JOHDATUS.

Saaristolaisemme täällä ylhäällä Itämeren pohjoisissa haaroissa on voimakasta ja siveellistä väkeä. Monta mieluista muistoa on minulla tallella seurustelustani näiden karaistuneiden, uljasten rantalaisten kanssa sekä Suomenlahden kauniissa saaristossa että Pohjanlahden karummilla rannoilla ja myöskin monessa paikassa Keski-Ruotsin saarisilla rantamilla. Parikymmentä vuotta sitte oleskelin minä monta vuotta Vaasan läänin pohjoisosassa ja väestö, jonka siellä opin tuntemaan, on muistossani kunnioitettavimpana, kuin olen tavannut missään maaseuduilla. Vaikka luonteen pääpiirteet suomea puhuvalla väestöllä syvällä sisämaassa ovat samat kuin ruotsia puhuvalla väestöllä rannikolla, niin jokainen, kuin oppii tuntemaan nämä seudut, kohta huomaa, että ruotsalaiset pitäjät ovat kehto, jossa se luonne on kehittynyt, joka erottaa Vaasan rannikon pohjalaiset kaikkein muiden Suomen seutujen väestöstä.

Luullakseni yleensä pidetään liian suurena n.s. herrasväen sivistyttävää vaikutusta kansaan. Ihan varmaan se vaikutus on näissä seuduissa ollut hyvin vähäinen. Pikemmin tekee mieli olettamaan kansan täällä vaikuttaneen suuresti niihin muutamiin herrasmiehiin, tuomareihin, nimismiehiin y.m., kuin näillä seuduilla on. Jos esim. kruununvouti koettaisi ylpeästi, halveksivasti tai juonikkaasti käyttää valtaansa, niin hän piankin huomaisi hyvin epämukavaksi olonsa tämän kansan parissa, jonka keskuudessa jokainen antaa ja vaatii kunnioitusta. Vanhemmat kohtelevat lapsiansa hellästi ja kunnioittavasti, joka aikaisin juurruttaa luonteesen itsetuntoa ja vakavuutta.

Ehkä olen puolueellinen vertailuissani, kun itsekseni uskon, että kehitys, jonka Ruotsin ja Suomen kansat uskollisessa veljesliitossa ovat taistelemalla saavuttaneet, on tehnyt heidät muista helposti huomattavaksi eri sivistysalueeksi, jonka pääpiirteiden selvimpänä tuntomerkkinä on talonpoikaisvapaus ja siitä kasvanut itsetunto sekä tasa-arvoisuus lain edessä ja yhteiskunnassa. Vaasan läänin pohjalaiset ovat niin hoitaneet sitä esi-isäin perintöä, että missään ei ole suurempaa siveellistä voimaa eikä karaistuneempaa kelvollisuutta kuin heillä.

Tällaiset olivat tunteeni edeltä päin, kuin päätin käydä tutustumassa kuuluisiin hylkeen pyytäjöihin Vaasan ulkosaaristossa.

Käynti Vaasassa.

Syksy v. 1883 oli pitkä ja kaunis täällä ylhäällä pohjolassa, vaikka kyllä usein satoi. Minä olin viettänyt alkupuolen marraskuuta järvi- ja metsärikkaassa Ruoveden pitäjässä. Yhden ystävän ja pitkäaikaisen metsästyskumppanin kanssa olin pitkillä vainuretkillä nauttinut metsämiehen raitista elämää sen seudun saloilla. Etäällä keskellä saloa annoimme toisillemme veljellisesti kättä jäähyväsiksi ja läksimme astumaan kumpikin omalle tahollensa, hän jatkamaan avarain kruununmetsäinsä tarkastusta, minä kiiruhtamaan Vaasan junaan Filppulan asemalle, jonne oli matkaa kaksi peninkulmaa. Minä saavuin Vaasaan myöhään iltasella.

Seuraavan päivän käytin katselemiseen tätä Suomen kauneinta pikkukaupunkia. Minua huvitti suuresti kauppatorilla kuunnella lähipitäjien monia murteita. Minä koetin löytää joitakuita saaristolaisia, mutta kaikki, joilta kysyin, olivat mantereelta. Moneen vuoteen en ollut tavannut muiden seutujen kuin Hämeen maalaisia. Eri luonteet näkyivät sen tähden sitä selvemmin. Ajatteleva hämäläinen on hiljainen ja hiljapuheinen, eli ei ehkä sattumalta ole markkinoilla joutunut humalaan. Mutta ollen tottumaton väkijuomiin, kuten hän on, eksyy hän silloin päinvastaiseen liiallisuuteen; hän huutaa ja pauhaa kuin hullu niin kauan, kuin helposti saatu humala kestää, mutta muuttuu sitte heti entiselleen oikeaan luontoonsa. Hän palaa yksinkertaiseen elämäänsä kotiin, jossa puutteet ovat hänen tuttuina vierainansa, ja tyytyväisesti muokkaa hän kuin orja rakasta, isiltä perittyä maata niin kauan, kuin aurinko on ylhäällä, kesällä usein 20 tuntia päivässä, mutta korvaa mielellään unen tappiotansa pimeänä keskitalven aikana, jolloin aurinkokin nousee myöhään ja laskee aikaisin. Ihmiset Vaasan torilla sitä vastoin puhuivat kovalla äänellä, iloinen vapaus loisti kaikkein kasvoista ja joka taholta kuului heleätä naurua.

Iltasella tapasin muutamia paikkakunnan metsämiehiä erään entisen ystävän luona, Vaasan metsästysseuran monivuotisen sihteerin ja julkisuudessa hyvin tunnetun K—rin. Kaikki olivat senlaatuista väkeä, joiden seurassa minä viihdyn hyvin. Hyvinä kansan ystävinä ja innostuneina uljaihin retkeilyihin saloilla ja vesillä tunsivat he tarkoilleen koko seudun. Oltiin yksimieliset, että Bergön pyyntimiehet olisivat paraita aineksia minun kuvaillakseni urheata miehuutta koettelevaa hylkeen pyyntiä Pohjanlahden ajojäiden seassa, mutta myöhäinen vuoden aika saattoi ehkä estää matkustusta tähän mainittuun saareen, joka on kaukana meressä. Sen tähden katsottiin viisaimmaksi minun lähteä veneellä Munisaloon, sieltä jalkaisin Sulvaan ja sitte edelleen hevosella Maalahden pitäjän kautta Korsnääsiin. Minulle annettiin monta osoitetta ja paljo terveisiä tutuille hylkeen pyytäjille.

Seuraavana päivänä, 16 päivänä marraskuuta menin aamupuolella laiturille, jossa saaristolaisten oli tapana käydä. Siellä tapasin venekunnan, joka juuri varustautui lähtemään Munisaloon. He olivat halukkaat ottamaan minut veneesensä, mutta juuri kuin yritimme lähtemään, tuli joukko nuoria, iloisia saarelaisia laiturille, jossa heidän suuri veneensä oli kiinni sidottuna. Minä kysyin, mihin he aikoivat lähteä ja sain vastaukseksi: "Maalahdelle, tiedän mä." Kaikilla oli pusseja, paketteja, pulloja ja lekkereitä, arvattavasti virvokkeita tuleviksi joulun pyhiksi. Sill'aikaa kuin niitä soviteltiin veneesen, puhelin minä näiden iloisten ihmisten kanssa ja sain selville, että minun oli edullisempi matkustaa heidän kanssansa suoraan Maalahdelle. Niin tapahtuikin, minun sanottuani jäähyväset ystävällisille munisalolaisille, jotka selittivät, että: "Teillä olisi ollut kyllin hyvä meidän kanssamme, mutta ei teille tule yhtään huonompi olo näiden toistenkaan kanssa."