"ANNA" KAULASSA

I.

Vihkimisen jälkeen ei ollut edes kevyttäkään ateriaa; nuoret joivat maljansa, pukeutuivat matkalle ja ajoivat rautatieasemalle. Iloisen hääjuhlan ja illallisten, musiikin ja tanssin sijaan oli pyhiinvaellusmatka kahdensadan virstan päähän. Useat hyväksyivät tämän sanoen, että Modest Alekseitsh on jo vanhanpuoleinen ja huomattavassa asemassa oleva mies ja että iloiset häät saattaisivat näyttää hyvinkin sopimattomilta; sitäpaitsi olisi hyvin ikävä kuulla tanssimusiikkia, kun viisikymmenkaksivuotias virkamies nai nuoren neitosen, joka vastikään on täyttänyt kahdeksantoista. Puhuttiin myöskin, että Modest Alekseitsh periaatteen miehenä ryhtyi hommaamaan tätä matkaa luostariin oikeastaan sitä varten, jotta hänen nuori vaimonsa ymmärtäisi, että hän avioliitossakin asettaa uskonnon ja siveyden ensi sijalle.

Nuoria saatettiin. Joukko virkaveljiä ja sukulaisia seisoi malja kädessä odottaen junan lähtöä huutaakseen hurraata, ja Pjotr Leontitsh, morsiamen isä, päässä silinterihattu ja yllään pitkä virkanuttu, kurottautui jo hieman juopuneena ja hyvin kalpeana malja kädessä vaunun ikkunaa kohti ja sanoi rukoilevasti:

— Anjuta! Anja! Anja, sana vain!

Anja kumartui ikkunasta hänen puoleensa, ja isä kuiskasi tyttärelleen jotakin ympäröiden hänet viinin löyhkällä, puhalsi korvaan — mitään ei siitä voinut ymmärtää — ja teki ristinmerkin hänen kasvoilleen, rinnalleen ja käsilleen; sitä tehdessään hänen hengityksensä vavahteli ja silmissään kimalteli kyyneleitä. Mutta Anjan veljet Petja ja Andrjushka, jotka olivat kymnasisteja, nykivät isäänsä nutun liepeistä ja kuiskasivat hämillään:

— Isä, ei enää… Isä, ei saa…

Kun juna lähti liikkeelle, näki Anja isänsä hoiperrellen juoksevan jonkin matkaa vaunun vieressä läikyttäen viiniä lasistaan. Kuinka säälittäviltä, mutta hyväntahtoisilta isän kasvot näyttivätkään!

— Hurra-a! huusi isä.

"Nuori pari" jäi kahden. Modest Alekseitsh katseli ympärilleen vaunuosastossa, asetteli matkatavaroita hyllyille ja istuutui hymyillen vastapäätä nuorta vaimoaan. Hän oli keskikokoinen, lihava, pöhöttynyt, hyvin syötetty virkamies; hänellä oli pitkät poskiparrat, mutta viiksiä ei ensinkään, ja hänen sileäksi ajeltu, pyöreä, selväpiirteinen leukansa oli kuin siloinen kantapää. Kaikkein luonteenomaisinta hänen kasvoissaan oli se, ettei hänellä ollut viiksiä ja että tuo paljas viiksien paikka vähitellen muuttui molemmin puolin lihaviksi, hyytelömäisesti värähteleviksi poskiksi. Hän käyttäytyi arvokkaasti, hänen liikkeensä olivat hitaat, pehmeät.

— En saata mitenkään olla muistelematta erästä seikkaa, aloitti hän hymyillen. Viisi vuotta sitten, kun Kosorotov sai pyhän Annan ritarikunnan toisen luokan merkin ja tuli siitä kiitämään, hänen ylhäisyytensä lausui: "Teillä on siis nyt kolme Annaa: yksi napinlävessä, kaksi kaulassa". Siihen aikaan oli nimittäin Kosorotovin suulas ja kevytmielinen vaimo, Anna nimeltään, vastikään palannut kotiin takaisin. Toivon, että kun minä saan Annan toisen luokan merkin, hänen ylhäisyydellään ei ole syytä sanoa minulle samoin.

Modest Alekseitsh hymyili pienillä silmillään. Ja Anja hymyili myöskin, mutta pelkäsi, että tuo mies saattaa milloin hyvänsä suudella häntä paksuilla, kosteilla huulillaan, mistä hänellä ei enää ole oikeutta kieltäytyä. Pöhöttyneen miehen pehmeät liikkeet peloittivat häntä, hänen oli kauhea, iljettävä olla. Modest Alekseitsh nousi, otti hätäilemättä ritarimerkin kaulastaan, hännystakin ja liivit yltään ja pukeutui yönuttuun.

— Kas niin, virkahti hän istuutuen Annan viereen.

Anja muisteli, kuinka kiusallista vihkiminen oli ollut, kun hänestä oli näyttänyt, että sekä pappi että vieraat ja kaikki kirkossa läsnäolevat olivat surullisesti katselleet häntä: miksi, miksi hän, noin hempeä, kaunis neitonen menee tuolle iäkkäälle herrasmiehelle? Vielä tänä aamuna hän oli riemuinnut siitä, että kaikki oli lopultakin järjestynyt niin hyvin, mutta vihkimisen aikana ja nyt vaunussa hän tunsi itsensä syylliseksi, petetyksi, ja naurunalaiseksi. Rikkaalle miehelle hän oli mennyt vaimoksi, mutta rahaa hänellä ei kuitenkaan ollut, vihkimäpuku oli neulottu velaksi, ja kun isä ja veljet olivat häntä tänään saattaneet, hän oli nähnyt heidän kasvoistaan, ettei heilläkään ollut ropoakaan. Saanevatkohan he tänään illallistakaan? Entä huomenna? Ja hänestä tuntui siltä, kuin hänen isänsä ja veljensä istuisivat nyt ilman häntä nälkäisinä ja saman ikävän vallassa kuin ensimmäisenä iltana äidin kuoltua.

"Voi kuinka onneton minä olen!" hän ajatteli. "Miksi olen näin onneton?"

Jäykän, naisiin tottumattoman miehen kömpelöön tapaan Modest Alekseitsh kopasi häntä vyötäisiltä ja taputteli olkapäälle, mutta Anja ajatteli rahoja, äitiään, tämän kuolemaa… Kun äiti oli kuollut, niin isä, Pjotr Leontitsh, kymnaasin kaunokirjoituksen ja piirustuksen opettaja, alkoi juopotella. Tästä seurasi puutetta. Pojilla ei ollut saappaita eikä kalosseja, isä haastettiin oikeuteen, ryöstömies tuli, merkitsi huonekalut… Millainen häpeä! Anjan täytyi hoitaa juoppoa isäänsä, parsia veljien sukat, käydä torilla ostoksilla, ja kun ihmiset ylistivät hänen kauneuttaan, nuoruuttaan ja siroa käytöstään, hänestä tuntui kuin koko maailma olisi nähnyt hänen halpahintaisen hattunsa ja jalkineissaan olevat reiät, joita oli koetettu musteella tahrata näkymättömiksi. Ja öisin kyyneleitä ja hellittämätön, levoton ajatus, että tuossa paikassa erottavat isän kymnaasista hänen heikkoutensa tähden ja ettei isä kestä sitä, vaan kuolee pois niin kuin äitikin. Alkoivatpa silloin muutamat naistuttavat hyöriä ja etsiä Anjalle kelpo miestä. Pian löytyikin tämä Modest Alekseitsh, vanhanpuoleinen ja ruma, mutta rahakas. Hänellä on satatuhatta pankissa ja oma perintötila, jonka hän vuokraa pois. Hän on periaatteen mies ja hänen ylhäisyytensä suosiossa. Hänen on helppo, niin kerrottiin Anjalle, saada hänen ylhäisyydeltään lippunen kymnaasin rehtorille, vieläpä tarkastajallekin, jottei Pjotr Leontitshia erotettaisi…

Anjan muistellessa näitä yksityiskohtia tulvahti yhtäkkiä musiikkia ja meluavia ääniä avoimesta ikkunasta. Juna seisahti pysäkille. Asemasillan takana, kansanjoukossa, soitettiin iloisesti hanuria ja halpaa, vinkuvaa viulua, mutta kauempaa, korkeiden koivujen ja poppelien, kuun hopeoimien huviloiden takaa kuului sotilasorkesterin soittoa: huviloilla oli tanssi-iltama. Asemasillalla käyskenteli huvila-asukkaita ja kaupunkilaisia, jotka olivat saapuneet tänne hengittämään raikasta ilmaa. Siellä oli muiden muassa Artynov, koko tämän huvilaryhmän omistaja, rikas, kookas, uhkea, tumma, armeenialaisen näköinen mies, jolla oli ulkonevat silmät ja hyvin omituinen puku. Hänellä oli nimittäin yllään värillinen, rinnan kohdalta napitettu paita, jalassa pitkävartiset saappaat kannuksineen, ja olkapäältä riippui musta viitta, joka laahuksena ulottui maahan saakka. Hänen jäljessään seurasi kaksi vinttikoiraa terävä kuono riipuksissa.

Anjan silmissä kimalteli vielä kyyneleitä, mutta hän ei muistellut enää äitivainajaansa, ei rahoja, ei häitä, vaan puristi tuttujen kymnasistien ja upseerien käsiä iloisesti nauraen ja sanoen vilkkaasti:

— Hyvää päivää! Mitä kuuluu? Kuinka jaksatte?

Anja oli tullut vaunusillalle kuutamoon ja asettunut niin, että hänet kokonaan nähtäisiin uudessa, komeassa puvussaan.

— Miksi juna tässä seisoo? hän kysyi.

— Odotetaan postijunaa, vastattiin hänelle.

Huomattuaan, että Artynov katseli häntä, Anja veikeästi siristi silmiään ja alkoi kuuluvasti puhua ranskaa. Siksi, että hänen oma äänensä kajahti niin kauniisti, että kuului soittoa ja kuu kuvastui lammen pintaan, ja että Artynov, tuo kuuluisa Don Juan ja naisten suosikki, niin halukkaasti ja uteliaasti katseli häntä, sekä siksi, että kaikkien oli hauska, hänkin yhtäkkiä riemastui, ja kun juna sitten lähti liikkeelle ja tutut upseerit hyvästiksi tekivät kunniaa, hän jo alkoi hyräillä polkkaa, jota sotilassoittokunta parastaikaa kajahdutteli jostakin puiden takaa. Ja hän palasi vaunuun sillä mielellä, kuin hänelle asemasillalla olisi vakuutettu, että hän kaikesta huolimatta tulee onnelliseksi.

Vastanaineet viipyivät luostarissa kaksi päivää ja palasivat sitten kaupunkiin. He asuivat valtion huoneistossa. Kun Modest Alekseitsh oli lähtenyt virkaansa, Anja soitteli pianoa tai itki ikävästä tai loikoili leposohvalla romaaneja lukien tai katseli muotilehtiä. Modest Alekseitsh söi vahvan päivällisen ja puhui politiikasta, virkamääräyksistä, ylennyksistä, palkinnoista sekä siitä, että pitää ahertaa, ettei perhe-elämä ole huvittelua, vaan velvollisuus, että kopeekka on ruplan alku ja että hän korkeimmalle tässä maailmassa asettaa uskonnon ja siveyden. Ja pitäen pöytäveistä kuin miekkaa kädessään hän lausui:

— Jokaisella ihmisellä täytyy olla velvollisuutensa!

Mutta Anja kuunteli häntä pelokkaasti voimatta syödä ja nousi pöydästä tavallisesti nälkäisenä. Päivällisen jälkeen mies levähti ja kuorsasi lujasti, mutta Anja lähti omaistensa luo. Hänen isänsä ja veljensä katselivat häntä hieman omituisesti, ikäänkuin olisivat juuri ennen hänen tuloaan tuominneet häntä siitä, että hän rahojen tähden meni naimisiin epämiellyttävälle, saidalle, ikävälle miehelle. Anjan kahiseva puku ja korut, yleensä suuren maailman naisen olemus vaivasi ja loukkasi heitä. Hänen läsnäollessaan he olivat hieman hämillään eivätkä tienneet, mistä hänen kanssaan puhuisivat; mutta he rakastivat häntä kuitenkin entiseen tapaan, eivätkä olleet vieläkään tottuneet syömään päivällistä ilman häntä. Anja istuutui pöytään ja söi heidän kanssaan kaalikeittoa, puuroa ja perunoita, jotka oli paistettu talille haisevassa lampaanrasvassa. Pjotr Leontitsh kaasi vapisevin käsin pullosta ja ryyppäsi hätäisesti, ahneesti, samalla inhoten, otti sitten toisen ryypyn, sitten kolmannen… Petja ja Andrjushka, hänen laihat, kalpeat, suurisilmäiset poikansa, ottivat pullon ja sanoivat hämillään!

— Ei saa, isä!… Riittää jo, isä!…

Ja Anja tuli myöskin levottomaksi ja pyysi isää olemaan enempää juomatta, mutta tämä tulistui yhtäkkiä ja löi nyrkkiä pöytään.

— Minä en anna kenenkään pitää itseäni tarkastuksen alaisena! huusi hän. Lurjukset! Minä ajan teidät kaikki pellolle!

Mutta hänen äänessään oli heikkoutta ja hyväsydämisyyttä, eikä kukaan pelännyt häntä. Päivällisen jälkeen Pjotr Leontitsh tavallisesti laittihe koreaksi; kalpeana, leuka parranajosta haavoittuneena, kurkottaen kapeaa kaulaansa hän kokonaisen puolituntisen seisoi kuvastimen edessä somistaen itseään, kammaten tukkaansa, kiertäen viiksiään, pirskottaen päälleen hajuvesiä, sitoen kaulaliinaa, veti sitten hansikkaat käteensä, pani silinterihatun päähänsä ja lähti yksityistunneille. Mutta jos oli pyhäpäivä, hän jäi kotiin ja maalasi öljyväreillä ja soitti harmoonia, joka pihisi ja puhisi; hän koetti saada siitä kauniita, sointuvia ääniä ja innostui laulamaankin, tai hän suuttui pojilleen:

— Lurjukset! Ilkiöt! Soittokoneeni ovat tärvelleet.

Iltaisin Anjan mies pelasi korttia virkaveljiensä kanssa, jotka asuivat saman katon alla valtion talossa. Pelin aikana seurustelivat virkamiesten rumat, mauttomasti pukeutuneet, raa'at, piikamaiset vaimot keskenään; silloin punottiin juonia, yhtä rumia ja mauttomia kuin virkamiesten vaimot itsekin. Toisinaan Modest Alekseitsh lähti Anjan kanssa teatteriin. Väliajoilla hän ei päästänyt vaimoaan askeltakaan luotaan, vaan talutti häntä käsivarresta käytävissä ja ravintolasalissa. Kumarrettuaan jollekulle hän heti sen jälkeen kuiskasi Anjalle: "Valtioneuvos… Käy hänen ylhäisyytensä luona…" tai: "Varakas mies… oma talo…" Kun he kulkivat tarjoilupaikan sivu, teki Anjan kovasti mieli jotakin makeaa; hän piti suklaasta ja omenapiirakoista, mutta rahaa hänellä ei ollut, eikä hän mieheltään kehdannut pyytää. Modest Alekseitsh otti päärynän; pyöritteli sitä sormissaan ja kysyi epäröiden:

— Paljonko maksaa?

— Kaksikymmentäviisi kopeekkaa.

— Vai niin! virkkoi hän ja pani päärynän entiselle paikalle. Mutta kun oli hieman noloa poistua tarjoilupöydän luota ostamatta mitään, hän pyysi seltterivettä ja joi yksin koko pullon, että kyyneleitä kohosi silmiin; Anja vihasi häntä silloin.

Tai hän sävähdettyään punaiseksi virkahti hätäisesti vaimolleen:

— Tervehdi tuota vanhaa rouvaa!

— Mutta minä en tunne häntä.

— Yhdentekevää. Hän on rahatoimikamarin päällikön rouva! Tervehdi, sanon sinulle! murahti Modest Alekseitsh itsepäisesti. Ei sinun kaulasi siitä katkea.

Anja tervehti eikä hänen kaulansa katkennutkaan, mutta kovin kiusallista se vain oli. Hän teki kaikki, mitä hänen miehensä tahtoi, ja kiukutteli itselleen siitä, että mies oli pettänyt hänet pahanpäiväisesti kuin minkäkin hölmön. Anja oli mennyt naimisiin yksinomaan rahojen tähden; mutta nyt hänellä olikin vielä vähemmän rahoja kuin ennen. Isä antoi aina, vaikkapa vain kaksikymmenkopeekkaisen, mutta nyt — ei edes kopeekkaa! Hän ei voinut ottaa salaa tai pyytää, sillä hän pelkäsi miestään, että vapisi. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi jo kauan sitten tuntenut sielussaan kammoa tätä miestä kohtaan. Kymnaasin rehtori oli hänen lapsuudessaan ollut kuin uhkaava, kauhea voima, joka ukkospilven tai veturin tavoin oli syöksynyt päin valmiina murskaamaan, mitä eteen sattui, ja toinen tuollainen voima, josta kotona oli aina puhuttu ja jota oli syystä tai toisesta aina pelätty, oli hänen ylhäisyytensä. Sitäpaitsi oli vielä kymmenkunta pienempää voimaa, nimittäin ankarat, järkähtämättömät kymnaasin opettajat ajeltuine viiksineen, ja nyt vihdoin Modest Alekseitsh, periaatteen mies, joka kasvoiltaankin oli rehtorin näköinen. Ja Anjan mielikuvituksessa kaikki nämä voimat sulautuivat yhteen ja ahdistivat suuren, peloittavan jääkarhun hahmossa heikkoja ja syyllisiä, sellaisia kuin hänen isänsä. Eikä hän uskaltanut vastustaa, vaan hymyili väkinäisesti ja ilmaisi teeskenneltyä tyytyväisyyttä, kun häntä raa'asti hyväiltiin ja häväistiin syleilyillä, jotka häntä kauhistuttivat.

Vain kerran Pjort Leontitsh oli rohjennut pyytää vävyltään kahtakymmentäviittä ruplaa lainaksi maksaakseen jonkin hyvin vastenmielisen velan. Mutta millaisen tuskan ja vaivan takana se olikaan!

— Hyvä on, lainaan teille, sanoi Modest Alekseitsh tovin mietittyään, mutta sanon jo edeltäpäin, että enempää en auta teitä, jollette lakkaa juopottelemasta. Valtion virkamiehelle on sellainen heikkous häpeällistä. En malta tässä olla teille huomauttamatta sitä yleisesti tunnettua tosiasiaa, että juomahimo on vienyt perikatoon monta kyvykästä miestä, kun he sitävastoin tästä paheesta kieltäytymällä olisivat aikaa voittaen voineet kohota hyvinkin huomattavaan asemaan.

Ja sitten seurasi pitkiä selityksiä: "sen mukaan kuin"… "siltä kannalta katsoen"… "yllä olevan perusteella", mutta Pjotr Leontitsh parka kärsi alennustilastaan ja tunsi kovaa halua saada juopotella.

Ja poikien, jotka tulivat Anjan luo vieraisiin, jalassa tavallisesti rikkinäiset saappaat ja yllään kulunut puku, täytyi myöskin kuunnella ohjesääntöjä.

— Jokaisella ihmisellä täytyy olla velvollisuutensa! selitti heille Modest Alekseitsh.

Mutta rahaa hän ei heille antanut. Anjalle hän kuitenkin lahjoitti sormuksia, rannerenkaita ja rintaneuloja sanoen, että nämä esineet ovat hyvin tarpeellisia pimeiden päivien varalta. Ja useasti hän avasi vaimonsa piirongin ja teki tarkastuksen: olivatkohan vain kaikki esineet tallella.

II.

Sillä välin oli tullut talvi. Jo hyvän aikaa ennen joulua ilmoitettiin sanomalehdissä, että 29 päivänä joulukuuta "toimeenpannaan" aatelisseuran huoneistossa tavanmukaiset talvitanssiaiset. Joka ilta kortinpeluun jälkeen Modest Alekseitsh kuiskaili innokkaasti virkatoveriensa vaimojen kanssa luoden silloin tällöin huolestuneen katseen Anjaan ja käveli sitten kauan huoneessaan ajatellen jotakin. Vihdoin kerran myöhään illalla hän pysähtyi Anjan eteen sanoen:

— Sinun pitää ompeluttaa itsellesi tanssiaispuku. Ymmärrätkö? Mutta muista neuvotella asiasta Maria Grigorjevnan ja Natalia Kusminishnan kanssa.

Ja hän antoi Anjalle sata ruplaa. Tämä otti rahat ja tilasi tanssiaispuvun neuvottelematta siitä kenenkään kanssa. Isälleen hän siitä kyllä mainitsi, mutta muuten hän koetti kuvitella mielessään, kuinka hänen äitinsä olisi pukeutunut tanssiaisiin. Hänen äitivainajansa oli nimittäin aina pukeutunut kuosikkaasti ja ottanut Anjan mukaansa puettuaan hänetkin siroksi kuin nuken; sitäpaitsi hän oli opettanut tyttärensä puhumaan ranskaa ja tanssimaan masurkkaa erittäin hyvin (ennen naimisiin menoaan hän oli ollut viisi vuotta kotiopettajattarena). Anja osasi äitinsä tavoin tehdä vanhasta puvusta uuden, pestä bensiinillä hansikkaita, vuokrata kallisarvoisia esineitä ja niinkuin äitikin siristää silmiänsä, sorahdutella puheessaan, asettua kauniisiin asentoihin, innostua kovasti, milloin se oli tarpeen, tai katsoa surullisesti ja salaperäisesti. Isältään hän oli perinyt tukan ja silmien tumman värin, hermostuneisuuden ja tavan aina somistautua.

Kun Modest Alekseitsh puolisen tuntia ennen tanssiaisiin menoa astui takitta Anjan luo pannakseen hänen suuren kuvastimensa edessä ritarimerkin kaulaansa, hän hurmautuneena Anjan kauneudesta ja uuden tanssiaispuvun loistosta ja henkevyydestä erittäin tyytyväisenä kampasi poskipartojaan jutellen:

— Katsopas vain… kylläpä oletkin!… Anjuta! jatkoi hän sitten muuttaen yhtäkkiä äänensä juhlalliseksi. Minä olen tehnyt sinut onnelliseksi, mutta tänään voit sinä tehdä minut onnelliseksi. Pyydän sinua, ole hyvä, ja esittäydy hänen ylhäisyytensä rouvalle! Jumalan tähden tee se! Hänen kauttaan minä voin päästä vanhemmaksi esittelijäsihteeriksi.

He ajoivat tanssiaisiin. Aatelisseuran huoneiston ovenvartija avasi heille oven, ja he astuivat eteiseen. Siellä oli vaatenaulakoita täynnä turkkeja, hyöriviä palvelijoita ja avokaulaisia naisia, jotka viuhkoillaan suojelivat itseään vedolta, ja siellä haisi valokaasulle ja sotilaille. Kun Anja astuessaan miehensä taluttamana portaita ylös kuuli soittoa ja näki itsensä kokonaan suuren suuresta, monien tulien valaisemasta kuvastimesta, heräsi hänen rinnassaan riemu ja tuo samainen onnen aavistus, jota hän oli tuntenut sinä kuutamoisena iltana pysäkillä. Hän käveli ylpeänä, itsetietoisena, ensikertaa tuntien olevansa nainen eikä tyttö, ja jäljitteli tahtomattaan äitivainajansa käyntiä ja eleitä. Ja ensikertaa eläessään hän tunsi olevansa rikas ja vapaa. Eipä hänen miehensä läsnäolokaan häntä ensinkään painostanut, sillä astuessaan juhlahuoneiston kynnyksen yli hän oli jo vaistomaisesti aavistanut, että hänen vanhan miehensä läsnäolo ei lainkaan alenna häntä, vaan päinvastoin antaa hänelle tuon viehkeän salaperäisyyden leiman, joka niin miellyttää miehiä. Suuressa salissa kajahti jo orkesterin soitto, ja tanssi alkoi. Valtion asunnosta tulleena, valon, kirjavuuden, soiton ja humun mukaansa tempaamana Anja loi katseen ympäri salia ja ajatteli: "Ah, kuinka ihanaa!" ja erotti heti joukosta kaikki tuttavansa, kaikki, jotka hän oli ennen tavannut iltamissa tai huveissa, kaikki nuo upseerit, opettajat, asianajajat, virkamiehet, tilanomistajat, hänen ylhäisyytensä, Artynovin ja kaikki hienoimmat, siropukuiset, avorintaiset, kauniit ja rumat seuranaiset, jotka jo olivat asettuneet paikoilleen hyväntekeväisyysmyyjäisten mökkeihin ja majoihin aloittaakseen myynnin köyhien hyväksi. Kookas upseeri — Anja oli tutustunut häneen Vanhalla Kiovan kadulla koulutyttönä eikä muistanut enää hänen nimeään — ilmestyi ikäänkuin maasta nousten hänen eteensä ja pyysi häntä valssiin. Ja Anja lensi miehensä luota, ja hänestä tuntui jo siltä, kuin hän olisi purjehtinut myrskyisellä merellä miehensä jäädessä kauaksi rannalle… Anja tanssi intohimoisesti, innostuneesti valssia, polkkaa, katrillia, siirtyen käsivarsilta toisille, huumautuen humusta ja musiikista, sekoittaen venäjän- ja ranskankieltä keskenään, sorahdutellen puhuessaan ja nauraen, eikä ajatellut miestään, ei ketään eikä mitään. Hänellä oli hyvä menestys miesten parissa, se oli selvää, eikä toisin saattanut ollakaan. Hän hengitti kiivaasti innostuksesta, puristeli suonenvedontapaisesti viuhkaansa ja tahtoi juoda. Isä Pjotr Leontitsh, yllään rypistynyt hännystakki, joka haisi bensiinille, astui hänen luokseen tarjoten lautasta, jolla oli punaista jäätelöä.

— Sinä olet lumoava tänään, sanoi hän ihaillen tytärtään. En ole ikinä vielä näin kovasti säälinyt sitä, että jo olet joutunut naimisiin… Miksi? Minä tiedän, sinä teit sen meidän tähtemme, mutta… hän veti vapisevin käsin tukun seteleitä taskustaan: tänään olen saanut rahaa tunneistani ja maksan velkani sinun miehellesi.

Anja pisti lautasen hänen käteensä, ja joku kiidätti hänet tanssin tahdissa kauas. Ritarinsa olan yli hän vilahdukselta näki isänsä liukuvan parkettia pitkin, kietovan kätensä jonkin naisen vartalolle ja lähtevän tämän kanssa kiitämään pitkin salia.

— Kuinka viehättävä hän onkaan, kun hän on selvällä päällä! ajatteli Anja.

Masurkkaa Anja tanssi saman kookkaan upseerin kanssa. Tämä käveli arvokkaasti ja raskaasti kuin säkki, liikutteli olkapäitään ja kohotteli rintaansa, tuskin polki jalallaan — häntä ei lainkaan haluttanut tanssia, mutta Anja liiteli hänen ympärillään ärsyttäen häntä kauneudellaan ja kaulansa alastomuudella; hänen silmänsä säihkyivät kiihkoa, liikkeensä olivat intohimoiset, mutta upseeri kävi yhä välinpitämättömämmäksi ja ojenteli hänelle käsiään armollisesti kuin kuningas.

— Hyvä, hyvä… huudettiin yleisön joukosta.

Mutta vähitellen tempaisi innostus upseerinkin; hän vilkastui, tulistui ja liikkui keveästi, notkeasti, ja Anja katsoi häneen ikäänkuin hän olisi ollut kuningatar ja tuo hänen orjansa. Silloin hänestä tuntui, kuin koko sali olisi katsonut häneen, kuin kaikki nuo ihmiset olisivat olleet kateellisia heille. Kookas upseeri oli tuskin ennättänyt kiittää häntä, kun yleisö yhtäkkiä alkoi tehdä tietä, ja miehet ojentautuivat niin omituisen suoriksi kädet riippuen sivuilla… Hänen ylhäisyytensä asteli Anjaa kohti, hännystakissaan kaksi tähteä. Niin juuri, hänen ylhäisyytensä astui Anjaa kohti, sillä hän katsoi suoraan tähän hymyillen makeasti ja pureksien samalla huuliaan; niin hän teki aina, kun näki kauniita naisia.

— Hyvin hauskaa, hyvin hauskaa… aloitti hän. Minäpä lähetän miehenne päävahtiin, koska hän tähän saakka on meiltä salannut tuollaisen aarteen. Tulin vaimoni puolesta… jatkoi hän ojentaen Anjalle kätensä. Teidän täytyy auttaa meitä… N-niin… Teille pitää antaa palkinto kauneudestanne… kuin Amerikassa… N-niin… Amerikkalaiset naiset… Vaimoni odottaa teitä kärsimättömästi.

Hänen ylhäisyytensä vei Anjan mökkiin iäkkään rouvansa luo, jonka kasvojen alaosa oli niin suhteettoman suuri, että näytti siltä kuin hän olisi pitänyt suurta kiveä suussaan.

— Auttakaa meitä! sanoi rouva nenäänsä. Kaikki kauniit naiset toimivat hyväntekeväisyysmyyjäisissä, te vain huvittelette. Miksi ette tahdo auttaa meitä?

Hän lähti pois, ja Anja asettui arvon rouvan paikalle hopeisen samovaarin ääreen, jossa alkoi heti vilkas myynti. Lasillisesta teetä ei Anja ottanut ruplaa vähempää, ja kookkaan upseerinsa hän sai juomaan kolme lasillista. Astuipa siihen Artynov, tuo mulkosilmäinen pohatta, joka poti hengenahdistusta, mutta hänen yllään ei ollut nyt tuota kummallista pukua, jossa Anja oli nähnyt hänet kesällä, vaan hän oli hännystakissa, niinkuin muutkin. Hellittämättä katsettaan Anjasta hän joi lasin samppanjaa ja maksoi siitä sata ruplaa, joi sitten teetä ja maksoi siitäkin sata — ja kaiken tämän hän teki ääneti kärsien hengenahdistusta… Anja kutsui ostajia luokseen ja otti heiltä rahaa varmasti vakuutettuna siitä, että hänen hymynsä ja silmäyksensä tuottivat näille sulaa nautintoa. Hän käsitti jo, että hänet oli luotu yksinomaan tätä humuavaa, loistavaa, hymyilevää elämää varten soittoineen, tansseineen, ihailijoineen, ja tuo entinen uhkaava, musertava voima näytti hänestä nyt naurettavalta. Hän ei pelännyt enää ketään ja sääli vain sitä, ettei äiti saanut olla yhdessä iloitsemassa hänen menestyksestään.

Pjotr Leontitsh, joka jo oli käynyt kalpeaksi, mutta pysyttelihe vielä tukevasti jaloillaan, läheni mökkiä ja pyysi ryypyn konjakkia. Anja punastui peläten, että hän sanoisi jotakin sopimatonta (häntä jo hävetti, että hänen isänsä oli niin köyhä, niin tavallinen), mutta Pjotr Leontitsh tyhjensi lasinsa sopimattomuuksia puhumatta, heitti rahatukustaan kymmenruplasen ja poistui arvokkaasti sanaakaan sanomatta. Vähän myöhemmin Anja näki isänsä kulkevan grand rond'issa, ja nyt tämä jo horjahteli ja huuteli jotakin naisensa suureksi mielipahaksi. Ja Anjan mieleen muistui, kuinka isä kolmisen vuotta sitten eräissä tanssiaisissa samalla tavoin horjahteli ja huuteli, mikä päättyi siihen, että järjestyksenvalvoja vei hänet kotiin nukkumaan ja että seuraavana päivänä rehtori uhkasi erottaa hänet virasta. Kuinka sopimattomaan aikaan tämä johtuikaan mieleen!

Kun samovaarit oli mökeissä sammutettu ja kun väsyneet hyväntekijättäret olivat antaneet ansaitsemansa rahat tuolle iäkkäälle rouvalle, jolla näytti olevan kivi suussa, tuli Artynov tarjoamaan käsivartensa Anjalle ja viemään hänet saliin, johon oli katettu illallispöytä kaikille hyväntekeväisyysmyyjäisiin osaaottaneille. Illallispöytään istuutui parikymmentä henkilöä, ei enempää, mutta sittenkin oli hyvin meluisaa. Hänen ylhäisyytensä kohotti maljan: "Tässä komeassa ruokasalissa on paikallaan juoda malja helppohintaisten ruokalain menestykseksi, niitä tämäniltaisetkin hyväntekijäiset ovat tarkoittaneet". Prikaatinkenraali esitti maljan "voimalle, jonka edessä tykistökin vaikenee", ja kaikki riensivät kilistämään maljaa naisten kanssa. Oli erittäin rattoisaa!

Kun Anjaa saatettiin kotiin, aamu jo valkeni, ja palvelijattaret olivat menossa torille. Iloisena, hieman päihtyneenä, täynnä uusia vaikutelmia, uupuneena hän riisuutui, heittäytyi vuoteeseensa ja nukahti heti…

Kello kaksi päivällä herätti sisäkkö hänet ilmoittaen, että herra Artynov oli saapunut tervehdykselle. Anja pukeutui nopeasti ja meni vierashuoneeseen. Vähäsen myöhemmin saapui myös hänen ylhäisyytensä kiittämään osanotosta hyväntekeväisyysmyyjäisiin. Hän katsoi makeasti Anjaan pureskellen huuliaan, suuteli hänen pientä kättään ja pyysi saada viipyä hetkisen; sitten hänkin meni. Mutta Anja seisoi keskellä vierashuonetta hurmautuneena, ihmetellen, tahtomatta voida uskoa, että hänen elämässään oli näin pian tapahtunut muutos, ihmeellinen muutos. Samassa astui sisään hänen miehensä Modest Alekseitsh… Tämäkin seisoi hänen edessään kasvoillaan samanlainen mielistelevä, makea, orjamais-alamainen ilme, jollaisen Anja oli tottunut hänellä näkemään hänen puhutellessaan vaikutusvaltaisia ja huomatuita henkilöitä. Ja innokkaasti, mutta inhoten, halveksien, vakuutettuna siitä, ettei hänelle mitään pahaa tapahtuisi, Anja sanoi lausuen selvästi joka sanan:

— Mene matkoihisi, tolvana!

Tämän jälkeen Anjalla ei ollut enää ainoaakaan vapaata päivää, sillä hän otti osaa milloin huvimatkoihin, milloin kävelyihin, milloin seuranäytelmiin. Hän palasi joka päivä kotiin aamun tullen ja nukkui vierashuoneen permannolla ja kertoi sitten liikuttavasti kaikille nukkuvansa kukkien alla. Rahaa tarvittiin hyvin paljon, mutta hän ei enää pelännyt Modest Alekseitshia, vaan tuhlasi tämän rahoja kuin omiaan. Eikä hän pyytänyt, eikä vaatinut niitä, vaan lähetti hänelle joko laskun tai paperilipun, jolle kirjoitti: "tämän tuojalle maksettava kaksisataa ruplaa" tai "heti maksettava sata ruplaa".

Pääsiäisenä Modest Alekseitsh sai Annan ritarikunnan toisen luokan merkin. Kun hän tuli siitä kiittämään, hänen ylhäisyytensä laski sanomalehden syrjään ja istuutui syvemmälle nojatuoliinsa. — Teillä on nyt siis kolme Annaa, sanoi hän tarkastellen valkoisia sormiaan ja ruusunpunaisia kynsiään, yksi napinlävessä, kaksi kaulassa.

Modest Alekseitsh painoi kaksi sormea huulilleen siltä varalta, jottei nauraisi äänekkäästi, ja sanoi:

— Nyt on vain odotettavissa pienen Vladimirin ilmaantuminen maailmaan. Rohkenen pyytää teidän ylhäisyyttänne kummiksi.

Hän viittasi hienosti Vladimirin ritarikunnan neljännen luokan kunniamerkkiin ja kuvitteli jo mielessään, kuinka hän kaikkialla kertoo tästä kekseliäästä ja rohkeasta sanasutkauksestaan. Hän aikoi sanoa vielä jotakin yhtä onnistunutta, mutta hänen ylhäisyytensä nyökäytti päätään ja syventyi sanomalehteensä…

Mutta Anja ajeli yhä troikalla, lähti Artynovin kanssa metsästysretkille, näytteli yksinäytöksisissä näytelmissä, oli illallisilla ja kävi yhä harvemmin omaistensa luona. Nämä olivat jo tottuneet syömään päivällistä ilman Anjaa. Pjotr Leontitsh joi entistä enemmän, rahaa ei ollut, ja soittokonekin oli jo aikoja sitten myyty veloista. Pojat, Petja ja Andrjushka, eivät päästäneet isäänsä enää yksin kadulle ja seurasivat yhä häntä, jottei hän pääsisi kaatumaan. Ja kun Anja ajoi Vanhalla Kiovan kadulla kolmivaljakolla heitä vastaan Artynovin istuessa ajajan paikalla ohjaksissa, niin Pjotr Leontitsh otti silinterihatun päästään ja aikoi huutaa jotakin tyttärelleen, mutta Petja ja Andrjushka tarttuivat hänen käsivarsiinsa ja pyysivät rukoilevasti:

— Ei saa, isä… Ei saa…