— Taivutti helposti viidenfrangin rahan etusormen ja peukalon välissä…

— Joka hänellä oli julma.

— Hänen äänensä oli laahaava…

— Ja puhe mesimakeaa.

Kesken kaiken herra Bergeret huudahti vilkkaasti:

— Zoé, mehän unohdimme: "kellahtava tukka, harva hiuskasvu". Alottakaamme uudestaan.

Pauline, joka ihmetellen oli kuunnellut tätä omituista luetteloa, kysyi isältään ja tädiltään, kuinka he olivat voineet oppia ulkoa tuon pitkän hokemaisen ja miksi he lukivat sitä noin ikäänkuin mitä messua.

Herra Bergeret vastasi vakavasti:

— Pauline, se mitä äsken kuulit on pyhitetty, voisinpa sanoa liturginen teksti Bergeret-sukua varten. On paikallaan, että se siirtyy sinun huostaasi, jotta se ei hukkuisi tätisi ja minun kerallani. Sinun isoisäsi, tyttöseni, sinun isoisäsi Éloi Bergeret, joka ei mielistynyt mihin hyvänsä, piti tätä "hokemaista" suuressa arvossa, varsinkin katsoen sen syntyyn. Hän nimitti sitä "Putois'n anatomiaksi". Ja hän sanoi monesti pitävänsä Putois'n anatomiasta, eräissä suhteissa, enemmän kuin Laskiais-ukon. "Jos kohta Xenomaneen tekemä kuvaus", sanoi hän, "onkin oppineempi ja rikkaampi harvinaisista ja valikoiduista määräsanoista, niin menee Putois'n kuva paljon sen edelle ajatusten selvyydessä ja tyylin läpikuultavuudessa"… Hän ajatteli täten siitä syystä, että tohtori Ledouble Tours'ista ei vielä ollut selittänyt Rabelais'n neljännen kirjan kolmattakymmenettä, yhdettä- ja kahdettaneljättä lukua.

— En ymmärrä rahtuakaan, sanoi Pauline.

— Syy on siinä, ettet tunne Putois'ta, tyttöseni. Tiedätkös, että Putois oli kaikkein tutuin olento meidän lapsuudessamme, Zoé-tätisi ja minun. Isoisäsi kotona puhuttiin alinomaa Putois'sta. Joka ikinen kohdastaan uskoi nähneensä hänet.

— Kuka tuo Putois sitten oli? kysyi Pauline.

Vastauksen asemesta herra Bergeret purskahti nauruun, ja myöskin neiti Bergeret nauraa hihitti yhteenpuristetuin huulin.

Pauline silmäili toisesta toiseen. Hänestä oli outoa nähdä tätinsä nauravan näin sydämen pohjasta, ja vielä oudompaa, että hän nauroi samalle asialle kuin velikin. Se oli todellakin kummallista, sillä veljellä ja sisarella oli muutoin hyvin erilainen käsitystapa.

— Isä rakas, sano, kuka tuo Putois oli. Koska minun se muka kuitenkin pitää tietää, niin sano se sitten.

— Putois, tyttöseni, oli puutarhuri. Hän oli kunnioitettavan maanviljelijä-perheen poika Artois'sta ja asettui Saint-Omeriin taimitarhuriksi. Mutta tarvitsijat eivät olleet häneen tyytyväisiä, ja liike ei luonnistunut. Hän lopetti sen kokonaan ja rupesi päivätyöläiseksi. Niiden, jotka häntä käyttivät, ei aina kestänyt kehua kauppojaan.

Tässä neiti Bergeret keskeytti yhä nauraen:

— Muistatko, Lucien, kun isän pöydältä mustetolppo, kynät, kirjelakka tai sakset olivat kateissa, niin hän sanoi: "Luulenpa, että Putois on taas pujahtanut täällä."

— Niin, virkkoi herra Bergeret, Putois ei juuri ollut hyvässä maineessa.

— Siinäkö kaikki? kysyi Pauline.

— Ei, tyttöseni, ei vielä aivan. Putois oli siitä merkillinen, että hän oli meille tuttu, kotoinen, ja kuitenkin…

— … hän oli olematon, sanoi Zoé.

Herra Bergeret katsahti sisareensa nuhtelevasti:

— Kuinka sinä puhut, Zoé! Ja miksi rikkoa lumous tuolla tavoin? Vai oli Putois olematon? Uskallatko väittää niin, Zoé? Ja pysyä väitteessäsi? Oletko kyllin ajatellut olemassaolon ehtoja ja olemisen muotoja voidaksesi vakuuttaa, että Putois oli olematon, ettei häntä koskaan ole ollut? Ei, Putois oli olemassa, siskoseni. Mutta myönnettäköön, että se olemassaolo oli aivan erikoista laatua.

— Minä ymmärrän yhä vähemmän ja vähemmän, sanoi Pauline lannistuneella mielellä.

— Saat hetikohta havaita oikean asianlaidan, tyttöseni. Tiedä siis, että Putois syntyi täysikasvuisena tähän maailmaan. Minä olin vielä lapsi, tätisi jo pikkuneidiksi venähtämässä. Asuntonamme oli pienoinen talo eräässä Saint-Omerin esikaupungissa. Siellä vanhempamme viettivät rauhaista ja syrjäänvetäytynyttä elämää, kunnes heidät löysi muuan vanha Audomarin asuja, leskirouva Cornouiller, joka eli Monplaisir nimisellä sukutilallaan parin peninkulman päässä kaupungista ja joka osui olemaan äitini isän täti. Hän käytti sukulaisoikeuttaan vaatiakseen, että vanhempamme joka sunnuntai tulisivat syömään päivällistä Monplaisiriin, niissä heidän oli herttaisen ikävä olla. Hän sanoi kuuluvan hyvään tapaan kokoontua perhepäivällisille sunnuntaisin, ja että ainoastaan halpasäätyiset ihmiset eivät noudattaneet tätä vanhaa tapaa. Isä oli aivan itkeä ikävästä Monplaisir-vierailuilla. Oli sydäntä vihlovaa nähdä hänen epätoivoaan. Mutta rouva Cornouiller ei sitä nähnyt. Hän ei nähnyt mitään. Äiti oli urheampi. Hän kärsi yhtä paljon kuin isänikin, ehkäpä vielä enemmän, mutta hän hymyili.

— Naiset ovat syntyneet kärsimään, sanoi Zoé.

Zoé, kaikki, mitä elää tässä maailmassa, on määrätty kärsimään. Turhaan vanhempamme kieltäytyivät näistä kovanonnen kutsuista. Rouva Cornouiller'n ajoneuvot saapuivat heitä noutamaan joka sunnuntai sydänpäivän jälkeen. Heidän oli täytymys lähteä Monplaisiriin; se oli velvoitus, jonka kiertäminen oli ehdottomasti kielletty. Se oli vahvistettu järjestys, jonka ainoastaan ilmikapina saattoi rikkoa. Viimein isä teki kapinan ja vannoi pyhästi ei enää ikinä ottavansa kuuleviin korviin rouva Cornouiller'n kutsuja. Äidin huoleksi hän jätti keksiä kulloinkin sopivia verukkeita ja syitä näihin kieltoihin, mutta tähän toimeen äiti ei lainkaan soveltunut. Hän ei osannut teeskennellä.

— Sano ennemmin, Lucien, ettei hän tahtonut. Hän olisi osannut valehdella kuin muutkin.

— Totta kyllä, että jos hänellä oli hyvät syyt tukena, niin hän veti ne ennemmin esille kuin sepitti huonoja. Muistatko, sisko, kuinka hän kerran tuli sanoneeksi päivällispöydässä: "Luojan kiitos, että Zoé on saanut hinkuyskän; nyt emme voi pitkään aikaan lähteä Monplaisiriin."

— Niin, se on totta! sanoi Zoé.

— Mutta sinä paranit taas, Zoé. Ja rouva Cornouiller tuli eräänä päivänä sanomaan äidillemme: "Ystäväiseni, odotan teitä varmasti sunnuntaiksi päivälliselle Monplaisiriin miehenne kanssa." Äitimme, jolle hänen miehensä nimenomaan oli antanut toimeksi keksiä pätevän kiellon aiheen, sepitti tässä äärimmäisessä ahdingossa esteen, jota ei ollut olemassa. "Olen hyvin pahoillani, rakas täti. Mutta meidän on mahdoton tulla. Odotan puutarhuria sunnuntaiksi."

Tämän kuullessaan rouva Cornouiller vilkaisi salin lasiovesta villiytyneeseen puutarhapahaseen, missä syreenit ja kuusamet osoittivat olevansa ventovieraita tarhurinveitselle eikä, kaikesta päättäen, ikinä tulevansakaan sen tuttavuuteen.

"Vai odotatte puutarhuria? Mitä varten?"

"Työhön puutarhaamme."

Ja kun äitini tahtomattansa tuli katsahtaneeksi tuohon nelikulmikkoon hoidotonta nurmea ja puolimetsistyneitä kukkia, jota hän juuri ikään oli sanonut puutarhaksi, käsitti hän kauhistuen, kuinka epätodennäköinen hänen esteensä oli.

"Tuo mies", sanoi rouva Cornouiller, "voi yhtä hyvin tulla työhön teidän… puutarhaanne maanantaina tai tiistaina. Muutoinkin se on parempi. Ei pidä tehdä työtä sunnuntaina."

"Hän ei pääse viikolla muilta töiltä."

Olen usein huomannut, että kaikkein mielettömimmät ja hassunaikaisimmat syyt kohtaavat vähimmin vastaväitteitä: ne ällistyttävät vastustajan kokonaan. Rouva Cornouiller jätti kärttämisen paljon vähemmälle, kuin olisi odottanut henkilöltä, jolla oli niin vähän taipumusta antamaan myöten. Nousten lähtöön nojatuolistaan hän kysyi:

"Mikä hän on nimeltään, ystäväiseni, tuo teidän puutarhurinne?"

"Putois", vastasi äitini arvelematta.

Putois oli mainittu nimeltä. Siitä hetkestä hän oli olemassa. Rouva Cornouiller lähti pois, mutisten mennessään:

"Putois! Se nimi tuntuu minusta tutulta. Putois? Putois! Hänet tunnen aivan varmaan. Mutta en saa oikein mieleeni… Missä hän asuu?"

"Hän käy päivätöissä. Kun häntä tarvitaan, lähetetään sana sinne, missä hän milloinkin on työssä."

"Kuten arvasinkin: laiskuri ja maankiertäjä… hulttio. Älä luota liioin häneen, ystäväiseni."

Siten Putois myöskin oli saanut oman luonteensa.

II

Herrat Goubin ja Jean Marteau olivat tulleet parhaiksi keskelle keskustelua, ja herra Bergeret opasti heidät mukaan:

— Puhuimme juuri hänestä, jonka äitini eräänä päivänä antoi syntyä puutarhuriksi Saint-Omeriin ja jolle hän samalla pani nimen. Siitä pitäin hän on ollut toiminnassa.

— Rakas ystävä, sanoisitteko sen vielä toistamiseen? virkkoi herra Goubin hieroen lornettilasiaan.

— Mielelläni, vastasi herra Bergeret. Ei ollut mitään puutarhuria. Puutarhuri oli olematon. Äitini sanoi: "Minä odotan puutarhuria." Ja puutarhuri tuli. Ja ryhtyi toimimaan.

— Rakas ystävä, kysyi herra Goubin taas, kuinka hän saattoi toimia, kun häntä ei ollut olemassa?

— Hänellä oli jonkinmoinen olemassaolo, vastasi herra Bergeret.

— Te tarkoitatte siis kuviteltua olemassaoloa, huomautti herra Goubin halveksivasti.

— Eikö sitten kuviteltu olemassaolo muka olekaan mitään? huudahti talon isäntä! Eivätkö taruperäiset henkilöt kykene vaikuttamaan ihmiseen? Ajatelkaa mytologiaa, herra Goubin, ja te näette, että ne ovat kuviteltuja, eivätkä suinkaan todellisia olentoja, joilla on syvin ja kestävin vaikutus mieliin. Aina ja kaikkialla ovat olennot, joilla ei ole enemmän todellisuutta kuin Putois'lla, herättäneet kansoissa vihaa ja rakkautta, kammoa ja toivoa, kehoittaneet rikoksiin, vastaanottaneet uhreja, säätäneet tapoja ja lakeja. Herra Goubin, ajatelkaa vain ikuista mytologiaa. Putois on myytiilinen henkilö, tosin vähimmin tunnettuja, sen myönnän ja halvinta laatua. Kömpelö satyyri, joka muinoin istui pohjoisranskalaisten talonpoikiemme pöydässä, havaittiin kyllin arvokkaaksi esiytymään eräässä Jordaens'in taulussa ja La Fontainen sadussa. Sycoraxin karvainen poika pääsi Shakespearen ylhäiseen maailmaan. Putois ei ollut yhtä hyväonninen, taiteilijat ja runoilijat jäävät aina ylenkatsomaan häntä. Häneltä puuttuu suuruutta ja merkillisyyttä, tyyliä ja karakteria. Hän syntyi liian järkiperäisissä mielissä, ihmisten keskuudessa, jotka osasivat lukea ja kirjoittaa ja joilla ei ollut tuota lumoavaa mielikuvitusta, joka kylvää satuja ympärilleen. Luulen jo, hyvät herrat, puheeni riittävän osoittamaan teille Putois'n todellista luonnetta.

— Minä käsitän sen, sanoi herra Goubin. Ja herra Bergeret jatkoi kuvaustaan:

— Putois oli olemassa. Sen voin vakuuttaa. Hän oli olemassa. Ajatelkaa asiaa, hyvät herrat, niin te tulette vakuutetuiksi siitä, että oleminen ei laisinkaan sisällä substansia, vaan merkitsee ainoastaan attribuutin ja subjektin yhdyssidettä, ilmaisee vain suhdetta.

— Epäilemättä, sanoi Jean Marteau, mutta olla olemassa ilman attribuutteja, se ei ole juuri paljon tyhjää parempi. Joku, en muista enää kuka, on joskus sanonut: "Minä olen se, joka on." Antakaa huono muistini anteeksi. Ei voi pitää kaikkea mielessään. Mutta tuo tuntematon, joka puhui noin, menetteli siinä ylen ajattelemattomasti. Antaessaan tällä varomattomalla puheella ymmärtää, että hän oli vailla ominaisuuksia, vailla kaikkia suhteita, hän julisti, ettei häntä ollut olemassa, ja tuhosi ajattelemattomuudessaan oman itsensä. Lyön vetoa, ettei hänestä ole sen koommin kuultu puhuttavan.

— Olette menettänyt, vastasi herra Bergeret. Hän korjasi tämän liian itsekkään sanansa pahat seuraukset omistamalla itselleen kukkuramitalla määräsanoja, ja hänestä on puhuttu paljon, useimmiten tolkuttomia.

— En ymmärrä, sanoi herra Goubin.

— Se ei ole tarpeellistakaan, vastasi Jean Marteau.

Ja hän pyysi herra Bergeret'n puhumaan Putois'sta.

Olette hyvin rakastettava, kun sitä pyydätte, sanoi isäntä.

— No niin. Putois syntyi yhdeksännentoista vuosisadan jälkipuoliskolla Saint-Omer'ssa. Hänelle olisi ollut edullisempaa syntyä muutamia vuosisatoja aikaisemmin Ardennien korvessa tai Brocélianden metsässä. Silloin hänestä olisi tullut häijy henkiolento, ihmeteltävä oveluudeltaan.

— Kuppi teetä, herra Goubin, suvaitsetteko? kysyi Pauline.

— Putois oli siis häijy henkiolento? uteli Jean Marteau.

— Niin, hän oli häijy, vastasi herra Bergeret; hän oli häijy tavallaan, mutta ei kuitenkaan ehdottomasti. Hänen laitansa oli niinkuin pirujen, joita sanotaan hyvin pahoiksi, mutta joissa tapaa paljon hyviä puolia, kun heihin paremmin tutustuu. Ja olisin taipuvainen uskomaan, että Putois'lle on tehty vääryyttä.

Rouva Cornouiller, joka tuntien vastenmielisyyttä häntä kohtaan heti paikalla oli epäillyt häntä hulttioksi, juopoksi ja varkaaksi, alkoi harkita, että koska äitini, joka ei ollut rikas, käytti häntä, niin hän ei mahtanut olla isopalkkainen. Ja niin hän kysyi itseltään, eikö hänelle olisi edullisempaa pitää Putois'ta työssä kuin Monplaisirin omaa puutarhuria, jolla oli parempi maine, mutta myöskin suuremmat vaatimukset. Alkoi juuri marjakuusien leikkaamisaika. Hän ajatteli, että jos rouva Éloi Bergeret, joka oli köyhä, ei antanut paljoa Putois'lle, niin hänen, rikkaan, tarvitsisi antaa vielä vähemmän, sillä onhan tapana että rikkaat saavat helpommalla kuin köyhät. Ja hän näki jo hengessä marjakuusensa leikattuina pensasaidoiksi, palloiksi ja pyramiideiksi tuottamatta hänelle suuriakaan kustannuksia.

"Pidän kyllä silmät auki", sanoi hän itselleen, "ettei Putois saa vetelehtää eikä näpistää mitään. En jätä mitään onnenkaupalle, ja kaikki on sulaa voittoa. Nuo maankiertäjät ovat välistä taitavampia työssään kuin muut kunnolliset työmiehet."

Hän päätti siis tehdä kokeen ja sanoi äidilleni:

"Ystäväiseni, lähetä Putois minun luokseni. Annan hänelle työtä Monplaisirissa."

Äitini lupasi sen hänelle. Ja hän olisi tehnyt sen mielellään. Mutta se ei todellakaan ollut mahdollista. Rouva Cornouiller odotti Putois'ta Monplaisiriin, ja odottaa hän saikin. Mutta hänellä oli johdonmukaisuutta ajatuksissaan ja lujuutta aikomuksissaan. Tavatessaan taas äitini hän valitti, ettei Putois'sta ollut kuulunut mitään.

"Ystäväiseni, et varmaankaan ole sanonut hänelle, että odotan häntä?"

"Olen kyllä, mutta hän on oikullinen, eriskummainen…"

"Oh, minä tunnen nuo ihmiset. Osaan tuon Putois'nne ulkoa. Mutta ei ole niin tolkutonta työmiestä, joka kieltäytyisi tulemasta Monplaisiriin työhön. Minun taloni on tunnettu, toivoakseni. Putois saa mukautua minun määräyksiini, ja viivyttelyittä, ystäväiseni. Sanohan minulle vain, missä hän asuu; menen itse häntä tavoittamaan."

Äitini vastasi, ettei hän tiennyt missä Putois majaili, ettei hänellä ollut mitään vasituista olinpaikkaa, ei kotia eikä kontua. "En ole häntä sen koommin nähnyt, tätiseni. Luulen että hän tahallaan piilotteleikse…"

Olisiko hän voinut puhua todempaa?

Mutta rouva Cornouiller kuunteli häntä epäluulo mielessä; hän epäili äitimme salaavan häneltä Putois'taan, pitävän häntä piilossa tiedusteluilta, pelosta että menettäisi hänet tai saattaisi hänet vaateliaammaksi. Hän piti äitiä todellakin liian itsekkäänä. Monet koko maailman omaksumat ja historian vahvistamat tuomiot ovat aivan yhtä hyvin perusteltuja kuin tämäkin.

— Se on toden totta se, sanoi Pauline.

— Mikä on totta? kysyi Zoé puolinukuksissa.

— Että historian tuomiot usein ovat vääriä. Muistan, isä rakas, kuinka eräänä päivänä sanoit: "Madame Roland oli hyvin yksinkertainen vedotessaan puolueettomaan jälkimaailmaan, oivaltamatta että jos hänen omat aikalaisensa olivat ilkeitä apinoita, niin heidän jälkeläisensä myöskin tulivat olemaan ilkeitä apinoita."

— Pauline, kysyi neiti Zoé ankarasti, mitä yhteyttä on Putois'n historialla sen kanssa, mitä sinä juttelet?

— Hyvin suuri yhteys, täti hyvä.

— Sitä en saata huomata.

Herra Bergeret, joka ei suinkaan vihannut poikkeuksia aineesta, vastasi tyttärelleen:

Jos kaikki vääryydet tulisivat lopullisesti hyvitetyiksi tässä maailmassa, niin ei olisi tarvinnut kuvitella toista noita hyvityksiä varten. Kuinka voit vaatia, että jälkimaailma arvostelisi oikeuden mukaan kaikkia kuolleita? Millä keinoin kuulustella heitä siitä pimeästä, jonne he ovat paenneet? Kun alkaisi voida tehdä heille oikeutta, unohtaa jo heidät. Voiko yleensä kukaan noudattaa oikeutta? Ja mitä on oikeus? Rouva Cornouiller ainakin tuli lopulta käsittämään, että äitini ei häntä pettänyt ja että Putois pysyi saavuttamattomissa.

Hän ei kuitenkaan hellittänyt tiedustelemasta. Hän kyseli kaikilta sukulaisiltaan, ystäviltään, naapureiltaan, palvelijoiltaan, tavaranhankkijoiltaan, tunsivatko he Putois'ta. Ainoastaan pari kolme vastasi, etteivät he olleet koskaan kuulleet hänestä puhuttavan. Enimmät muistelivat varmasti nähneensä hänet.

"Tuon nimen olen kuullut", sanoi kyökkipiika, "mutta en vain yhtään muista hänen muotoaan."

"Putois! — tietystikin minä tunnen hänet", sanoi radanvartia, raapien korvallistaan. "Mutta en osaa sanoa, kuka hän on."

Tarkimman tiedon antoi herra Blaise, veronkanto-virkailija. Hän ilmoitti käyttäneensä Putois'ta halonhakkuussa talollaan 19:nnestä 23:nteen päivään lokakuuta samana vuonna, jolloin pyrstötähti näkyi.

Eräänä aamuna rouva Cornouiller tulla tömähti huohottaen isäni työhuoneeseen.

"Olen nähnyt Putois'n!"

"Oh, niinkö?"

"Olen nähnyt hänet."

"Luuletteko niin?"

"Aivan varmaan. Hän oli purkamassa herra Tenchant'in muuria. Sitten hän poikkesi Abbedissain kadulle, hän kävi kiiruusti. Haihduin jäljiltä."

"Oliko se varmasti hän?"

"Ei epäilemistäkään. Viisissäkymmenin iältään, laiha, koukkuselkäinen, maankulkurin näköinen, likainen työmekko yllä."

"Tuo kuvaus saattaa tosiaankin soveltua häneen", sanoi isäni.

"Näettekös nyt? Muutoin huusin häntä nimeltä. Huusin: Putois! ja hän kääntyi katsomaan."

"Se on juuri se tapa", sanoi isäni, "jota etsivät poliisit käyttävät päästäkseen varmuuteen oikeasta henkilöstä pahantekijöitä tavoittaessaan."

"Sanoinhan jo, että se oli hän!… Löytyipäs kuin löytyikin tuo teidän Putois'nne; minä olinkin etsimässä. Niin, se on hyvin epäilyttävän näköinen mies. Olette olleet kovin varomattomia, te ja vaimonne, kun olette pitäneet häntä työssä. Minä osaan lukea kasvoista, ja vaikka näinkin hänet vain selkäpuolelta, niin voisin vannoa, että hän on varas ja ehkäpä murhamieskin. Hänen korvalehtensä ovat uurteettomat, ja se on pettämätön merkki."

"Ah — te huomasitte, että hänen korvalehtensä olivat uurteettomat?"

"Minä en päästä mitään silmieni sivuitse. Rakas herra Bergeret, jollette tahdo tulla murhatuksi vaimonne ja lastenne keralla, niin älkää päästäkö enää Putois'ta taloonne. Ja vielä viime neuvo: vaihtakaa toiset lukot joka oveen."

Muutamia päiviä myöhemmin sattui rouva Cornouiller'lle se vaurio, että varastettiin kolme meloonia hänen kyökkipuutarhastaan. Kun ei voitu päästä varkaan jäljille, epäili hän Putois'ta. Santarmeja kutsuttiin Monplaisiriin, ja se minkä he saivat selville vahvisti rouva Cornouiller'n epäluuloja. Kokonaiset parvet maankiertäjiä verottivat tähän aikaan paikkakunnan puutarhoja. Mutta tällä kertaa varkaus näytti yhden ainoan henkilön työltä ja erikoisella oveluudella tehdyltä. Ei merkkiäkään, mistä hän olisi murtautunut puutarhaan, ei kengän jälkeä kosteassa mullassa. Varas ei voinut olla kukaan muu kuin Putois. Se oli korpraalin arvelu, — hän tiesi pitkät jutut Putois'sta ja terhentelihe saavansa talteen sen veitikan.

Saint-Omerin Sanomat omistivat kirjoituksen rouva Cornouiller'n kolmelle meloonille ja julkaisivat kaupungista saatujen tietojen mukaan Putois'n muotokuvan "Hänellä on", sanottiin lehdessä, "matala otsa, mulkosilmät, vilhuva katse, pieniä ryppyjä ohimolla, terävät, kiiltävän punaiset poskipäät. Korvalehdet ovat aivan uurteettomat. Laiha, hieman koukkuselkäinen, hintelän näköinen vartaloltaan, mutta todellisuudessa tavattoman väkevä: hän taivuttaa helposti viidenfrangin rahan etusormen ja peukalon välissä."

"On hyviä syitä", vakuutti lehti, "panna hänen ansioluetteloonsa pitkä sarja varkauksia, kaikki hämmästyttävällä oveluudella tehtyjä."

Koko kaupunki puhui Putois'sta. Eräänä päivänä saatiin kuulla, että hänet oli otettu kiinni ja kiskottu vankilaan. Mutta pian päästiin selville, että häneksi luultu mies olikin Rigobert niminen allakankaupustelija. Koska ei voitu keksiä mitään kannetta tätä miestä vastaan, pääsi hän vapaaksi, istuttuaan neljätoista kuukautta tutkintovankeudessa. Ja Putois pysyi löytymättömissä. Rouva Cornouiller joutui uuden, edellistä julkeamman varkauden uhriksi. Hänen ruokasäiliöstään varastettiin kolme pientä hopealusikkaa.

Hän tunsi Putois'n käsialan, panetti suojaketjun makuukammionsa ovelle eikä enää nukkunut öisin.

III

Kun Pauline kello kymmenen tienoissa illalla oli vetäytynyt omaan huoneeseensa, sanoi neiti Bergeret veljelleen:

— Älä vain unohda kertoa, kuinka Putois vietteli rouva Cornouiller'n kyökkipiian.

— Se oli kyllä mielessäni, sisko hyvä, vastasi herra Bergeret. Olisihan paras kohta koko kertomuksesta hukattu, jos se jäisi pois. Mutta kaikki järjestyksessään.

Oikeus haki Putois'ta innokkaasti käsiinsä, mutta teki työtä turhaa. Kun huomattiin, ettei hän ollut löydettävissä, tuli jokaiselle kunnianasiaksi löytää hänet; ja eräille ovelapäille se onnistuikin. Ja kun oli paljon ovelapäitä Saint-Omerissa ja sen ympäristössä, niin nähtiin Putois yht'aikaa kaduilla, viljavainioilla ja metsässä. Siten liitettiin hänen luonteeseensa vielä eräs ominaisuus: tuo kaikkiallisuuden kyky, joka on niin monella sadun sankarilla. Olento, jolla on mahti vilahduksessa jättää taakseen pitkät taipaleet ja joka äkisti ilmestyy siihen, missä häntä kaikkein vähimmän odotetaan, saattaa säikähdyttää rohkeimmankin pahanpäiväiseksi. Putois'sta tuli koko Saint-Omerin kauhu. Rouva Cornouiller, joka varmasti uskoi että Putois oli varastanut häneltä kolme meloonia ja kolme teelusikkaa, eli vavistuksessa Monplaisiriin sulkeutuneena. Ei rautaveräjät, ei lukot eikä säpit saaneet häntä rauhoittumaan. Putois oli hänelle kammottavan epäaineellinen olento, joka kulki lukittujen ovien lävitse.

Eräs kotoinen tapahtuma sai hänen kauhunsa kaksinkertaiseksi. Hänen kyökkipiikansa oli joutunut revonritaan, ja tuli aika, jolloin hän ei enää voinut salata harha-askeltaan. Mutta hän kieltäytyi itsepäisesti ilmaisemasta viettelijäänsä.

— Kyökkipiian nimi oli Gudule, sanoi neiti Zoé.

— Niin, hänen nimensä oli Gudule, ja hänelle olisi luullut riittävän suojaksi lemmen vaaroja vastaan pitkän kaksijakoisen parran, joka kasvoi hänen leuallaan. Äkisti putkahtanut parta varjeli sen kuninkaantyttären neitsyyden, jota Pragin kaupunki palvelee pyhimyksenään. Parta, joka ei enää ollut nuorta pahaista, ei riittänyt suojaamaan Gudulen siveyttä. Rouva Cornouiller patisti Gudulea sanomaan sen miehen nimen, joka ensin tehtyään hänelle tekoset jätti hänet oman onnensa nojaan. Gudule hyrskyi yhtenä kyyneltulvana, mutta oli vaiti. Eivät auttaneet ei rukoukset eikä uhkaukset. Rouva Cornouiller pani toimeen pitkän ja seikkaperäisen tutkimuksen. Hän tiedusteli ovelasti mies- ja naisnaapureiltaan, tavaranhankkijoiltaan, puutarhurilta, radanvartialta ja santarmeilta; ei mikään johtanut häntä rikollisen jäljille. Hän koetti uudelleen saada Gudulen tunnustamaan kaikki.

"Oman etusi tähden, Gudule, sano minulle, kuka hän on."

Gudule pysyi mykkänä.

Yht'äkkiä välähti silloin rouva Cornouiller'n mieleen:

"Se on Putois!"

Kyökkipiika itki eikä vastannut.

"Se on Putois! Kuinka en sitä ennemmin arvannut? Se on Putois! Poloinen! Poloinen! Poloinen!"

Ja rouva Cornouiller jäi siihen uskoon, että Putois oli toimittanut hänen kyökkipiialleen pienokaisen. Koko Saint-Omer ylituomarista lyhdynsytyttäjän koira-räyskyyn asti tunsi Gudulen ja hänen torivasunsa. Kun kuultiin uutinen, että Putois oli viekoitellut Gudulen, oli kaupunki täynnä hämmästystä, ihmettelyä ja iloisuutta. Putois'sta tuli kuuluisa naistenkyttä, yhdentoista tuhannen neitseen ylkä. Köykäisillä syillä pantiin hänen päähänsä vielä viiden kuuden muun lapsen isyys, jotka tulivat maailmaan sinä vuonna ja yhtä hyvin olisivat voineet olla tulematta, katsoen siihen huviin, mikä heitä odotti, ja siihen iloon, minkä he tuottivat äideilleen. Eritoten mainittiin herra Maréchalin, "Kalastajasovun" kapakan isännän, palvelijatar, muuan leivänkuljettajatar ja pikku kyssäselkä olento Pont-Biquet'n puolelta, jotka olivat suostuneet Putois'n puheisiin ja sittemmin kartuttaneet kansaa kukin pienokaisellaan. "Tuo hirviö!" siunustelivat kummitädit.

Ja Putois, näkymätön satyyri, uhkasi korjaamattomilla vaurioilla kaikkea nuorta hamekansaa kaupungissa, jonka neitoset, niin väittivät vanhat ihmiset, ikimuistoisista ajoista asti, aina olivat olleet siveitä ja hiljaisia.

Mutta vaikka Putois siten oli levittäytynyt kaikkialle kaupunkiin ja sen ympäristöön, kiinnitti häntä kuitenkin meidän kotiimme tuhannet näkymättömät siteet. Hän liikkui porttimme ohitse ja hän kuuluu toisinaan kiivenneen puutarhamuurimme ylitse. Ei koskaan nähty suoraan hänen kasvojaan. Mutta alinomaa me huomasimme hänen varjonsa, hänen äänensä, hänen askeltensa jäljet. Useammat kerrat olimme erottavinamme hänen selkänsä hämärästä jossakin tien käänteessä. Minuun ja sisareeni nähden hän muutti hieman luonnettaan. Hän pysyi häijynä ja pahanilkisenä, mutta hän muuttui samalla lapselliseksi ja hyvin yksinkertaiseksi. Hän tuli vähemmän todelliseksi ja, uskallan väittää, runollisemmaksi. Hän astui lastentarujen viattomaan piiriin. Hän vivahti Pöpöön, Vitsojais-äijään ja Nukku-Mattiin, joka ripottaa illoin hietaa lasten silmiin. Hän ei ollut se haltia, joka suoltaa öisin hevostallissa varsoilta häntäjouhet hämmennyksiin. Ei niin sydänmaalainen eikä niin mieltäkiehtova, mutta yhtä pikkusukkelana kujehtijana hän piirteli musteviiksiä sisareni nukeille. Vuoteissamme kuuntelimme häntä ennen unen tuloa: hän itki katoilla kissojen kanssa, haukkui kilpaa koirien kera, voihkaeli savutorvissa ja matki kaduilla juopuneiden yökulkijain loilotuksia.

Se mikä teki Putois'n meille eläväksi ja tutuksi, mikä meistä oli jännittävää hänessä, oli että hänen muistonsa yhtyi kaikkiin ympärillämme oleviin esineihin. Zoén nuket, omat kouluvihkoni, joitten sivut hän niin monet kerrat oli tuhrinut ja tahrinut, puutarhan muuri, jonka takaa me olimme nähneet hänen punaisten silmiensä kiiluvan iltapimeästä, sininen porsliini-uurna, jonka hän eräänä talviyönä oli halaissut — ellei se ehkä ollut pakkasen työtä —, puut, kadut, penkit, kaikki ne muistuttivat meitä Putois'sta, meidän Putois'stamme, lasten Putois'sta, paikkakunnan myytillisestä olennosta. Sulossa ja runollisuudessa hän ei vetänyt vertoja kömpelöimmällekään satyyrille, typerimmällekään faunille Sisilian tai Tessalian mailta. Mutta puolijumala hän oli kuitenkin kaikitenkin.

Isällemme hänellä oli aivan toinen luonne: hän oli tunnuskuvallinen ja filosofinen. Isämme tunsi suurta surkua ihmisiä kohtaan. Hän ei pitänyt heitä erittäin järkivoittoisina; mutta heidän erehdyksensä, milloin ne eivät olleet julmia, huvittivat häntä ja saivat hänet myhäilemään. Usko Putois'han kiinnitti häntä lyhykäisenä yhteenvetona kaikista inhimillisistä uskoista. Ollen luonteeltaan ivallinen ja kujeilevainen hän puhui Putois'sta ikäänkuin todellisesta olennosta. Häh jutteli hänestä toisinaan sellaisella vakavuudella ja esitti kaikki seikat niin tarkalla asiallisuudella, että äitini aivan hämmästyi ja sanoi hänelle sydämensä vilpittömyydessä:

"Luulisi sinun puhuvan ihan tosissasi, ystäväiseni… Ja kuitenkin sinä tiedät hyvin…"

Hän vastasi vakavasti:

"Koko Saint-Omer uskoo Putois'n olemassaoloon. Olisinko kunnon kansalainen, jos sen kieltäisin? Saa ajatella kahdesti ympäri päänsä, ennenkuin menee kumoamaan yleistä uskonkappaletta."

Ainoastaan läpeensä rehellinen mieli tuntee moisia arveluja. Pohjaltaan isäni oli Gassendin kannattaja. Hän sovitti siis yksityisen mielipiteensä yleiseen, hän uskoi kuten muutkin Audomarilaiset Putois'n olemassaoloon, mutta hän ei myöntänyt hänen suoranaista kajoamistaan meloonivarkauteen ja kyökkipiikojen viettelyyn. Sanalla sanoen, hyvänä Audomarin kansalaisena hän tunnusti uskovansa, että on olemassa Putois, mutta hän ei turvannut Putois'han selittääksensä kaupungissa sattuneita tapahtumia. Niin että hän tässä kohden, kuten kaikissa muissakin, osoitti olevansa sekä kelpo- että järkimies.

Mitä äitiimme tulee, niin hän hieman syytti itseään Putois'n synnystä, eikä ilman aihetta. Sillä olihan näet Putois syntynyt äitini valheesta, kuten Caliban runoilijan valheesta. Tosin eivät virheet olleet verrattavissa toisiinsa, ja äitini oli viattomampi kuin Shakespeare. Mutta kuitenkin hän oli hämillään ja kauhuissaan nähdessänsä tuon pikkuruisen valheensa kasvavan yli kaikkien mittojen ja viattoman petoksensa saavuttavan niin suurensuuntaisen menestyksen, joka ei pysähtynyt enää, vaan valloitti kokonaisen kaupungin ja uhkasi valloittaa koko maailman. Ja eräänä päivänä hän kalpeni, luullen saavansa nähdä oman valheensa astuvan elävin silmin eteensä.

Kävi näet niin, että palvelustyttö, joka oli vasta otettu ja outo paikkakunnalla, astui sisään ja ilmoitti, että eräs mies tahtoi puhutella rouvaa.

"Mikä mies hän on?"

"Työmiehen puvussa. Näyttää maalaiselta."

"Onko hän sanonut nimensä?"

"On, rouva."

"No, mikä hän sitten on nimeltään?"

"Putois."

"Kuinka sanoit nimen olevan?…"

"Putois, niin rouva, Putois."

"Onko hän täällä?…"

"On, rouva. Hän odottaa kyökissä."

"Oletko nähnyt hänet?"

"Olen rouva."

"Mitä hänellä on asiaa?"

"Sitä hän ei sanonut. Hän tahtoi puhutella itse rouvaa."

"Mene kysymään mitä hän tahtoo."

Kun palvelija palasi kyökkiin, ei Putois'ta enää ollut siellä. Tämä muukalaisen palvelustytön ja Putois'n kohtaus jäi ainiaaksi selitystä vaille. Mutta luuloni on, että siitä päivästä lähtien äitini alkoi uskoa että Putois hyvinkin saattoi olla olemassa, ja että hän kenties ei ollut valehdellutkaan.