KERTOMUKSIA (continued 2)

Gösta hymyili hieman purevasti ja samalla kertaa ystävällisesti ikäänkuin hän olisi nuhdellut lasta.

"Tarvitseeko sinun oikeastaan kysyä sitä?" sanoi hän.

Ja vastauksen sijasta puristi hän jälleen Anna rouvan kättä ja hyväili sitä, ikäänkuin olisi tahtonut rauhoittaa häntä tai johtaa toisiin ajatuksiin.

Mutta Anna ei tahtonut tänä päivänä sallia rauhoittaa itseään tai ehkei voinut rauhoittua.

"Ajattele minua", sanoi hän vapisevalla äänellä. "Minun täytyy matkustaa kotia. Kohdata hänen katseensa. Puhua hänen kanssaan. Kaikkea sitä sinä tahdot karttaa."

Gösta päästi hänen kätensä, ja hänen kasvonsa muuttuivat kylmiksi. Anna katsoi niiden ilmettä ja pelästyi, kuten hän aina teki, kun hänen silmänsä katsoivat suoraan ilmaan etsimättä hänen katsettaan, ja hänen suunsa sulkeutui kuin mailmoja sulkien huuliensa taa, ja Anna rouva tunsi, ettei hän koskaan saisi nähdä sinne. Hän pelkäsi tuota kasvojenilmettä, ikäänkuin aavistaen sinne kätkeytyvän jotain, joka kerran antaisi hänelle suurimman surun mitä hän koskaan oli tuntenut. Ja hän katui katkerasti, että hän oli sallinut tunteittensa aavistaa sellaista.

Voimatta sanaakaan sanoa hän istui vaieten hänen vieressään, kunnes höyrylaiva hiljensi vauhtiaan ja pimeässä lähestyi se laituri, jossa hän tiesi heidän täytyvän erota. Silloin valtasi hänet pelko kokonaan, pelko, että hän kadottaisi hänet, kyllästyttäisi hänet, olisi suututtanut hänet ja karkoittanut luotaan hänet.

"Gösta!" kuiskasi hän ja käänsi epätoivoiset kasvonsa häneen.

Anna rouvan tuskasta värähtelevä ääni sai hänen kasvonsa kirkastumaan, ja niille ilmeni jälleen riemuisa ilme, joka aina rauhoitti Annaa. Hän katsoi oikeen hänen silmiensä sisään puristaessaan hänen kättään. Ja juuri kuin laiva peräytyi laituriin, hyppäsi Gösta Wickner maihin häviten pimeään. Anna istui yksin kannella katsellen pimeitä rantoja. Hän katsoi takaisin laiturille, jonka hän juuri oli jättänyt. Silloin ilmestyi pimeästä häilyvä ja harhaileva kipinä. Hän näki sen ikäänkuin pysähtyvän ja muuttuvan liekiksi. Ja hän ymmärsi heti, mistä liekki tuli. Se oli Gösta Wicknerin taskulyhdyn liekki, jonka hän oli sytyttänyt kutsuakseen tulevaa laivaa laituriin päästäkseen sillä takaisin.

Anna rouva tuijotti tuota pientä liekkiä, joka liikkuin ylös ja alas ikäänkuin olisi lähettänyt tervehdyksen hänelle. Hän kuuli höyrylaivan takanaan kulkevan ohitse, mutta hän ei kääntynyt. Kuin lumottuna hän istui ja hänen silmänsä tuijottivat tuota pientä valaisevaa pistettä kunnes ne kostuivat ja katse samentui. Silloin räpytti hän silmiään ja nousi seisoalleen. Mitä se oli? Näköala hävisi ja vaihtui kokonaiseksi riviksi suurempia liekkejä, jotka loistivat kuin silmät yli vetten. Anna rouvan täytyi hymyillä liikanaiselle haaveilulleen. Hänen ja pienen valopisteen väliin tuli toisen laivan musta kylki. Se peräytyi laituriin ja hetken perästä kiiti se jo matkalla suurta kaupunkia kohti.

Anna rouva huokasi ja istuutui jälleen paikalleen. Tuntui niin autiolta hänen ympärillään, ja hän oli yksin, niin pelottavan yksinäiseksi hän ei ollut koskaan tuntenut itseään. Ajattelematta hän käänsi katseensa eteenpäin ja hänen katseensa liukui rannoilla, jotka kohoutuivat pimeästä. Hän säpsähti äkkiä nähdessään jotain, jolta hän tahtoi kädellään peittää katseensa. Hän näki taas pienen valopilkun. Se oli aivan samallainen, jonka hän näki äsken taakseen sammuvan. Se näkyi myöskin vähän veden yläpuolelta ja valaisi laituria. Tämä valo tuli aina selvemmäksi ja selvemmäksi. Anna rouva tunsi laiturin, hän näki koivujen piirteet ja tammen ojentelevan siellä takapuolella kyhmyisiä haarojaan. Mustana, muodottomana varjona solui huvila varjosta näkyviin. Nyt hiljensi laiva vauhtiaan ja kuin unissaan nousi Anna rouva maihin.

Vaieten otti Bob hänet vastaan ja vaieten kulkivat he tiellä. Bob ei kysynyt häneltä mitään ja Anna ei sanonut hänelle mitään. Mutta tienmutkassa hän näki, että kumarassa hän kulki kuin vanha mies ja etsi sanaa katkaistakseen tämän kammottavan hiljaisuuden.

"Bob!" sanoi hän. "Älkäämme menkö nyt sisään!"

Hän kääntyi vaimoonsa päin ja hänen olentonsa muuttui joustavammaksi ja pitemmäksi. Anna luuli ymmärtävänsä, mitä Bob tunsi. Hän tunsi melkein, että Bob oli sanonut sen hänelle. Bobiin heräsi toivoa. Hän ajatteli vaimonsa tahtovan lähentyä, tahtovan sanoa edes sanankaan, joka yhdistäisi heidät jälleen toisiinsa. Anna tunsi sen ikäänkuin hän olisi kuullut hänen äänensä sanovan hänelle tuon kaikkityyni ja katsomattaankin hän tiesi miehensä silmien odottavina tähtäävän hänen huuliaan.

Anna tuli niin kummallisen raskasmieliseksi eikä tuntenut voivansa tehdä mitään, ja hän kuuli ikäänkuin vieraan puhuvan, kun hän lopulta itse sanoi:

"Sinähän tiedät sen itse, Bob. Meidän välimme ei voi tulla sellaiseksi, kuin se ennen on ollut."

"Mitä sinä tarkoitat?" kuului Bobin äänellä.

Sitten kuuli hän oman äänensä:

"Minä olen toisen, Bob. Minä en ole enää sinun."

He istuivat laiturin matalalla penkillä, jonka alla vielä vesi loiskahteli höyrylaivan viimeisistä aalloista, kun Anna rouva sanoi nuo sanat. Bob ei liikahtanut, kun hänen vaimonsa oli ne sanonut. Hän istui vaan vielä hieman enemmän kokoonlyhistyneenä ikäänkuin häntä olisi lyöty aivan liian kovasti. Ja Anna tunsi vain jotain säälin tapaista, joka ehken oli livahtanut hänen sielunsa läpi. Mutta hän ei tiennyt siitä. Hän kuuli vain, että hän itse alkoi puhua ja hän luuli puhuneensa kauvan. Sitten havahtui hän tuosta hirmuisesta jännityksestä, jossa hän oli ollut ja hän tiesi istuvansa siellä yksinään Bobin kanssa ja oli ajatellut vaan kaikkityyni. Mitä Gösta sanoi? oli hänen ensimäinen ajatuksensa. Mitä Gösta sanoo?

Hän nousi ja meni tämän ajatuksen valtaamana sisälle, eikä Bob pidättänyt häntä.

Bob istui siellä laiturilla paikallaan ja tunsi itsensä omituisen hävyttömällä tavalla rauhalliseksi. Hän otti hatun päästään ja koetti vetää keuhkonsa täyteen ilmaa. Mutta se ei tahtonut onnistua. Mitä oikeastaan oli tapahtunut? Sitä hän ei tiennyt. Hän luhistui vaan jälleen kokoon ja kuuli kuin unissaan ihmeellistä huminaa, joka mahtoi tulla lyhyessä kesäunessaan itseään tuudittelevista puista.

Bob istui ja huomasi kaikki ympärillään. Hänen tuskansa vielä ikäänkuin nukkuivat. Hän näki jonkun ryömivän eteenpäin hänen jalkojensa vieressä. Bob kumartui katsomaan ja näki korpisammakon vitkalleen kömpivän eteenpäin yökasteesta kostuneilla laudoilla. Hän käänsi sitä jalallaan ja huomasi sen olevan vatsan alta vaaleamman, päästi sen jälleen menemään seuraten sen liikkeitä sellaisella tarkkuudella ikäänkuin tuo pieni eläin olisi hänessä herättänyt suurinta mielenkiintoa. Sammakko istui rauhassa ja ikäänkuin imien kosteutta vedestä.

Bob istui katsellen sitä puolittain horroksissa kunnes hän äkkiä tunsi pistävää tunnetta sydämessään, joka teki oikeen kipeää. Silloin tuli hän ajatelleeksi, että hän oli yksin. Hän huudahti ääneensä: "Anna!" Mutta sen sanottuaan takertui ääni kurkkuun ja tukahdutetun nyyhkytyksen pulpahdus kohautti hänen rintaansa.

Silloin Bob nousi. Häntä paleli niin että hampaat kalisivat suussa. Hoippuen kuin juopunut hän meni suoraan huoneeseensa, heittäytyi vaatteissaan sohvalle ja vaipui silmänräpäyksessä hyvin raskaasti syvään horroksiin.

XVII.

Bob heräsi paljon ennen kuin kukaan muu koko talossa. Hän heräsi raivoisaan tuskan tunteeseen. Mutta samalla hän tunsi ihmeellistä vapauttavaa tunnetta, ikäänkuin olisi saanut heittää jotain hirmuisen raskasta, jota hän oli kauvan kantanut. Hän peseytyi ja avasi akkunan.

Aamuaurinko heitti kultaista hohdettaan havumetsään toiselle puolelle lahtea ja koko akkunan alusta säteili kimaltelevista kastehelmistä. Oli kuin hän olisi herännyt pahasta unesta ilkeään todellisuuteen. Mutta todellisuus näytti hänestä paremmalta kuin uni. Hän todellakin tunsi sydämensä keveäksi. Ja hän olisi voinut helpotuksesta huutaa suuresti, jollei häpeän tunne häntä olisi estänyt.

Sitten hän otti hattunsa mennäkseen hiljaa ulos portaille.

Mutta tultuaan saliin huudahti hän yllätyksestä. Anna istui siellä pukeutuneena kuten hän jätti hänet illalla matkustaakseen pois. Bob aikoi mennä hänen ohitsensa, mutta hän nousi ja asettui eteen.

"Bob!" sanoi hän vain. "Bob!"

Bob tunsi kuinka hänen sydämensä heltyi ja ruumiinsa värisi kuin vilusta.

"Etkö tahdo puhua minun kanssani, Bob?" kysyi hänen vaimonsa.

"En", vastasi Bob tukehtuneella äänellä ja aikoi mennä.

Mutta hän pysäytti hänet taas.

"Minä olen tuhat kertaa onnettomampi kuin sinä", sanoi Anna.

"Sinä!" sanoi Bob naurahtaen.

"Sinä et saa nauraa minulla", sanoi hänen vaimonsa.

Bob kääntyi kuullessaan tuon äänen, joka kerjäsi ja rukoili sellaisella sävyllä, jota hän ei ollut koskaan ennen kuullut! Silloin hän näki kuinka itkeneeltä Anna näytti. Hän oli kalpea, hienoja ryppyjä näkyi hänen ohimoissaan ja suun ympärillä ja hänen ihonsa oli harmaja. Bob näki tämän kaikkityyni ja hänen tuli kipeästi sääli tuota naista, jonka hän ensi kerran senjälkeen kuin heidän tiensä olivat yhtyneet näki niin vieraana. Bob seisoi tuijottaen häntä ja ihmetteli mistä se johtui, ettei hän tuntenut mitään.

"Oletko sinä istunut noin koko yön?" kysyi hän lempeämmin.

Ja hän ei vieläkään ymmärtänyt, että hän itse oli rauhallisempi kuin hänen vaimonsa. Hänestä tuntui, että Annan pitäisi olla onnellinen. Ja hän tunsi juuri senvuoksi vihaavansa häntä.

"En", vastasi Anna rouva. "Mutta minä nousin aikaisin ylös."

Bob hymyili. Kova, ilkeä hymy veti kieroon hänen kasvojaan. Hän olisi pitänyt kerrassaan luonnollisena, että Anna olisi ollut yhtä epätoivonen kuin hän itse oli ollut, eikä tiennyt mitä hän tekisi. Hänen vastattuaan hän ajatteli: "Luonnollisesti se ei hänelle ollut mitään uutta. Hän on tiennyt sen kauvan." Ja hän olisi tahtonut mennä ja lyödä häntä. Mutta hän ei voinut tehdä eikä sanoa mitään. Hänen läsnäolonsa kiusasi häntä sanomattomasti. Se vei hänen kaiken itsehillitsemiskykynsä ja tuskasta ähkien hän istuutui lähimmälle tuolille, minkä hän löysi.

"Jätät minut", sanoi hän. "Minä en kestä sitä."

Toivon valtaamana riensi Anna kiireesti Bobin luo. Hän laski molemmat kätensä hänen päähänsä hyväilläkseen häntä, jota hän ei ollut tehnyt pitkään aikaan.

"Bob parka", sanoi hän, "Bob parka!"

Ja lisäsi matalammalla äänellä:

"Jos sinä voisit sanoa, että sinä annat minulle anteeksi!"

Bob istui aivan hiljaa käsittämättä miksei hän voinut nousta ylös ja töytätä häntä pois luotaan. Mutta sitä hän ei tehnyt. Hän istui liikkumatta ja tunsi noiden hentojen käsien vapisevan hyväillessään hänen hiuksiaan, tunsi ikäänkuin sähkövirran kulkevan ruumiinsa läpi. Ja istuessaan hän muisti nyt heidän ehjän onnensa. Hän muisti, kuinka hän kerran tunsi elämän niin kirkkaana, ehjänä ja onnea uhkuvana. "Minä en tiedä mitään, mitä minä toivoisin itselleni enemmän kuin minulla nyt on", niin oli hän itse sanonut. Ja kumminkaan hänellä ei ollut ollut mitään, ei mitään hän ollut omistanut, jota hän olisi voinut pitää ja kätkeä omanaan. Se oli särkynyt niinkuin kaunis saippuakupla, joita pojat leikkiessään puhaltavat rikki ja koko loistosta jää vain kirvelyä silmiin.

Tätä kaikkea ajatellessaan hän tunsi vaimonsa käsien liikkumattomina lepäävän hiuksissaan. Bob nousi, mutta ei työntääkseen häntä pois. Suonenvedon tapaisesti kiersi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja nojautuneina toisiinsa he itkivät molemmat onnettomina kuin kaksi eksyksiin joutunutta lasta.

Anna rouva tointui ensin, se, joka herätti hänet, oli aamuhiljaisuudessa vihlovasti kaikuva laivan vihellys.

"Minun täytyy matkustaa pois, Bob", kuiskasi hän.

Bob hellitti kätensä hänen vyötäisiltään. Vaimonsa sanoessa hän häpesi heikkouttaan. Hän ymmärsi, että hän menisi suoraan hänen luotaan toisen luokse ja hänen kasvonsa saivat jälleen jäykän ja vieraan ilmeen. Ja Anna rouva ymmärsi hänen ajatuksensa, vaikkei hän sanonut sanaakaan.

"Älä sano mitään", sanoi hän. "Älä sano mitään nyt!"

Mutta Bob ei tahtonut kuulla häntä.

"Minä tahdon tietää, mihin sinä menet", sanoi hän.

Ja hänen äänensä värähteli vihasta.

"Me emme vielä ole eronneet", lisäsi hän.

Anna rouva katsahti häneen ja hänenkin kasvonsa muuttuivat kylmiksi.

"Minun täytyy puhua Göstan kanssa", sanoi hän. "Miksikä sinä pakottaisit minua sanomaan, mitä sinä kumminkin ymmärrät?"

Hän katsoi jälleen Annaan ja tunsi taas kuvailematonta sääliä, joka äsken oli hänet hellyttänyt.

"Mene hänen luokseen", sanoi hän. "Sinä olet valinnut hänen ja minun välillä ja minä toivon, ettet sinä koskaan kadu. Mutta sen minä tahdon sinulle sanoa ennenkuin menet. Sinulle minä voisin antaa anteeksi, mutta en hänelle koskaan. Pyydä sitä miestä varomaan, ettei vaan tule lähelle minua. Pyydä sitä häneltä!"

Taas kuului laivan vihellys ja Anna rouva säpsähti taas. Bob huomasi sen ja kaikkien niiden raivoisien tunteiden valtaamana, jotka hänessä liikkuivat, hän melkein huusi:

"Jouduta itseäsi! Älä anna hänen odottaa! Kiiruhda, sanon minä."

Anna rouva meni ja monenlaiset ajatukset kiertelivät hänen aivoissaan. Hän inhosi itseään, hänestä tuntui koko elämä muuttuneen niin likaiseksi ja raa'aksi. Miksi erosi hän nyt Bobista? Miks'ei he voineet kauvemmin edes puhua toistensa kanssa, tahtomatta tuottaa sydänkipuja toisilleen? He olivat rakastaneet toisiaan kuin kaksi hyvää lasta ja sitten oli rakkaus sammunut. Miksi ja minkävuoksi? Sitä hän ei tiennyt. Uusi ihminen oli herännyt hänessä ja työntänyt toisen pois. Tämä uusi ihminen oli voimakas ja selvänäköinen, varma itsestään ja täysi palavaa toivoa saada nauttia häikäilemättä. Eikö hänellä sitten olisi oikeus ottaa sitä onnea, jonka elämä oli hänelle ojentanut, ja kuinka hän olikaan ajatellut olevan helppoa kerran sanoa kaikki Bobille. Hyvinä, ymmärtäväisinä ystävinä olisivat he puristaneet toistensa käsiä kiitoksiksi kaikesta siitä onnesta ja valoisista päivistä, joita elämä heille on suonut ja tällaisella tunteella heidän olisi pitänyt erota, kantaen kukin taakkaansa, jonka elämän pettävät harhaluulot ovat lahjoittaneet. "Ikuisestiko?" ajatteli Anna rouva. "Mikä on ikuista? Mikä voi olla ikuisesti? Eikö ole parempi, kun huomaa rakkauden loppuneen, että rikkoo lupauksen, kuin että jatkaa sitä ja rakkauden sijasta tuntea ikuista tyhjyyttä? Sillä tyhjyys voi tulla ikuiseksi, tyhjyys on se ainoa, joka voi olla ikuinen." Niin oli Anna rouva sanonut Bobille ja niin ajatteli hän nyt. Miks'ei Bob voinut ajatella samoinkuin hän?

"Hän rakastaa minua vielä", ajatteli hän. Ja siinä on ero. Mutta tuo ajatus ei herättänyt hänessä edes myötätuntoisuutta siihen mieheen, jota hän itse oli kerran rakastanut. Hän herätti hänessä vain vastenmielisyyttä, koska hän oli ikäänkuin jarruttamassa hänen omaa onneaan. Sillä sen onnensa hän tahtoi voittaa Bobin uhallakin. Hänellähän oli vain kurja elämänsä elettävänä ja hänen täytyi voittaa onnensa.

Anna rouva katsahti ympärilleen laivankannelle, ikäänkuin jotain olisi selvennyt hänelle. Se oli väkeä täynnä. Herroja, jotka matkustivat virastoihinsa ja konttooreihinsa, rouvia, jotka menivät ostoksilleen. Rappuja nousi juuri nyt eräs herra, jonka Anna tunsi. Hän tuli tervehtimään, kysyi Bobia ja istuutui. Anna vastasi hänen kysymykseensä ja ihmetteli, että se kävi niin helposti. Hänen puhuessaan alkoi Anna rouva ajatella kotiaan, ymmärtämättä minkä vuoksi. Hän ajatteli Georgia ja hänen ajatellessaan lasta puhui vieras koko ajan oikeen innokkaasti. Anna rouva kuunteli ja hänen ajatuksensa kiintyivät hetkeksi hänen puheeseensa. Hän kertoi eräästä hiljakkoin sattuneesta tapahtumasta, josta olivat sanomalehdet kertoneet, ja teki siitä hauskoja arvostelujaan. Anna rouva ajatteli hänen puhuessaan: "Voinko minä jättää Georgia? Mitä hänestä tulee? Ja kun hän kerran tulee vanhaksi…" Silloin kuuli hän vieraan lopettavan kertomuksensa ja hänen kasvonsa saivat silmänräpäyksessä juuri sellaisen ilmeen, joka sopi viimeisiin sanoihin, jotka hän kuuli kuin pohjana omille ajatuksilleen. Herra pyysi kohteliaasti anteeksi. Hänellä oli hieman puhuttavaa erään toisen henkilön kanssa. Hän kumartui ja meni. Anna näki vain hänellä uudet ruskeat kengät, kun hän meni hänen ohitseen.

Anna rouvasta tuntui ympäristö äkkiä muuttuneen hiljaiseksi ja hän tunsi halua itkeä, itkeä vain senvuoksi, että hän tunsi olevansa niin yksinäinen eikä ollut ketä puhutella. Miksi hän matkusti pois näin? Ja minne hän matkusti? Silloin valtasi hänet äkkiä ajatus, ajatus jota hän ei ollut ennen tavannut tai ei ollut tahtonut ajatella. Hän luuli kumminkin ajatelleensa sitä koko ajan. Sillä olihan niin paljon tapahtunut ja eilisestä päivästä oli jo niin kauvan. Hän ajatteli, että hän oli puhunut Göstan tietämättä Bobin kanssa ja muisti hänen varoittaneen äkkipikaisuudesta ja kehoittanut hillitsemään itsensä.

Anna tunsi epämääräistä pelkoa, joka valtasi hänet, raukan, sitä enemmän, mitä lähemmäs hän tuli päämääräänsä. Tuo pelko oli niin voimakas ja kummallinen, että se melkein muistutti pimeänpelkoa. Hän olisi tahtonut pysäyttää laivan koneen tai koettaa saada kapteenin kääntämään laivan takaisin. Hänellä oli halu huutaa jonkun vieraan apua, joka ehken voisi auttaa yksinäistä, onnetonta naista, joka oli pahantekijä ja senvuoksi suojaton. Mutta joutuin ja varmasti liukui tuo pieni höyrylaiva eteenpäin ja tuskaisesti hän ymmärsi, ettei hän voi sitä kääntää takaisin. Hän näki rantojen, jotka hän tunsi niin hyvin, soluvan ohitseen, hän näki Tukholman valotonna ja suurena kääntyvän hänen katseensa eteen vipajavan aamuautereen ympäröimänä. Hän näki laivan asettuvan laituriin, ja hänen aivonsa olivat ajatuksista tyhjänä, vain huutavassa avun ja turvan tarpeessa hän meni maihin ja huomasi, ettei kello vielä ollut yhdeksänkään.

Anna rouva meni kiirein askelin Norrbron yli ja kääntyi oikastakseen Kungsträdgårdiin. Hänessä herää kummallinen pelontunne, jos joku näkisi hänet. Hänellä ei ollut mitään varmuutta. Hänhän ei ole edes kunniallinen vaimo, joka miehensä suojasta varmana rohkeasti voisi nostaa päätään. Hän on vain nainen, joka ruhjottuaan sillat takanaan kulkee luvattomilla teillä, yksi niistä, joita mailman on tapana kivittää ja jotka eivät ehken ole parempaa ansainneetkaan. Anna rouva kulkee senvuoksi joutuin, ettei hän näe sivulleen. Sykkivin sydämin hän tulee portista sisään vältellen vanhan porttivahtieukon katseita, joka tirkistelee häntä pyöreästä ikkunasta. Päästyään kaksi rappua ylös, lyö hänen sydämensä kuin se tahtoisi rinnan puhkaista ja hän on kokoon lyhistymäisillään, kun hän lopulta nojautuu seinää vastaan ja soittaa ovikelloa.

Sitten istuu hän Gösta Wicknerin sohvalla ja näkee hänen seisovan edessään ja kuulee hänen kiihtyneenä kyselevän ymmärtämättä miksi hän on tullut.

Anna oli ajatellut selittää hänelle, mutta hän ei voinut. Sanat vierivät hänen huuliltaan vain voimatta pidättää niitä, hän joudutti omaa kohtaloansa elämässä ja kuolemassa ja sanoo vaan:

"Minä olen puhunut Bobin kanssa. Ja hän tietää kaikki."

"Milloin?" kysyy hän. "Milloin?"

"Eilen kotia tultuani", vastaa Anna rouva. "Hän oli laiturilla minua odottamassa. Hänellä oli aivan samallainen pieni taskulamppu kuin sinullakin. Minä näin hänen tulensa syttyvän juuri kun sinun sammui. Oi, se oli niin hirmuista!"

Anna rouvasta tuntui, että hän oli näillä sanoilla selittänyt kaikki tyyni ja hän tiesi samalla kertaa tehneensä vastoin rakastajansa toiveita.

"Suo anteeksi minulle", pyysi hän. "Mutta minä en voinut muuta."

Gösta Wickner ei ymmärtänyt häntä. Hän oli herännyt varmana ja ajatukset selvinä tärkeään päivän työhönsä ja hän ei voinut käsittää, että lyhdynvalo, joka sammuu ja syttyy, voi aiheuttaa sellaista vallankumousta. Mutta hän oli oppinut tuntemaan naisia pitkinä elonsa vuosina, ja hän tiesi, että kun nainen on kiihdyksissä, voi häntä hillitä vain, jos hänen saa uskomaan, että häntä ymmärretään. Samassa hän senvuoksi huomasi, että nyt tarvittiin hänen voimaansa ja etevämmyyttään, kaikkia mikä voi esiin loihtia uljuutta ja silmänräpäyksen innostusta. Kaikki onnistuisi hänelle, kaiken täytyy onnistua. Hän rakasti häntä, hän olisi aina rakastava häntä. Nyt vain hänellä ei olisi aikaa. Vain yhden päivän loma.

Hän istuutuu sohvaan hänen viereensä ja Anna rouva tuntee, kuinka hän tarttuu hänen käteensä. Hän kuulee, kuinka hän alkaa puhua. Mutta hän ei ymmärrä ensin, mitä hän sanoo. Se on jotain osakeyhtiöstä ja liikkeestä. Tässä nyt uskoo Gösta Wickner rakastajattarelleen kaikki. Hän uskoo hänelle salaisimmat suunnitelmansa. Hän muuttuu kaunopuheiseksi ja hänen silmänsä alkavat kiiltää. Virtana syöksyivät sanat hänen huuliltaan ja lopulta alkaa Annakin kuulla. Hän näkee edessään loistavan tulevaisuudenkuvan, jossa hän kädenkäänteessä kohoaa ruhtinattareksi, ylölliseen elämään, huveihin, hienostoon ja riippumattomaksi. Ja Anna ymmärtää, kun Gösta vielä lisää:

"Minä tarvitsen vain yhden päivän, vain yhden ainoan päivän ja kaikki on valmis. Tänään se on ratkaistava. Tänään minun täytyy ajatella muuta. Tänä päivänä minun täytyy olla kylmäverinen ja valpas, hermojeni ja itseni herra. Mutta tästä illasta lähtien minä olen sinun — ja olen aina oleva sinun."

Anna rouva kuuntelee tätä kaikkea ja tuntee sydämensä juhlivan. Hän tuntee rakastaneensa huomaamatonta, köyhää töllinmiestä, ja että Gösta nyt oli riisunut vaipan ja näyttänyt hänen ruhtinasketjunsa, joka kätkeytyi tämän puutteenalaisen puvun alle. Ja kumminkin tuntee hän, että hän olisi ollut onnellisempi, jos hänellä nyt — juuri nyt — olisi ollut aikaa ajatella häntä. Jos hän olisi ottanut hänet käsivarsilleen ja hyväillyt hänet rauhaan, olisi hän täyttänyt Annan uinailujen toiveet, jotka hänen nyt täytyi unohtaa. Mutta hän on niin väsynyt, että hän voikin unohtaa ne. Ja hänen intonsa ja voimansa on niin ääretön, että ne tuudittavat hänet rauhaan, rauhaan, joka tulee tuntiessaan toisen voimat suuremmiksi kuin omansa. Tähän tunteeseen hukkuu kaikki muu ja Anna rouva hymyilee ensi kerran tänä päivänä. Hän hymyilee tulevaisuudelle, joka voi hänelle jälleen antaa kaikki, mitä hän on kadottanut. Hän hymyilee miehelle, joka on nostanut hänet vierelleen ja pakottanut hänet rakastamaan toisen kerran.

Näin hymyillen hän kuuntelee, mitä Gösta sitten sanoo hänelle. Hän kuuntelee hänen neuvojaan, kuinka hänen on vietettävä päivänsä, ottaa avaimen, jonka hän antaa hänelle päästäkseen vapaasti menemään ja tulemaan ja vastaanottaa hänen suutelonsa, kun hän menee jättäen hänet yksin.

Sitten katselee hän taas neuvotonna ympärilleen tyhjiä huoneita ja ajattelee pitkää, ihmeellistä päivää, joka on hänen edessään. Ja yksinäisyydessään hän saa helpoituksentunteen, joka hengittää ilmansa kyynelvirrasta. Hän tietää tulevansa sen miehen vaimoksi, jolle hän nyt oli antautunut. Ja hän tunnustaa itsekseen, että oli tuskallista joutua halveksituksi, joka oli suututtanut häntä siitä hetkestä asti, jolloin hän joudutti kohtaloaan ja puhui Bobin kanssa.

XVIII.

Bob sitävastoin ei taistellut voittaakseen jotain, aivan yksinkertaisesti hän ei enää tuntenut olevan mitään taisteltavana tai voitettavana. Hän liikuskeli kotona näinä päivinä eikä luullut koskaan saavansa lomaansa loppuun kulumaan. Hän olisi tahtonut vapaaehtoisesti astua jälleen virkaansa, jos ei häntä olisi pidättänyt ajatus joutua taas ihmisten kanssa kosketuksiin.

Tähän aikaan tunsi Bob sydämensä kovettuvan ja kaikki, mitä hän oli elämässään rakastanut, vajosi tyhjään välinpitämättömyyteen, ikäänkuin se lopuksi nielisi hänet itsensäkin. Hän eli sen ainoan ajatuksen valtaamana, että hänen vaimonsa oli kavalasti pettänyt hänet, ja että hänen ystävänsä oli ryövännyt häneltä sen ainoan, joka oli hänelle kallein elämässään. Mutta tähän ajatukseen sekaantui toisinaan toinen, jota oli kipeämpi ajatella kuin kaikkia hänen muita onnettomuuksiaan. Bob kuvitteli mielessään nimittäin, että hänessä mahtoi olla jotain erikoista vikaa tai puutteellisuutta, joka häntä vaivasi, koska ihmiset yleensä voivat menetellä noin häntä kohtaan.

Mitä lähimpänä aikana tapahtui hänelle, oli kaikki sellaista, joka nyt tapahtuisi ja joka tapahtui ilman Bobin aiheuttamatta tai estämättä sitä. Matkalaukkuja ja laatikoita sullottiin ja kuljetettiin pois. Tuotiin papereita allekirjoitettaviksi ja oli asianajajan käyntejä. Lyhyesti sanoen koko se koneisto, joka pannaan käyntiin, kun kaksi naimisissa olevaa ihmistä eivät enää voi jatkaa avioelämäänsä. Bob antoi määräyksiä ja valvoi, että ne täytettiin. Hän keskusteli asianajajan kanssa ja allekirjoitti ne paperit, jotka tämä hänelle esitti. Hän teki sen kaikkityyni niin välinpitämättömästi ja hajamielisesti, ikäänkuin koko asia ei oikeastaan liikuttaisi häntä vähääkään, vaan koskisi aivan vierasta. Asianajaja, jolla kumminkin oli kokemusta tällaisista tärkeistä jutuista, katsoi häntä teeskentelemättömällä ihmetyksellä ja huomasi, ettei hän koskaan ollut ollut tekemisissä kummallisemman klientin kanssa.

Molemmat aviopuolisot olivat sopineet, että ero täytyy saada niin pian kuin mahdollista ja Ruotsin lain mukaan, kuten tunnettua, se voi tapahtua vain yhdellä ainoalla tavalla. Tämä menettelytapa on, että toinen asianosaisista selittää itsensä rikokselliseksi ja tuo tuulenpieksäminen, jota tässä käytetään, on ehken pahin siveellisen häpeän aihe, joka varsinkin tulee eronneen naisen osaksi.

Bob oli siinä määrässä surun murtama, että hän oli melkein unohtanut kaikki nuo muodollisuudet. Hän oli kuullut niitä sovellutettavan toisiin, mutta kun se nyt koski häntä itseään, näytti se hänestä äkkiä katsoen ikäänkuin tämä asia olisi vain hänen omansa, johon ei ole kellään oikeutta sekaantua. "Toisen aviopuolisoista täytyy matkustaa ulkomaille", oli asianajaja sanonut, "toisen heistä täytyy kirjoittaa toiselle j.n.e." Bob istui miettien noita sanoja, ikäänkuin hän ei olisi niitä koskaan ennen kuullut. Kysymys on nyt siitä, kuka matkustaa. Bob ajatteli ja ajatteli, hän ei ollut koskaan ennen tuntenut vielä, kuinka syvästi häntä oli loukattu.

"Rouva Flodin olisi halukas matkustamaan, jos te suostutte siihen", sanoi asianajaja.

Bob kuuli hänen sanansa. Ja hän ymmärsi, että häntä pyydettäisiin säästämään vaimoaan ja matkustamaan itse. Vihlova harmin tunne karsi häntä ja hän katsoi asianajajaan kuin viholliseensa.

"Milloin hän matkustaa?" kysyi hän.

"Hän on jo matkustanut", vastasi asianajaja vitkasti.

Bob aavisti, ettei hänen vaimonsa ollut tahtonut pyytää hänen palvelustaan ja että asianajajan kysymys sensijaan oli vaan muotoseikka.

"Eikö ole mitään sen enempää?" kysyi hän kuivasti.

Silloin alkoi asianajaja puhumaan ja tällä kertaa hän puhui kauvan. Bob kuunteli häntä, tuijottaen epämääräisesti hänen ohitsensa avaruuteen.

Lopulta hän keskeytti asianajajan. "Minun poikaniko oleskelisi hänen talossaan?" kysyi hän.

"Se ei koskaan tapahdu."

Asianajaja koetti tehdä vastaväitteitä.

"Rouva Flodin toivoisi, että poika saisi silloin tällöin oleskella hänen kotonaan. Teidän täytyy myöntää, että se on luonnollinen toive. Hänhän on kumminkin hänen äitinsä."

Bob vaikeni, ja tunsi kaiken sappensa kiehuvan vihana hänen sielussaan. "Minä olen kaikki ottanut kantaakseni", ajatteli hän. "Minä olen alistunut hänen vääryyteensä ja minun pitäisi kumminkin tasoittaa hänelle tietä, poisottaa hänen tuskansa ja tehdä hänen elämänsä valoisaksi!"

Niin hän ajatteli. Mutta hän tunsi, ettei tämä ollut olennainen syy hänen kiihtymiseensä. Bob tiesi oikeen hyvin, että jos Anna rouva itse olisi tullut ja pyytänyt saada nähdä lastaan, niin hän olisi itse mennyt hakemaan poikaa ja vienyt hänet hänen syliinsä. Mutta kaikki mitä hänessä löytyi omanarvontuntoa ja vastustuskykyä kiihkeästi vastusti sitä ajatusta, että hänen lapsensa asuisi vieraan miehen katon alla, tuon miehen, jota Bob ei voinut ajatella, ilman ettei veri olisi paksuna kierrellyt hänen sydämensä ympärillä, ja hän näki punasta silmissään.

Hän jätti paperit takaisin ja nousi tuolistaan.

"Minä en kirjoita niihin", sanoi hän.

"Miten te tahdotte minun tekevän?" kysyi asianajaja.

"Rouva Flodin saa itse tulla puhumaan tästä minun kanssani", vastasi Bob.

"Mutta rouva Flodinhan on matkustanut. Ja te itse olette sanonut, että te ette tahtoisi tavata häntä."

Bob oli sen unohtanut, kuten hän ylipäätään unohti kaikki, mitä oli tehnyt ja sanonut ja mitä näinä päivinä oli tapahtunut.

"Niin kyllä", sanoi hän välinpitämättömästi. "Pyytäkää rouva Flodinin kirjoittamaan. Minä vastaan hänelle."

Asianajaja oli ollut tekemisissä naisten kanssa, jotka pohjattomalla rakkaudella pitivät kiinni uskottomista miehistään. Mutta hän ei ollut nähnyt sellaista miestä, jonka rakkaus uskottomaan vaimoonsa olisi ollut loppumaton. Senvuoksi hänen oli vaikea muodostaa todellista käsitystään tuohon äkkinäiseen vastenmielisyyteen suostua toiveeseen, joka asianajajan näkökannalta tuntui aivan luonnolliselta. Ja asianajaja ei voinut toisin arvostella, kuin että tämä äkkinäinen kovuus oli kerrassaan selittämätöntä miehessä, joka ennen oli vain osoittanut sellaista hyvyyttä ja myöntyväisyyttä, joka tuntui lakimiehestä aivan liialliselta. Mutta hän sai sen käsityksen, että hän voittaisi paraiten olemalla rauhallinen ja senvuoksi jätti hän hyvästi sillä lupauksella, että hän kirjoittaisi Anna rouvalle.

"Onko teillä muuten terveisiä, jotka te tahtoisitte minun perille saattaa?" kysyi asianajaja ennenkuin meni.

"Ei", vastasi Bob kylmästi.

Tämä keskustelu tuli Bobille voimakkaaksi rauhattomuuden lähteeksi ja se antoi osittain hänen ajatuksilleen aivan uuden suunnan. Siitä asti, kun hänen vaimonsa oli hänet jättänyt, oli hänellä ollut se käsitys, että kaikki, muutamia muotoseikkoja lukuunottamatta, oli katkaistu heidän välillään. Se, joka oli ollut kerran, oli kuollut ja haudattu. Poissa, kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Bob oli tuntenut, että hänelle olisi vain tärkeä voida unohtaa se, osautuakseen kerran jälleen omalle tielleen, jolta hän nyt näytti harhautuneen, ikäänkuin hän olisi kadottanut omat jälkensä keskellä yötä sysipimeässä metsässä. Hän huomasi nyt äkkiä kulumattoman siteen hänen ja vaimonsa välillä, joka kiinnitti heitä toisiinsa lujemmin kuin inhimillinen laki koskaan voi sitoa. Hän voi puolustaa oikeuttaan ja erottaa äidin lapsesta. Kasvattaa hänet siihen luuloon, että äiti oli kuollut, hoitaa tätä lasta, kunnes se on kasvanut, tulla sen isäksi ja ystäväksi. Hän ei voisi koskaan kuluttaa pois sielustaan sitä sidettä, jolla tämä poika sitoi hänet häneen, jonka olemassaolon hän toivoi nyt voivansa hivuttaa pois sydämestään. Ei koskaan hän voisi tämä lapsi vierellään päästä niin pitkälle, että hän todella voisi unohtaa. Vaikka hän työskentelisi veriin asti itsensä kanssa, hän ei voisi koskaan leikata poikki sitä jännettä, joka sitoi hänen menneisyytensä nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Kaikki, mikä oli ollut hänen onneansa, ja joka oli tahrattu ja liattu eikä koskaan voisi tulla puhtaaksi, kaikki tuo oli imeytyvä koko elinajaksi hänen jäseniinsä kuin Nessuspaita, joka polttaisi lihan luihin asti eikä voisi repiä pois sitä ilman ettei ruumiin osia seuraisi mukana.

"Tämä on helvetillistä", ajatteli Bob, kun epätoivo kasvoi hänen sielussaan. "Tämä on helvetillistä, ja minun täytyy kantaa tätä sydämelläni niin kauvan kuin hengitän."

Sillä niin lujasti on ihmisten kohtalot sidottu toisiinsa, että mitä toinen on sanonut tai tehnyt toiselle eli ajatellut toisesta, se ei koskaan voi hävitä. Se voidaan vain uhrata ja sovittaa. Mutta sitä ei koskaan voida painaa unholaan, ei koskaan niin kauvan kuin ajatus elää ja ihmiselämää vielä löytyy tässä mailmassa. Se piilee meidän kohtaloissamme meidän tietämättämme. Se murtautuu esiin silloin kuin emme aavistakaan. Se on hiljaa ja kasvaa sielujen luoksepääsemättömissä kätköissä, ja ilveilee meidän lapsellisille kokeillemme koettaa nostaa päätämme ja sanoa olevamme vapaita ihmisiä. Rakkaus, onni, niin, eipä itse surukaan vastusta tätä salaperäistä voimaa, joka meidän omien ja muiden tekojen tuloksena kytkee kohtalomme niittenkin kohtaloon, joitten pelkkä olemassaolokin jo kiduttaa meitä enimmän.

Bob ei ollut koskaan tätä ymmärtänyt ennenkuin nyt ja siksi hän kuljeskeli kuin koditon huoneesta huoneeseen tyhjässä huvilassaan. Hän meni salista makuuhuoneeseensa ja työhuoneesta ulos eteiseen. Kun sisällä tuli ahtaaksi hänelle, meni hän ulos ja hän voi tuntikausia kävellä lyhyellä tiellä, joka vei laiturilta huvilaan. Illalla pimeässäkin hän käveli siellä mieluummin. Sillä hän luuli kaikkien sivumennen tarkastelevan häntä ja säälittelevän hänen kohtaloaan. Siitä tuli hänelle omituinen nautinto tuntea itsensä yksinäiseksi. Ja yön tultua hän meni huoneeseensa, heittäytyi vuoteelleen, mutt'ei voinut nukkua. Hänestä tuntui seinätkin huokailevan ja hän oli kuulevinaan keveitä naisen askelia makuuhuoneesta. Hereillään hän lojui ja kuunteli tätä eikä tiennyt ketään ystävää, jolle hän olisi voinut viheliäisyyttään uskoa.

Oli vain yksi paikka, jossa hän ei käynyt ja se oli lapsen huone. Bob ei aivan yksinkertaisesti voinut käydä siellä, jossa lapsi muistuttaisi hänelle hänestä, jota hän juuri taistellen tahtoi unohtaa. Olipa hetkiä, joina Bob tunsi vihaavansa tuota lasta senvuoksi, ettei se ollut hänen yksin.

Kaikkea tätä Bob ajatteli ja tunsi, ainoastaan odottaessaan kirjettä vaimoltaan. Se, että hänellä ja Anna rouvalla vielä voi olla jotain sanottavaa toisilleen, se oli Bobille nyt hirmuista, joka riisti öiden unen ja päivien rauhan. Kesken kaikkea, kuin myrskynä ajatuksissaan hän näki edessään tuon kirjeen, kirjoitettu käsialalla, jonka hän tunsi niin hyvin ja jota hän oli kerran veri kuohuksissa ja sydän lämminnä lukenut. Mitähän hän nyt kirjoittanee, ja kuinka hän itse olisi iloinen sitä lukiessaan?

Kuin salamana välähti Bobissa ajatus: Ehkäpä hän ei kirjoittaisikaan! Ja Bob ei taas ymmärtänyt itseään. Sillä hän huomasi pelkoa siinä ajatuksessa. Hän toivoi siis, että hän kirjoittaisi. Hän toivoi sitä.

Niin kiersivät Bobin ajatukset edes ja takaisin, alinomaan palaten samaan aineeseen ja eräänä päivänä otti hän postilaatikosta laiturilla kirjeen, jota hän oli niin kiihkeästi odottanut. Kirjekuori oli neliömäinen ja valkea, osoite oli kirjoitettu suurella, varmalla käsialalla.

Kun kirje oli nyt hänen kädessään, niin huomasi Bob ihmeekseen katselevansa sitä kerrassaan toisellaisella tyyneydellä kuin mitä hän oli tuntenut, kun hän sitä ainoastaan odotti. Se tuntui hänestä melkein luonnolliselta ja itse todellisuus sai tuttavallisen leiman, joka vaikutti melkein rauhoittavasti hänen mieleensä.

Bob pisti kumminkin kirjeen taskuunsa ja käveli kauvan edestakaisin laiturin ja huvilan välillä ennenkuin meni huoneeseensa avatakseen sen.

XIX.

Köpenhaminassa Elokuussa.

Rakas Bob!

Minä en tiedä, jos sinä pidät siitä, että minä kutsun sinua näin. Mutta minä teen sen kumminkin senvuoksi, että minä tunnen niin, ja minä en voi koskaan tuntea toisin. Minä olen niin yksinäinen täällä, Bob, ja minä kysyn itseltäni toisinaan, mikä minut vei pois sinun luotasi.

Minä en tiedä sitä ja minä en löydä syytä siihen. Sitten minä olen alkanut luulla, ettei se ollut mitään, joka vei minut pois sinun luotasi ja erotti minut kaikesta siitä, joka oli meille molemmille kallista, lämmintä ja valoisaa. Minä itse menin pois sieltä ja siksi minä menin, että minä sain olla liian paljon yksinäisyydessä kotona pitkinä aamupäivinäni ja ajatella vain itseäni.

Tunnetko sinä niin hyvin minua, Bob, että sinä voit ymmärtää kuinka vaarallista se oli minulle harhailla yksinäisyydessä kotona ja ajatella vaan itseäni? Minä olen kuullut ihmisten sanovan, että he tahtovat päästä yksinäisyyteen ajatellakseen itseään, ja minä olen aina ihmetellyt, että he voivat silloin lisätä tekevänsä sen päästäkseen selvyyteen itsestään. Jos minä ajattelen liian paljon, niin silloin hämärtyy minulta kaikki, mitä minä olen tiennyt eli luullut tietäväni itsestäni, ja minä en löydä itseäni ennenkuin minä saan tilaisuutta toimia. Sen minä tiedän nyt ja olen ehkä aina tiennyt.

Kun minä elin hiljaista jokapäiväistä elämääni ja toinen ajatus otti toista kädestä, yhdistyi meidän koko elämämme kauniiksi yhtenäisyydeksi — ymmärrätkö sinä, Bob, mitä minä nyt tarkoitan? Voitko sinä ymmärtää? — silloin minä en koskaan ajatellut muuta kuin sinua ja Georgia. Minä toivoisin, että sinä, Bob, voit uskoa, kun minä nyt sanon sen. Miksi minä muuten sanoisin nyt sellaista? Mutta kaikki muuttui, kun viha pääsi meidän elämäämme. Tietämättäsi sinä, Bob, minua kiihoitit. Jokapäivä sinä puhuit minulle hänestä, hänestä, jota minä en ollut koskaan ennen vähääkään ajatellut. Joka sana, jonka sinä sanoit minulle, syöpyi minun sieluuni ja vainosi minua yksinäisyydessä ollessani. Oi! Oi, kuinka minä ponnistelin! Minä pyysin sinua vaikenemaan siitä, joka hivutti rikki minun itsenäisyyttäni, niin usein kuin minä jäin yksin. Minä tiedän kyllä, etten minä sanonut sitä sinulle lempeästi ja rauhallisesti. Minä olisin tahtonut sen niin tehdä, Bob. Usko sinä myöskin, että minä olisin tahtonut. Minä annoin sen purkautua kiivaasti kiukkusina sanoina. Ja kumminkin minun sieluni huutaen kysyi koko ajan: Mahtaneeko hän ymmärtää sitä, mitä minä tahdoin sanoa hänelle! Jospa hän ymmärtäisi sen — kumminkin! Ja kun sinä et ymmärtänyt, Bob, kun sinä vetäydyit erilleen minusta ja etkä puhunut edelleen minun kanssani niinkuin ennen, kun minä näin läsnäoloni kiusaavan sinua ja ymmärsin sinun kulkevan mietiskellen omalla tahollasi samoin kuin minäkin tein omalla suunnallani — silloin minun sieluni synkkeni ja minä muutuin vaiteliaaksi. Ja silloin minä yksinäisyydessäni haudoin mielessäni, Bob, kuinka minä voisin tehdä sinulle jotain oikeen pahaa.

Minä tein sitä, kun minun ajatukseni olivat sekavina enkä tiennyt, mitä tahtoisin tai mihin menisin. Minä tein sitä luullessani, että sinä jollain kummallisella tavalla olit pettänyt minua. Sinä hymyilet ehkä tätä lukiessasi ja sinä hymyilet tuota katkeraa ja ilkeää hymyäsi, jonka minä viimeisenä muistan sinun ilmeissäsi nähneeni leikkivän. Ja minä tiedän niin hyvin, ettet sinä ole koskaan edes ajatuksissasikaan tahtonut pettää minua. Minä toivoisin, että sinä olisit tahtonut tehdä sen, niin minun vääryyteni olisi pienempi ja minä en tuomitsisi itseäni niin syvästi kuin nyt teen, mutta jota minä en voi sanoissa lausua.

Mutta kuitenkin minä tunsin itseni petetyksi, ehkä sinä et ollut pettänyt minua, vaan minut oli petetty sinun kauttasi. Minä olin pettynyt toiveessani, jonka sinä olisit aina voinut minulle lahjoittaa, nimittäin elämänilo minut oli pettänyt. Tiedätkö sinä sitä, Bob, että minä rakastuin sinuun enimmän juuri senvuoksi, että sinua seurasi ilo mukanasi missä sinä vaan liikuitkin. Minä tarvitsin sitä, Bob, minä tarvitsin sitä. Sillä minä olen raskasmielisempi kuin sinä. Se ei unohdu niin helposti, se ei unohdu koskaan. Minä en voi koskaan sanoa suurinta osaa siitä, mitä ajattelen ja kaikki tulee niin raskaaksi, kun täytyy kantaa sielussaan sitä, josta ei koskaan voi puhua.

Silloin minä kohtasin tielläni sinut, Bob, ja minusta tuntui siitä hetkestä asti mailma olevan täynnä auringonpaistetta, jolloin minä sinut näin. Sinä otit kaikki mikä tuli ja kaikki mikä oli, niin keveästi, ikäänkuin sinä olisit ollut kyllin voimakas kantamaan satojen taakkoja ja minä niin iloiten antauduin sinulle senvuoksi, että sinä voit kantaa minua ja ettei minun tarvinnut tuntea mitään kaikesta siitä, joka oli raskasta ja pahaa.

Sitten tuli tuo, jota minä en tiedä mitä se oli, ja muutti sinut. Minä näin sinut toisena kuin olin ajatellut, ja minun sieluni sulkeutui itseensä ja minä aloin näkemään sinua toisilla silmillä.

Muistatko sinä, Bob, meidän ensimäistä keskusteluamme kihloissa ollessamme? Muistatko sinä sitä? Minä en muista mistä me puhuimme. Mutta minä muistan sinun äkkiä muuttuneen sellaiseksi, jollaisena minä en koskaan ollut sinua ennen nähnyt ja sinä sanoit minulle, ettei sinun luonteesi aina ollut sellainen, jollaisena sinä mailmalle ennen näyttäydyit. Sitä sanoessasi sinä näytit niin kummallisen synkältä ja rukoilevalta. Ja minä muistan vaan pelästyneeni. "Älä sano sitä, Bob", sanoin minä. "Älä sano sitä! Minä en voi sietää ihmisen olevan raskasmielisenä. Sinä et tiedä kuinka kipeästi se koskee minuun, kun sinä sanot niin. Ole aina iloinen ja hyvä ja koko meidän elämämme muodostuu iloksi. Lupaa se minulle!" Sinä muistat kyllä, että minä sanoin sinulle niin ja minä muistan sinun pitkän aikaa vaieten istuneen. Mitä sinä ajattelit silloin, Bob? Minä olisin usein tahtonut kysyä sitä sinulta. Mutta minä en ole koskaan voinut. Ollessamme onnellisia minä en voinut sitä tehdä. Ja kun onnettomuus tuli, me emme puhuneet koskaan toistemme kanssa muutoin kuin vihassa. Mutta minä muistan pelkoni siitä hetkestä saakka ja minusta tuntuu nyt, että se oli alkua siihen, joka nyt vei minut pois sinun luotasi. Ja mitä sinä ajattelit vaietessasi, Bob, tiedätkö sinä, mitä se oli? Sinä luulit sen olleen vain tyttömäisen päähänpiston ja sinä rakastit minun nuoruuttani, minua itseäni ja sinä et tahtonut uskoa minun sillä tarkoittavan vakavaa. Mutta sitä se oli, Bob. Sitä se oli. Sinä et aavistakaan, kuinka vakavaa se oli.

Tätä ajatellessani minun mieleni vieläkin heltyy. Ja silloin minusta tuntuu niin ihmeelliseltä, kuinka minä joskus olen voinut hautoa mielessäni aikeita tehdä sinulle pahaa. Se tuntuu niin ihmeelliseltä ja hämärältä, vaikka minä tiedän sen olleen yhteydessä sen kanssa, joka sitten tuli.

Mutta se yö — viimeinen kamala yö, jolloin minä kerroin sinulle kaikki, silloin minä olisin suonut sinun ymmärtävän, Bob, kuinka rajatonta epätoivoa minä silloin tunsin, minä olin niin epätoivoinen, ettet sinä voi koskaan tulla tuntemaan sellaista. Ja minä olin epätoivoinen senvuoksi, että minä tiesin tehneeni sellaista, jota ei voida koskaan jälleen hyvittää. Minä en ollut ajatellut puhua silloin sinun kanssasi, vaan minä tein sen senvuoksi, että minun epätoivoni kävi ylivoimaiseksi ja voitti minut. Minä puhuin toivoen, että sinä olisit sanonut yhdenkään lohduttavan sanan minulle. Ja tuo lohdutus, jota minä odotin, oli siinä toiveessani saada nähdä ja tuntea, että se oli helpoitus sinulle päästä minusta.

Mutta juuri se, ettet sinä voinut tuntea niin, tekee minun vääryyteni niin suureksi, etten minä koskaan voi pyytää sinua unohtamaan sitä. Mutta minä pyydän sinua muistamaan vain, että minun vääryyteni on suurempi erästä toista kohtaan. On eräs toinen, joka vielä on pieni ja hento, mutta joka on jo kyllin suuri voidakseen ihmetellä. Hän ihmettelee, miksi hänen äitinsä meni pois hänen luotaan vieraan luo ja jätti hänet yksin. Ja kukaan ei voi vastata hänen kysymykseensä. Senvuoksi hän oppii aikasin tuntemaan itsensä vieraaksi häntä kohtaan, joka on hänen äitinsä ja kumminkaan ei saa olla sitä, jota hän tahtoisi. Hän ajattelee häntä ihmetyksellä ensin ja myöhemmin katkeruudella.

Minä en uskalla ajatella mahdollisuutta, että hän kerran voisi unohtaa ja ymmärtäisi, että hänen äitinsä jätti hänet silloin, kun hän vielä oli pieni. Jos hän olisi sinunlaisesi, Bob, voisi hän ehkä sen unohtaa. Mutta hän ei ole sinunlaisesi, vaan minun luonteiseni. Ja senvuoksi minä voin nähdä hänen suuret siniset silmänsä ja hänen pienet hienot kätensä ja koko hänen hennon ruumiinsa, ja muistaa, kuinka hän kerran sairaana ollessaan sanoi minulle: "Kiitos sinulle, joka et koskaan koske kovasti minuun."

Nyt minä olen koskenut kovasti häneen, Bob, kovemmin kuin kukaan vieras olisi tehnyt ja senvuoksi minä pelkään hänen kerran vihaavan minua, minä pelkään niin, että minä voin herätä hänet unissa nähdessäni. — — —

Mitä minä sanoisin enempi sinulle, Bob? Pitääkö minun rukoilla sinulta, ettet sinä kieltäisi minua pientä aikaa vuodessa hoitamasta lastani. Pitäisikö minun vielä enemmän nöyrtyä? Toivotko sinä sitä, niin sano tahtosi minulle ja minä täytän sen.

Minä olen sanonut sinulle kaikki, mitä minä voin sanoa ja enemmänkin. Ja minä en ole onnellinen, Bob. Ehk'en minä voi siksi koskaan tullakaan. Mutta jos se olisi mahdollista, mahtaneeko sitten, jos sinä ja minä tulemme vanhoiksi ja tapaamme sitten. Silloin on niin paljon tapahtunut ja niin paljon muuttunut toisin. Silloin ehkä sinulla on seurassasi täysikasvuinen poika, joka on hämillään, mutta kumminkin hieman — vain hyvin hieman — iloissaan saadessaan nähdä minua sellaisena kuin minä silloin saatan olla. Ja silloin voi tapahtua, että sinä itsekin voit hymyillä raskasmielisesti, mutta kumminkin hyvää hymyä ja ehken sellaisella ilmeellä, jonka sinä saat ajatellessasi kaikkea mennyttä pahaa ikäänkuin unena.

On niin paljon, niin paljon, jota minä en nyt voi sinulle sanoa, mutta jonka minä silloin uskon ehkä selvenevän. Voipa tapahtua, että sinä voit ilman kovin suurta katkeruutta silloin tavata

Häntä, joka kerran oli sinun vaimosi.

XX.

Ekuddenissa Elokuussa.

Paras Anna!

Minä valehtelisin sanoessani sinun kirjeesi tehneen minuun sen vaikutuksen, jota sinä todenmukaisesti olet siinä tarkoittanut. Minä olen neuvotonna, mitä minä vastaisin sinulle. Sillä minä en tahtoisi loukata sinua ja minä en voi vastata kirjettäsi sellaisella sävyllä, jota sinä olet käyttänyt minua kohtaan ja joka — mitäpä minä kieltäisin sitä? — toisinaan on liikuttanut minuakin, mutta toisinaan herättänyt katkeruutta minussa.

Sinä kerrot, kuinka sinä olet ollut iloinen, ja mikä sinut on riistänyt pois minun luotani, ja se voi ehkä kerran olla hyödyksikin, että sinä olet sen tehnyt. Minä en ymmärrä sitä. Sillä minulle on kaikki, mikä on tapahtunut, vielä jotain, jota minä en voi yrittääkään selvittää itselleni, vielä vähemmin katsoa sitä rauhallisesti. Senvuoksi minä olen kysynyt itseltäni, miksi sinä olet tätä kirjoittanut. Ja minulle on juolahtanut mieleeni ajatus, joka ehkä on kummallinen, ehkä aivan vääräkin. Minä en voi kumminkaan päästä siitä ajatuksesta vapaaksi, että sinä olet kirjoittanut niin paljon itsestäsi, vähemmän senvuoksi, että sinulla olisi ollut tarve kertoa kaikki itsestäsi minulle, kuin senvuoksi, että sinä luulit sillä tavalla voivasi vaikuttaa minun tunteisiini. Kun ihmisen hellimmät tunteet kerran saa liikkeeseen, niin muuttuu hän paremmin taipuvaisemmaksi ja jolloin tulokseksi saavuttaa helpommin toiveensa. Sinä olet hetken aikaa unohtanut, että sinä olit äiti. Että sinä nyt olet sen muistanut, on vain paljon luonnollisempaa kuin edellinen unohtuksesi. Sinä tahdot saada edes jonkinlaista oikeutta lapseesi ja sitä minä en tahdo sinulta kieltääkään. Siihen minä en anna myöntymystäni sinun vuoksesi, vaan ainoastaan oman itseni vuoksi. Senvuoksi, ettet sinä voisi oikeudella sanoa mitään pahaa minusta. Silloin sinä olet kumminkin voittanut, mitä sinä kirjeessäsi tarkoitit ja mitä sinä sanoit, ei siis ollut turhaan sanottu. Mutta minä liitän ehdon tähän lupaukseeni ja tämä on minun horjumaton ehtoni. Sinä et näytä ajatelleen, että tässä asiassa on myös kolmaskin, jonka ajatusta täytyy myöskin kysyä ja tämä on meidän poikamme, jolla, niin pieni kuin hän vielä onkin, kuitenkin on oikeus saada kieltää tai myöntää, kun se koskee hänen joutumistaan vieraiden luo. Minä otaksun hänen ensi kerralla vastaavan ehdottomasti myöntäen tähän kysymykseen. Mutta minä en ole varma, että aina tulee suhde olemaan sellainen. Mutta, jos minun poikani tahtoo tavata äitiään, niin minä lupaan, etten minä koskaan tahdo estää häntä siitä.

Ehkä sinusta tuntuu kaikki mitä minä olen tässä sanonut, hyvin epäluuloiselta, jota sinä et ole odottanut tapaavasi minussa. Mahdollisesti minä olen tullut epäluuloiseksi ja sen seurauksena nurjamieliseksi. Mutta minä tiedän myöskin olleeni hyvin lyhyen ajan tämän ominaisuuden uhrina. Minä olen muuttunut epäluuloiseksi samalla kertaa, kun se nainen, jota minä olin rakastanut enemmän kuin mitään muuta, sanoi minulle, ettei mikään, johon minä uskoin, ollut muuta kuin tyhjyyttä ja valhevaloa. Silloin minä tulin epäluuloiseksi — jos minä nyt todella olenkin sitä. Ja sinua minä saan kiittää siitä — sinua ja erästä toista. Sinulle minä myöskin tarjoan ensimäiset hedelmät siitä, mitä sinä itse olet luonut.

Minä voisin lopettaa tähän. Sillä miksikäpä minä sanoisin sinulle enempi? Tiedänköhän minä itsekään miksikä minä sen teen? Ja onkohan se ensinkään todenmukaista, että sinä välittäisit paljon muusta minun kirjeessäni kuin siitä, jossa sinä saat nähdä, etten minä tahdo vastustaa sinun toivettasi? Minä en tiedä sitä enkä myöskään voi saada sitä tietää. Mutta sinä olet kertonut niin paljon itsestäsi, että minä myöskin voin saada halun kertoa jotain itsestäni. Ja joskaan minun sanani eivät sinua liikuta, niin olenhan minä kumminkin sanonut, mitä minä tahdoin sanoa. Sanottavani tulee suorastaan kerrankin sanotuksi ja se täytyy sanoa, ei vieläkään sinun vuoksesi, vaan minun itseni vuoksi.

Myrskynä riehuu minussa nyt hillitsemätön viha tätä kertoessani. Ja minä en voi olla niin jalomielinen kuin sinä. Minä nimittäin en voi syyttää itseäni. Sinulle on helppoa olla jalomielinen. Sillä sinä olet polkenut minut jalkoihisi ja tätä tietä sinä olet saavuttamaisillasi uuden onnesi, joka ehkä on paljon suurempi kuin se, jonka minä olen kerran voinut tarjota. Se antaa sinulle voimaa, jota ei ole minulla. Minulla on muuta, joka on köyhempää, mutta ehkä yhtä valtavaa. Se on yksinäisyyteni ja siitä ja siinä minä nyt kirjoitan. Minä en kirjoita syytelläkseni, vaan puolustaakseni itseäni. Ja eikö se ole ihmeellistä, että minä — joka voisin syyttää muita, jos tahtoisin — sensijaan tunnen tätä halua — että sinä ja minä näyttelemme toisiamme vastaan nyt, kuten ehkä ainakin, aivan kerrassaan vastakkaisia osia?

Kun minä ensi kerran tapasin sinut, Anna, silloin minä en varmastikaan ollut se mies, joksi sinä kirjeessäsi olet tahtonut minut tehdä. Minä ajattelin niin vähän omia ajatuksiani, minä olin niin heikko sielultani ja minä toivoin niin äärettömän vähän. Minä kuuluin siihen sukuun, jonka korviin oli lakkaamatta laulettu elämän mitätöntä arvoa ja elämän epäilyksen ainoaa varmuutta, jolle ihminen voi rakentaa. Voiko ajatellakaan mitään mitättömämpää? Onko mahdollista keksiä mitättömämpää, joka synnyttäisi heikompaa sukua? Minulle ei sopinut sellainen laulu, sillä minulta puuttui itseluottamusta ja uskoa. Mutta tuo laulu jäi minun korviini ja myrkytti minut. Se herätti minussa mietiskelyä ja sairaaloisia ajatuksia minun aivoissani. Se teki minusta yksinäisen ihmisen, joka yksinäisyydessään harhaili ja pelkäsi itse elämääkin.

Mutta siinä veressä oli myöskin toisia ominaisuuksia, joka virtaili minun suonissani. Ja ne kiihoittivat minun sydäntäni ilon, onnen ja elämänrakkauden ikävästä voimakkaasti sykkimään. Yksin ollessani ja muutamina harvoina, suurina juhlahetkinäni voi tuo toinen veri voittaa minussa sairaloisuuteni ja silloin minun sieluni puhtaasti juhli itsenäisyydessään. Silloin murtautui esiin se, joka voi herättää sinussa harhaluulon, että minun lakkaamatta olisi pitänyt kantaa sinua, "pilvien tuolla puolla, taivaan sinessä."

Sitä sinä etseit minusta. Minun olisi pitänyt antaa, antaa ja antaa. Mutta kun minä kerran väsyin. Oi, Anna. Minä sanon sinun laillasi: sinä et voi ymmärtää!

Minä voin kertoa sinulle, sinä et ole ensimäinen, joka et ole ymmärtänyt. Minun joutuessani ihmisten seuraan, jotka minä tunsin vapaiksi, kohosi minun ummehtunut, pelästynyt ja voitettu iloisuuteni nautinnonhalun äärimmäistenkin vaatimusten yli, ja pahahenki oli pakoon ajettu. No hyvä! Minä olen kerran ollut nuoruudenystävieni kanssa samassa ristiriidassa, jossa minä nyt kuulen kauvan olleeni sinun kanssasi. Tiedätkö, Anna, mitä minä tein? Minä sanoin heille aivan yksinkertaisesti eräänä päivänä, etten minä ollut sellainen mies, miksi he minua luulivat. Minä sanoin sen heille sellaisessa tilaisuudessa, jolloin heidän täytyi kuulla minua. Minä sanoin sen niin, että minun ympäristöni vaikeni. Ja minun sanani olivat armeliaisuuden rukous, jota ei kukaan, ei kukaan voi aavistaa, kuinka syvältä ne tulivat minun sielustani. Tiedätkö, minkälainen oli seuraus? Niin, kun minä eräänä päivänä uskalsin esiintyä sellaisena, jollaiseksi he sitovasti käsityksissään olivat minut pakoittaneet, niin eräs heistä löi minua olkapäähän ja sanoi: "Maljasi, Bob! Nyt minä taas tunnen sinut. Nyt sinä olet oma itsesi." Ja tahdotko tietää enemmän? Minä en ole koskaan tavannut näitä ystäviä, sillä minä en ole voinut tehdä sitä. Vain yhden niistä minä olen tavannut. Se oli hän, joka lausui nämät sanat, joka silloin oli yleisen mielipiteen ilmaus. Ja hän, joka sanoi nämät sanat, oli tuo, jonka nimeä ei saa enää koskaan lausua minun talossani.

Tämä kaikki kuuluu ihmeelliseltä sinun korvissasi, ja minä ymmärrän, että sen täytyy tehdä niin. Minähän en tiedä itsekään, missä yhteydessä tämä on kaiken sen kanssa, joka on pirstonut minun elämäni. Ja kumminkin siinä on jotain, joka ilmaisee, että juuri tästä kohdasta pitäisi elämäni vararikkoa alkaa selvittämään, jos joku, joka voisi, tahtoisi selvityksen ottaa vaivakseen. Tuon jonkun pitäisi siinä tapauksessa olla enemmän jumalaa kuin ihmistä.

Mutta ajattele, Anna, kuinka sinun sanasi silloin liikuttaisi minua sillä näyttämöllä, jota sinä kirjeessäsi muistelet. Kuinka sinä tulitkaan muistaneeksi juuri tätä tapausta? Kuinka se on mahdollista, että juuri ne sanat, jotka sinä silloin sanoit, voivat jäädä yhtä hyvin sinun muistiisi kuin minunkin. Sinä pyysit minua aina olemaan iloinen. Sinä sanoit iloni olevan sen, jota sinä rakastit minussa. Sinä kerrot huomanneesi minun alakuloisuuteni ja koetit tavallasi selittää minun vaikenemistani.

Minä myöskin muistan sen hetken, Anna, ja minä muistan sen sellaisella voimalla, jolla muistelee ainoastaan niitä hetkiä, joina tietämättään ratkaisee oman kohtalonsa. Sinä muutuit äkkiä minulle vieraaksi ihmiseksi, jolla ei ollut muuta yhteistä minun kanssani, kuin että sinä olit tehnyt minulle tuon suuren vaatimuksen, ja minä tiesin, etten minä sitä voi koskaan täyttää. Minussa puhui kovasti voimakas ja valtava ääni: "Mene, mene, mene! Repäise itsesi ajoissa irti!" Mutta minä en voinut mennä. Minä en voinut reväistä itseäni irti. Minä istuin kuin tuoliin sidottuna, ja minä ajattelin ajatuksia, jotka koettivat saada ääntä hiljaisuuteen. Mutta se ei onnistunut. Ajatukset seurasivat minua kotiini saakka ja minä makasin valveilla sen yön ja ajattelin, kuinka minä voisin sanoa sinulle, että minun ja sinun välillä täytyy kaikki olla lopussa.

Minä nukuin aamupuolella ja heräsin siihen tunteeseen, etten minä voinut tehdä muuten kuin yhdellä tavalla ja minun kohtaloni pakoitti minua ottamaan kaikki sellaisenaan senvuoksi, että minä tiesin rakastavani sinua. Minä en puhunut tästä koskaan sinun kanssasi ja kun elämä sitten kantoi meitä eteenpäin voimakkailla laineillaan, silloin minä uskoin, ettei minun epäröimiseni ole ollut muuta kuin onton ja hyödyttömän mielikuvituksen sikiö.

Nyt minä tiedän, ettei se ollut niin. Minä tiedän, että minun olisi pitänyt voida jättää sinut, ja tuo ääni, jota minä en totellut, tahtoi minun omaa parastani. Minä olen varma, että sinä myöskin olet tuntenut samantapaista. Sillä sinäkin silloin epäilit, josko se rakkaus, jota sinulle tarjottiin, voi sulostaa sinun elämääsi. Sitä minä en tiedä, mikset sinä totellut sitä viittausta, jonka sinä sait ystävällisiltä voimiltasi. Me emme ole koskaan puhuneet tästä ja nyt se on minulle myöskin yhdentekevää saada tietää enemmän kuin tiedän. Niin paljon minä tiedän nimittäin, että minua houkuteltiin unohtamaan se varotus, joka puhui minussa, senvuoksi, että sinun puhuessasi oli sinun kasvosi niin sanomattoman uinailevat ja surulliset. Minusta tuntui, tapahtunee mitä tapahtuneekin, sinä et koskaan voisi kuitenkaan kohdata miestä, joka voisi kohdella sinua niin äärettömällä hellyydellä, ja minä toivoin vuosien tasoittavan tietä sinun sielullesi minun sieluuni. Tästä me olemme taistelleet ja tuossa taistelussa et ole voittanut sinä enkä minä.

Mutta nyt, katsellessani kaikkea mennyttä, tuntuu minusta kaiken täytyneen pakosta tapahtua niinkuin se on tapahtunut. Sillä kukaan ei jää rankaisematta, joka ottaa hartioilleen sellaista, joka kohoo hänen omien voimiensa yli, ei edes, jos hän kantaa toivetta, joka avaa näkömatkan, joka on meidän käsitysrajojemme ulkopuolella. Ei kukaan tee sitä, ilman ettei hänen paras tarkoituksensa muuttuisi hänen vihollisekseen, joka kostaa sitä julmemmin, mitä nurjempi ja oikeudettomampi hänen rangaistuksensa on. Ja minä olen, tahtoessani olla rehellinen, tiennyt, mitä minä tein. Minä olen käyttäytynyt sinua kohtaan niinkuin minä olisin käyttäytynyt tuota toista kohtaan, jonka nimeä minä kiroon. Minä olen kätkenyt, mitä minä en koskaan unohda pois ja kätkenyt sydämeeni jotain, joka ei koskaan haihdu sieltä.

Tämä on minun hyvästini sinulle ja sinusta se voi tuntua kovalta. Se on sellainen kuin sinäkin olet sanonut minulle ja minä tunnen, etten minä voi elää, jos'en minä saa sanoa sinulle, mikä minua nyt häpeällä maahan luhistaa. Minä häpeän, Anna, minä häpeän itseäni. Ja minä häpeän senvuoksi, että minulla on ollut silmät, joilla minun piti voida nähdä ja en kumminkaan ole nähnyt. Ja minä olen niin heikko, etten minä ehkä nytkään olisi sanonut sinulle, mitä minä nyt sanon, jos minä todella vakavasti voisin ajatella, että nämä köyhät sanat edes voisivat häiritä sitä elämää, joka odottaa sinua ja jossa minulla ei ole vähintäkään osaa. Senvuoksi näissä sanoissa ei ole edes kostoakaan. Epätoivoa se vain on, josta minun ehkä pitäisi olla ylpeämpi näyttäessäni sitä sinulle tai antaessani sinun edes aavistaakaan sitä.

Bob.

XXI.

Kun Bob oli lähettänyt tämän kirjeensä, luuli hän ensin, että tulisi katumaan sitä. Hän huomasi itse sen liian katkeraksi ja kovaksi, ei senvuoksi, että hän ajatteli niin, vaan antaessaan hänen, jota katkeruus ja kovuus koski, tuntea nuo ajatukset. Mutta päivät menivät ja katumus, jota hän kerran oli odottanut ja pelännyt, ei tahtonut tullakaan. Se oli hänen mietiskelyissään, mutta ei tunkeutunut syvemmälle. Päinvastoin Bob tunsi melkein helpotusta tietäessään, että hänen vaimonsa oli lukenut tuon kirjeen. Hän oli iloinen siitä, ettei hän ollut antanut saamansa kirjeen hellän sävyn vallata itseään. Siinä oli kostoa ja se kohotti hänen itsetuntoaan. Hän oli näyttänyt säilyttävänsä teot muistossaan ja eikä antanut viettelevien sanojen pettää itseään, vaikkakin ne olivat lämmittäneet hänen sydäntään.

Mutta se ei ollut kumminkaan se ajatus, että hän oli esiintynyt niin kovasti, joka Bobia sisäisesti lohdutti. Mitä hän eloisimmin tunsi, oli se onni, että hän oli antanut oman luonteensa puhua eikä ollut pelännyt kohdata toista omana itsenään. Tämä oli Bobille hyvin tavatonta ja senvuoksi hän tunsi jotain vapauttavaa tunnetta, joka ehkä oli alkua siihen, että hän edes voi jälleen herätä surustaan.

Oli myöskin toinen seikka, jonka tämä kirjeenvaihto aiheutti ja se oli, että Bob alkoi aivan uudella tavalla mieltyä poikaansa.

Alussa, yksin jouduttuaan hän oli tuskin huomannut tuota pientä poikaa, joka istui joka ruoka-aika pöydässä hänen vieressään. Kun hän alkoi huomaamaan hänen läsnäoloaan, tapahtuipa eräänä päivänä, että pikku Georg kysyi äitiä. Isä ja hän istuivat tavallisesti hiljaa, kumpainenkin vaipuneena omiin ajatuksiinsa eikä kumpikaan heistä viekotellut toista ajatuksistaan.

Silloin kysyi Georg äkkiä, kääntyen isään päin:

"Miks'ei äiti tule kotia?"

Tässä kummastutti Bobia se, ettei tämä kysymys ollut tullut ennen. Yli viikon oli nimittäin Anna rouva ollut poissa, yli viikon oli siis Bob myöskin kulkenut ajatuksissaan, jotka olivat estäneet häntä näkemästä mailmaa ulkopuolella itseään, ja yhtä kauan oli poika odottanut ennenkuin hän teki tämän kysymyksensä.

Bob kiihtyi tätä ajatellessaan ja vastasi lapseen katsomatta:

"Äiti on matkoilla."

Mutta hän ajatteli itsekseen:

"Ymmärtääkö poika tai eikö hän ymmärrä ja mitä minä vastaan hänelle, jos hän kysyy enemmän?"

Mutta pikku Georg ei kysynytkään enempi. Lopetettuaan syöntinsä tuli hän kiittämään ruvasta isälle. Sitten otti hän lakkinsa ja juoksi pihalle leikkimään. Bob seisoi katsellen häntä eteisen ikkunasta. Hän näki pojan asettuvan aidan viereen ja kuuli hänen viheltävän. Hetken perästä pistäytyi esiin toinen pojan pää hänen vierestään ja sitten katsoivat he molemmat metsään, jossa heillä oli salainen paikka, piilo tuntemattomille kalleuksille ja rauhallinen nurkka, jossa ei kukaan isoista häirinnyt heidän leikkejään.

Bob teki tästä sen johtopäätöksen, ettei Georg mietiskellytkään äidin poissaoloa, ja hän huomasi sen aivan luonnolliseksi, ettei lapsi voinut ymmärtää sitä, mitä oli tapahtunut vanhempien kesken. Pojan kysymys oli vain johtunut satunnaisesta uteliaisuudesta ja Bob tunsi salaista tyydytystä siinä ajatuksessaan, ettei lapsi näyttänyt surevan äitiään.

Seuraavan päivän aamuna istui taas isä ja poika kahden kesken aamiaisella ja Bob tunsi tällä kertaa hiljaisuuden vaivaan itseään, joka vallitsi heidän välillään. Niin usein kuin sai siihen tilaisuuden, heitti hän poikaan rauhattoman, tutkivan katseensa. Mutta hän ei huomannut muuta kuin Georgin olevan vain toimessa tyydyttääkseen ruokahaluaan ja sattumalta olevan kiintyneenä juustosiivuun, joka peitti koko hänen voileipänsä.

Silloin kääntyi poika äkkiä isäänpäin ja kysyi aivan kuin jatkona eiliseen keskusteluun:

"Missäs Gösta setä nyt on?"

"Miksi sinä sitä kysyt?" kysyi Bob.

"Siksi, että hän oli aina ennen täällä, kun sinä olit poissa", vastasi poika.

Sekavina kierähtivät Bobin sielussa mitä ristiriitaisimmat tunteet. Hän joi kahvinsa ja kokonaan unohtaen lapsen läsnäolon nousi pöydästä ja alkoi ajatuksissaan kävellä edestakaisin lattialla. Hän oli katkeroitunut ajatellessaan, että oli saanut kuulla lapsen suusta sanat "Gösta setä", hänessä herätti suurinta kummastusta se, että lapsi oli nyt alkanut uudestaan kysellä, joka osittain osoitti hänen tyytymättömyyttään ensimäiseen tiedusteluun saamaansa vastaukseen, osittain, että hän jatkoi ajatuksiaan yksinäisyydessään ja ilmeisesti kulki miettien mitä oli tapahtunut. Siitä oli siis muodostunut arvoitus, jossa lapsen ajatukset ponnistelivat voidakseen sen itsekseen ratkaista. Bob tunsi noissa ajatuksissa jotain aivan uutta, joka ei ollut koskaan juolahtanut hänen mieleensäkään. Se oli hänelle niin uutta, ettei hän tullut ajatelleeksi poikaa itseään, hän kulki vain miettien kaikkea sitä kuin problemia, joka tähän asti oli hänelle ollut aivan tuntematon ja hän tunsi olevansa kerrassaan kykenemätön tekemään tai sanomaan mitään tässä asiassa. "Jospa Anna olisi täällä", ajatteli hän, "hän voisi ehkä puhua pojan kanssa." Samassa silmänräpäyksessä kuin tämä ajatus oli herännyt hänessä suututti Bobia sen täydellinen mahdottomuus ja hän seisahtui neuvotonna kesken kävelyään.

Silloin solui hänen katseensa poikaan, joka vielä istui paikallaan pöydässä, ja hänet valtasi omituinen katumuksen tunne, että hän rauhattomana lapsen vuoksi unohti itse lapsen. Hän tunsi itsensä omituisen kömpelöksi ja hätääntyneeksi, huomasi olevansa pakoitettu sanomaan jotain, mutta hän koetti etsiä sellaista selitystä, joka olisi sopiva sanoa lapselle. Silloin huomasi hän äkkiä, että pojalla, joka istui koko ajan katsellen alas lautastaan, oli kyyneleet silmissä. Se teki Bobiin kovin kummallisen vaikutuksen. Se sai hänet unohtamaan kaikki mitä oli ajatellut ja miettimättä sitä, mitä hän sanoisi tai ei sanoisi meni hän pojan luo, taputteli vapisevalla kädellään tätä päähän ja sanoi itkunsekaisella äänellä ne sanat, mitkä itsestään syöksähtivät hänen huuliltaan:

"Onko sinulla ikävä äitiä."

Näytti siltä kuin poika olisi kauvan hillinnyt itseään. Sillä hän lyhistyi kokoon ikäänkuin hänen ei olisi kauvemmin tarvinnut pitää itseään suorana ja purskahti samassa itkuun. Se oli lapsen vilpitöntä, katkeraa itkua, ilman ajateltua teeskentelyä ja itsensä hillitsemistä.

"Kyllä", sanoi hän nyyhkyttäen.

Silloin otti Bob pojan luokseen ja alkoi puhua rauhoittaakseen häntä.

"Miks'et sinä sitä sitten ole ennemmin sanonut?" sanoi hän.

"Minä en ole tohtinut", nyyhkytti poika.

"Miks'ei?"

"Minä näin, että sinä olit niin vihassa äidille."

"Näitkö sinä? Kuinka sinä voit sitä nähdä?"

"Minä näin, kun äiti oli kotona. Ja kun hän oli poissa, minä ymmärsin, että hänen vuokseen sinä näytit aina niin vihaselta."

"Näytinkö minä vihaselta?" kysyi Bob.

"Kyllä", vastasi poika. "Minusta näytti siltä."

Silloin otti Bob poikansa polvelleen ja suuteli häntä kunnes sai kyyneleet kuivamaan ja kysyi sitten häneltä:

"Onko äiti sanonut sinulle mitään?"

"Ei", vastasi poika.

Hän näytti miettivältä ja Bob ei voinut olla tyytyväinen vastauksen äänen sävyyn.

"Ajattelepas", sanoi hän. "Eikö hän ole jotain sanonut sinulle?"

Georg katsoi miettivästi ylös ja koetti rehellisesti selvitellä ajatuksiaan.

"Kyllä", sanoi hän lopulta. "Hän tuli minun luokseni viime aamuna, kun hän oli kotona, ja herätti minut."

"Mitä hän silloin sanoi?" kysyi Bob niin rauhallisesti kuin hänelle oli mahdollista. Mutta hänessä heräsi epäilystä, että hänen vaimonsa olisi turmellut lapsen tunteet häntä itseään kohtaan, ikäänkuin salaa viekkaasti varastanut hänen oman lapsensa.

Poika mietti taas ja sanoi verkalleen:

"Äiti sanoi matkustavansa kauvas pois ja etten minä saisi nähdä häntä isoon aikaan. Hän pyysi sitten, etten minä koskaan unohtaisi häntä ja että minä olisin hyvä isälle."

Kun Georg oli suurella vaivalla sanonut nämä sanat, alkoi hän itkeä taas niin katkerasti ikäänkuin hänen sydämensä tahtoisi haljeta ja Bob istui kauvan hiljaa. Hän piteli pientä kättä omassa kädessään kuunnellen kuinka tuo raju itku vaikeni ja hiljeni.

"Kuulehan nyt, minun suuri poikani", sanoi hän. Ja hänen äänensä vapisi, kun hän alkoi. "Tee niinkuin sinun äitisi on sanonut. Älä koskaan unohda häntä. Ja jos sinä tahdot puhua hänestä minun kanssani, niin sinä saat puhua niin paljon kuin tahdot. Mutta eräästä toisesta minä en soisi sinun puhuvan, hänestä, jota sinä äsken kutsuit Gösta sedäksi. Sinä et saa myöskään nimittää häntä niin, ei edes, jos sinä tapaisitkin hänet. Sinun äitisi on nyt matkustanut pois ja hän ei tule enää tänne kotia takaisin. Mutta kun me muutamme syksyllä kotia kaupunkiin, saat sinä käydä tervehtimässä häntä milloin vain sinä itse tahdot."

Puhuessaan tunsi Bob ikäänkuin hän olisi jollain salaisella tavalla solminut hänen ja lapsen välille siteen, joka oli ollut rikkirevittynä ja hänestä tuntui, että nyt tunsivat hän ja poika toisensa. He olivat tulleet tutuiksi kuin kaksi ihmistä, jotka kohdattuaan luottamuksella kohta puhuvat toistensa kanssa. Näytti ikäänkuin Georg myöskin olisi tuntenut samaa. Sillä hänen katseensa oli nyt kaihoista vapaa, kun hän käänsi sen isään. Hän näytti vain ihmettelevältä, ikäänkuin koko hänen mailmansa olisi vaihtunut uudeksi.

"Meneekö äiti naimisiin hänen… kanssa, josta minä en saisi puhua?" kysyi hän punastuen.

"Kyllä", sanoi Bob tukehtuneella äänellä ja käänsi itsensä poispäin.

Hän ei tiennyt kuinka se oli mahdollista, että hän voi puhua noin lapsen kanssa, mutta hän tunsi olevansa oikealla tiellä ja oli onnellinen siitä, että hän oli voinut puhua.

"Eikö äiti ole sitten kauvemmin minun äitini?" kysyi lapsi.

Bob ei hymyillyt vastatessaan:

"Kyllä hän on. Hän on aina sinun äitisi. Mutta hän ei ole kauvemmin minun vaimoni. Voitko sinä sitä ymmärtää?"

Hän näki kaksi suurta, miettivää lapsensilmää katsovan kasvoihinsa ja kuuli pojan sanovan "kyllä", ikäänkuin pyytäen varmuutta jostakin, jota hän itse näytti voivan aavistaa. Sitten tunsi hän kaksi hentoa käsivartta kaulassaan, tunsi pojan huulten painautuvan poskelleen ja kuuli hänen kuiskaavan Bobille aivan uudella sävyllä:

"Miten sinä olet hyvä minulle, isä!"

Uuden, heräävän elämän aalto virkistävästi huuhdellen vieri Bobin sielun läpi, ja laskiessaan poikansa polviltaan näki hän hänet ystävänään, jonka hän oli juuri voittanut, vertaisenaan, uskottunaan tuon pienen ihmisen, joka oli isompi kuin kukaan voi aavistaa.

XXII.

Oikeastaan Bobin tietämättä ja ymmärtämättä muodostui tämä päivä hänen elämänsä käännekohdaksi, joka kätki itseensä yhtä suuren, niin, ehkä suuremmankin merkityksen kuin se onnettomuus, joka hänestä vielä tuntui, ettei hän koskaan voi sitä kantaa.

Samana päivänä, kun hän ensi kerran vakavasti oli puhunut poikansa kanssa, seisoi hän ikkunassa katsellen pihalle eteisen edustalle. Georg tuli käyden ja seisahtui hiekkakäytävällä ikäänkuin hän olisi ajatellut itsekseen ja neuvotellut itsensä kanssa. Hänen poskensa punottivat, ryhti oli joustava ja katse kirkas. Hän ei nähnyt isää, mutta Bob seurasi hänen pienintäkin liikettään sellaisella mielenkiinnolla ikäänkuin hän olisi havainnut aivan uuden hämmästyttävän ilmiön.

Georg katsoi eteiseen, jossa isä seisoi, ja nyökäytti päätään. Sitten kääntyi hän katselemaan ulapalle ja Bob sai jälleen omituisen tunnelman, että hän eli uusissa olosuhteissa, joka toi uusia tunnelmia. Oli kuin poika olisi näyttäytynyt hänelle aivan uudessa valossa. Hän oli niin suuri, varma itsestään, niin aivan varma ja vakuutettu siitä, mitä hän tahtoi tuo aivan pieni kehityksessään vakaantunut ihmissielu. Bob katsoi ja katsoi, tunsi sydämensä lämpenevän ja hänen sielussaan liikkui jotain kiitollisuudentunteen tapaista. Mutta samalla kertaa tunsi hän sellaista kunnioituksen tunnetta poikaa kohtaan, joka johtuu siitä, kun me opimme antamaan arvoa toisten ihmisten yksilöllisyydelle. "Mitä se on oikeastaan pojassa, jota minä en ole koskaan ennen huomannut?" ajatteli Bob. "Mikä on muuttunut uudeksi hänessä? Ja miksi minä tunnen itseni nyt samalla kertaa helläksi ja onnelliseksi?"

"Senvuoksi, että minä tunnen hänen elämänsä alkavan ja omani soluvan taapäin, mutta kumminkin omituisella tavalla jatkuvan ja nuortuvan hänen elämässään", vastasi Bob itselleen.

Ja hänen silmänsä hämärtyivät onnenkyyneliin.

Georg ei seisonut siellä kauvemmin. Hän meni eteiseen ja otti siellä riippuvan onkivavan ja meni sen kanssa rantaan, kiipesi siellä suurelle kivelle istumaan ja alkoi onkia.

Bob oli nyt liiaksi tunteittensa vallassa voidakseen tehdä sen, mihin hänellä oli sisäinen halu, ottaa toinen onkivapa ja mennä tekemään seuraa pojalleen. Hän ei ollut vielä kyllin tottunut osaansa olla pojan uskottu, tehdäkseen sitä. Sensijaan kuljeskeli hän ajatellen heidän aamullista keskusteluaan ja hän oli niin täysi tämän keskustelun jättämästä muistosta, ettei hän näyttänyt voivan tehdä mitään, kulki vain sen epämääräisen tunteensa valtaamana, että elämä oli alkanut kirkastumaan hänelle.

On myöskin mahdollista, että Bob vielä oli liian paljon tuon sairaloisen mietiskelynsä vallassa, joka viime aikoina oli muuttunut hänen herrakseen. Todellisuus oli hänelle vielä niin vieras, ettei hän voinut ymmärtää sen ilonaihetta. Sensijaan, että olisi antautunut sille, voi hän ruveta uinailemaan tästä uudesta suhteesta poikaansa, joka näytti kätkevän hänelle onnen mahdollisuuden, samalla tavalla kuin hän oli ennen uinailemallaan kaivautunut suruunsa. Sillä tavalla olisi hän voinut kadottaa, mitä hän oli voittanut niin kummallisesti uskomalla itsensä omalle lapselleen. Sillä kaikki suhteet vaativat hoitoa kestääkseen. Bobin teko näytti hänestä itsestään jälestäpäin niin sanomattoman ihmeelliseltä, melkeinpä selittämättömältä. Voiko yleensä puhua lapselle näin? Oliko se nyt vähääkään luonnollista, että aikaihminen noin vaan laski tuskiensa taakan pienokaisen hartioille?

Bob luuli tehneensä nyt niin eikä hän voinut täydellisesti ymmärtää, että hän sensijaan oli keventänyt lapsen kuormaa. Hän ei voinut sitä ymmärtää sellaisena. Sensijaan hän kumminkin alkoi huomata, että poika näytti iloisemmalta eikä istunut enää hiljaa isän seurassa. Bob oli aivan yksinkertaisesti voittanut pojan sydämen puhumalla hänelle kuin aikaiselle ihmiselle, johon hänellä voi olla luottamusta. Hän aavisti vain näin, mutta ei käsittänyt vielä kuinka vakava asia oikeastaan oli. Hän ikävöitsi vain saada jatkaa samaan suuntaan kuin hän oli alkanutkin. Mutta hän tunsi itsensä samalla kertaa niin kokemattomaksi seurustelemaan lapsen kanssa, että hän pelkäsi liian nopean päivittäisen luottamuksen kautta jollain ihmeellisellä tavalla kadottavansa sen luottamuksen, jonka hän tunsi omituisella tavalla valloittaneensa.

Tätä kaikkea mietti Bob hämillään, kun poika ei ollut välittömästi hänen läheisyydessään. Ja se oli hänen ajatuksissaan pojan kanssa seurustellessakin. Näin kehittyi tuo ujo ja iloa kaipaava suhde, joka ei ole aivan kerrassaan tavaton lapsen ja vanhempain välillä.

Sitäpaitse Georg oikeastaan kehittikin tätä suhdetta. Sillä hänellä oli lapsen terveys ja hän otti isän luottamuksen kaikissa olosuhteissa kestävällä lupauksella. Hän oli antanut lupauksen eikä hänelle juolahtanut mieleenkään rikkoa sitä.

Pojalla oli ollut paljon päänvaivaa sen jälkeen, kun hän kerran oli saanut vastauksen kysymyksiinsä, joita hän oli niin kauvan ajatellut ja ensimäisen tilaisuuden sattuessa hän kysyi enemmän.

"Onko äiti jo naimisissa?" kysyi hän eräänä päivänä.

Ja isän kasvot eivät enää synkistyneet ikäänkuin nuo keskustelut olisivat virkistäneet Bobia nyt sensijaan, että ne olivat ennen vaivanneet häntä.

"Ei, ei vielä", vastasi Bob rauhallisesti.

Ja kun poika jatkoi kyselyjään, jatkoi isä vastailujaan. Muodostui pitkiä ja ihmeellisiä keskusteluja, joissa tehtiin monia muistutuksia ja havaintoja, ja Bob ihmetteli sitä, että poika tiesi niin paljon ja ymmärsi kaikki niin hyvin. Puhelut sukeutuivat yhä useimmin ja useimmin tällaisiksi keskusteluiksi ja kun hyvä luottamus toisiinsa oli muodostunut, niin itse aineistokin pian laajeni. Georg alkoi kysellä isältään yhtä ja toista, ja Bobilla oli täysi työ osata vastata kaikkeen mitä hän tahtoi tietää. Pian eivät vastaukset enää hidastuttaneet kysymyksiä. Niin Bob sai vähitellen oppia seurustelemaan poikansa kanssa, johon Georg oli hänet opettanut. Jos poika olisi osannut suunnitella, kuinka hän parhaiden voisi päästä isän toveriksi, niin hän ei olisi siihen osannut valita sopivampaa tapaa. Hän aivan yksinkertaisesti vaati Bobia seuraamaan häntä leikeissään ja mietteissään, ja ennenkuin Bob tiesi sanaakaan, eli hän jo uudessa mailmassa. Lapsi oli muuttunut johtavaksi sieluksi ja isä voitti terveytensä sallimalla johtaa itseään.

Bobista tuntui se kaikkein ihmeellisemmältä, että mitä enemmän uskollisuus kasvoi hänen ja pojan välillä sitä harvemmin Georg kysyi häneltä äidistä. Viime kerran keskustellessaan äidistä kysyi Georg ajatteleva ilme kasvoillaan:

"Etkö sinä pidä enää äidistä?" Se oli kysymys, johon Bob huomasi alussa olevan vaikean vastata lapselle ja hän koetti senvuoksi kiertää sitä lausumalla:

"Luonnollisesti minä pidän äidistä."

Mutta ääni vastauksessa ei mahtanut olla tyydyttävä, sillä poika vastasi tyytymättömällä sävyllä:

"Sinun ei tarvitse narrailla minua."

"Ei, minun ei tarvitse tehdä sitä", koetti Bob jälleen.

Mutta poika ei antanut vetää itseään nenästä.

"Miksi sinä sitä teet sitten?" sanoi hän loukkaantuneena.

Bob ei voinut vastata niin kuin hän tahtoi ja hän soimasi itseään, ettei hän voinut tehdä sitä. Mutta hän ei voinut välttää lapsen kysyvää katsetta ja hän sanoi:

"Älä nyt vielä kysy minulta sitä."

Tämän keskustelun perästä Georg ei enää puhunut äidistä isän kanssa. Ja Bob luuli alussa hänen väistävän sitä tultuaan loukatuksi senvuoksi, että hän oli puhunut hänestä. Mutta niin ei kumminkaan ollut asianlaita. Kun hän oli yksin ja sai nähdä isän, kirkastuivat hänen kasvonsa ja hän osoitti isälle kaikkia pikkuhuomioitaan, kuin lapsi tekee, kun sen hellyys on hereillä. Ikäänkuin hän olisi tahtonut ponnistella suojellakseen isää vahingoittumattomana.

Asia oli niin, että Georg oli ajatuksissaan ruvennut vertailemaan isää ja äitiä toisiinsa ja isä oli hänelle yhtä uusi tuttava kuin hänkin oli isälle. Nämä vertailut eivät olleet äidille eduksi. Sillä Georgilla oli kaksi kysymystä, joita hän oli itsekseen miettinyt, mutta joita hän ei koskaan kysynyt isältään. Toinen oli: Kuinka äiti voi matkustaa minun luotani pois, kun hänen ei tarvinnut? Ja toinen kuului: Kuinka hän voi pitää enemmän Gösta sedästä kuin isästä?

Ei kumpaakaan näistä kysymyksistä voinut Georg sopivasti esittää isälle. Pienillä on nimittäin toisinaan oma tarkoituksensa asioista, joita he katsovat hyödyllisiksi uskoa vanhemmille salaisista ajatuksistaan. Ja hän vaikeni tällä kertaa, kun ei löytänyt itse vastausta ja sitäpaitsi hänellä oli toinenkin syy vaieta.

Nähdessään isänsä kääntyvän pois, jottei tarvitsisi tulla liikutetuksi, sai Georg sen käsityksen, että isä kärsi kuullessaan hänen puhuvan äidistä. Georg oli pieni, kummallinen poika, jonka ajatukset liikkuivat omilla teillään. Niitä ajatuksia olisi ollut vaikea seurata enemmän kokeneenkin kasvattajan kuin Bob oli. Mutta nuo ajatukset olivat omin neuvoinsa päässeet siihen päätökseen, että Bob oli onneton. Tästä kehittyi toinen ajatus ja se oli nimittäin, että Georg tahtoi hyvittää isälleen kaikki, mitä hän oli menettänyt kadottaessaan äidin. Tätä Georg ajatteli yksin ollessaan. Se muodostui unelmaksi, jota hän voi haaveilla niin, että hän sai melkein kyyneleet silmiinsä. Ja hänestä tuntui, että isä ja hän aina eläisivät yhdessä. Niin isä vanhenisi ja Georg kasvaisi isoksi. Mutta Georg ei menisi koskaan naimisiin. Sillä silloin hän voisi saada sellaisen vaimon, joka jättäisi hänet. Ja sitäpaitsi hän ei tahdo jättää isää niinkuin äiti oli tehnyt.

Näiden ajatusten valtaamana hän meni ruvispeltoon, joka oli metsänrinteellä ja poimi siellä suuren vihkon sinikaunokkeja. Ja näitten ajatustensa elähyttämänä meni hän sisälle ja asetti kukkavihkon lasiin Bobin kirjoituspöydälle.

"Tässä on isälle", sanoi hän koettaen näyttää leikilliseltä.

Bob hymyili kiittäessään kukkavihkosta. Hän oli vähemmän liikutettu kuin antaja. Mutta hän tunsi jotain erikoista pojan käytöksessä, jota hän ei voinut itselleen selittää.

Bob ihmetteli sitä hieman. Mutta hän eli uudessa onnessaan, joka tuntui hänestä toisinaan paljon arvokkaammalta kuin hänen mennyt onnensa. Ja hän alkoi voida elää siitä miettimättä. Joka aamu hän heräsi uuteen päivään, joka toi mieltymystä mukanaan. Ja joka ilta levolle mennessään hän tunsi löytäneensä sellaisen rakkauden, jota ei kukaan voi häneltä riistää.

Ensin hänen virkalomansa loputtua heräsivät jälleen vanhat ajatukset moninkertaisella voimalla.

Vanhat ajatuksetko? Niin, Bobille ne olivat vanhoja. Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi vuosikausia elänyt maalla vaan poikansa kanssa kahden.

XXIII.

Uudet tapahtumat olivat saaneet hänet unohtamaan, että hänen olisi pitänyt hankkia uusi huoneusto itselleen ja senvuoksi hänen täytyi muuttaa vanhoihin huoneisiinsa, joissa jokainen askel muistutti mieleen siitä, mitä hän oli taistellut unohtaakseen. Mutta kun hän oli hyvin tullut toimeen vanhoissa huoneissaan, niin hän ei tahtonut jättää niitä. Tottumus sitoi hänet niihin ja päivä seurasi päivää, päivistä muodostui viikkoja ja viikoista kuukausia. Elämä, jota Bob nyt eli, laski kuin laakerin laakerin päälle sille menneelle, joka kerran oli ollut hänen ja nyt oli poissa.

Bob mietti nyt vähemmän kuin ennen ja siitä hän sai suuremmaksi osaksi kiittää Georgia. Pojalle hän tuli tavallaan samalla kertaa isäksi ja äidiksi, ja siihen Bob tunsi sellaista mieltymystä, joka korvasi hänelle kaiken muun. Hän oli melkein unohtanut kaiken sen pahan, joka oli ollut, tai hän luuli ainakin unohtaneensa sen. Hänen sielustaan oli tuskat kuluttaneet jotain pois ja paljon uutta oli siellä sensijaan herännyt elämään. Kun Bob istui yksin ja koetti ajatella menneitä aikoja niin hän ei löytänyt yhteyttä sen ihmisen välillä mikä hän oli ollut ja mikä hän nyt oli.

Joulun saavuttua muodostui katkeama Bobin elämään, joka toi taas paljon vanhaa hänen elämäänsä. Georg tuli eräänä päivänä hänen luokseen ja kertoi tavanneensa äidin. Poika punastui sitä sanoessaan ja Bob ymmärsi, ettei Anna ole ollut yksin, kun poika tapasi hänet. Mutta Georg ei kertonut mitään siitä, että hän olisi tavannut muita, ja Bob ymmärsi hänen vaikenevan senvuoksi, ettei hän tahtonut mainita tuon toisen nimeä. Siitä Bob oli hänelle kiitollinen ja hän tunsi vain kylmän karmasevan selkäänsä, kun Georg kysyi, saisiko hän mennä tervehtimään äitiä ja viipyä pari päivää hänen luonaan.

"Tahdotko sinä itse sitä?" kysyi Bob.

Tähän vastasi poika myöntävästi.

Sen enempi syventymättä asiaan antoi Bob suostumuksensa. Mutta niinä päivinä, joina Georg oli poissa, hän ei voinut löytää rauhaa virastohuoneessaan eikä kotonaan. Hän kulki ympäriinsä kuin kuumeessa ja ihmeellisenä muistona vainosi häntä niitten aikojen ajatus, jolloin hän oli rauhatonna toisesta syystä kuin nyt ja hänen kohtalonsa hänen tietämättään pimentyi ja tuli, kuten hän luuli, päätetyksi.

Bob oli ilman suurempaa mielenliikutusta ajatellut, että hänen vaimonsa oli uusissa naimisissa, ja hän oli huhuina siinä yhteydessä kuullut niistä menestyksellisistä yrityksistä, joita osakeyhtiö Patrian toimeenpaneva johtaja oli tehnyt. Tämä oli solunut hänen ajatustensa ohi sellaisena, joka ei enää pitkiin aikoihin ollut vetänyt hänen huomiotaan puoleensa. Silloin se oli tehnyt moninkertaisen vaikutuksen Bobiin, kun hän eräänä päivänä odottamatta kohtasi kadulla entisen ystävänsä. Molemmat miehet tulivat käytävällä toisiaan vastaan ja he menivät toistensa ohi kuin kaksi tuntematonta, tuntien kumpikin vastenmielisyyttä, jota ei kumpikaan antanut toisensa huomata. Kun Bob pääsi pienen matkan kadulla eteenpäin, värisi hänen ruumiinsa kuin vilusta ja tämä tunne uudistui kerta kerran perästä monena päivänä tämän jälkeen.

Nyt kun Georg oli tämän miehen kotona ja hän tiesi hänen olevan siellä, joutui Bob sellaiseen jännitykseen, joka ei hetkeen häntä heittänytkään. Hän oli niin kiusaantunut pelkästään siitä ajatuksesta, että hän tunsi pelkäävänsä pimeää tyhjässä huoneustossaan ja hän makasi yöt valveilla miettien sitä, josko poika tulee takaisin. Bob luuli nyt kadottavansa hänet ja tämä ajatus muodostui varmuudeksi, koska sellainen tapaus näytti hänestä johdonmukaiselta kaikesta siitä päättäen, mitä ennen oli tapahtunut, johdonmukaiselta seuraukselta koko hänen elämästään.

Tämä ajatus ei väistynyt tunniksikaan hänen sielustaan ennenkuin poika tuli eräänä iltana kotia ja ryntäsi suoraan isän huoneeseen. Niin suuri kuin hän olikin, ryömi poika isänsä polville ja Bob oli niin ajatuksiinsa syöpynyt, että hän odotti vain pojan pyytävän saada mennä takaisin. Senvuoksi Bob tuskin uskoi omia korviaan kuullessaan pojan sensijaan sanovan:

"Minä en tahdo koskaan mennä sinne takaisin."

Bob työnsi pojan sylistään voidakseen nähdä hänen kasvonsa.

"Etkö sinä tahdo mennä takaisin?"

"En", vastasi Georg ja hänen kasvonsa vavahtelivat.

"En, silloin kun hän on kotona."

Voitonriemuisa isänylpeyden ja ilon tunne täytti samalla kertaa Bobin rinnan. Hän työnsi pojan pois luotaan, käveli poikki huoneen, otti nenäliinan niistääksensä nenäänsä. Bob oli liikutettuna, mutta tahtoi olla rauhallinen ja se onnistuikin hänelle. Hän kääntyi ja katsoi hymyillen poikaansa.

"Mitä pahaa hän on sinulle tehnyt?" kysyi hän.

"Hän on paha äidille", sanoi poika, "Sen vain tiedän."

"Kuinka sinä sen tiedät?"

"Minä näin sen hänestä."

"Mitä hän sitten teki hänelle."

"Ei hän tehnyt hänelle mitään."

"Sanoiko hän sitten jotain?"

"Ei."

"No, jos'ei hän sanonut eikä tehnyt hänelle mitään, kuinka sinä sitten tiedät, että hän on paha hänelle?"

"Niin, hän katsoi pahasti häneen."

Enempi ei Georg voinut selittää sitä, vaan hän piti lujasti kiinni ajatuksestaan ja lisäsi vakuuttavasti:

"Minä vihaan häntä."

Sitä sanoessaan Georg punastui ikäänkuin hän olisi sanonut jotain sopimatonta. Mutta Bob ei voinut olla taputtamatta poikaa olkapäälle, ikäänkuin tämä olisi sanonut tai tehnyt jotain oikein hyvin. Ja tänä iltana tapahtui se ihme, että hän ensi kerran ajatteli rauhallisesti häntä, joka kerran oli ollut hänen vaimonsa.

Kummakseen hän huomasi että hänen katkeruutensa jo nyt oli pienempi kuin hän koskaan oli voinut uskoa. Samoin kuin hän nuoruudessaan nähdessään hänet ajatteli, ettei kukaan mailmassa voisi hyväillä häntä niin hellillä käsillä kuin hän, niin näki hän hänet nytkin. Hän tuntui Bobista niin turvattomalta ja heikolta, kuten mies ajattelee naista, kun ensilempi alkaa vesoa hänen sielussaan.

Yhtäläisyys ensimäisen tunteen, jonka Anna oli nuorena tyttönä hänessä herättänyt, ja tämän tunteen välillä, joka nyt tuli vierähtäen vain lämpöisenä myötätuntoisuuden aaltona hänen sydämessään, oli häviävää laatua. Sillä sen sai pian häviämään kaiken muun nielevä ilo. Bob tiesi nyt, että hän omisti yksin lapsensa ja tämä varmuus soi hänelle varaa olla jalomielinen.

Hän meni nyt makuuhuoneeseen ja sillä vuoteella, joka oli ennen ollut hänen vaimonsa, nukkui poika syvästi ja tasaisesti hengittäen. Bob seisoi kynttilä kädessä kuunnellen häntä kunnes poika tuli rauhattomaksi ja alkoi väännellä unissaan.

Silloin poistui Bob sieltä, jottei herättäisi häntä, mutta hän lausui ensi kerran hiljaa itsekseen:

"Anna parka!"

XXIV.

Niin meni talvi, päivät pitenivät ja ajatukset muuttuivat valoisimmiksi, kevät tuli ja eräänä sunnuntaina oli Bob ottanut pojan mukaansa saaristoon valitakseen yhdessä uutta kesäasuntoa. Poika oli nyt Bobin paras ystävä ja hänen suurin ilonsa oli saada päättää jostain yhdessä.

Mutta seuraavana päivänä oli Georg vuoteen omana kuumeessa ja Bob käskettiin kirjastosta kotia.

Kun edellinen kevätpäivä oli ollut niin sanomattoman ihana ja lämmin, niin luultavasti Bob kohta pojan sairastuttua ikäänkuin ennustaen aavisti onnettomuutta. Hän istui Georgin vuoteen vieressä tunnustellen hänen kalvosestaan suonen tykintää. Hänen muistossaan oli eilisen päivän matkat mustansinervien selkien yli, joitten rannoilla oli vielä lumilampareita. Koivut alkoivat vivahtaa ruskeilta, niiden ensimäiset nuput antoivat kummuille niin omituisen valoisan ruskean vivahduksen. Havumetsä kimalteli märkänä, aurinko paistoi kirkkaana, kalalokit kirkuivat kevään lämmössä ja auringon paisteessa, ja raskas talvi näytti paenneen niin kauas pois, ikäänkuin se ei enää koskaan palaisikaan.

Bob istui ajatellen kuinka leppoista ilma oli ollut ja sitten hän ajatteli lunta. Lumi oli luonnollisesti vielä kylmetyttänyt hänet lämpöisen kevätpuvun läpi. Selittämätöin, kuuro epätoivo valtasi Bobin istuessaan poikansa vuoteen vieressä kuunnellen kuinka häntä yskä kiusasi. Hän ajatteli kuinka he olivat vieri vieressä yhdessä kulkeneet metsässä vain päivä sitten. Metsä oli levännyt niin hiljaisena ja kimallellut niin vihreänä auringonpaisteessa. Heräävä linnun laulu oli siellä täällä auringonsäteiden lomissa alkanut viserrellä. Linnun laulun seasta kuului rasahduksia ja tuulien vienoa huminaa.

Bob istui paikallaan poikansa vuoteen vieressä eikä liikahtanutkaan siitä ennenkuin lääkäri tuli. Sitten hän muisti vain yhden ainoan sanan, jonka hän oli kuullut hänen sanovan, ja se oli: "molemminpuolinen keuhkotulehdus."

Ensin tulivat sanat helpoituksena ja se tuntui Bobista ikäänkuin se olisi voinut olla paljon pahempaakin. Sitten hän tuli ajatelleeksi sanaa: "molemminpuolinen", ja tunsi pistävän tuskan kierähtävän sydämessään. Mutta Bob ei tahtonut uskoa olevan siinä mitään vaaraa. Hän tahtoi vapautua pahoista aavistuksistaan ja koetti ajatella sen olevan vain ylimenevää laatua. Hän käveleskeli huoneessaan odotellen vaaran väistyvän ja toivoi pääsevänsä tuosta tavattomasta tuskantunteestaan. Sairaanhoitajatar saapui, jonka lääkäri oli lähettänyt ja hääri kaikenmoisissa pienissä hoitopuuhissaan, joita Bob ei ymmärtänyt, mutta joista hän odotti kaiken sen pahan väistyvän, josta hän nyt kärsi.

Ainoa, mikä voi Bobin herättää horroksistaan, oli, että hän voi kuumeen kestäessä kohdata poikansa katsetta. Uskollisesti vahtivan koiran tavoin hän istui vuoteen vieressä ja joka kerta, kun poika katsoi ja hänen kasvonsa kirkastuivat isän nähtyään, luuli Bob tapahtuneen muutoksen sairaan tilassa parempaan päin. Hän nukkui vuoteessaan vaatteet päällään ja hän heräsi kuunnellakseen, josko pojan hengitys oli tauvonnut.

Eräänä päivänä näki Bob Georgin olevan rauhatonna ja hän kumartui vuoteen yli kuullakseen mitä hän tahtoisi. Poika sulki silmänsä ja oli vaiti, mutta hänen silmäluomensa vavahtelivat tuskaisina.

"Onko sinulla jotain, jota sitä ajattelet?" kysyi Bob.

Äkkiä vei poika pienen, kuumeisen kätensä silmilleen.

"Kyllä", kuiskasi hän. "Älä pahastu. Minä ajattelen vaan niin usein äitiä."

"Tahtoisitko sinä, että hän tulisi tänne?"

Bob ei tiennyt itsekään kuinka nuo sanat tulivat hänen huuliltaan. Koko hänen ruumiinsa vapisi ja hänet yllätti ensi kerran tuo kamala varmuus, että poika kuolisi. Hengittämättä hän odotti vastausta, jonka hän tiesi jo edeltä päin, mutta jota ei kuulunutkaan. Pieni, kuumeinen käsi oli vain silmillä.

Sitten sanoi Bob, mitä hän tiesi täytyvänsä sanoa:

"Hän tulee tänä päivänä. Minä lähetän häntä hakemaan."

Silloin luisui pieni käsi pois kasvoilta hyväillen isän kädelle. Bob näki, että poika taisteli vastustellen itkua, ikäänkuin hän olisi ymmärtänyt, kuinka suuria taisteluja se isälle maksoi. Bob luuli kuulleensa hänen kuiskaavan "kiitoksia" ja hän oli näkevinään hänen kuumeisten kasvojensa kirkastuvan. Mutta hän ei tiennyt selvästi, mitä hän oli kuullut tai nähnyt. Hän soitti vaan sähkökelloa niin, että sairaanhoitajatar tuli sisälle. Sitten hän meni huoneeseensa ja kirjoitti niinkuin poika oli toivonut.

Bob ei tiennyt vielä, mitä hän teki ja mitä se toi mukanaan. Hän kulki vain kärsimättömänä laskien minuutteja ennenkuin Anna tuli, ja hän ikävöitsi hänen tuloaan siksi, että Georg oli sitä toivonut. Hänestä tuntui ikäänkuin sen pitäisi aikaansaada muutoksen. Ehkä tämä johtui siitä, että hän tunsi voivansa vaatia palkkiota uhrauksestaan. Hänen, joka oli lapsen äiti, tulisi ja hänen täytyy saada siinä jotain muutosta. Jotain, joka oli kaiken hänen kokemuksensa yläpuolella.

Silloin kuuli Bob ovikellon soivan ja hän luuli verensä jähmettyvän suonissaan. Hän seisoi hiljaa voimatta liikahtaa paikaltaan, jossa hän seisoi, koko hänen sielunsa kuunteli vain, hän kuuli pikaisia askeleita ja näki oven aukenevan.

Bob näki vaimonsa ja hän näytti pitemmältä nyt kuin hän oli viime kerran hänet nähnyt.

"Bob!" sanoi hän hengästyneenä. "Kuoleeko hän? Tai onko hän jo kuollut?"

Bob ei ymmärtänyt häntä.

"Ei", sanoi hän. "Ei tokikaan."

Sitten näki hän hänen purskahtavan niin hirveästi nyyhkyttämään, että Bob silmänräpäykseksi unohti itsensä.

"Hän ikävöitsi vain nähdä sinua", sanoi Bob rauhoittaakseen häntä.

Ennenkuin Bob ehti estää oli hän kumartunut suutelemaan hänen kättään. Sitten kääntyi hän ja meni Bobin edellä makuuhuoneeseen.

Bob seurasi jälessä ja jäi seisomaan hämärän huoneen ovelle hänen vaimonsa rientäessä sen vuoteen luo, jossa Georg makasi. Bob näki pojan melkein ilosta nousevan ylös, hän näki entisen vaimonsa kumartuvan vuoteen yli ja Georgin kietovan kiihkeästi käsivartensa hänen kaulaansa.

Bob seisoi katsellen tätä ja uusi tuska kierteli hänen kurkussaan. Hän ei voinut nähdä sitä kauvemmin, vaan kääntyi ympäri ja meni ulos. Mitä on tapahtunut? ajatteli hän. Mitä on oikeastaan tapahtunut?

Mutta hänelle selveni tuo epäselvä tunne katkeriksi ajatuksiksi, Bob ymmärsi olevansa yksin ja hän ymmärsi lapsensa kuolevan. Sillä äiti, tuo kaikkivaltias, joka lapselle oli antanut elämän ja hallitsi sen sielua yksinvaltiaana hädän ja sairauden saavuttua, oli tullut. Hän oli hyljännyt lapsen, hän ei ollut hoivannut ja hoitanut häntä, ehkä toisinaan unohtanutkin hänet. Mutta hänen sisään tultuaan oli kaikki muu samassa hetkessä muuttunut turhaksi ja arvottomaksi. Hänen täytyi jäädä pojalle sairaanhoitajattareksi, sillä hänellä oli niin pehmoiset kädet ja hän käsitteli niin hellästi ja varmasti hänen sairasta ruumistaan. Surujensa vallassakaan hän ei unohtanut mitään, jota lapsi tarvitsi. Hiljaa hän kulki huoneessa ja hänen kädestään hän ottaisi lääkkeensä, ravintonsa ja hänen kädestään hän saisi hoivansa. Ja kaikkeen tuohon häviäisi kaikki, mikä oli ollut ja mennyt. Georg ei ehkä muistaisi, mutta kumminkin tuntisi pienenä ollessaan levänneensä hänen käsivarsillaan. Hänen suustaan hän oli kuullut ensimäiset sanat, joita hän oli alkanut soperrella; hänen polvillaan hän oli istunut ja itkenyt. Hänen läsnäolonsa lahjoitti hänelle rauhan ja hän unohtaisi kaikki nojatessaan hänen rintaansa vastaan tuon suuren luonnonlain mukaan, joka sanoo, että tarve luo rakkauden.

Tätä ajatellessaan Bobilla ei ollut vähintäkään rauhaa. Hänen täytyi mennä takaisin sisälle pojan luo, ei senvuoksi, että hän olisi toivonut jotain omalle osalleen, vaan senvuoksi, että hän tahtoi nähdä olevansa oikeassa, ja hänen kärsimyksensä oli nyt suurempi kuin ihmiset kantaa voivat.

Bob meni ovesta sisään ja hänen paikallaan istui hän, joka oli kerran ollut hänen vaimonsa. Hän istui hiljaa katsoen vuoteeseen eikä kääntynyt kuullessaan oven avautuvan. Hänen olkansa yli voi Bob nähdä Georgin makaavan silmät suljettuina ja hän oli asettanut kätensä äidin kädelle. Hänen kasvonsa olivat kuultavan kalpeat, mutta hänen poskillaan näkyi punaa, joka oli ilonhehkun kaltaista.

Bob tiesi siellä olevansa tarpeeton ja arvoton ja kääntyi mennäkseen hiljaa omaan huoneeseensa. Epätoivoisena ja yksinäisenä hän käveli siellä edestakaisin ikävöiden kaiken olevan lopussa.

XXV.

Tunnit menivät ja tulivat päiviksi, ja molemmat aviopuolisot kulkivat toistensa ohi vanhoissa huoneissaan.

Mutta he eivät vältelleet toisiaan enää ja Bob oli oppinut istumaan poikansa vuoteen ääressä ja näkemään vaimonsa kumartuneena hänen ylitsensä, puhuttelevan häntä, eikä enää tuntenut sitä mitä ensin oli tuntenut. Se pakoitti heitä unohtamaan ja puhumaan muusta kuin omasta itsestään. Bobista tuntui se lopulta luonnolliselta, että Anna oli siellä, ja he söivät yhdessä ateriansa ajattelematta muuta kuin hehkuvaa elämäänsä, jota he molemmat väkisin tahtoivat säilyttää palavana. Melkein huomaamatta, sanaakaan siitä sanomatta kantoivat nuo molemmat harhautuneet ihmiset toistensa päivien vaivoja, he kulkivat vierivieressä kuin eronneet, mutta jälleen yhtyneet sillä tavalla kuin ei ehkä koskaan ennen.

Bob huomasi jotain tunteissaan vaimoaan kohtaan, joka solui pois ja tasoittui, mutta hän ei ruvennut sitä itselleen selvittelemään. Hänen ei tarvinnut myöskään tehdä sitä. Lääkäri oli heille sanonut kuoleman lähestyvän. Mutta Bob ei sitä uskonut. Hän yksin tunsi vain jotain, joka oli korkeampaa kuin suru ja ilo, suurempaa kuin elämä ja kuolema. Ja tähän uuteen tunteeseen, joka hänet nyt täytti, hukkuivat kaikki ne tunteet, jotka olivat jäytäneet häntä, että hän oli kärsinyt vääryyttä ja vieläkin kärsi — — —

Poika oli houraillut jo monta tuntia. Hän puhui hajanaisia sanoja ja hän näytti olevan sodassa. Kirjojen satumaisissa seikkailuissa hän näytti elävän ja hän huusi kovasti aseita, sotaa ja tahtoi saada miekkansa. Se oli jotain sanomattoman kamalaa nähdä tuota luiksi laihtunutta ruumista jännittyneenä, joka oli taudin runtelemana uupunut, ja kuulla noiden ohuiden huulien lausuvan kummallisia, ajatuksettomia sanoja.

Ja hiljaisuudesta, joka vallitsi tuossa huoneessa, joka oli kerran ollut heidän syleilyjensä ja onnensa todistajana ja jossa he nyt taas istuivat, kohosi onnettomien hengityksestä sanatonta tuskaa, joka valtasi heidät molemmat. Heidät kohtasi menneisyys siellä viuhuttaen ruoskaansa heidän hartioillaan. Hiljaisuudessa kuului pohjattomia tuskan huokauksia, pimeys selkeni niin, että he molemmat, tottuneina hämärään, voivat eroittaa toisensa. Heidän katseensa kohtasivat toivottomina ja se, mikä ennen oli ollut luonnollista ja jokapäiväistä, kasvoi muodottomaksi ja muuttui niin vihlovaksi luonnottomuudeksi, että se tuntui tuskaiselta hätähuudolta kuoleman suuresta hiljaisuudesta, kirouksen kapinalta itse ikuisen vapauden edessä.

Sillä noilla kahdella, jotka istuivat siinä, ei ollut oikeutta tukea ja auttaa toisiaan. Bob istui nyt toisen miehen vaimon kanssa vieri vieressä poikansa kuollessa. Ja toisen miehen lasta tahtoi tämä nainen seurata kuolemaan. Mutta näiden ajatusten lentäessä samalla kertaa molempien aviopuolisoitten aivoissa kuin raivottaren siivillä, riensi pikku Georg yhä kauvemmaksi ja kauvemmaksi heistä. Hän lepäsi silmät suljettuina ja häntä ei enää saavuttaneet elävien ajatukset eikä sanat. Yksin hän päätti itsessään omasta mailmastaan muuttuen samalla suuremmaksi ja kokeneemmaksi kuin isä ja äiti olivatkaan. Hänen kasvonsa tulivat läpikuultavimmiksi, kun hänen sielunsa sai omistaa suuria näköaloja ja häntä ympäröitsi ilmakehä, joka ei ollut kauvemmin aistillisen todellisuuden ilmapiirissä.

"Hän menee pois meidän luotamme", kuiskasi Anna.

"Hän tietää enemmän kuin me", vastasi Bob.

He vapisivat molemmat ja kaikki heidän ympärillään muuttui kuoleman läheisyydessä äkkiä niin suureksi. Kaikki heissä vaikeni ja tässä silmänräpäyksessä he eivät tunteneet mitään surua. Heidän sielunsa olivat yhtyneet ja tahtoivat tainnoksissa seurata sitä sielua, joka jo oli valmis rientämään pois.

Silloin avasi poika äkkiä silmänsä ja hymyili, ikäänkuin hän olisi tuntenut jälleen vanhempansa. Silloin kuului korahdus, joka sai heidät vavahtamaan ja vaihtamaan silmäyksen. Tämän jälkeen katsoi poika taas ylös ja kuiskasi: "Äiti."

Sitten sulki hän silmänsä jälleen ja hänen laihat sormensa alkoivat leikkiä peitolla. Ei kestänyt enää monta minuuttia, mutta heille, jotka istuivat siellä äänettöminä odottaen, tulivat minuutit tuntien pituisiksi ja he huokasivat ikäänkuin he eivät olisi voineet kestää enempää ja ikäänkuin he olisivat ikävöineet kaiken olevan ohi. Kuolevan lapsen kähisevä hengitys kuului yksistään läpi huoneen kunnes se viimein sammui huokaukseen.

Hiljaisuus muuttui niin äärettömän syväksi ja voimakkaaksi, että vanhempien sydämet taukosivat sykinnästä. He istuivat paikoillaan ja antautuivat hiljaisuuden valtaan kumpikin ajatellen omia ajatuksiaan kunnes kuolema kulki huoneessa jättäen heidät kahden, silloin tarttui Bob epätoivossa Annaa käteen. Anna puristi myöskin hänen kättään. Mutta Bob ei ajatellut muuta kuin, ettei Georgin viimeinen sana ollut hänelle.

Bob istui miettien sitä ajatusten rientäessä sinne tänne ympäri hänen olemuksessaan ja okaat eivät tahtoneet irtautua otteestaan. Mutta se ei ollut vihan tai katkeruuden jälkiä hänen sielussaan. Hän ei voinut olla muuta kuin hyvä tämän tapahtuessa ja hän jätti huoneen puristaen vielä Annan kättä omassaan.

He istuivat kauvan vierashuoneessa eikä kukaan voi sanoa, mitä heille tällä hetkellä tapahtui. Mutta Anna alkoi ensin puhua.

"Minä olen ollut huono nainen, Bob", sanoi hän. "Sillä minä en ole koskaan ollut äiti. Se ei ole mikään lievennys, etten minä ehken ole ollut huonompi, kuin kaikki ne, jotka ensin leikkivät lastensa kanssa ja jättävät ne sitten huviensa vuoksi. Minä olen aina ajatellut, että lapset saavat kerran elää omaa elämäänsä, mutta niin kauvan kuin minun kestää, eläisin minä omaa elämääni. Sitten tuli heidän vuoronsa ja silloin minä olin poissa. Minä olen uskonut siihen, ja nyt minä tiedän sen, etten minä ole mitään ymmärtänyt. Sillä se ei ole niin. Kun on lapsi. Ei mikään muu saa sen tilaa täyttää. Lapsessa minä olen kuollut. Muistatko, Bob, minä pelkäsin usein tulevani vanhaksi? Mitä se merkitsee? Jos minä vanhenen? Sehän ei ole mitään. Minun lapseni oli kaikki kaikessa. Ja sitä minä en ole koskaan ymmärtänyt."

Bob istui kuunnellen Annan sanoja ja uusi mailma avautui hänen silmiensä eteen. Mutta tuo mailma vajosi ja hävisi pois juuri kuin hän näki sen ja sitä mailmaa hän ei voisi koskaan saavuttaa.

"Niin syväksi on sävy muuttunut hänen ajatuksissaan!" ajatteli Bob. "Etten minä ole koskaan ennen sitä kuullut."

Surunsa valtaamana ymmärsi Bob nyt ensi kerran, että Anna oli kärsinyt samoin kuin hänkin ja hänen ajatuksensa valtasi voimakas ja kyyneleinen myötätuntoisuus, joka värisytti koko hänen sieluaan. Hän katsoi Annaa, mutta hän ei voinut nähdä mitään. Hän olisi tahtonut ojentaa käsivartensa pidättääkseen hänet luonaan, mutta hän ei voinut.

"Nyt minun täytyy mennä", sanoi Anna ikäänkuin unesta herättyään.

Ja Anna rouva meni kuolleen lapsensa äärestä kotia miehensä luo, joka odotti häntä.

XXVI.

Osakeyhtiö Patrian toimeenpaneva johtaja, Gösta Wickner, istui neljättä päivää yksinään jälkeen puolisten tyhjässä huoneustossaan odottamassa rouvaansa. Hän oli ärsyytyneellä ja sietämättömällä tuulella, ja antaessaan silmiensä solua ylös ja alas iltalehden palstoilla katsahti hän pari kertaa kelloon.

Viimeinen tieto, minkä hän oli saanut rouvaltaan, oli ollut muutamalla sanalla käyntikortille kirjoitettuna, joka kuului: "Sinun ei tarvitse odottaa minua kauvemmin. Se on pian lopussa." Ei sanaakaan enemmän. Ei tervehdystäkään eikä edes allekirjoitustakaan.

Gösta Wickner oli antanut kortin olla edessään pöydällä, kun oli sen ensin lukenut. Nyt pani hän sanomalehden pois ja otti taas tuon pienen kortin käteensä. Hän luki vitkaan ne sanat, jotka juuri, hänen silmiensä seuratessa sanomalehden palstoja, olivat hänen mielessään ja estivät hänen lukuaan, ja hän koetti ajatella niiden sisältöä. Mutta nehän eivät selvittäneet hänelle kerrassaan mitään ja hän pani kortin jälleen pöydälle ajatellen sanoja: "Se on pian lopussa." Onko tuo hänen vaimonsa luulottelua tai onko se totta? Naiset joutuvat niin helposti luulottelujen uhriksi ja suurentelevat vaaraa.

Gösta Wickner oli ärtyinen siitä, ettei hänen vaimonsa tullut, ja hän koetti ajatella, kuinka se todellisuudessa vaikuttaisi hänen vaimoonsa, jos poika kuolisi. Gösta Wickner ei voinut ajatella, miten sellainen tapaus vaikuttaisi ja juuri tuo teki hänet rauhattomaksi. Tätä ajatellessaan hän tuli taas katsoneeksi kelloa ja hän huomasi silloin, että oli vain kymmenen minuuttia kulunut siitä, kun hän viimeksi oli sitä katsonut ja tämä huomio sai hänet vielä enemmän kärsimättömäksi.

Hän ajatteli nyt, että hän oli tässä tapauksessa menetellyt täydellisesti oikeen salliessaan vaimonsa oleskella entisen miehensä luona eikä katunut sitä vähääkään. Mutta oli niin paljon muuta, joka kumminkin oli sen kanssa yhteydessä ja jota Gösta Wickner ei voinut olla laskuihinsa ottamatta. Hän olisi tahtonut tietää, josko kukaan muu kuin Bob oli nähnyt häntä tällä aikaa ja mitä oikeastaan oli tapahtunut.

Hänen aivoissaan kierteli ajatus, jota hän koetti ajaa pois, mutta joka aina tuli sinne jälleen. Jospa lapsi nyt olisi kuollut, olisi se parasta, mitä oikeastaan voi tapahtua. Gösta Wicknerin ajatusten mukaan sellainen oli samaa, kuin että tuo tuskainen side olisi katkennut ja että Anna olisi tullut hänen omakseen ja yksistään hänen omakseen. Gösta Wickner oli nimittäin saanut kokea, että seurasi suurempi vastenmielisyys kuin hän oli ajatellutkaan, että mennä naimisiin miehestään eronneen vaimon kanssa. Niin kauvan kuin puhuttiin, että tuo suoraluontoinen Gösta Wickner oli antautunut rakkausseikkailuihin kauniin rouva Flodinin kanssa, ei ollut kiviäkään asetettu esteeksi hänen tielleen. Mutta kun hän tunnusti avoimesti menevänsä naimisiin naisen kanssa, jonka huhu oli jo hänen nimeensä liittänyt, niin silloin muuttui suhde toiseksi. Gösta oli hyvin onnistunut sulkemaan Bobilta muutamia niistä ovista, jotka olivat sallineet hänen vapaasti kulkea, mutta hän oli tarvinnut kaiken esityskykynsä ja valppaan tarmonsa saavuttaakseen tämän maalinsa. Ja kaikki se, joka vielä sitoi Annaa toiseen, viivytti hänen nykyistä miestään sen päivän, sitten hän voisi tuntea itsensä todellakin vapaaksi ja Gösta Wicknerilla ei ollut aikaa odottaakaan kauvemmin. Hän oli likimain neljänkymmenen mies, jolloin hänen menestyksensä oli alkanut, ja hän näki vallan, rikkauden, kunnioituksen ja nautintojen viittovan molemmin puolin tuolla kuninkaallisella tiellä, jonka hän oli valinnut voittaakseen onnensa. Senvuoksi sisälsi myöskin tämä ajatus, että lapsi kuolisi, Gösta Wicknerille jotain houkuttelevaa. Se toisi surua hänen vaimolleen, sen hän ymmärsi. Mutta surua, jonka hän voittaisi. Ja kun suru olisi voitettu, tuntisi Anna sen olleen vain onneksi hänelle itselleen ja ehkä lapsellekin.

Gösta Wicknerilla oli melkein taikauskoinen aavistus näissä ajatuksissaan, että kaikki näytti tarkoittavan hänen onneaan. Kuinka olikaan hänelle raivattu onnen tietä ja kuinka hän olikaan laskenut oikeen, kun hän oli ryhtynyt näihin puuhiin, jotka olivat vieneet hänen nimensä rahamailman mahtavimpien joukkoon. Samaan aikaan, kun hänen tulevaisuutensa hymyili hänelle, ilmestyi tuo nainen, jota hän oli nuorena rakastanut, ja vaipui hänen syliinsä ilman, että hänen olisi tarvinnut vaivata itseään voittaaksensa häntä. Oli vain yksi, joka kiinnitti Annaa, vain yksi, joka esti häntä olemasta täydellisesti onnellinen. Ja nyt raukeisi tuokin este itsestään.

Gösta Wickner muuttui melkein hellämieliseksi tätä ajatellessaan, ja hän tunsi ansainneensa kaikki, mitä hän oli saanutkin. Taipumatta vaikeuksien sattuessa oli hän kulkenut suoraan tietään eteenpäin ja hän oli pelon kuumeessa, antamatta Anna rouvan ymmärtää sitä sanallakaan, tehnyt laittomasta rakkaudestaan sen johtopäätöksen, että Anna tulisi olemaan esteenä hänen tiellään. Kaikkien vaikeuksien läpi hän oli kumminkin rautaisella tahdollaan ponnistellut, ja nyt tuli palkkio siitä, jota hän ei ollut koskaan voinut itselleen odottaakaan.

Näissä ajatuksissaan hän käveleskeli työhuoneessaan, kun kuuli makuukamarin oven aukenevan ja näki samassa vaimonsa edessään. Hän meni vaimoaan vastaan ja sulki hänet syliinsä joustavalla ja melkein lämpöisellä liikkeellä. Anna painoi päänsä hänen olkapäätään vasten, mutta Gösta tunsi hänen ruumiinsa olevan jäykän ja että Anna vain koetti levätä, mutta ei sietänyt hänen hyväilyjään. Hän tahtoi saada tehdä häneltä erään kysymyksen, mutta hän ei tullut sitä kysyneeksi. Sillä hän pelkäsi antaa hänen aavistaa niitä ajatuksiaan, joiden vallassa hän äsken oli ollut. Siksi hän sanoi sensijaan:

"Miten minä olen ikävöinyt sinua! Minä en uskonut koskaan ikävöiväni niin kovasti."

Anna katsahti häneen pikaisesti ja ohimennen tutkivasti, mutta sai samassa tavallisen ilmeensä eikä vastannut mitään. Anna salli itsensä johtaa matalalle sohvalle, oviverhojen viereen ja hänen istuessaan siinä koetti Gösta etsiä hänen katsettaan, mutta ei voinut tavata sitä. Eikö hän sitten voisi koskaan saada tietää, mitä hän toivoi? Eikö Anna sanoisi mitään?

Sitten solui hänen katseensa Annan vaatteille ja hän näki hänen olevan mustassa puvussa. Ettei hän ollut ajatellut sitä. Annahan tulikin makuukamarista eikä eteisestä. Hän oli muuttanut pukua ennenkuin tuli sisään.

Omituinen vastenmielisyys täytti hänen, ikäänkuin hänen vaimonsa olisi tehnyt jotain häntä vastaan. "Oletko sinä ollut kauvan kotona?" kysyi hän.

"Minä luulen sen", vastasi Anna.

"Minä laskin minuutteja ennen sinun tuloasi", sanoi hän.

Hänen äänensä tuntui kylmältä, mutta Anna ei ollut sitä kuulevinaankaan.

Anna istui siinä hänen vieressään kädet polvilla tuijottaen eteensä. Gösta ei ymmärtänyt, mitenkä hän olisi selittänyt itselleen hänen kasvojenilmettään ja hän tuli sitä rauhattomammaksi mitä kauvemmin hiljaisuutta kesti.

"Eikö sinulla ole mitään sanottavaa minulle, Anna?" kysyi hän.

Hän sanoi sen vain saadakseen hiljaisuuden loppumaan ja hänen sanojensa sointu kuului niin vieraalta, jotta hän toivoi vaienneensa tai sanoneensa muuta.

"Mitä sinä soisit minun sanovan sinulle?" kysyi Anna. "Hän on kuollut."

Anna istui edelleen rauhatonna samoin kuin ennenkin. Mutta raskaat kyyneleet virtasivat hänen poskilleen muuttamatta hänen kasvojensa ilmeitä.

Kauhun tunne valtasi Gösta Wicknerin. Siinä sävyssä, jolla nuot sanat sanottiin, ja koko naisessa, joka ne sanoi, oli hänelle ja hänen ajatuksilleen jotain uutta, ettei hän voinut selittää itselleen sitä vaikutustakaan, minkä hän tunsi niiden itseensä tehneen. Siihen kätkeytyi vaara; hän tunsi voimakkaalla katkeruudella, että se oli vaarallista, niin, voipa olla vaarallista hänelle itselleenkin. Mistä hinnasta hyvänsä täytyi hänen ravistaa Anna hereilleen tuosta houreesta, mihin hän joka minuutti näytti yhä syvemmälle vajoavan. Mutta hän ei huomannut mitään keinoja ja sanoi vain puhtaassa epätoivossaan:

"Niinkö sinä häntä nyt suret?"

Mitä hän oli juuri toivonut, näytti hänestä nyt toteutuneen. Sillä Anna ponnahti ylös ja käänsi katseensa häneen.

"Enkö minä surisi omaa lastani?" kysyi hän.

"Kyllä, kyllä", joudutti hän sanomaan hillitäkseen myrskyä. "Mutta ei niin. Minä en uskonut sinun häntä niin surevan."

"Sinä tarkoitat kai senvuoksi, että minä olen aina laiminlyönyt hänet…"

"Sitä sinä et ole tehnyt…"

Hän tunsi mietiskelyä Annan sanoissa. Ja mietiskely täytyy saada pois. Mistä hinnasta hyvänsä se täytyy saada pois.

"Kyllä, minä olen aina laiminlyönyt hänet ja minä tiedän, ettei hän ole merkinnyt minulle sitä, mitä hänen olisi pitänyt merkitä. Senvuoksi minä suren häntä."

Samoin kuin Bob ennen, niin kuuli Gösta nyt sen syvän alttoäänen hänen puheessaan, jota hän ei ollut kuullut ennen. Siinä oli jotain, jota hän ei voinut ensinkään tuntea. Siinä murtautui esiin jotain, joka oli hänelle aivan vastakkaista. "Caesarin onni!" ajatteli Gösta Wickner ja hänen kasvonsa muuttuivat jäykiksi ja kalpeiksi.

"Jos minä olisin ollut äiti hänelle", sanoi Anna, "jos minä olisin ollut hänen ystävänsä ja hänen hoitajattarensa, hänen paras uskottunsa ja tukensa, jota hän ei olisi voinut koskaan kadottaa, niin silloin minä en olisi surrut häntä niin paljon. Mutta nyt loppui minun elämäni hänessä ja se, mitä minä kerran olen ollut, minä en tule enää koskaan olemaan."

"Etkö sinä ajattele silmänräpäystäkään minua?"

"Minulle ei voi tapahtua mitään valtavampaa. Sillä minulle ei olisi voinut tapahtua mitään muuta, joka olisi voinut murtaa minua niin."

"Eikö mitään? Ei edes, jos minä…" Gösta pidätti sanansa ja veti kovasti henkeään. Hänen silmänsä saivat pistävän loisteen.

Anna katsoi häneen ja sai taas katseeseensa sitä pelkoa, jonka tämä mies jo ennen oli hänessä herättänyt. Annassa heräsi eloon hänen itsesuojeluskykynsä viimeisetkin jäännökset ja hän vastasi mutisten katse poispäin käännettynä:

"En tiedä. En tiedä."

Hän ei voinut sanoa enempää ja seuraavalla minuutilla hän unohti, että hän oli sanonut jotain. Hän istui kotonaan ja tunsi vain tuota ainoaa tunnetta: Hän oli mennyt vieraiden luo eikä koskaan voisi päästä takaisin kotia. Se ei ollut hänen huoneensa, koko ympäristö oli hänelle vieras…Hän ei tohtinut ajatella ajatustaan loppuun, vaan nosti katseensa ja katsoi miestään. Hän odotti hänen sanovan jotain, joka voisi vapauttaa hänet loihtutuista ajatuksistaan. Hänestä tuntui mahdottomalta, ettei hän sanoisi sitä. Silloin kuuli hän hänen sanovan:

"Sinä olet rasittunut, Anna. Sinä olet sairas ja tarvitset lepoa."

Anna kuunteli noita sanoja ja hänestä ei tuntunut olevan niissä mitään ajatusta. Gösta tunsi vastustusta Annan vaikenemisessa ja hänen vaistonsa kehoitti häntä jättämään hänet rauhaan. Hän sanoi tahtovansa mennä hetkeksi huoneeseensa ja se olikin parasta, että Anna sai olla yksinään. Anna kuuli häntä ikäänkuin hän olisi ymmärtänyt, mutta hänen lähtiessään ojensi Anna molemmat kätensä hänelle ja kysyi:

"Eikö sinulla ole mitään sanottavaa minulle?"

Silloin luuli Gösta Wickner tulleen hänelle sopivan hetken puhua. Hän istuutui jälleen Annan viereen ja tarttui hänen käteensä.

"Usko minua, Anna", sanoi hän. "Kun sinä olet voittanut surusi, voi se olla meille molemmille onneksi."

Anna veti kätensä pois ja katsoi kauhulla häntä.

"Onneksi?" uudisti Anna.

Gösta Wickner kohtasi hänen katseensa, mutta hän ymmärsi väärin sen ilmeen.

"Sinä et voi tuntea sitä nyt niin", sanoi hän. "Mutta kerran sinä vielä ymmärrät minua."

Sitä hän ei suinkaan sanonut pahassa tarkoituksessa. Hän sanoi sen vain osoittaakseen toiveen mahdollisuutta ja hän sanoi sen rauhallisella ja ystävällisellä sävyllä, sellaisella kuin vanhempi tapaa käyttää sairasta ja ärtynyttä lasta hillitessään.

Mutta Annaan vaikutti kaikki tuo kuin kuulumaton julmuus. Anna toivoi hänen sulkevan hänet syliinsä, jakavan hänen surunsa, kuivaavan hänen kyyneleensä antamalla omansa vuotaa, tuntea hänen tunteitaan, kohoutuvan siihen tuskaan, jota vain äiti voi tuntea. Tyhjään hän sai toiveissaan tyytyä. Mitä hän sai, oli sana, joka lohduttaisi häntä, silloin, kun hän ei tarvinnut muuta kuin tuntea itsensä lohduttomaksi saadakseen itkeä kaikki tuskansa. Ja hänet valtasi jäätävä välinpitämättömyys, johon tuo pelontunnekin, joka hänet valtasi aina Göstan läheisyydessä, hukkui kokonaan. Hän nousi ylös ja pusersi esiin vain sanat:

"Sinulle se luonnollisestikin on onni päästä vapaaksi jokaisesta muistosta, joka muistuttaa menneisyyttä."

Gösta Wickner seisoi hänen edessään kasvot kalpeina. Suonet pullistuivat hänen otsassaan ja hänen kasvonsa saivat hillitsemättömän raivon ilmeen, joka kummallisella tavalla kirosi koko miehen olennon ja ulkomuodon.

"Sinä vaadit ehkä, että minunkin pitäisi surra häntä?" sanoi hän jäykästi.

Anna ei tiennyt itsekään, mitä hän olisi vastannut. Hän tiesi vain, että hän oli silmänräpäykseksi saanut pelkonsa toteutumaan, sen pelon, joka sanoi hänelle, ettei hänellä ollut mitään tältä mieheltä odotettavissa.

"Älä mene nyt minun luotani", sanoi Gösta ja asettui hänen eteensä. "Sinä et tiedä, mitä sinä teet."

"Hän ymmärtää kaikkityyni", ajatteli Anna.

Mutt'ei edes tämä ajatuskaan estänyt häntä. Mielettömästi hän ryntäsi hänet pois tieltään ja meni huoneeseensa. Hän meni, että hänen täytyi saada olla yksin ja siksi, että hänen ajatuksensa uhkasivat tukehduttaa hänet. Hän meni ja istui ensimäiselle tuolille, minkä hän löysi, ja hänen siellä istuessaan selveni koko hänen elämänsä hänen sisäisille silmilleen. Hän sai sellaisen selvänäköisyyden, kuin ihminen voi saada juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin hänestä tuntuu, että tuska juuri on hämmentämäisillään hänen järkensä, ja hän ainoastaan voi nähdä mikä ennen oli hänelle muka suurta ja oleellista.

"Kuinka se voi olla niin", ajatteli Anna, "etten minä koskaan ennen ole tuota nähnyt? Mikä minut on tehnyt sokeaksi? — Kuka tuo mies on?" ajatteli hän edelleen. "Ja kuinka minä olen hänen? Hänhän ei voi tuntea myötätuntoisuutta keneenkään. Hänen sydämensä on kylmä. Hänen itsekkäät tunteensa itseään kohtaan ovat niin voimakkaat, että ne ovat hurmanneet minut ja narranneet minun sydämeni sykkimään tahdissa hänen sydämensä kanssa. Mitäpä hän tuntisi minuun? Mitäpä se häntä liikuttaa, että minun lapseni on kuollut? Tietääkö hän edes mitä se tahtoo sanoa, että pieni lapsi on kuollut?"

Anna katsoi yhä kauvemmin ja kauvemmin jokaista ajatustaan, joka syntyi hänessä. Hän istui samalla paikalla kunnes tuli pimeä ja häntä paleli ikäänkuin Göstan kylmyys olisi tarttunut häneen.

"Hän on aivan toisellainen ihminen kuin Bob ja minä", ajatteli hän. Minä ja Bob. Kuinka hän tuli maininneeksi itseään ja Bobia yhdessä? Hän koetti edelleen tehdä sen ajatuksissaan ja alkoi hiljaa itkemään. Sillä Bob ei olisi puhunut hänelle saadakseen hänet rauhoittumaan. Hän olisi sallinut hänen itkeä loppuun ja hyväillyt häntä, ja koko ajan olisi hän tiennyt, että hän tunsi samaa kuin hänkin.

"Mitähän tämä oli? Mitä se oli?"

Kaikki hänen ajatuksensa, jotka menivät ja tulivat, niihin liittyi selityksiä hänen menneestä elämästään, kaikesta, mitä oli ollut ja kaikesta, mitä nyt oli. Ne eivät kulkeneet järjestyksessä, mutta ne selittivät kuitenkin kaikki. Ne repivät rikki sen anteeksiannon, joka hämärsi hänen katseessaan, ja ne tulivat katkeruutena raatelemaan hänen sieluaan. Mutta rikkiraadellun läpi hän näki selvästi, ja hän tuomitsi itsensä rikollisena.